Mareckin Leviathan

Kirjoitan tätä sinulle, rakas poikani, sairaalasta, lokakuun kolmantenatoista päivänä. Sairaanhoitaja oli puhunut postimiehen kanssa, ja tämä oli sanonut kirjeen tulevan perille viimeistään kuun loppuun mennessä. Mutta meret ovat villit näinä aikoina, enkä voi luvata rauhattomalle sydämelleni että mikään laiva, edes postia kantava, voi saapua turvallisesti satamaan.

Olet varmasti ollut huolissani minusta, sillä en ole lähettänyt sinulle kirjeen kirjettä kahteen kuukauteen pyynnöistäsi huolimatta. Mutta tämä ei johdu siitä, ettenkö olisi tahtonut, sillä päivääkään ei ole kulunut ettenkö olisi ajatellut sinua ja äitiäsi. (Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta silti hänen muistonsa viipyilee mielessäni aaveen lailla.) Olen ollut estynyt tekemään niin.

Poikani, kaikki on muuttunut. Minä olen nähnyt asioita, joita en voi milloinkaan unohtaa, todellista voimaa jonka jälkeen kaikki muu näyttää heikolta. Ja se on yhä siellä.

En ole varma, mutta uskon sinun saaneen viimeisimmän kirjeeni, sen jossa kerroin miten suuntaan Tervamurhan kohti Falklandin saaria ja miten miehistön epäluulo kasvaa. Toinen perämies McAlistair sanoi kovaan ääneen, että tuhat laivaa on murskautunut kappaleiksi niillä vesillä, ja sen jälkeen kaikki ovat olleet hermostuneita. Pian kirjeen kirjoittamisen jälkeen se pelkuri Dick Gordon jopa kysyi minulta, emmekö valitsisi toista reittiä Falklandin sijaan. Minä tiuskaisin hänelle vihaisesti, että sellaista karikkoa tai myrskyä ei olekaan, josta oma Tervamurhamme ei selviytyisi. Noihin aikoihin vielä uskoin omia sanojani.

Mutta kun olimme vielä lähes sadan meripeninkulman päässä Falklandista, taivas pimeni. Gordon piiloutui kajuuttaansa rukoilemaan, ja vaikka muut eivät moista kehdanneetkaan tehdä, näin heidän silmistään että he olisivat tahtoneet tehdä täsmälleen saman. Noenmustat pilvet hautasivat kaiken valon, ja kuvastuivat meren väreilevästä pinnasta tuhkaten senkin mustaksi.

Pian sen jälkeen meri tyyntyi täysin, ja purjeet roikkuivat käyttökelvottomina. Näennäisesti minä olin ainut, joka säilytti hermonsa kylminä ja pysyi rauhallisena, mutta tiedän että McAlistair ja uusi ensimmäinen perämies Mahmud tiesivät sydämissään, että kaikki kyllä alkaisi taas sujua. Sinähän tiedät, millainen McAlistair on – aina mutisemassa ja synkistelemässä, mutta kun valoa taas näkyy, hän on ensimmäinen joka toipuu ja alkaa auttaa muita. Mahmudiin en vielä täysin luottanut, eikä kukaan muukaan miehistön jäsenistä, mutta hän kantoi erilaisuutensa kunnialla ja ei puhunut halaistua sanaakaan pimeyden aikana, ei epätoivoista eikä iloista. Hän vain vetäytyi erilleen muista ja katseli peilitasaista, pikimustaa vedenpintaa, josta ei erottanut, missä meri loppui ja mistä tumma laivamme alkoi. Sama päti taivaanrantaankin. Kaikki oli ahdistavan mustaa, ja aloin toivoa että olisin sittenkin valinnut valkeat purjeet.

Tyyntä kesti kaksikymmentä tuskaista päivää, joiden aikana emme liikkuneet minnekään. Kirjoitin sinulle joka päivä kirjeen, mutta heitin jokaisen mereen, sillä minulla ei ollut mitään todellista sanottavaa.

