Iltahämärä

Yö: toinen osa


Auringonvalon kajo lepäsi verenkarvaisena ylläni, kuin se olisi ollut jonkinlainen läpinäkyvä katos joka leijui ilmassa. Käppyräiset rämemännyt näyttivät kumartuvat ylleni, kun valo osui niihin ja loi niiden kaarnan pintaan varjoja, jotka näyttivät liikkuvan, leikittelevän silmieni kanssa. Varjoja oli kaikkialla: maan sammaleen keskellä, kivien juurilla, lähistöllä virtaavan pienen puron pyörteissä ja taivaan tummissa pilvissä, joiden toinen puoli hohti punaisena. Vain minulla ei ollut varjoa, eikä valo osunut minuun. Poikkesin sillä tavoin ympäröivästä luonnosta, ja jostain syystä tunsin itseni hyvinkin erilaiseksi kuin mikään näköpiirissäni oleva. Se oli outoa, koska yleensä olen suhtautunut metsään - ja jopa Marrassuohon sen keskellä – hyvin ymmärtäväisesti. Minulla on aina ollut jonkinlainen yhteys siihen, huolimatta siitä että asun modernissa kylässä vain parin kilometrin päässä kaupungista.

Laskevan auringon verinen valo ei osunut minuun, koska seisoin ison ja jyrkkäreunaisen kivimäen varjossa. Se oli kolmisen metrin korkuinen ja suunnilleen saman levyinen, ja sen reunat olivat niin jyrkät, että niitä ei pystyisi kiipeämään talvella, kun kivet olivat jäässä. Siitä huolimatta kohouman päälle oli pystytetty tönö. Se oli pienen pieni, romahtamaisillaan oleva hirsimökki, jonka katon rakennusainetta oli mahdoton päätellä koska se oli aivan jäkälän peitossa, ja jonka ikkunoissa ei ollut jälkeäkään laseista. Hirsien väleissä oli ammottavia aukkoja, joista tuuli kulki sisään ja ulos täysin vapaasti.

Aurinko paistoi suoraan mökin takaa, ja muodosti sen ympärille punaisen valoreunuksen. Se näytti maagiselta, ja pelottavaltakin. Heräilevä pöllö huhuili jossain, ja se ei ainakaan vähentänyt paikan aavemaisuutta.

Mietin, miksiköhän en ollut ennen nähnyt mökkiä, tai edes kuullut, että Marrassuolla on sellainen. Se olisi ollut hyvä paikka tulla pelaamaan korttia kaveriporukalla, tai kertomaan kummitusjuttuja. Päätin käydä vilkaisemassa mökkiä sisältäpäin. Ainoat asukkaat olivat todennäköisesti oravia, ja ne tuskin piittaisivat vaikka menisinkin sisään. Vilkaisin kelloa, joka näytti puoli seitsemää, ja totesin että minulla oli vielä ruhtinaallisesti aikaa ennen kuin iltaruoka olisi valmis. Niinpä lähdin kiipeämään kivijyrkännettä ylös.

Se oli vaikeaa, mutta olin viettänyt koko lapsuuteni puumajoissa ja metsän jyrkänteillä, joten en luovuttanut hevillä. Pääsin monta kertaa kahden metrin korkeuteen, mutta siellä ei enää ollut kunnon jalansijoja, ja lihakseni olivat siinä vaiheessa niin väsyneet, että oli pakko palata takaisin alas. Kohta olin aivan hikinen. Musta T-paitani liimautui kiinni selkääni.

Viimein onnistuin saamaan otteen yhdestä pienestä kolosta. Hetken aikaa roikuin melko vaarallisessa paikassa, ja sitten sain heilautettua itseni ylös. Mökki seisoi niin lähellä reunaa, että olin lyödä pääni siihen kun tulin kallion huipulle.

Hivuttauduin tyhjälle oviaukolle ja kurkistin sisään. Siellä oli pilkkopimeää. Astuin kynnyksen yli henkeäni pidätellen.

Herätyskello pärähti soimaan. Äitini ääni huusi: ”Nouse nyt ylös jo, myöhästyt kohta koulusta!”

