Saatesana (2012)
Esipuhe (2008)
2004-2006
Keskiyö
Iltahämärä
Aamunkoitto
Marrasmies ja elonkorjuun teräs
Taiteiden tuskat (runo)
Kuolema kävelee
Lopun suudelma (runo)
Miten unet muistetaan
Nurkat
Lohikäärmeen lento
Dwaeran valitus (jatkotarina)
Kuolemaa metsästämässä
Harmautta
Worthingtonin film noir
Pimeys
Puoliveriset (jatkotarina)
Kynttilä kurpitsassa
Hematophobia (jatkotarina)
Kuvajainen
Megethrad Musta (luvut 1-5) (jatkotarina)
Megethrad Musta (luvut 6-10)
Tappokone
Lause (tai pari)
Seitsemässadaskolmaskymmenestoinen yö
Tukahduttava hetki autossa
Rochranionin tytär (projektiteksti)
Enkelin verta (jatkotarina)
Yönovelli
Musta unelma
Peili
Unta vain
Sisarten tarina (luvut 1-5) (jatkotarina)
Sisarten tarina (luvut 6-10)
Eemelin NaNoWriMo-romaani
Mareckin Leviathan
Aamua ja kuuraa
Kuningas tulee kyllä!
Valot (projektiteksti)
Vampyyrit kilpasilla (kirjoitettu yhdessä Jaragilin ja Maagitar Senna Dehesmunstin kanssa)
Hyvää naistenpäivää
Kellariovi
Se oikea
Marrassävellys
Gravenin tuomio (jatkotarina)
Moroii (jatkotarina)
2007
Näetkö minusta unia?
Pieniä elämän päätöksiä
81?
Eron ja Hatren
Kasarihevikellaribändimme (runo)
"eclipse" (runo)
Kylmäikävä (projektiteksti)
2008
Välimailla
Kello käy ja me etsimme kostoa
Pala siitä hiljaisuudesta
Surullinen väistämättömyys
Yhdeksän piirtoa
Unessa minä tapoin hänet
Pelkistys (tai kuinka yksi mies ja hänen huilunsa valloittivat näyttämön)
2009
Tammikuun enkeli
Ensimmäinen maailma
Helmikuun enkeli
Elämän kämmenellä (runo)
Maaliskuun enkeli
Pehmeä, vaalea valo (projektiteksti)
Huhtikuun enkeli (näytelmä)
Pimeässä nähty (runo)
Toukokuun enkeli
Kesäkuun enkeli
Heinäkuun enkeli
Elokuun enkeli
Kova päivä Longreamissa
Syyskuun enkeli
Auringon portit
Hinta
Lokakuun enkeli (jatkotarina)
Marraskuun enkeli
Joulukuun enkeli
Pihlajanmarja ja kahleet (projektiteksti)
2010
Uuden vuoden enkeli
2011
Olin teini-ikäinen demonisoturi (projektiteksti)
Enkelikalenteri
Tammikuun enkeli
Helmikuun enkeli
Maaliskuun enkeli
Huhtikuun enkeli
Toukokuun enkeli
Kesäkuun enkeli
Heinäkuun enkeli
Elokuun enkeli
Syyskuun enkeli
Lokakuun enkeli
Marraskuun enkeli
Joulukuun enkeli
Uuden vuoden enkeli
Suosittelemme
Hematophobia
Musta unelma
Sisarten tarina
Mareckin Leviathan
Kello käy ja me etsimme kostoa
Pala siitä hiljaisuudesta
Yhdeksän piirtoa
Moroii
(Otteita hra Michael Halloway’n päiväkirjasta)
28. syyskuuta 1929
Matka Dellwithiin on kivikkoinen – kirjaimellisestikin. Viimeinen rautatieasemani oli Brasovissa, ja sieltä olen kulkenut Karpaattien halki hevosvankkureiden kyydissä. Ajurin itsensä lisäksi olen ainut matkustaja, enkä ihmettele miksi. Kukaan täysjärkinen ei alistuisi kolmen päivän ajoon tässä helvetillisessä töyssyjen, mutkien ja höykytyksen summassa. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole onnistunut kuin yötauoillamme, ja ne ovat olleet kovin lyhyitä – ikään kuin ajuri kuvittelisi minun kykenevän nukkumaan hänen kyydissään.
Hän onkin kyllä varsin tietämätön mies, mitä tulee minun tapoihini. Hän ei ole selvästikään kuullut sellaisista asioista kuin ystävällinen jutustelu, kunnon yöunet tai iltapäivätee. En usko, että hän osaa puhua enempää englantia kuin olen hänen suustaan kuullut – ja ne olivat lyhyempiä lauseita kuin mitä olen koskaan kuullut kotipuolessa. Hänen nimensä on Andrej Moskowitch, joskaan en ole varma nimen kirjoitusasusta. Olen nähnyt sen vain hänen vuokraliikkeensä oven yläpuolella riippuvassa puukyltissä.
Nyt kello on puoli yksitoista, ja aurinko on jo kauan sitten vajonnut vuorten siluettien taakse, mutta meidän lepomme alkaa vasta nyt. Andrej – tai herra Moskowitch, niin kuin hän varmaan itse sanoisi – nukkuu hevosten kanssa taivasalla, mutta minä mahdun juuri ja juuri vankkureiden sisään. Jalkojeni suoristaminen ei ihan onnistu, mutta sain kyllä unta täällä viimekin yönä.
Täytyy todeta, että maisemojen ihastelu on ollut todella huumaava kokemus. Vuoret kohoavat aamu-usvan seasta harmaina kivipiikkeinä ja valtaisina muureina, tavoitellen taivaita ja kylpien kultaisessa auringonvalossa. Niiden jättiläismäisyyttä ei tajua, ennen kuin niitä katselee niiden omilta rinteiltä.
Dellwith on varmasti kaunis. Saavumme sinne huomenna.
29.9.
En olisi odottanut sellaista tunteellisuutta Andrej’n kaltaiselta tuppisuulta, mutta hän on selvästikin kummallisen taikauskoinen mies.
Tänä aamuna – jos sitä voi aamuksi kutsua – hän herätti minut tiukasti ravistamalla ja suhahti jotain epämääräistä romaniaksi. Kutitteleva, haalea kuunvalo sai minut tajuamaan nopeasti, että aurinko ei nousisi vielä tunteihin. Tämä oli minustakin jo sangen röyhkeää, vaikka olin jo sitä edellisenä yönä huomannut, että Andrej ei tosiaankaan ajatellut antaa minulle kunnon lepotaukoja. Mutta ennen kuin ehdin mongertaa unisia vastaväitteitä ajuri oli jo pakannut tavaransa ja viittoi minua vankkureihin ja kuiskaili kiihkeästi. Aloin ymmärtää hänen olevan peloissaan – ei, vaan kauhuissaan, vaikkakin kauhu oli piilotettu hermostuksen ja kiireen alle. Epäilin hevosten havainneen susia, ja ne olivatkin levottomia.
Mutta kun kysyin Andrej’lta: ”Susia?” hän vain pudisti päätään ja sihisi: ”Moroii!” Tämä vastaus sai minut yllättymään. Lähtiessäni tutkimaan kaakkoiseurooppalaista kansanperinnettä en ollut odottanut löytäväni sitä vankkurieni kuskin suusta.
Nousin vaunuihin hänen hätäisten patistelujensa ajamana, ja samassa hän usutti hevoset raviin. Singahdimme yön selkään kiemuraiselle vuoristopolulle, mutta ehdin nähdä kuusimetsän katveessa oletettavasti saman kuin hänkin; liikkuvan hahmon varjoissa. Se oli liian korkea nelijalkaiseksi, mutta sen kokoa oli mahdoton arvioida pimeässä. Se kuitenkin eteni nopeasti meidän peräämme ennen katoamistaan yöhön. En osaa sanoa, oliko kyseessä ihminen vai eläin, vaiko kenties tarujen elävä vampyyri, moroii.
Sen jälkeen seurasi kuitenkin pelottavampaa menoa, kun syöksähtelimme hurjapäisesti pilkkopimeässä kapealla tiellä. Sain tuijottaa sydän syrjällään vasemmalla avautuvaan suunnattomaan rotkoon ja kuvitella meidän lipeävän kovassa vauhdissamme reitiltä ja suistuvan alas jyrkänteeltä.
Nyt päivä on jälleen kääntymässä laskuun. Selvisimme hengissä aamuyön matkasta, ja Andrej’n rauhoituttua ja hidastettua vauhtia yritin kysellä häneltä varjohahmosta. Hän kuitenkin vain murahteli ja pudisteli päätään monta tuntia, kunnes viesti meni perille ja luovuin, ymmärtäessäni että hän ei ollut yhtään entistä halukkaampi keskustelemaan vanhoista tarinoista.
Mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tunnin, hän katsoi minua pikaisesti olkansa yli ja tokaisi epäystävällisellä mutta samalla varoittavalla ja huolestuneella äänellä, kangertelevalla englannilla: ”Herra Halloway tekee järkevä ja ei mene yöllä metsään. Vaarallinen. Ei mene yöllä metsään.”
Kaivoin häkeltyneenä muistiinpanovälineeni esille ja aloin esittää lisäkysymyksiä, mutta hän vastasi vain sanomalla lyhyesti: ”Vanhat eukot sanovat: ’Moroii satua, metsässä susia, vievät lampaita.’ Minä tietää, he väärässä. Viime kevät minulta viedään lammas, raadellaan kappaleiksi, ei susi. Se ei susi, se on moroii. Järkevä ei mene yöllä metsään.” Sen sanottuaan hän kieltäytyi puhumasta enempää ja keskittyi vankkureiden ohjaamiseen suureksi harmikseni.
Siitä on nyt kaksi tuntia, ja Dellwith tulee näkyviin. Kylä on pieni ja näyttää kovin orvolta suuren notkon pohjalla, umpinaisen, koko ajan synkkenevän metsän keskellä, mutta mukava, lämmin valo paistaa sieltä.
30.9.
Minulla ei ole paljoa aikaa kirjoittaa – Dellwithin asukkaat ovat hämmästyttävän vieraanvaraisia, ja jokainen tekee parhaansa auttaakseen minua. Kaikki ovat hyvin uteliaita ja tahtovat tietää minusta, Englannista ja matkastani.
Asun kylän matriarkkahahmo rouva Morganin luona, kylän ainoassa vierashuoneessa. Olot ovat mukavat, mutta hetken rauhaa minulle ei olla suotu saapumiseni jälkeen, paitsi nukkuessani. Ja silloinkin kyseenalaisesti.
Jälleen ruoka-aika.
1.10.
Olen lukittautunut huoneeseeni jotta saisin aikaa tehdä muistiinpanoja ennen kuin unohdan kaiken.
Toissailtana saavuimme Dellwithiin illankoitteessa. Kylä koostuu pienestä ydinkeskustasta, jossa on pieni puoti, kappeli, kapakka ja muutamia kaksikerroksisia asuinrakennuksia, muun muassa Morganien, sekä hajallaan ympäri notkoa sijaitsevista maalaistaloista, joita on puolisen tusinaa. Kylä seisoo peltojen ja niittyjen täyttämän, muhkuraisen alangon keskellä, ja viljelysmaata reunustaa koskematon kuusimetsä.
Andrej ajoi vankkurit suoraan kievarin eteen, ja sisään mennessämme iloinen puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten. En ollut voinut ilmoittaa tulostani etukäteen, koska en tiennyt kannettiinko kylään kirjeitä, joten muukalaisen saapuminen syrjäiselle maaseudulle oli täydellinen yllätys kaikille. Ensin kuvittelin, että en ollut toivottu vieras, mutta sitten kapakan asiakkaat ja isäntä itsekin ryntäsivät luokseni esittäytymään, kättelemään, taputtamaan olkapäätäni, kutsumaan minua kotiinsa kylään vähäisillä englannin taidoillaan ja tarjoamaan minulle juotavaa. Tällainen käytös sai minut hieman häkeltymään, ja kesti viitisen minuuttia – jossa ajassa minut oli istutettu pöytään ja eteeni tarjoiltu talon tarjoama lammaspaisti – ennen kuin sain heidät ymmärtämään, että aion viipyä jonkin aikaa ja tarvitsen yösijan.
Sitten paikalle tömisteli suurikokoinen, mustaan, leveään hameeseen pukeutunut nainen, joka hätisteli tungeksijat ympäriltä ja yllätti minut osaamalla puhua järkevää englantia varsin paljon, joskin kummallisella korostuksella. Kävi ilmi, että hänen nimensä oli Mildred Morgan ja hän oli kiertänyt maailmaa nuoruudessaan, ennen asettumistaan Dellwithiin. Hän kertoi asuvansa miehensä ja tyttärensä kanssa kylän suurimmassa talossa, ja että siellä oli tilaa vieraalle. Mitään veloitusta hän ei huolinut.
Morganien talo oli tosiaan suurenlainen kahden ihmisen asuttavaksi. Se oli kaksikerroksinen puutalo, jossa oli paljon nykyajan mukavuuksia – jääkaappi, sähkövalaistus ja kuuma vesi. Herra Morgan oli vaimoaan huomattavasti pienempi mies, joka katseli hivenen avuttoman oloisena sivusta, kun Mildred kantoi tavarani vierashuoneeseen, sijasi minulle vuoteen, esitteli taloa ja toivotti minulle viimein hyvää yötä. Heidän tytärtään en nähnyt missään vaiheessa.
Talo on vanha, jostain viime vuosisadan puolesta välistä, ja sinne on hiljattain asennettu sähköt ja lämmitys. Rouva Morgan on innokas puhumaan, ja hän selitti minulle miten oli saanut lähettää miehensä etsimään sähköasentajaa kaupungista kolmen päivän ajomatkan päästä ennen kuin talo oli hänen haluamansa kaltainen. Hän tahtoi pysyä nykyajan hermolla ja pyrki käymään kaupungissa kahden kuukauden välein. Silmät säihkyen hän kertoi minulle matkustaneensa Amerikkaan tuskin vanhempana kuin hänen tyttärensä nyt oli, eikä aikonut palata köyhään syrjäseudun eloon.
Minusta tuntuu, että hän olisi kertonut minulle koko elämäntarinansa ensimmäisiä poikaystäviään ja isoäitejään myöten, jollen olisi hieman hillinnyt häntä ja ohjaillut keskustelua.
Koko eilinen päiväni kului siihen, että keskustelin kyläläisten kanssa kapakassa. He kuuntelivat silmät suurina, kun kerroin kodistani Lontoossa, ja voi luoja niitä kysymyksiä! Minun oli selostettava sukulaisistani lähes tuntemattomia pikkuserkkujani myöten, opiskelustani yliopistolla, kaupungista ja ystävistäni. Kun he havaitsivat minun pitävän sormusta, he alkoivat kysellä olinko naimisissa, ja kerroin punastellen kihlautumisestani Cathyn kanssa. Sen kuullessaan miehet alkoivat hurrata ja onnitella minua hurjistuneina, ja kohta huomasin että lähes kaikki olivat ostaneet minulle oluen.
Iltaan mennessä tunsin olevani hivenen humalassa ja totesin, että on järkevintä mennä varhain nukkumaan ja jättää kansanperinteen tutkiminen hieman myöhempään.
Tänä aamuna heräsin raskaaseen jyskytykseen päässäni ja kevyempään koputukseen oven takaa. Kehotin kipeää otsaani pidellen tulijaa astumaan sisään, odottaen rouva Morganin tulevan kutsumaan minua aamiaiselle, vetämään verhoja syrjään ja selittämään päiväni ohjelmaa. Mutta kun ovi avautui, sen takana ei ollutkaan rouva vaan neiti Morgan.
Tunnistin hänet välittömästi Mildredin tyttäreksi, sillä hänellä oli samanlaiset suuret, ruskeat silmät ja samanlainen pitkä, hivenen kihara, sysimusta tukka. Mutta hän oli vain suunnilleen kahdeksantoista ikäinen, ja hän ei ollut rehevän tukeva kuten äitinsä, vaan kevytrakenteinen ja erittäin sopusuhtainen. Hän seisoi ovensuussa nojaten karmiin lantiollaan, katsoi minua pitkien ripsiensä alta häpeilemättömästi ja hymyili pienenpientä, tiukkaa, ilkikurista hymyä ruusunnuppuhuulillaan. Hän oli pukeutunut samanlaiseen mustaan silkkihameeseen kuin äitinsä ja tiukasti vartalonmyötäiseen, punaiseen hihattomaan liiviin, jonka etumus oli leikattu hämmentävän syvään. Hän kannatteli toisella kädellään koristeellista messinkitarjotinta ja piti toisessa raskasta puuämpäriä.
”Hyvää huomenta”, hän liversi.
”Huomenta”, minä änkytin vastaukseksi, yrittäen olla tuijottamatta häntä.
Hän kertoi olevansa Mildredin tytär, kuten olin arvannutkin, ja nimensä olevan Rosalin. Hän puhui hivenen huonompaa englantia kuin äitinsä, mutta parempaa kuin muut kyläläiset. Rouva oli lähettänyt hänet kysymään, millainen olo minulla oli. Vastasin totuudenmukaisesti olevani kipeä.
Rosalin virnisti minulle silmät tuikkien, asteli vuoteeni äärelle lanteet aistillisesti keikkuen, asetti tarjottimen syliini ja laski ämpärin lattialle. Se oli täynnä peilikirkasta vettä. Tarjottimella oli kananmunia – että täällä kasvatetaan kanojakin – leipää ja lasi maitoa.
”Kun voitte paremmin, tulkaa toki alakertaan”, tyttö kihersi.
”Miksi vesisanko?” minä kysyin hölmistyneenä.
”Se auttaa krapulaan”, hän vastasi hymyillen hurmaavasti ja katsoen minua kuin viaton pikku enkeli. Sitten hän käänsi selkänsä, asteli ovelle, vilkaisi minua vielä kerran olkansa yli, iski silmää ja sulki sitten oven perässään.
Minä pudistelin päätäni, asetin tarjottimen yöpöydälleni ja painoin pääni vesisankoon.
1.10. (jatkoa edelliseen)
Olen melko väsynyt, mutta ehtinen vielä kerrata päivän tapahtumat lyhyesti ennen nukkumaanmenoa.
Virkistäydyttyäni lähdin alakertaan kuten Rosalin oli neuvonut, mutta häntä ei näkynyt enää. Rouva Morgan kertoi tytön kulkevan kuten tahtoi ilmoittelematta menemisistään, ja vaikutti samanaikaisesti paheksuvan tämän tapoja ja pidättelevän virnistyksiä. Totesin mielessäni, että naiset olivat tässä maailman kolkassa aivan yhtä hulluja kuin kotona Lontoossakin.
Totesin, että nyt saattaisi olla aika ryhtyä niihin puuhiin, joiden vuoksi olin täällä. Kerroin rouva Morganille haluavani jutella, ja hän istutti minut pöytään tyhjässä huoneessaan. Hänen miehensä oli kai tavernassa. Ennen kuin huomasinkaan, eteeni oli tuotu viinipullo ja lasi ja kynttilä ja servetti, ja rouva istui minua vastapäätä. Hämärässä hän näytti arvoitukselliselta ja viisaalta kuin ennustajaeukko, ja hivenen pelottavaltakin kynttilänvalon tanssiessa hänen kasvoillaan.
”Toivottavasti ette pahastu, vaikka kysyn”, aloitin varovasti, ”mutta onko teissä mahdollisesti romaniverta?” Olin siitä varma, jos ei muusta syystä niin Morganien ulkonäöstä ja vaatetuksesta.
”On, olen mustalainen”, rouva vastasi heti arastelematta. ”Tai olin. Jätin nimittäin perheeni ja lähdin matkustelemaan yksikseni. Sitä ei katsottu hyvällä.”
Elämäntavan hylännyt mustalainen? Mildredhän paljastui hetki hetkeltä harvinaislaatuisemmaksi henkilöksi. Hän kertoi auliisti elämänsä vaiheista, ja vaikka minun täytyy tunnustaa, etten aluksi ollut erityisen kiinnostunut, mielenkiintoni heräsi ja kohosi sitä mukaa kun tarina eteni. Toistan sen tähän niin hyvin kuin muistini palvelee.
Mildred Morgan syntyi keväällä 1876 Ukrainassa mustalaiskaravaaniin, jota talvi oli pahasti verottanut. Hänen isänsä kuoli keuhkokuumeeseen kun hän oli hyvin nuori. Hän matkasi pitkin Itä-Eurooppaa sukulaistensa kasvattaessa häntä nuoreksi neitokaiseksi, mutta ankarat olot eivät koskaan maistuneet hänelle. Hän riitaantui äitinsä kanssa ja pakeni ollessaan vasta yhdeksäntoista. Hän matkasi Pariisiin, jossa hän toimi ompelijattarena muutaman vuoden, kunnes oli tienannut tarpeeksi rahaa voidakseen purjehtia karjalaivalla Amerikkaan. Sinä aikana hän oppi täysin omavaraiseksi ja myös hyvin omapäiseksi naiseksi. Hän sai hyvin vähän apua keneltäkään, joskin hänellä oli ystäviä, ja tienasi kaiken omalla, raskaalla työllään. Häntä syrjittiin ja väheksyttiin lähes kaikkialla hänen syntyperänsä takia, mutta kun hän näytti miten kyvykäs ja sitkeä ihminen oli, hän alkoi hitaasti saada myös kunnioitusta osakseen. Lopulta oltiin jo unohdettu, että hän oli alkujaan mustalainen. Amerikkaan muutettuaan hän aloitti jälleen alusta ja todisti jälleen pitkäjänteisyytensä. Siellä hän löi rahoiksi perustamalla vaateliikkeen. Vuonna 1901 hän meni naimisiin rikkaan pankkiirin, John Colleinin kanssa. Kymmenen vuotta he asustivat yhdessä melko hyvissä oloissa, sodankaan heitä mitenkään erityisesti koskettamatta, mutta vuonna jona Rosalin syntyi Morgan sai tietää että hänen miehensä oli pettänyt häntä jonkun laulajattaren kanssa. Seurasi avioero ja oikeusjuttu. Voisi olettaa, että mustalaissyntyinen eurooppalainen nainen olisi menettänyt kaiken, mutta Mildredin elämäntarina todisti jälleen epätavallisuutensa. Ero nimittäin sujui reilusti, joskaan Colleinkaan ei menettänyt omaisuudestaan mitään Mildredin vaatimuksista huolimatta. Rouva sai kuitenkin pitää omat rahansa ja tyttärensä (josta Collein ei piitannut). Mildred muutti takaisin synnyinseudulleen ja asettui Dellwithiin 1912. Hän nai nykyisen miehensä pian sen jälkeen ja osti itselleen kylän suurimman rakennuksen, josta kunnosti kotinsa. Se oli käynyt läpi lukuisia perustavanlaatuisia remontteja sen jälkeen, kun rouva tahtoi kaikki uudet keksinnöt sinne sähköjä ja radioita myöten. Syrjäisessä Dellwithissä sellaisista ei oltu kuultukaan. Minunkin on myönnettävä, että Mildred Morgan elää nykyaikaisemmin kuin monet minun tuttuni Lontoossa.
Sitten aloimme keskustella Dellwithin kylästä. Panin merkille kyläläisten vieraanvaraisuuden – se oli minusta hämäävää sillä olin odottanut, että minua katseltaisiin nenänvarsia pitkin. Mutta olimmehan taistelleet sodassakin samalla puolella (joskin eri puolilla Eurooppaa), ja heidän luonteensa oli pirteä ja ystävällinen. He olivat myös hyvin uteliaita kuulemaan uutisia maailmalta, sillä heidän kylänsä todellakin oli erittäin syrjäinen. Matkalaiset olivat harvinaisuuksia.
”Minkä vuoksi kylällä on englanninkielinen nimi?” kysyin.
”Dellwithin historia on ainutlaatuinen”, Morgan kertoi. ”Sen perusti vuonna 1848 irlantilainen maailmanmatkaaja Joseph O’Donaghan. Hän oli tulossa Venäjältä ja pahemman kerran eksyksissä, eikä tarinan mukaan edes tiennyt olevansa Romanian puolella. Hän löysi tämän rauhaisan laakson ja ihastui siihen välittömästi. Silloin täällä ei ollut muuta kuin puhdasta luontoa. Hän piirsi kartan, jonka avulla löytäisi tänne takaisin, ja onnistui harhailemaan Brasoviin. Myöhemmin Joseph rakastui maanviljelijän tyttäreen ja muutti tämän perheen kera laaksoonsa, joka oli edelleen tyhjillään. Tänne rakennettiin maalaistalo ja raivattiin peltoja, ja pian heidän perässään muutti lisää väkeä kaupungista. Joseph O’Donaghanin hauta on Dellwithin ainoa nähtävyys, voin näyttää sen teille jos tahdotte.” Hän hymyili hyväntahtoisesti koko ajan.
”Ehkäpä myöhemmin.” Pureuduin itse asiaan. ”Täällä tapahtui murha.”
”Ja siksi te olette täällä.”
”Aivan.”
”Mutta miksi Lontoosta lähetettiin nuori ylioppilas tapausta tutkimaan eikä jotain etsivää?” Morgan esitti rauhallisesti kysymyksen, jota hän selvästikin oli pohtinut jo kaksi päivää.
”Minua ei varsinaisesti lähetetty tänne…” Rykäisin ja siemaisin viiniä. ”Katsokaas, rouva Morgan, minä olen täällä vain koska luin salaperäisestä murhasta sanomalehdestä. En ole missään tekemisissä poliisin kanssa. Minä opiskelen folkloristiikkaa – kansantarinoita Oxfordissa. Ja kun kuulin kansantarinan tehneen surmatyön, en voinut peitellä innostustani.”
Rouva Morgan katseli minua arvioivasti ja hänen silmänsä kiiltelivät punaisina kynttilänvalossa. Muistan miettineeni, miksei hän ollut avannut ikkunan luukkuja. ”Moroii ei ole kansantarina”, hän sanoi hiljaa. ”Se ei ole samanlainen kuin teidän lännen vampyyrinne. Se ei nuku haudassa. Se ei haavoitu auringonvalosta. Se ei tuhoudu, vaikkei saisi verta. Se on elävä olento siinä missä sinä ja minä olemme eläviä. Mutta se ei ole eläin eikä ihminen. Ja jos te lähdette metsään etsimään sitä yksin, saatte vielä huomata että siihen ei kannata suhtautua kevyesti.”
Nielaisin ja hermostuin hieman. Huomasin nolostuneena käsieni hikoavan edessäni pöydällä. Kaadoin itselleni lisää viiniä ja otin pitkän kulauksen. Sitten yritin kohdata rouva Morganin tarkan, pistävän katseen. ”Te siis… uskotte sen olevan olemassa?”
”Seitsemän vuotta sitten moroii vei pikkuvauvan kehdostaan. Viime syksynä se vei herra Zoltanin lampaan. Elokuun lopussa se vei englantilaisen turistin. Minä olen nähnyt sen omin silmin kolme kertaa jolkottavan metsänrajassa kuin susi kahdella jalalla ja katselevan ahnain, punaisin silmin suoraan minuun. Meitä ei kiinnosta, uskotaanko meitä. Moroii on meille todellinen, ja se on uhka. Sen ampumisesta ollaan puhuttu, mutta ne, joilla on rohkeutta lähteä metsästämään sitä, eivät löydä sitä. Se ei tule esiin kuin öisin. Ja yöllä on vaikea nähdä… ja vielä vaikeampaa säilyttää urheutensa.”
Hän nousi seisomaan niin äkisti, että säikähdin ja läikytin viiniä. ”Ulkona on kaunis päivä, ja tahdotte varmasti keskustella kansantarinoistamme muidenkin kyläläisten kanssa”, hän sanoi hymyillen, mutta hymy oli äkkiä hivenen kalsea. ”Menkäämme.”
Loppupäivä sitten menikin siihen, että kuulustelin muita kyläläisiä. Heidän vieraanvaraisuutensa väheni huomattavasti, kun otin moroiin puheeksi. Kapakassa vilkuiltiin toisiaan vaivaantuneina ja hivenen arkoina. Mutta sain paljon kiinnostavia tietoja.
Ensiksikin, kaikki olivat vakuuttuneita siitä että heidän kylänsä lähellä metsässä asusti elävä vampyyri. Kun minä suhtauduin asiaan epäluuloisesti, he vaikuttivat loukkaantuneilta tai pudistelivat päätään. Jotkut jopa olivat hämmentyneitä, kun joku ei uskonutkaan jotain sellaista, jota he pitivät itsestäänselvyytenä.
Kokemukset moroiista olivat moninaiset. Melkein kaikki olivat nähneet sen, vaareista poikiin, ja ne jotka eivät olleet, olivat ainakin kuulleet sen hyytävän ulvonnan metsässä. ”Ei mikään susi voi ulvoo sillä tavalla kuin moroii ulvoo”, he sanoivat minulle ja kaikki nyökyttelivät tietäväisesti. Useimmiten havainnot moroiista koskivat tummaa, kumaraa hahmoa viilettämässä metsän laidassa tai peltojen halki.
Eräässä vaiheessa Rosalin Morgan astui sisään kapakkaan, jossa kyläläiset kertoivat minulle kokemuksistaan. Nojaillessaan oviaukon karmiin hän näytti yhtä keimailevalta kuin ensimmäisellä kerralla ja katseli meitä silmäluomiensa alta. Miehet viheltelivät hänelle häpeämättömän avoimesti, mutta hän ei piitannut.
Tyttö selitti kovaan ääneen, selvästi nauttien saamastaan huomiosta: ”Kolme vuotta sitten kun olin kylvyssä kellarissamme – siellä on ikkuna joka on vähän maanpinnan yläpuolella – näin sen ruman, vääntyneen naaman tuijottamassa minua huuruisen lasin läpi. Sillä oli punaiset viirusilmät ja ryppyiset, laihat posket kuin kuolleella, ja pienet naskalihampaat. Onneksi kylvyssä oli vaahtoa”, hän lisäsi ja iski silmää ennen kuin kääntyi ja häipyi.
Kun aloin kysellä murhasta, varauksellisuus kääntyi selväksi tuppisuisuudeksi. Minulle sanottiin, että kannattaa mennä poliisilta kysymään, mitä he ovat saaneet selville.
No, onko vampyyriä sitten olemassa? Liikuskeleeko Dellwithin ympärillä yliluonnollinen olento? Jotakin siellä varmasti on, ja minä aion ottaa siitä selvän.
(Artikkeli The Timesista, 1.9.1929)
SELITTÄMÄTÖN KOLMOISMURHA ROMANIASSA
Scotland Yard ja paikallinen poliisi ymmällään,
kyläläiset syyttävät teosta vampyyriä
Viime sunnuntaina kolme liverpoolilaista turistia kävi kyläilemässä syrjäisessä kaakkoisromanialaisessa Dellwithin kylässä, mutta heidän lomamatkansa päättyi lyhyeen. Romanialainen poliisi tutki tapausta ja sai tietää tapauksen pääkohdat haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla johtolankoja neiti Mathonin päiväkirjasta. Nuori aviopari herra ja rouva Mathon ja rouvan vanhempi sisar saapuivat Dellwithiin varhain aamulla pitkän kärrymatkan jälkeen, ja heidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi kylään. Aamupäivän he tutustuivat paikallisiin asukkaisiin ja nähtävyyksiin ja iltapäivällä kävivät aterioimassa ulkosalla. Illan tullen he päättivät vielä käydä metsässä. Silloin dellwithiläiset alkoivat hermostua ja varoitella heitä. He saivat kuulla paikallisen legendan taruolennosta nimeltä ”moroii”, joka muistuttaa monin tavoin meidän tuntemaamme vampyyriä. Mathonit eivät kuitenkaan piitanneet loruista ja lähtivät kävelylle hämärtyvälle, asumattomalle maaseudulle. Metsissä ei sivistystä tunneta.
Kun Mathonit eivät palanneet keskiyöhön mennessä, huolestuneet kyläläiset lähettivät kolmen urhean miehen etsintäpartion hakemaan englantilaisia takaisin. Heistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään, mutta myöhemmin miehet kertoivat nähneensä moroiin metsän laidassa. Dellwithissä on vain yksi puhelin, mutta sitä käytettiin nyt hälyttämään poliisi paikalle. Kesti kuitenkin seuraavaan aamuun saakka ennen kuin lähimmän vähän suuremman kylän virkamiehet saapuivat paikalle tutkimaan asiaa. Päivänvalossa kaikkien Mathonien ruumiit löytyivät. Paikallinen poliisi otti yhteyttä Scotland Yardiin, joka ei kommentoinut kuolinsyytä muille kuin omaisille, jotka myöhemmin paljastivat haastattelussa että kyseessä oli verinen murha.
Syyllistä etsittiin kyläläisten joukosta, mutta mitään Mathonien tavaroita ei ollut varastettu vaan kaikki palautettiin Englantiin omaisille. Poliisi ei ole keksinyt mitään motiiveja murhaan, ja kaikilla kyläläisillä on vedenpitävä alibi. He kaikki väittivät kivenkovaan surman takana olevan legendojen moroiin. Epäillään, että metsässä liikuskelisi joukko ryöstömurhaajia. Tapausta tutkitaan.
Haastattelimme Oxfordin yliopiston professori J.M. Grahamia, joka kertoi moroiin legendan olevan varsin yleinen monissa itäeurooppalaisissa maissa. ”Kyseessä on eräänlainen vampyyri, joka syntyy epäpyhästä liitosta”, hän kertoi, ”esimerkiksi ihmisen ja pahan hengen, tai kahden moroiin. Sen ei siis ajatella olevan elävä kuollut kuten meidän perinteinen Draculamme. Mutta se kyllä juo ihmisten verta ravinnokseen samaan tapaan terävillä hampaillaan, liikkuu öisin ja osaa vaihtaa olomuotoaan ja huijata oveluudellaan uhrejaan. Tosin tämä on tietenkin vain yksi tulkinta. Kaikista legendoista on monia versioita, ja moroiin ominaisuudet tuntuvat vaihtelevat kunkin kertojan mukaan.”
Professori Grahamin mukaan Dellwithin kyläläiset muodostavat silti omituisen poikkeustapauksen, mitä romanialaiseen kansantarustoon tulee. Moroiihin ei ole yleisesti uskottu myöhäisen keskiajan jälkeen. Mutta Graham oli kysellyt poliiseilta, miten kyläläiset suhtautuivat vampyyriinsä, ja nämä olivat kertoneet että Dellwithissä todella ajatellaan moroiin olevan todellinen olento, eikä muinainen, unohdettu legenda. ”Tämä ajattelutapa on hyvin harvinainen nykyaikaisessa, modernisoituvassa yhteiskunnassa, joka ei ilmeisestikään ole Romanian syrjäisiä kolkkia vielä koskettanut”, professori totesi.
Mathonien omaiset eivät kertomansa mukaan aio nostaa syytteitä kyläläisiä vastaan.
(Otteita hra Michael Halloway’n päiväkirjasta)
2.10.
Jälleen yksi tapahtumarikas päivä Dellwithissä. Minua piinaa ajatus, että minun on odotettava vielä kaksi tuntia auringonlaskua ennen kuin voin palata metsälle, varsinkin tietäen, että mikään ei estä neiti Morgania hipsimästä huoneeseeni iltahämärän turvin minua tapaamaan. En tiedä, uskaltaisiko hänkään mennä niin pitkälle, mutta kaikki ennakkoluuloni ovat osoittautuneet enemmän tai vähemmän vääriksi Dellwithissä, joten olen päättänyt että kaikkeen kannattaa varautua. Toivon vain, että minulla olisi enemmän panoksia.
Nukuin huonosti viime yönä. Ajattelin kaikkea kuulemaani moroiista, rouva Morganin omituista elämäntarinaa ja edessäni odottavaa kutkuttavaa mutta myös hivenen pelottavaa tehtävää. Pimeässä huoneessani maatessani tein päätökseni ja aloin suunnitella toimiani. Se oli vaikeaa, sillä ajatuskulkuni olivat parhaimmillaankin haparoivia ja aukollisia, ja joka kerta kun unohduin ihailemaan synkeää yötaivasta ja kalpeankellertävää täysikuuta joka siinsi ikkunani takana tai kun viereisen suuren jalopuun oksat raapivat kattoa tai hirsiseiniä suunnitelmani katosivat mielestäni yhtä olemattomiin kuin tilkka mausteöljyä, jota Cathyllani on tapana sekoittaa keittoon, ja minun oli aloitettava kokonaan alusta.
Viimein koitti kalpea aamu, ja nousin syömään rouva Morganin valmistamaa läskisoppaa. Samalla tulin jutelleeksi ensimmäistä kertaa vähän enemmän herra Zvi Morganin kanssa. Hän oli asunut koko ikänsä Dellwithissä ja kertoi polveutuvansa itsestään Joseph O’Donaghanista, kylän perustajasta. Hänellä ei ollut irlantilaista aksenttia, mutta se olisikin ollut suurempi ihme – olihan hänen ja kuuluisan esi-isän välillä jo useampi romaniankielinen sukupolvi.
Aamupalan viimeisteltyäni nousin seisomaan ja otin päättäväisen ilmeen kasvoilleni. Rosalinkin tuli keittiön oviaukkoon (hän selvästikin nautti ovenkarmeihin nojailemisesta) kuuntelemaan sanojani, kun julistin: ”Tänään lähden metsään ottamaan kiinni teidän moroiinne.”
Hetken oli hiljaista, kun Morganit katsoivat minua – herra silmät pyöreinä hämmästyksestä, rouva hivenen tympääntyneesti ja neiti arvoituksellisen viehättyneenä. Ajattelin typerästi, että mahdoin tehdä tyttöön vaikutuksen.
Mildred avasi suunsa sen näköisenä, että aikoi tehdä jonkin pisteliään huomautuksen, mutta keskeytin hänet alkuunsa. ”Mikään ei saa minua kääntämään päätäni, olen harkinnut asiaa koko yön. Jos sallitte, pyydän että lainaatte minulle kiväärin ja luoteja siksi ajaksi kun olen poissa, siltä varalta että kohtaan jotain vaarallista.”
Mildred ja Rosalin katsahtivat toisiinsa, ja hämmennyksekseni tyttö ilmiselvästi pidätteli nauruaan ennen kuin kääntyi ja säntäsi tiehensä. Rouva käänsi katseensa takaisin minuun ja totesi: ”Hyvä on, jos niin tahdotte. Zvi, haehan tälle urhealle nuorelle opiskelijalle kivääri kellarista.”
Yhä hämmästyneenä herra Morgan haki kiväärin ja antoi sen minulle. Olin hieman imarreltu tästä luottamuksen osoituksesta. Tartuin siihen kömpelösti mutta itsevarmasti. Se tuntui hyvältä kädessä, kuin se olisi antanut minulle voimaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut ritari joka juuri sai miekkansa. Panokset olivat pienessä metallilippaassa, jossa oli ennen pidetty säilykkeitä. Työnsin sen kauhtuneen takkini povitaskuun. Nyökkäsin Morganeille vakavana kuin taisteluun lähtevä sankari, ymmärtämättä heidän omituisen käytöksensä merkitystä, käännyin ja marssin tieheni.
Kylän raitilla kaksi pikkutyttöä katsoi minua kauhistuneina kun kävelin ohi pyssy kädessä ja juoksivat pois. Pian kuitenkin kuulin heidän jälleen kikattavan iloisesti talon takana. Lähdin aikailematta matkaan peltojen halki kohti kukkuloita päällystävää tummanvihreää kuusimetsien mattoa. Keräsin kummastuneita – mutta en pelokkaita – katseita kaivolla vaatteita peseviltä ja niitä kuivumaan ripustavilta naisilta ja lammaspaimenilta niityillä.
