Sisarten tarina (luvut 1-5)

Prologi
Tähdet, suudelma ja kampa


Tamerin istui kuistilla katsellen tähtiä. Ilta oli jo vanha, ja puolikuu paistoi korkealta kirkkaanvalkoisena. Tähdet täyttivät pilvettömän yötaivaan, kuin timanttipöly joka oli levitetty sileälle obsidiaanipinnalle. Vieno tuulenvire kutitteli Kareen kylää ja sitä ympäröiviä metsiä ja peltoja. Pimeyden hiljainen peitto lepäsi maaseudun yllä kuin lumikinokset talvella. Huuhkajan huudot kantautuivat kaukaisina metsän uumenista, mutta muita ääniä ei kuulunut. Ilma tuoksui vienon kirpeälle.

Tamerin nautti hiljaisuudesta. Kun muut Kareen seitsemäntoistavuotiaat tytöt tanssivat ja juhlivat poikien kanssa, hän vetäytyi sivummalle katselemaan. Hän viihtyi parhaiten, kun hänen seuranaan olivat vain hiljaisuus, taivas ja hänen lukuisat kirjansa. Ja sitä paitsi hän ei uskonut, että pojatkaan olisivat juuri pitäneet hänen läsnäolostaan – hän ei pitänyt itseään erityisen kauniina, vaikka olikin ylpeä pitkästä, ruosteenpunaisesta tukastaan.

Oli viileä myöhäiskesän yö. Syksyn kylmät tuulet purivat jo kylää, vaikka elokuu ei ollut vielä lopussa. Mutta vielä ilmassa viipyi kuitenkin sen verran lämpöä, että Tamerin saattoi istua myöhäänkin ohuessa hameessa ulkosalla.

Tytön kotitalossa oli pieni kuisti ulko-oven edessä. Sen yllä oli laho katos, ja sitä reunusti matala kaide. Tamerin istui kuistin lattialla jalat ristissä, nojaten selkäänsä kaidetta vasten. Siitä näki hyvin sekä mutaiselle maantientapaiselle, jonka varrelle kylä oli pystytetty, että taivaan tähtiin.

Naurunpyrskähdys havahdutti hänet mietteistään. Se tuli tieltä päin, ja nyt kun hän katsoi siihen suuntaan, hän näki valon lähestyvän.

Pian hän tajusi valon tulevan lyhdystä. Sen alla kulki kaksi hahmoa tietä pitkin, mutta Tamerin ei erottanut, keitä he olivat. Hoipertelusta ja kikatuksesta päätellen he eivät olleet ihan selvin päin.

Sitten tyttö tunnisti sisarensa äänen. Kun hahmot tulivat lähemmäs, hän alkoi erottaa sanoja.

”…Ram on idiootti, ei kannata välittää hänestä…”

”…olet kai oikeassa. Kuten aina.”

Nyt Tamerin näki selvästi, että hänen sisarensa kulki käsi kädessä erään kylän pojista kanssa. Se oli Matt, pitkä ja laiha komistus, jonka hurmaava hymy sai Tamerininkin vavahtamaan. He tulivat taloa kohti, mutta eivät huomanneet Tamerinia koska hän istui varjossa.

”Hmh. Minä asun tässä.” Hahmot pysähtyivät vähän matkan päähän kuistista.

”Tiedän.”

”Totta kai tiedät, olethan sinä käynytkin meillä…” Lisää kikatusta.

”Hyvää yötä, Ranthin.”

”Hyvää yötä.”

Matt kumartui tytön puoleen ja suuteli häntä. Se kesti Tamerinin mielestä sopimattoman kauan, ja hän pakotti kääntämään katseensa pois, ärsyttävän tietoisena poskiensa kuumuudesta. Viimein nuoret erkanivat. Matt kääntyi ja käveli omalle talolleen, ja Ranthin lähti kotinsa kuistia kohti huomaamatta Tamerinia vieläkään.

Kun Matt oli astunut sisään, kuulomatkan ulkopuolelle, Tamerin nousi seisomaan ja loi paheksuvan silmäyksen sisareensa. Toisin kuin Tamerinilla, Ranthinin tukka oli korpinmusta. Hän oli lyhyempi mutta myös sievempi, ja hänen vartalonsa oli paljon muodokkaampi. Hänellä oli musta, hihaton hame, jonka kaula-aukko oli hämmentävään syvään uurrettu.

”Tam! Säikäytit minut”, Ranthin huudahti horjahtaen vaarallisen näköisesti. Hänen tukkansa oli sekaisin, ja pukunsa olkain valahtanut alas.

”Ran, kuka tuo oli?” Tamerin kysyi pistävästi.

”Matt. Kyllähän sinä hänet tiedät”, Ranthin vastasi korjaten olkaimensa asentoa. ”Miten niin?”

”Minä luulin, että olet Ramin kanssa nykyään.”

”Mitä se sinulle kuuluu?” Ranthin kysyi mulkaisten sisartaan.

”Vaihtelet poikaystäviäsi turhan tiuhaan tahtiin”, Tamerin tuhahti pistäen kätensä lanteilleen. ”Aioitko edes kertoa minulle ja Lanille?”

”Aioin, totta kai.”

Tamerin tuhahti. Hän ei oikein uskonut sitä.

”Mennään sisään, täällä tulee kylmä”, Ranthin mutisi hieroen käsiään yhteen.

”Mennään. Ja hiljaa sitten! Ei herätetä isää”, Tamerin sanoi.

Sisaret avasivat oven ja hiipivät sisään. Talo oli pieni, mutta siinä oli kaksi kerrosta. Alakerrassa tosin oli vain kaksi huonetta, keittiö ja eteisen virkaa toimittava koppi, joka oli tuskin komeroa isompi. Tytöt riisuivat kenkänsä ja kapusivat yläkertaan, jossa sijaitsivat makuuhuoneet. Heidän isällään oli omansa, ja sisaret nukkuivat samassa.

He avasivat huoneensa oven mahdollisimman hiljaa, jotta isä ei olisi herännyt, ja astuivat sisään. Heidän yllätyksekseen huone ei kuitenkaan ollut pimeänä. Lanrein oli hereillä, istui pöydän ääressä selin heihin. Pöydällä hänen vieressään oli kynttiläntynkä, joka toi lepattavaa, kultaista valoa hämärään. Huoneen vanhaa lautalattiaa peitti matto, ja se oli kalustettu kolmen vuoteen lisäksi kolmella yöpöydällä ja isommalla pöydällä, jonka ylle seinälle oli ripustettu suuri peili.

Lanrein oli kolmas siskoksista. Hän ei ollut yhtä kaunis kuin Ranthin eikä yhtä pitkä kuin Tamerin, mutta piti eniten huolta ulkonäöstään. Nytkin hän oli hereillä sen vuoksi, että oli unohtunut kampaamaan tukkaansa. Se oli punainen niin kuin Tamerinillakin. Lanrein näki peilin kautta oven avautuvan, kääntyi ja kurtisti kulmiaan.

”Kylläpäs te myöhään viivyitte”, hän totesi.

”Hiljempaa, herätät isän”, Tamerin kuiskasi ja sulki oven perässään. Ranthin heittäytyi heti vuoteeseensa murjottamaan ja käänsi kylkeään.

”Mikä hätänä?” Lanrein kysyi vilkaisten tummempaa sisartaan.

”Ranilla on uusi mies”, Tam vastasi pyörittäen silmiään.

”Taas?” Lanrein laski kamman pöydälle. ”Kuka?”

”Matt.”

Lanrein punastui hieman, ja Tamerin hymyili sisällä päin. Hän osasi lukea ihmisten ilmeitä taitavasti, ja sisartensa paremmin kuin kenenkään muiden. Lanrein oli ilmiselvästi ihastunut Mattiin.

”Vai niin”, Lanrein mutisi painaen katseensa. Ranthin katsoi päättäväisesti poispäin sisaruksistaan.

Siskot olivat kolmoset, seitsemäntoistakesäisiä kaikki. Heidän yhdennäköisyytensä ei ollut mitenkään silmiinpistävä, mutta he lähestulkoon näkivät toistensa ajatukset. Vaikka tytöt eivät olleet aina – tai edes yleensä – samaa mieltä asioista, he kuitenkin rakastivat toisiaan syvästi ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa.

”Mennään nukkumaan”, Tamerin ehdotti ja haukotteli. ”Puhutaan siitä huomenna, ja mennään vaikka jututtamaan Mattia.”

Lanrein nielaisi. Tamerin arvasi, että siitä tulisi vaivaantunut juttutuokio.

Tamerin vaihtoi yöhameensa päälleen ja kömpi vuoteeseensa. Lanrein oli jo yöpukeissa, ja Ranthinilla ei näköjään ollut mitään aikomuksia edes mennä peiton alle. Hän vain makasi kyljellään eikä puhunut mitään.

Tamerin ja Lanrein huokaisivat ja vilkaisivat toisiaan. Ranthin ei pitänyt siitä, kun hänen sisarensa kritisoivat hänen seuraelämäänsä, ja saattaisi pitää mykkäkoulua pitkäänkin. Sitten Lanrein puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi sisarilleen: ”Hyvää yötä.”

”Hyvää yötä”, Tamerin vastasi.


1
Navirral saapuu


Kareen kylän itä- ja eteläpuolella levittäytyi epätasainen ja karu korpimaa, jossa ei ollut muuta asutusta kuin karhujen talvipesiä. Siihen suuntaan ei kukaan kylästä lähtenyt, eikä sieltä kukaan kylään tullut. Matkalaiset kertoivat kummitusjuttuja idän muinaisesta valtakunnasta, jonka pahuus oli vallannut kauan sitten, ja kaikki tiesivät, että muutaman kymmenen virstan päässä etelässä alkoi mädäntynyt ja eloton suolaakso, jota aikuisetkin karttoivat.

Lännessä oli suuri ja rikas Valtakunta, jonne Kareen rauhantuomari – joka oli kylän korkea-arvoisin henkilö – maksoi kuukausittain veroa. Muita yhteyksiä sinnekään päin ei kuitenkaan ollut, vaikka kylä periaatteessa kuului Valtakuntaan.

Kare oli siis niin syrjäinen, että kaikki muukalaiset, jotka kylään saapuivat, olivat suuria uutisia. Leikarit ja kauppiaat kävivät siellä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, mutta hyvin harvoin, ja satunnaiset maankiertäjät kulkivat sen läpi tietä pitkin; mutta muita siellä ei juurikaan nähty. Ja vain harvat muuttivat kylästä pois. Kun joku niin teki, hänestä alettiin puhua kuin hän makaisi maan povessa kalmistossa, joka seisoi kukkulalla kylän pohjoispuolella.