Sitten, eräänä aamuyönä, heräsin tuulen ulvontaan, aaltojen rysähtelyyn ja köysien paukkunaan. Nousin hätäisesti vuoteessa ja törmäsin kannella McAlistairiin ja pahimpaan myrskyyn, jota olen viitenäkymmenenä elinvuotenani nähnyt. Aallot eivät olleet edes aaltoja vaan mustia teräväreunaisia kukkuloita, jotka valuivat kaikessa suunnattomuudessaan veden halki melkein puolitoista kertaa laivamme mastoja korkeampina. Sade piiskasi merta ja tuulen riekaleiksi repimiä purjeita, ja kansi lainehti. Pilvet pyörteilivät yllämme kuin tuomiopäivänä. Huusin McAlistairille komentoja, mutta hädin tuskin kuulin omaakaan ääntäni viiman yllä. Herätimme miehistön ja teimme minkä voimme Tervamurhan pelastamiseksi. Nostimme turvaan sen, mitä purjeista oli jäljellä, ja yritimme ohjata aluksen suotuisampaan asentoon, mutta merta vastaan oli mahdoton kamppailla. Menetimme etummaiset mastot ja kolmas pysyi pystyssä vain onnenkantamoisen takia. Ruori ei totellut meitä, vaikka kiskoimme sitä yhdessä McAlistairin ja Mahmudin kanssa – peräsimeen kohdistuvat voimat vain olivat liian suuria. Vaikka koko miehistö olisi työntänyt sitä veden alla, emme olisi saaneet sille mitään tehtyä. Rossi ja Sandhill huuhtoutuivat mereen, ja Jim Wheaty yrittäessään pelastaa heitä.

Taistelimme myrskyä vastaan kymmenen tuntia, aamuneljästä kahteen päivällä. Se ei laantunut eikä yltynyt (uskoakseni siksi, että mikään myrsky ei voisi raivota sitä voimakkaammin), ja me vain väsyimme kaiken aikaa. Lopulta kannen poikki kahlaaminen, köysien ja miesten kiskominen ja jatkuva huutaminen uuvutti meidät yksitellen, ja meillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin vetäytyä kannen alle piiloon.

Kajuutat olivat nekin murskautumisen partaalla. Seinät nitisivät ja lattialla oli jalka vettä. Täällä se ei sentään ollut mustaa, ja tuulen humina kuulosti kaukaisemmalta. Miehet saattoivat rauhoittua hetkeksi, vaikka se hetki olisikin heidän viimeisensä.

Kahden tunnin kuluttua laiva oli yhä ehjä, meidän suureksi hämmästykseksemme. Silloin minä kuulin ulkoa äänen, jollaista en ole milloinkaan ennen kuullut. Se oli selkeämpi kuin mikään muu sillä hetkellä: se kantautui miehistön surullisen jäähyväislaulun ja masentuneen mutinan, puhurin ja Tervamurhan valituksen yli. Mutta katsellessani muita tiesin, että kukaan muu ei voinut kuulla sitä. Se oli kutsu, ja vain minun sielulleni tarkoitettu. Kuin valaiden laulu, mutta läpitunkevampi, yhtä aikaa maata järisyttävän matala ja korvia riipivän korkea, ihmismielen ymmärryksen särkevä ja ylittävä ja hurmaava. Sen mukana minuun iski käsittämätön tuska ja kaipuu, ja unohdin kuoleman läheisyyden samoin kuin elämäni. Tahdoin vain nähdä sen, minkä kuulin.

Niinpä ponkaisin pystyyn ja mitään puhumatta juoksin portaat ylös kannelle. Näky, joka minua siellä kohtasi, on iskostunut mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Poikani, minä näin jumalan, todellisen jumalan, ja sen jumalan nähtyäni en voi enää kumartaa sitä näkymätöntä Jumalaa jota me rukoilimme syövän raastaessa äitiäsi. Mitä minä näin on mahdotonta ymmärtää, mutta helppo kuvitella, sillä me tiedämme sen olevan olemassa, tunnemme sen hiipivän allamme aina purjehtiessamme. Se luo taian, jolla meri vetää meitä puoleensa, ja joka lumoaa meidät vesillä ollessamme. Se on kauneuden ja julmuuden lähde, vanhuuden ja voiman alku.

Myrsky raivosi edelleen, mutta kaukaisuudessa aallot väistyivät ja kuolivat, ja pilvet repesivät ja hajosivat, kuin musta maailma olisi avautunut minun edessäni ja näyttänyt minulle ihmeen. Ja myrskyn tyynessä silmässä ajelehti olento, jonka kokoa on mahdotonta liioitella millään sanalla, mitä kielemme tuntee. Se oli valaan kaltainen, mutta en nähnyt siitä kuin suunnattoman, laakean selän, joka hohti hopeanvalkoisena, ja sen jälkeen pintaan kohoavan pyrstön evineen, joka piiskasi merta putoavan vuoren voimalla. Se liikkui hitaasti ja arvokkaasti kuin kuningas, tietoisena voimastaan ja kunnioitusta herättävästä olemuksestaan. Näyttäydyttyään minulle – ja yksin minulle – se sukelsi jälleen syvyyksiin, ja pilvet ja aallot umpeutuivat sen perässä, jättämättä jälkeensä mitään merkkiä sen olemassaolosta.