Metsä oli kuivapohjainen ja ikivanha. Monet kuuset kohosivat tornimaisina ylläni levittäytyvään havumereen piiloon ja herättivät minussa luontoa rakastavana miehenä syvän kunnioituksen tunteita. Näin paljon eläimiä; enimmäkseen lintuja oksilla, pensaikoilla ja kiitämässä puunrunkolabyrinttien väleissä, mutta myös oravia, hiiriä ja päästäisiä ja jopa kettuja. Englannissa en muistanut milloinkaan nähneeni tällä tavoin koskematonta luontoa. Tiesin, että en tulisi enää milloinkaan katsomaan savuttavaa tehdasta ilman katkeraa katsetta ja muistoa Dellwithin metsästä.
Kaiken kaikkiaan paikka oli iloinen, täynnä elämää ja ääntä, henkeäsalpaavan kaunis ja rajattoman valtava, enkä nähnyt siellä mitään merkkejä pahan vampyyrin läsnäolosta sen enempää kuin ryöstökoplan leiristäkään.
Merkitsin reittini tekemällä pieniä viiltoja puukollani puunrunkoihin. Sillä tavoin uskaltauduin varsin syvälle poluttomaan metsään. Taskunauriini oli pysähtynyt jo junassa Brasoviin, joten en tiennyt tarkkaa aikaa, mutta olin kulkenut ehkä jo tunnin, ainakin puoli, kun näin hyvin erikoislaatuisen muotoisen pensaan oikealla puolellani. Menin katsomaan sitä lähempää ja huomasin, että se ei ollut luonnon muovaama. Revin köynnökset pois ja huomasin tuijottavani kaunista puurakennelmaa. Siihen oli kaiverrettu kaikenlaisia sieviä pieniä puukuvioita ja useita ortodoksisia ristejä, tolppa oli itsekin karkeasti ristin muotoinen. Se ylsi minua leukaan asti ja vaikka se oli osittain pahasti sammaleen peitossa, näin siinä merkkejä haalistuneesta maalista.
Olin kuullut näistä risteistä ja nähnytkin niitä matkallani. Ne olivat yleisiä Romaniassa, niitä pystytettiin koristeiksi ja kilometripylväiksi teiden varsille. Mutta ei keskelle asumatonta metsää. Täällä kukaan ei ollut ihailemassa sitä.
Hämmennyin niin pahasti, että kesti kauan ennen kuin minulle valkeni, mitä risti todennäköisesti teki täällä. Se ei ollut koriste vaan käyttöesine, siinä missä pääsiäiskokotkin. Se oli täällä karkottamassa pahoja voimia.
Sen tajutessani tunsin äkkiä väristyksen. Katselin ympärilleni metsässä, joka tuntui äkkiä uhkaavalta ja luotaantyöntävältä. Tuuli kävi oksistossa ja äkkiä kaikki rapisi ja kahisi ympärilläni. Linnut kahahtivat siivilleen. Puristin kivääriä ja tunsin sormieni hikoavan. Sen metallipinnat tuntuivat siunatun viileiltä ja rauhoittavilta. Katselin ympärilleni ja heti minua pelotti kääntää selkäni ristille. Naulitsin silmäni siihen ja pikkuinen, tunnistamaton puupyhimys katsoi minua takaisin sen keskeltä, sormi moittivasti kohotettuna.
”Miten typerää”, mutisin itsekseni. ”Ei täällä mitään vampyyriä ole.” Mutta muistin koko ajan kaamean hyvin mustan, nopeasti liikkuvan hahmon metsässä kärrytien varrella.
Silti onnistuin pakottamaan itseni laskemaan kiväärin. Otin pari takaperinaskelta yrittäen salata itseltänikin polvieni vapinaa ja aloin sitten palata kylää päin. Paluumatka tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa, vaikka kerran onnistuinkin eksymään reitiltäni ja palaamaan edelliselle tekemälleni merkille. Kun tulin ulos metsästä aukeille niityille, tunsin sekä helpotusta että pientä häpeää pelkoni johdosta, ja samoin pettymystä koska en ollut löytänyt mitään tai edes etsinyt kovin hyvin. Olin selvästikin valinnut väärän strategian. En voinut haravoida yksin koko metsää, varsinkaan jos kohteeni piileskeli.
Dellwithiin tullessani olin jo täysin rauhoittunut, ja laatinut mielessäni suunnitelmani seuraavan vaiheen.
Rymistelin kapakkaan. ”Tarvitsen joukon rohkeita, pystyviä miehiä kanssani moroiita metsästämään!” kajautin ilmoille. Puheensorina vaimeni ja kaikki asiakkaat – noin aamupäivästä heitä ei kylläkään ollut kuin kolme, enkä näin jälkeenpäin ajateltuna oikein tajua mikseivät hekin olleet ahertamassa itselleen elantoa – kääntyivät hitaasti katsomaan minua ja kohottivat kulmiaan kummastuneina. Varmistuttuaan keskenään siitä, että olivat tulkinneet minua oikein epämääräisillä englannin taidoillaan, he alkoivat katsella minua ja toisiaan selvästi haluttomasti. Mutta ennen kuin ehdin tarjota heille rahallista korvausta avustaan, tunsin vahvan mutta pienen käden tarttuvan ranteestani ja vetävän minut ovesta ulos.
Huomasin tuijottavani Rosalinia. Hän seisoi hyvin lähellä minua ja tuli vielä lähemmäs puhuessaan, pakottaen minut selkä seinää vasten. Hänen korostuksensa kuulosti hypnoottiselta näin läheltä, eivätkä suuret, viekoittelevat silmät vähentäneet vaikutelmaa yhtään. Tunsin oloni varsin tukalaksi ja pakottauduin ajattelemaan rakasta Cathyani.
”Et viipynyt kauaa”, tyttö sanoi. ”Jos tahdot löytää moroii, se ei käy näin helpolla. Etkä varmasti saa mitään aikaiseksi, jos juokset kapakkaan ja alat huutaa apua. Tarvitset apua, mutta ensin sinun pitää tietää mitä teet.” Hän suorastaan huokaisi korvaani, vaikka miten yritin painautua littanaksi kapakan seinää vasten ja kohottautua pois hänen ulottuviltaan. ”Äiti ei pidä siitä, että etsit moroii. Hän ei halua, että sitä häiritään. Aina kun joku etsii sitä, se suuttuu. Ja kyläläiset menettävät lampaita. Tai vauvoja. Mutta hän ei tajua, että kun se löydetään ja tapetaan, emme menetä enää yhtään lammasta tai vauvaa.” Hän vetäytyi hivenen – mutta vain hivenen – kauemmas ja katsoi minuun luottamuksellisesti. ”Päivällä et löydä mitään. Jos menet yöllä, sinun ei tarvitse edes etsiä. Moroii löytää sinut.”
Sitten hän erkani minusta kokonaan ja lähti kävelemään poispäin. Hän vilkaisi minua vielä olkansa yli kummallinen ilme kasvoillaan ja katosi sitten jonnekin. Jäin seisomaan henkeäni tasaillen kapakkaan nojaten, ja huomasin nolostuneena että ne samat lapset tuijottivat minua kikatusta pidätellen.
Mikä haureiden pesä tämä paikka onkaan! En olisi kuvitellut että missään Euroopassa vielä on näin siveettömiä naisia. Mutta minun on myös tunnustettava, että Rosalinin tulinen kosketus tuntuu aivan erilaiselta kuin Cathyn ja paljon huumaavammalta. Hoipertelin Morganeille ja menin suoraan huoneeseeni vaihtamatta sanaakaan rouvan kanssa, vaikka hän katsoi minua odottavasti kädet puuskassa keittiön ovelta.
Hetken vuoteessani maattuani ja ajateltuani palasin kapakkaan, jossa oli nyt jo enemmän väkeä. Valitsin huomaamattoman lähestymistavan – en huutanut aikomuksiani julki suureen ääneen vaan menin yksitellen juttelemaan miehille. Tarjosin heille kourallisen leitä (paikallista rahaa) vastineeksi siitä, että he tulisivat mukaani yöllä etsimään moroiita. Ensi alkuun he tosiaan vaikuttivat epäileviltä, mutta rohkaistuin ja pidin jopa hiljaisen palopuheen siitä, miten heidän oli aika lopettaa moroiin pelkääminen ja sen ehdoilla eläminen. ”Ensi vuonna ihmettelette jo, miksi olitte kestäneet tätä vitsausta näinkin kauan”, sanoin tulisesti.
Lopulta sain palkattua kolme miestä: Zvi Morganin – joskin epäilen, että hän lähti pääasiassa vakoilemaan tekemisiäni jotta voisi myöhemmin raportoida vaimolleen – lampaankasvattaja Leon Zoltanin, jonka elinkeinoa moroii oli häirinnyt lähes vuosittain varastelemalla karitsoja, sekä vanhan, katkeroituneen kuuloisen ja arpisen Luka Antonescun, jonka pojanpojan moroii oli tappanut tämän ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Kaikilla oli kiväärit omasta takaa, ja siitä olin kiitollinen, joskaan luoteja ei ollut kovin kummoisesti yhteenlaskettuinakaan.
Sovimme tapaavamme ulkosalla (Dellwithissä sen tarkempi paikanmääritys ei ollut tarpeen) auringon laskiessa, ja nyt se jo kultaa verellään huonettani. Tästä tulee epäilemättä hurja yö.
4.10.
Ei tainnut olla ihan viisas ajatus lähteä pimeällä metsään harhailemaan, mutta mukanani oleva joukko aseistautuneita miehiä taisi tuuduttaa minut petolliseen turvallisuuden tunteeseen. Lisäksi se tuntui hyvältä idealta Rosalinin päivänvalossa esittämänä.
Miehet odottivat minua vaitonaisina kun tulin Morganien talosta, katsellen minua synkästi. He vaikuttivat varsin pelottavilta kivääriensä ja tuimien ilmeidensä kanssa, jopa Zvi Morgan tässä valossa. Auringon kajo hälveni lännessä viininpunaiseksi ja valkea kuu katseli meitä jo kirkkaana. Varsinkin Antonescun olemus sai minut sävähtämään. Mies oli päätä pitempi kuin me muut, hän seisoi hievahtamatta pitäen kivääriä olkansa takana, roikuttaen kalpeana palavaa lyhtyä korkealla ja tuijottaen minua kuin kuollut. Hänen ruhjuiset kasvonsa olivat varjojen peitossa, mutta silmät kimalsivat valkeina kuin kaksi pientä aukkoa päivänvaloon yön keskellä.
Emme juuri puhuneet, kun lähdin johdattamaan heitä tyhjien peltojen poikki. Oli pimeämpää kuin Lontoossa milloinkaan. Maaseudun yötä ei voi tajuta jos on varttunut kaupungissa, jossa kadut on valaistu, eikä sitä miten kirkkaana täysikuu voikaan loistaa ja miten selviä, pitkiä varjoja se voi piirrellä heinikkoon. Antonescun valo ei ollut erityisen kirkas eikä se vaikuttanut juuri lainkaan kymmenen metrin päähän – kävelimme nimittäin jonossa ja hän oli ensimmäinen ja minä viimeinen. Kun muistin, miten karmiva metsä oli osannut olla jo päivällä, katsahdin haikeana takaisin Dellwithiin päin, jossa tiesin lämpimän ja pehmeän vuoteen odottavan minua. Kun etäännyimme kylästä ja aloimme kavuta yhä jyrkemmin viettäviä kukkulanrinteitä, se alkoi näyttää vain valottomalta mustien, kuutiomaisten palikoiden rykelmältä laakson pohjalla.
Ja edessämme levittäytyi tumma metsä, suuri kuin yötaivas ja yhtä tuntematon. Kun viimein tulimme sen laidalle seisomaan, paikkaan jossa niityt rehottivat hoitamattomina ja jossa niiden keskeltä alkoi kohota käppyräisiä pensaita ja kuusia. Lyhty karkotti varjoja ympäriltämme ja loi niitä lisää taimien ja ikirunkojen taakse. Niiden väleistä näimme lävistämättömän, rikkumattoman sysimustan verhon. Pimeys näytti kiinteältä aineelta. Tunsin väriseväni.
”Mennään”, Antonescu murahti hiljaa ja alkoi astella metsän siimekseen. Ihmettelin, miten mies saattoi olla niin päättäväinen tällaisessa paikassa. Sitten muistin hänen tragediansa. Henkilökohtainen kauna ilmeisesti vei varsin pitkälle. Päätin, että en jäisi rohkeudessa toiseksi – tai ainakaan viimeiseksi – nyökkäsin ja lähdin vikkelästi hänen peräänsä, osittain myös peläten että hukkaisin lyhdyn vähäisen valon näköpiiristäni. Morgan ja Zoltan seurasivat minua kivääreitään valmiina pidellen ja vilkuillen hermostuneina ympärilleen.
Tuo kävely synkeässä yössä on asia, jota en mielelläni muistele. Kaikki aistimani sai minut varuilleni ja hätkähtelemään, ja kämmeneni hikosivat kylmässäkin niin pahasti, että kivääri tahtoi lipsua otteessani. Dellwithiläisten hengitys kohisi soinnukkaasti tuulen kanssa, ja aluskasvillisuuden rutinaa jaloissamme ei tahtonut erottaa näkymättömissä pysyttelevien metsän yöeläinten rapistelusta. Ajattelin pelokkaasti, että miten sitten kuulisimme jos moroii olisi lähellä kahisuttamassa pensaita, jopa seuraamassa meitä? Metsään tiirailusta oli vain harmia, koska Antonescun keikkuva lyhty sai varjot välähtelemään ja huojumaan kuin aaveet. Minusta tuntui kuin metsä olisi ollut täynnä pahantahtoisia vampyyrejä jotka vain odottivat, että olimme kulkeneet niiden keskelle ennen kuin kävivät kimppuumme. Niskaani kutitteli koko ajan kuin sata silmää olisi suuntautunut minuun.
Morgan ja Zoltan eivät näyttäneet sen rauhallisemmilta. He pälyilivät varjoja ja säpsähtelivät pieniäkin rasahduksia metsän uumenista. Olin kiitollinen, että he eivät suin päin antaneet periksi ja lähteneet takaisin kylän turviin. Ilmeisesti henki päästä moroiista eroon oli varsin vahva, vaikka minun oli pitänytkin suostutella heidät mukaan. Nyt kun olimme aloittaneet työn, he selvästi omaksuivat asenteen, että se saatettiin kerralla loppuun.
Antonescusta taas oli paha sanoa mitään. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan varjot, kahahtelut tai edes ajoittaiset huuhkajan hirvittävät huudot, jotka saivat meidät muut varpaillemme kauhusta. Hän katseli ympärilleen valppaana eikä peloissaan ja kulki eteenpäin määrätietoisesti eikä vapisten. Panin nopeasti merkille, että tässä oli peloton ja kivikova mies. Hänen mielessään oli varmastikin vain yksi ajatus: kosto. Mietin, miksei hän ollut aiemmin lähtenyt tälle matkalle. Ehkä olin vain laukaissut jotain sellaista, jota hän oli hautonut kauan. Tai ehkä hän olikin yrittänyt.
Antonescu johti joukkoa, mutta välillä minä osoitin hänelle suuntaa ja ohjailin häntä. En ollut aivan varma reitistä, ja niinpä olin varsin huojentunut löytäessämme yhden puihin viiltämistäni merkeistä. Sen jälkeen itseluottamukseni kohosi hieman. Tiesin ainakin, ettemme olleet eksyksissä. Johdin meidät hitaasti, muistikuviani ja öistä metsää vertaillen merkiltä merkiltä. Se ei ollut helppoa, sillä metsässä ei ollut maamerkkejä päivälläkään, ja kaikki oli erilaista pimeässä.
Lopulta kuitenkin tulimme ristille. Se nökötti pimeyden keskellä heijastellen lyhdyn väräjävää valoa kuin hohtava tuomiopäivän enne. Miehet katsoivat ristiä ja minua hämmästyksissään – paitsi Antonescu, joka kumartui sen viereen ja alkoi tutkia sitä. He eivät selvästikään olleet uskoneet minua, kun olin kertonut löytäneeni sen metsästä.
Antonescu sanoi jotain romaniaksi, ja Morgan joka puhui englantia paremmin käänsi. ”Se on vanha”, hän sanoi. ”Ehkä jonkun dellwithiläisen tekemä viime vuosisadalla.”
Näin hänen ja Zoltanin ilmeistä, että he eivät pitäneet paikasta. Vaikka ristin olisi oikeastaan pitänyt jotenkin rohkaista meitä – sehän oli täällä moroiita vastustamassa – se tuntui sen sijaan vain lisäävän kauhua. Miniatyyripyhimykset tuijottivat meitä puusilmin, yrttilehden muotoiset koristekuviot näyttivät kiemurtavilta käärmeiltä jotka kimalsivat liekin aavemaisessa hohteessa ja siinä oli jotain luonnotonta. Se ei kuulunut lainkaan maailmaan jossa olimme.
Antonescu nousi ja kääntyi takaisin meihin päin. Hän näytti vielä synkemmältä kuin tavallisesti, ja hänen silmänsä katselivat vilkkaasti kaikkiin suuntiin. Hetkeen emme tajunneet, miksi hän oli niin epäluuloinen, mutta sitten hoksasimme saman asian. Täydellinen hiljaisuus laskeutui ristin ympärille. Hengityksemme humisi lyhdyn välkkeessä.
Sitten lyhty sammahti pienen savunpöllähdyksen saattelemana.
Menin täysin paniikkiin. Kuulin kaikki äänet hyvin selvästi, mutta en voinut kuin arvailla, mikä ne aiheutti, sillä en nähnyt yhtään mitään. Kun suljin silmäni, näin sentään luomieni alla pomppivia värejä; silmät auki oli vain mustuutta. Kuulin sydämeni jyskeen häiritsevästi, kuin joku olisi hakannut ovea korvani vieressä.
Metsä alkoi suhista kaameasti, niin kovaa että olisin voinut kuvitella myrskyn äkkiä nousseen. Ja kauhukseni aloin nähdä jotain. Maanpintaa myöten alkoi kiemurrella kalmanvihreä hohde, joka voimistui. Se oli kuin sakenevaa usvaa, joka hiljalleen ympäröi meidät ja täytti puiden välit. Pian se valaisi kelmeästi ristin ja meidät, mutta vain hyvin himmeästi. Pimeys oli yhä läpitunkematonta ja varjot ympäröivät kaikkea.
Morgan ja Zoltan astuivat eteenpäin, niin että he seisoivat minun molemmin puoli, ja Antonescu tuli meitä vastapäätä sulkien ympyrän. ”Se on lähellä”, hän kuiskasi. Sitä hänen ei kyllä olisi tarvinnut kertoa kenellekään.
Sitten näin sen. Pitkä, laiha, yönmustista, lepattavista riekaleista koostuva aave ristin takana. Se huojui vihreän hohteen rajoilla ja lipui äänettä ristin ympäri. Jähmetyin kauhusta. Yritin osoittaa sitä, huutaa, juosta, mitä tahansa, mutta pystyin vain seisomaan paikoilleni nauliutuneena, silmät laajenneina, tuijottaen suoraan varjoon joka lähestyi meitä toisten varjojen halki.
En ole ihan varma mitä seuraavaksi tapahtui. Kaikki kävi hyvin äkkiä ja oli pimeää. Miehet juoksivat ja huusivat romaniaksi. Varjo lopetti hitaan liukumisensa ja syöksähti meitä kohti. Pimeä maailma kieppui silmissäni. Kuulin useita laukauksia, näin vihreäkasvoisen Antonescun vierelläni tähtäämässä kiväärillä. Huomasin vasta silloin, että minullakin oli ase kädessäni. Kohotin sen. Punaiset silmät edessäni välähtivät.
Olento näkyi huonosti hämärässä, mutta se oli suunnilleen ihmisen mittainen ja kääriytynyt rääsyihin, kuin käärinliinoihin. Se ojensi hitaasti toisen kätensä meitä kohti ja koukisti kauhistuttavat sormensa, joista jokainen oli kuin rosoinen veitsenterä. Kuulin sen ratisevan hengityksen ja näin sen kirkkaanpunaisina loimuavien silmien kapenevan. Laukaukset saivat sen horjumaan ja hätkähtelemään, jopa perääntymään askeleen tai pari, mutta se heilahteli joka tapauksessa hitaasti edestakaisin kaiken aikaa.
Asetta oli kamalan vaikea käsitellä hikoavin, vapisevin käsin. Näin silmäkulmastani miten Antonescu vetäytyi taaksepäin, yrittäen ottaa turvallista etäisyyttä hirviöön, ja latasi samalla uusia panoksia kivääriinsä. Yritin noudattaa esimerkkiä, mutta tasapainoni ei ollut parhaimmillaan. Tunsin itseni kömpelöksi ja hitaaksi, mikä oli sitäkin kamalampaa koska olisin halunnut vain kääntyä ja juosta karkuun niin kovaa kuin mahdollista. Halusin pois, valoon, avoimeen paikkaan.
Moroii katsoi suoraan minuun. Minua huimasi. Sydämeni hakkasi niin kovaa että luulin sen halkeavan. Sitten vampyyri asteli luokseni nopeasti. Huudahdin kauhusta ja vedin liipaisimesta, mutta en tiedä mihin suuntaan luoti lensi. Näin veitsisormien välähtävän vihreässä valossa. Sitten ne heilahtivat. Ensin en huomannut mitään ja ehdin ajatella, ettei moroii ollut osunut. Mutta kun se jo oli iskemässä toisella kourallaan, näin mustan nesteen valuvan ruohikkoon ja tippuvan sen kynnenkärjistä. Sitten tuska iski. Katsoin alas ja tajusin vasta nyt, että rintakehäni poikki kulki viisi kaameaa, repaleista viiltohaavaa. Haukoin henkeä. Tiesin, että kuolisin. Kipu tykytti niin voimakkaana, että se pakotti minut polvilleni, ja sitten tunsin miten turtuus levisi vartalooni.
Sitten näin Luka Antonescun loikkaavan esiin takaani. Kuulin pamauksen jostain kaukaa yläpuoleltani, mutta se sekoittui valtimoideni hakkaukseen, joka vähitellen peitti kaiken alleen, jättäen vain tyhjyyttä väleihinsä. Vihreän sävyt sekoittuivat mustaan. En tiennyt enää mitään.
Kun heräsin, olin hämmästynyt että ylipäätänsä heräsin. En tajunnut, että oli kulunut lainkaan aikaa, enkä ymmärtänyt miten olin vuoteessa Morganien vierashuoneessa sen sijaan, että olisin maannut verissäni ruohikossa keskellä öistä metsää. Verhot oli vedetty ikkunani eteen, mutta ne eivät voineet pidätellä kirkkaan auringon hohdetta, joka tunki kankaan läpi tuoden valoa hämärään huoneeseen. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Luulin, että olin nähnyt unta, ja ihmettelin mikä päivä oikein oli. Sitten huomasin, että keskivartaloni oli paketoitu valkoisiin, tiukkoihin siteisiin, jotka puristivat sen verran lujasti että en voinut vetää keuhkojani ihan täyteen ilmaa. Lisäksi vasen reiteni ja oikea käsivarteni oli sidottu, ja aloin löytää itsestäni kaikenlaisia kuhmuja. Sormeni olivat kipeät ja turvonneet.
Olin myös erittäin väsynyt. Painauduin takaisin makuulle, ajattelin kerääväni voimia kutsuhuutoon, mutta vajosin pian uudelleen uneen.
Herätessäni uudelleen auringonvalo oli jo kadonnut ja verhojen takana siinsi punainen iltailma. Kesti hetken ennen kuin huomasin että Rosalin oli huoneessani. Hän kaatoi vettä puusangosta kannuun, joka seisoi yöpöydälläni.
Kun hän huomasi minun olevan hereillä, hänen ilmeensä kirkastui, hän syöksähti kaulaani kirkaisten ja halasi minua tiukasti. Tunsin kiusallisen selvästi hänen pehmeän vartalonsa muodot omaani vasten. Kun hän irrottautui, hänen silmänsä säteilivät. ”Olet kunnossa!” hän huudahti.
Yskähdin vaivautuneesti. ”Sormiani särkee”, vastasin hänelle. Näin hänen ilmeestään, ettei hän tuntenut jompaakumpaa tai kumpaakaan sanoista. Mutta hän sivuutti huomautukseni ja alkoi puhua lakkaamatta. Minulle selvisi, että herra Morgan ja Zoltan olivat juosseet kylään keskellä yötä huutamaan apua. He kertoivat moroiin käyneen heidän kimppuunsa, ja että Luka Antonescu ja minä taistelin yhä sitä vastaan. Miehet olivat alkaneet järjestää pelastusretkikunnan lähettämistä metsään, mutta ennen kuin se ehti matkaan Antonescu tuli metsästä pidellen toista käsivarttaan minun ympärilläni raahaten minua eteenpäin ja puristaen neljää kivääriä toisessa kädessään. Hän antoi minut rouva Morganin huostaan ja heitti kiväärit Zvi Morganin ja Leon Zoltanin eteen, murahtaen että he taisivat unohtaa ne. Sitten hän oli painunut kotiinsa, kohauttaen olkiaan kaikille jotka ylistivät häntä sankaruudesta.
Haavani oli sidottu, mutta Mildred ei kuulemma ollut täysin vakuuttunut siitä, että ne parantuisivat kunnolla. Näytin varmaan melko huolestuneelta, sillä Rosalin alkoi oitis selitellä – ei kylläkään kovin vakuuttavasti – että kaikki kääntyisi parhain päin ja että minun ei pidä olla peloissani. Hän alkoi luetella esimerkkejä äitinsä parannustaidoista, miten tämä oli saanut kuntoon Zoltanin lampaita ja Rosalinin itsensä mitä moninaisimmista taudeista ja vammoista. Lopulta sain hänet lähtemään huoneestani esittämällä väsynyttä.
Todellisuudessa minua ärsytti ajatus, että olin ollut unessa koko vuorokauden ja että minun pitäisi taas käydä nukkumaan. Mutta nyt kun olen kirjannut tapahtumat ylös, tunnen itseni jälleen melko väsyneeksi. Tuo kauhea yö todellakin vei kaikki voimani. Mutta huomenna minun täytyy puhua Antonescun kanssa. Kiitän häntä henkeni pelastamisesta ja kysyn häneltä, miten hän sai moroiin ajettua pois. Ehkäpä yhdessä keksimme juonen sen surmaamiseksi.
(Kirje, jonka Rosalin Morgan löysi ikkunalaudaltaan lokakuun 5. aamuna)
Rosalin,
Tunteeni raastavat minua suuntaan jos toiseen. Olen väsynyt ja loukkaantunut, ja tiedän, että minulle on tapahtunut jotain hirveää, joka estää minua näkemästä rakkaitani Englannissa enää milloinkaan. Jo nyt tunnen sisälläni kasvavan pimeyden, tiedän, mitä se merkitsee, niin kuin Antonescunkin täytyi tietää…
Pahoittelen, tämän täytyy kuulostaa sinusta oudolta. Aloitan alusta. Eilen illalla – voi Luoja! onko siitä tosiaan vasta niin vähän aikaa – lähdit huoneestani ja jätit minut hämmennyksen valtaan. Toisaalta en tahtonut hukata hetkeäkään, sillä minun oli kiire puhumaan Luka Antonescun kanssa ja metsästämään moroiita, ja toisaalta haavani olivat kipeät, hyvin kipeät. Ne tykyttivät ja polttivat, ja kipu väsytti minua. Kirjoitin metsän tapahtumat päiväkirjaani peläten unohtavani osan, ja nukahdin pian sen jälkeen.
Mutta minun ei sallittu nukkua kauaa, ja hyvä niin, sillä Luoja tietää, mitä olisi tapahtunut, jos minun olisi sallittu jäädä Dellwithiin. Heräsin mitä karmivimmalla tavalla: kuulin oven narahtavan auki ja jonkun kävelevän sisälle huoneeseen. Pelkäsin ja toivoin samanaikaisesti, pelkäsin että se oli kaamea moroii, joka tuli minua hakemaan, mutta Rosalin, sinulle voin tunnustaa, että pelostani huolimatta tunsin sydämeni lyövän tiheämmin, sillä ajattelin, että ehkä se olit sinä, tulossa katsomaan vointiani minusta huolissasi. Cathy antakoon minulle anteeksi, mutta minulla ei ole enää varaa valehdella itselleni ja tunteilleni. Muistin jälleen pehmeytesi minua vasten sinä iltana, hypnoottisen katseesi kun neuvoit minua moroiin etsimisessä, muistin ja kaipasin.
Tunkeutuja ei kuitenkaan ollut kumpikaan. Se oli Antonescu, tunnistin hänen vahvat piirteensä huoneen pimeydessäkin. Aioin kysyä, miksi hän oli siellä, oliko hänellä kenties jokin suunnitelma moroiin kukistamiseksi? Mutta hän ei antanut minulle aikaa, sillä silloin näin, että hänellä oli kirves, ja hän kohotti sen.
Jollen oli heti kierähtänyt sivuun ja paennut peitteideni alta, olisin mennyttä miestä. Antonescu iski kirveen vällyihini ja epäonnistuessaan kiskaisi sen irti ja huitaisi jälleen minua kohti. Tällä kertaa hänen aseensa tavoitti vain hirsiseinän.
”Antonescu!” huudahdin kauhuissani. ”Mitä tämä merkitsee, oletko riivattu?”
Hän osoitti minua ja vastasi synkästi jurolla aksentillaan: ”Sinä.”
Mahdoin näyttää niin hämmästyneeltä, että hän jatkoi selitykseksi: ”Sinä on moroii.”
”Minä?” vastasin ihmeissäni. ”Minä olen Michael Halloway, en mikään taruhirviö! Näethän sinä, että olen ihminen, lihaa ja verta!”
”Moroii on myös lihaa ja verta”, Antonescu sanoi. Sitten hän koski rintakehäänsä. Vaistomaisesti tein samoin. Haavani olivat siinä. Katsoin häntä, peloissani katsoa minnekään muuallekaan. Käärin pellavaista yöpaitaani ylös ja olin yökätä. Viisi haavaani olivat leveitä ja mustia, ja niiden reunat hohtivat yössä kelmeänvihreinä. Ne näyttivät kaameilta ja myrkyllisiltä. En tiennyt, miksen ollut kuollut.
Antonescun ilme tuimeni. Hän kiskaisi kirveensä irti seinästä ja lähti minua kohti.
Silloin minä hyppäsin ulos ikkunasta. Liu’uin kattotiiliä pitkin ryminällä ja kohta roikuin saderännissä toisessa kerroksessa keskellä yötä yöpukeissani, paljain jaloin. Antonescu pisti päänsä ikkunasta. Ukkonen jyrähti ja pian salama valaisi hänen päättäväiset kasvonsa.
Haavani tykähtivät, kuin minulla olisi ollut viisi ylimääräistä sydäntä, jotka pumppasivat minut täyteen jotain epäpyhää ainetta. Tunne oli niin hirveä, että sormeni lipesivät ja putosin maahan. Kaaduin rähmälleni ja haukoin henkeäni mudassa. En kuitenkaan tuntenut muuta kipua kuin sen, joka jyskytti rinnassani. Nousin kontilleni ja jalkeilleni. Hämmästyksekseni minulta löytyi voimia kävellä. En katsonut taakseni nähdäkseni, miten korkealta olin pudonnut. Juoksin metsään.
Ajatuksia mielessäni ei ollut juurikaan. Juoksin ja juoksin, kompastellen ja puuskuttaen, kylmissäni ja rintakehä kihisten.
Kohta tulin tuolle kirotulle ristille. Minua pelotti eri lailla kuin milloinkaan. Pelko oli varmuus siitä, että kuolisin tai pahempaa. Mutta olin niin turtana ja kivusta huumaantuneena, että pelko tuntui etäiseltä. Odotin, että moroii tulisi. Tämä ei ole minulle normaalia käytöstä. Jokin ajoi ja ohjasi minua, olen varma siitä, mutta en niinkään siitä, oliko se Jumalan tahto.
En tiedä, kauanko seisoin ristin vierellä. Mutta tiedän, että lopulta moroii tuli. Mustana hahmona se erkani pimeydestä. Tällä kertaa näin sen jo kaukana, ja odotin, kun se lähestyi hitaasti. Sen vihreä hehku seurasi sitä ja täytti hitaasti pimeyden. Moroii kiersi puita ja harhaili. Sitten punaiset silmät katsoivat minuun. Tunsin kauhun nousevan sisälläni, mutta tunsin itse olevani jossain muualla kuin sisälläni.
Moroii lähestyi, ja kuin joku muu olisi ollut ruumiini herra, otin askeleita sitä kohti. Vanhan kiviristin vieressä me kohtasimme. Näin sen kaameat, pitkät, veitsenterävät sormet, jotka olivat viiltäneet kuolemani rintaani. Se kohotti ne jälleen, ja minä kohotin oman käteni. Moroii oli kylmä koskea, kylmä kuin hauta, ja se kylmyys kävi lävitseni, ja rauhoitti kivun kuin viileä vesi rauhoittaa tulen poltteen. Ja kuin kosketukseni voimasta moroii luhistui, sen käsi katosi varjoihin ja sen varjot kaatuivat. Vain vihreä hohde ja musta vaate sammalpeitteellä jäivät jäljelle.
Kumarruin ja tutkin kaapua. Sen taskussa oli tämä kirjepaperi, mustetta ja sulkakynä, mutta ei muuta.
Rosalin, minä uskon nyt, että moroii oli yksi Dellwithin kyläläisistä, tai poloinen ihminen jostain muusta kylästä täältä syrjäseudulta. Se saattoi jopa olla Luka Antonescun pojanpoika, joka seitsemän vuotta sitten haudattiin vauvana, luonnottamasti kasvaneena ja vääristyneenä.
Tunnen tuon leijailevan tunteen ja varjon painon vievän minut. Ajatteleminen on vaikeaa, ja kuulen sisälläni pimeyden ja pahuuden puhetta, ja tiedän, että pian en pysty vastustamaan niitä.
Tulin Dellwithiin selvittämään moroiin salaisuutta. Saapuessani en uskonut koko olennon olemassaoloon; nyt saatan tuntea vahvoja todisteita, jotka puhuvat sen olemassaolon puolesta. Olisi sääli, jos en voisi jakaa niitä kenenkään kanssa. Niinpä, Rosalin, olen kertonut sinulle tämän karmivan olennon salaisuuden.
Rakkaudella,
Michael
(Mildred Morganin kirje Cathy Websterille)
Hyvä neiti Cathy Webster,
Otan osaa suruunne ja koen itseni velvolliseksi valottaa teille Michaelin kuolemaan liittyviä seikkoja, sillä nähdäkseni olen se, joka ne parhaiten osaa teille toistaa.
Dellwithissä ollessaan Michael oli minun vieraanani. Hän oli mitä erinomaisin herrasmies ja hänestä oli suurta iloa minulle ja koko Dellwithille. Hänen innostuksensa ja nuoruutensa suorastaan paistoi hänestä. Hän nautti olostaan ja keskittyi selvittämään mysteeriä, joka selvästi kiinnosti hänen uteliasta mielenlaatuaan.
Hän sai tietää sen, mitä me Dellwithissä tiesimme jo ennestään: että englantilaisten Mathonien surmien takana todella oli moroii, olento, jota ei teidän mielestänne pitänyt olla olemassakaan. Nyt kuitenkin Michael Halloway on kokenut Mathonien kohtalon sen kynsissä. Neiti Webster, vakuutan teille, että moroii on todellinen. Michael uskoi siihen, ei ensin, mutta nähtyään sen omin silmin.
Moroii haavoitti häntä vakavasti myrkyllään ja pahuudellaan, ja hänet tuotiin kylään lepäämään. Eräänä yönä hän kuitenkin katosi. Ikkuna oli rikki. Eräs urhea kyläläinen, Luka Antonescu, lähti metsään häntä ja moroiita etsimään, muiden vastusteluista huolimatta. Antonescu ei kuitenkaan milloinkaan palannut.
Pelkään, että pahin on tapahtunut. Metsässä nimittäin liikkuu nyt jotain todella hirveää. Minä näin sen itse, muutama päivä Michaelin katoamisen jälkeen. Se seisoi metsän reunassa, tuo kaamea, vihreän valon ympäröimä varjo, jolla oli Michael Halloway’n vaatteet.
28. syyskuuta 1929
Matka Dellwithiin on kivikkoinen – kirjaimellisestikin. Viimeinen rautatieasemani oli Brasovissa, ja sieltä olen kulkenut Karpaattien halki hevosvankkureiden kyydissä. Ajurin itsensä lisäksi olen ainut matkustaja, enkä ihmettele miksi. Kukaan täysjärkinen ei alistuisi kolmen päivän ajoon tässä helvetillisessä töyssyjen, mutkien ja höykytyksen summassa. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole onnistunut kuin yötauoillamme, ja ne ovat olleet kovin lyhyitä – ikään kuin ajuri kuvittelisi minun kykenevän nukkumaan hänen kyydissään.
Hän onkin kyllä varsin tietämätön mies, mitä tulee minun tapoihini. Hän ei ole selvästikään kuullut sellaisista asioista kuin ystävällinen jutustelu, kunnon yöunet tai iltapäivätee. En usko, että hän osaa puhua enempää englantia kuin olen hänen suustaan kuullut – ja ne olivat lyhyempiä lauseita kuin mitä olen koskaan kuullut kotipuolessa. Hänen nimensä on Andrej Moskowitch, joskaan en ole varma nimen kirjoitusasusta. Olen nähnyt sen vain hänen vuokraliikkeensä oven yläpuolella riippuvassa puukyltissä.
Nyt kello on puoli yksitoista, ja aurinko on jo kauan sitten vajonnut vuorten siluettien taakse, mutta meidän lepomme alkaa vasta nyt. Andrej – tai herra Moskowitch, niin kuin hän varmaan itse sanoisi – nukkuu hevosten kanssa taivasalla, mutta minä mahdun juuri ja juuri vankkureiden sisään. Jalkojeni suoristaminen ei ihan onnistu, mutta sain kyllä unta täällä viimekin yönä.
Täytyy todeta, että maisemojen ihastelu on ollut todella huumaava kokemus. Vuoret kohoavat aamu-usvan seasta harmaina kivipiikkeinä ja valtaisina muureina, tavoitellen taivaita ja kylpien kultaisessa auringonvalossa. Niiden jättiläismäisyyttä ei tajua, ennen kuin niitä katselee niiden omilta rinteiltä.
Dellwith on varmasti kaunis. Saavumme sinne huomenna.
29.9.
En olisi odottanut sellaista tunteellisuutta Andrej’n kaltaiselta tuppisuulta, mutta hän on selvästikin kummallisen taikauskoinen mies.
Tänä aamuna – jos sitä voi aamuksi kutsua – hän herätti minut tiukasti ravistamalla ja suhahti jotain epämääräistä romaniaksi. Kutitteleva, haalea kuunvalo sai minut tajuamaan nopeasti, että aurinko ei nousisi vielä tunteihin. Tämä oli minustakin jo sangen röyhkeää, vaikka olin jo sitä edellisenä yönä huomannut, että Andrej ei tosiaankaan ajatellut antaa minulle kunnon lepotaukoja. Mutta ennen kuin ehdin mongertaa unisia vastaväitteitä ajuri oli jo pakannut tavaransa ja viittoi minua vankkureihin ja kuiskaili kiihkeästi. Aloin ymmärtää hänen olevan peloissaan – ei, vaan kauhuissaan, vaikkakin kauhu oli piilotettu hermostuksen ja kiireen alle. Epäilin hevosten havainneen susia, ja ne olivatkin levottomia.
Mutta kun kysyin Andrej’lta: ”Susia?” hän vain pudisti päätään ja sihisi: ”Moroii!” Tämä vastaus sai minut yllättymään. Lähtiessäni tutkimaan kaakkoiseurooppalaista kansanperinnettä en ollut odottanut löytäväni sitä vankkurieni kuskin suusta.
Nousin vaunuihin hänen hätäisten patistelujensa ajamana, ja samassa hän usutti hevoset raviin. Singahdimme yön selkään kiemuraiselle vuoristopolulle, mutta ehdin nähdä kuusimetsän katveessa oletettavasti saman kuin hänkin; liikkuvan hahmon varjoissa. Se oli liian korkea nelijalkaiseksi, mutta sen kokoa oli mahdoton arvioida pimeässä. Se kuitenkin eteni nopeasti meidän peräämme ennen katoamistaan yöhön. En osaa sanoa, oliko kyseessä ihminen vai eläin, vaiko kenties tarujen elävä vampyyri, moroii.