Navirral ilmestyi Kareeseen elokuun viimeisen viikon perjantaina. Silloin oli sumuinen päivä, ja koko yön oli satanut rankasti, niin että kaikki pinnat ulkona kiiltelivät märkinä. Aamukaste kimalsi ruohikossa, ja vesilammikot, jotka olivat hieman liian kookkaita tyytyäkseen nimitykseen ’lätäkkö’, laikuttivat tietä. Siniharmaa taivas kuvastui niiden tyynestä pinnasta.

”Kirotut hyttyset”, Ranthin ärähti ja liiskasi yhden onnettoman hyönteisen.

”Ehkä tuuli viriää”, Lanrein sanoi toiveikkaana. ”Se karkottaisi ne.”

Sisarukset kapusivat hautausmaan kukkulan rinnettä ylös. Lanrein kantoi kukkakimppua, jonka he olivat yhdessä keränneet, ja Ranthin piti kätensä taskuissaan ja katsoi tiukasti jalkoihinsa. Hän oli yhä äkäinen. Lanreinilla oli yllään kirkkaanpunainen, koristeellinen mekko, joka erottui harmaasta ja vihreästä maisemasta kauas kuin nuotio pimeässä.

He olisivat pyytäneet Tamerinin mukaansa, mutta eivät olleet löytäneet tätä. He kuitenkin tiesivät, ettei siitä kannattanut huolestua. Tamerin kävi mielellään yksin metsässä kävelyillä.

Kukkulan laella he menivät suoraan hautausmaan toiselle reunalle totuttua reittiä. Siellä he pysähtyivät yhden, matalan graniittikiven eteen. Lanrein kumartui laskemaan kukat haudalle, ja Ranthin katseli äänettä idän metsämaisemia. Hautausmaalta oli hieno näköala, mutta tänään usva verhosi sitä.

Hiljaisuus kävi hieman painostavaksi. Lanrein vihasi haudalla käymistä, kun sisaruksilla oli riitaa. Hänestä se pilkkasi heidän äitinsä muistoa. Mutta ei hän voinut mitään tehdäkään Ranthinin lepyttelemiseksi, ja vaikka olisi yrittänyt, Ranthin olisi heti tajunnut, ettei hän halunnutkaan tosissaan tehdä rauhaa.

”Lähdetään”, Lanrein mutisi, kääntyi ja alkoi kävellä poispäin. Ranthin ei kuitenkaan lähtenyt seuraamaan. Hän oli nähnyt jotain.

”Lan! Katso!” hän huikkasi ja osoitti itään, sumun keskelle.

Lanrein pysähtyi ja vilkaisi sisarensa osoittamaan suuntaan. Ensin hän ei nähnyt mitään ja oli aikeissa palata kylään, mutta sitten hänkin hoksasi tumman hahmon kävelevän metsän reunan lähellä.

”Kuka se on?” hän kysyi.

”En tiedä, mutta kukaan miehistä ei ole lähtenyt metsälle näin varhain.”

”Ehkä se on Tamerin”, Lanrein sanoi, mutta ei uskonut sitä itsekään. Kukkulalle asti näkyi, että hahmo ei ollut naispuolinen, ja se oli sitä paitsi pitempi kuin heidän sisarensa. Eikä Tamerinilla ollut mustia vaatteita.

”Hän on tulossa kylään päin”, Ranthin totesi pukien heidän ajatuksensa sanoiksi.

Tytöt vilkaisivat toisiaan ja lähtivät juoksemaan rinnettä alas.

* * *

Kylässä oli majatalo, mutta se ei juuri tuottanut koska se sai asiakkaita noin kolme kertaa vuodessa. Niinpä sen omistaja, Rob Thonnar, oli pannut pystyyn baarin majatalonsa alakertaan. Hän keitti pirtua metsässä ja antoi oluen käydä isoissa tynnyreissä kellarissaan, ja oli vaihtanut muutama vuosi sitten paikan nimen Levähtävästä matkalaisesta Tammituopiksi. Hänen ainoa tyttärensä, Saran, toimi tarjoilijana.

Baari oli iso puusali, jonka pöytien pinnat ja lattiat kiilsivät vastakiillotettuina, kuin vastapainona kattoparrujen pölyisyydelle. Rob ei koskaan jaksanut siivota niitä, tuumaten että ei kukaan ylöspäin katsonutkaan. Sali oli varsin kodikas ja lämmin, ja siitä kuului kiitos isolle kiviselle avotakalle yhdessä nurkassa.

Rob oli juuri sytyttelemässä tulta takkaan, kun kuuli ulko-ovelta koputuksen.

”Pikku hetki, pikku hetki vain”, hän mutisi, iski tulukset vielä kerran yhteen ja sai kuin saikaan aikaan kipinän. Se tarttui tuoheen, ja pian liekit sivelivät iloisesti rätisten polttopuiden pintaa. Rob nousi ähkäisten – hän oli vanha ja melko paksu mies, jolle mikään liikunnan muoto ei ollut kovin helppoa – ja lyllersi ovelle, johon koputettiin sillä välin kolme kertaa uudelleen.

Rob avasi oven ja oli kaatua hämmästyksestä. Ei siksi, että hän olisi tunnistanut sen takana seisovan miehen, vaan siksi, että ei tunnistanut.

”Kappas vain, matkalainen”, hän sanoi. ”Hyvää huomenta ja tervetuloa Tammituoppiin!”

Mies oli pitkä, ja pukeutunut kokonaan mustiin. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja likaiset, ja kiinnitetty monilla nahkahihnoilla ja metalliniiteillä. Hänen vyöllään roikkui lyhyt miekan huotra, ja hänen selässään oli jousi ja nuoliviini. Hänellä oli leveälierinen hattu päässään, ja siihen oli pistetty tulenpunainen sulka. Hänen kasvonsa olivat hivenen oudon muotoiset – poskipäät olivat korkeat ja leuka terävä. Hänen vihreät silmänsä katsoivat pistävästi suoraan Robiin.

”Onko tämä majatalo?” hän kysyi viileästi.

”Onhan toki”, Rob vastasi hymyillen ystävällisesti. ”Kareen paras.”

”Ja ilmeisesti ainut.”

Robin hymy hyytyi hiukkasen. ”Tahdotteko huoneen?” hän kysyi säilyttäen kohteliaisuuden äänessään.

”Tahdon.” Muukalainen ei ilmeisesti ollut kovin puheliasta sorttia.

”Tulkaa toki sisään”, Rob sanoi astuen syrjään oviaukon edestä. ”Minä olen Rob Thonnar”, hän esittäytyi ja kumarsi hiukkasen.

”Vai niin”, muukalainen totesi happamasti ja harppasi sisään.

Rob alkoi närkästyä miehen käytöksestä, mutta ei näyttänyt sitä ulospäin. Hän ei olisi tahtonut menettää asiakasta. ”Mikä teidän nimenne on, herra?” hän kysyi painokkaasti.

Muukalainen vilkaisi baarinomistajaa. ”Navirral”, hän lausahti.

Juuri silloin Lanrein ja Ranthin syöksähtivät sisään ovesta hengittäen raskaasti, kuin olisivat juosseet pitkän matkan. Nähdessään muukalaisen he vetivät sihahtaen henkeä yhtä aikaa, ja joutuivat sitten tukkimaan suunsa käsillään, etteivät olisi alkaneet kikattaa. Rob mulkaisi heitä pahasti ja viittoi heitä häipymään. Tytöt peruuttivat ulos, yhä suitaan pidellen, katseet naulautuneina Navirraliin, ja katosivat.

”Suokaa anteeksi tuo”, Rob sanoi pahoitellen. ”Kylän tytöt ovat hieman… innokkaita.”

Navirral ei vastannut. ”Paljonko huone maksaa?”

”Kauanko aiotte viipyä?”

Navirral kohotti katseensa kattoon, ikään kuin olisi laskeskellut mielessään. ”Kuukauden”, hän sanoi.

”Niin kauan?”

”Luulisin niin.” Navirral kohautti olkiaan ja totesi huolettomasti: ”Maksan ensin yhdestä viikosta.”

”Se tekee kolme kultarahaa.”

Navirral kohotti toista kulmaansa. ”Kolme kultarahaa?” Hän pisti kätensä nahkatakkinsa sisään, veti sieltä pienen pussin, jonka sisältö kilisi heleästi ja heitti sen baarinomistajalle. ”Siinä, sen pitäisi kattaa hieman pitempikin aika.”

Rob otti kömpelön kopin, avasi pussin nyörit ja kurkisti sen sisään. Hänen silmänsä suurenivat, ja kullan kimmellys kuvastui niistä.

”Valitkaa mieleisenne huone”, Rob ähkäisi tuijottaen rahoja ahneesti. Hänen kätensä alkoivat täristä hieman. ”Avaimet ovat tiskin takana.”

”Kiitos”, Navirral totesi tyynesti ja asteli pois.

* * *

Tamerin haukotteli makeasti, nappasi maasta pudonneen lehden, laittoi sen kirjanmerkiksi ja sulki lukemansa teoksen. Hän otti tukea männystä, johon oli nojannut, ja nousi seisomaan. Aurinko paistoi korkealta, ja hän arveli että oli jo puolipäivä. Sumukin oli jo hälvennyt. Tytöllä oli paha tapa menettää ajan tajunsa, kun hän istui sammalvuoteella lukemassa ja kuuntelemassa rastaiden sirkutusta.

Jos hän viipyisi kauemman, isä huolestuisi. Hän huokaisi ja lähti kävelemään Karetta kohti.


2
Ram Lambertin siniset silmät


Navirral istahti vuoteensa reunalle ja mittaili huonettaan katsellaan. Se oli melko pieni eikä kovin hyvin hoidettu – puupinnat olisivat olleet tummasävyisiksi maalattuja, ellei niitä olisi peittänyt paksu pölykerros. Matto oli rutussa ja likaisessa ikkunassa säröjä. Navirral vihasi paikkaa jo nyt, ja päätti että hänen pitäisi siivota moneen kertaan. Mikäli koko tönöstä löytyisi puhdasta vettä.

Hän kiskoi saappaat jalastaan, napitti nahkanuttunsa auki ja käveli ikkunaan. Lattialaudat narahtelivat hänen jalkojensa alla saaden hänet nyrpistämään nenäänsä. Matkaan lähtiessään hän oli toki tiennyt, että tulisi kohtaamaan epämiellyttäviä olosuhteita, mutta ei hänen silti tarvinnut pitää niistä.

Hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi ulos. Huoneesta näki Kareen halkaisevalle tielle, ja niin ollen koko kylän. Tammituoppi oli yksi kylän suurimmista rakennuksista; vain neljässä oli kaksi kerrosta. Muut olivat risu- tai heinäkattoisia vinoja rötisköjä.