Jos nyt yrittäisin arvioida sen kokoa, olisin taipuvainen väittämään sitä täysin rehellisesti lähes sadan sylen mittaiseksi.

Ihmiset eivät tiedä tämän olennon olemassaolosta vain siksi, etteivät he halua tietää siitä. Se elää pohjavesissä, kenties ikuisesti, milloinkaan vanhenematta, yrittämättä piilotella itseään, nousten rauhallisesti pintaan oman mustan myrskynsä kruunaten. Se pitää aisoissa kaikkien merenelävien kannat, sillä se tarvitsee valtavasti ravintoa pysyäkseen hengissä – tai ehkä sen taianomainen olemus ei tarvitse lainkaan ruokaa. Ehkä se ei ole edes kotoisin tästä maailmasta, mutta todellinen se kyllä on. Vaikka en olisi uskonut sitä vielä nähdessäni väläyksen siitä ensimmäistä kertaa, uskoin sen viimeistään silloin kun se hajotti laivamme.

Sillä kun olin seissyt aikani kannella tuijottaen tuhovoimaista mustuutta, hieroen silmiäni ja käyden läpi vellovia ajatuksiani, kuulin tuon lumoavan ja kuolettavan laulun uudelleen, syvällä pinnan alla, ja se tuli suoraan alapuoleltamme. Se jatkui ja jatkui, voimistuen yhä järkyttävämmäksi, saaden minut vapisemaan kauttaaltani ja vajoamaan kantta peittävään veteen polvilleni puristaen tärisevät kämmeneni tiukoiksi nyrkeiksi.

Sillä hetkellä minun oli tehtävä päätös. Minun oli joko kuoltava Tervamurhan mukana tai hypättävä yhtä kuolettavaan mustaan mereen, jossa olisin kaksin valasjumalan kanssa. En tiennyt, mikä olisi ollut oikea asia tehdä; halasin pois tuosta tuskasta, mutta halasin myös todellisen jumalan palvojaksi ja alaiseksi, ja elää tai kuolla sen tahdosta.

En kuitenkaan saanut pakotettua itseäni liikkumaan, ja niinpä kun merten kuninkaan, tuon tarunomaisen leviathanin valkea ruho syöksyi ryskyen mustan laivani läpi, minä olin edelleen kannella. Hetken tunsin lentäväni, ja mustiksi tervatut laudanpirstaleet, murtuneet aallonpirstaleet ja lukuisat lonkeromaiset köydet leijailivat ympärilläni. Olin näkevinäni myös tunnistamattomia miehistön jäseniä ilmassa ja veden varassa. Valasjumala syöksyi ylös merestä silmieni edessä tuhoten kaiken tieltään, kohosi puolittain ilmaan ja kiisi sitten laajassa kaaressa sulokkaasti ja virtaviivaisesti takaisin veteen. Se todellakin oli sinivalaan muotoinen, mutta sen vartaloa ja järkälemäistä päätä koristivat kiemurtelevat, käsin tehdyn näköiset kuviot, melkein kuin kallioon kaiverretut alkukantaiset riimut. Sen kokosininen silmä tuijotti minua arvoituksellisesti, ja siihen katsoessani kuulin jälleen jumalan laulun ja unohdin taaskin kaiken mikä minua ympäröi – vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla pakokauhun vallassa.

Nuo taivaansiniset syöverit kutsuivat minua sisäänsä, ja niihin katsoessani näin pyöriviä tumman ja vaaleamman sinisen sävyjä, jotka pyrkivät lumoamaan minut. Ja minä lumouduin. Ennen kuin putosin jälleen mereen, olin jo kadottanut tajuni maailmasta ja hukkunut pimeyteen ennen kuin hukkuisin veteen.