Sen jälkeen seurasi kuitenkin pelottavampaa menoa, kun syöksähtelimme hurjapäisesti pilkkopimeässä kapealla tiellä. Sain tuijottaa sydän syrjällään vasemmalla avautuvaan suunnattomaan rotkoon ja kuvitella meidän lipeävän kovassa vauhdissamme reitiltä ja suistuvan alas jyrkänteeltä.
Nyt päivä on jälleen kääntymässä laskuun. Selvisimme hengissä aamuyön matkasta, ja Andrej’n rauhoituttua ja hidastettua vauhtia yritin kysellä häneltä varjohahmosta. Hän kuitenkin vain murahteli ja pudisteli päätään monta tuntia, kunnes viesti meni perille ja luovuin, ymmärtäessäni että hän ei ollut yhtään entistä halukkaampi keskustelemaan vanhoista tarinoista.
Mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tunnin, hän katsoi minua pikaisesti olkansa yli ja tokaisi epäystävällisellä mutta samalla varoittavalla ja huolestuneella äänellä, kangertelevalla englannilla: ”Herra Halloway tekee järkevä ja ei mene yöllä metsään. Vaarallinen. Ei mene yöllä metsään.”
Kaivoin häkeltyneenä muistiinpanovälineeni esille ja aloin esittää lisäkysymyksiä, mutta hän vastasi vain sanomalla lyhyesti: ”Vanhat eukot sanovat: ’Moroii satua, metsässä susia, vievät lampaita.’ Minä tietää, he väärässä. Viime kevät minulta viedään lammas, raadellaan kappaleiksi, ei susi. Se ei susi, se on moroii. Järkevä ei mene yöllä metsään.” Sen sanottuaan hän kieltäytyi puhumasta enempää ja keskittyi vankkureiden ohjaamiseen suureksi harmikseni.
Siitä on nyt kaksi tuntia, ja Dellwith tulee näkyviin. Kylä on pieni ja näyttää kovin orvolta suuren notkon pohjalla, umpinaisen, koko ajan synkkenevän metsän keskellä, mutta mukava, lämmin valo paistaa sieltä.
30.9.
Minulla ei ole paljoa aikaa kirjoittaa – Dellwithin asukkaat ovat hämmästyttävän vieraanvaraisia, ja jokainen tekee parhaansa auttaakseen minua. Kaikki ovat hyvin uteliaita ja tahtovat tietää minusta, Englannista ja matkastani.
Asun kylän matriarkkahahmo rouva Morganin luona, kylän ainoassa vierashuoneessa. Olot ovat mukavat, mutta hetken rauhaa minulle ei olla suotu saapumiseni jälkeen, paitsi nukkuessani. Ja silloinkin kyseenalaisesti.
Jälleen ruoka-aika.
1.10.
Olen lukittautunut huoneeseeni jotta saisin aikaa tehdä muistiinpanoja ennen kuin unohdan kaiken.
Toissailtana saavuimme Dellwithiin illankoitteessa. Kylä koostuu pienestä ydinkeskustasta, jossa on pieni puoti, kappeli, kapakka ja muutamia kaksikerroksisia asuinrakennuksia, muun muassa Morganien, sekä hajallaan ympäri notkoa sijaitsevista maalaistaloista, joita on puolisen tusinaa. Kylä seisoo peltojen ja niittyjen täyttämän, muhkuraisen alangon keskellä, ja viljelysmaata reunustaa koskematon kuusimetsä.
Andrej ajoi vankkurit suoraan kievarin eteen, ja sisään mennessämme iloinen puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten. En ollut voinut ilmoittaa tulostani etukäteen, koska en tiennyt kannettiinko kylään kirjeitä, joten muukalaisen saapuminen syrjäiselle maaseudulle oli täydellinen yllätys kaikille. Ensin kuvittelin, että en ollut toivottu vieras, mutta sitten kapakan asiakkaat ja isäntä itsekin ryntäsivät luokseni esittäytymään, kättelemään, taputtamaan olkapäätäni, kutsumaan minua kotiinsa kylään vähäisillä englannin taidoillaan ja tarjoamaan minulle juotavaa. Tällainen käytös sai minut hieman häkeltymään, ja kesti viitisen minuuttia – jossa ajassa minut oli istutettu pöytään ja eteeni tarjoiltu talon tarjoama lammaspaisti – ennen kuin sain heidät ymmärtämään, että aion viipyä jonkin aikaa ja tarvitsen yösijan.
Sitten paikalle tömisteli suurikokoinen, mustaan, leveään hameeseen pukeutunut nainen, joka hätisteli tungeksijat ympäriltä ja yllätti minut osaamalla puhua järkevää englantia varsin paljon, joskin kummallisella korostuksella. Kävi ilmi, että hänen nimensä oli Mildred Morgan ja hän oli kiertänyt maailmaa nuoruudessaan, ennen asettumistaan Dellwithiin. Hän kertoi asuvansa miehensä ja tyttärensä kanssa kylän suurimmassa talossa, ja että siellä oli tilaa vieraalle. Mitään veloitusta hän ei huolinut.
Morganien talo oli tosiaan suurenlainen kahden ihmisen asuttavaksi. Se oli kaksikerroksinen puutalo, jossa oli paljon nykyajan mukavuuksia – jääkaappi, sähkövalaistus ja kuuma vesi. Herra Morgan oli vaimoaan huomattavasti pienempi mies, joka katseli hivenen avuttoman oloisena sivusta, kun Mildred kantoi tavarani vierashuoneeseen, sijasi minulle vuoteen, esitteli taloa ja toivotti minulle viimein hyvää yötä. Heidän tytärtään en nähnyt missään vaiheessa.
Talo on vanha, jostain viime vuosisadan puolesta välistä, ja sinne on hiljattain asennettu sähköt ja lämmitys. Rouva Morgan on innokas puhumaan, ja hän selitti minulle miten oli saanut lähettää miehensä etsimään sähköasentajaa kaupungista kolmen päivän ajomatkan päästä ennen kuin talo oli hänen haluamansa kaltainen. Hän tahtoi pysyä nykyajan hermolla ja pyrki käymään kaupungissa kahden kuukauden välein. Silmät säihkyen hän kertoi minulle matkustaneensa Amerikkaan tuskin vanhempana kuin hänen tyttärensä nyt oli, eikä aikonut palata köyhään syrjäseudun eloon.
Minusta tuntuu, että hän olisi kertonut minulle koko elämäntarinansa ensimmäisiä poikaystäviään ja isoäitejään myöten, jollen olisi hieman hillinnyt häntä ja ohjaillut keskustelua.
Koko eilinen päiväni kului siihen, että keskustelin kyläläisten kanssa kapakassa. He kuuntelivat silmät suurina, kun kerroin kodistani Lontoossa, ja voi luoja niitä kysymyksiä! Minun oli selostettava sukulaisistani lähes tuntemattomia pikkuserkkujani myöten, opiskelustani yliopistolla, kaupungista ja ystävistäni. Kun he havaitsivat minun pitävän sormusta, he alkoivat kysellä olinko naimisissa, ja kerroin punastellen kihlautumisestani Cathyn kanssa. Sen kuullessaan miehet alkoivat hurrata ja onnitella minua hurjistuneina, ja kohta huomasin että lähes kaikki olivat ostaneet minulle oluen.
Iltaan mennessä tunsin olevani hivenen humalassa ja totesin, että on järkevintä mennä varhain nukkumaan ja jättää kansanperinteen tutkiminen hieman myöhempään.
Tänä aamuna heräsin raskaaseen jyskytykseen päässäni ja kevyempään koputukseen oven takaa. Kehotin kipeää otsaani pidellen tulijaa astumaan sisään, odottaen rouva Morganin tulevan kutsumaan minua aamiaiselle, vetämään verhoja syrjään ja selittämään päiväni ohjelmaa. Mutta kun ovi avautui, sen takana ei ollutkaan rouva vaan neiti Morgan.
Tunnistin hänet välittömästi Mildredin tyttäreksi, sillä hänellä oli samanlaiset suuret, ruskeat silmät ja samanlainen pitkä, hivenen kihara, sysimusta tukka. Mutta hän oli vain suunnilleen kahdeksantoista ikäinen, ja hän ei ollut rehevän tukeva kuten äitinsä, vaan kevytrakenteinen ja erittäin sopusuhtainen. Hän seisoi ovensuussa nojaten karmiin lantiollaan, katsoi minua pitkien ripsiensä alta häpeilemättömästi ja hymyili pienenpientä, tiukkaa, ilkikurista hymyä ruusunnuppuhuulillaan. Hän oli pukeutunut samanlaiseen mustaan silkkihameeseen kuin äitinsä ja tiukasti vartalonmyötäiseen, punaiseen hihattomaan liiviin, jonka etumus oli leikattu hämmentävän syvään. Hän kannatteli toisella kädellään koristeellista messinkitarjotinta ja piti toisessa raskasta puuämpäriä.
”Hyvää huomenta”, hän liversi.
”Huomenta”, minä änkytin vastaukseksi, yrittäen olla tuijottamatta häntä.
Hän kertoi olevansa Mildredin tytär, kuten olin arvannutkin, ja nimensä olevan Rosalin. Hän puhui hivenen huonompaa englantia kuin äitinsä, mutta parempaa kuin muut kyläläiset. Rouva oli lähettänyt hänet kysymään, millainen olo minulla oli. Vastasin totuudenmukaisesti olevani kipeä.
Rosalin virnisti minulle silmät tuikkien, asteli vuoteeni äärelle lanteet aistillisesti keikkuen, asetti tarjottimen syliini ja laski ämpärin lattialle. Se oli täynnä peilikirkasta vettä. Tarjottimella oli kananmunia – että täällä kasvatetaan kanojakin – leipää ja lasi maitoa.
”Kun voitte paremmin, tulkaa toki alakertaan”, tyttö kihersi.
”Miksi vesisanko?” minä kysyin hölmistyneenä.
”Se auttaa krapulaan”, hän vastasi hymyillen hurmaavasti ja katsoen minua kuin viaton pikku enkeli. Sitten hän käänsi selkänsä, asteli ovelle, vilkaisi minua vielä kerran olkansa yli, iski silmää ja sulki sitten oven perässään.
Minä pudistelin päätäni, asetin tarjottimen yöpöydälleni ja painoin pääni vesisankoon.
1.10. (jatkoa edelliseen)
Olen melko väsynyt, mutta ehtinen vielä kerrata päivän tapahtumat lyhyesti ennen nukkumaanmenoa.
Virkistäydyttyäni lähdin alakertaan kuten Rosalin oli neuvonut, mutta häntä ei näkynyt enää. Rouva Morgan kertoi tytön kulkevan kuten tahtoi ilmoittelematta menemisistään, ja vaikutti samanaikaisesti paheksuvan tämän tapoja ja pidättelevän virnistyksiä. Totesin mielessäni, että naiset olivat tässä maailman kolkassa aivan yhtä hulluja kuin kotona Lontoossakin.
Totesin, että nyt saattaisi olla aika ryhtyä niihin puuhiin, joiden vuoksi olin täällä. Kerroin rouva Morganille haluavani jutella, ja hän istutti minut pöytään tyhjässä huoneessaan. Hänen miehensä oli kai tavernassa. Ennen kuin huomasinkaan, eteeni oli tuotu viinipullo ja lasi ja kynttilä ja servetti, ja rouva istui minua vastapäätä. Hämärässä hän näytti arvoitukselliselta ja viisaalta kuin ennustajaeukko, ja hivenen pelottavaltakin kynttilänvalon tanssiessa hänen kasvoillaan.
”Toivottavasti ette pahastu, vaikka kysyn”, aloitin varovasti, ”mutta onko teissä mahdollisesti romaniverta?” Olin siitä varma, jos ei muusta syystä niin Morganien ulkonäöstä ja vaatetuksesta.
”On, olen mustalainen”, rouva vastasi heti arastelematta. ”Tai olin. Jätin nimittäin perheeni ja lähdin matkustelemaan yksikseni. Sitä ei katsottu hyvällä.”
Elämäntavan hylännyt mustalainen? Mildredhän paljastui hetki hetkeltä harvinaislaatuisemmaksi henkilöksi. Hän kertoi auliisti elämänsä vaiheista, ja vaikka minun täytyy tunnustaa, etten aluksi ollut erityisen kiinnostunut, mielenkiintoni heräsi ja kohosi sitä mukaa kun tarina eteni. Toistan sen tähän niin hyvin kuin muistini palvelee.
Mildred Morgan syntyi keväällä 1876 Ukrainassa mustalaiskaravaaniin, jota talvi oli pahasti verottanut. Hänen isänsä kuoli keuhkokuumeeseen kun hän oli hyvin nuori. Hän matkasi pitkin Itä-Eurooppaa sukulaistensa kasvattaessa häntä nuoreksi neitokaiseksi, mutta ankarat olot eivät koskaan maistuneet hänelle. Hän riitaantui äitinsä kanssa ja pakeni ollessaan vasta yhdeksäntoista. Hän matkasi Pariisiin, jossa hän toimi ompelijattarena muutaman vuoden, kunnes oli tienannut tarpeeksi rahaa voidakseen purjehtia karjalaivalla Amerikkaan. Sinä aikana hän oppi täysin omavaraiseksi ja myös hyvin omapäiseksi naiseksi. Hän sai hyvin vähän apua keneltäkään, joskin hänellä oli ystäviä, ja tienasi kaiken omalla, raskaalla työllään. Häntä syrjittiin ja väheksyttiin lähes kaikkialla hänen syntyperänsä takia, mutta kun hän näytti miten kyvykäs ja sitkeä ihminen oli, hän alkoi hitaasti saada myös kunnioitusta osakseen. Lopulta oltiin jo unohdettu, että hän oli alkujaan mustalainen. Amerikkaan muutettuaan hän aloitti jälleen alusta ja todisti jälleen pitkäjänteisyytensä. Siellä hän löi rahoiksi perustamalla vaateliikkeen. Vuonna 1901 hän meni naimisiin rikkaan pankkiirin, John Colleinin kanssa. Kymmenen vuotta he asustivat yhdessä melko hyvissä oloissa, sodankaan heitä mitenkään erityisesti koskettamatta, mutta vuonna jona Rosalin syntyi Morgan sai tietää että hänen miehensä oli pettänyt häntä jonkun laulajattaren kanssa. Seurasi avioero ja oikeusjuttu. Voisi olettaa, että mustalaissyntyinen eurooppalainen nainen olisi menettänyt kaiken, mutta Mildredin elämäntarina todisti jälleen epätavallisuutensa. Ero nimittäin sujui reilusti, joskaan Colleinkaan ei menettänyt omaisuudestaan mitään Mildredin vaatimuksista huolimatta. Rouva sai kuitenkin pitää omat rahansa ja tyttärensä (josta Collein ei piitannut). Mildred muutti takaisin synnyinseudulleen ja asettui Dellwithiin 1912. Hän nai nykyisen miehensä pian sen jälkeen ja osti itselleen kylän suurimman rakennuksen, josta kunnosti kotinsa. Se oli käynyt läpi lukuisia perustavanlaatuisia remontteja sen jälkeen, kun rouva tahtoi kaikki uudet keksinnöt sinne sähköjä ja radioita myöten. Syrjäisessä Dellwithissä sellaisista ei oltu kuultukaan. Minunkin on myönnettävä, että Mildred Morgan elää nykyaikaisemmin kuin monet minun tuttuni Lontoossa.
Sitten aloimme keskustella Dellwithin kylästä. Panin merkille kyläläisten vieraanvaraisuuden – se oli minusta hämäävää sillä olin odottanut, että minua katseltaisiin nenänvarsia pitkin. Mutta olimmehan taistelleet sodassakin samalla puolella (joskin eri puolilla Eurooppaa), ja heidän luonteensa oli pirteä ja ystävällinen. He olivat myös hyvin uteliaita kuulemaan uutisia maailmalta, sillä heidän kylänsä todellakin oli erittäin syrjäinen. Matkalaiset olivat harvinaisuuksia.
”Minkä vuoksi kylällä on englanninkielinen nimi?” kysyin.
”Dellwithin historia on ainutlaatuinen”, Morgan kertoi. ”Sen perusti vuonna 1848 irlantilainen maailmanmatkaaja Joseph O’Donaghan. Hän oli tulossa Venäjältä ja pahemman kerran eksyksissä, eikä tarinan mukaan edes tiennyt olevansa Romanian puolella. Hän löysi tämän rauhaisan laakson ja ihastui siihen välittömästi. Silloin täällä ei ollut muuta kuin puhdasta luontoa. Hän piirsi kartan, jonka avulla löytäisi tänne takaisin, ja onnistui harhailemaan Brasoviin. Myöhemmin Joseph rakastui maanviljelijän tyttäreen ja muutti tämän perheen kera laaksoonsa, joka oli edelleen tyhjillään. Tänne rakennettiin maalaistalo ja raivattiin peltoja, ja pian heidän perässään muutti lisää väkeä kaupungista. Joseph O’Donaghanin hauta on Dellwithin ainoa nähtävyys, voin näyttää sen teille jos tahdotte.” Hän hymyili hyväntahtoisesti koko ajan.
”Ehkäpä myöhemmin.” Pureuduin itse asiaan. ”Täällä tapahtui murha.”
”Ja siksi te olette täällä.”
”Aivan.”
”Mutta miksi Lontoosta lähetettiin nuori ylioppilas tapausta tutkimaan eikä jotain etsivää?” Morgan esitti rauhallisesti kysymyksen, jota hän selvästikin oli pohtinut jo kaksi päivää.
”Minua ei varsinaisesti lähetetty tänne…” Rykäisin ja siemaisin viiniä. ”Katsokaas, rouva Morgan, minä olen täällä vain koska luin salaperäisestä murhasta sanomalehdestä. En ole missään tekemisissä poliisin kanssa. Minä opiskelen folkloristiikkaa – kansantarinoita Oxfordissa. Ja kun kuulin kansantarinan tehneen surmatyön, en voinut peitellä innostustani.”
Rouva Morgan katseli minua arvioivasti ja hänen silmänsä kiiltelivät punaisina kynttilänvalossa. Muistan miettineeni, miksei hän ollut avannut ikkunan luukkuja. ”Moroii ei ole kansantarina”, hän sanoi hiljaa. ”Se ei ole samanlainen kuin teidän lännen vampyyrinne. Se ei nuku haudassa. Se ei haavoitu auringonvalosta. Se ei tuhoudu, vaikkei saisi verta. Se on elävä olento siinä missä sinä ja minä olemme eläviä. Mutta se ei ole eläin eikä ihminen. Ja jos te lähdette metsään etsimään sitä yksin, saatte vielä huomata että siihen ei kannata suhtautua kevyesti.”
Nielaisin ja hermostuin hieman. Huomasin nolostuneena käsieni hikoavan edessäni pöydällä. Kaadoin itselleni lisää viiniä ja otin pitkän kulauksen. Sitten yritin kohdata rouva Morganin tarkan, pistävän katseen. ”Te siis… uskotte sen olevan olemassa?”
”Seitsemän vuotta sitten moroii vei pikkuvauvan kehdostaan. Viime syksynä se vei herra Zoltanin lampaan. Elokuun lopussa se vei englantilaisen turistin. Minä olen nähnyt sen omin silmin kolme kertaa jolkottavan metsänrajassa kuin susi kahdella jalalla ja katselevan ahnain, punaisin silmin suoraan minuun. Meitä ei kiinnosta, uskotaanko meitä. Moroii on meille todellinen, ja se on uhka. Sen ampumisesta ollaan puhuttu, mutta ne, joilla on rohkeutta lähteä metsästämään sitä, eivät löydä sitä. Se ei tule esiin kuin öisin. Ja yöllä on vaikea nähdä… ja vielä vaikeampaa säilyttää urheutensa.”
Hän nousi seisomaan niin äkisti, että säikähdin ja läikytin viiniä. ”Ulkona on kaunis päivä, ja tahdotte varmasti keskustella kansantarinoistamme muidenkin kyläläisten kanssa”, hän sanoi hymyillen, mutta hymy oli äkkiä hivenen kalsea. ”Menkäämme.”
Loppupäivä sitten menikin siihen, että kuulustelin muita kyläläisiä. Heidän vieraanvaraisuutensa väheni huomattavasti, kun otin moroiin puheeksi. Kapakassa vilkuiltiin toisiaan vaivaantuneina ja hivenen arkoina. Mutta sain paljon kiinnostavia tietoja.
Ensiksikin, kaikki olivat vakuuttuneita siitä että heidän kylänsä lähellä metsässä asusti elävä vampyyri. Kun minä suhtauduin asiaan epäluuloisesti, he vaikuttivat loukkaantuneilta tai pudistelivat päätään. Jotkut jopa olivat hämmentyneitä, kun joku ei uskonutkaan jotain sellaista, jota he pitivät itsestäänselvyytenä.
Kokemukset moroiista olivat moninaiset. Melkein kaikki olivat nähneet sen, vaareista poikiin, ja ne jotka eivät olleet, olivat ainakin kuulleet sen hyytävän ulvonnan metsässä. ”Ei mikään susi voi ulvoo sillä tavalla kuin moroii ulvoo”, he sanoivat minulle ja kaikki nyökyttelivät tietäväisesti. Useimmiten havainnot moroiista koskivat tummaa, kumaraa hahmoa viilettämässä metsän laidassa tai peltojen halki.
Eräässä vaiheessa Rosalin Morgan astui sisään kapakkaan, jossa kyläläiset kertoivat minulle kokemuksistaan. Nojaillessaan oviaukon karmiin hän näytti yhtä keimailevalta kuin ensimmäisellä kerralla ja katseli meitä silmäluomiensa alta. Miehet viheltelivät hänelle häpeämättömän avoimesti, mutta hän ei piitannut.
Tyttö selitti kovaan ääneen, selvästi nauttien saamastaan huomiosta: ”Kolme vuotta sitten kun olin kylvyssä kellarissamme – siellä on ikkuna joka on vähän maanpinnan yläpuolella – näin sen ruman, vääntyneen naaman tuijottamassa minua huuruisen lasin läpi. Sillä oli punaiset viirusilmät ja ryppyiset, laihat posket kuin kuolleella, ja pienet naskalihampaat. Onneksi kylvyssä oli vaahtoa”, hän lisäsi ja iski silmää ennen kuin kääntyi ja häipyi.
Kun aloin kysellä murhasta, varauksellisuus kääntyi selväksi tuppisuisuudeksi. Minulle sanottiin, että kannattaa mennä poliisilta kysymään, mitä he ovat saaneet selville.
No, onko vampyyriä sitten olemassa? Liikuskeleeko Dellwithin ympärillä yliluonnollinen olento? Jotakin siellä varmasti on, ja minä aion ottaa siitä selvän.
(Artikkeli The Timesista, 1.9.1929)
SELITTÄMÄTÖN KOLMOISMURHA ROMANIASSA
Scotland Yard ja paikallinen poliisi ymmällään,
kyläläiset syyttävät teosta vampyyriä
Viime sunnuntaina kolme liverpoolilaista turistia kävi kyläilemässä syrjäisessä kaakkoisromanialaisessa Dellwithin kylässä, mutta heidän lomamatkansa päättyi lyhyeen. Romanialainen poliisi tutki tapausta ja sai tietää tapauksen pääkohdat haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla johtolankoja neiti Mathonin päiväkirjasta. Nuori aviopari herra ja rouva Mathon ja rouvan vanhempi sisar saapuivat Dellwithiin varhain aamulla pitkän kärrymatkan jälkeen, ja heidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi kylään. Aamupäivän he tutustuivat paikallisiin asukkaisiin ja nähtävyyksiin ja iltapäivällä kävivät aterioimassa ulkosalla. Illan tullen he päättivät vielä käydä metsässä. Silloin dellwithiläiset alkoivat hermostua ja varoitella heitä. He saivat kuulla paikallisen legendan taruolennosta nimeltä ”moroii”, joka muistuttaa monin tavoin meidän tuntemaamme vampyyriä. Mathonit eivät kuitenkaan piitanneet loruista ja lähtivät kävelylle hämärtyvälle, asumattomalle maaseudulle. Metsissä ei sivistystä tunneta.
Kun Mathonit eivät palanneet keskiyöhön mennessä, huolestuneet kyläläiset lähettivät kolmen urhean miehen etsintäpartion hakemaan englantilaisia takaisin. Heistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään, mutta myöhemmin miehet kertoivat nähneensä moroiin metsän laidassa. Dellwithissä on vain yksi puhelin, mutta sitä käytettiin nyt hälyttämään poliisi paikalle. Kesti kuitenkin seuraavaan aamuun saakka ennen kuin lähimmän vähän suuremman kylän virkamiehet saapuivat paikalle tutkimaan asiaa. Päivänvalossa kaikkien Mathonien ruumiit löytyivät. Paikallinen poliisi otti yhteyttä Scotland Yardiin, joka ei kommentoinut kuolinsyytä muille kuin omaisille, jotka myöhemmin paljastivat haastattelussa että kyseessä oli verinen murha.
Syyllistä etsittiin kyläläisten joukosta, mutta mitään Mathonien tavaroita ei ollut varastettu vaan kaikki palautettiin Englantiin omaisille. Poliisi ei ole keksinyt mitään motiiveja murhaan, ja kaikilla kyläläisillä on vedenpitävä alibi. He kaikki väittivät kivenkovaan surman takana olevan legendojen moroiin. Epäillään, että metsässä liikuskelisi joukko ryöstömurhaajia. Tapausta tutkitaan.
Haastattelimme Oxfordin yliopiston professori J.M. Grahamia, joka kertoi moroiin legendan olevan varsin yleinen monissa itäeurooppalaisissa maissa. ”Kyseessä on eräänlainen vampyyri, joka syntyy epäpyhästä liitosta”, hän kertoi, ”esimerkiksi ihmisen ja pahan hengen, tai kahden moroiin. Sen ei siis ajatella olevan elävä kuollut kuten meidän perinteinen Draculamme. Mutta se kyllä juo ihmisten verta ravinnokseen samaan tapaan terävillä hampaillaan, liikkuu öisin ja osaa vaihtaa olomuotoaan ja huijata oveluudellaan uhrejaan. Tosin tämä on tietenkin vain yksi tulkinta. Kaikista legendoista on monia versioita, ja moroiin ominaisuudet tuntuvat vaihtelevat kunkin kertojan mukaan.”
Professori Grahamin mukaan Dellwithin kyläläiset muodostavat silti omituisen poikkeustapauksen, mitä romanialaiseen kansantarustoon tulee. Moroiihin ei ole yleisesti uskottu myöhäisen keskiajan jälkeen. Mutta Graham oli kysellyt poliiseilta, miten kyläläiset suhtautuivat vampyyriinsä, ja nämä olivat kertoneet että Dellwithissä todella ajatellaan moroiin olevan todellinen olento, eikä muinainen, unohdettu legenda. ”Tämä ajattelutapa on hyvin harvinainen nykyaikaisessa, modernisoituvassa yhteiskunnassa, joka ei ilmeisestikään ole Romanian syrjäisiä kolkkia vielä koskettanut”, professori totesi.
Mathonien omaiset eivät kertomansa mukaan aio nostaa syytteitä kyläläisiä vastaan.
(Otteita hra Michael Halloway’n päiväkirjasta)
2.10.
Jälleen yksi tapahtumarikas päivä Dellwithissä. Minua piinaa ajatus, että minun on odotettava vielä kaksi tuntia auringonlaskua ennen kuin voin palata metsälle, varsinkin tietäen, että mikään ei estä neiti Morgania hipsimästä huoneeseeni iltahämärän turvin minua tapaamaan. En tiedä, uskaltaisiko hänkään mennä niin pitkälle, mutta kaikki ennakkoluuloni ovat osoittautuneet enemmän tai vähemmän vääriksi Dellwithissä, joten olen päättänyt että kaikkeen kannattaa varautua. Toivon vain, että minulla olisi enemmän panoksia.
Nukuin huonosti viime yönä. Ajattelin kaikkea kuulemaani moroiista, rouva Morganin omituista elämäntarinaa ja edessäni odottavaa kutkuttavaa mutta myös hivenen pelottavaa tehtävää. Pimeässä huoneessani maatessani tein päätökseni ja aloin suunnitella toimiani. Se oli vaikeaa, sillä ajatuskulkuni olivat parhaimmillaankin haparoivia ja aukollisia, ja joka kerta kun unohduin ihailemaan synkeää yötaivasta ja kalpeankellertävää täysikuuta joka siinsi ikkunani takana tai kun viereisen suuren jalopuun oksat raapivat kattoa tai hirsiseiniä suunnitelmani katosivat mielestäni yhtä olemattomiin kuin tilkka mausteöljyä, jota Cathyllani on tapana sekoittaa keittoon, ja minun oli aloitettava kokonaan alusta.
Viimein koitti kalpea aamu, ja nousin syömään rouva Morganin valmistamaa läskisoppaa. Samalla tulin jutelleeksi ensimmäistä kertaa vähän enemmän herra Zvi Morganin kanssa. Hän oli asunut koko ikänsä Dellwithissä ja kertoi polveutuvansa itsestään Joseph O’Donaghanista, kylän perustajasta. Hänellä ei ollut irlantilaista aksenttia, mutta se olisikin ollut suurempi ihme – olihan hänen ja kuuluisan esi-isän välillä jo useampi romaniankielinen sukupolvi.
Aamupalan viimeisteltyäni nousin seisomaan ja otin päättäväisen ilmeen kasvoilleni. Rosalinkin tuli keittiön oviaukkoon (hän selvästikin nautti ovenkarmeihin nojailemisesta) kuuntelemaan sanojani, kun julistin: ”Tänään lähden metsään ottamaan kiinni teidän moroiinne.”
Hetken oli hiljaista, kun Morganit katsoivat minua – herra silmät pyöreinä hämmästyksestä, rouva hivenen tympääntyneesti ja neiti arvoituksellisen viehättyneenä. Ajattelin typerästi, että mahdoin tehdä tyttöön vaikutuksen.
Mildred avasi suunsa sen näköisenä, että aikoi tehdä jonkin pisteliään huomautuksen, mutta keskeytin hänet alkuunsa. ”Mikään ei saa minua kääntämään päätäni, olen harkinnut asiaa koko yön. Jos sallitte, pyydän että lainaatte minulle kiväärin ja luoteja siksi ajaksi kun olen poissa, siltä varalta että kohtaan jotain vaarallista.”
Mildred ja Rosalin katsahtivat toisiinsa, ja hämmennyksekseni tyttö ilmiselvästi pidätteli nauruaan ennen kuin kääntyi ja säntäsi tiehensä. Rouva käänsi katseensa takaisin minuun ja totesi: ”Hyvä on, jos niin tahdotte. Zvi, haehan tälle urhealle nuorelle opiskelijalle kivääri kellarista.”
Yhä hämmästyneenä herra Morgan haki kiväärin ja antoi sen minulle. Olin hieman imarreltu tästä luottamuksen osoituksesta. Tartuin siihen kömpelösti mutta itsevarmasti. Se tuntui hyvältä kädessä, kuin se olisi antanut minulle voimaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut ritari joka juuri sai miekkansa. Panokset olivat pienessä metallilippaassa, jossa oli ennen pidetty säilykkeitä. Työnsin sen kauhtuneen takkini povitaskuun. Nyökkäsin Morganeille vakavana kuin taisteluun lähtevä sankari, ymmärtämättä heidän omituisen käytöksensä merkitystä, käännyin ja marssin tieheni.
Kylän raitilla kaksi pikkutyttöä katsoi minua kauhistuneina kun kävelin ohi pyssy kädessä ja juoksivat pois. Pian kuitenkin kuulin heidän jälleen kikattavan iloisesti talon takana. Lähdin aikailematta matkaan peltojen halki kohti kukkuloita päällystävää tummanvihreää kuusimetsien mattoa. Keräsin kummastuneita – mutta en pelokkaita – katseita kaivolla vaatteita peseviltä ja niitä kuivumaan ripustavilta naisilta ja lammaspaimenilta niityillä.
Metsä oli kuivapohjainen ja ikivanha. Monet kuuset kohosivat tornimaisina ylläni levittäytyvään havumereen piiloon ja herättivät minussa luontoa rakastavana miehenä syvän kunnioituksen tunteita. Näin paljon eläimiä; enimmäkseen lintuja oksilla, pensaikoilla ja kiitämässä puunrunkolabyrinttien väleissä, mutta myös oravia, hiiriä ja päästäisiä ja jopa kettuja. Englannissa en muistanut milloinkaan nähneeni tällä tavoin koskematonta luontoa. Tiesin, että en tulisi enää milloinkaan katsomaan savuttavaa tehdasta ilman katkeraa katsetta ja muistoa Dellwithin metsästä.
Kaiken kaikkiaan paikka oli iloinen, täynnä elämää ja ääntä, henkeäsalpaavan kaunis ja rajattoman valtava, enkä nähnyt siellä mitään merkkejä pahan vampyyrin läsnäolosta sen enempää kuin ryöstökoplan leiristäkään.
Merkitsin reittini tekemällä pieniä viiltoja puukollani puunrunkoihin. Sillä tavoin uskaltauduin varsin syvälle poluttomaan metsään. Taskunauriini oli pysähtynyt jo junassa Brasoviin, joten en tiennyt tarkkaa aikaa, mutta olin kulkenut ehkä jo tunnin, ainakin puoli, kun näin hyvin erikoislaatuisen muotoisen pensaan oikealla puolellani. Menin katsomaan sitä lähempää ja huomasin, että se ei ollut luonnon muovaama. Revin köynnökset pois ja huomasin tuijottavani kaunista puurakennelmaa. Siihen oli kaiverrettu kaikenlaisia sieviä pieniä puukuvioita ja useita ortodoksisia ristejä, tolppa oli itsekin karkeasti ristin muotoinen. Se ylsi minua leukaan asti ja vaikka se oli osittain pahasti sammaleen peitossa, näin siinä merkkejä haalistuneesta maalista.
Olin kuullut näistä risteistä ja nähnytkin niitä matkallani. Ne olivat yleisiä Romaniassa, niitä pystytettiin koristeiksi ja kilometripylväiksi teiden varsille. Mutta ei keskelle asumatonta metsää. Täällä kukaan ei ollut ihailemassa sitä.
Hämmennyin niin pahasti, että kesti kauan ennen kuin minulle valkeni, mitä risti todennäköisesti teki täällä. Se ei ollut koriste vaan käyttöesine, siinä missä pääsiäiskokotkin. Se oli täällä karkottamassa pahoja voimia.
Sen tajutessani tunsin äkkiä väristyksen. Katselin ympärilleni metsässä, joka tuntui äkkiä uhkaavalta ja luotaantyöntävältä. Tuuli kävi oksistossa ja äkkiä kaikki rapisi ja kahisi ympärilläni. Linnut kahahtivat siivilleen. Puristin kivääriä ja tunsin sormieni hikoavan. Sen metallipinnat tuntuivat siunatun viileiltä ja rauhoittavilta. Katselin ympärilleni ja heti minua pelotti kääntää selkäni ristille. Naulitsin silmäni siihen ja pikkuinen, tunnistamaton puupyhimys katsoi minua takaisin sen keskeltä, sormi moittivasti kohotettuna.
”Miten typerää”, mutisin itsekseni. ”Ei täällä mitään vampyyriä ole.” Mutta muistin koko ajan kaamean hyvin mustan, nopeasti liikkuvan hahmon metsässä kärrytien varrella.
Silti onnistuin pakottamaan itseni laskemaan kiväärin. Otin pari takaperinaskelta yrittäen salata itseltänikin polvieni vapinaa ja aloin sitten palata kylää päin. Paluumatka tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa, vaikka kerran onnistuinkin eksymään reitiltäni ja palaamaan edelliselle tekemälleni merkille. Kun tulin ulos metsästä aukeille niityille, tunsin sekä helpotusta että pientä häpeää pelkoni johdosta, ja samoin pettymystä koska en ollut löytänyt mitään tai edes etsinyt kovin hyvin. Olin selvästikin valinnut väärän strategian. En voinut haravoida yksin koko metsää, varsinkaan jos kohteeni piileskeli.
Dellwithiin tullessani olin jo täysin rauhoittunut, ja laatinut mielessäni suunnitelmani seuraavan vaiheen.
Rymistelin kapakkaan. ”Tarvitsen joukon rohkeita, pystyviä miehiä kanssani moroiita metsästämään!” kajautin ilmoille. Puheensorina vaimeni ja kaikki asiakkaat – noin aamupäivästä heitä ei kylläkään ollut kuin kolme, enkä näin jälkeenpäin ajateltuna oikein tajua mikseivät hekin olleet ahertamassa itselleen elantoa – kääntyivät hitaasti katsomaan minua ja kohottivat kulmiaan kummastuneina. Varmistuttuaan keskenään siitä, että olivat tulkinneet minua oikein epämääräisillä englannin taidoillaan, he alkoivat katsella minua ja toisiaan selvästi haluttomasti. Mutta ennen kuin ehdin tarjota heille rahallista korvausta avustaan, tunsin vahvan mutta pienen käden tarttuvan ranteestani ja vetävän minut ovesta ulos.
Huomasin tuijottavani Rosalinia. Hän seisoi hyvin lähellä minua ja tuli vielä lähemmäs puhuessaan, pakottaen minut selkä seinää vasten. Hänen korostuksensa kuulosti hypnoottiselta näin läheltä, eivätkä suuret, viekoittelevat silmät vähentäneet vaikutelmaa yhtään. Tunsin oloni varsin tukalaksi ja pakottauduin ajattelemaan rakasta Cathyani.
”Et viipynyt kauaa”, tyttö sanoi. ”Jos tahdot löytää moroii, se ei käy näin helpolla. Etkä varmasti saa mitään aikaiseksi, jos juokset kapakkaan ja alat huutaa apua. Tarvitset apua, mutta ensin sinun pitää tietää mitä teet.” Hän suorastaan huokaisi korvaani, vaikka miten yritin painautua littanaksi kapakan seinää vasten ja kohottautua pois hänen ulottuviltaan. ”Äiti ei pidä siitä, että etsit moroii. Hän ei halua, että sitä häiritään. Aina kun joku etsii sitä, se suuttuu. Ja kyläläiset menettävät lampaita. Tai vauvoja. Mutta hän ei tajua, että kun se löydetään ja tapetaan, emme menetä enää yhtään lammasta tai vauvaa.” Hän vetäytyi hivenen – mutta vain hivenen – kauemmas ja katsoi minuun luottamuksellisesti. ”Päivällä et löydä mitään. Jos menet yöllä, sinun ei tarvitse edes etsiä. Moroii löytää sinut.”
Sitten hän erkani minusta kokonaan ja lähti kävelemään poispäin. Hän vilkaisi minua vielä olkansa yli kummallinen ilme kasvoillaan ja katosi sitten jonnekin. Jäin seisomaan henkeäni tasaillen kapakkaan nojaten, ja huomasin nolostuneena että ne samat lapset tuijottivat minua kikatusta pidätellen.
Mikä haureiden pesä tämä paikka onkaan! En olisi kuvitellut että missään Euroopassa vielä on näin siveettömiä naisia. Mutta minun on myös tunnustettava, että Rosalinin tulinen kosketus tuntuu aivan erilaiselta kuin Cathyn ja paljon huumaavammalta. Hoipertelin Morganeille ja menin suoraan huoneeseeni vaihtamatta sanaakaan rouvan kanssa, vaikka hän katsoi minua odottavasti kädet puuskassa keittiön ovelta.