Navirral nappasi punaisen sulan pöydälle laskemastaan hatusta ja otti taskustaan pienen paperinpalan ja vielä pienemmän, mustan lasipullon jonka korkin hän avasi hampaillaan. Sitten hän kastoi sulan kärjen pulloon ja kirjoitti sillä paperille isoin kirjaimin:

EI SAA HÄIRITÄ

Hän nousi, raotti huoneensa ovea ja iski paperilapun pieneen koukkuun, joka oven ulkopuolella oli juuri tämän kaltaisia ilmoituksia varten. Sitten hän pamautti oven kiinni. Avain loksahti lukossa.

* * *

Lanrein ja Ranthin juoksivat Tamerinia vastaan kylästä päin, kun hän tuli metsästä. Heidän ilmeensä näyttivät varsin sekaisilta.

”Tam!” he kiljaisivat yhteen ääneen sisarensa nähdessään ja pyrähtivät tämän vierelle.

”Mitä nyt?” Tamerin kysyi katsoen heitä kummissaan.

”Matkalainen!” Lanrein huohotti.

”Tammituopissa”, Ranthin täydensi.

”Ilmestyi idästä”, Lanrein jatkoi.

Ranthin suoristi selkänsä, ja veti syvään henkeä rauhoittuakseen. Tamerin vain mutristeli huuliaan. ”Ja hän oli aika komea”, Ranthin kertoi iskien silmää. Lanreinilta pääsi tukahtunut naurahdus.

”Jaa? Aiotko sitten jättää Mattin hänen vuokseen?” Tamerin kysyi piikikkäästi. Hänen sisartensa hymyt pyyhkiytyivät pois. ”Mitä siitä, jos joku muukalainen tulikin kylään? Hän lähtee kuitenkin pian.”

”Eikä lähde”, Lanrein mutisi. ”Me salakuuntelimme häntä ja Rob Thonnaria ja saimme tietää, että hän viipyy ainakin kuukauden.”

”Ja hän on rikas”, Ranthin kuiskasi. ”Rikas kuin kuningas.”

Tamerin pyöritti silmiään. ”Niinpä tietysti.” Hän käveli sisartensa ohi ja jatkoi matkaansa Kareeseen. Ranthin ja Lanrein jäivät seisomaan vaiti katsoen hänen peräänsä.

”Hän suutahti”, Ranthin totesi.

”Häntä vain harmittaa, kun ei nähnyt Navirralia yhtä aikaa meidän kanssamme”, Lanrein vastasi. ”Kyllä hän tyyntyy.”

Tamerin kuuli heidän sanansa etäisesti, ja ne saivat hänet kiukustumaan entisestään. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi oli huonolla tuulella – ehkä häntä tosiaan harmitti, että oli ollut metsässä juuri silloin, kun olisi pitänyt olla kylässä. Oikeastaan hän epäili, että oli huonolla tuulella Mattin takia. Tuntui siltä, kuin kaikilla muilla olisi ollut jo kymmenen poikaystävää ja hänellä ei yhtään.

Kylässä hän katsahti vaivihkaa Tammituopin ikkunoihin, ja näki yhden likaisenharmaan lasin läpi tumman hahmon, joka katseli tielle. Suoraan Tameriniin. Tyttö säpsähti hieman ja käänsi äkkiä katseensa pois.

Silloin hän huomasi, että hänen kuistillaan istui joku. Lähemmäs kävellessään hän tunnisti sen olevan Ram Lambert. Ram oli yksi juuri niistä kylän pojista, jotka kävivät kaikissa juhlissa ja tanssiaisissa, ja seurustelivat Ranthinin kaltaisten kauniiden tyttöjen kanssa. Tamerin ei tuntenut häntä kovin hyvin.

Ram ei ollut kovin pitkä, tuskin Tamerinin mittainen. Hänellä oli lyhyet, ruskeat hiukset ja kirkkaat, siniset silmät. Tamerinin nähdessään hän nousi seisomaan hieman hämmentyneen näköisenä ja astui pois kuistilta.

”Hei”, Ram tervehti ja hymyili valjusti. Tamerin hieman yllättyi siitä.

”Hei”, hän vastasi, kävellen kuistille pojan ohitse. ”Mitäs sinä täällä teet?”

Ram rykäisi. ”Etsin oikeastaan Ranthinia.”

”Ah. Olisi pitänyt arvata”, Tamerin mutisi ja katui heti sanojaan. ”Anteeksi”, hän sanoi katsoen kenkiään ja punastuen hieman.

”Oletko nähnyt häntä?”

”Metsän reunassa”, Tamerin kertoi osoittaen suuntaa sormellaan. ”Mutta jos haluat puhua kahden hänen kanssaan, niin se ei taida onnistua. Lan on hänen kanssaan.” Ramin kohottaessa kulmiaan Tamerin selitti: ”Hän kertoi meille, että olette eronneet.”

”Ahaa”, Ram sanoi. ”No, ei minulla oikeastaan mitään asiaa hänelle ollutkaan.”

Yleensä Tamerin olisi tässä vaiheessa toivottanut pojalle hyvää päivänjatkoa ja painunut sisälle, mutta jokin sai hänet jatkamaan keskustelua. Hän rohkaisi lyhyen hetken mieltään ja kysyi sitten nopeasti: ”Minkä takia te oikeastaan lopetitte?”

Ram katsoi Tamerinia kummissaan. ”Eikö hän kertonut?”

”Ei.”

Ram huokaisi ja pudisti päätään. ”En tahtoisi puhua pahaa sisarestasi, mutta en kyllä oikeastaan odottanutkaan häneltä sen enempää.”

”Mitä tarkoitat?” tyttö kysyi kurtistaen kulmiaan ja astuen lähemmäs Ramia.

”Ranthin petti minua”, Ram vastasi kohauttaen olkapäitään, kuin olisi puhunut asiasta jonka oli jättänyt jo taakseen. ”Meillä oli riita.”

Tamerin veti sihahtaen henkeä. Ihan sitä hän ei olisi kuitenkaan arvannut sisarestaan, vaikka hän kyllä tiesi, ettei tämän tiedon pitäisi yllättää häntä. Ranthin oli aina ollut aika kevytkenkäinen. ”Mattin kanssako?”

Ram nyökkäsi. Tamerin ei tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Toisaalta hänen olisi tehnyt mieli tiuskaista pojalle, että kuinka tämä uskalsi syytellä Rania moisesta, mutta toisaalta hän tiesi Ramin puhuvan totta. Niinpä hän ei lopulta sanonutkaan mitään. Mutta nyt kun keskustelu oli ainakin jotenkuten vireillä, hän ei tahtonut päästää irti siitä vaan vaihtoi puheenaihetta.

”Oletko kuullut, että kylään tuli muukalainen?”

”Näin hänet”, Ram vastasi. ”Kulki tästä ohi vajaat puoli tuntia sitten.”

”Ihanko totta? Millainen hän oli?”

Ram hieroi leukaansa ja hänen silmiinsä ilmestyi hämmentynyt ilme. ”Hänessä oli jotain outoa. Hänen piirteensä olivat jotenkin… epätavalliset. Hän oli tumma ja pitkä, ja raskaasti aseistautunut. Ei niin kuin metsästäjä, vaan niin kuin soturi. Hänellä oli miekka ja kaikki.”

”Kukahan hän on?” Tamerin ihmetteli.

”En tiedä, mutta isä kertoi että idästä päin ei tule mitään hyvää…”

Tamerin nielaisi värähtäen ja katui, että oli ottanut matkalaisen puheeksi. Hän avasi suunsa aikoakseen hyvästellä pojan, mutta ennen kuin ehti tehdä sitä, Ram vangitsi hänen katseensa omallaan ja kysyi suoraan: ”Aiotko tulla tanssiaisiin tänä iltana?”

Tamerin säpsähti. ”Minäkö?”

”Ei täällä muitakaan näy”, Ram sanoi hymyillen. Hänen silmänsä tuikkivat. ”Voisimme mennä yhdessä.”

Poika pyysi minua juuri tanssiaisiin, oli ainoa ajatus jonka Tamerinin hämääntynyt mieli pystyi muodostamaan sillä hetkellä. Minuutti sitten hän ei ollut edes tiennyt, että illalla järjestettäisiin tanssiaiset, ja jos olisikin tiennyt, ei hänellä olisi ollut mitään aikomuksia edes mennä sataa metriä lähemmäs niitä.

”Sopii”, hän sopersi.

* * *

Kolmosten isä oli pitkä, ruskeatukkainen mies nelissäkymmenissä, jonka leukaa peitti lyhyt sänki ja jonka kasvot olivat ankarat mutta silmät lempeät. Hänen nimensä oli Arendal, ja hän ansaitsi elantonsa itselleen ja kolmelle tyttärelleen myymällä metsästä hankkimiaan elintarvikkeita. Joka päivä hän kävi siellä, milloin metsästämässä, milloin kaatamassa puita, joskus jopa keräämässä marjoja. Kaikki kyläläiset pitivät hänestä paljon, koska hän oli rehellinen ja ystävällinen mies, ja lisäksi ainut keino hankkia polttopuuta menemättä itse metsään sitä hankkimaan – ja sitä kukaan ei mielellään tehnyt.

Arendal kulki metsässä tietäen, että se oli vaarallista. Vaimonsa ja tyttäriensä äidin Helenen kuoleman jälkeen hän ei kuitenkaan enää juuri piitannut.

Kylässä Arendal ei ollut syntynyt. Hän oli entinen sotilas, joka oli kyllästynyt kahakointiin barbaariheimojen kanssa lännen erämaissa, sanonut itsensä irti ja muuttanut Kareeseen Valtakunnan rajamaille. Oli kestänyt aikansa, ennen kuin hänet hyväksyttiin kylän asukkaaksi ja tasaveroiseksi muiden kanssa, mutta kun se oli tapahtunut, hän oli nopeasti päässyt kaikkien ystäväksi.

Hän oli yksi kylän harvoista, jotka osasivat käytellä miekkaa, ja sen taidon hän oli opettanut Lanreinille. Hänen kaksi muuta tytärtään viettivät aikansa mieluummin muissa puuhissa – Ranthin ei ollut kiinnostunut muusta kuin pojista, ja Arendal oli hieman huolestunut Tamerinista, hän kun ei tuntunut piittaavan koko maailmasta ympärillään. Mutta Lanrein harrasti paljon kaikenlaista, opetteli mielellään uusia asioita, ja oli ilahtunut kun sai isältään miekkailutunteja, vaikkei uskonut niistä milloinkaan olevan hyötyä.

Sinä iltana Arendal harjoitteli tyttärensä kanssa myöhään iltaan. Lanrein ei ollut kovin hyvällä tuulella – häntä harmitti, että Ranthinia ja Tamerinia harmitti – ja raskas harjoitus veti hänen ajatuksensa muualle. Lisäksi hän tahtoi ajatella välillä jotain muuta kuin Navirralia.