Hieroin unisena silmiäni. Näin mökin yhä puolittain. ”Mitä...?” mumisin. Avasin silmäni ja näin oman huoneeni katon. Makasin valkoisissa lakanoissa vuoteessani. Kummallista unta, ajattelin itsekseni, yhä unenpöpperöisenä. Muistin unesta enää puolet, ja sekin puoli alkoi hälvetä. Tartuin herätyskellooni ja vaimensin sen. Mikä päivä nyt oikein on? Maanantai?

Nousin, puin päälleni ja menin alakertaan aamupalalle. Siellä äitini luki lehteä. Tartuin sen kulmaan ja katsoin päiväystä. Tiistai.

”Hei, älä vie lehteä”, äiti sanoi nostamatta katsettaan.
”Katsoin vain päiväyksen”, vastasin hämääntyneenä. ”Luulin, että nyt on maanantai.”
Hän vain hymähti. Sanoin lähinnä itselleni: ”Eikö eilen ollut sunnuntai? Lähdin illalla metsään kävelylle, ja...”
”Se oli toissapäivänä”, äiti sanoi. Hän taitteli lehden, nousi ja alkoi vetää ulkotakkia päälleen.
”Ei, se oli eilen”, minä kuiskasin, mutta niin hiljaa ettei hän kuullut.

* * *

Koulussa kysyin Laurilta, mitä meille oli annettu eilen läksyksi kemiasta.
”Tehtävät 32 ja 35”, hän vastasi. Vilkaisin kirjaani siitä kohdasta, ja huomasin, että olin jo rastittanut ne tehtävät. Ja tehnyt ne.
”Tosi outoa”, sanoin. ”Minusta tuntuu, kuin koko eilistä päivää ei olisi ollutkaan. Ihan kuin olisin unohtanut kaiken.”
Lauri naurahti. ”Jaha, vetikö jätkä räkäkännit? Ei kannattaisi arkipäivänä.”
”En”, minä tuhahdin.
”Etkö tosiaan muista mitään?”
”En. Mitä oikein tein eilen?”
”Jaa-aa...” Lauri raapi päätään ja muisteli edellistä päivää. ”Olit kyllä kieltämättä aika poissaoleva.”
”Muistan vain Marrassuon mökin... Kävin siellä kävelyllä eilen illalla – siis sunnuntaina.”
”Jaa siellä?” Lauri kohautti olkapäitään. ”Siellä kummittelee. Kävin siellä siskojen kanssa kolme vuotta sitten yöllä. Sikapelottavaa. En ole käynyt lähelläkään sen jälkeen.”
Katsoin häntä pitkään, ja totesin sitten päättäväisesti: ”Minä menen sinne takaisin tänään koulun jälkeen.”

Kirkas lasipullo putosi pojan veltostuneesta kädestä. Se putosi lattiaa kohti ja aika tuntui hidastuvan. Se kulki hitaammin kuin elokuvien hidastukset, ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se iskeytyi voimakkaasti lattiaan ja särkyi pieniksi pirstaleiksi. Palaset liukuivat puulattiaa pitkin.

Päivän viimeinen tunti oli englantia, ja sitten pääsimme kotiin. Minä en edes harkinnut kotiin menemistä. Pyysin Lauria mukaani, mutta hän ei suostunut. Sanoi että hänellä oli muka joku tapaaminen. Niinpä pyöräilin yksikseni suoraan lukiolta metsään. Auringonvalossa paikka näytti kauniilta eikä yhtään pelottavalta, varsinkin nyt kun olin vielä avoimilla pururadoilla. Muistin aivan tarkasti, missä mökki oli ollut. Se ei ollut voinut olla unta. Miksi olin kadottanut kaikki muistikuvani mökin sisätiloista ja koko viime päivästä?

Pysäköin pyöräni tien varteen, lukitsin sen ja kävelin metsän siimekseen. Linnut lauloivat, ja kirkkaanpunaiset puolukat laikuttivat vihreää aluskasvillisuutta. Vedin raitista ilmaa keuhkoihini aimo annoksen, ja tunsin oloni paljon paremmaksi. Kaikki selviäisi kyllä.