Hetken vuoteessani maattuani ja ajateltuani palasin kapakkaan, jossa oli nyt jo enemmän väkeä. Valitsin huomaamattoman lähestymistavan – en huutanut aikomuksiani julki suureen ääneen vaan menin yksitellen juttelemaan miehille. Tarjosin heille kourallisen leitä (paikallista rahaa) vastineeksi siitä, että he tulisivat mukaani yöllä etsimään moroiita. Ensi alkuun he tosiaan vaikuttivat epäileviltä, mutta rohkaistuin ja pidin jopa hiljaisen palopuheen siitä, miten heidän oli aika lopettaa moroiin pelkääminen ja sen ehdoilla eläminen. ”Ensi vuonna ihmettelette jo, miksi olitte kestäneet tätä vitsausta näinkin kauan”, sanoin tulisesti.
Lopulta sain palkattua kolme miestä: Zvi Morganin – joskin epäilen, että hän lähti pääasiassa vakoilemaan tekemisiäni jotta voisi myöhemmin raportoida vaimolleen – lampaankasvattaja Leon Zoltanin, jonka elinkeinoa moroii oli häirinnyt lähes vuosittain varastelemalla karitsoja, sekä vanhan, katkeroituneen kuuloisen ja arpisen Luka Antonescun, jonka pojanpojan moroii oli tappanut tämän ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Kaikilla oli kiväärit omasta takaa, ja siitä olin kiitollinen, joskaan luoteja ei ollut kovin kummoisesti yhteenlaskettuinakaan.
Sovimme tapaavamme ulkosalla (Dellwithissä sen tarkempi paikanmääritys ei ollut tarpeen) auringon laskiessa, ja nyt se jo kultaa verellään huonettani. Tästä tulee epäilemättä hurja yö.
4.10.
Ei tainnut olla ihan viisas ajatus lähteä pimeällä metsään harhailemaan, mutta mukanani oleva joukko aseistautuneita miehiä taisi tuuduttaa minut petolliseen turvallisuuden tunteeseen. Lisäksi se tuntui hyvältä idealta Rosalinin päivänvalossa esittämänä.
Miehet odottivat minua vaitonaisina kun tulin Morganien talosta, katsellen minua synkästi. He vaikuttivat varsin pelottavilta kivääriensä ja tuimien ilmeidensä kanssa, jopa Zvi Morgan tässä valossa. Auringon kajo hälveni lännessä viininpunaiseksi ja valkea kuu katseli meitä jo kirkkaana. Varsinkin Antonescun olemus sai minut sävähtämään. Mies oli päätä pitempi kuin me muut, hän seisoi hievahtamatta pitäen kivääriä olkansa takana, roikuttaen kalpeana palavaa lyhtyä korkealla ja tuijottaen minua kuin kuollut. Hänen ruhjuiset kasvonsa olivat varjojen peitossa, mutta silmät kimalsivat valkeina kuin kaksi pientä aukkoa päivänvaloon yön keskellä.
Emme juuri puhuneet, kun lähdin johdattamaan heitä tyhjien peltojen poikki. Oli pimeämpää kuin Lontoossa milloinkaan. Maaseudun yötä ei voi tajuta jos on varttunut kaupungissa, jossa kadut on valaistu, eikä sitä miten kirkkaana täysikuu voikaan loistaa ja miten selviä, pitkiä varjoja se voi piirrellä heinikkoon. Antonescun valo ei ollut erityisen kirkas eikä se vaikuttanut juuri lainkaan kymmenen metrin päähän – kävelimme nimittäin jonossa ja hän oli ensimmäinen ja minä viimeinen. Kun muistin, miten karmiva metsä oli osannut olla jo päivällä, katsahdin haikeana takaisin Dellwithiin päin, jossa tiesin lämpimän ja pehmeän vuoteen odottavan minua. Kun etäännyimme kylästä ja aloimme kavuta yhä jyrkemmin viettäviä kukkulanrinteitä, se alkoi näyttää vain valottomalta mustien, kuutiomaisten palikoiden rykelmältä laakson pohjalla.
Ja edessämme levittäytyi tumma metsä, suuri kuin yötaivas ja yhtä tuntematon. Kun viimein tulimme sen laidalle seisomaan, paikkaan jossa niityt rehottivat hoitamattomina ja jossa niiden keskeltä alkoi kohota käppyräisiä pensaita ja kuusia. Lyhty karkotti varjoja ympäriltämme ja loi niitä lisää taimien ja ikirunkojen taakse. Niiden väleistä näimme lävistämättömän, rikkumattoman sysimustan verhon. Pimeys näytti kiinteältä aineelta. Tunsin väriseväni.
”Mennään”, Antonescu murahti hiljaa ja alkoi astella metsän siimekseen. Ihmettelin, miten mies saattoi olla niin päättäväinen tällaisessa paikassa. Sitten muistin hänen tragediansa. Henkilökohtainen kauna ilmeisesti vei varsin pitkälle. Päätin, että en jäisi rohkeudessa toiseksi – tai ainakaan viimeiseksi – nyökkäsin ja lähdin vikkelästi hänen peräänsä, osittain myös peläten että hukkaisin lyhdyn vähäisen valon näköpiiristäni. Morgan ja Zoltan seurasivat minua kivääreitään valmiina pidellen ja vilkuillen hermostuneina ympärilleen.
Tuo kävely synkeässä yössä on asia, jota en mielelläni muistele. Kaikki aistimani sai minut varuilleni ja hätkähtelemään, ja kämmeneni hikosivat kylmässäkin niin pahasti, että kivääri tahtoi lipsua otteessani. Dellwithiläisten hengitys kohisi soinnukkaasti tuulen kanssa, ja aluskasvillisuuden rutinaa jaloissamme ei tahtonut erottaa näkymättömissä pysyttelevien metsän yöeläinten rapistelusta. Ajattelin pelokkaasti, että miten sitten kuulisimme jos moroii olisi lähellä kahisuttamassa pensaita, jopa seuraamassa meitä? Metsään tiirailusta oli vain harmia, koska Antonescun keikkuva lyhty sai varjot välähtelemään ja huojumaan kuin aaveet. Minusta tuntui kuin metsä olisi ollut täynnä pahantahtoisia vampyyrejä jotka vain odottivat, että olimme kulkeneet niiden keskelle ennen kuin kävivät kimppuumme. Niskaani kutitteli koko ajan kuin sata silmää olisi suuntautunut minuun.
Morgan ja Zoltan eivät näyttäneet sen rauhallisemmilta. He pälyilivät varjoja ja säpsähtelivät pieniäkin rasahduksia metsän uumenista. Olin kiitollinen, että he eivät suin päin antaneet periksi ja lähteneet takaisin kylän turviin. Ilmeisesti henki päästä moroiista eroon oli varsin vahva, vaikka minun oli pitänytkin suostutella heidät mukaan. Nyt kun olimme aloittaneet työn, he selvästi omaksuivat asenteen, että se saatettiin kerralla loppuun.
Antonescusta taas oli paha sanoa mitään. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan varjot, kahahtelut tai edes ajoittaiset huuhkajan hirvittävät huudot, jotka saivat meidät muut varpaillemme kauhusta. Hän katseli ympärilleen valppaana eikä peloissaan ja kulki eteenpäin määrätietoisesti eikä vapisten. Panin nopeasti merkille, että tässä oli peloton ja kivikova mies. Hänen mielessään oli varmastikin vain yksi ajatus: kosto. Mietin, miksei hän ollut aiemmin lähtenyt tälle matkalle. Ehkä olin vain laukaissut jotain sellaista, jota hän oli hautonut kauan. Tai ehkä hän olikin yrittänyt.
Antonescu johti joukkoa, mutta välillä minä osoitin hänelle suuntaa ja ohjailin häntä. En ollut aivan varma reitistä, ja niinpä olin varsin huojentunut löytäessämme yhden puihin viiltämistäni merkeistä. Sen jälkeen itseluottamukseni kohosi hieman. Tiesin ainakin, ettemme olleet eksyksissä. Johdin meidät hitaasti, muistikuviani ja öistä metsää vertaillen merkiltä merkiltä. Se ei ollut helppoa, sillä metsässä ei ollut maamerkkejä päivälläkään, ja kaikki oli erilaista pimeässä.
Lopulta kuitenkin tulimme ristille. Se nökötti pimeyden keskellä heijastellen lyhdyn väräjävää valoa kuin hohtava tuomiopäivän enne. Miehet katsoivat ristiä ja minua hämmästyksissään – paitsi Antonescu, joka kumartui sen viereen ja alkoi tutkia sitä. He eivät selvästikään olleet uskoneet minua, kun olin kertonut löytäneeni sen metsästä.
Antonescu sanoi jotain romaniaksi, ja Morgan joka puhui englantia paremmin käänsi. ”Se on vanha”, hän sanoi. ”Ehkä jonkun dellwithiläisen tekemä viime vuosisadalla.”
Näin hänen ja Zoltanin ilmeistä, että he eivät pitäneet paikasta. Vaikka ristin olisi oikeastaan pitänyt jotenkin rohkaista meitä – sehän oli täällä moroiita vastustamassa – se tuntui sen sijaan vain lisäävän kauhua. Miniatyyripyhimykset tuijottivat meitä puusilmin, yrttilehden muotoiset koristekuviot näyttivät kiemurtavilta käärmeiltä jotka kimalsivat liekin aavemaisessa hohteessa ja siinä oli jotain luonnotonta. Se ei kuulunut lainkaan maailmaan jossa olimme.
Antonescu nousi ja kääntyi takaisin meihin päin. Hän näytti vielä synkemmältä kuin tavallisesti, ja hänen silmänsä katselivat vilkkaasti kaikkiin suuntiin. Hetkeen emme tajunneet, miksi hän oli niin epäluuloinen, mutta sitten hoksasimme saman asian. Täydellinen hiljaisuus laskeutui ristin ympärille. Hengityksemme humisi lyhdyn välkkeessä.
Sitten lyhty sammahti pienen savunpöllähdyksen saattelemana.
Menin täysin paniikkiin. Kuulin kaikki äänet hyvin selvästi, mutta en voinut kuin arvailla, mikä ne aiheutti, sillä en nähnyt yhtään mitään. Kun suljin silmäni, näin sentään luomieni alla pomppivia värejä; silmät auki oli vain mustuutta. Kuulin sydämeni jyskeen häiritsevästi, kuin joku olisi hakannut ovea korvani vieressä.
Metsä alkoi suhista kaameasti, niin kovaa että olisin voinut kuvitella myrskyn äkkiä nousseen. Ja kauhukseni aloin nähdä jotain. Maanpintaa myöten alkoi kiemurrella kalmanvihreä hohde, joka voimistui. Se oli kuin sakenevaa usvaa, joka hiljalleen ympäröi meidät ja täytti puiden välit. Pian se valaisi kelmeästi ristin ja meidät, mutta vain hyvin himmeästi. Pimeys oli yhä läpitunkematonta ja varjot ympäröivät kaikkea.
Morgan ja Zoltan astuivat eteenpäin, niin että he seisoivat minun molemmin puoli, ja Antonescu tuli meitä vastapäätä sulkien ympyrän. ”Se on lähellä”, hän kuiskasi. Sitä hänen ei kyllä olisi tarvinnut kertoa kenellekään.
Sitten näin sen. Pitkä, laiha, yönmustista, lepattavista riekaleista koostuva aave ristin takana. Se huojui vihreän hohteen rajoilla ja lipui äänettä ristin ympäri. Jähmetyin kauhusta. Yritin osoittaa sitä, huutaa, juosta, mitä tahansa, mutta pystyin vain seisomaan paikoilleni nauliutuneena, silmät laajenneina, tuijottaen suoraan varjoon joka lähestyi meitä toisten varjojen halki.
En ole ihan varma mitä seuraavaksi tapahtui. Kaikki kävi hyvin äkkiä ja oli pimeää. Miehet juoksivat ja huusivat romaniaksi. Varjo lopetti hitaan liukumisensa ja syöksähti meitä kohti. Pimeä maailma kieppui silmissäni. Kuulin useita laukauksia, näin vihreäkasvoisen Antonescun vierelläni tähtäämässä kiväärillä. Huomasin vasta silloin, että minullakin oli ase kädessäni. Kohotin sen. Punaiset silmät edessäni välähtivät.
Olento näkyi huonosti hämärässä, mutta se oli suunnilleen ihmisen mittainen ja kääriytynyt rääsyihin, kuin käärinliinoihin. Se ojensi hitaasti toisen kätensä meitä kohti ja koukisti kauhistuttavat sormensa, joista jokainen oli kuin rosoinen veitsenterä. Kuulin sen ratisevan hengityksen ja näin sen kirkkaanpunaisina loimuavien silmien kapenevan. Laukaukset saivat sen horjumaan ja hätkähtelemään, jopa perääntymään askeleen tai pari, mutta se heilahteli joka tapauksessa hitaasti edestakaisin kaiken aikaa.
Asetta oli kamalan vaikea käsitellä hikoavin, vapisevin käsin. Näin silmäkulmastani miten Antonescu vetäytyi taaksepäin, yrittäen ottaa turvallista etäisyyttä hirviöön, ja latasi samalla uusia panoksia kivääriinsä. Yritin noudattaa esimerkkiä, mutta tasapainoni ei ollut parhaimmillaan. Tunsin itseni kömpelöksi ja hitaaksi, mikä oli sitäkin kamalampaa koska olisin halunnut vain kääntyä ja juosta karkuun niin kovaa kuin mahdollista. Halusin pois, valoon, avoimeen paikkaan.
Moroii katsoi suoraan minuun. Minua huimasi. Sydämeni hakkasi niin kovaa että luulin sen halkeavan. Sitten vampyyri asteli luokseni nopeasti. Huudahdin kauhusta ja vedin liipaisimesta, mutta en tiedä mihin suuntaan luoti lensi. Näin veitsisormien välähtävän vihreässä valossa. Sitten ne heilahtivat. Ensin en huomannut mitään ja ehdin ajatella, ettei moroii ollut osunut. Mutta kun se jo oli iskemässä toisella kourallaan, näin mustan nesteen valuvan ruohikkoon ja tippuvan sen kynnenkärjistä. Sitten tuska iski. Katsoin alas ja tajusin vasta nyt, että rintakehäni poikki kulki viisi kaameaa, repaleista viiltohaavaa. Haukoin henkeä. Tiesin, että kuolisin. Kipu tykytti niin voimakkaana, että se pakotti minut polvilleni, ja sitten tunsin miten turtuus levisi vartalooni.
Sitten näin Luka Antonescun loikkaavan esiin takaani. Kuulin pamauksen jostain kaukaa yläpuoleltani, mutta se sekoittui valtimoideni hakkaukseen, joka vähitellen peitti kaiken alleen, jättäen vain tyhjyyttä väleihinsä. Vihreän sävyt sekoittuivat mustaan. En tiennyt enää mitään.
Kun heräsin, olin hämmästynyt että ylipäätänsä heräsin. En tajunnut, että oli kulunut lainkaan aikaa, enkä ymmärtänyt miten olin vuoteessa Morganien vierashuoneessa sen sijaan, että olisin maannut verissäni ruohikossa keskellä öistä metsää. Verhot oli vedetty ikkunani eteen, mutta ne eivät voineet pidätellä kirkkaan auringon hohdetta, joka tunki kankaan läpi tuoden valoa hämärään huoneeseen. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Luulin, että olin nähnyt unta, ja ihmettelin mikä päivä oikein oli. Sitten huomasin, että keskivartaloni oli paketoitu valkoisiin, tiukkoihin siteisiin, jotka puristivat sen verran lujasti että en voinut vetää keuhkojani ihan täyteen ilmaa. Lisäksi vasen reiteni ja oikea käsivarteni oli sidottu, ja aloin löytää itsestäni kaikenlaisia kuhmuja. Sormeni olivat kipeät ja turvonneet.
Olin myös erittäin väsynyt. Painauduin takaisin makuulle, ajattelin kerääväni voimia kutsuhuutoon, mutta vajosin pian uudelleen uneen.
Herätessäni uudelleen auringonvalo oli jo kadonnut ja verhojen takana siinsi punainen iltailma. Kesti hetken ennen kuin huomasin että Rosalin oli huoneessani. Hän kaatoi vettä puusangosta kannuun, joka seisoi yöpöydälläni.
Kun hän huomasi minun olevan hereillä, hänen ilmeensä kirkastui, hän syöksähti kaulaani kirkaisten ja halasi minua tiukasti. Tunsin kiusallisen selvästi hänen pehmeän vartalonsa muodot omaani vasten. Kun hän irrottautui, hänen silmänsä säteilivät. ”Olet kunnossa!” hän huudahti.
Yskähdin vaivautuneesti. ”Sormiani särkee”, vastasin hänelle. Näin hänen ilmeestään, ettei hän tuntenut jompaakumpaa tai kumpaakaan sanoista. Mutta hän sivuutti huomautukseni ja alkoi puhua lakkaamatta. Minulle selvisi, että herra Morgan ja Zoltan olivat juosseet kylään keskellä yötä huutamaan apua. He kertoivat moroiin käyneen heidän kimppuunsa, ja että Luka Antonescu ja minä taistelin yhä sitä vastaan. Miehet olivat alkaneet järjestää pelastusretkikunnan lähettämistä metsään, mutta ennen kuin se ehti matkaan Antonescu tuli metsästä pidellen toista käsivarttaan minun ympärilläni raahaten minua eteenpäin ja puristaen neljää kivääriä toisessa kädessään. Hän antoi minut rouva Morganin huostaan ja heitti kiväärit Zvi Morganin ja Leon Zoltanin eteen, murahtaen että he taisivat unohtaa ne. Sitten hän oli painunut kotiinsa, kohauttaen olkiaan kaikille jotka ylistivät häntä sankaruudesta.
Haavani oli sidottu, mutta Mildred ei kuulemma ollut täysin vakuuttunut siitä, että ne parantuisivat kunnolla. Näytin varmaan melko huolestuneelta, sillä Rosalin alkoi oitis selitellä – ei kylläkään kovin vakuuttavasti – että kaikki kääntyisi parhain päin ja että minun ei pidä olla peloissani. Hän alkoi luetella esimerkkejä äitinsä parannustaidoista, miten tämä oli saanut kuntoon Zoltanin lampaita ja Rosalinin itsensä mitä moninaisimmista taudeista ja vammoista. Lopulta sain hänet lähtemään huoneestani esittämällä väsynyttä.
Todellisuudessa minua ärsytti ajatus, että olin ollut unessa koko vuorokauden ja että minun pitäisi taas käydä nukkumaan. Mutta nyt kun olen kirjannut tapahtumat ylös, tunnen itseni jälleen melko väsyneeksi. Tuo kauhea yö todellakin vei kaikki voimani. Mutta huomenna minun täytyy puhua Antonescun kanssa. Kiitän häntä henkeni pelastamisesta ja kysyn häneltä, miten hän sai moroiin ajettua pois. Ehkäpä yhdessä keksimme juonen sen surmaamiseksi.
(Kirje, jonka Rosalin Morgan löysi ikkunalaudaltaan lokakuun 5. aamuna)
Rosalin,
Tunteeni raastavat minua suuntaan jos toiseen. Olen väsynyt ja loukkaantunut, ja tiedän, että minulle on tapahtunut jotain hirveää, joka estää minua näkemästä rakkaitani Englannissa enää milloinkaan. Jo nyt tunnen sisälläni kasvavan pimeyden, tiedän, mitä se merkitsee, niin kuin Antonescunkin täytyi tietää…
Pahoittelen, tämän täytyy kuulostaa sinusta oudolta. Aloitan alusta. Eilen illalla – voi Luoja! onko siitä tosiaan vasta niin vähän aikaa – lähdit huoneestani ja jätit minut hämmennyksen valtaan. Toisaalta en tahtonut hukata hetkeäkään, sillä minun oli kiire puhumaan Luka Antonescun kanssa ja metsästämään moroiita, ja toisaalta haavani olivat kipeät, hyvin kipeät. Ne tykyttivät ja polttivat, ja kipu väsytti minua. Kirjoitin metsän tapahtumat päiväkirjaani peläten unohtavani osan, ja nukahdin pian sen jälkeen.
Mutta minun ei sallittu nukkua kauaa, ja hyvä niin, sillä Luoja tietää, mitä olisi tapahtunut, jos minun olisi sallittu jäädä Dellwithiin. Heräsin mitä karmivimmalla tavalla: kuulin oven narahtavan auki ja jonkun kävelevän sisälle huoneeseen. Pelkäsin ja toivoin samanaikaisesti, pelkäsin että se oli kaamea moroii, joka tuli minua hakemaan, mutta Rosalin, sinulle voin tunnustaa, että pelostani huolimatta tunsin sydämeni lyövän tiheämmin, sillä ajattelin, että ehkä se olit sinä, tulossa katsomaan vointiani minusta huolissasi. Cathy antakoon minulle anteeksi, mutta minulla ei ole enää varaa valehdella itselleni ja tunteilleni. Muistin jälleen pehmeytesi minua vasten sinä iltana, hypnoottisen katseesi kun neuvoit minua moroiin etsimisessä, muistin ja kaipasin.
Tunkeutuja ei kuitenkaan ollut kumpikaan. Se oli Antonescu, tunnistin hänen vahvat piirteensä huoneen pimeydessäkin. Aioin kysyä, miksi hän oli siellä, oliko hänellä kenties jokin suunnitelma moroiin kukistamiseksi? Mutta hän ei antanut minulle aikaa, sillä silloin näin, että hänellä oli kirves, ja hän kohotti sen.
Jollen oli heti kierähtänyt sivuun ja paennut peitteideni alta, olisin mennyttä miestä. Antonescu iski kirveen vällyihini ja epäonnistuessaan kiskaisi sen irti ja huitaisi jälleen minua kohti. Tällä kertaa hänen aseensa tavoitti vain hirsiseinän.
”Antonescu!” huudahdin kauhuissani. ”Mitä tämä merkitsee, oletko riivattu?”
Hän osoitti minua ja vastasi synkästi jurolla aksentillaan: ”Sinä.”
Mahdoin näyttää niin hämmästyneeltä, että hän jatkoi selitykseksi: ”Sinä on moroii.”
”Minä?” vastasin ihmeissäni. ”Minä olen Michael Halloway, en mikään taruhirviö! Näethän sinä, että olen ihminen, lihaa ja verta!”
”Moroii on myös lihaa ja verta”, Antonescu sanoi. Sitten hän koski rintakehäänsä. Vaistomaisesti tein samoin. Haavani olivat siinä. Katsoin häntä, peloissani katsoa minnekään muuallekaan. Käärin pellavaista yöpaitaani ylös ja olin yökätä. Viisi haavaani olivat leveitä ja mustia, ja niiden reunat hohtivat yössä kelmeänvihreinä. Ne näyttivät kaameilta ja myrkyllisiltä. En tiennyt, miksen ollut kuollut.
Antonescun ilme tuimeni. Hän kiskaisi kirveensä irti seinästä ja lähti minua kohti.
Silloin minä hyppäsin ulos ikkunasta. Liu’uin kattotiiliä pitkin ryminällä ja kohta roikuin saderännissä toisessa kerroksessa keskellä yötä yöpukeissani, paljain jaloin. Antonescu pisti päänsä ikkunasta. Ukkonen jyrähti ja pian salama valaisi hänen päättäväiset kasvonsa.
Haavani tykähtivät, kuin minulla olisi ollut viisi ylimääräistä sydäntä, jotka pumppasivat minut täyteen jotain epäpyhää ainetta. Tunne oli niin hirveä, että sormeni lipesivät ja putosin maahan. Kaaduin rähmälleni ja haukoin henkeäni mudassa. En kuitenkaan tuntenut muuta kipua kuin sen, joka jyskytti rinnassani. Nousin kontilleni ja jalkeilleni. Hämmästyksekseni minulta löytyi voimia kävellä. En katsonut taakseni nähdäkseni, miten korkealta olin pudonnut. Juoksin metsään.
Ajatuksia mielessäni ei ollut juurikaan. Juoksin ja juoksin, kompastellen ja puuskuttaen, kylmissäni ja rintakehä kihisten.
Kohta tulin tuolle kirotulle ristille. Minua pelotti eri lailla kuin milloinkaan. Pelko oli varmuus siitä, että kuolisin tai pahempaa. Mutta olin niin turtana ja kivusta huumaantuneena, että pelko tuntui etäiseltä. Odotin, että moroii tulisi. Tämä ei ole minulle normaalia käytöstä. Jokin ajoi ja ohjasi minua, olen varma siitä, mutta en niinkään siitä, oliko se Jumalan tahto.
En tiedä, kauanko seisoin ristin vierellä. Mutta tiedän, että lopulta moroii tuli. Mustana hahmona se erkani pimeydestä. Tällä kertaa näin sen jo kaukana, ja odotin, kun se lähestyi hitaasti. Sen vihreä hehku seurasi sitä ja täytti hitaasti pimeyden. Moroii kiersi puita ja harhaili. Sitten punaiset silmät katsoivat minuun. Tunsin kauhun nousevan sisälläni, mutta tunsin itse olevani jossain muualla kuin sisälläni.
Moroii lähestyi, ja kuin joku muu olisi ollut ruumiini herra, otin askeleita sitä kohti. Vanhan kiviristin vieressä me kohtasimme. Näin sen kaameat, pitkät, veitsenterävät sormet, jotka olivat viiltäneet kuolemani rintaani. Se kohotti ne jälleen, ja minä kohotin oman käteni. Moroii oli kylmä koskea, kylmä kuin hauta, ja se kylmyys kävi lävitseni, ja rauhoitti kivun kuin viileä vesi rauhoittaa tulen poltteen. Ja kuin kosketukseni voimasta moroii luhistui, sen käsi katosi varjoihin ja sen varjot kaatuivat. Vain vihreä hohde ja musta vaate sammalpeitteellä jäivät jäljelle.
Kumarruin ja tutkin kaapua. Sen taskussa oli tämä kirjepaperi, mustetta ja sulkakynä, mutta ei muuta.
Rosalin, minä uskon nyt, että moroii oli yksi Dellwithin kyläläisistä, tai poloinen ihminen jostain muusta kylästä täältä syrjäseudulta. Se saattoi jopa olla Luka Antonescun pojanpoika, joka seitsemän vuotta sitten haudattiin vauvana, luonnottamasti kasvaneena ja vääristyneenä.
Tunnen tuon leijailevan tunteen ja varjon painon vievän minut. Ajatteleminen on vaikeaa, ja kuulen sisälläni pimeyden ja pahuuden puhetta, ja tiedän, että pian en pysty vastustamaan niitä.
Tulin Dellwithiin selvittämään moroiin salaisuutta. Saapuessani en uskonut koko olennon olemassaoloon; nyt saatan tuntea vahvoja todisteita, jotka puhuvat sen olemassaolon puolesta. Olisi sääli, jos en voisi jakaa niitä kenenkään kanssa. Niinpä, Rosalin, olen kertonut sinulle tämän karmivan olennon salaisuuden.
Rakkaudella,
Michael
(Mildred Morganin kirje Cathy Websterille)
Hyvä neiti Cathy Webster,
Otan osaa suruunne ja koen itseni velvolliseksi valottaa teille Michaelin kuolemaan liittyviä seikkoja, sillä nähdäkseni olen se, joka ne parhaiten osaa teille toistaa.
Dellwithissä ollessaan Michael oli minun vieraanani. Hän oli mitä erinomaisin herrasmies ja hänestä oli suurta iloa minulle ja koko Dellwithille. Hänen innostuksensa ja nuoruutensa suorastaan paistoi hänestä. Hän nautti olostaan ja keskittyi selvittämään mysteeriä, joka selvästi kiinnosti hänen uteliasta mielenlaatuaan.
Hän sai tietää sen, mitä me Dellwithissä tiesimme jo ennestään: että englantilaisten Mathonien surmien takana todella oli moroii, olento, jota ei teidän mielestänne pitänyt olla olemassakaan. Nyt kuitenkin Michael Halloway on kokenut Mathonien kohtalon sen kynsissä. Neiti Webster, vakuutan teille, että moroii on todellinen. Michael uskoi siihen, ei ensin, mutta nähtyään sen omin silmin.
Moroii haavoitti häntä vakavasti myrkyllään ja pahuudellaan, ja hänet tuotiin kylään lepäämään. Eräänä yönä hän kuitenkin katosi. Ikkuna oli rikki. Eräs urhea kyläläinen, Luka Antonescu, lähti metsään häntä ja moroiita etsimään, muiden vastusteluista huolimatta. Antonescu ei kuitenkaan milloinkaan palannut.
Pelkään, että pahin on tapahtunut. Metsässä nimittäin liikkuu nyt jotain todella hirveää. Minä näin sen itse, muutama päivä Michaelin katoamisen jälkeen. Se seisoi metsän reunassa, tuo kaamea, vihreän valon ympäröimä varjo, jolla oli Michael Halloway’n vaatteet.
Gravenin tuomio
1 - Kryptaan
Ethedhénin yllä roikkuva taivas oli likaisen tummanharmaa kuten keskustorikin. Graven katseli sitä alakuloisena, ilme värähtämättäkään, kun kaksi vartijaa tönivät häntä eteenpäin, ja tuumi, että tänään sataisi vielä. Sadetta edeltävän painon saattoi tuntea ilmassa ja nähdä pyörteiksi jähmettyneissä pilvissä. Graven huokaisi ja mulkaisi vartijoitaan, tehden selväksi että osasi kävellä itse eikä aikonut yrittää pakenemista.
Hänen ranteensa oli sidottu yhteen hänen selkänsä taakse paksulla hamppuköydellä, ja hänen muinoin valkoinen, nyt ruskeanharmahtava pellavapaitansa, jota hän oli tyrmässä käyttänyt, oli revitty hänen yltään, ja hänellä oli nyt vain nahkahousunsa. Hän katseli paljasta ylävartaloaan ja käsivarsiaan, joiden solakat lihakset olivat yhtä kiinteät kuin aina ennenkin. Hän ei ollut lopettanut tavanomaista kuntoiluaan kosteassa, pimeässä sellissänsäkään, mutta lukuisat uudet naarmut ja haavat peittivät häntä nyt vanhojen, taisteluista saatujen arpien ohella. Häntä ei oltu ruoskittu, mutta tyrmässä ei oltu katseltu suopeasti entistä kaartin kapteenia, miestä joka oli aikoinaan pidättänyt omakätisesti puolet muista vangeista. Gravenin kimppuun oli käyty joka kerta, kun vanginvartijoiden silmä vältti.
Yöt olivat pahimmat. Unet piinasivat häntä lakkaamatta, unet hetkestä jolloin kaartilaiset syöksyivät hänen asuntoonsa häntä pidättämään, unet lyhyestä oikeudenkäynnistä, unet ystävien halveksivista ja pettyneistä katseista, jotka häneen kohdistuivat, ja unet hirsipuun varjosta.
Väkijoukko, jonka halki Graven käveli, oli sumeaa tummuutta hänen silmissään. Rahvas sylki hänen päälleen ja huuteli loukkauksia, kuten tapana oli. Jotkut tunnistivat hänen kasvonsa ja kyselivät: "Eikö tuo ole kaartin kapteeni? Miksi hänet teloitetaan?" Hän ei kuunnellut eikä tuntenut mitään. Hän painoi päänsä ja käveli kumarassa, kantaen häpeänsä taakan sanattomana, pystymättä nostamaan katsettaan siihen, mikä häntä odotti torin keskellä.
Mutta sen lähestyessä hän rohkaisi mielensä ja pysähtyi. Hänen oli kohdattava tuomionsa.
"Älä pysähdy! Jatka matkaa!" toinen vartijoista ärähti hänelle.
"Turpa kiinni, Dimir!" Graven murisi heittäen vihaisen mulkaisun olkansa yli vartijaan. "Kun me taistelimme Koilliskaupungin rosvojoukkoja vastaan, sinä olisit saanut surmasi jos minä en olisi palannut hakemaan sinua muiden peräännyttyä. Olet minulle henkesi velkaa. Minä pysähdyn vetämään henkeä tasan silloin kun haluan, piru vie!"
Dimir tuijotti hetken vankiaan hikoillen ja nieleskellen ja nyökkäsi sitten hitaasti. Graven heilautti päätään saadakseen likaisen tukkansa silmiltään, räsäytti vielä yhden salaman katseestaan entiseen alaiseensa, ja käänsi sitten katseensa puiseen korokkeeseen edessään.
Hirsipuu ja siitä roikkuva silmukka näkyi vain siluettina, koska pilvet raottuivat hieman niiden takana ja paljastivat kultaisen auringonpaisteen Ethedhénin talojen takaa. Näky oli lumoava, yhtä aikaa kaunis ja hirvittävä. Graven huokaisi ja painoi jälleen päänsä, mutta tyytyväisenä siitä että oli uskaltanut katsoa kohtaloaan silmästä silmään. Sitten hän jatkoi matkaa sitä kohti. Dimir ja toinen vartija eivät enää puhuneet mitään.
Hän nousi portaat puiselle lavalle, jossa kolme hahmoa odotti häntä.
Ensimmäinen heistä oli pukeutunut kauttaaltaan punaiseen kaapuun, jonka etumukseen oli kirjailtu valkoinen vaa'an kuva. Hän oli tuomari Raen, sama mies joka oli tuominnut Gravenin kuolemaan kolme päivää aikaisemmin. Hän katsoi vankiin omituinen ilme silmissään; jotenkin seesteinen ja silti pettynyt. Hän rullasi auki pergamenttipaperin, katsoi sitä ja kohotti sitten katseensa rahvaaseen, joka tuijotti häntä tiedonnälkäisesti, äkillisesti hiljenneenä. Sitten hän puhui kuuluvalla äänellä, ääntäen joka sanan selkeästi ja hitaasti.
"Syytetty on Ethedhénin kaupunginkaartin kolmas kapteeni, Graven Doros. Hänet on todettu syylliseksi kaksoismurhaan, ryöstöön ja maanpetokseen." Ympäröivä väkijoukko kohahti näistä sanoista. "Hänet on tuomittu kuolemaan, ja tuomio pannaan täytäntöön välittömästi."
Graven puristi huulensa tiukasti yhteen.
"Puolustuspuheenvuoro on jo kuultu, mutta mikäli tuomitulla on viimeisiä sanoja, olemme valmiit kuulemaan ne nyt", tuomari julisti ja kääntyi jälleen Gravenin puoleen.
Graven ei ollut muistanut tätä, hän oli pakottautunut olemaan ajattelematta teloitustilannetta. Hän empi hetken, ja sanoi sitten: "Ei, minulla ei ole viimeisiä sanoja." Hän tiesi, että olisi voinut yrittää vakuuttaa syyttömyyttään, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Hänen äitinsä olisi vain joutunut tuskaisen epätietoisuuden valtaan kuullessaan siitä. Hänen kuolemansa oli joka tapauksessa väistämätön.
Tuomari nyökkäsi ja viittasi sitten vieressään seisovaan mieheen, joka astui esiin. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuunottamatta papin valkoista liperiä kaulansa alla. Hänen kapeat kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hänen tummat silmänsä pistävät ja ne katsoivat suoraan Gravenin silmiin, kuin eivät olisi nähneetkään mitään muuta. Graven kurtisti kulmiaan. Hän oli nähnyt suurrovasti Nochroelin monesti ennenkin, mutta nyt tämän yleensä askeettisen tyynissä silmissä oli omituisen ahnas, lähes himokas katse, vaikka se ei yltänytkään muuttamaan kasvojen ilmettä.
"Sinut, Graven Doros, on Jumalan ja Valtakunnan silmien edessä todettu syylliseksi rikoksiin, joista voidaan rankaista vain kuolemalla", hän messusi, tuijottaen yhä kuolemaantuomittua. "Meidän Herramme katsoo kohtalosi oikeutetuksi, ja jos kadut tekojasi ja anot anteeksiantoa, viimeisellä tuomiolla sinut otetaan taivaaseen kuten kaikki muutkin. Siihen asti kiirastuli pitäköön sinut."
Graven nielaisi. Kolmesta oli jäljellä enää yksi. Ja viimeinen oli pahin. Hänen ylävartalonsa oli paljas kuten Graveninkin, mutta hänen päässään oli musta huppu. Hän oli teloittaja. Umpinaisen hupun silmänreiät tuijottivat Gravenia.
Gravenin korvissa soi. Väkijoukon mekastus, viriävä tuulenpuuska ja kaukainen kirkonkellojen soitto sulivat yhteen epämääräiseksi humuksi. Hän katsoi vuorotellen tuomaria, rovastia, teloittajaa ja hirttopuuta, jotka kaikki tuijottivat häntä armottomasti. Sitten hän astui silmukan alle. Teloittaja seurasi hänen kannoillaan ja tarttui toisella kädellään hänen niskastaan kiinni ja veti silmukan toisella kädellään hänen päähänsä. Tämän otteet olivat karkeat ja kädet kylmät. Viileä tuuli sai Gravenin paljaan ihon nousemaan kananlihalle, ja tiukka köysi hänen kaulansa ympärillä hiersi jo nyt. Se tuntui karhealta ja kovalta.
Sitten teloittaja asteli taaksepäin ja laski kätensä vivulle, josta Graven tiesi luukun paljaiden jalkojensa alla avautuvan.
Hetkeksi aika pysähtyi, kun hän katseli viime hetkellään ympärillään avautuvaa näkymää. Tuona lyhyenä tuokiona hän erotti selvästi kaikki yksityiskohdat ja saattoi tarkastella maailmaa kokonaan uusin silmin, elämänsä eläneenä miehenä.
Väkeä oli kaikenlaista. Suurin osa näkyi olevan pukeutuneen ruskeisiin ja harmaisiin tunikoihin ja liiveihin, jotka olivat ajan ryvettämiä ja rispaannuttamia, mutta joukossa oli niitäkin, joilla oli selvästi uudemmat ja koristeellisemmat vaatteet ja laitellut hiukset. Toiset olivat likaisia ja toiset vain hieman pölyisiä. Oli naisia, jotka olivat nostaneet lapsensa syliinsä jotta nämä näkisivät paremmin, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Mutta kaikki olivat nyt vaienneet ja katsoivat Gravenia liikkumattomina. Heitä oli yhteensä ehkä sata, ja heidän takanaan näkyi keskustorin kauppakojuja, jotka oli suljettu pyhäpäivän ajaksi. Niiden takana taas kohosivat Ethedhénin keskustan valkeat tornit, kerrostalot ja kartanot, joiden takana pilkottivat kuninkaanlinnan korkeat tornit. Graven oli näkevinään niiden huipuissa liehuvat siniset viirit, vaikka tumma taivas niiden takana häivytti ne lähes kokonaan näkyvistä. Hän katsoi suoraan ylöspäin. Hänen takanaan pilvet hajaantuivat, ja kaunis, kullankirjava valo tulvi esiin saaden teloitusta katselevien ihmisten kasvot loistamaan, vaikka heidän selkiensä takana varjot olivat synkkiä ja pitkiä. Taivaskin oli kuin jakautunut kahtia, tummempaan ja valoisampaan puoliskoon.
Graven huokaisi niin kuin luovuttanut mies huokaisee. Hän antoi katseensa harhailla väkijoukossa, ja huomasi uudelleen miten Nochroel edelleen tuijotti häntä ja väläytti hänelle ilkeän virnistyksen silmät tuikkien.
Sitten mustahuppuinen mies kiskaisi vivusta, lattia katosi Gravenin jalkojen alta ja hänen silmissään pimeni.
* * *
Hautausmaa oli hiljainen ja synkeä. Keskiyön kelmeä kuu näytti kieroutuneilta kasvoilta, jotka kurkistelivat mustan pilviharson takaa alas kalmistoon. Se sijaitsi köyhälistökorttelien ja koreiden, valkeiden kerrostalojen täyttämän sisemmän kaupungin rajamailla. Aatelisilla ja porvaristolla ei ollut paikkaan mitään asiaa - paitsi kun he tulivat katsomaan omaistensa hautoja - mutta joka ei vielä ollut rappeutunutta ja hylättyä kuten ulompi kaupunki. Hautausmaa oli korkean pensasaidan ympäröimä, suurimmaksi osaksi hoitamaton ja rehottava puistoalue. Näin syksyllä lehtipuiden oksat olivat pääasiassa paljaita ja yön varjot olivat piilottaneet maassa makaavien lehtien kirjavan väriloiston. Rikkaruohot olivat kuihtuneet ja valmistautuneet talvilepoon, odottaen vain lumen satamista.