Isä ja tytär heiluttivat puisia harjoitusaseitaan talonsa takapihalla, ja niiden kalke kantautui Kareen joka nurkkaan. Nyt sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä kaikki kyläläiset olivat kokoontuneet tanssiaisiin, ja ne jotka olisivat tahtoneet nukkua, eivät olisi onnistuneet siinä kumminkaan sillä juhlapaikalta kuuluva nauru ja laulu varmasti piti heidätkin hereillä. Vähän matkan päässä etelässä kylästä oli suuri tanssilava, jonka luona järjestettiin usein juhlia. Sen vierelle sytytettiin suuri kokko, jonka lähellä yökin oli valoisa. Kipinät sinkoilivat korkealle tummansiniselle taivaalle, ja tulen kultainen hehku näkyi kylään asti ja tunkeutui himmeänä sisään likaisistakin ikkunoista.

Hikipisarat kimalsivat Lanreinin otsalla oranssinhohteisina. Kokon rätinä kuului etäisenä, mutta sen valo ulottui selkeänä Arendalin takapihalle. Puumiekat iskeytyivät toisiaan vasten tiiviiseen tahtiin, tiukassa rytmissä. Tytär kadehti hieman isänsä taitoja; miehen ilme oli keskittynyt ja tarkkaavainen, mutta hän pystyi silti hymyilemään tytölle kevyesti, tietäen että pienikin herpaantuminen olisi tarpeeksi lennättämään Lanreinin aseen pusikkoon.

Pian niin kävikin. Tyttö kaatui istualleen ruohikkoon kiljahtaen hieman, ja alkoi sitten nauraa. Arendal nauroi myös, pisti oman miekkansa pois ja istui tyttärensä viereen.

”Mikset sinä ole tanssiaisissa?” isä kysyi vakavoituen hieman.

”Minua ei huvittanut mennä”, Lanrein mutisi katse maahan luotuna. Arendal huokaisi. Hän ei pitänyt siitä, kun tytöt pimittivät häneltä asioita.

Silloin etupihalta kuului askeleita. Molemmat kurtistivat kulmiaan – kuka voisi olla liikkeellä kylässä näin myöhään? Joku oli selvästi kiertämässä taloa, tulossa heitä kohti. Arendal nousi jaloilleen ja veti tyttärensäkin pystyyn.

Miehen ääriviivat erkanivat varjojen keskeltä. Kiiluvat silmät välähtivät pimeydessä.

”Iltaa”, tervehti matala ja ylimielisen oloinen ääni.

”Iltaa”, Arendal vastasi. ”Navirral, oletan. Huhut kulkevat nopeasti pienessä kylässä.”

Muukalainen astui pois hämärästä, niin että kaukana loimuavan kokon valo kosketti hänen kaitoja kasvojaan. ”Aivan.” Vaikka Arendal oli kylän pisin mies, Navirralin silmät olivat suunnilleen samalla tasolla kuin hänen. Matkalaisella oli epätavallisen kirkkaat, vihreät silmät, jotka näyttivät lähestulkoon hohtavan omaa valoaan. Hänen katseensa lipui isän ja tyttären välillä, ja hän näytti tunnistavan Lanreinin. ”Sinähän olet se tyttö, joka ryntäsi majataloon saapuessani”, hän totesi.

Lanrein punastui hieman, ja Arendal vilkaisi paheksuen tytärtään. ”Minun nimeni on Arendal”, hän sitten esittäytyi kääntyen takaisin Navirralin puoleen. ”Hoidan kylän metsää koskevat asiat.” Mies ojensi kätensä matkalaiselle, joka vain tuijotti sitä kuin se olisi ollut jotenkin likainen.

”Olette varmaankin jo kuulleet minusta kaiken, mitä olen kenellekään kertonut täällä”, Navirral vastasi. ”Nimeni on Navirral.”

Arendal laski kätensä. Hänen katseensa kävi pistävämmäksi, ja Navirralin samaten. Lanrein astui hieman syrjemmälle, odottaen koska salamat alkaisivat rätistä miesten välillä.

”Kuulin kalketta”, Navirral kertoi, ”ja päätin tulla katsomaan, mistä oli kyse. Toivottavasti en häirinnyt teitä.” Hänen äänensävynsä kertoi päinvastaista.

”Tulitte kuulemma idästä”, Arendal sanoi viileästi, sivuuttaen kysymyksen. ”Mutta siinä suunnassa ei asu ketään.”

”Tulin kiertotietä”, Navirral vastasi.

”Metsässä ei ole teitä.”

Navirral siristi silmiään, ja kultaisessa valossa näytti epäinhimilliseltä ja pelottavaltakin. ”Minun asiani eivät kuulu sinulle, tai kenellekään.”

”Itsehän tungit takapihalleni”, Arendal sihahti.

”Isä…” Lanrein tyynnytteli tarttuen isänsä käsivarresta.

Navirral sylkäisi maahan, kääntyi ja marssi tiehensä. Arendal jäi tuijottamaan tämän perään vihaisesti.

”Isä… mistä tuossa oikein oli kyse?”

Arendal pudisti päätään ja kääntyi tyttäreensä päin. ”Etkö nähnyt, miten röyhkeästi hän käyttäytyi?”

”Siinä oli enemmänkin. Et yleensä suutu tuolla lailla.”

”Olen vain väsynyt.” Arendal haukotteli. ”Menen nyt nukkumaan. Aiotko mennä vielä tanssiaisiin?”

Lanrein pudisti päätään. ”Minuakin väsyttää.”

He kävelivät sisään takaovesta, ja pian Lanrein jo nukkui vuoteessaan rättiväsyneenä harjoituksen uuvuttamana, piittaamatta juhlien mekkalasta. Mutta Arendal ei nukahtanut, vaan makasi sängyssä selällään, katsoen kattoa mietteliäs ja tuskastunut ilme silmissään, joiden takana ajatukset vipelsivät.


3
Kareen tanssiaiset


Kultainen valo leimusi tanssilavan puurakenteissa ja sitä ympäröivien kuusien havuissa. Suurta kokkoa oli rakennettu kaksi päivää, ja siihen oli kasattu lähes kaikki puuesineet, joita kylässä ei enää tarvittu, samaten kuin metsästä kaadettuja puita. Vähän aikaa sitten oli Kareen liepeiltä purettu vanha ja laho autiotalo, ja kokkoon oli rahdattu paljon siitä jäljelle jääneitä lautoja, ovenkarmeja ja rikkinäisten huonekalujen palasia. Tuhannet hohtavat kipinät suihkusivat korkealle tummaan ilmaan liikuttaen ja tanssittaen illan varjoja kuin sätkynukkeja.

Kareessa asui yhteensä kolme ihmistä, jotka osasivat saada aikaan jonkinlaista ääntä, jota voisi kutsua musiikiksi; vanha Rombrin ukko, joka soitti harmonikkaa ja viulua, hänen poikansa, jolle hän oli opettanut omat taitonsa, sekä Lanrein, jonka laulua vanhukset ylistivät kaiken aikaa satakielten ja enkeleiden äänten veroiseksi. Koska Lanrein itse ei ollut paikalla, jäi musisointi kokonaan Rombrien harteille. Ukko polki jalallaan tahtia, lauloi käheällä äänellään ja rutisteli innokkaana harmonikkaansa, samaan aikaan kun poika yritti viulullaan epätoivoisesti saada jotain tolkkua isänsä rytmistä, tai pikemminkin rytmitajuttomuudesta. Lopputulos ei kuulostanut kovinkaan kauniilta, mutta onneksi kaikki juhlivat kyläläiset joko yhtyivät epävireiseen renkutukseen tai tanssivat, ryyppäsivät ja nauroivat kuin viimeistä päivää huomaamatta ollenkaan musiikin olemassaoloa.

Tanssilava oli neliön muotoinen ja suunnilleen kymmenen metrin levyinen. Sitä korottelivat metrin korkeudella paksut puupaalut sen alla, ja sinne oli tarkoitus päästä portaita myöten, mutta koska puuaskelmat olivat romahtaneet ja maatuneet alimmaista lukuunottamatta, ylös nousu vaati hieman kiipeilytaitoja. Hameisiin pukeutuneille tytöille se oli huomattavan paljon vaikeampaa kuin pojille, ja Kareen naisväki olikin jo huomannut, että herrasväen erotti junteista sen perusteella, ojensiko kavaljeeri tanssiparilleen auttavan käden vetääkseen tämän lavalle, vai jättikö tämän kipuamaan omin voimin samalla kun itse naureskeli vieressä.

Tamerin seisoi hieman sivummalla, katsellen nuorten touhuja. Tanssilava oli täpösen täynnä toisiinsa kiinni painautuneita pareja, jotka pyörähtelivät tanssin lumoissa. Lavan ympärillä oli vielä enemmän väkeä - poikia, jotka olivat jo kyllästyneet tanssimiseen ja vetivät nyt Rob Thonnarilta ostamaansa tai varastamaansa pirtua naureskellen toistensa enemmän tai vähemmän rivoille vitseille; tyttöjä, jotka turhautuneina etsivät tanssiseuraa, joka ei olisi varattua tai humalassa; pariskuntia jotka olivat vetäytyneet tanssilavalta hieman intiimimpään syleilyyn nuotin valopiirin rajoille; ja aikuisia, jotka valvoivat touhua ja kokkoa, ettei kumpikaan pääsisi roihahtamaan liiallisuuksiin.

Ranthin ja Tamerin olivat tulleet tanssiaisiin yhdessä, mutta heti Mattin nähdessään Ranthin oli jättänyt sisarensa, tarrannut kiinni poikaan ja kiskonut tämän tanssilavalle. Nyt Tamerin etsi katseellaan Ramia väkijoukon seasta, mutta vaikutti siltä että hän ei ollut vielä paikalla. Niinpä Tamerin istahti vanhalle kannolle, nojasi päänsä käsiinsä ja kyynärpäänsä polviinsa ja jäi katselemaan, kuinka varjot pakenivat liekkejä ja hiipivät sitten jälleen niiden lähelle vain karatakseen uudelleen, kuin olisivat leikkineet.

Hänestä tuntui siltä, että tämä ilta ei menisi ollenkaan niin kuin hän toivoisi.

Ranthin kietoi käsivartensa tiukemmin Mattin ympärille ja painautui tämän vartaloa vasten. Poika oli häntä päätä pidempi, ja hänen kasvonsa olivat kapeammat kuin Ranthinilla, jolla oli pyöreämmät posket, mutta molemmat olivat kalpeita ja molemmilla oli pitkä, musta tukka. Matt oli kaikkien mielestä komea ilmestys, eikä Ranthin ollut poikkeus.