Sain kävellä kymmenisen minuuttia vailla mitään maamerkkejä, mutta muistin reitin ulkoa kuin olisin ollut täällä muutamaa tuntia aiemmin. Niinhän minä olinkin, tavallaan.

Kohta saavuin mökille. Se näytti juuri sellaiselta kuin muistin, paitsi että nyt se ei näyttänyt yhtään aavemaiselta. Se kylpi kirkkaassa auringonvalossa, katon jäkälä näytti tuoreelta salaatilta, ja ympäröivä maasto oli elämää täynnä.

Kiipesin ylös. Tällä kertaa se oli hämmästyttävän helppoa. Kapusin kolme metriä ylös kuin orava, ja seisoin huipulla ennen kuin tajusin sitä itsekään.

Kurkistin sisään. Minuun iski pelko, että nyt kävisi samalla lailla kuin viimeksi – että heräisin sängystäni, ja olisin menettänyt jälleen uuden päivän elämästäni, mutta niin ei tapahtunut. Kirkas valo virtasi sisään tyhjästä ikkunanaukosta ja ovesta, sekä lukuisista halkeamista seinissä. Mökki oli ränsistynyt sisältäpäin, mutta ei niin huonossa kunnossa kuin ulkoapäin. Vaikka katto notkuikin hajoamispisteessä, lattia oli tasainen ja kävelykelpoinen. Sisällä oli vain yksi huone, mutta siellä oli jopa huonekaluja ja alkeellinen, kivistä koottu tulipesä. Hormi kulki suoraan katon läpi, selvästi talon vahvimpana osana.

Astuin sisään. Lattia narahti mutta kesti. Katselin ympärilleni. Huone oli kalustettu jakkaralla, pyöreällä pikkuisella puupöydällä ja sen ääressä seisovalla tuolilla. Siellä oli vuodekin, mutta siinä ei ollut pohjaa, patjoja tai oikeastaan mitään muuta kuin lahonnut kehikko ja neljä jalkaa. Huomasin, että lattialla oli isoja ja terävälaitaisia lasinsiruja, jotka lojuivat ympäriinsä. Potkaisin ne sivuun, jotta pääsisin kulkemaan vapaammin.

Vilkaisin takaikkunasta. Siitä oli neljän metrin pudotus, mutta enemmän minuun vaikutti se, mitä putouksen alla oli. Vastamyllerrettyä maata, johon oli isketty laudanpätkä pystyyn. Ilmiselvä hauta.

Nielaisin, kiipesin nopeasti takaisin alas hypäten jo puolestavälistä (satuttaen jalkani) ja juoksin kallion toiselle puolelle. Hauta oli kahden metrin pituinen ja metrin levyinen, ja hautakiven asemaa toimittavaan lautaan oli kaiverrettu sanat ”ALHKA VUOVRU” vanhoilla, riimumaisilla kirjaimilla. ”R” oli raapustettu peilikuvana, samaten ”K”. Multa oli tuoretta, ihan kuin se olisi käännetty nurin viimeksi muutamia tunteja sitten.

Nyt minua alkoi pelottaa, vaikka olikin vielä täysi päivä.

Hampaat hohtivat pimeydessä. Ne heijastivat sitä vähäistä auringonvaloa, joka vielä hiipi raoista sisälle, ja se sai ne kuultamaan punertavina, kuin kauttaaltaan veren peittäminä. Valtava kauhun aalto iski poikaan, ja ensin hän jäykistyi kauttaaltaan, pystymättä hengittämään tai edes liikuttamaan silmiään. Sitten hampaat alkoivat liikkua häntä kohti, ja niiden omistaja astui auringon viimeiseen valokeilaan. Poika ehti nähdä ihmistä pitemmän, tumman hahmon hämärästi juuri ennen kuin kaikki kajo katosi, ja pimeys valtasi huoneen. Mutta vaikka hän ei enää nähnytkään varjokuvaa, hän tunsi sen lähestymisen yhtä hyvin kuin tunsi oman sydämensä hakkaamisen. Se ei hengittänyt, mutta hän kuuli sen hiljaiset, laahaavat askeleet puulattiaa vasten, ja sen pitkien vaatteiden kahinan. Pojan valtasi toisenlainen kauhu, kamala tieto siitä, että hirviö oli enää kahden metrin päässä hänestä, ja hän onnistui jälleen liikkumaan. Hän kaappasi ensimmäisen esineen, jonka sai käsiinsä, ja kohotti sen lyödäkseen hahmoa.