Suurrovasti Nochroel astui hautausmaalle pensasaidassa olevasta metalliportista. Hän oli pukeutunut yleensä käyttämänsä virka-asunsa sijasta nahkaan ja pitkään, mustaan viittaan, jonka oli käärinyt ympärilleen. Hänen kasvojaan peitti tumma kaulahuivi, jonka alta terävä nenänkärki pisti. Silmät pälyilivät kiemurtelevia polkuja, hautakivien rykelmiä, vinoja patsaita ja kryptia. Nochroel mutisi itsekseen ja haahuili edestakaisin jonkin aikaa lukien nimiä hautakivistä ja kryptojen ovien yläpuolella olevista kylteistä, kunnes löysi etsimänsä.
Graven oli haudattu Dorosin sukukryptaan, jossa makasivat myös hänen isänsä, isovanhempansa ja näiden vanhemmat. Se oli rakennettu goottilaisen holvikirkon mallin mukaan, mutta vain parin metrin korkuiseksi. Se oli suljettu ajan vihreäksi patinoimalla kupariovella, joka oli pultattu kiinni kiviseinään. Nochroel käveli oven eteen, vilkuili vielä pari kertaa ympärilleen varmistuakseen että oli yksin, ja avasi sitten viittansa levittämällä kätensä. Hän painoi vasemman kätensä sormet tiukasti kylmää kuparia vasten ja painoi niin lujaa, että metallin kovuus ja kylmyys sattuivat häneen. Sitten vihainen käskyvalta pilkahti hänen silmissään ja hän komensi ovea tiukalla äänellä: "Avaudu!"
Samassa ovi rämähti kappaleiksi, reveten keskeltä kahtia. Palaset vääntyivät irti karmeista kuin räjähdyksen voimasta. Nochroel venytteli sormiaan, veti kaulahuivinsa pois kasvojensa edestä ja hymyili omahyväisesti. Sitten hän astui pimeään kryptaan sisälle.
Tila oli ylhäältä katsoen ristinmuotoinen. Se oli ikkunaton ja tunkkainen, ja ilmassa leijaili kuoleman tuoksu. Harmaaseen laattalattiaan oli kaverrettu nimiä, ja niiden alle oli haudattu ruumiita.
Nochroel laskeutui kyykkyyn ja siveli sormillaan kirjaimia lattiassa, kunnes lösi tuoreimman. Kapteeni Graven Doros. Hassua, että arvonimi oli ikuistettu kryptan lattiaan, vaikka sen omistaja oli häpäissyt asemansa. Tai siis, hänen luultiin häpäisseen, Nochroel korjasi ajatuksensa hymähtäen.
Hän laski molemmat kätensä lattialle Gravenin nimen päälle ja toisti saman komennon. "Avaudu!" Ja heti sanojen kajahtaessa lattialaatta murtui kumeasti rusahtaen ja romahti alla olevaan matalaan hautaan. Kivenkappaleet, sora ja pöly levisivät pitkin lattioita, ja harmaa kivipöly kohosi ilmaan. Nochroel veti kaulahuivin takaisin suunsa ja nenänsä peitoksi ja yski vaimeasti. Kun pöly laskeutui, hän heitti sen jälleen sivuun ja kumartui lattiaan ilmestyneen reiän ylle. Lattian alla oli suuren ruumisarkun kokoinen kivikammio, jossa makasi nyt soran ja kivenmurikoiden peittämä, valkoiseen vaatteeseen kiedottu kalpea ruumis. Nochroel kurotti kätensä sisään hautaan, työnsi muutaman isommista kivistä sivuun, kietoi sitten käsivartensa Gravenin ympärille ja veti tämän ruumiin ylös. Suurrovasti ei ollut vahva mies, ja hän sai ponnistella pihisten ja tuhisten, ennen kuin kuollut kaartinkapteeni makasi pitkällään kryptan lattialla.
Nochroel tarkasti ruumiin ruhjeiden varalta. Vain kaksi kylkiluuta oli katkennut, ja kasvoihin oli ilmaantunut vain yksi pahempi jälki putoavista kivistä. Hirttosilmukan jälki sen sijaan paistoi yhä kirkkaanpunaisena kaulan ympärillä.
Nochroel istui ruumiin viereen, katsoi tämän suljettuihin silmiin, laski vasemman kätensä tämän otsalle ja oikean sydämelle.
"Herää!" hän komensi.
Graven avasi silmänsä ja sävähti voimakkaasti, kun epämiellyttävä, kylmä väristys kulki hänen koko kehonsa läpi. Hän nousi kavahtaen istumaan, mutta ei nähnyt mitään. Hän hieroi silmiään ja yritti selvitellä ajatuksiaan, mutta Nochroelin viileät, pitkät sormet tarttuivat hänen olkapäähänsä ja työnsivät hänet takaisin makuulle kylmälle kivialustalleen.
"Missä minä olen? Mitä on tapahtunut?" kapteeni kärisi hämmästyksissään. Hänen kurkustaan ei lähtenyt kunnolla ääntä, ja puhuminen sattui.
"Sinä kuolit", Nochroel vastasi puuskuttaen. "Ole hiljaa. Minun täytyy kerätä voimia."
Suurrovasti hivuttautui kauemmas jälleen aloillaan makaavasta Gravenista ja nojasi selkänsä kryptan seinää vasten. Hän sulki silmänsä ja hengitti raskaasti. Graven teki saman.
Gravenin vartalo tuntui turralta, häntä paleli, ja hänen jäseniään kolotti. Hänen lihaksensa tuntuivat olevan niin pahasti jumissa, että liikkuminen oli lähes mahdotonta, ja hänen kurkkunsa, keuhkonsa ja kaikki muutkin sisäelimensä tuntuivat karheilta ja aroilta. Kaikki tuotti karkeaa tuskaa, jopa hengittäminen.
Hän käänsi päänsä ja katsoi Nochroeliin. Pappi näytti uupuneelta, ja hänen ihonsa oli kauttaaltaan valkea kuin hän olisi ollut kauttaaltaan paleltunut. Hänen hengityksensäkin huurusi hieman.
Hetken kuluttua Nochroen avasi silmänsä ja nousi seisomaan suoristaen hitaasti jäykän selkänsä. Sitten hän katsoi maassa makaavaan Graveniin.
"Ja nyt..." hän aloitti, kuulostaen yhä hengästyneeltä. "Nyt tahdot varmaan vastauksia."
Graven ei tietänyt, mitä tahtoi, mutta ei pystynyt ajattelemaan tarpeeksi kirkkaasti jotta mistään vastauksista olisi ollut apua. Mieluummin hän olisi nukkunut. Tai vielä parempi - kaikkein mieluiten hän olisi ollut hereillä, virkeänä ja pirteänä.
"Kuten tiedät, sinut tuomittiin ja hirtettiin. Sinut haudattiin. Tähän kryptaan." Suurrovasti viittasi molemmin käsin ympärilleen.
Graven huoahti. Hän ei ymmärtänyt eikä jaksanut puhua.
"Minä herätin sinut henkiin. Olet epäkuollut, ja olet minun. Tottelet nyt minua", Nochroel totesi ykskantaan. "Nouse ylös."
Graven ei liikahtanutkaan.
"Nouse ylös, minä sanoin!" pappi ärähti.
"En jaksa", Graven kuiskasi surkeana. "En pysty edes liikkumaan."
"Minua ei kiinnosta, mitä sinä mielestäsi pystyt tekemään ja mitä et." Nochroel pisti kätensä viittansa uumeniin ja veti sieltä esiin siistillä vedolla pitkän, liekkiteräisen tikarin. Sen teräksinen terä välähti pimeydessä. Viivyttelemättä hän kohotti sen ilmaan ja iski sen sitten suoraan Gravenin rinnan läpi. Kuului karahdus, kun sen kärki tavoitti kivilattian. Graven korahti ja taipui kaarelle tuskan lävistäessä hänet, mutta Nochroel pakotti hänet pysymään paikoillaan painaen veitsellä alaspäin. Graven kamppaili hetken voimattomasti vastaan ja lysähti sitten jälleen velttona ja luovuttaneena kivilattialle. Kipu jyskytti yhä hänen rinnassaan, mutta se hälveni yllättävän nopeasti. Jomotuskin alkoi vähetä.
"Minä pistän sinua veitsellä joka kerta, kun et tottele minua", Nochroel ilmoitti armottoman suorasanaisesti. "Etkö kuunnellut? Sinä olet minun! Nouse ylös!"
Graven urahti. Hän ei tajunnut mitään, mutta ei halunnut kylmää metallia takaisin sisuksiinsa. Hän pakotti lihaksensa toimimaan väkisin, sai kätensä alleen ja punnersi itsensä istualleen. Hän katsoi Nochroeliin, joka tuijotti häntä nenänvarttaan pitkin odottavasti, ja nousi sitten kokonaan jaloilleen tuskaisesti ja vaivalloisesti.
"Hyvä", suurrovasti sanoi nyökäten ja työnsi veitsen takaisin mustan viittansa kätköihin.
Graven katsoi häntä. He olivat suunnilleen samanpituisia, mutta Nochroel oli paljon laihempi ja luisevampi. Silti pappismies jotenkin pystyi tuijottamaan entistä kaartn kapteenia halveksivan ylimielisesti, kuin olisi ollut tätä päätä pitempi. Gravenia hämmensi tämä kaikki. Hän ei tuntenut Nochroelia kovin hyvin, mutta ei todellakaan ollut odottanut tältä säntilliseltä, vähäpuheiselta ja arvostetulta hengenmieheltä tällaista brutaalia julmuutta.
"Sinä... herätit minut henkiin?" Graven kysyi hiljaa, ja jo ajatus sai hänen kasvonsa vääntymään kuvotuksesta.
"Niin, tavallaan", Nochroel sanoi. "Et ole samalla lailla elävä kuin... no, elävät. Et ole varsinaisesti ihminen. Olet epäkuollut olento, kävelevä ruumis."
Graven oli oksentaa. "Olen... zombi?"
Suurrovasti kohautti olkapäitään. "Vaikka niin sitten."
"Jos sinun oli pakko... tuoda minut takaisin, etkö olisi voinut tehdä sitä hieman... hellävaraisemmin?"
"Miksi?" Nochroel naurahti. "Sinä olet orjani, etkä edes elävä sellainen. Sinulla ei ole enää mitään ihmisarvoa. Olet vain kasa elävää lihaa, jonka ainut tarkoitus on palvella minua. Sinun tunteesi kiinnostavat minua vähemmän kuin dalrealaisen etanan elämänkaari."
"Sinä... olet hirviö", Graven mutisi pökerryksissä. Häntä huimasi. "Paha, paha."
Nochroel vain pärskähti. "Väärin. Sinä olet hirviö. Parasta totutella siihen, sillä minä en aio antaa sinulle aikaa sopeutua uusiin tehtäviisi. Et saa lomaa, lepotaukoja tai edes yöunta. Et tarvitse sellaista."
Graven ajatteli kauhuissaan, että ainakin Nochroel sanoi suoraan ja rehellisesti mitä ajatteli.
"Nyt, seuraa minua. Meidän täytyy lähteä turvallisempaan paikkaan."
Nochroel oli jo kääntymässä kohti kryptan tuhoutunutta ovea, mutta tulikin viime hetkillä toisiin aatoksiin kuin olisi juuri muistanut jotain. Hän piti kätensä uudelleen viittaansa ja veti sieltä toisen, mustan viitan. "Pue tämä päällesi. Et voi liikuskella Ethedhénin kaduilla edes yöllä pelkässä ruumispuvussasi."
Graven otti viitan ja heitti sen harteilleen. Se tuoksui oudolle - myskille, rikille ja musteelle.
Nochroel nyökkäsi, kietoi oman viittansa takaisin ympärilleen ja kaulahuivinsa kasvoilleen, viittasi kädellään Gravenia seuraamaan ja astui ulos hautausmaan yöhön. Graven empi hetken, mutta tajusi nopeasti - joskin epämiellyttävästi - että hänellä ei ollut mitään vaihtoehtoja. Hänen oli pakko totella suurrovastia, ainakin siihen asti että tarjoutuisi tilaisuus paeta.
Niinpä hän painoi päänsä ja lähti Nochroelin kannoilla kryptastaan.
2 - Koilliskaupungin kujat
Kolmen yön orjatyön jälkeen Graven oli oppinut tuntemaan suurrovasti Nochroelin paremmin kuin kukaan tämän ystävistä. Aina, kun paikalla oli joku, pappi teeskenteli hyväntahtoista ja hiljaista miestä, joka kantoi korkean arvonsa kunnialla ja vastuulla. Hän tahtoi kaikkien olevan tyytyväisiä, vaikka omasikin vahvoja mielipiteitä. Hän oli aina kohtelias, vaikka osasikin sanoa asiansa suoraan.
Mutta kun hän oli kahden Gravenin kanssa, hän pudotti tämän petollisen naamion ja paljastui täydellisen tunteettomaksi julmuriksi, joka ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että hänen omatuntonsa olisi soimannut häntä. Hän kohteli Gravenia kuin huonekalua, jonka ulkonäöstä ei pitänyt, mutta jota hänen oli pakko sietää. Hän ei milloinkaan vaivautunut piilottelemaan inhoaan ja vihaansa uutta epäkuollutta palvelijaansa kohtaan, ei sanonut tälle ikinä ystävällistä sanaa, ei välittänyt yhtään tämän tuskista ja tunteista. Graven ihmetteli, miten maailmassa saattoi edes olla joku niin hirvittävä.
Nochroel piti Gravenia teljettynä kellariin. Suurrovasti asui kauniin mutta pienen puutarhan ympäröimässä kaksikerroksisessa kivitalossa kissansa ja kahden palvelijansa kanssa lähellä Ethedhénin tärkeintä kirkkoa, Zharikin katedraalia. Talo oli sisustettu lukuisilla huonekasveilla, vanhoilla tuoleilla ja divaaneilla, paksuilla matoilla ja marmoriesineillä. Se oli varsin lämmin ja mukava, lukuun ottamatta pientä, haisevaa, vetoisaa ja kosteaa kellaria, jossa sijaitsi Nochroelin salakammio. Siellä hän säilytti kasoittain tynnyreitä ja lasipurnukoita täynnään omituisen värisiä ja tuoksuisia nesteitä, eläinten ruumiinosia, ja kaikenlaisia kummia kapistuksia lasinpalasista hiiliin. Siellä oli myös pieni avotakka ja siellä musta pata, jota pappi käytti sekoitellessaan myrkkyjään ja taikajuomiaan, sekä kirjahylly, joka oli täynnä vanhoja, erikokoisia ja -värisiä opuksia, joista suurin osa oli kirjoitettu kielillä joita Graven ei tuntenut. Ne, jotka hän kuitenkin osasi lukea, käsittelivät ilmeisesti noituutta.
Jos kirkossa olisi tiedetty, mitä Nochroel oikein puuhaili öisin, hänet olisi poltettu roviolla.
Epäkuollut mietti usein, minkä tähden hänet oli tuotu tähän kaameaan elämän irvikuvaan. Aikoiko suurrovasti tehdä hänellä jonkinlaisia pirullisia kokeita, tai tehdä hänestä jonkinlaisen oppipojan? Tämä ei ollut paljastanut mitään suunnitelmistaan, ja oli tähän asti ensimmäisen yön jälkeen vain pyytänyt Gravenia kantamaan itselleen erilaisia tavaroita.
Ensimmäisenä yönä Nochroel oli tutkiskellut zombiaan, tämän rajoja ja ominaisuuksia. Hän oli sytyttänyt tulen ja työntänyt Gravenin käden sinne nähdäkseen, että vaikka epäkuollut tunsi tuskaa ja liekkien kuumuus sai hänet huutamaan, kipu lakkasi nopeasti, ja palohaavat silisivät ja katosivat tunnissa. Samoin haavat ja vammat, joita pappi viilteli luomukseensa, viilsivät Gravenia kivuliaasti, mutta umpeutuivat hetken kuluttua. Verta hänestä ei vuotanut. Hänen ihonsa oli kylmä, veri oli jähmettynyt hänen suoniinsa, hänen sydämensä ei lyönyt, ja hänen jänteensä ja lihaksensa olivat jäykkiä. Mutta hän pystyi silti liikkumaan suhteellisen ketterästi ja nopeasti - hitaammin kuin eläessään, mutta kuitenkin nopeammin kuin vanha ja huonokuntoinen Nochroel.
Pappi ilmeisesti olikin huolestunut turvallisuudestaan, kun häntä voimakkaampi, laiminlyöty olento, jonka viha patoutui häntä kohtaan, oleili samassa talossa hänen kanssaan. Toisena yönä hän oli langettanut hallintaloitsun epäkuolleen ylle. Se tapahtui piirtämällä musta, pienistä riimuista muodostuva piiri Gravenin ympärille ja messuamalla loitsu. Graven tunsi vain oudon tunteen päänsä sisässä, kuin jokin olisi mennyt lukkoon.
"Tämä ei vielä anna minun ohjata kaikkia tekemisiäsi", Nochroel oli selittänyt suorasukaiseen tapaansa. "Mutta voin antaa sinulle käskyjä pitkienkin matkojen päästä, ja sinä et voi rikkoa niitä. Ja kun yrität tehdä jotain, joka ei miellytä minua, minä tunnen sen. Joten kapinointi ei onnistu."
Sitten hän oli ilmeisesti päässyt loitsujensa valottamisen makuun ja näyttänyt, miten oli herättänyt Gravenin kuolleista. Zombi sai nähdä mustakantisen kirjan, jonka vanhoille pergamenttisivuille oli kirjoitettu hänelle tuntemattomia kirjaimia ja karkeita piirroksia luurangoista ja mätänevistä ruumiista, ja kuulla, miten Nochroel oli sekoittanut kirjasta löytämänsä reseptin avulla voimakasta taikajuomaa, niellyt sen ja saanut sen avulla voiman luoda itselleen epäkuolleen alaisen.
"Ainesosia oli vaikeaa löytää", Nochroel oli kertonut. "Ja en usko, että onnistun siinä enää uudelleen. Joten sinä olet ainakin toistaiseksi ainutlaatuinen."
Sitten koitti neljäs yö.
* * *
Graven havahtui siihen, että kellarin ovi lävähti auki ja kiviportaikon yläpäästä tulvahti valoa pimeyteen, sokaisten epäkuolleen hetkeksi. Nyt jo tutuksi käynyt, Gravenin sydäntä raastava julma ääni huusi: "Ylös! Minulla on sinulle ensimmäinen tehtäväsi."
"Mitä?" Graven mutisi hieroen silmiään ja hivuttautuen istumaan nojaten selkäänsä kiviseinää vasten. Hänellä oli yhä yllään Nochroelin hänelle antama musta kaapu - jonka haju tuntui kaikkialla kellarissa - mutta valkoinen ruumispuku oli vaihdettu tummaan, kevyeen nahkahaarniskaan, jonka pappi oli ostanut hänelle torilta. Samalta torilta, jossa Graven oli hirtetty vähän yli viikkoa aikaisemmin. Ajatus sai väristykset käymään hänen selkäpiissään.
Odottamatta, että epäkuollut olisi virkistäytynyt ja selvittänyt unenpöpperöisiä ajatuksiaan, Nochroel jatkoi: "Etsit minulle erään vennon Koilliskaupungista. Hän käyttää nimeä Matren, on suunnilleen sinun kokoisesi, vihersilmäinen ja –tukkainen. Täällä hän luultavasti käyttää peruukkia, jotta ei joutuisi noidanmetsästäjien miekkoihin. Hänellä on varmasti ventoystäviä, joiden kanssa hän piileskelee vanhoissa raunioissa.”
Graven kuunteli hievahtamatta, tuskin hengittämättä – tosin hengitys oli hänelle enää vaistomainen reaktio. Sen pidätteleminen aiheutti vain pahoinvointia.
”Matrenilla on hallussaan tietoja, jotka minä tarvitsen. Kirje, pergamenttikäärö, tatuointi hänen nahassaan – en tiedä. Ehkä sitä ei ole olemassakaan hänen päänsä ulkopuolella. Sinun täytyy ottaa se selville, löytää se, tai tuoda hänet minulle elävänä.”
Graven sihahti. ”Lähetät minut ulos täältä, kaupunkiin? Mitä jos joku tunnistaa minut?”
”Ei rahvas sinua enää tunne. Kuolemastasi on jo viikkoja. Olet eilispäivän puheenaihe. Ja jos joku tunnistaa, saat sitten pakoilla – ja katsokin, ettet johda noidanmetsästäjiä minun kotiini!”
”Mitä ne tiedot ovat? Mitä vento ylipäätänsä tekee Ethedhénissä?”
”Ekathénin hauta”, Nochroel henkäisi silmät kirkkaina. Hänen kasvoilleen palasi samankaltainen himo, joka niiltä oli paistanut hänen katsellessaan uhriaan tämän teloituspäivänä.
”Se kuningas? Niin kuin Ekathénin Muurin nimeäjä?” Graven kysyi kaivellen muistiaan. Se ei toiminut enää niin kuin ennen.
”Sen enempää sinun ei tarvitse tietää”, Nochroel totesi ärsyttävästi, kun Graven olisi halunnut tietää lisää. ”Matren tietää, missä hauta on, ja sinun tulee toimittaa tieto minulle.” Suurrovasti virnisti ilkeästi. ”Tai tuhoutua yrittäessäsi.”
* * *
Gravenillä oli varusteinaan nahkapuvun ja viitan lisäksi vain lyhyt, yksinkertainen lyömämiekka, sekä oudon tuoksuinen nahkapussi. Nochroelin mukaan se oli nopeasti vaikuttavaa unimyrkkyä, jota hengittävä saisi oitis ilkeän sydänvian. Suurrovastin sanoista huolimatta hän piti tarkasti huolta siitä, että kukaan, joka hänet kaduilla ohitti, ei nähnyt hänen kasvojaan kokonaan. Hän piti mustan viitan hupun jatkuvasti päässään, oli kietonut tumman huivin suunsa ja leukansa ympärille ja käyttäytyi salamyhkäisesti ja varovasti. Matkatessaan Koilliskaupunkiin hän vältti leveimpiä ja vilkkaimpia katuja, kulki kapeita kujia ja varjoisia puistoalueita myöten. Ilta-aurinko ei hänen onnekseen lävistänyt tuhkaisia pilvikerroksia, joten hän saattoi kätkeytyä paremmin hämäryyteen.
Kun ilta alkoi tummeta yöksi ja ihmiset pakenivat kaduilta kotiensa turvaan, vinot kivitalot, holvit, tornirakennelmat ja aukiot Gravenin ympärillä vaihtuivat valottomiksi, rappeutuneiksi autiorakennuksiksi ja suoranaisiksi raunioiksi, ja niiden väleissä risteileviksi, synkiksi kujiksi. Hän saapui Koilliskaupunkiin, Ethedhénin syrjäisimpään ja ikävimpään kolkkaan, jossa asusti rottien ohella vain kerjäläisiä, roistoja, sekä olentoja, jotka olisivat saaneet parkkiintuneimmankin noidanmetsästäjän ilmeen vääntymään epäuskosta.
Tuntiessaan kylmän suonen sykäyksen vasemmassa nilkassaan Graven totesi kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.
Koilliskaupunki oli suuri ja vaarallinen, siinä missä mikä hyvänsä hiekkaerämaa - sinne eksyminen ilman vettä ja suojaa saattoi johtaa vain kuolemaan. Eläessään Graven komppanioineen oli tehnyt paljon työtä raivatakseen rosvojoukkoja ja hirviöitä sieltä. Nyt hän tunsi olevansa yksi niistä. Ajatus kuvotti hänen sisuskalujaan. Mutta joka tapauksessa hänellä olisi kova työ etsiä joku tietty ventojoukko yhden nimen perusteella, varsinkin kun Matren saattoi kulkea millä salanimellä hyvänsä.
Graven mietti, mitä Nochroel halusi jonkun historian henkilön haudasta, ja mikä oli tuonut vennon siihen paikkaan, johon he olivat vähiten tervetulleita koko maailmassa. Saisikohan hän Matrenilta vastauksia mihinkään?
Hän ohitti pimeän kujan, jossa kolme tummiin ryysyihin pukeutunutta, kolmikymppistä koditonta istuivat piirissä pienen nuotionliekin ympärillä. Tuli maalaili suuria, pelottavasti elehtiviä varjoja kujaa reunustaville harmaille tiiliseinille.
Jostainhan sitä oli aloitettava, hän tuumasi ja astui kujalle. Kerjäläiset kääntyivät kuin yhtenä miehenä katsomaan häntä. Kaikilla oli sumeat silmät ja kalpeat kasvot ja tukat. Yhdeltä puuttui koko nenä, sen tilalla oli vain suuri, vaaleanpunainen arpi, toisella oli musta silmä. He olivat eläimellisen pelokkaan oloisia. Graven näki kauhun kuvastuvan heidän silmistään, kuin he olisivat aistineet hänen olevan jotain muuta kuin tavallinen elävä. Tietenkin jokainen, joka kulki yksinään Koilliskaupungissa, oli joko niin vaarallinen, että häntä oli syytä pelätä, tai sitten typerä ja pian kuollut, joten miesten reaktio ei ollut epätavallinen.
Graven katseli kolmikkoa. Pienuudestaan huolimatta nuotio näytti lämpimältä ja iloiselta, ja miehet toverillisilta. Gravenin teki äkisti mieli istua heidän joukkoonsa, puhumaan, kuuntelemaan heidän tarinaansa, joka oli johtanut heidät tänne. Mutta kun hän otti askeleen heitä kohti, hänen jalkansa kramppasi ja hänen sydäntään kouraisi. Hetkeksi hänen silmissään pimeni. Sinisen tulen sauva lävisti hänen mielensä. Nochroelin ärähdys kajahti hänen korvissaan, pikemminkin tuntuen kuin kuuluen. Pysy asiassa! Graven oli kaatua maahan soran ja kivenkappaleiden peittämälle kujalle, joutui kamppailemaan hetken, ja sai lopulta pidettyä tuskasta kaarelle taipuneen vartalonsa tasapainossa. Hän nojasi parin hengenvedon ajan seinään ja kääntyi sitten takaisin kerjäläisiä kohti. He katsoivat häntä silmät pyöreinä kuin kohtauksen saanutta hullua.
Pysy asiassa. Selvä. Pysy asiassa. Hän ei saanut ilmeisesti harhautua hetkeksikään tehtävästään. ”Etsin miestä nimeltä Matren”, hän ilmoitti mennen suoraan asiaan. ”Hentorakenteinen, vihreäsilmäinen, liikuskelee pienessä porukassa. Ei näytä kuuluvan tänne.”
He eivät tietäneet mitään. Eivätkä seuraavat kerjäläiset. Eivätkä sitä seuraavat.
Mutta neljä tuntia etsittyään hän alkoi edistyä.
Graven saapui neljän korkean, tummasävyisen rakennelman ympäröimälle rauniorykelmälle. Ennen sen yli oli risteillyt koreita metallisiltoja, ja haarautuvat, terävät tornit olivat nousseet siitä, mutta ne olivat murtuneet muinaisten myllerryksien tiimellyksessä kivenmurikoiksi, seinien palasten väleistä sojottaviksi metallipiikeiksi ja autioiksi tiililaavuiksi.
Tarkastettuaan, että missään ei näkynyt liikettä, Graven lähti ylittämään raunioaukiota vaivalloisesti. Mutta ennen kuin ehti ottaa kolmannen askeleen, hän tunsi kylmän terän laskeutuvan kurkulleen ja jäntevän, tiukan käden puristuksen ranteensa ympärillä. Epäkuolleen mielessä häivähti kaamea ajatus siitä, että yllättäjä olisi voinut leikata oitis hänen kurkkunsa auki, ja hän olisi jäänyt vielä henkiin siitä.
Hän kamppaili hetken, yritti hapuilla miekkaansa, mutta se vedettiin sukkelasti pois hänen huotrastaan ja viskattiin varjoihin. Hänen jalkansa kampattiin alta ja pian hän huomasi makaavansa vatsallaan, kasvot painettuina soraa vasten, ja joku istui kahareisin hänen alaselkänsä päällä sitoen hänen ranteitaan yhteen hiertävällä hamppuköydellä.
Se oli pirun vikkelä ja hiljainen hyökkäys.
”Sinä olet vento”, Graven murahti hampaat kivessä.
”Mistä sinä sen tiedät?” kuiskasi kevyt, nuoren miehen ääni tiukasti. Ote Gravenin ranteista koveni.
”Kukaan ei ole noin nopea ja taitava…”
”Sinä olet harhaluuloinen. Miksi etsit Matrenia?”
”Mistä sinä sen tiedät?” Graven kysyi matkien toisen ääntä.
”Pitämällä silmäni auki.”
Tapa hänet, kuiskasi Nochroelin ääni heikkona mutta yhtä ärsyttävän käskevänä kuin aina.
Graven kamppaili vastaan, yrittäen päästä siteistä, mutta vaikka vento oli selvästi hentorakenteisen oloinen ja kevyt, hän sai pidettyä epäkuolleen maassa vaikeuksitta. He olivat näköjään sitkeämpiä ja vahvempia kuin päällepäin näytti.
Vento tuntui tajuavan, että hänen vastustajansa ruumis oli kalmankylmä ja sihahti kuuluvasti. ”Sinä olet…”
”Kuollut, tiedän”, Graven ärähti turhautuneena.
Kimakka, korviasärkevä vihellys kajahti Gravenin yläpuolella, kutsuen minuutin kuluttua paikalle ainakin kahden muun vennon askeleet. He eivät yrittäneet pysytellä hiljaa, joten epäkuollut saattoi kuulla heidät. Seurasi hiljaista supattelua suhisevalla, pehmeällä kielellä, josta Graven ei erottanut sanaakaan, ei edes puhujia toisistaan.
Sitten häneen tartuttiin molemmilta puolilta ja vedettiin polvilleen. Hän näki edessään varjoissa seisovan epäselvän, tumman hahmon, joka oli ilmeisesti pukeutunut vihreisiin vaatteisiin ja liehuvaan pellavaviittaan, joskaan Graven ei ollut ihan varma pimeydessä.
”Mikä on nimesi, epäkuollut?” hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti nuorekkaalta ja itsevarmalta, ja hän puhui kieltä täydellisesti, ilman aksenttia.
Graven ei heti vastannut. Vennon silmät pilkahtivat vihreinä varjoista.
”Sinut on alistettu ja loitsittu, etkä näytä olleen kovin kauaa kuolleena”, hän jatkoi. ”Me voimme auttaa sinua. Vapauttaa sinut. Saat koston, kuoleman rauhan, ja ehkäpä jopa uuden elämän, jos olet onnekas. Sinun täytyy vain luottaa meihin. Kysy itseltäsi, mitä menetettävää sinulla on?”
Hiljaisuus laskeutui; Nochroelin ääni oli vaiti, ja ventojen hengitys oli niin hiljaista, että he olisivat yhtä hyvin voineet pidätellä sitä. Graven painoi päänsä. Hän tiesi, että suurrovasti voisi kiduttaa häntä käsittämättömän julmilla tavoilla, jos saisi hänet kiinni petoksesta.
”Ei”, hän kuiskasi. ”Se on mahdotonta. Liian myöhäistä.”
”Mikä on nimesi?” vento kysyi uudelleen, entistä lempeämmin.
”Graven.”
Samassa hengenvedossa vento astui lähemmäs, ja Graven näki nyt hänet paremmin. Hänellä oli lehtimetsän värinen, pitkä ja leveä viitta, jonka hupun hän oli vetänyt syvälle päänsä ylle, mutta sekainen, ruskea tukka tulvi silti sen alta, peittäen hänen otsaansa ja ohimoitaan. Hänen piirteensä olivat hienostuneet mutta terävät, ja hänen silmänsä pistävän kirkkaanvihreät. Hänellä oli viitan alla ruskea nahka-asu, johon oli liitetty kevyitä metallinkappaleita suojaksi, vyöllä tupessa teräase, joka oli liian pitkä tikariksi ja liian lyhyt miekaksi, ja selässä nuoliviini, josta pisti vihreäsulkaisia vasamia. Kaarevaa, koristeellista tammijousta hän piti vasemmassa kädessään, kun hän veti oikealla vyöltään pienen kangaspussin.
Hän olisi sopinut täydellisesti yhteen minkä tahansa luontomaiseman kanssa, mutta ei keskelle näitä Ethedhénin rapistuneita autiokujia.
Hän avasi pussin, työnsi etusormensa sinne ja alkoi sitten piirtää selkä kumarassa piiriä polvistuneen Gravenin ympärille, edeten takaperin varmoin liikkein, komentaen kahta muuta ventoa väistämään. Hänen sormensa jätti vaalean maalijäljen kiveen.
”Mitä sinä teet?” Graven ihmetteli hieman hätääntyen, mutta vento vain sihahti hänelle kuin epäkuollut olisi häirinnyt hänen keskittymistään.
Kun ympyrä oli valmis – ja se oli erittäin pyöreä ja säännöllinen ollakseen niin nopeasti ja käsin kyhätty – vento piirsi kahdeksan tuntematonta, kiemuraista riimumerkkiä piirin sisään, astui kauemmas ja alkoi kuiskia itsekseen nopeasti.
Sitten hän keskeytti, mutisi ”Äsh, väärin”, ja aloitti ilmeisesti alusta.
Nouse ylös! Taistele! Nochroel karjui, ja Graven huomasi ettei enää voinut pysyä aloillaan. Hänen jalkansa nostivat hänet seisomaan ja aikoivat astua ulos ympyrän sisästä.
Sitten piiri ja riimut katosivat. Nochroelin ääni karjaisi epäuskoisesta vihasta, mutta haipui nopeasti ja katkesi. Sitä seurasi hiljaisuus. Graven räpäytti silmiään hämmästyksissään ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hän tunsi itsensä hyvin uupuneeksi.
”Olet vapaa”, Matren sanoi ja ojensi kätensä epäkuolleelle. Hän tarttui siihen ja antoi vennon vetää itsensä jaloilleen.
”Mutta älä vielä huokaise helpotuksesta”, sanoi toinen vento Gravenin takaa. Hän kääntyi katsomaan, ja kohtasi sinisen parin silmiä, jotka olivat ainakin yhtä kirkkaat kuin Matrenilla. Hänen kurkulleen laskeutui metalliterän kärki. ”Kuka helvetti sinun isäntäsi on, ja mitä hän meistä haluaa?”
3 – ”Noinkohan”
”Thran, rauhoitu”, Matren komensi astuen Gravenin ja vennon väliin, tuijottaen veitsen esiin vetänyttä tiukasti silmiin ja laskien kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle. ”Hänen isäntänsä ei enää hallitse hänen mieltään.”
”Hän on likainen epäkuollut”, Thran sanoi sylkäisten sanat suustaan, ”juuri samanlainen kuin se joka surmasi Daenain ja tytöt. Hän voi yhtä hyvin vain teeskennellä ja syödä meidän aivomme heti tilaisuuden saatuaan.”
Graven nielaisi, ja veitsi pisti hänen kurkkuunsa reiän kun hän teki niin. Se kirpaisi ilkeästi. Pienestä haavasta vuoti pieni, viileä veripisara.
Matren huokaisi turhautuneena ja pyöräytti silmiään. ”Kukaan ei voi korvata sinulle sitä, mitä Daenaille tapahtui, Thran. Mutta kaikki kuolleet eivät ole samanlaisia, kuten eivät ole kaikki elävätkään. Jos hän” – hän viittasi Graveniin peukalollaan olkansa yli – ”oli mielenhallinnan alla, jo se kertoo, että hänen isäntänsä ei luottanut häneen.” Hän kääntyi epäkuolleen puoleen. ”Mutta kerrohan meille. Kuka se oli?”
Graven epäröi hetken, hakien mielestään orjuuttajansa nimeä, ja vastasi sitten: ”Suurrovasti Nochroel.”
Matren rypisti kulmiaan. ”Niinkö? En ole kuullut hänestä paljon muuta kuin että hän on siivo mies, mutta hän kannatti ventovainoja kun Zharikissa kiisteltiin niistä. Me emme juuri pääse nuuskimaan huhuja, koska meidän pitää varoa ettemme tule tunnistetuiksi”, hän lisäsi hieman anteeksipyytävään sävyyn ja osoitti ruskeaa tukkansa. ”Tämä ei ole erityisen vakuuttava peruukki jos sitä katsoo läheltä päivänvalossa.”
Graveniin se kyllä olisi mennyt täydestä, mutta raunioilla olikin lähes pilkkopimeää. Thran kantoi suurehkoa puusoihtua, mutta se valaisi vain pienen kehän, ja tuntui vain saavan kaiken sen ulkopuolella näyttämään entistäkin tummemmalta. Ventoja oli kolme; Thran, Matren ja se, jonka kanssa Graven oli aluksi kamppaillut. Kolmas tarkkaili nyt ympäristöä ja partioi raunioaukion reunoja varjojen keskellä; hänet saattoi nähdä vain välillä siluettina hämärää vasten, ennen kuin hän jälleen katosi. Thran vaikutti edelleen epäluuloiselta ja mulkoili Gravenia Matrenin selän takaa, mutta vihreäviittainen vento oli selvästi joukon johtaja ja Thrankaan ei ilmeisesti ollut halukas toimimaan tämän tahtoa vasten. Jos Matren oli valmis luottamaan epäkuolleeseen, hänkin oli, vaikkakaan hänen ei tarvinnut pitää siitä.
”Mitä Nochroel meistä halusi?” Matren tiedusteli, katsoen Gravenia häiritsevän suoraan silmiin, milloinkaan räpäyttämättä omiaan.
”Hän… halusi tietää, missä jokin hauta oli”, Graven sanoi, ja hämääntyi hieman tajutessaan, että ei muistanut sitä enää sen tarkemmin. Ajatus etääntyi nytkin hänestä, vaikka se oli äsken ollut ihan kielen päällä. Hän kamppaili saadakseen siitä otteen, mutta se lipsui, ja onneksi Matren tuli apuun.
”Ekathénin hauta?” hän kysyi.
”Niin! Juuri niin!” Gravenia hävetti hieman. Hän oli käynyt kouluja poikana, ja Ekathén oli Valtakunnan suurimpia kuninkaita, historian merkkihenkilö, jonka nimi olisi pitänyt osata ensimmäisenä sanoa kaikista Ethedhénin hallitsijoista. Niin yksinkertaisen asian unohtaminen oli jotenkin outoa eikä ollenkaan hänen tapaistaan. Matrenia se ei kuitenkaan vaikuttanut kummastuttavan. Vento oli vajonnut ajatuksiinsa.
”Ekathénin hauta… Ekathénin hauta”, hän mumisi.
”Mitä siellä on?” Graven kysyi uteliaana. Kuninkaan haudasta hän ei ollut koskaan kuullutkaan.
Thran rykäisi. ”Kaikella kunnioituksella, Matren, onkohan järkevää kertoa sitä hänelle? Vaikka hän olisikin muuttunut, Nochroel voi silti kiduttaa tiedon irti hänestä vaivoitta, jos saa hänet kiinni.”
Matren hymähti. ”Ja sinustako ei, Thran?”
Vento mulkaisi Matrenia ja marssi tiehensä.
”Mitä tuo oli?” Graven kysyi rypistäen kulmiaan.
”Thran ei tiedä sitä itsekään”, Matren vastasi virnistäen. ”Enkä kyllä minäkään. Ekathénin hauta on… hauta, siellä on muinaisen kuninkaan luuranko ja kruunu. En keksi, mitä Nochroel saattaisi niistä haluta.” Hän kohautti olkiaan. ”Ehkä hän kuvittelee hyötyvänsä jotain Ekathénin herättämistä henkiin epäkuolleena palvelijanaan.”
”Minulle hän ei ainakaan kertonut mitään”, Graven kertoi, pudistellen päätään ventojen kummallisille tavoille. ”Olin hänen luonaan vain neljä päivää.”
Matren nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen katseessaan näkyi sääliä, ja se ärsytti Gravenia. ”Mitä sinulle tapahtui? Kuka olit eläessäsi?”