Matt oli hieman epävarma, ja se näkyi hänen silmistään. Hän ei tiennyt, miten hänen pitäisi suhtautua tyttöön, joka oli äskettäin jättänyt poikaystävänsä hänen vuokseen. Ranthin oli tulinen ja intohimoinen luonne, ja välillä se vaikutti pelottavaltakin. Kun tyttö katsoi häpeilemättä pojan silmiin pitkien ripsiensä alta, Matt tajusi että Ranthin ei tuntenut mitään rajoja tunteilleen.

Oranssi valo välkkyi tytön poskella ja silmäkulmassa. Hän näytti enemmän joltain maagiselta taruolennolta kuin tavalliselta syrjäkylän tytöltä. Oli mahdotonta arvata, mitä hänen päänsä sisässä liikkui. Tyttö oli Mattille arvoitus.

Ranthin näki, että jokin oli vialla. Hän kuiskasi: "Mitä mietit?"

"Äh... en mitään", Matt vastasi pudistaen päätään.

Ranthin päästi irti pojasta, astui taaksepäin ja kurtisti kulmiaan. "Mikä hätänä?" Muutama ympärillä tanssahtelevista pareista vilkaisi syrjäsilmin heitä.

Matt räpäytti silmiään. "Minä vain mietin, että mitä sinä mietit."

He katsoivat hetken aikaa toisiaan silmiin, ja sitten Ranthin hymyili, painautui uudestaan poikaa vasten ja halasi tätä. "Sinua vain."

"Aha." Matt ei oikein uskonut sitä, mutta ei halunnut suututtaa tyttöä. Siitä vasta myrsky sikiäisi.

Itse asiassa Ranthin ei ajatellutkaan Mattia, vaan Ramia. Hän oli tanssilavalla Mattin kanssa oikeastaan aika pitkälti siitä syystä, että tahtoi näpäyttää Ramin itsetuntoa, ja nyt toinen poika ei ollut edes ilmestynyt koko tanssiaisiin vaikka hänen pitäisi olla Tamerinin parina.

Sillä välin Tamerin katsoi haikeana, miten muut viettivät mukavaa iltaa. Hän olisi tahtonut olla mukana juhlassa, mutta tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hiljaiseksi kummajaiseksi, joka oli kiinnostunut vain kirjoista.

"Iltaa", tervehti lempeä ääni hänen takaansa. Hän suoristi selkänsä ja nousi seisomaan kääntyen samalla. Ram Lambert seisoi puoliksi varjossa ja puoliksi liekkien hehkussa, hymyillen anteeksipyytävästi. Hän piti molemmat kätensä selkänsä takana, ja hänen siniset silmänsä tuikkivat kokon valossa.

"Iltaa", Tamerin sanoi empien.

"Olen myöhässä", Ram totesi. "Anteeksi." Hän ojensi kätensä, ja Tamerin näki että siinä oli päivänkakkara. Hän hymyili vienosti ja otti kukan omaan käteensä.

"Saat anteeksi", hän sanoi, tietämättä miten hänen pitäisi toimia. Tilanne oli hänelle kovin uusi.

"Tahtoisitko tanssia?" poika kysyi nyökäten lavaa kohti.

"Minä en... oikein osaa", Tamerin tunnusti nolostuen.

"Ei se mitään", Ram naurahti, "en minäkään. Eikä kukaan koko Kareessa. Ne, jotka kuvittelevat osaavansa, ovat joko idiootteja tai liian pieniä ymmärtääkseen painin ja tanssin eroa."

Poika otti päivänkakkaran Tamerinilta, pisti sen tytön hiuksiin ja tarttui tämän käteen. Tamerin tunsi sormiensa hikoavan ja poskiensa kuumenevan, eikä uskonut voivansa uskotella sen johtuvan vain tulen lämmöstä.

He kapusivat tanssilavalle. Ram auttoi ystävällisesti Tamerinin ylös, ja näytti hänelle miten tanssiessa tuli ottaa toisesta kiinni, ja alkoi sitten pyörittää tyttöä hitaasti. Tamerinia hermostutti, mutta toisaalta hänestä tuntui ihan mukavalta. Hän yritti katsoa Ramia silmiin, mutta se oli yllättävän vaikeaa, joten hän tyytyi katselemaan muita tanssijoita pojan olan yli. Tieto siitä, että Ramilla ei ollut mitään ongelmia katsoa tyttöä silmiin, sai hänet tosin hermostumaan entistäkin enemmän.

Hän näki Ranthinin ja Mattin, ja hämmentyi nähdessään Ranthinin vihaisen ilmeen. Ilmeisesti hänen sisarensa ei ollut vielä päässyt yli erostaan Ramin kanssa niin hyvin kuin Ram itse.

Hetken ajan kuluttua Tamerin tajusi, että hän ei ollut kuullut Rombrien kaameaa soittoa lainkaan sen jälkeen, kun oli noussut tanssilavalle.

* * *

Myöhemmin Tamerin ja Ram istuivat vieretysten tanssilavan vierellä nojaten sen lahoihin puurakenteisiin. Tamerin nautti hetkestä. Yö tuoksui melkein kuin hunajalle, vain hieman kirpeämmälle, ja pojan käsi hänen hartioidensa ympärillä tuntui turvalliselta ja lämpimältä. Kokko oli polttanut puhtinsa loppuun, ja nyt siitä oli jäljellä enää muutamia mustuneita laudanpätkiä, jotka yhä liekehtivät, ja iso kasa kuumana hehkuvaa hiillosta. Siitä kohosi tummanharmaa savupatsas, joka kiemursi taivalle, kuin olisi lähtenyt sinne sinkoutuneiden kipinöiden perään.

Tanssiaisten meno oli hiljentynyt, mutta paikalla oli yhä paljon nuoria. Erona oli se, että musiikki oli lakannut, ja nyt ilman täyttivät lemmestä kielivät kuiskutukset ja vaatteiden hiljainen kahina, joka piti Tamerinia yhä hieman hermostuneena, vaikka tyttö olikin rentoutunut jo huomattavasti. Ram kuitenkin vaikutti kunnon mieheltä, joka ei hänkään tahtonut hätäillä minkään kanssa.

"Kiitos mukavasta illasta", Tamerin kuiskasi.

"Nytkö sinä jo lähdet?" Ram kysyi. Hän kuulosti hieman pettyneeltä, mutta myös ymmärtäväiseltä.

Tamerin nyökkäsi. Jostain läheltä kuului suudelman maiskahdus, ja hän värähti hieman. Ääni ei todellakaan auttanut.

Ram otti käsivartensa tytön olkapäiltä ja väläytti tälle vielä yhden hymyn. Tamerin mietti, pitäisikö hänen suudella poikaa, mutta Ram vastasi siihen hänen puolestaan painamalla kevyen suukon hänen poskelleen.

"Hyvää yötä."

"Hyvää yötä..."

"Senkin lurjus!" kajahti vihainen ääni varjosta.

"Ran!" Tamerin älähti ja kääntyi ympäri nousten seisomaan. Ram noudatti esimerkkiä, ja he huomasivat seisovansa kasvotusten sisarista tummimman kanssa. Hänen kätensä olivat lanteilla, ja hänen silmänsä salamoivat. Tamerin ihmetteli, mihin Matt oli jäänyt.

"Miten sinä saatat tehdä tällaista?" Ranthin sihahti hampaidensa välistä, ja Tamerin ei ollut ihan varma puhuiko hän sisarelleen vai entiselle poikaystävälleen. "Istut leppoisasti hänen kanssaan täällä kuin maailmassa ei olisi ketään muuta, unohtaen kokonaan minun olemassaoloni!"

Tamerin siristi silmiään. Ranthin oli ehkä äkkipikainen, mutta tämä meni jo ihan yli hänenkin mittapuullaan.

"Ranthin, me olemme riidelleet jo tarpeeksi", Ram sanoi tuskastuneena. "Rauhoitu."

"Rauhoitu itse! Minä en halua rauhoittua! Minä en aio istua sivussa ja katsella, miten siskoni rakastuu Kareen alhaisimpaan ja idioottimaisimpaan..."

Tamerin lakkasi kuuntelemasta, kun hän tajusi mistä oli kyse. Ranthin oli humalassa, eikä ihan vähää.

"Ran, ole hiljaa!" Tamerin komensi ja läimäytti sisarensa kasvoja. Ranthin hiljeni heti ja istahti maahan iskun voimasta, kohottaen hämmästyneenä kätensä poskelleen. Ram tuijotti vieressä suu puoliavoinna. "Sinä olet juonut liikaa", Tamerin sanoi paheksuvaan sävyyn. "Tulla nyt tuolla lailla rähisemään minulle."

"Minä luulen, että hän rähisi minulle", Ram sanoi vaimeasti. Tamerin arvasi, että kukaan ei olisi uskonut hänen milloinkaan lyövän ketään, ja kun hän teki niin peräti Ranthinille, kaikki hämmentyivät. Hän huomasi nyt, että lähistöllä oli muutama muukin uteliaana tarkkaileva silmäpari. Ranthin itse näytti olevan aivan ulalla tilanteesta - hän vain istui maassa hieroen poskeaan, joka punertui nopeaan tahtiin.

"Missähän Matt on?"

"Varmaan jo nukkumassa..."

"Minä vien hänet kotiin", Tamerin sanoi pahoittelevasti osoittaen Ranthinia ja kääntyi Ramin puoleen. "Anteeksi tästä."

"Ei se mitään", Ram vastasi. Hymy hiipi takaisin hänen kasvoilleen. "Hän taitaa potea huomenna sellaista päänsärkyä, että se käy rangaistuksesta."

Tamerin ei vastannut mitään. Häntä hirvitti ajatella, millainen keskustelu häntä huomenna odottaisi. Isäkään ei juuri ilahtuisi kuullessaan, millaisessa kunnossa Ranthin oli yönsä viettänyt.

"Nähdäänkö huomenna?" Ram kysyi, kun Tamerin tarttui siskonsa käsivarteen ja veti tämän jaloilleen.

"Totta kai", Tamerin naurahti, "miten voisimme olla näkemättä toisiamme näin pienessä kylässä?" Hän tajusi heti sen sanottuaan, että Ram ei ollut tarkoittanut ihan sitä, ja laski katseensa nolona. "Koska seuraavat tanssiaiset järjestetään?" hän mutisi.

"Ei varmaan vähään aikaan, mutta nuoret käyvät melkein joka ilta täällä", Ram vastasi. "Tuletko huomennakin?"

"Äh... en tiedä", Tamerin sanoi totuudenmukaisesti. Toisaalta hän ei juuri nyt oikein osannut nauttia tilanteesta tai mistään, mutta toisaalta hänellä oli ollut mukavaa ennen kuin Ranthin oli ilmestynyt.

Ram kumartui, poimi maasta jotain ja ojensi sen tytölle. "Pudotit tämän." Se oli päivänkakkara.