Kavahdin taaksepäin haudalta ja vilkuilin ympärilleni. Mitä minulle oikein tapahtui? Mistä oli kyse? En ollut ikinä uskonut tosissani mihinkään yliluonnolliseen. Tai ehkä olinkin. Kaivelin muistiani, yritin palauttaa mieleeni jotakin, joka pakeni ulottuviltani vaikka se olikin aivan lähellä otettani. Mitä mökissä oli tapahtunut sunnuntai-iltana?

Tiesin jo nyt, seisoessani siinä multasuorakulmion äärellä, että minun pitäisi kaivaa hauta auki. Se oli ainut keino. Nyt se tuntui vielä silkalta mielettömyydeltä, mutta ennemmin tai myöhemmin minun olisi tehtävä se. Vielä minulla ei tosin ollut kanttia. Niinpä käännyin. Päätin lähteä vielä hyvän sään aikana. Ehtisin kotiin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Mutta olin varma, että minun oli palattava vielä.

* * *

Avasin silmäni. Luomeni rävähtivät refleksinomaisesti auki, ja ensimmäinen ajatukseni pomppasi mieleeni heti kun ne valahtivat pois näköni tieltä. Ensimmäinen ajatukseni oli: Taas muistikatkos. Minun pitää selvittää tämä juttu. Mutta sitten ymmärsin, että oli jo myöhäistä. Juttu oli selvittämättömissä. En nimittäin maannut omassa sängyssäni, vaan jossain pimeässä, kovassa puukotelossa, joka oli niin ahdas, etten mahtunut kääntämään kylkeäni.

Muistot palasivat hitaasti, yksi kerrallaan, ihan kuin elokuvan kohtaukset jotka oli pätkitty paloiksi ja järjestelty uudelleen. Ja muistoja seurasi tieto, varmuus siitä, että olin kirottu. Minun olisi pitänyt avata hauta ja tuhota sisällä makaava vampyyri ennen kuin se nousi ylös ja tuli juomaan minut kuiviin omaan vuoteeseeni, mutta rohkeuteni oli pettänyt ja maksaisin siitä nyt ties miten pitkän ajan. Kuolemattomuuden hyvät puolet tuntuvat mitättömiltä, kun niitä vertaa huonoihin. Ja minulla olisi aikaa ajatella.

Pimeydestä syöksähti käsi, joka tarttui pojan ranteeseen. Kuolevainen ei mahtanut mitään tuolle puristusotteelle, eikä poika taaskaan kyennyt liikkumaan. Hänen täytyi vain odottaa. Odotus ei kestänyt kauaa, sillä hampaat – jotka olivat nyt kirkkaan valkeat, kun auringonvalo oli sammunut – painuivat hänen kaulaansa vasten ja lävistivät piinallisen hitaasti hänen ihonsa kuin se olisi ollut voita. Naskalimaiset piikit työntyivät hänen sisäänsä, ja tuska alkoi jyskyttää ensin hänen kaulallaan, sitten hänen päässään ja sitten hänen koko ruumiissaan. Olio kidutti häntä, ja hän tiesi sen. Se ei tappaisi häntä, vaan imisi hänen elämänsä itseensä kuin hyttynen, ja jättäisi hänet henkiin, jotta voisi juoda hänen vertaan uudelleen myöhemmin. Hän aisti sen ajatukset, ne tuntuivat siirtyvän häneen kun hirviö ja hän olivat yhteydessä toisissaan, veren liittämiä. Lasipullo putosi pojan kädestä ja hän tajusi vasta silloin sen olevan lasipullo. Se putosi hitaasti... hitaasti... ja se särkyi lattiaan hitaasti, ja palaset sinkoilivat lattiaa pitkin vaivalloisesti kuin etanat, kunnes ne viimein asettuivat aloilleen.

Verta oli vielä jäljellä, vielä yhtä kertaa varten.