”Erään kaupunginkaartin komppanian kapteeni. Minua syytettiin kahden minua korkea-arvoisemman upseerin kotiin murtautumisesta ja heidän murhistaan, vaikka en ollut tehnyt mitään. Minua odotti ylennys virkaan, johon en olisi muuten ikinä päässyt, kun heidän paikkansa vapautuivat. Kotoani löytyi heidän varastettuja tavaroitaan. Asun yksin, joten kukaan ei voinut vahvistaa, että olin nukkumassa murhayönä. Kaikki löytyi, tappoasetta myöten. Minut tuomittiin ja hirtettiin…” Graven puhui lakonisesti, tunteettomalla ja tasaisella äänellä, mutta hänen otsansa alkoi rypistyä ja Matren näki vihan syttyvän hänen elottomiin silmiinsä. ”Ja Nochroel oli mukana teloituksessa. Hän katsoi minua kuin lapsi joulukinkkua, himo kasvoilta paistaen. Tietäen, että olisin kohta hänen.”
Matren laski kätensä hänen olkapäälleen. Se ei tuonut lohtua.
Sitten yhtäkkiä kaikki kääntyi jälleen päälaelleen. Jostain kuului huuto: ”Ventoja! Neljä aseistautunutta ventoa! Hyökkäykseen!”
Kaikki muuttui sekavaksi kaaokseksi. Kujilta juoksi raunioiden sekaan joukko Ethedhénin kaartin sotilaita heilutellen miekkojaan ja huutaen käskyjä muodostelmaan asettumiseksi. Graven ei pimeässä nähnyt heitä kovin hyvin, mutta kun hänen mielensä oli hetken haparoinut hän tunnisti kirkkaasti valkeat asepuvut, keihäät ja miekat. Hän oli itse kerran komentanut tällaista joukkoa, ja aiemmin itse taistellut samanlaisessa sotasovassa. Juuri tällä lailla.
Graven hämmentyi äkillisestä rynnäköstä eikä muistanut ollenkaan, että oli itse antanut määräyksen käydä oitis päälle jos näki ventoja. ”Heistä ei voi olla kuin harmia”, hän oli murahtanut Dimirille, eräälle alaisistaan, ”ja jos viivyttelee hetkenkin, he pääsevät pakoon tai kiertävät selustaan.”
Thran loikki ketterästi raunioiden yli vetäisten vyöltään kaksi kaarevaa, ohutta miekkaa. Kaksi kaartilaista ympäröi hänet ja yritti tökkiä häntä keihäillä, mutta hän pyörähti oitis ympäri sapelit tanassa muodostaen kuolettavan teräspyörän, joka leikkasi keihäiden puuvarret katki. Ennen kuin kaartilaiset ehtivät vetää miekkojaan esille, vento oli jo silpaissut toiselta kaikki kymmenen sormea irti. Matren ja tuntematon vento asettuivat vierekkäin, jouset kädessä, ja alkoivat ladata hyökkääjiä täyteen sulitettuja nuolia. Sanaton kauhu täytti Gravenin kun hän katsoi asetoveriensa lakoavan maahan edessään. Hän yritti ajatella, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät toimimasta. Hän oli epävarma ja hämääntynyt eikä tiennyt, kenen kimppuun hänen olisi pitänyt käydä. Niinpä hän vain jähmettyi seisomaan aloillaan kuin jonkin Nochroelin julman loitsun alaisena.
Kaartilaisia oli ehkä kymmenen, mutta heistä puolet kaatui ennen kuin taistelu ehti kunnolla alkaakaan. Loput tajusivat, että oli hyödytöntä yrittää vastarintaa, nostivat kilpensä jotteivat nuolet olisi lävistäneet heitä ja alkoivat perääntyä hitaasti. Thran seisahtui, vilkaisi kysyvästi Matrenia, joka pudisti päätään, ja kiiruhti sitten pois kaartilaisten läheltä päästäen heidät pakoon.
”Heidät pitäisi kaikki tappaa”, hän murahti. ”He vievät sanan meistä eteenpäin.”
”Silloin me emme enää ole täällä”, Matren vastasi tiukka ilme kasvoillaan ja laski jousensa. ”Kaarti tietää joka tapauksessa, että täällä piileksii jonkin verran ventoja.”
”Varmasti tietävätkin, jos me kohtelemme helläkätisesti kaikkia jotka näkevät meidät!” Thran tiuskaisi, mutta hiljeni nähdessään Matrenin ilmeen. Sitten hän kääntyi katsomaan Gravenia, joka paraikaa vajosi polvilleen soraan.
Epäkuollut tuijotti varjoihin vetäytyviä, yhä varuillaan olevia sotilaita. Ja yksi heistä tuijotti takaisin. Graven olisi voinut vannoa tuntevansa nuo kasvot, jopa nimi häilyi hänen ajatustensa laitamilla. Kaartilainen oli jo kaukana, mutta Graven oli silti erottavinaan tämän muodostavan hämmästyneen sanan huulillaan, ja tiesi että hänet oli tunnistettu.
* * *
”Prinssi! Prinssi! Prinssi!” Nikol huusi juostessaan täyttä vauhtia kuninkaanlinnan käytäviä eteenpäin rengaspanssari kilisten ja miekan huotra hakaten reittä vasten. Palvelusväki, vartijat ja satunnaiset ylimykset katsoivat kummastuneina ja paheksuen hänen peräänsä, kun hän ohitti heidät hihoja hipoen. Hän ei välittänyt. Kun hän ryntäsi sisään kuninkaallisten asuinhuoneiden siipeen, hänen kasvonsa olivat punaiset ja hikiset ja hänen henkensä kulki vain vaivalloisesti hinkuen. Hän oli juossut koko matkan vartiotuvalta linnaan, eivätkä prinssit asuneet ensimmäisessä kerroksessa.
”Prinssi!” hän huohotti ovea vahtivalle miehelle, joka kohotti kulmaansa. ”Minun täytyy puhua prinssin kanssa, heti!”
”Rauhoitu, Nikol”, vartija sanoi hivenen huvittuneena. ”Kumman?”
”Kumman vain”, Nikol vastasi nojaten kiviseinään ja puuskuttaen silmät kiinni. ”Tuon kiireisen sanan kapteeni Colinheimilta. Uskon sen kiinnostavan kumpaa tahansa prinssiä suuresti.”
”Pelkään pahoin, että prinssi Gadlot ei ole tavattavissa. Mutta Theralond on juuri aterialla. Tuskinpa hän pahastuu, vaikka häiritsisit häntä.”
Aterialla. Ruokasalissa, joka oli kolmen portaikon ja kahden salin päässä. Nikol nyökkäsi ja jatkoi juoksuaan.
Vaikka prinssi Theralond oli vasta kahdeksantoista, hän oli veljensä ohella arvostetuimpia miehiä Ethedhénin kaartin keskuudessa. Kaupungissa oli paljon hämäräperäistä toimintaa, rötöstelijöitä, juonittelijoita ja jopa hirviöitä, ja sen sijaan että olisivat lähettäneet kaartilaiset taistelemaan niitä vastaan, prinssit usein ottivat kaartin mukaansa pikemminkin henkivartijoikseen käydessään itse henkilökohtaisesti kamppailuun. He olivat sekä esikuvia että ystäviä, aina kiinnostuneita kaartilaisten ongelmista ja huolenaiheista, ja aina valmiita vetämään miekkansa ja rynnistämään seikkailuun – sillä seikkailuina he näkivät sen, mikä oli kaartille työtä. Ja sitä kautta he innoittivat sotilaita, saivat nämä tajuamaan mikä kunniallinen ja etuoikeutettu asema heille oli myönnetty.
Kun nuori, hengästynyt kaartilainen säntäsi ruokasaliin, Theralond arvasi heti, että tämä päivä ei sujuisikaan leppoisina kävelyretkinä puistoon, vaan edessä oli aseiden heiluttelua. Hän istui pitkän, ruokaa täyteen katetun puupöydän takana joukon palvelusväkeä ja muutaman aatelisen kanssa. Hän kohotti katseensa puolikkaasta lampaankyljyksestään ja sitä kehystävästä salaatista, kaiveli hetken muistiaan ja tunnisti sitten Nikolin. Tämä oli liittynyt kaartiin vasta muutamaa kuukautta aiemmin ja oli vielä hivenen epävarma ja arka ylempiensä seurassa. Theralondia sellainen ärsytti. Hän ei itse milloinkaan tuntenut itseään jotenkin muita korkea-arvoisemmaksi, vaikka olikin ylhäistä syntyperää.
”Mitä on tapahtunut?” Theralond kysyi. Muut salissa olijat vain nyrpistelivät nenäänsä töykeälle sisääntulolle ja huomiolle, jota prinssi osoitti vartijalle.
”Prinssini, kapteeni Graven…” Nikol puhisi. ”Kapteeni Graven on elossa.”
Prinssi kurtisti kulmiaan. Graven Doros. Urhea ja luotettava kapteeni, joka oli paljastunut maanpetturiksi ja hirtetty. Ja kuollut. Ja haudattu. Melkein kolme viikkoa sitten.
”Noinkohan?” hän kysyi epäuskoisena.
Nikol nyökytteli. ”Näin hänet omin silmin ja ilmoitin oitis kapteeni Colinheimille. Hän lähetti minut luoksenne. Prinssini, se oli Graven eikä kukaan muu. Hänellä ei ollut asepukuaan, mutta tunnistaisin hänet missä vain. Ja hänkin tunnisti minut, tai ainakin katsoi minua. Se oli Koilliskaupungissa. Siellä oli kolme ventoa, jotka ajoivat meidät tiehemme. Menetimme kuusi hyvää miestä. Ja Graven oli siellä, katsoi meitä ilmeettömästi kuin… Kuin kuollut. Ja hän oli kalpea, hyvin, hyvin kalpea. Mutta hän seisoi jaloillaan ja katseli ympärilleen, jäykästi kyllä, mutta…”
Theralond jähmettyi. Hänen mielensä kelasi läpi kaameita kuvia mädäntyneistä kalmoista, ulvovista aaveista, vampyyreistä ja kaiken maailman epäkuolleista hirviöistä, joita hän oli leikellyt kappaleiksi jo vuosikausia Ethedhénin syrjäisillä kujilla.
”Tämä täytyy tutkia”, prinssi lausahti. ”Kutsu tuomari Raen ja suurrovasti Nochroel luokseni… Tai ei, menen itse tapaamaan heitä. Valmistakaa hevoseni.”
Nikol nyökkäsi, kääntyi ja pinkaisi ulos salista. Mutta heti ulos ovesta päästyään ja käytävän kulmasta käännyttyään hän lyyhistyi puolitajuttomana istualleen.
”Antakaa minulle lohikäärme, niin taistelen sitä vastaan, mutta älkää laittako minua enää juoksemaan haarniskassa…” hän mumisi itsekseen.
4 – Nochroel valmistautuu
Suurrovasti Nochroel kyyristeli kivilattialla takapuoli pystyssä, pieni, tumma hiilitikku kädessään ja vanha, kellertävä pergamenttisivuinen kirja edessään lojumassa. Hän silmäsi vuorotellen kirjaa tarkkaan ja raaputti hiilellä kiviin pieniä merkkejä. Usein hän teki korjauksia, lisäyksiä tai saattoi pyyhkäistä useita riimuja pois hihallaan ja aloittaa kopioimisen alusta. Silloin hän murisi ärtyneenä asentoa, joka vaivasi hänen vanhaa selkäänsä, ja lattiasta hohkaavaa kylmyyttä. Hän ei myöskään pitänyt aivastuttavasta hiilipölystä, joka tahri hänen kätensä ja kasvonsa, kun hän pyyhki niiltä hikeä.
Mutta hän tiesi, että tämä oli pakko tehdä, jotta hänen suunnitelmansa toimisi. Vallan eteen täytyi nähdä vaivaa, ja Nochroel tiesi sen.
Hän kirjoitti muinaisia merkkejään oman kartanonsa eteissaliin, aivan suurten etuovien eteen. Mikäli kaikki menisi kuten hän tahtoi, ensimmäinen ihminen joka saliin tulisi, astuisi suoraan niistä muodostuvan piirin keskelle eikä huomaisi sitä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sali oli messinkisin kyntteliköin valaistu, kolho holvikammio, josta johti suuria, pimeitä oviaukkoja yläkerran ja kellarin portaikkoihin, keittiösaliin, takkahuoneeseen, tyhjinä ammottaviin palvelusväen tiloihin ja niiden kautta lukuisiin varastoihin. Mattoa tai seinävaatteita ei ollut, ainoastaan hämähäkinseittien sotkemia, marmorisia rintakuvia ja synkkäsävyisiä maalauksia.
Mikäli se hiivatin Graven ei olisi karannut ventojen matkaan, hän olisi voinut tehdä tämänkin työn Nochroelin puolesta. Se tieto ärsytti suurrovastia ehkä kaikista eniten. Siitä asti, kun hän oli mielessään nähnyt Gravenin silmien kautta, miten Matren oli lausunut kalmon vapauttaneen loitsun, Nochroel oli keksinyt yhä enemmän ja enemmän tehtäviä tahdottomalle palvelijalleen. Joka kerta suurrovasti kirosi raskaasti, että oli käyttänyt kaiken taikajuomansa Gravenin luomiseen.
Tai, tietenkin, kuten vain hän itse tiesi, melkein kaiken…
Kun riimuympyrä oli valmistunut, Nochroel nousi, pudisteli vaatteitaan, heitti hiilenpalan nurkkaan ja nousi ylös pukeutumaan parhaisiinsa. Hänen täytyisi olla edustavan näköinen kun hän menisi tervehtimään ystäväänsä tuomari Raenia, ja odottivathan he sentään prinssi Theralondiakin saapuvaksi. Suurrovasti hymyili kierosti. Pian hän itse olisi arvovaltaisin vieras noista kolmesta.
* * *
Graven istui vankan tukin päällä. Se oli joskus ollut arvostetun ravintolan katon tukipylväs, mutta jokin kauan sitten unohtunut onnettomuus tai tihutyö oli saanut sen romahtamaan muun katon mukana. Oli mahdoton sanoa, olivatko paksujen kiviseinien puuttuvat osatkin tuhoutuneet silloin, vai olivatko sateet ja tuuli kuluttaneet ne aikojen saatossa. Puu oli tummunutta, mutta ei vieläkään lahonnutta, niin hyvin se oli aikanaan valmistettu ja käsitelty.
Kivenlohkareiden välissä makasi pitkä, harmaa sisilisko. Graven ei tiennyt, oliko se tehty savesta vai veistetty kivestä, mutta osasi ihailla taitoa, jolla sen silmät, kynnet ja viehkeästi kaartuva pyrstö oli muotoiltu. Se näytti aivan kuin se olisi ollut aito ja vain paistatellut auringossa, mutta aurinkoa ei ollut. Avoimesta rauniotalosta näkyi suoraan taivaalle, jossa hiilenharmaat pilvimassat olivat jäätyneet paikoilleen yhtä tiukasti kuin liskoveistos.
Gravenin seurassa oli kaksi ventoa, jotka nojailivat hiljaa seiniin ja tyhjiin ovenkarmeihin ja vaihtoivat silloin tällöin sanan tai kaksi omalla kielellään. Kiinnittäessään heihin huomionsa Graven ymmärsi hitaasti, ettei enää tiennyt heistä kummankaan nimeä. Hän muisti, että toinen heistä käytti peruukkia, ja sen alla hänellä oli vihreä tukka, mutta ei ollut aivan varma miksi muut olivat kutsuneet häntä. Metath – tai Martel? Hetken pohdittuaan hän tuli siihen tulokseen, että toisen heistä nimeä hän ei ollut kuullutkaan. Kolmas vento, se joka oli uhannut häntä veitsellä, oli lähtenyt tutkimaan jotain. Partioimaan, kenties. Hänen nimensä oli ollut Thran. Aivan niin.
Arvonsa ja elämänsä menettänyt kapteeni oli huolissaan nyt järkensäkin pysyvyydestä. Joka ajatukseen oli niin vaikea tarrata. Helpompaa oli antaa mietteiden harhailla rauhassa, seurata mielijohteita, jotka yleensä sitten palasivat takaisin ventoihin ja sisiliskoihin. Muistot olivat vaarallisempia. Ne johtivat poispäin, menneisyyteen, menetettyihin nimiin ja kasvoihin ja onnen hetkiin, jotka nyt olivat iäksi saavuttamattomissa.
”Graven? Oletko kunnossa?” kysyi peruukkipäinen vento, Gravenin pelastaneen joukon johtaja.
”Kunnossa?” Graven vastasi. ”Minä… Miten niin?” Hän tajusi silloin, että molemmat vennot tuijottivat häntä kuin hän olisi tehnyt jotain ennenkuulumatonta. Hän tunsi jonkin kutittelevan kasvojaan.
”Sinä… itket”, nimeämätön vento sanoi, hieman tottumattomasti sanoja murtaen. Ventojohtaja mulkaisi häntä ja kertoi Gravenille hienotunteisemmin: ”On tietääkseni hyvin harvinaista, että sinun kaltaisesi… vuodattavat kyyneleitä. Mutta emme ole Tuathandissa milloinkaan saaneet tilaisuutta kunnolla tutkia epäkuolleita, varsinkaan sellaisia, jotka eivät ole olleet kuolleena kovin pitkään.” Hän pudisti päätään miettivän näköisenä. ”Olisi suuri tilaisuus saada viedä sinut mukanamme, kun palaamme vuorten taakse… Mutta emme saa vielä keskustella sellaista, kun olemme hädin tuskin aloittaneet tehtäväämme.”
Leimahtava viha hänen sisällään yllätti Gravenin itsensäkin.
”Mikä tehtävä? Minulla ei ole tehtävää! Se ainut, joka minulle annettiin, on jäänyt täyttämättä. Minä en edes tiedä, mitä te aiotte tehdä. Enkä tiedä, mitä ihmettä minä voin enää milloinkaan tehdä.”
Matren säpsähti. ”Etkö tahdo kostaa Nochroelille?”
”Mitä?” Raivo katosi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Graven huomasi loikanneensa jaloilleen ja puineensa nyrkkiään ventoja kohti, ja istui nyt takaisin tukin päälle. Hän tunsi itsensä hyvin uupuneeksi. Hänen olisi tehnyt mieli vain käydä makuulle ja sulkea silmänsä.
”Suurrovasti varasti sinulta kuoleman rauhasi. Ja minusta näyttää mahdolliselta, että hän oli myös elämäsi varkauden takana. Hän on vaikutusvaltainen mies, ja kävisi järkeen että hän lavasti sinut syylliseksi rikoksiisi saadakseen sinut hautaan ja sitä kautta palvelijakseen. Etkö ole hänelle vihainen?” Matren puhui rauhalliseen ja kysyvään sävyyn, tarkkaillen Gravenin reaktioita kuin jokin tieteilijä. Tuijotus hermostutti Gravenia. Hän tunsi syvällä itsessään oudon eläimellisen halun paeta tai tappaa molemmat vennot.
”Vihainen?” hän mutisi. ”En tiedä. Olen väsynyt.”
Matren nyökkäsi kuin olisi saanut vastauksen kysymykseensä, mutta ei näyttänyt oliko vastaus ollut odotettu vai yllättävä. Graven vajosi jälleen hiljaisiin mietteisiinsä ja painoi päänsä. Vento kääntyi toveriinsa päin ja vaihtoi Tuathandin kieleen puhuessaan tälle.
”L’etathrac, me emme voi enää pitkään luottaa häneen”, hän sanoi ja toinen vento nyökkäsi. Matren havaitsi häivähdyksen pelkoa ystävänsä kasvoilla ja hymyili rohkaisevasti. ”Hän ei käy kimppuumme niin kauan kuin jaksaa muistaa, että autoimme häntä, mutta jos hän unohtaa mitä suurrovasti teki hänelle, on mahdollista että hän unohtaa myös sen, että olemme hänen ystäviään.”
”Miten hän saattaa unohtaa?” L’etathrac kysyi. ”Eihän siitä ole vielä päivääkään. Hän ei tunnu tajuavan enää oikein mitään. Hänen tunteensa eivät ole johdonmukaisia. Ja… se kauhistuttaa minua. Hän on vahva. Ehkä riittävän vahva surmaamaan meidät molemmat. Ja hän saattaa tehdä sen pelkästä oikusta.”
”Älä huoli”, Matren vastasi synkästi. ”Mikäli tilanne menee niin pitkälle, minulla on nuoli ja jouseni valmiina. Eikä Thrankaan luultavasti viivy enää kauaa.”
Silloin Graven puhui jälleen keskeyttäen ventojen vikkeläkielisen sananvaihdon. Hän harkitsi joka sanaa, kuin olisi taistellut muistaakseen mikä tuli seuraavana. ”Puhuit tehtävästä… Matren. Minkä tähden te olette täällä Ethedhénissä, kaukana kotoanne?”
Vennot vilkaisivat toisiaan. Matren vastasi luottamuksellisesti: ”Etsimme kadonnutta loitsukirjaa.”
Gravenin silmät laajenivat. Vento hymyili hänelle kuin lapselle, joka tahtoo kuulla iltasadun, ja alkoi kertoa. ”Kotikaupungissamme Thataalissa on suuri kirjasto täynnä teoksia, jotka sisältävät muinaista taikuutta. Niitä vartioidaan tarkasti, sillä kauan sitten eräs ventoprinssi, jota nykyään kutsutaan Mustaksi, kutsui pahoja voimia esiin noita taikoja käyttäen, ja ajoi kansamme sotaan vanhan ajan demoneja vastaan. Jotta kukaan ei tekisi sitä uudelleen, kirjoja valvotaan. Niitä ei ole poltettu, sillä Tuathandin vanhimmat lait kieltävät tiedon tuhoamisen, mutta kukaan ei saa enää lukea niitä.
Siksi kaikki olivat järkyttyneitä, kun vartijat huomasivat että yksi kirjoista puuttui. Saimme tietää, että joku oli käynyt kirjastossa viittaan verhoutuneena ja jonkin valheen tai taian verhoamana näpistänyt sieltä yhden niteen. Vartijat kertoivat, että hän ei ollut puhunut kieltämme kuin syntyperäinen, ja linnassa oltiin nähty muukalainen, jota epäiltiin ihmiseksi. Kadulla muutamat muutkin väittivät nähneensä naamioituneen miehen ratsastavan ulos kaupungista. Minut ja toverini lähetettiin Ethedhéniin ottamaan selvää, onko täällä joku joka käyttää taikuutta, joka voisi olla peräisin vennoilta.
Kukaan ei ole lukenut varastettua kirjaa satoihin vuosiin, joten emme voi tietää mitä loitsuja se sisältää. Mutta minusta tuntuu todennäköiseltä, että Nochroel oli varkauden takana, ja kirjassa oli jonkinlaisia kuolleistamanauksia, joita hän käytti sinuun. Ja aikoo kenties käyttää kuningas Ekathénin luihin.” Matren vaikeni. Graven tuijotti häntä yhä hämmästyksissään. Kuvat Thataalin synkistä, lumotuista kirjastoista, ikivanhoista taioista ja demoneista ja kuninkaallisista kieppuivat epäkuolleen silmissä.
”Aivan kuin pieni lapsi”, L’etathrac hymähti ventojen kielellä. Matren hymyili, mutta hymyä joka oli täynnä myötätuntoa.
Silloin sisilisko värähti kuin kylmä vire olisi puistattanut sitä, ja se livahti Gravenin silmien edessä kivien väliin ja katosi pieneen koloon seinässä.
* * *
Ilman uljasta, kirkkaanpunaista virka-asuaan tuomari Raen näytti vain lihavalta, puolittain kaljulta mieheltä, jolla oli kotonaan paljon rikkauksia. Hänen talonsa oli täynnä uusia metalliesineitä, joiden kulmat oli kaiverrettu hienostuneiksi, teräviksi kärjiksi, sekä viininpunaisella, pehmeällä kankaalla päällystettyjä puukalusteita.
Tuomari ja Nochroel istuivat tilavassa, suuren, valkean takan lämmittämässä olohuoneessa, jossa siniseen mekkoon pukeutunut palvelustyttö lakaisi pölyjä nurkista ja suuresta, pyöreästä, punaisesta matosta. Nochroel ei juuri nauttinut upottavasta nojatuolistaan, varsinkin kun hän joutui katselemaan miten arvon tuomari häpäisi itseään kaatamalla prameaan pikariinsa jo kolmatta kertaa lisää valkoviiniä. Miten tämä korkea herra saattoikaan Zharikin suurrovastin edessä syyllistyä moiseen syntiin ja jatkaa keskustelua samaan aikaan kaikessa rauhassa? Nochroel pyöritteli silmiään ylimielisesti ja yritti löytää mukavaa asentoa tuolistaan.
Tuomari Raen esitteli arvailuja siitä, mitä prinssi Theralond mahtoi heistä haluta. Viestintuoja oli sanonut asian olevan kiireellinen ja ehdottanut ensin, että prinssi kävisi heidän kummankin kotona, mutta Nochroel oli kunnioittavasti kieltäytynyt ja tarjoutunut tulemaan itse tuomarin asuntoon, jotta prinssi välttyisi ylimääräiseltä matkustamiselta.
Suurrovasti toivoi, että se ei ollut liian epäilyttävää, mutta hän ei tahtonut ottaa sitä riskiä, että kuninkaallisen perheen jäsen tulisi nuuskimaan hänen kellariaan.
Tunnin kuluttua paasipoika saapui ovelle ja ilmoitti tuomarille, että prinssi oli saapunut. Raen nousi – ja Nochroel pani merkille, että noin suuren mahan kanssa se ei ollut aivan yksinkertainen tehtävä – ja kehotti vierastaan seuraamaan itseään rientäessään alakertaan prinssiä tapaamaan.
Theralond oli pukeutunut tavanomaiseen, valkoiseen viittaansa, mutta kaikki ei ollut aivan kunnossa. Hän oli sitonut pitkän, mustan tukkansa poninhännälle kuin olisi odottanut toimintaa pikemminkin kuin keskustelutuokiota ylhäisten herrojen kanssa, ja hänen kupeellaan roikkui hänen luotetun miekkansa huotra. Se sai Nochroelin hieman säpsähtämään, joskin hän hillitsi silmiään pyöristymästä. Olivatko asiat edenneet jo näin pitkälle? Hän alkoi harmitella, että hänen taikapiirinsä oli niin kaukana.
”En toivoakseni joudu viivyttämään teitä kauaa”, prinssi sanoi kohteliaiden tervehdyksien jälkeen. Hän hymyili mutta puhui tiukkaan sävyyn.
”Älkää toki pitäkö kiirettä, arvon prinssi”, Raen sanoi, johdattaen tätä takaisin oleskeluhuoneeseen. ”Seuranne ei millään muotoa häiritse.” Hän viittoi Theralondia istumaan Nochroelin viereen toiseen samanlaiseen tuoliin ja jatkoi viinin maistelemista. Palvelija toi pian uuden pikarin prinssiä varten ja Raen kaatoi hänellekin.
Mikä etikettivirhe, Nochroel ajatteli ärsyyntyneenä. Kysymättä, ja teki sen vielä itse vaikka palvelijakin on paikalla.
”Asiani koskee kapteeni Graven Dorosia, joka hirtettiin kolmisen viikkoa takaperin”, prinssi ilmoitti ja kostutti hivenen huuliaan viinillä. ”Mikäli muistatte hänet.”
”Totta kai”, Raen vastasi. Nochroel tyytyi nyökkäämään, jottei olisi näyttänyt pidättävänsä hengitystään.
”Näyttää siltä, että hän ei ole enää kuollut.”
Nochroel yskäisi koväänisesti. ”Anteeksi?”
”Ehkä hänen kuolemansa oli lavastettu. Ehkä pelissä on mustaa magiaa. Minä aion ottaa siitä selvän.”
Tuomari Raen katsoi prinssiä hämmästyneenä. ”Tämähän on… uskomatonta! Oletteko aivan varma?”
Prinssi kohautti olkapäitään. ”Eräs hänen johtamansa komppanian sotilaista kertoi nähneensä hänet ventojoukon seurassa Koilliskaupungissa viime yönä. Ja sain viestin, jonka mukaan hänen paikkansa ottanut kapteeni Colinheim, rehti ja luotettava mies, on tehnyt tiedusteluja Koilliskaupungin niissä osissa, ja saanut tietää että myös useat kodittomat kerjäläiset siellä ovat nähneet kovasti Gravenin näköisen, kalpean miehen kyselemässä vennoista.” Hän silmäili salaliittolaisesti tuomaria ja kasvoiltaan vihertäväksi muuttuvaa suurrovastia. ”Haluaisin tietää enemmän Gravenin kuolemasta.”
Raen nielaisi. ”Hän oli aina ennen noudattanut lakia, ja siksi oli hyvin omituista että hän syyllistyi niin vakavaan rikkeeseen. Graven surmasi kaksi häntä komentavaa kaupunginkaartin upseeria saadakseen heidän paikkansa, ja varasti arvotavaraa heidän kotoaan, ilmeisesti aikomuksenaan myydä se epärehellisille kauppiaille. Kaikki löytyi piilotettuna Gravenin talon maakellarista, samoin kuin nyrkkirauta jolla upseerit oli hakattu hengiltä. Graven ei milloinkaan myöntänyt rikosta, mutta kenelläkään muulla ei ollut syytä lavastaa häntä syylliseksi…”
”Mihin hänet on haudattu?” Ther kysyi suoraan Nochroelilta.
Suurrovasti ajatteli: Tämä on suuri kokeeni. Minun täytyy valehdella näyttävästi ja vakuuttavasti tai kaikki saattaa olla menetettyä. Virheisiin ei nyt ole varaa. Ääneen hän sanoi: ”Hänet aiottiin haudata hänen sukukryptaansa, mutta viime hetkellä hänen äitinsä muuttikin mielensä ja lausui julki tahtonsa, että hänet lasketaan nimettömään hautaan ettei hänen nimensä tahraa sukuhautaa. Ruumiin sijainti ei siis ole tiedossa.”
”Mitä Zharikin pyhät säädökset sanovat kuolleiden henkiin herättämisestä muiden kuin Herran toimesta?” Theralond kysyi, vaikka tiesi oikein hyvin.
”Että ken kajoaa mustalla taikuudella ruumiiseen, tulee polttaa roviolla, ja hänen ruumiinsa tulee hakata kappaleiksi jottei hänen oma taikuutensa enää palauttaisi häntä itseään henkiin”, Nochroel sanoi tyynesti ja katsoi prinssiä silmiin.
”Oletan, että annatte kaiken mahdollisen tuen tämän asian selvittämiseksi”, Theralond sanoi kohteliaaseen sävyyn, ”jotta syylliset saisivat ansaitsemansa rangaistuksen.”
”Luonnollisesti, arvon prinssi.”
Theralond nyökkäsi, nousi sanaa sanomatta, käänsi selkänsä ja marssi tiehensä. Nochroel tuijotti hänen peräänsä silmät salamoiden. Sitten hän muisti että tuomarikin oli paikalla ja kääntyi tämän puoleen. Raenilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä äsken oli tapahtunut, vaan sulatteli edelleen uutisia Gravenin kuolemasta.
”Arvon tuomari”, Nochroel aloitti rykäisten saadakseen Raenin huomion. ”Mitä jos tulisitte luokseni kylään hetkeksi, niin voisimme puhua tästä kammottavasta tapauksesta ja pohtia, mitä tekisimme? Minulla on muutamia teoksia, joissa puhutaan kuolleistamanauksen tunnistamisesta ja tuhoamisesta, ja teidän apunne tuskin olisi pahitteeksi.”
Tuomari nyökkäsi oitis ja vastasi: ”Mikäli niin tahdotte.” Hän kutsui palvelijan hakemaan ulkotakkinsa, ja yhdessä he lähtivät alakertaan. Nochroel kävi suunnitelmansa moneen kertaan mielessään läpi, kun he kävelivät Ethedhénin leveitä pääkatuja myöten suurrovastin kartanolle, ja yritti parhaansa mukaan myös kuunnella Raenin merkityksetöntä höpinää ja vastailla kohteliaasti.
Nochroel yritti arvioida, miten kiire hänellä oli, ja miten paljon prinssi tiesi tai arvasi. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Graven oli jo saatu kiinni ja häntä kuulusteltiin, ja Theralond tiesi mitä Nochroel oli öisin puuhannut. Mutta oli myös mahdollista, että prinssi vain käytti vaikutusvaltaansa pelotellakseen mahdollisia syyllisiä nähdäkseen, miten nämä reagoivat. Ehkä hän vain arvaili. Mikäänhän ei yhdistänyt Gravenia ja Nochroelia. Heitä ei ollut nähty yhdessä teloituksen jälkeen.
Mikäli vain vennot eivät pilaisi kaikkea, suurrovasti voisi vielä pelata korttinsa.
Sitten hän kävi mielessään läpi loitsun, jolla oli taivuttanut Gravenin mielen tahtoonsa.
Kun he saapuivat Nochroelin kartanon pihaan, tuomari pysähtyi hetkeksi metalliportille ja katsoi alentuvasti siivotonta ruohikkoa, leikkaamattomia sypressejä ja rehottavia lehtipuita talon sivuilla, pudonneiden lehtien peittämää kävelytietä pääovelle ja sen vieressä seisovaa pientä, tyhjää suihkulähdettä, jonka pohjalla lojui kaikenlaista puista pudonnutta roskaa.
”Siitä onkin kauan, kun kävin viimeksi vierailulla luonanne”, Raen sanoi, kun he kävivät etupihan poikki.
”Kieltämättä”, Nochroel vastasi jäätävästi. ”Käykää toki sisään”, hän sanoi, avasi oven ja teki tietä.
Raen astui sisälle ja värähti huomatessaan, että eteissali oli pilkkopimeänä. Kapeat ikkunat olivat niin tomun peitossa, että auringonvalo ei huonetta piristänyt, ja päivä oli ulkosallakin synkeä. Jostain syystä palvelijat eivät olleet sytyttäneet kynttelikköjä.
Ovi paukahti kiinni tuomarin takana ja hän kuuli, miten Nochroel lukitsi sen. Sitten, sen sijaan, että suurrovasti olisi selitellyt ja pahoitellut tilannetta, hän alkoi messuta kuivalla äänellään. Ensin Raen kuvitteli, että se oli jonkinlainen saarna, mutta sitten hän ymmärsi että kieli oli hänelle tuntematon. Ja se kuulosti niin paholaismaiselta, että mitään kirkon rituaalia se ei voinut sisältää.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän huudahti kauhuissaan, tuntien ihonsa hikoavan äkkiä joka puolelta ja sydämensä hakkaavan. Hän kirosi huonoa näköään, joka ei tahtonut tottua pimeään.
Sitten hän tunsi mielessään kuin lukko olisi loksahtanut. Nochroel vaikeni.
”Nyt sinä tottelet minua”, suurrovasti virnisti. ”Kuuntele tarkkaan, arvon tuomari Raen. Mikäli minua kohtaan esitetään syytöksiä tulevina päivinä, varsinkin syytöksiä jotka koskevat Graven Dorosin ruumiin loitsimista, sinä kiellät jyrkästi ne ja ilmoitat, että sinulla on todisteita, jotka puhuvat vahvasti puolestani…”
5 – Todisteiden keruu
Graven tuijotti ventoa, joka yritti epätoivoisesti selittää hänelle jotain. Kalmo ei kuullut sanoja kunnolla eikä oikein osannut yhdistää niitä lauseiksi, saati sitten ymmärtää mitä ne tarkoittivat. Paremmin hän ymmärsi vennon ilmeet. Epätoivoisen paasaamisen, käsien vääntelyn, turhautumisen, ja pelon niiden takana. Vento ei olisi halunnut olla hänen lähellään. Hän lemusi pakokauhulle. Häntä turhautti, että Graven ei kuunnellut. Hän olisi halunnut viedä epäkuolleen johonkin. Komennella. Ja samaan aikaan pelkäsi, että Graven riistäytyisi hallinnasta. Tekisi jotain, jota itse tahtoi.
”Luovuta vain”, Matren sanoi. ”Ei hän ymmärrä.”
L’etathrac hiljeni viimein ja vetäytyi pois tukilla istuvan epäkuolleen luota. ”Mutta emme voi jättää häntä tähän yksin. Ties mitä hän saisi päähänsä. Hän voi lähteä tekemään tuhojaan kaupungille, jos emme vahdi häntä.”
”Olet oikeassa. Otamme hänet mukaan. Mutta häntä ei silti tarvitse komennella. Olipa hän nyt mitä tahansa, kerran hän oli kunniallinen mies. Hänen kärsimänsä kauhea kohtalo ei ole mikään syy halveksia hänen hitauttaan.”
”Miten sitten ajattelit saada häntä seuraamaan? Pokkuroimalla?”
Matren mulkaisi ystäväänsä, työnsi tämän pehmeästi mutta päättäväisesti sivuun ja astui epäkuolleen kapteenin eteen.
”Graven Tuomittu”, vento lausui. Graven katsoi häntä silmin, jotka L’etathracin nähdäksi sisälsivät vain mielettömyyttä. ”Nouse kanssani hakemaan oikeuttasi.” Sitten hän ojensi kätensä. ”Tule tapaamaan surmaajaasi.”
Graven katsoi kättä hetken, nosti sitten omansa kivipaadelta viereltään ja tarttui siihen. Kylmänliukas koura hyyti Matrenia, mutta hän onnistui taidokkaasti olemaan näyttämättä sitä ja pitämään kasvoilla vakaan, luotettavan katseen. Sitten hän vilkaisi kumppaniaan, joka tuijotti hämmästyksissään, ja johdatti Gravenin ulos rauniotalosta kädestä pitäen.
”Moukan tuuria!” L’etathrac huudahti rientäessään näiden perään.
* * *
”En ole milloinkaan luottanut Nochroeliin”, prinssi Theralond mutisi itsekseen. Hän käveli ympyrää pää mietteliäästi painuksissa ja kädet selän takana. ”Siitä asti, kun hänet nimitettiin suurrovastiksi, hän on vastustanut kaikkia isäni suunnitelmia. Hän käyttäytyy luihusti ja haisee kummalliselle. Ja olen varma, että hänellä ei ole mitään vaikeuksia valehdella minulle vasten kasvojani. Tai ylipapeille Zharikissa sen puoleen.”
”Mutta että noituutta?” kapteeni Colinheim ihmetteli. ”Hän on sentään kirkonmies! Hän jos kuka tietää, millaista syntiä epäkuolleen luominen olisi.”
”Lähinnä minua pelottaa ajatus siitä, että joku on keksinyt sellaisen taidon”, Theralond totesi. ”Se, että se sattuu olemaan juuri suurrovasti, ei yllättäisi minua lainkaan. Lisää kalmoja emme kaivanneet yhtään.”
He olivat prinssin yksityisessä kammiossa. Paikalla oli myös Gravenin nähnyt Nikol ja toinen kaartilainen, jotka kuuntelivat synkkinä, kun heitä ylemmät miehet keskustelivat vakavasti.
”Mutta mitä voisimme tehdä, vaikka Nochroel olisikin tämän takana?” Colinheim kysyi. ”Meillä ei ole todisteita edes siitä, että Graven tosiaan on elossa – tai siis onko hänen ruumiinsa herätetty ikiunestaan. Emme tiedä Gravenin haudan sijaintia, joten emme voi tarkistaa, onko siellä ruumista vai ei.”
”Paitsi jos Nochroel valehteli”, Theralond huomautti. ”Minä en ole kuullutkaan, että kapteeni olisi haudattu jonnekin muualle kuin sukuhautaansa.” Hän mietti hetken. ”Mutta jos hän ei ole kryptassaan, se vain todistaa Nochroelin olleen oikeassa.”
”Voisimme lähettää miehen Gravenin äidin luo. Tämä ainakin osaa kertoa meille, halusiko hän tosiaan poikansa haudattavan nimettömänä.”