Tamerin otti sen vastaan hymyillen ja pisti sen taskuunsa. "Kiitos", hän sanoi, kääntyi ja lähti taluttamaan Ranthinia kylää kohti.


4
Katumusta


"Mikä hätänä?" Arendal kysyi tyttäreltään. Hän tiesi, että se oli mitä todennäköisimmin ajanhukkaa - Ranthin ei milloinkaan ollut kovin avoin kertomaan ongelmistaan isälleen, ja viime vuosina hän oli puhunut vähemmän jopa sisariensa kanssa. Arendal epäili, että vaikka Ranthin oli päällepäin kaikkien huomion keskipiste, hän oli todellisuudessa yksinäinen, yksin pulmiensa keskellä.

"Ei mikään", Ranthin valehteli, yrittämättä edes kuulostaa vakuuttavalta. Hänen särkynyt kuiskauksensa värähteli kuin kuoleva kynttilänliekki.

Isä ja tytär olivat kahdestaan tyttöjen makuuhuoneessa. Lanrein ja Tamerin olivat lähteneet kävelylle, ja Ranthin oli jäänyt makaamaan vuoteeseensa osoittamatta minkäänlaisia merkkejä aikomuksista nousta ylös koko päivänä. Edellisenä iltana Arendal oli kuullut omaan huoneeseensa, miten Ranthin ja Tamerin olivat tulleet kotiin hirmuisen myöhään - myöhempään kuin Tamerin oli milloinkaan ollut valveilla. Hän päätti puhua Tamerinin kanssa myöhemmin. Juuri nyt Ranthin näytti todella olevan avun tarpeessa.

Hän makasi vuoteessa selällään, pää kenossa jotta ikkunasta paistava häikäisevä auringonsäde ei olisi osunut suoraan hänen silmiinsä. Hän oli kalpea, hänen tukkansa oli takussa ja hänen silmänsä verestivät. Hänen huulensa oli puristettu tiukasti yhteen, ja hän tuijotti kattoa tiiviisti kuin siellä olisi ollut jotain suunnattoman mielenkiintoista. Isä istui jakkaralla hänen vierellään.

"Ranthin..."

Tyttö ei sanonut mitään. Arendal huokaisi. "Ranthin, sinun täytyy kertoa minulle, mikä sinua vaivaa. Sinulla on kuumetta, etkä ole edes syönyt kunnolla. Tämä ei voi jatkua."

Hiljaisuus ei käynyt vastauksesta, jollaista Arendal odotti. Hän tokaisi turhautuneena: "Sisaresi kertoivat, että et ole enää Ramin kanssa. Siitäkö tämä johtuu?"

Ranthin sulki silmänsä, ja hänen huulensa vääntyivät hieman. Arendal silitti hellästi tämän hiuksia ja kuiskasi: "Puhu minulle..."

Äkkiä Ranthin alkoi itkeä hillittömästi ja heittäytyi isänsä kaulaan kyynelehtien. Hän sopersi murtuneena: "Minä en tiedä, mitä minä haluan, minä en tiedä mitään, ja nyt olen pilannut kaiken ja kaikki vihaavat minua... Minä vain halusin, että joku rakastaisi minua...!"

"No no", Arendal lepytteli ja kietoi kätensä tyttärensä ympärille. "Ei sinua kukaan vihaa. Teit ehkä vähän tyhmästi, mutta ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin pyytää anteeksi sisariltasi ja Ramilta."

"Ja Mattilta", Ranthin lisäsi hiljaa. "Eivät he ikinä anna minulle anteeksi. Minä käyttäydyin kuin - "

"Ryhdistäydy", Arendal komensi, työnsi tytön hieman kaummas ja katsoi tätä tiukasti silmiin. "Menet tänä iltana muiden kanssa tanssilavalle ja pahoittelet eilistä. Kaikki selviää kyllä."

"Mutta..." Ranthin kuivasi kyyneleitään. "Minä en tiedä, kumman minä haluan. Ramin vai Mattin. Ja nyt en voi saada kumpaakaan. Tai ainakaan Ramia."

Arendal alkoi tajuta. Hän halasi uudestaan tytärtään ja mutisi äänettömän kiitosrukouksen, että Ranthin oli kerrankin kertonut isälleen edes jotain rakkauselämästään. Kerrankin hänestä tuntui siltä, ettei ollut kokonaan ulkopuolinen tyttäriensä elämässä. "Sinä voit saada ihan kenet vain ikinä haluatkin", hän mutisi rohkaisevasti.

* * *

Rob Thonnar kuuli outoa kolinaa yläkerrasta, kuin jokin raskas olisi kaatunut lattialle. Hän mutristi huuliaan - tämä oli jo kolmas kerta saman päivän aikana, kun hänen ainoa vieraansa häiritsi hänen ainoiden asiakkaidensa juomarauhaa. Mies laski kiillottamansa oluttuopin tammiselle tiskille, heitti rättinsä sen viereen ja nousi portaat ylös päätään pudistellen ja itsekseen nuristen. Hän käveli Navirralin huoneen ovelle ja repäisi siitä irti paperin, jossa luki:

EI SAA HÄIRITÄ

Sitten hän kolkutti oveen ja huusi sen läpi: "Etkö voisi pitää vähän pienempää mekkalaa?"

Kuului, kuinka raskaat saappaat kävelivät ovelle, ja naksahdus, kun lukko väännettiin auki sisäpuolelta. Ovi raottui ja Navirralin vihreät silmät kurkistivat äkäisesti sen takaa. Niissä leiskui viha, joka sai Robin itsevarmuuden häilymään. Navirral kurotti kätensä, nappasi paperin isäntänsä kourasta ja paukautti oven jälleen kiinni. Kuului hieman lisää askelia, ja sitten ovi avautui uudestaan ja Navirral iski paperin takaisin paikalleen. Siihen oli kirjoitettu lisähuomautus.

EI SAA HÄIRITÄ
(Koskee myös sinua, Rob Thonnar)

Navirral löi vielä yhden pahansisuisen mulkaisun vasten Robin kasvoja, ja veti sitten oven uudelleen lukkoon sanomatta sanaakaan.

"Mikä röyhkeys", Rob mutisi. Hän katui jo nyt, että oli ottanut näin epäilyttävän asiakkaan Tammituoppiin.

* * *

"No?"

"Mitä no?"

"Tiedät kyllä."

"Enpä."

"Älä viitsi..."

"Rehellisesti! Sano nyt, mitä oikein tarkoitat?"

"Ramia, pölvästi! Ram Lambertin iihania, sinisiä, kirkkaita silmiä. Minä tahdon kuulla kaiken tanssiaisista! Mitä tapahtui? Mitä te teitte?" Lanrein siristi silmiään. "Ja mitä Ran oikein kuvitteli?"

Tamerin ja Lanrein kävelivät niityllä kylän ja metsän välissä. Viileä tuuli, joka heilutti korkean heinän varsia, oli melkeinpä liian viileä tähän vuodenaikaan kuuluvaksi. Oli elokuun viimeinen päivä, ja siihen aikaan Kareessa ei yleensä tarvinnut edes sytyttää takkatulia, mutta nyt Lanreinia lähestulkoon paleli lemmikinsinisessä, lyhythihaisessa mekossaan. Tamerin oli valinnut vaatetuksensa hieman viisaammin, hänellä oli yllään vanha mutta kallis syksy- ja talvikäyttöön tarkoitettu sinertävänvihreä asu, jossa oli turkisreunukset ja lähes maata laahaava helma. Se oli kuulunut heidän äidilleen, ja oli hyvin arvokas turkiksen ja kauniiden koristekirjailujen ansiosta. Isä ei ehkä olisi ollut kovin mielissään, jos olisi tiennyt tyttöjen käyttävän sitä niin säännöllisesti kuin he käyttivät.

Taivas oli harmaa, ja sen alla leijailevat suuret pellavapilvet tuhkanvalkeita. Ilma näytti siltä, kuin minä hetkenä hyvänsä alkaisi sataa nokea.

Tamerin huokaisi. "Noo..." hän aloitti venyttäen sanaa ja hymyili ilkikurisesti - ilme, joka näkyi hyvin harvoin hänen kasvoillaan.

Lanrein oli tikahtua uteliaisuuteensa, ja lähestulkoon hyppi tasajalkaa. "Kakista ulos!"

"Me tanssimme", Tamerin kertoi, "ja istuskelimme vierekkäin... ja hän poimi minulle kukan." Hän kaivoi taskustaan päivänkakkaran ja ojensi sen Lanreinille kuin se olisi ollut todiste siitä, että eiliset tapahtumat eivät olleet pelkkää kuvitelmaa.

"Pussasitteko te?" Lanrein kysyi silmät pyöreinä, tuijottaen kukkaa.

Tamerin sipaisi poskeaan vaistonvaraisesti ja punehtui hieman. Lanrein räpäytti silmiään ja purskahti sitten kikatukseen, joka kaikui kauas niin metsän kuin kylänkin suuntaan.

"Poskelle vain", Tamerin ärähti katsellen paheksuvasti sisarensa kiemurtelua. "Ja mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Sinä olet suudellut poikia."

"Mutta sinä et", Lanrein hihitti. "Rakas Tamini!" Hän heittäytyi siskonsa kaulaan ja rutisti tätä. "Sinustahan tulee kohta aikuinen." Tytöt menettivät tasapainonsa ja molemmat kaatuivat heinikkoon, Tamerin alimmaiseksi.

"Kaste, Lan, kaste..." Tamerin mumisi tukahtuneesti. Lanrein nauroi yhä. "Me pilaamme äidin puvun."

Lanrein vakavoitui, nousi seisomaan, auttoi sisarensakin jaloilleen ja pyyhki heinänkorsia kauniista hameesta. "Anteeksi..."

Tamerin naurahti ja halasi sisartaan.

Sitten Lanrein kysyi: "Entä Ran?"

Tamerinin ilme synkkeni. "Ranthin... No, hän joi liikaa."

"Sen kyllä arvasin", Lanrein tuhahti. "Mitä hän teki?"

Tamerin vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hänen ei oikein tehnyt mieli kertoa Lanreinille kaikkea - hän tietäisi, että totuus vihastuttaisi häntä, ja Tamerin ei oikeastaan tahtonut enää vihoitella Ranthinille. Mutta valehtelu vain pahentaisi asiaa. "Hän tuli syyttelemään minua ja Ramia... mutta minä keskeytin hänet ennen kuin hän ehti sanoa mitään peruuttamatonta."

"Niinpä tietysti", Lanrein puuskahti. "Hänellä ei ole minkäänlaista itsehillintää."

"Hänellä oli vain huono päivä", Tamerin vastasi puolustellen.

"Niitä onkin hänellä ollut aika paljon viime aikoina."