Näin unta; unia toisista maailmoista. Unia sinisistä, vihreistä ja mustista hornan syvyyksistä, joissa puiden kokoisten vesikasvien huojuvat metsät levittäytyivät äärettömyyksiin, ja joissa valaat ja valaiden kokoiset kalmarit lipuivat hiljaisuudessa. Unia säkenöivien pikkukalojen parvista, jotka muodostivat käsittämättömiä, taianomaisia kuvioita uidessaan. Unia näkymättömän kirkkaan veden täyttämistä luolastoista, joihin olisi mahtunut kaupunkeja, ja kokonaisia valtakuntia, ja joiden katoista riippui tuhansia kivipiikkejä. Unia valkoisesta valasjumalasta, joka lensi merten halki uskomattomalla nopeudella, ja jonka tieltä väistyi kaikki elävä planktonista haikaloihin, ja jota tottelivat tuulet ja taivaat ja kohtalokin. Unia loputtomista avaruuksista, joita valo lävistää, ja joihin kaikki maailma sulautuu, korkeuksista ja syvyyksistä joihin katsominen tuomitsee kuolevaisen ihmismiehen ikuiseen kadotukseen, päättymättömään etsintään ja kuolemaan.

Herätessäni kelluin selälläni tyynessä, sinisessä meressä; vaatteeni olivat riekaleina, olin kylmissäni ja niellyt vettä (joskin jostain oudosta oikusta vähemmän kuin minun olisi pitänyt), minussa oli pahoja haavoja ja mustelmia, mutta olin elossa. Tervamurhan kappaleita ajelehti ympärilläni, ja onnistuin kapuamaan yhden sellaisen päälle.

Ajelehdin viikon merivirtojen vietävänä, mutta kohtalo oli minulle hämmästyttävän suopea ja lähetti pienen kalastusaluksen minut löytämään. Kun minut poimittiin vedestä, olin pyörtynyt janosta, nälästä ja unenpuutteesta. Viikon hourailin sekavia kajuutassa.

Kolme viikkoa sitten minut toimitettiin sairaalaan, mutta olen ollut uninen ja heikko, ja mieleni on ollut epäselvä pitkään. Kolme päivää sitten aloin tervehtyä, ja nyt olen jo niin hyvässä kunnossa, että pakotin itseni keräämään mietteeni kasaan ja kirjoittamaan sinulle niistä tässä kirjeessä.

Näkemäni oli totta, kaikki siitä, eikä minulla ole siitä epäilystäkään. Valasjumala ui maailmamme merissä, ja on mitä todennäköisimmin aina uinut, ja tulee myös aina uimaan. Elämäni ainut tarkoitus nyt on löytää se uudelleen ja nähdä se vielä kerran ennen kuin noutaja tulee minua hakemaan. En oleta kenenkään uskovan minua, ja luulenkin että olen tuomittu elämään hulluna miehenä tästä päivästä edespäin. Mutta minä en piittaa siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Etsin itselleni uuden laivan, varustan sen ja lähden etsimään myrskyä, johon jouduin, sekä olentoa joka tuhosi Tervamurhan. Se surmasi McAlistairin ja kaiken muun miehistöni, mutta en kanna sille kaunaa sen tähden. Sen kaltaiselle ilmestykselle ei voi kantaa kaunaa, eikä sitä voi vihata. Sitä voi vain rakastaa epätoivoisesti ja etsiä sitä, etsiä ja etsiä kunnes sen löytää.

Ja mitä teen, kun sen löydän? En tiedä sitä, eikä maailmassa ole kuin yksi joka sen tietää.

Olisin ennen muinoin toivottanut sinulle Jumalan siunausta. Teen nyt samoin; mutta en tarkoita sitä jumalaa, joka on vienyt minulta niin paljon, vaan sitä, joka on antanut minulle uuden tehtävän. Tapaamme kun olen riittävän vahva palaamaan kotiin, ja silloin voimme puhua. Mutta mikään, mitä voit minulle sanoa, ei voi kääntää päätäni.

Rakastava isäsi,

Giorgio Mareck

1 comment:

Ser Tapsa Henrick said...

Mustan unelman ohella Mareckin Leviathan on yksi suosikeistani vanhalla Risingilla ilmestyneistä lyhyistä tarinoistani. Se on Lovecraft-tyylinen, runollisen tunnelmallinen selvitys valasjumalasta. Sen inspiraatio pohjautuu vahvasti Mastodonin Leviathan-albumiin, joka taas perustuu Herman Melvillen Moby Dickiin. Tästä johtuu, että valasjumala on valkoinen.