Prinssin silmät laajenivat ja hän seisahtui. ”Pidetään kiirettä! Jos nainen tietää jotain, jota Nochroel ei haluaisi tiedettävän, hän voi olla vaarassa.”
”Ei kai suurrovasti murhauttaisi viatonta vanhusta?” Colinheim kysyi kohottaen kulmaansa.
Theralond katsoi häntä tiukasti. ”Menemme itse tapaamaan häntä. Heti paikalla.”
Kapteeni nyökkäsi ja kaartilaiset hänen takanaan valpastuivat ymmärtäessään, että oli lähdön hetki. Miehet kiirehtivät ulos huoneesta, linnan portaiden ja käytävien halki eteissaliin ja sieltä Kuninkaan Puutarhaan. Syksyn kullanruskeat värit olivat jo vallanneet vaahterat ja koivut, ja osa puista oli pudottanut lähes kaikki lehtensä. Ne rapisivat prinssin seurueen saappaissa, kun he kahlasivat polkuja pitkin ulos kaupunkiin.
”Olen tavannut Mathilda Dorosin yhden kerran”, Colinheim kertoi näyttäessään tietä Gravenin äidin kotiin. ”Hän oli herttainen nainen seitsemissäkymmenissään, varhain leskeksi jäänyt. Keitti vallan mainiota linssisoppaa. Graven oli häneen hyviin kiintynyt, ja äiti kovin ylpeä tärkeää työtä tekevästä pojastaan.”
Theralond ei vastannut, mutta hänen ilmeensä synkkeni. Kadulla muutamat vastaantulevat jalankulkijat katsoivat prinssiään pelästyneinä ja vetäytyivät sivuun hänen tieltään.
Rouva Doros asusti viehättävässä mutta pienessä, kastanjanruskeassa puutalossa puistomaisella alueella, jossa oli tiheässä paljon samankaltaisia kauniita taloja leppien ja jalavien keskellä. Kivetyt, kapeat tiet kiemurtelivat tonttien ympäri.
”Tämä se on”, Colinheim sanoi. He menivät talon pihaan ja näkivät ovessa tosiaankin messinkikyltin, johon oli kaiverrettu nimi Doros. Ilta alkoi hämärtyä, ja ikkunasta näkyi kynttilänvaloa.
Kapteeni kolkutti oveen. Kaartilaiset seisoivat asennossa, kun hetket kuluivat ja kukaan ei tullut avaamaan. Theralondin katse kertoi, että hän pelkäsi myöhästyneensä.
Vähän ajan hiljaisuuden päästä prinssi sanoi: ”Murra ovi.”
”Mitä?” kysyi Colinheim, joka oli jo kääntynyt pois talolta. Kaartilaiset seisoivat hipihiljaa ja pidättivät hengitystään.
”Meidän täytyy kiirehtiä! Tämän naisen henki voi olla kyseessä. Ovi on murrettava.”
Colinheim tuijotti hetken, mutta ei kieltäytynyt tottelemasta prinssinsä käskyä. Hän palasi ovelle ja kolkutti siihen entistä lujempaa. Hetken vielä hän odotti toiveikkaana, mikäli vastaus kuitenkin kuuluisi, mutta kun hiljaisuus jatkoi, hän vetäytyi taaksepäin ja jysäytti voimalla olkapäänsä oveen. Se kesti yllättävän hyvin, vaikka näytti jokseenkin huteralta. Colinheim veti henkeä. Älä pysähdy oveen vaan mene sen läpi, hän ajatteli, valmistautui uudelleen ja ryntäsi puuoveen. Tällä kertaa se pamahti auki näyttävästi, iskeytyi kuistin seinään ja kimposi takaisinpäin. Colinheim tönäisi sen sivuun ja astui sisään prinssi ja kaartilaiset kintereillään.
Ensimmäinen huone oli pimeänä. Valo tuli oven takaa eteisen päästä. Miehet vilkaisivat toisiaan.
”Haloo? Mathilda Doros?” prinssi huhuili saamatta vastausta. Hän kurtisti kulmiaan, ja veti miekkansa hiljaa esiin. Colinheim säpsähti elettä, hän ei edelleenkään uskonut vaaran olevan niin lähellä. Mutta hänkin laski kätensä aseensa kahvalle, ja hänen miehensä noudattivat hermostuneina esimerkkiä.
Theralond asteli toiseen huoneeseen. Lattialankut narisivat hänen jalkojensa alla, mutta hän pidätti silti hengitystään, enemmänkin jännityksestä kuin salatakseen läsnäolonsa.
Tuoreen leivän tuoksu sai hänen lihaksensa rentoutumaan hieman.
”Graven?”
Mathilda Doros istui keinutuolissa parsimassa kuntoon revennyttä aluspaitaa. Hän oli pienikokoinen, harmaasilmäinen nainen, jonka oikea silmä veresti pahasti. Hän katsoi uteliaasti sisääntulijaa. Pöytään oli katettu kaksi lautasta, leipää, juustoa ja avaamaton viinipullo. Näytti siltä, kuin täällä olisi äsken aterioinut vain yksi ihminen, sillä toinen lautanen oli puhdas ja lautasliina rypytön. Pöydällä oli kaunis, kolmihaarainen kynttelikkö, luultavasti perintökalleus.
Theralond nielaisi ja työnsi miekan takaisin huotraan. ”Pelkäänpä, että ei, rouva Doros”, prinssi sanoi. Kolme muuta miestä astui esiin hänen taaksensa oviaukkoon. Leskirouva katseli heitä hetken siristellen silmiään ja jatkoi sitten kaikessa rauhassa vaatekappalen korjaamista.
”Mathilda Doros?” Colinheim kysyi ja harppasi huoneeseen sisälle. ”Muistatteko minut? Nimeni on Rob Colinheim. Olin poikanne sotilastoveri.”
Vanhus ei vastannut.
Colinheim vilkaisia prinssiä hakien neuvoa, mutta Theralondilla ei ollut niitä jaettavaksi. ”Rouva Doros, toivottavasti ette pahastuneet kun ryntäsimme tällä tavoin sisään, mutta koetimme ensin kolkuttaa.” Tähänkään vanhus ei reagoinut.
”Meidän täytyy saada tietää eräs asia teiltä”, Theralond jatkoi. ”Minne poikanne on haudattu?”
Vanhus katsoi heitä. Hänen katseessaan häivähti jotain, varjo ymmärrystä, ja sen mukana tuskaa. Hetken hän näytti ihmiseltä, joka voi niin pahoin, tai oli niin peloissaan, että liikahtaminenkin olisi ollut liikaa. Sitten tyynen ystävällisyyden verhoama onttous palasi häneen. ”Haluaisitteko hieman leipää? Tein sen itse tänä aamuna, mutta Graven ei ehtinytkään aterioimaan. Niin kiireinen nykyään, se poika…”
Sotilaat vaihtoivat jällen katseita.
”Kun hän valmistuu sotilaskoulusta, hänestä tulee kunnon nuori mies”, vanhus jatkoi höpötystään. ”Pääsee vielä korkealle tässä elämässä, sanon minä. Hänen esimiehensä kehuvat häntä lahjakkaaksi.”
”Rouva Doros, poikanne on kuollut!” Colinheim sanoi. Theralond mulkaisi häntä vihaisesti, ja kapteeni tajusi, ettei sen sanominen ehkä ollut hyvä ajatus. Mutta vanhus vain pudisti päätään hymyillen ja parsi parsimistaan. Sitten hän äkkiä sai työnsä valmiiksi. Paita oli kuin uusi. Nainen katsoi sitä arvostelevasti ja sitten, miesten kauhuksi, repi sen hymyillen uudelleen rikki, laskosti sen syliinsä ja alkoi jälleen parsia sitä.
”Lähdetään täältä”, Nikol kuiskasi. ”Hän on yhtä kuollut kuin poikansa, vaikkei ruuminsa olekaan vahingoittunut.”
Theralond katsoi keinutuolissa istuvaa naisreppanaa kauhistuneena ja myötätuntoisena ja nyökkäsi sitten. Vaitonaisina he kääntyivät lähtiäkseen. Mutta kun he olivat jo eteisessä, heidän takaansa kuului vanhuksen hiljainen ääni.
”Kryptaan”, Mathilda Doros kuiskasi.
* * *
Kun he saapuivat hautausmaalle, oli jo pimeää, aivan samanlaista kuin sinä yönä kun Nochroel oli viitassa hiipinyt manaamaan palvelijansa esiin maan syövereistä. Kuu oli kelmeä ja tähdet piilossa. Metalliportti narahti Colinheimin avatessa sen. Pimeässä värinsä menettänyt pensasaita oli kuin linnan kivinen muuri, jonka sisällä vain vainajat puolustivat asemiaan.
”Missä krypta on?” Theralond kysyi.
Colinheim mietti hetken. ”En ole käynyt siellä. Tutkitaan kalmisto. Kryptia ei näytä olevan paljon.”
Kryptia ei ollut paljon, mutta enkelipatsaita, obeliskeja ja suureellisen koristeellisia hautakiviä oli, joten rakennuksia oli vaikea erottaa pimeässä muista kivisistä muodoista. Miehet jakautuivat pareihin ja kävivät järjestelmällisesti hautausmaata läpi, lukien nimet löytämiensä kryptojen ovista.
”En itse asiassa usko, että se nainen oli oikeasti hullu”, Nikolin kaartilaistoveri totesi kun he kulkivat polkuja pitkin hautoja katsellen. ”Luulen, että hän vain teeskenteli itselleen olevansa järjiltään, jottei hänen tarvitsisi kestää todellisuutta, jossa hänen poikansa on kuollut.”
Nikol pudisti päätään. ”En tiedä, mutta sääliksi häntä käy joka tapauksessa. Istuu päivä toisensa jälkeen mökissään korjaamassa kuolleen poikansa vanhoja vaatteita ja odottaa tämän saapuvan paikalle. Ei sellaista ihminen loputtomiin jaksa.”
He jatkoivat etsintää mustanpuhuvan sanattomuuden vallitessa.
”Hei – tuolla on joku!” Nikol huudahti ja osoitti sormellaan. Toden totta, siellä oli vanha, köynnösten kattama krypta, ja sen edessä seisoi mies suuren, lehdettömän tammen varjossa. Kaartilaiset lähestyivät epäluuloisina, ja huomasivat hämmästyksekseen, että muukalainen oli pukeutunut samanlaiseen Ethedhénin kaupunginvartioston asepukuun kuin hekin.
”Seis, ja tunnussana!” Nikol huusi.
”Ei, sinä vastaat”, tuntematon vartija sanoi kääntyen heitä kohti. Kumpikaan ei tunnistanut häntä.
Theralond ja Colinheim tulivat paikalle toisesta suunnasta. Kaartilainen tunnisti prinssinsä ja kapteenin, otti asennon ja tervehti. Prinssi nyökkäsi tyynesti ja käänsi katseensa kryptaan. Siinä oli Dorosin nimi.
”Nimesi?” Theralond kysyi.
”Olen Dimir Graven Dorosin komppaniasta”, kaartilainen vastasi. ”Jos sallitte, jätän hyvästit kapteenilleni.”
”Me avaamme haudan”, Colinheim sanoi.
Dimirin silmät pyöristyivät. ”Häväistys!” hän huudahti.
”Kuten prinssin sanaa epäileminen”, Colinheim jatkoi.
”Miksi kuolleen lepoa pitäisi häiritä?”
Theralond astui lähemmäs ja laski kätensä kaartilaisen olkapäälle. ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Mutta voi olla, että kuolleen lepoa on jo häiritty. Meidän on otettava siitä selko.”
Kaartilainen katsoi prinssiään silmiin sydämenlyönnin ajan. Theralond ymmärsi ystävän menettämisen raskauden, mutta tämä oli tehtävä. Dimir nyökkäsi ja astui sivuun katselemaan.
Muut menivät kryptan kupariovelle. Se oli uutuuttaan kiiltävä ja pultattu kiveen kiinni.
”Miten pääsemme sisään?” Nikol kysyi.
Colinheim raaputti päälakeaan. ”Tätä en ihan noin vain auki murrakaan.”
Miehet kumartuivat tutkimaan pultteja ja koputtelivat ovea. Aherrusta kesti hetken, ja kävi vain selvemmäksi, että kupari oli tiukassa ja paksua.
Sitten Dimir huomautti: ”Täällä kryptan sivussa on ikkuna.”
Paljastui, että ikkunassa oli kalterit, mutta ne olivat lähes puhki ruostuneet. Hetken paukuteltuaan, väänneltyään ja kangettuaan Colinheim sai ristikon irti ja löi nyrkillään tomuisen lasin rikki. Aukosta ei mahtunut kiipeämään sisään, mutta siitä olisi nähnyt kryptaan sisään, mikäli olisi ollut valoa. Kaartilaisilta löytyi tuluksia. Pian he saivat lahon oksan ja rievun avulla aikaiseksi pienen soihdun, joka paloi lepattaen hiljaisella liekillä. Colinheim kiiruhti sen kanssa ikkunalle ennen kuin pohjoistuuli sammutti sen.
Sisällä näkyi olevan kivilattia, johon oli kaiverrettu nimiä. Mutta yhdessä kohtaa lattia oli murtunut, ja kuopan päälle oli kiinnitetty tiukasti lautoja. Colinheim vilkaisi merkitsevästi muihin.
”Ainakin joku hauta sisällä on murrettu”, hän sanoi hiljaa. Onneton soihtu sammui ja hän viskasi sen pois.
Theralond nyökkäsi. ”Kuten pelkäsin. Mutta meidän täytyy nähdä sisään ollaksemme varmoja.” Hän mietti. ”Tarvitsemme pienen pojan, joka voi kivuta sisään ja avata haudan.”
”Vieressä on köyhälistön aluetta. Sieltä voisi löytyä öiseenkin aikaan katulapsia, jotka varmasti tarttuvat tilaisuuteen tienata muutaman kolikon.”
Kaartilaiset olivat selvästi nyreissään, kun koko touhu vei odotettua kauemman ja heidän piti norkoilla öisellä, pelottavalla hautausmaalla, mutta eivät sanoneet mitään. Kun Colinheim lähti etsimään sopivaa tiedustelijaa, Dimir näytti siltä, kuin olisi tyynesti vahtinut prinssiä ja kaartitovereitaan tekemästä mitään typerää.
Kului pitkä aika, ennen kuin Colinheim palasi. Sillä välin alkoi sataa lunta. Kevyet, harvat hiutaleet katosivat ensi alkuun lehtien joukkoon, mutta alkoivat pian täplittää valkeallaan hanskoja, viittoja ja hautakiviä. Pakkasviima ujelsi aavemaisesti.
Sitten kapteeni palasi mukanaan lyhyt hahmo, joka läheltä katsottuna paljastui lämpimiin mutta likaisiin vaatteisiin ja lakkiin pukeutuneeksi tytöksi. Hänellä oli suuret silmät ja punainen, kihara tukka. Hän näytti ehkä yhdeksän- tai kymmenvuotiaalta, mutta ei näyttänyt pelkäävän joukkoa aseistautuneita, aikuisia miehiä ja kylmää kalmistoa. Hän katseli heitä kuin he olisivat olleet jokin uni, jonka hän kelpuutti sellaisena. Mikäli hän tunnisti prinssin, hän ei sitä mitenkään ilmaissut.
Miehet katsoivat häntä arvioivasti ja sitten ikkunaa.
”Tuossa se on”, Colinheim sanoi ja osoitti kryptan seinässä olevaa aukkoa.
”Sehän on hautakammio”, tyttö totesi tosiseikan.
”Ruumiit ovat lattian alla, niitä ei tarvitse pelätä”, Theralond sanoi ja hymyili niin rohkaisevasti kuin osasi. ”Ja ethän sinä pimeää säiky?”
Tyttö pudisti tomerasti päätään. Hän käveli hieman vaivalloisesti kryptan sivulle, nostaen joka askeleella jalkansa korkealle maan lehti- ja risupeitteestä. Sitten hän otti sormillaan kiinni ikkunan reunasta ja alkoi vetää itseään ylös. Ennen kuin kukaan ehti tarjoutua nostamaan tyttöä, tämä luikahti ketterästi ikkunasta sisään jalat edellä. Kryptasta kuului tömähdys, kun pienet jalat osuivat kivilattiaan.
”Olisimme voineet vain purkaa koko kryptan”, toinen kaartilainen mutisi. ”Ei Mathilda olisi siitä piitannut.” Sanoillaan hän ansaitsi äkäisen katseen niin Theralondilta, kapteenilta kuin Dimiriltäkin.
Tyttö huusi kryptan sisältä: ”Tarvitsen jotain, jolla voin kangeta laudat irti! Ja valoa, jotta näen, mitä haudassa on!”
”Tuo pikkuneiti on rohkein lapsi, jota olen tavannut”, Colinheim mutisi.
”Olet viettänyt liikaa aikaa ylhäisten aatelisneitojen seurassa”, Theralond vastasi, veti miekkansa ja ojensi kuninkaallisen aseen katulapselle kuolleen murhaajakapteenin hautaan sisälle.
Sisältä kuului narinaa ja sitten pamaus, kun ensimmäinen lauta irtosi. Colinheim sytytteli soihdun uudelleen ja työnsi sen kryptan ikkunasta sisään kurkaten itse sinne samalla. Tyttö oli polvillaan lattiassa olevan aukon vieressä, pidellen Theralondin miekkaa toisella kädellä kahvasta ja toisella terän keskeltä. Hän hengitti uupumuksesta raskaasti ja tuijotti silmät suurina tyhjää hautaa edessään.
”Täällä ei ole mitään”, tyttö sanoi kapteenille, joka nyökkäsi vakavana.
Dimir säpsähti sanat kuullessaan. ”Graven on poissa?”
”Hänen kovia kokenut ruumiinsa on nostatettu epäkuolleena palvelemaan epäpyhiä tarkoitusperiä vasten tahtoaan”, Theralond sanoi suoraan. ”Ja minulla on hyvä aavistus siitä, kuka tämän hirmutyön on tehnyt.”
”Kuka?” Dimir vaati tietää.
Theralond mittaili miestä katseellaan.
Kaartilainen sanoi hiljaa: ”Minä olin toinen niistä, jotka saattoivat kapteeni Dorosin hirttolavalle.”
Prinssin ilme vakavoitui, ja varmuus ilmestyi hänen silmiinsä. Hän ymmärsi, että tällä miehellä oli henkilökohtaista velkaa. Häneen voisi luottaa. ”Suurrovasti Nochroel.” Dimir veti sihahtaen henkeä. ”Ja me menemme nyt hänen taloonsa esittämään muutamia kysymyksiä.”
Colinheim auttoi tyttöä ulos ja laski tämän maahan. ”Olit urheampi kuin jotkut sotilaistani”, hän sanoi totuudenmukaisesti.
Theralond kääntyi tyttöön päin ja polvistui hänen eteensä. Lapsi ojensi hänelle miekan, joka oli tytölle kovin raskas mutta Theralondille miellyttävän kevyeksi suunniteltu ase.
”Mikä on nimesi?” prinssi kysyi.
”Sarathe”, tyttö vastasi.
Theralondin kasvoilla käväisi oudon poissaoleva ilme, pikemminkin aavistus kuin muisto, mutta se kesti vain hetken. Hän nousi seisomaan, kaivoi oman rahapussinsa esille ja ojensi tytölle hopeakolikon. Sarathe kiitti kauniisti niiaamalla ja riensi tiehensä.
”Nochroel”, prinssi mutisi. ”Nyt Nochroelin luo.”
6 - Gravenin tuomio
Matren pysähtyi nojaamaan seinään ja Graven seisahtui oitis. Vento pyyhki hikeä otsaltaan. Peruukki kutitti ja häntä väsytti. ”Hän on painava”, hän sanoi.
L’etathrac nyökkäsi myötätuntoisesti. He olivat jo puolen tunnin ajan matkanneet Koilliskaupungin pimeitä kujia pitkin kiskoen Gravenia perässään. Jokainen askel oli työn ja tuskan takana, sillä kuollut kapteeni ei enää kävellyt lainkaan oma-aloitteisesti, vaan häntä täytyi vetää kädestä. Muutama kerjäläinen oli katsonut heidän etenemistään ihmeissään, ja se sai vennot hermostumaan. Gravenia ei voinut käskea pysymään piilossa, jos heitä etsittäisiin, eikä tästä luultavasti olisi juuri apua taistelussa, jos he törmäisivät kaartilaisiin.
”Minä voin jatkaa”, L’etathrac sanoi, otti Gravenia kädestä ja talutti tätä eteenpäin rauniokatua pitkin. Graven katsoi kivilohkareiden yli pimeyden horisonttiin lasittunein silmin puhumattomana. Hiljainen tuulenvire siveli hänen tukkansa kiehkuroita.
”Tulemme pian keskustaan”, Matren arvioi. ”Siellä voimme kohdata myöhään liikkeellä olevia kunniallisia ihmisiä, ja herätämme taatusti kummastusta. Meidän pitäisi keksiä jokin tekosyy, jota voimme tarjota kyselijöille.”
”Tekosyyt toimivat niin kauan kuin kukaan ei tunnista häntä”, L’etathrac vastasi.
”Voisimme sanoa, että hän on vähäjärkinen, ja me hänen kaitsijoitaan.”
”Ja että hän kärsii kylmäkuumeesta, selittämään valkoisuutta.”
”Pyydetään apua, jotain vilttiä lämmittämään häntä. Se vähentää epäluuloisuutta.”
”Ja jos joku kysyy Gravenista, voimme sanoa että heitä on ennenkin kutsuttu kovin yhdennäköisiksi.”
Vennot katsoivat toisiaan ja miettivät, menisikö se läpi. Toivottavasti vain humalaiset ihmiset kysyisivät heiltä mitään.
Raunioitunut alue oli rajattu vartioidulla muurilla. Rautaportin lähellä Thran odotti heitä varjoissa. Gravenin nähdessään hänen silmänsä kapenivat.
”Kuoleman kylmyys paistaa jo hänen silmistään”, vento sihahti.
”Thran, me emme voi jättää häntä tänne”, Matren tokaisi. ”Vartioimattomana hän voi aiheuttaa tuhoja. Ja minä kiellän sinua vahingoittamasta häntä ennen kuin hän uhkaa meitä.”
”Miksi?”
”Hän oli kerran kunniallinen ihminen.”
”Miksi meidän pitäisi odottaa, että hän hukkaa viimeisetkin kunniansa rippeensä? Päästetään hänet haudan lepoon, ennen kuin hän tekee jotain, jota hänen sielunsa joutuisi katumaan.”
”En tiedä kuolemasta tai epäkuolemasta paljoa”, Matren sanoi, ”mutta minusta tuntuu, että hänen sielunsa on yhä hänessä, osa häntä. Hän ymmärtää, kun hänelle puhuu oikeaan sävyyn. Ja jos saamme hänet vietyä Tuathandiin, hänen tutkimisensa tarjoaisi ainutlaatuisen mahdollisuuden selvittää epäkuoleman salaisuuksia ja kenties auttaa niitä vastaan taistelemisessa.”
”Tai sitten se antaa jollekulle ylhäiselle tutkijalle mahdollisuuden ylpistyä ja tulla uudeksi Megethrad Mustaksi”, Thran tuhahti ja sylkäisi maahan. ”Mutta minä tottelen johtajaani.”
Kolme ventoa menivät portille. Kaksi vartijaa kääntyivät katsomaan heitä.
”Tämä on ystäväni mielenvikainen veli, joka on uskottu minun vartioitavakseni”, Matren sanoi heille viittoen Graveniin päin.
Vahinko vain, että prinssi Theralond oli jo ohjeistanut vartijat soittamaan hälytyksen ja ottamaan kiinni Gravenin, jos tätä näkyisi. Toinen vartija tarttui oitis muurin seinällä roikkuvaan torveen ja soitti sillä merkin, kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää puhallusta. Toinen sulki portin kalahtaen edestään, lukiten itsensä ja toverinsa toiselle puolelle ja vennot ja Gravenin toiselle.
Thran ärähti vihaisesti ja veti jousensa valmiiksi, mutta Matren tarttui hänen käsivarteensa. ”Älä! He eivät ole tehneet meille mitään pahaa.”
”Miten sitten ehdotat, että pääsemme Nochroelin luo? Meidän täytyy noutaa loitsukirja. Se on tärkeämpää kuin muutaman ihmissotilaan henki.” Hän katsoi Matrenia suoraan silmiin, kiihottaakseen tätä toimintaan.
”Ajattelet ehkä, että pelkään tappamista”, Matren sanoi. ”Minä ajattelen, että sinä tunnut pitävän turhan paljon ihmisten tappamisesta.”
”He ovat – ”
Silloin heidän väittelynsä keskeytyi, kun he tajusivat, että Graven liikkui. Kumpikin ihmisvartija katsoi kuollutta silmät suurina ja kasvot kalpeina, selvästi tunnistaen tämän.
”Hän on kirottu haamu”, toinen heistä huudahti, ”ei meidän kapteenimme!”
Toinen nyökkäsi synkkänä ja otti oman jousensa. Kolme ventoa älähtivät yhteen ääneen, mutta eivät voineet estää ihmistä ampumasta vasamaa suoraan Gravenin rintaan. Teräskärki lävisti tämän lihan kovan tömäyksen saattelemana. Graven horjahti ja jatkoi etenemistään. Hän tuli portille, tarttui kaksin käsin sen kaltereihin ja kiskaisi koko portin palasiksi yliluonnollisella voimalla. Raudankappaleet sinkoutuivat pamahdellen hiljaisessa yössä kiviä vasten. Vartijat perääntyivät ja vetivät miekkansa. Graven tarttui rinnastaan pistävään puuvarteen ja veti. Nuoli ei tullut ulos, vaan varsi katkesi. Graven heitti sen pois ja asteli entisiä sotilastovereitaan kohti. Hänen silmistään ei paistanut nälkä, ei viha, ei mikään tunne, vaan avaran yötaivaan tyhjyys.
Vartijat pakenivat.
Vennot seurasivat Gravenia muurin toiselle puolelle katsellaan ihmeissään saranoita, jotka olivat jääneet jäljelle vahvasta portista. ”Graven! Älä!” Matren huusi, mutta tämä ei pysähtynyt ennen kuin vento tarttui jälleen hänen käteensä.
”Pitäisikö meidän poistaa nuolenkärki?” L’etathrac kysyi empien.
”Ei ole aikaa”, Matren mutisi. ”Tänne tulee kohta joukoittain lisää kaartilaisia, ja en usko, että nuoli haittaa häntä.”
”Hän voisi murskata meidät kuin tuon portin, jos se tulisi hänen mieleensä”, L’etathrac sanoi.
”Tuskin”, Matren vastasi. ”Me juoksemme häntä nopeammin.”
* * *
Prinssi Theralond kolkutti suurrovastin oveen omakätisesti. Hänen takanaan odottivat Colinheim, Dimir, Nikol ja tämän kaartilaistoveri Aren. Yö oli ehtinyt pitkälle, ja pilvet kerääntyivät pimentämään taivaankappaleita. Tuuli virisi voimakkaammaksi hetki hetkeltä, ja se sai sotilaat palelemaan ja prinssin viitan ja mustan poninhännän liehumaan.
Kun ovea ei avattu, Theralond kolkutti uudelleen.
”Prinssi, on jo myöhä, ja suurrovasti on varmasti nukkumassa”, Colinheim sanoi. ”Oletteko varma, että…?”
”Miksi hän olisi valehdellut Gravenin hautapaikasta?” Theralond totesi varmalla äänellä. ”Valhe paistoi hänen silmistään. Hän tiesi, että Graven laskettiin sukunsa kryptaan. Ja mikäli Nochroel paljastuukin syyttömäksi, tämä käynti tulee olemaan vain yksi pisara kuninkaan ja Zharikin välillä vellovassa katkeruuden valtameressä.” Hän kolkutti kolmannen kerran.
Silloin kuului raskas loksahdus, ja ovi avautui. Nochroel katsoi ulos raosta. ”Arvon prinssi, olen yllättynyt nähdessäni teidät tähän aikaan yöstä.”
”Ja minä olen yllättynyt nähdessäni teidät hereillä”, Theralond vastasi viileästi. ”Missä palvelijanne ovat?”
Silloin koillisesta kantautui torven merkkisoitto, kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää, valittavaa ujellusta. Theralond jähmettyi. Graven oli nähty. Ennen lähtöään tuomari Raenin luo prinssi oli itse määrännyt käyttämään juuri tuota merkkiääntä, mikäli kuolleesta kapteenista tehtäisiin havaintoja.
”Jälleen jotain kärhämää Koilliskaupungissa”, Nochroel arveli ja avasi oven kokonaan. Hänellä oli musta, koruton papinkaapunsa. ”Mikä tuo teidät tänne? Onko Gravenista jotain uutisia?”
”Onpa hyvinkin”, Theralond vastasi. ”Voimmeko tulla sisään?”
”Jos niin vaaditte.” Nochroel astui sivuun.
Prinssi marssi sisään sotilaat kintereillään. Nochroel oli sytyttänyt kynttilän eteishalliin, ja se valaisi himmeästi lepattaen rintakuvia, holvien kaarteita ja lattian laattoja.
”Te siis todella asutte yksin täällä”, Theralond huomioi.
”Tiedän, että se on… epätavallista”, Nochroel myönsi. ”Minulla oli vielä hiljattain kaksi palvelijaa… Mutta en oikeastaan tarvinnut heitä. Pärjään hyvin yksin, ja he kuluttivat turhaan vähäisiä varojani.” Nochroel ei paljastanut, että hänen palvelijansa olivat löytäneet hänen salaisen kammionsa, jonka jälkeen hän oli lukinnut heidät tyrmäänsä ja jättänyt heidät sinne nälkäkuoleman armoille.
”Varanne suurrovastina tuskin ovat vähäiset.”
”Mutta ne on omistettu kirkolliselle työlle, eivät omille mukavuuksilleni.”
”Aivan.” Theralond kuljetti katsettaan lukuisissa eteisen lukuisissa ovissa. ”Voimmeko hieman katsella ympärillemme?”
”Arvon prinssi, miksi ihmeessä? Mitä toivotte löytävänne suurrovastin talosta? Ette kai epäile minua tässä Gravenin asiassa?” Nochroel kuulosti loukkaantuneelta, jopa hieman syyttävältä.
”Nochroel”, Theralond sanoi painokkaasti ja käännähti kannoillaan katsomaan tuimasti suurrovastiin, ”minä selvitän tämän jutun pohjamutiaan myöten. Haistan palaneen käryä. Tiesitkö sattumoisin, että Gravenin äiti on tullut hulluksi surusta?”
Nochroel pudisti päätään. ”En, naisparka.”
”Ilmeisesti hän kuitenkin ennen sekoamistaan esitti toiveensa, että hänen ainoalta pojaltaan riistettäisiin paikka sukuhaudassa?”
”Niin minulle on kerrottu.”
”Ja kuka tarkalleen ottaen sinulle kertoi sen?”
”Prinssi Theralond”, Nochroel tokaisi tuohtuneesti, ”tämä on naurettavaa. Voitte tutkia taloni läpikotaisin, mutta kun ette löydä mitään, odotan teiltä ja kuningasisältänne virallista anteeksipyyntöä sekä minulle henkilökohtaisesti että Zharikille. Tahdotteko todella tehdä tästä poliittisen selkkauksen?”
”Tahdon!” Theralond sähähti. Hän viittasi Colinheimin ja muut kaartilaiset seuraamaan itseään ja avasi ensimmäisen oven.
”Se johtaa vain ullakolleni”, Nochroel sanoi.
”Minä – tutkin – tämän paikan läpikotaisin, ja sitten saatte vaatia virallista anteeksipyyntöä”, Theralond sanoi ja alkoi kavuta portaita.
He tutkivat tuloksetta kartanon käytävät, suuret huoneet, kammiot, kaapit, ullakot. He löysivät pölyä, vanhoja, pyhiä tekstejä ja niiden mittavia käännöstöitä, Raamattuja, vaatteita sekä arvokkaita ja kauniita huonekaluja ja koriste-esineitä, mutta eivät mitään, mikä olisi tarkkaan ottaen rikkonut Iankaikkista lakia vastaan. Nochroel seurasi heidän perässään, kertoen, mitä he tulisivat löytämään minkäkin oven takaa, vaikuttaen ulospäin ärtyneeltä, pyrkien parhaansa mukaan salaamaan nousevan hätäännyksensä.
Sitten he laskeutuivat kellariin. Nochroel tiesi, että hänen täytyisi nopeasti keksiä jotain, joka keskeyttäisi etsinnät. Kylmässä porraskäytävässä hän päästi korkean kiljahduksen ja teeskenteli pyörtyvänsä. Hän kaatui kivisille rappusille mahdollisimman aidon näköisesti mutta varoen kuitenkin, ettei loukkaisi itseään liian pahasti, ja makasi sitten paikoilleen lysähtäneenä.
”Suurrovasti!” Colinheim huudahti. Miehet juoksivat hänen luokseen. Theralond puski kaartilaisten ohi.
”Mikä häntä vaivaa?” prinssi kysyi.
”En tiedä”, Colinheim vastasi avaten pappismiehen silmäluomia. ”Jonkinlainen sairaskohtaus. Hän hengittää.”
”Colinheim, Nikol ja Aren, viekää suurrovasti yläkertaan ja tehkää hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi”, prinssi ohjeisti. ”Jos hän herää, älkää päästäkö häntä lähtemään vaan tulkaa ilmoittamaan minulle. Dimir, tule mukaani. Menemme tutkimaan kellarin.”
Juuri silloin yläkerrasta kuului kova rysähdys.
”Korjaan”, prinssi sanoi, ”Nikol ja Colinheim, tuokaa suurrovasti ylös. Dimir ja Aren, tulkaa! Menemme katsomaan, mitä tuolla tapahtuu.”
Prinssi ja kaksi kaartilaista juoksivat yläkertaan edeltä Nikolin ja Colinheimin nostaessa varoen Nochroelin ylös. Theralond tuli ensimmäisenä eteiskäytävään sotilaat heti perässään.
Ylhäällä häntä odotti näky; jota ei olisi mitenkään osannut odottaa. Nochroelin raskas etuovi oli pirstoutunut puunsäleiksi. Rautavahvisteet ja kolkutin lojuivat maassa muodottomiksi vääntyneinä. Niiden keskellä, keskellä salia, seisoi Graven Doros, kauttaaltaan valkeana, tukka valtoimenaan liehuen, repaleisissa vaatteissa, lihakset paistaen niiden läpi. Hänen rinnassaan oli hirveä haava ja hänen kaulansa ympärillä repeytynyt hiertymäjälki. Hänen silmänsä heijastivat ikuisuuden tiedottomuutta.
Theralond oli nähnyt epäkuolleita ennenkin, mutta siinä seistessään Graven sai hänetkin pelkäämään.
Gravenin takana oli kolme nuorta miestä, kasvoiltaan virheetöntä. Heillä oli miekat ja jouset. Ennen kuin Theralond ehti antaa komentoa, Dimir ja Aren vetivät kumpikin omat kalpansa esiin. Theralond teki samoin, katse yhä Graveniin nauliutuneena.
”Keitä te olette?” yksi sisään tulleista miehistä kysyi.
Theralond pudisti päätään selvittääkseen sen epäkuolleen lumouksesta. ”Minä olen prinssi Theralond. Keitä helvetissä te olette? Oletteko te tämän poloisen miehen kirouksen takana?”
”Emme”, mies vastasi ja laski miekkansa. Hän työnsi miekkansa huotraansa, tarttui tukkaansa ja prinssin hämmästykseksi veti sen kokonaan pois, paljastaen oudolla tavalla kauniit, vihreät kutrinsa. Ne kihartuivat hänen olkapäilleen. Niiden sävy vaihteli keväisen metsän vehreän ja syvemmän myrtinvihrteän välillä. ”Minä olen Matren, vento Thataalista. Nämä ovat kumppanini Thran ja L’etathrac.”
”Ventoja!” Colinheim huudahti, mutta samassa Theralond tarttui hänen käsivarteensa.
”Älä! He eivät ole tehneet meille mitään pahaa”, prinssi sanoi.
Thran katsahti Matreniin hieman myrtyneesti ja Matren hymyili tälle vinosti.
Ennen kuin kukaan ehti kuitenkaan puhua sen enempää, Colinheim ja Nikol tulivat porraskäytävän ovesta Nochroelia kantaen. Suurrovastin nähdessään Gravenin silmissä häilähti jotain pimeyden keskellä.
”Nochroel”, Graven kuiskasi käheällä äänellä. Sitten kuollut kapteeni tuli sotilaita kohti.
Kauhunsa nujertaen Dimir ja Aren astuivat puolustamaan prinssiään, mutta Graven ei piitannut heidän miekoistaan. Hän tarttui Arenin aseen terään ja väänsi sen lihakset pullistuen mutkalle. Dimir sivalsi Gravenia haavoittaen tätä kylkeen, mutta Graven vain iski hänet sivuun. Dimir lensi voimalla kiviseinää päin ja putosi lattialle. Aren perääntyi selkä seinää vasten.
Hän tavoittelee Nochroelia, Theralond käsitti. Me vain olemme hänen tiellään. Mutta niin vakuuttunut kuin hän olikin suurrovastin syyllisyydestä, hän ei voinut antaa pappia tämän hirviön käsiin ilman todisteita noituudesta. Mutta miten nujertaa tämä kammotus, johon teräskään ei pystynyt?
”Graven!” Theralond huusi. ”Kapteeni Graven Doros! Kuuntele minua, prinssiäsi!”
Graven huitoi silmittömän raivon vallassa kourillaan ja karjui kuin peittääkseen äänen. Hän kääntyi prinssiin päin ja tuli häntä kohti.
”Viekää hänet takaisin kellariin! Nopeasti!” Theralond komensi takanaan seisovia Colinheimia ja Nikolia, jotka yhä kannattelivat tajuttomuutta teeskentelevää Nochroelia välissään. He tekivät kuten käskettiin ja Theralond juoksi heidän peräänsä. Graven astui portaikon oviaukkoon ja katsoi heidän peräänsä. Silloin Aren, joka oli napannut Dimirin miekan lattialta, pisti säilän hänen sydämensä läpi takaapäin. Sekään ei ollut tarpeeksi pysäyttämään Gravenia. Graven käännähti ympäri repien miekankahvan Arenin käsistä. Graven karjaisi uudelleen ja iski nyrkillään Arenia ohimoon. Nuori kaartilainen lyyhistyi maahan.
Dimir kömpi polviensa ja käsiensä varaan. Hänen päätään jomotti ja hänen oikeaa olkapäätään vihloivat hirvittävän kivun aallot. Hän pelkäsi murtaneensa luita. Kuolleen kapteenin voima oli käsittämätön. Hänen nyrkkinsä oli tuntunut kovempana kuin kivinen seinä.
”Graven, kapteenini”, hän kuiskasi ja yski. Tuntui, kuin piikkilankaa olisi vedetty ulos hänen henkitorvestaan. Verta tipahteli pisaroina lattialle. ”Graven. Olen pahoillani. Tiedän, että loukkasin sinua.” Hän yskähti uudelleen. Hän oli epämääräisesti tietoinen kolmesta vennosta, jotka seisoivat aseet valmiina kauempana, nuolet Graveniin tähdäten. ”Minun olisi pitänyt antaa sinun pysähtyä vetämään henkeä, kun halusit.” Hän tunsi suolaista hikeä silmissään, tunsi niiden sekoittuvan kyyneliin. ”Sinä pelastit minun henkeni. Ja minä tuotin pettymyksen sinun omallesi.”
Graven ei enää murissut. Hän seisoi hiljaa kaatuneen Arenin vieressä. Dimir kapusi heikoille, vapiseville jaloilleen ja tuijotti sanojen taltuttamaa epäkuollutta.
”Sanoin, että hänellä olisi vielä hänen sielunsa tallella”, Matren totesi.
Dimir pudisti päätään hämmentyneenä, tietämättä mitä ajatella.
* * *
Theralond avasi kellarin oven ja kohtasi näyn, johon oli osannut varautua paremmin.