"Hänellä on tarpeeksi vaikeaa ilmankin, että hän joutuisi riitoihin meidän kanssamme. Hän pitää Mattista, minä olen varma siitä, mutta hän ei ole päässyt vielä yli Ramistakaan. Sen täytyy olla hankalaa."

Lanrein huokaisi. "Niin... olet oikeassa." Hän vilkaisi Tamerinia syrjäsilmin. "Mattista puheen ollen... näitkö häntä?"

Tamerin rykäisi. "Näin, tanssimassa Ranin kanssa."

Lanrein huokaisi uudelleen, kaihoisammin tällä kertaa. "Vai niin..."

Tamerin katsoi sisartaan ymmärtävästi. "Älä huoli", hän sanoi ja laski kätensä Lanreinin olkapäälle. "Kyllä teidänkin aikanne vielä tulee. Ranin suhteet nyt eivät yleensä kestä niin kauaa."

"Aiotko mennä tänä iltana lavalle?" Lanrein kysyi piittaamatta sisarensa sanoista.

"Ram menee..." Tamerin kohautti hartioitaan. "En tiedä vielä. Entä sinä?"

"En ole käynyt siellä vähään aikaan, miekkailu vie niin paljon aikaa... voisin tullakin. Entä Ran?"

"En tiedä. En usko. Minusta tuntuu siltä, että hän ei aio näyttää nenäänsä ulkosalla vähään aikaan", Tamerin totesi.

* * *

Lisää kolinaa. Rob Thonnarin mitta alkoi täyttyä. Hän oli aikeissa kivuta jälleen kerran yläkertaan, ja tällä kertaa hän antaisi sen Navirraliksi itseään kutsuvan hämärämiehen kuulla kunniansa, kun samainen Navirral tuli häntä vastaan porraskäytävässä. Hän oli jättänyt jousensa ja hattunsa, mutta miekka roikkui edelleen hänen vyöllään.

"Kukaan ei saa mennä huoneeseeni", mies totesi lyhyesti ja heitti avaimen isännälle. "Edes sinä."

"Totta kai, totta kai", Rob vastasi ja ripusti avaimen koukkuunsa muiden samanlaisten vierelle. "Mihin olette menossa?"

Navirral oli jo harpponut ulko-ovelle, ja isäntä yllättyi lievästi kun matkalainen vaivautui edes vastaamaan hänen kysymykseensä, vaikka vastaus olikin vain tylyyn sävyyn ilmoitettu tosiseikka. "Se ei ole sinun asiasi." Sitten mies astui ulos ovesta ja pamautti sen kiinni perässään niin, että astiat helisivät. Robin harvat asiakkaat kohottivat katseensa juomistaan, loivat muutamia epäileviä katseita Navirralin perään, ja palasivat sitten tutkailemaan tuoppejaan ja niiden pohjia.

Rob tajusi, että tämä oli ehkä ainutkertainen mahdollisuus. Hän odotti, kunnes oli varma että mies ei enää seissyt oven takana kuuntelemassa, ja nappasi sitten avaimen koukusta ja hiippaili yläkertaan. Siellä hän meni suoraan Navirralin huoneen ovelle, pisti avaimen lukkoon ja käänsi sen varovasti auki. Hänen sydämensä tykytti niin kovaa, että hän pelkäsi jonkun kuulevan sen. Hän oli pohjimmiltaan rehellinen mies, ja vieraan huoneeseen hiipiminen luvatta ei ollut hänelle mitenkään mieluisa teko. Mutta tämä Navirral oli liian vaarallisen oloinen. Hän saattoi olla uhka koko Kareelle, ja Rob tunsi velvollisuudekseen ottaa selvää siitä, mikä Navirral oikein oli miehiään.

Ainakin hänen huoneensa oli siisti. Vuode oli pedattu ja näytti siltä, kuin siinä ei kukaan olisi koskaan nukkunutkaan, pölyt pyyhitty, ikkuna kiillotettu ja lattia lakaistu. Kirjoituspöydällä oli kasa paperiarkkeja ja kirjoja, punainen sulkakynä ja pienenpieni mustepullo, kaikki siististi paikoilleen järjestettyinä. Vaihtovaatteita, pyyhkeitä, harjoja, tai ruokaa huoneessa ei ollut lainkaan, tai matkatavaroita ylipäätänsäkään. Mistäs niitä olisi ilmestynyt, Rob mietti. Eihän Navirral ollut tuonut mukanaan muuta kuin aseensa. Jousi ja täysi nuoliviini nojasivat yhteen nurkkaan, ja leveälierinen, musta hattu oli ripustettu jousen päähän roikkumaan kuin hattutelineeseen.

Rob nielaisi ja astui peremmälle vetäen oven kiinni perässään. Hän käveli lattian poikki, ja se narahti hieman joka askeleella. Ja joka narahdus sai hänen sydämensä hakkaamaan nopeammin.

Hän nappasi käteensä muutamia papereita kirjoituspöydältä ja loi niihin pikaisen silmäyksen. Ne oli kirjoitettu täyteen suoria, kiemuraisten kirjainten muodostamia rivejä, joiden kaltaisia Rob ei milloinkaan ollut nähnyt. Ne olivat kieltä, jota hän ei osannut lukea tai jonka olemassaolosta hän ei tiennyt mitään.

Mutta yhteen paperiin oli piirretty kasvoja, ja ne hän tunnisti. Jokaisen kuvan viereen oli kirjoitettu jotain noilla oudoilla kirjaimilla, ja jokainen kuva esitti jotain Kareen asukasta. Siinä olivat Rob itse ja hänen Saraninsa, Arendal tyttärineen, Rombrit, Lambertit, ja lukuisia muitakin - kasvoja oli lisää kahdella muullakin paperilla. Rob tuijotti niitä kauhuissaan, ihmetellen mitä muistiinpanoja kunkin kuvan viereen oli mahdettu kirjoittaa. Kasvot olivat lähinnä luonnoksia, mutta niin hyvin piirrettyjä että jokaisen saattoi tunnistaa.

"Mitä hän meistä haluaa?" Rob kuiskasi. Hän pisti paperit takaisin, asetellen ne niin tarkasti entisiin paikkoihinsa kuin vain osasi, ja lähti äkkiä ulos lukiten oven uudelleen perässään.


5
Epäilykset syvenevät, sovinto laaditaan ja salaisuus selviää


Tamerin ja Lanrein olivat palaamassa kylään, kun he näkivät jonkun tulevan heitä vastaan sieltä. Tumma hahmo käveli suoraan heitä kohti niityn halki.

"Katso", Lanrein sanoi osoittaen sormellaan muukalaista.

"Kuka tuo on?" Tamerin kysyi siristäen silmiään.

"Navirral", Lanrein kuiskasi.

"Se matkalainen?" Tamerin huudahti. "Ram kertoi, että hänellä on aseet ja kaikki. Että hän näyttää vaaralliselta."

Lanrein nielaisi ja selitti hiljaa: "Eilen illalla, kun harjoittelin isän kanssa, hän tuli takapihallemme. Hän oli epäkohtelias, ja näytti siltä kuin isällä olisi ollut jotain... kaunaa hänen kanssaan. Kuin isä olisi tiennyt jotain Navirralista..."

"Oletko varma?"

"En tietenkään", Lanrein vastasi. "Mutta siltä se näytti."

Navirral tuli nyt niin lähelle, että Tamerin erotti hänen piirteensä. Musta nahkanuttu näytti taisteluun suunnitellulta, ja miehellä oli miekka mukanaan. Hän käveli pitkin harppauksin pitkillä jaloillaan, katse tyttöihin suunnattuina. Vihreä valo välähteli hänen silmissään.

"Päivää", sisarukset tervehtivät yhteen ääneen. Navirral pysähtyi muutaman metrin päähän heidän eteensä.

Navirral ei vastannut. Hänen pistävä katseensa lipui tytöstä toiseen. "Te olette Arendalin tyttäriä", hän totesi viileästi.

"Niin olemme", Lanrein vastasi varovasti.

"Mihin olette menossa?" Tamerin kysyi. "Tuossa suunnassa ei ole kuin metsää."

Muukalainen vastasi kysymällä: "Niinkö?"

"Sinä tulit sieltä", Lanrein tokaisi välittämättä teititellä. "Minä näin sinut."

Navirralin silmät lukkiutuivat Lanreiniin. Hänen rävähtämätön tuijotuksensa sai nopeasti tytön kääntämään oman katseensa maahan. "Jos metsässä ei ole mitään, niin mistä minä sitten tulin?" hän kysyi hiljaa. Sisarukset eivät vastanneet mitään.

"Olette liian uteliaita", Navirral tuhahti, tunki heidän välistään viitsimättä edes väistää ja jatkoi matkaansa metsää kohti.

Tamerin ja Lanrein vilkaisivat toisiaan tyrmistyneinä. "Toivottavasti hän ei palaa", Lanrein mutisi.

Tamerin nyökkäsi. "Hän on pelottava", hän kuiskasi. "Minä en usko, että hän aikoo mitään hyvää."

* * *

Navirral oli poissa koko päivän, eikä kukaan ollut siitä pahoillaan. Lanrein ja Tamerin eivät nähneet Ranthiniakaan kun vilaukselta, sillä hän lähti kävelylle samaan aikaan kun hänen sisarensa palasivat kotiin, ja viipyi pitkään.

Illalla kumpikin sisarus lähti tanssilavalle. Auringon vähenevä valo kultasi metsänreunaa ja Kareen talojen kattoja, mutta ei pystynyt karkottamaan kosteaa sumua, joka leijaili ilmassa, eikä syksyn viileyttä, joka puri tyttöjen vartalon jokaista paljasta kohtaa.

Lavan luokse saapuessaan he huomasivat, että paikalla oli jo kaksi muutakin. Ram ja Matt jutustelivat jostakin nojaillen lavaan, ja Lanrein ja Tamerin vilkaisivat kummissaan toisiaan heidät nähdessään. Jos joidenkuiden olisi pitänyt olla vihaisia toisilleen, niin noiden kahden. Nyt he kuitenkin naureskelivat jollekin tuttavallisesti, eivätkä edes huomanneet sisarusten lähestyvän heitä.

"Iltaa", Lanrein tervehti ja väläytti hymyn pojille, kun nämä kääntyivät katsomaan heitä.

"Hei", he vastasivat tervehdykseen.

"Onko muitakin tulossa?" Lanrein kysyi.

Ram kohautti olkapäitään, ja Matt vastasi: "Ei meidän tietääksemme. Ainakin Kanton ja Nathan ovat liian väsyneitä, heillä oli eilen aika rankka ilta." Ram tyrskähti.

"Entä Ran?" Tamerin kysyi varovasti, ja poikien hymyt laskivat hiukkasen.

"En tiedä", Matt vastasi, "en ole nähnyt häntä tänään. Luulen, että hän on aika pahalla katumapäällä. Tahtoisin kertoa hänelle, että emme enää vihoittele hänelle, mutta hän ei tahtonut puhua kanssani."

"Luulin, ettet ole nähnyt häntä tänään", Lanrein sanoi kurtistaen kulmiaan.

"Hän huusikin sen oven läpi", Matt selitti pyöräyttäen silmiään.

"Ette enää vihoittele hänelle?" Tamerin ihmetteli. "Eikö teidän... tavallaan... pitäisi?"

"Äh, elämä on liian lyhyt", Ram naurahti. "Sitä paitsi minä olen tehnyt hänelle aikoinani paljon ilkeämpiä temppuja."

"Minä myös", Matt tunnusti.

"Niin kuin se täytetty kyykäärme vuoteessani?"

Kaikki käännähtivät katsomaan. Ranthin seisoi vähän matkan päässä katse maahan laskettuna ja kädet taskuihin työnnettyinä. Hän oli laittautunut vähemmän kuin tavallisesti, mutta näytti silti tavanomaista kauniimmalta lyhyessä mutta leveässä, mustassa pitsihameessaan hiukset poninhännälle kiinnitettyinä.

"Ranthin..." Ram aloitti.

"Minä olen pahoillani", Ranthin keskeytti. "Olen ollut aika sekaisin ja tehnyt aika tyhmiä juttuja, ja tiedän sen kyllä. Minä - "

"Ran", Tamerin keskeytti vuorostaan. "Ei ole mitään anteeksipyydettävää."

"Me olemme kaikki kyllästyneet riitelyyn", Matt selitti hymyillen valloittavasti. "Ei kukaan enää jaksa olla vihainen."

Ranthin kohotti katseensa. "Oikeasti?"

"Oikeasti", kaikki neljä vastasivat kuorossa.

Ranthinin huulet levisivät onnelliseen hymyyn, ja hän juoksi Mattin kaulaan.

Ilta kului, kun Ranthin ja Matt tanssahtelivat huuhkajien ja mustarastaiden sävelten tahdissa lavalla, ja Lanrein, Tamerin sekä Ram istuskelivat eilisen kokon jäännösten vieressä vitsaillen ja jutustellen. Aurinko katosi valoineen, ja punertava hohto taivaanrannassa himmeni sekoittuen lilaan, ja katosi sitten pilvisen yötaivaan niellessä sen kokonaan, mutta mustuuden saapuminen ei vielä lähettänyt nuoria koteihinsa. Heidän hilpeä puheensa ja iloinen naurunsa kajahteli pimeässä myöhään yöhön.

* * *

Arendal makasi vuoteessaan unettomana, ajatellen. Hän arveli, että hänen tyttärensä tulisivat vasta myöhään kotiin, ja toivoi että nämä sopisivat riitansa. Mutta enemmän hän kuitenkin tuumi vakavampia asioita. Hän risti käsivartensa päänsä taakse, sulki silmänsä ja muodosti mielessään Navirralin kuvan teräviä kasvonpiirteitä ja kiiluvia, vihreitä silmiä myöten. Miehessä oli jokin pahasti vialla, ja Arendal uskoi tietävänsä, mikä.

Hän on nyt poissa, hän ajatteli. Hänen huoneensa on tyhjillään.

Tytöt olisivat poissa vielä tunteja. Ja sitä paitsi kun he tulisivat kotiin, he tuskin tarkistaisivat, oliko isä nukkumassa.

Arendal teki päätöksensä hetkessä. Ei ollut aikaa hukattavaksi - matkalainen saattaisi palata milloin hyvänsä. Mies nousi vuoteestaan, kiskoi tunikan ylleen ja hiipi portaat alakertaan. Hän astui ulos pääkadulle ja veti keuhkonsa täyteen raitista, viileää ilmaa. Liian viileää ollakseen elokuun ilmaa. Arendal oli käynyt maissa, joissa elokuut olivat yhtä kylmiä kuin marraskuut Kareessa, mutta hän tiesi että Kareessa oli harvoin näin kylmiä myöhäiskesän öitä.

Sitten hän mietti, oliko hänestä tullut niin vainoharhainen, että hän syytti jotain tuntemattomia voimia säätilastakin. Ivallisesti naurahtaen hän lähti talsimaan Tammituoppia kohti niin hiljaa kuin vain saattoi.

Sinne saavuttuaan hän kokeili varovasti, oliko ovi lukossa. Oli. Rob Thonnar oli huolellinen mies kaikesta huolimatta. Mutta hän ei ollut odottanut, että Arendal joskus yrittäisi murtautua hänen taloonsa, kun paljasti tälle avaimen sijaitsevan terassin maton alla. Arendal noukki avaimen käteensä, avasi sillä oven pidättäen hengitystään ja rukoillen mielessään, että saranat eivät olleet ruosteessa. Ne narahtivat hieman, mutta vain hieman, ja Arendal epäili että se ei ollut tarpeeksi herättämään isäntää.

Hän yritti saada sydämensä rauhoittumaan ajattelemalla, että vaikka Rob saisikin hänet kiinni, hän voisi vallan hyvin päästä pinteestä kertomalla totuuden. Mutta siitä ei ollut apua. Hänen sydämensä ei ollut rauhaton vanhan ja lihavan Rob Thonnarin vuoksi, vaan Navirralin.

Arendal riisui saappaansa, jotta ei olisi tullut kopistelleeksi liikaa, ja hiipi sisään sukkasillaan. Alasali oli pimeänä, mutta Arendalin silmät tottuivat nopeasti hämärään. Mies käveli varovasti salin toiselle puolelle, yrittäen välttää narisevia lattialankkuja, ja loi sitten tuskastuneen katseen neljään avaimeen, jotka roikkuivat rivissä seinällä baaritiskin takana. Arendal yritti hetken aikaa päätellä, mikä niistä olisi oikea, mutta tajusi sen olevan mahdotonta. Niinpä hän nappasi kaikki ja nousi portaat yläkertaan.

Hiljaisuus oli rikkumaton, edelleen - lukuunottamatta jostain kuuluvaa Robin vaimeaa kuorsausta, ja Arendalin sydämen kiivaita lyöntejä.

Hän tuli yläkerran käytävään. Sen varrella oli kuusi ovea - neljä niistä oli vierashuoneita, yksi pesutilan, ja yksi isännän oman huoneen. Yksi vierashuoneista oli Saran Thonnarin käytössä. Arendal ei kuitenkaan tiennyt, mikä ovi oli mikäkin. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kokeilla kaikkia. Tosin pikainen kuulostelu paljasti hänelle, että Robin kuorsaus kuului käytävän viimeisen oven takaa.

Arendal alkoi vakuuttua hetki hetkeltä enemmän siitä, että tämä oli huono idea. Mutta tällaista mahdollisuutta ei tarjoutuisi välttämättä enää koskaan - ja jos Navirralilla tosiaan oli pahat mielessä, ei kannattanut viivytellä.

Niinpä Arendal astui ensimmäisen oven eteen ja koitti kaikkia avaimia sen lukkoon. Hän ihmetteli mielessään, miksi ihmeessä Rob Thonnar ei ollut numeroinut huoneita - miten asiakkaat edes tiesivät, mikä oli heidän? Viimeinen sopi, mutta sitten paljastui, että huone oli tyhjä. Arendal huokaisi, lukitsi oven uudelleen, ja siirtyi seuraavalle. Senkin hän sai auki - mutta pisti sen äkkiä takaisin kiinni nähdessään Saranin makaavan vatsallaan vuoteessa.

Kolmas ovi avautui ensimmäisellä avaimella. Heti, kun Arendal kurkisti sisään, hän tajusi osuneensa oikeaan. Hän astui ovesta, sulki sen varovasti perässään ja alkoi sitten tutkailla huonetta. Navirral ei selvästikään pitänyt sotkusta, mutta itseään hän ei näköjään välittänyt pitää puhtaana.

Se vahvisti Arendalin epäilyksiä entisestään.

Sitten hänen katseensa osui pöydällä makaaviin papereihin. Niistä muutamat olivat hieman vinossa, kuin ne olisi aseteltu huolimattomasti takaisin. Arendal nappasi ne ja vilkaisi niitä.

Hän oli pyörtyä. Hänen mielessään soi ääni, joka selitteli hänelle, että hän oli jo tiennyt sen, minkä paperit vain osoittivat todeksi. Siitä huolimatta hän oli tyrmistynyt nähdessään, millä aakkostolla ja kielellä asiakirjat oli täytetty.

Arendal laski paperit takaisin pöydälle, veti jakkaran esiin sen alta ja istahti sille. Sitten hän alkoi lukea tekstejä. Se oli vaikeaa - oli kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt näitä kirjaimia - mutta hän sai kuitenkin yllättävän paljon selvää niistä.

Mielenkiintoisin niistä oli pergamentti, johon oli sulkakynällä luonnosteltu kylän asukkaiden kuvia. Jokaisen viereen oli kirjoitettu vähemmän mairittelevia huomioita kyseisestä kyläläisestä, kuten esimerkiksi:

Rob Thonnar
Vanha ja ahne hölmö. Vaaraton, mutta pidetty.

tai

Nikholas Rombr
Seniili idiootti, mutta ainut kylässä joka harrastaa taiteita.

Navirral ilmiselvästi keräsi tietoja kyläläisistä. Papereissa oli tietoja, jotka hän oli voinut saada vain keskustelemalla - tai salakuuntelemalla. Arendal etsi äkkiä oman kuvansa, ja hämmentyi hieman nähdessään myös tyttärensä. Hän luki äkkiä, mutta muutamat sanat olivat liian monimutkaisia ja hän ymmärsi vain sen, mitä hänestä itsestään ja Ranthinista oli kirjoitettu.

Arendal
Ainut vaarallinen kyläläinen. Tietää mahdollisesti jotain avaimesta. Heikkous: tyttäret.

Ranthin
Lutka.

Arendal tuijotti papereita. Kukaan muu kylässä ei - ainakaan hänen tietääkseen - osannut lukea Quethinkirjaimia, joten olisi hyödytöntä varastaa asiakirjoja ja näyttää niitä rauhantuomarille. Mutta ei hänen tarvinnutkaan. Hän alkoi olla nyt varma, mistä oikein oli kyse.

"Tietää mahdollisesti jotain avaimesta." Niinpä niin. Arendal laski paperit takaisin paikoilleen siinä järjestyksessä, jossa ne olivat olleet, ja suoristi ne. Sitten hän kuuli vaimean kolauksen alakerrasta, kun joku sulki ulko-oven. Rob Thonnarin kuorsaus katkesi hetkeksi, mutta jatkui sitten uudestaan yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Mutta Arendal oli nielaista kielensä. Näin myöhään oven ääni saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Navirral oli palannut, ja Arendal oli loukussa hänen huoneessaan.


Jatkuu...

Sisarten tarina (luvut 6-10)