Sisällä oli ummehtuneen ilman täyttämä pieni kivikammio, jossa paloi useita kynttilöitä. Siellä oli merkitsemättömiä tynnyreitä ja pöytiä ja hyllyjä täynnään lasisia instrumentteja ja pulloja, jotka sisälsivät mitä karmeimpia tarvikkeita: eläinten ja ihmisten irtileikattuja palasia, luita, ruumiinnesteitä. Kasveja, jotka Theralond tunnisti myrkyllisiksi. Mustaan nahkaan käärittyjä vanhoja kirjoja ja pergamentteja, joissa oli luurankojen ja demonien kuvia. Veitsiä, kahleita ja muita kidutusvälineitä. Nurkassa oli tulisija, jonka yllä porisi pata täynnään vihreää, etovan tuoksuista ainetta.
”Mitä tämä – ”
Silloin Nochroel potkaisi jaloistaan pitelevää Colinheimia leukaan ja alkoi rimpuilla ja huutaa. Nikol tarrasi hänen käsiinsä tiukemmin, yrittäen pitää raivokkaasti huitovaa vanhaa miestä paikoillaan. Theralond ja Colinheim tulivat apuun, ja yhdessä he taltuttivat Nochroelin. He painoivat hänet lattialle ja pitivät häntä aloillaan. Suurrovasti sylki ja kirkui.
Theralond painoi miekkansa tämän kurkulle. ”Nochroel, sainpas paljastettua juonesi.”
Nochroel vastasi ärähdyksellä.
”Tästä et pääse enää kiemurtelemaan pakoon.”
Nochroelin kasvoille levisi ilkeä virne. ”Arvon prinssi, olette sangen väärässä.”
Theralond katsoi hämmästyneenä suurrovastia ja nousi seisomaan. ”Yritätkö väittää, ettei tämä kammio ole sinun?”
”Itse asiassa tuomari Raen on valmis vakuuttamaan teille, että tämä kammio kuuluu noituutta harrastaville palvelijoilleni.” Nochroelin äänestä kuulsi voitonriemu. ”Erotin heidät ja pidin asian salassa, koska minun arvoisellani henkilöllä ei ole varaa sotkeentua tällaiseen juttuun. Raen vahvistaa sanani.”
”Mutta tämähän on edelleen käytössä! Kynttilät palavat ja pata kiehuu.”
”Mutta prinssi, te ette ymmärrä että te valehtelette”, Nochroel korjasi viekkaasti. ”Te olette aina vihanneet minua, ja ilmeisesti sanoisitte oikeuden edessä mitä tahansa saadaksenne minut roviolle. En olisi uskonut teistä tällaista.”
Theralondin ilme synkkeni. Colinheim ja Nikol puristivat kovempaa pystymättä hillitsemään vihaansa tätä täydellisen korruptoitunutta pahuuden ilmentymää kohtaan.
Theralond polvistui Nochroelin viereen. ”Ja tuomari Raen on sinun puolellasi?”
”Kuolemaansa saakka”, Nochroel vannoi silmänsä sulkien ja nauroi täyttä kurkkua kuin mies, joka oli voittanut koko maailman.
”Päästäkää hänet irti”, Theralond käski.
”Mutta prinssi – ”
”Päästäkää hänet irti”, Theralond sanoi hyvin, hyvin hiljaa. Colinheim ja Nikol nousivat ja astuivat syrjään. Nochroel kömpi ylös, mutta ei ehtinyt kuin istualleen ennen kuin prinssi Theralond sivalsi hänen päänsä siististi irti raivokkaasti karjaisten. Pää lensi kaaressa suoraan nurkassa seisovaan pataan. Vihreää tahnaa roiskui joka puolelle tahraten kammion seinät, paperit ja lasiesineet, joita kukaan ei enää käyttäisi.
* * *
Kun prinssi ja kaartilaiset palasivat yläkertaan, Dimir ja kolme ventoa tervehtivät heitä helpottuneina. Gravenin ruumis makasi selällään maassa. Dimir kertoi, että se oli hetkeä aiemmin kaatunut itsestään eikä ollut osoittanut enää mitään elonmerkkejä. Nochroelin kuolinhetkellä Graven oli viimeinkin saanut rauhan.
Matren kertoi prinssille Tuathandista varastetusta loitsukirjasta, ja he menivät alas tutkimaan kammiota sitä etsiäkseen. Se löytyi, samoin kuin moni muu kielletty kuolleistamanauksesta, noituudesta ja Arkkidemoneista kertova kirja. Sieltä löytyi myös Nochroelin muistiinpanoja, joista selvisi, että hän todella oli lavastanut Gravenin syylliseksi. Matren silmäili kirjaansa ja totesi sen selvittävän, miksi Nochroel oli etsinyt Ekathén-kuninkaan luita. Vento selitti prinssille ja kaartilaisille synkässä kammiossa kynttilän valossa, miten suurrovasti olisi voinut komentaa kuolleen kuninkaan vallan kautta kaikkia tämän alamaisia, herättäen näin oikean kuolleiden sotureiden armeijan.
Matren kertoi heille myös, miten Ekathén oli ollut viimeinen Ethedhénin kuninkaista, jolla oli ollut hyvät suhteet Tuathandiin. Vennot olivat rakentaneet hänen hautansa salaiseen paikkaan, jotta heidän kunnioittamansa kuninkaan luita ei häpäistäisi, ja haudan sijainti oli vartioitu salaisuus, jonka Thataalissakin tunsivat vain harvat.
Ihmiset kuuntelivat vaiteliaina ja nyökkäilivät. Lopuksi Theralond kiitti Matrenia, antoi heille heidän etsimänsä kirjan ja kehotti heitä lähtemään kaupungista. Vaikka he olivatkin auttaneet Gravenia ja prinssiä, kaikki eivät katsoisi hyvällä julkisen tunnustuksen antamista vennoille. Colinheimin kaartilaiset saattoivat heidät turvallisesti kaupungin reunalle, josta he jatkoivat matkaansa takaisin kohti kaukaista Tuathandia.
Vielä samana yönä Nochroelin kammion salaisuudet paljastettiin julkisesti ja hänen ruumiinsa hakattiin palasiksi ja palaset poltettiin tuhkaksi. Gravenin ruumis sen sijaan siistittiin ja valmistettiin uusia hautajaisia varten, jotta hänen kunniansa saataisiin palautettua.
Aren oli menehtynyt epäkuolleen iskun voimasta, mutta Dimirin olkapää saatiin korjattua ja muut kaartilaiset selvisivät vähin vammoin. Heistä kukaan ei kuitenkaan milloinkaan unohtanut kokemuksiaan, eivätkä varsinkaan kalvakkaa Gravenia seisomassa kuolemaa hohkaten Nochroelin eteissalissa. Mathilda Doros menehtyi vähän poikansa uusien hautajaisten jälkeen, ja heidät kumpikin laskettiin korjattuun sukukryptaansa.
Ja siellä he pysyivät nukkumassa ikiunta Ethedhénin päivien päähän saakka.
Ethedhénin yllä roikkuva taivas oli likaisen tummanharmaa kuten keskustorikin. Graven katseli sitä alakuloisena, ilme värähtämättäkään, kun kaksi vartijaa tönivät häntä eteenpäin, ja tuumi, että tänään sataisi vielä. Sadetta edeltävän painon saattoi tuntea ilmassa ja nähdä pyörteiksi jähmettyneissä pilvissä. Graven huokaisi ja mulkaisi vartijoitaan, tehden selväksi että osasi kävellä itse eikä aikonut yrittää pakenemista.
Hänen ranteensa oli sidottu yhteen hänen selkänsä taakse paksulla hamppuköydellä, ja hänen muinoin valkoinen, nyt ruskeanharmahtava pellavapaitansa, jota hän oli tyrmässä käyttänyt, oli revitty hänen yltään, ja hänellä oli nyt vain nahkahousunsa. Hän katseli paljasta ylävartaloaan ja käsivarsiaan, joiden solakat lihakset olivat yhtä kiinteät kuin aina ennenkin. Hän ei ollut lopettanut tavanomaista kuntoiluaan kosteassa, pimeässä sellissänsäkään, mutta lukuisat uudet naarmut ja haavat peittivät häntä nyt vanhojen, taisteluista saatujen arpien ohella. Häntä ei oltu ruoskittu, mutta tyrmässä ei oltu katseltu suopeasti entistä kaartin kapteenia, miestä joka oli aikoinaan pidättänyt omakätisesti puolet muista vangeista. Gravenin kimppuun oli käyty joka kerta, kun vanginvartijoiden silmä vältti.
Yöt olivat pahimmat. Unet piinasivat häntä lakkaamatta, unet hetkestä jolloin kaartilaiset syöksyivät hänen asuntoonsa häntä pidättämään, unet lyhyestä oikeudenkäynnistä, unet ystävien halveksivista ja pettyneistä katseista, jotka häneen kohdistuivat, ja unet hirsipuun varjosta.
Väkijoukko, jonka halki Graven käveli, oli sumeaa tummuutta hänen silmissään. Rahvas sylki hänen päälleen ja huuteli loukkauksia, kuten tapana oli. Jotkut tunnistivat hänen kasvonsa ja kyselivät: "Eikö tuo ole kaartin kapteeni? Miksi hänet teloitetaan?" Hän ei kuunnellut eikä tuntenut mitään. Hän painoi päänsä ja käveli kumarassa, kantaen häpeänsä taakan sanattomana, pystymättä nostamaan katsettaan siihen, mikä häntä odotti torin keskellä.
Mutta sen lähestyessä hän rohkaisi mielensä ja pysähtyi. Hänen oli kohdattava tuomionsa.
"Älä pysähdy! Jatka matkaa!" toinen vartijoista ärähti hänelle.
"Turpa kiinni, Dimir!" Graven murisi heittäen vihaisen mulkaisun olkansa yli vartijaan. "Kun me taistelimme Koilliskaupungin rosvojoukkoja vastaan, sinä olisit saanut surmasi jos minä en olisi palannut hakemaan sinua muiden peräännyttyä. Olet minulle henkesi velkaa. Minä pysähdyn vetämään henkeä tasan silloin kun haluan, piru vie!"
Dimir tuijotti hetken vankiaan hikoillen ja nieleskellen ja nyökkäsi sitten hitaasti. Graven heilautti päätään saadakseen likaisen tukkansa silmiltään, räsäytti vielä yhden salaman katseestaan entiseen alaiseensa, ja käänsi sitten katseensa puiseen korokkeeseen edessään.
Hirsipuu ja siitä roikkuva silmukka näkyi vain siluettina, koska pilvet raottuivat hieman niiden takana ja paljastivat kultaisen auringonpaisteen Ethedhénin talojen takaa. Näky oli lumoava, yhtä aikaa kaunis ja hirvittävä. Graven huokaisi ja painoi jälleen päänsä, mutta tyytyväisenä siitä että oli uskaltanut katsoa kohtaloaan silmästä silmään. Sitten hän jatkoi matkaa sitä kohti. Dimir ja toinen vartija eivät enää puhuneet mitään.
Hän nousi portaat puiselle lavalle, jossa kolme hahmoa odotti häntä.
Ensimmäinen heistä oli pukeutunut kauttaaltaan punaiseen kaapuun, jonka etumukseen oli kirjailtu valkoinen vaa'an kuva. Hän oli tuomari Raen, sama mies joka oli tuominnut Gravenin kuolemaan kolme päivää aikaisemmin. Hän katsoi vankiin omituinen ilme silmissään; jotenkin seesteinen ja silti pettynyt. Hän rullasi auki pergamenttipaperin, katsoi sitä ja kohotti sitten katseensa rahvaaseen, joka tuijotti häntä tiedonnälkäisesti, äkillisesti hiljenneenä. Sitten hän puhui kuuluvalla äänellä, ääntäen joka sanan selkeästi ja hitaasti.
"Syytetty on Ethedhénin kaupunginkaartin kolmas kapteeni, Graven Doros. Hänet on todettu syylliseksi kaksoismurhaan, ryöstöön ja maanpetokseen." Ympäröivä väkijoukko kohahti näistä sanoista. "Hänet on tuomittu kuolemaan, ja tuomio pannaan täytäntöön välittömästi."
Graven puristi huulensa tiukasti yhteen.
"Puolustuspuheenvuoro on jo kuultu, mutta mikäli tuomitulla on viimeisiä sanoja, olemme valmiit kuulemaan ne nyt", tuomari julisti ja kääntyi jälleen Gravenin puoleen.
Graven ei ollut muistanut tätä, hän oli pakottautunut olemaan ajattelematta teloitustilannetta. Hän empi hetken, ja sanoi sitten: "Ei, minulla ei ole viimeisiä sanoja." Hän tiesi, että olisi voinut yrittää vakuuttaa syyttömyyttään, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Hänen äitinsä olisi vain joutunut tuskaisen epätietoisuuden valtaan kuullessaan siitä. Hänen kuolemansa oli joka tapauksessa väistämätön.
Tuomari nyökkäsi ja viittasi sitten vieressään seisovaan mieheen, joka astui esiin. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuunottamatta papin valkoista liperiä kaulansa alla. Hänen kapeat kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hänen tummat silmänsä pistävät ja ne katsoivat suoraan Gravenin silmiin, kuin eivät olisi nähneetkään mitään muuta. Graven kurtisti kulmiaan. Hän oli nähnyt suurrovasti Nochroelin monesti ennenkin, mutta nyt tämän yleensä askeettisen tyynissä silmissä oli omituisen ahnas, lähes himokas katse, vaikka se ei yltänytkään muuttamaan kasvojen ilmettä.
"Sinut, Graven Doros, on Jumalan ja Valtakunnan silmien edessä todettu syylliseksi rikoksiin, joista voidaan rankaista vain kuolemalla", hän messusi, tuijottaen yhä kuolemaantuomittua. "Meidän Herramme katsoo kohtalosi oikeutetuksi, ja jos kadut tekojasi ja anot anteeksiantoa, viimeisellä tuomiolla sinut otetaan taivaaseen kuten kaikki muutkin. Siihen asti kiirastuli pitäköön sinut."
Graven nielaisi. Kolmesta oli jäljellä enää yksi. Ja viimeinen oli pahin. Hänen ylävartalonsa oli paljas kuten Graveninkin, mutta hänen päässään oli musta huppu. Hän oli teloittaja. Umpinaisen hupun silmänreiät tuijottivat Gravenia.
Gravenin korvissa soi. Väkijoukon mekastus, viriävä tuulenpuuska ja kaukainen kirkonkellojen soitto sulivat yhteen epämääräiseksi humuksi. Hän katsoi vuorotellen tuomaria, rovastia, teloittajaa ja hirttopuuta, jotka kaikki tuijottivat häntä armottomasti. Sitten hän astui silmukan alle. Teloittaja seurasi hänen kannoillaan ja tarttui toisella kädellään hänen niskastaan kiinni ja veti silmukan toisella kädellään hänen päähänsä. Tämän otteet olivat karkeat ja kädet kylmät. Viileä tuuli sai Gravenin paljaan ihon nousemaan kananlihalle, ja tiukka köysi hänen kaulansa ympärillä hiersi jo nyt. Se tuntui karhealta ja kovalta.
Sitten teloittaja asteli taaksepäin ja laski kätensä vivulle, josta Graven tiesi luukun paljaiden jalkojensa alla avautuvan.
Hetkeksi aika pysähtyi, kun hän katseli viime hetkellään ympärillään avautuvaa näkymää. Tuona lyhyenä tuokiona hän erotti selvästi kaikki yksityiskohdat ja saattoi tarkastella maailmaa kokonaan uusin silmin, elämänsä eläneenä miehenä.
Väkeä oli kaikenlaista. Suurin osa näkyi olevan pukeutuneen ruskeisiin ja harmaisiin tunikoihin ja liiveihin, jotka olivat ajan ryvettämiä ja rispaannuttamia, mutta joukossa oli niitäkin, joilla oli selvästi uudemmat ja koristeellisemmat vaatteet ja laitellut hiukset. Toiset olivat likaisia ja toiset vain hieman pölyisiä. Oli naisia, jotka olivat nostaneet lapsensa syliinsä jotta nämä näkisivät paremmin, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Mutta kaikki olivat nyt vaienneet ja katsoivat Gravenia liikkumattomina. Heitä oli yhteensä ehkä sata, ja heidän takanaan näkyi keskustorin kauppakojuja, jotka oli suljettu pyhäpäivän ajaksi. Niiden takana taas kohosivat Ethedhénin keskustan valkeat tornit, kerrostalot ja kartanot, joiden takana pilkottivat kuninkaanlinnan korkeat tornit. Graven oli näkevinään niiden huipuissa liehuvat siniset viirit, vaikka tumma taivas niiden takana häivytti ne lähes kokonaan näkyvistä. Hän katsoi suoraan ylöspäin. Hänen takanaan pilvet hajaantuivat, ja kaunis, kullankirjava valo tulvi esiin saaden teloitusta katselevien ihmisten kasvot loistamaan, vaikka heidän selkiensä takana varjot olivat synkkiä ja pitkiä. Taivaskin oli kuin jakautunut kahtia, tummempaan ja valoisampaan puoliskoon.
Graven huokaisi niin kuin luovuttanut mies huokaisee. Hän antoi katseensa harhailla väkijoukossa, ja huomasi uudelleen miten Nochroel edelleen tuijotti häntä ja väläytti hänelle ilkeän virnistyksen silmät tuikkien.
Sitten mustahuppuinen mies kiskaisi vivusta, lattia katosi Gravenin jalkojen alta ja hänen silmissään pimeni.
* * *
Hautausmaa oli hiljainen ja synkeä. Keskiyön kelmeä kuu näytti kieroutuneilta kasvoilta, jotka kurkistelivat mustan pilviharson takaa alas kalmistoon. Se sijaitsi köyhälistökorttelien ja koreiden, valkeiden kerrostalojen täyttämän sisemmän kaupungin rajamailla. Aatelisilla ja porvaristolla ei ollut paikkaan mitään asiaa - paitsi kun he tulivat katsomaan omaistensa hautoja - mutta joka ei vielä ollut rappeutunutta ja hylättyä kuten ulompi kaupunki. Hautausmaa oli korkean pensasaidan ympäröimä, suurimmaksi osaksi hoitamaton ja rehottava puistoalue. Näin syksyllä lehtipuiden oksat olivat pääasiassa paljaita ja yön varjot olivat piilottaneet maassa makaavien lehtien kirjavan väriloiston. Rikkaruohot olivat kuihtuneet ja valmistautuneet talvilepoon, odottaen vain lumen satamista.
Suurrovasti Nochroel astui hautausmaalle pensasaidassa olevasta metalliportista. Hän oli pukeutunut yleensä käyttämänsä virka-asunsa sijasta nahkaan ja pitkään, mustaan viittaan, jonka oli käärinyt ympärilleen. Hänen kasvojaan peitti tumma kaulahuivi, jonka alta terävä nenänkärki pisti. Silmät pälyilivät kiemurtelevia polkuja, hautakivien rykelmiä, vinoja patsaita ja kryptia. Nochroel mutisi itsekseen ja haahuili edestakaisin jonkin aikaa lukien nimiä hautakivistä ja kryptojen ovien yläpuolella olevista kylteistä, kunnes löysi etsimänsä.
Graven oli haudattu Dorosin sukukryptaan, jossa makasivat myös hänen isänsä, isovanhempansa ja näiden vanhemmat. Se oli rakennettu goottilaisen holvikirkon mallin mukaan, mutta vain parin metrin korkuiseksi. Se oli suljettu ajan vihreäksi patinoimalla kupariovella, joka oli pultattu kiinni kiviseinään. Nochroel käveli oven eteen, vilkuili vielä pari kertaa ympärilleen varmistuakseen että oli yksin, ja avasi sitten viittansa levittämällä kätensä. Hän painoi vasemman kätensä sormet tiukasti kylmää kuparia vasten ja painoi niin lujaa, että metallin kovuus ja kylmyys sattuivat häneen. Sitten vihainen käskyvalta pilkahti hänen silmissään ja hän komensi ovea tiukalla äänellä: "Avaudu!"
Samassa ovi rämähti kappaleiksi, reveten keskeltä kahtia. Palaset vääntyivät irti karmeista kuin räjähdyksen voimasta. Nochroel venytteli sormiaan, veti kaulahuivinsa pois kasvojensa edestä ja hymyili omahyväisesti. Sitten hän astui pimeään kryptaan sisälle.
Tila oli ylhäältä katsoen ristinmuotoinen. Se oli ikkunaton ja tunkkainen, ja ilmassa leijaili kuoleman tuoksu. Harmaaseen laattalattiaan oli kaverrettu nimiä, ja niiden alle oli haudattu ruumiita.
Nochroel laskeutui kyykkyyn ja siveli sormillaan kirjaimia lattiassa, kunnes lösi tuoreimman. Kapteeni Graven Doros. Hassua, että arvonimi oli ikuistettu kryptan lattiaan, vaikka sen omistaja oli häpäissyt asemansa. Tai siis, hänen luultiin häpäisseen, Nochroel korjasi ajatuksensa hymähtäen.
Hän laski molemmat kätensä lattialle Gravenin nimen päälle ja toisti saman komennon. "Avaudu!" Ja heti sanojen kajahtaessa lattialaatta murtui kumeasti rusahtaen ja romahti alla olevaan matalaan hautaan. Kivenkappaleet, sora ja pöly levisivät pitkin lattioita, ja harmaa kivipöly kohosi ilmaan. Nochroel veti kaulahuivin takaisin suunsa ja nenänsä peitoksi ja yski vaimeasti. Kun pöly laskeutui, hän heitti sen jälleen sivuun ja kumartui lattiaan ilmestyneen reiän ylle. Lattian alla oli suuren ruumisarkun kokoinen kivikammio, jossa makasi nyt soran ja kivenmurikoiden peittämä, valkoiseen vaatteeseen kiedottu kalpea ruumis. Nochroel kurotti kätensä sisään hautaan, työnsi muutaman isommista kivistä sivuun, kietoi sitten käsivartensa Gravenin ympärille ja veti tämän ruumiin ylös. Suurrovasti ei ollut vahva mies, ja hän sai ponnistella pihisten ja tuhisten, ennen kuin kuollut kaartinkapteeni makasi pitkällään kryptan lattialla.
Nochroel tarkasti ruumiin ruhjeiden varalta. Vain kaksi kylkiluuta oli katkennut, ja kasvoihin oli ilmaantunut vain yksi pahempi jälki putoavista kivistä. Hirttosilmukan jälki sen sijaan paistoi yhä kirkkaanpunaisena kaulan ympärillä.
Nochroel istui ruumiin viereen, katsoi tämän suljettuihin silmiin, laski vasemman kätensä tämän otsalle ja oikean sydämelle.
"Herää!" hän komensi.
Graven avasi silmänsä ja sävähti voimakkaasti, kun epämiellyttävä, kylmä väristys kulki hänen koko kehonsa läpi. Hän nousi kavahtaen istumaan, mutta ei nähnyt mitään. Hän hieroi silmiään ja yritti selvitellä ajatuksiaan, mutta Nochroelin viileät, pitkät sormet tarttuivat hänen olkapäähänsä ja työnsivät hänet takaisin makuulle kylmälle kivialustalleen.
"Missä minä olen? Mitä on tapahtunut?" kapteeni kärisi hämmästyksissään. Hänen kurkustaan ei lähtenyt kunnolla ääntä, ja puhuminen sattui.
"Sinä kuolit", Nochroel vastasi puuskuttaen. "Ole hiljaa. Minun täytyy kerätä voimia."
Suurrovasti hivuttautui kauemmas jälleen aloillaan makaavasta Gravenista ja nojasi selkänsä kryptan seinää vasten. Hän sulki silmänsä ja hengitti raskaasti. Graven teki saman.
Gravenin vartalo tuntui turralta, häntä paleli, ja hänen jäseniään kolotti. Hänen lihaksensa tuntuivat olevan niin pahasti jumissa, että liikkuminen oli lähes mahdotonta, ja hänen kurkkunsa, keuhkonsa ja kaikki muutkin sisäelimensä tuntuivat karheilta ja aroilta. Kaikki tuotti karkeaa tuskaa, jopa hengittäminen.
Hän käänsi päänsä ja katsoi Nochroeliin. Pappi näytti uupuneelta, ja hänen ihonsa oli kauttaaltaan valkea kuin hän olisi ollut kauttaaltaan paleltunut. Hänen hengityksensäkin huurusi hieman.
Hetken kuluttua Nochroen avasi silmänsä ja nousi seisomaan suoristaen hitaasti jäykän selkänsä. Sitten hän katsoi maassa makaavaan Graveniin.
"Ja nyt..." hän aloitti, kuulostaen yhä hengästyneeltä. "Nyt tahdot varmaan vastauksia."
Graven ei tietänyt, mitä tahtoi, mutta ei pystynyt ajattelemaan tarpeeksi kirkkaasti jotta mistään vastauksista olisi ollut apua. Mieluummin hän olisi nukkunut. Tai vielä parempi - kaikkein mieluiten hän olisi ollut hereillä, virkeänä ja pirteänä.
"Kuten tiedät, sinut tuomittiin ja hirtettiin. Sinut haudattiin. Tähän kryptaan." Suurrovasti viittasi molemmin käsin ympärilleen.
Graven huoahti. Hän ei ymmärtänyt eikä jaksanut puhua.
"Minä herätin sinut henkiin. Olet epäkuollut, ja olet minun. Tottelet nyt minua", Nochroel totesi ykskantaan. "Nouse ylös."
Graven ei liikahtanutkaan.
"Nouse ylös, minä sanoin!" pappi ärähti.
"En jaksa", Graven kuiskasi surkeana. "En pysty edes liikkumaan."
"Minua ei kiinnosta, mitä sinä mielestäsi pystyt tekemään ja mitä et." Nochroel pisti kätensä viittansa uumeniin ja veti sieltä esiin siistillä vedolla pitkän, liekkiteräisen tikarin. Sen teräksinen terä välähti pimeydessä. Viivyttelemättä hän kohotti sen ilmaan ja iski sen sitten suoraan Gravenin rinnan läpi. Kuului karahdus, kun sen kärki tavoitti kivilattian. Graven korahti ja taipui kaarelle tuskan lävistäessä hänet, mutta Nochroel pakotti hänet pysymään paikoillaan painaen veitsellä alaspäin. Graven kamppaili hetken voimattomasti vastaan ja lysähti sitten jälleen velttona ja luovuttaneena kivilattialle. Kipu jyskytti yhä hänen rinnassaan, mutta se hälveni yllättävän nopeasti. Jomotuskin alkoi vähetä.
"Minä pistän sinua veitsellä joka kerta, kun et tottele minua", Nochroel ilmoitti armottoman suorasanaisesti. "Etkö kuunnellut? Sinä olet minun! Nouse ylös!"
Graven urahti. Hän ei tajunnut mitään, mutta ei halunnut kylmää metallia takaisin sisuksiinsa. Hän pakotti lihaksensa toimimaan väkisin, sai kätensä alleen ja punnersi itsensä istualleen. Hän katsoi Nochroeliin, joka tuijotti häntä nenänvarttaan pitkin odottavasti, ja nousi sitten kokonaan jaloilleen tuskaisesti ja vaivalloisesti.
"Hyvä", suurrovasti sanoi nyökäten ja työnsi veitsen takaisin mustan viittansa kätköihin.
Graven katsoi häntä. He olivat suunnilleen samanpituisia, mutta Nochroel oli paljon laihempi ja luisevampi. Silti pappismies jotenkin pystyi tuijottamaan entistä kaartn kapteenia halveksivan ylimielisesti, kuin olisi ollut tätä päätä pitempi. Gravenia hämmensi tämä kaikki. Hän ei tuntenut Nochroelia kovin hyvin, mutta ei todellakaan ollut odottanut tältä säntilliseltä, vähäpuheiselta ja arvostetulta hengenmieheltä tällaista brutaalia julmuutta.
"Sinä... herätit minut henkiin?" Graven kysyi hiljaa, ja jo ajatus sai hänen kasvonsa vääntymään kuvotuksesta.
"Niin, tavallaan", Nochroel sanoi. "Et ole samalla lailla elävä kuin... no, elävät. Et ole varsinaisesti ihminen. Olet epäkuollut olento, kävelevä ruumis."
Graven oli oksentaa. "Olen... zombi?"
Suurrovasti kohautti olkapäitään. "Vaikka niin sitten."
"Jos sinun oli pakko... tuoda minut takaisin, etkö olisi voinut tehdä sitä hieman... hellävaraisemmin?"
"Miksi?" Nochroel naurahti. "Sinä olet orjani, etkä edes elävä sellainen. Sinulla ei ole enää mitään ihmisarvoa. Olet vain kasa elävää lihaa, jonka ainut tarkoitus on palvella minua. Sinun tunteesi kiinnostavat minua vähemmän kuin dalrealaisen etanan elämänkaari."
"Sinä... olet hirviö", Graven mutisi pökerryksissä. Häntä huimasi. "Paha, paha."
Nochroel vain pärskähti. "Väärin. Sinä olet hirviö. Parasta totutella siihen, sillä minä en aio antaa sinulle aikaa sopeutua uusiin tehtäviisi. Et saa lomaa, lepotaukoja tai edes yöunta. Et tarvitse sellaista."
Graven ajatteli kauhuissaan, että ainakin Nochroel sanoi suoraan ja rehellisesti mitä ajatteli.
"Nyt, seuraa minua. Meidän täytyy lähteä turvallisempaan paikkaan."
Nochroel oli jo kääntymässä kohti kryptan tuhoutunutta ovea, mutta tulikin viime hetkillä toisiin aatoksiin kuin olisi juuri muistanut jotain. Hän piti kätensä uudelleen viittaansa ja veti sieltä toisen, mustan viitan. "Pue tämä päällesi. Et voi liikuskella Ethedhénin kaduilla edes yöllä pelkässä ruumispuvussasi."
Graven otti viitan ja heitti sen harteilleen. Se tuoksui oudolle - myskille, rikille ja musteelle.
Nochroel nyökkäsi, kietoi oman viittansa takaisin ympärilleen ja kaulahuivinsa kasvoilleen, viittasi kädellään Gravenia seuraamaan ja astui ulos hautausmaan yöhön. Graven empi hetken, mutta tajusi nopeasti - joskin epämiellyttävästi - että hänellä ei ollut mitään vaihtoehtoja. Hänen oli pakko totella suurrovastia, ainakin siihen asti että tarjoutuisi tilaisuus paeta.
Niinpä hän painoi päänsä ja lähti Nochroelin kannoilla kryptastaan.
2 - Koilliskaupungin kujat
Kolmen yön orjatyön jälkeen Graven oli oppinut tuntemaan suurrovasti Nochroelin paremmin kuin kukaan tämän ystävistä. Aina, kun paikalla oli joku, pappi teeskenteli hyväntahtoista ja hiljaista miestä, joka kantoi korkean arvonsa kunnialla ja vastuulla. Hän tahtoi kaikkien olevan tyytyväisiä, vaikka omasikin vahvoja mielipiteitä. Hän oli aina kohtelias, vaikka osasikin sanoa asiansa suoraan.
Mutta kun hän oli kahden Gravenin kanssa, hän pudotti tämän petollisen naamion ja paljastui täydellisen tunteettomaksi julmuriksi, joka ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että hänen omatuntonsa olisi soimannut häntä. Hän kohteli Gravenia kuin huonekalua, jonka ulkonäöstä ei pitänyt, mutta jota hänen oli pakko sietää. Hän ei milloinkaan vaivautunut piilottelemaan inhoaan ja vihaansa uutta epäkuollutta palvelijaansa kohtaan, ei sanonut tälle ikinä ystävällistä sanaa, ei välittänyt yhtään tämän tuskista ja tunteista. Graven ihmetteli, miten maailmassa saattoi edes olla joku niin hirvittävä.
Nochroel piti Gravenia teljettynä kellariin. Suurrovasti asui kauniin mutta pienen puutarhan ympäröimässä kaksikerroksisessa kivitalossa kissansa ja kahden palvelijansa kanssa lähellä Ethedhénin tärkeintä kirkkoa, Zharikin katedraalia. Talo oli sisustettu lukuisilla huonekasveilla, vanhoilla tuoleilla ja divaaneilla, paksuilla matoilla ja marmoriesineillä. Se oli varsin lämmin ja mukava, lukuun ottamatta pientä, haisevaa, vetoisaa ja kosteaa kellaria, jossa sijaitsi Nochroelin salakammio. Siellä hän säilytti kasoittain tynnyreitä ja lasipurnukoita täynnään omituisen värisiä ja tuoksuisia nesteitä, eläinten ruumiinosia, ja kaikenlaisia kummia kapistuksia lasinpalasista hiiliin. Siellä oli myös pieni avotakka ja siellä musta pata, jota pappi käytti sekoitellessaan myrkkyjään ja taikajuomiaan, sekä kirjahylly, joka oli täynnä vanhoja, erikokoisia ja -värisiä opuksia, joista suurin osa oli kirjoitettu kielillä joita Graven ei tuntenut. Ne, jotka hän kuitenkin osasi lukea, käsittelivät ilmeisesti noituutta.
Jos kirkossa olisi tiedetty, mitä Nochroel oikein puuhaili öisin, hänet olisi poltettu roviolla.
Epäkuollut mietti usein, minkä tähden hänet oli tuotu tähän kaameaan elämän irvikuvaan. Aikoiko suurrovasti tehdä hänellä jonkinlaisia pirullisia kokeita, tai tehdä hänestä jonkinlaisen oppipojan? Tämä ei ollut paljastanut mitään suunnitelmistaan, ja oli tähän asti ensimmäisen yön jälkeen vain pyytänyt Gravenia kantamaan itselleen erilaisia tavaroita.
Ensimmäisenä yönä Nochroel oli tutkiskellut zombiaan, tämän rajoja ja ominaisuuksia. Hän oli sytyttänyt tulen ja työntänyt Gravenin käden sinne nähdäkseen, että vaikka epäkuollut tunsi tuskaa ja liekkien kuumuus sai hänet huutamaan, kipu lakkasi nopeasti, ja palohaavat silisivät ja katosivat tunnissa. Samoin haavat ja vammat, joita pappi viilteli luomukseensa, viilsivät Gravenia kivuliaasti, mutta umpeutuivat hetken kuluttua. Verta hänestä ei vuotanut. Hänen ihonsa oli kylmä, veri oli jähmettynyt hänen suoniinsa, hänen sydämensä ei lyönyt, ja hänen jänteensä ja lihaksensa olivat jäykkiä. Mutta hän pystyi silti liikkumaan suhteellisen ketterästi ja nopeasti - hitaammin kuin eläessään, mutta kuitenkin nopeammin kuin vanha ja huonokuntoinen Nochroel.
Pappi ilmeisesti olikin huolestunut turvallisuudestaan, kun häntä voimakkaampi, laiminlyöty olento, jonka viha patoutui häntä kohtaan, oleili samassa talossa hänen kanssaan. Toisena yönä hän oli langettanut hallintaloitsun epäkuolleen ylle. Se tapahtui piirtämällä musta, pienistä riimuista muodostuva piiri Gravenin ympärille ja messuamalla loitsu. Graven tunsi vain oudon tunteen päänsä sisässä, kuin jokin olisi mennyt lukkoon.
"Tämä ei vielä anna minun ohjata kaikkia tekemisiäsi", Nochroel oli selittänyt suorasukaiseen tapaansa. "Mutta voin antaa sinulle käskyjä pitkienkin matkojen päästä, ja sinä et voi rikkoa niitä. Ja kun yrität tehdä jotain, joka ei miellytä minua, minä tunnen sen. Joten kapinointi ei onnistu."
Sitten hän oli ilmeisesti päässyt loitsujensa valottamisen makuun ja näyttänyt, miten oli herättänyt Gravenin kuolleista. Zombi sai nähdä mustakantisen kirjan, jonka vanhoille pergamenttisivuille oli kirjoitettu hänelle tuntemattomia kirjaimia ja karkeita piirroksia luurangoista ja mätänevistä ruumiista, ja kuulla, miten Nochroel oli sekoittanut kirjasta löytämänsä reseptin avulla voimakasta taikajuomaa, niellyt sen ja saanut sen avulla voiman luoda itselleen epäkuolleen alaisen.
"Ainesosia oli vaikeaa löytää", Nochroel oli kertonut. "Ja en usko, että onnistun siinä enää uudelleen. Joten sinä olet ainakin toistaiseksi ainutlaatuinen."
Sitten koitti neljäs yö.
* * *
Graven havahtui siihen, että kellarin ovi lävähti auki ja kiviportaikon yläpäästä tulvahti valoa pimeyteen, sokaisten epäkuolleen hetkeksi. Nyt jo tutuksi käynyt, Gravenin sydäntä raastava julma ääni huusi: "Ylös! Minulla on sinulle ensimmäinen tehtäväsi."
"Mitä?" Graven mutisi hieroen silmiään ja hivuttautuen istumaan nojaten selkäänsä kiviseinää vasten. Hänellä oli yhä yllään Nochroelin hänelle antama musta kaapu - jonka haju tuntui kaikkialla kellarissa - mutta valkoinen ruumispuku oli vaihdettu tummaan, kevyeen nahkahaarniskaan, jonka pappi oli ostanut hänelle torilta. Samalta torilta, jossa Graven oli hirtetty vähän yli viikkoa aikaisemmin. Ajatus sai väristykset käymään hänen selkäpiissään.
Odottamatta, että epäkuollut olisi virkistäytynyt ja selvittänyt unenpöpperöisiä ajatuksiaan, Nochroel jatkoi: "Etsit minulle erään vennon Koilliskaupungista. Hän käyttää nimeä Matren, on suunnilleen sinun kokoisesi, vihersilmäinen ja –tukkainen. Täällä hän luultavasti käyttää peruukkia, jotta ei joutuisi noidanmetsästäjien miekkoihin. Hänellä on varmasti ventoystäviä, joiden kanssa hän piileskelee vanhoissa raunioissa.”
Graven kuunteli hievahtamatta, tuskin hengittämättä – tosin hengitys oli hänelle enää vaistomainen reaktio. Sen pidätteleminen aiheutti vain pahoinvointia.
”Matrenilla on hallussaan tietoja, jotka minä tarvitsen. Kirje, pergamenttikäärö, tatuointi hänen nahassaan – en tiedä. Ehkä sitä ei ole olemassakaan hänen päänsä ulkopuolella. Sinun täytyy ottaa se selville, löytää se, tai tuoda hänet minulle elävänä.”
Graven sihahti. ”Lähetät minut ulos täältä, kaupunkiin? Mitä jos joku tunnistaa minut?”
”Ei rahvas sinua enää tunne. Kuolemastasi on jo viikkoja. Olet eilispäivän puheenaihe. Ja jos joku tunnistaa, saat sitten pakoilla – ja katsokin, ettet johda noidanmetsästäjiä minun kotiini!”
”Mitä ne tiedot ovat? Mitä vento ylipäätänsä tekee Ethedhénissä?”
”Ekathénin hauta”, Nochroel henkäisi silmät kirkkaina. Hänen kasvoilleen palasi samankaltainen himo, joka niiltä oli paistanut hänen katsellessaan uhriaan tämän teloituspäivänä.
”Se kuningas? Niin kuin Ekathénin Muurin nimeäjä?” Graven kysyi kaivellen muistiaan. Se ei toiminut enää niin kuin ennen.
”Sen enempää sinun ei tarvitse tietää”, Nochroel totesi ärsyttävästi, kun Graven olisi halunnut tietää lisää. ”Matren tietää, missä hauta on, ja sinun tulee toimittaa tieto minulle.” Suurrovasti virnisti ilkeästi. ”Tai tuhoutua yrittäessäsi.”
* * *
Gravenillä oli varusteinaan nahkapuvun ja viitan lisäksi vain lyhyt, yksinkertainen lyömämiekka, sekä oudon tuoksuinen nahkapussi. Nochroelin mukaan se oli nopeasti vaikuttavaa unimyrkkyä, jota hengittävä saisi oitis ilkeän sydänvian. Suurrovastin sanoista huolimatta hän piti tarkasti huolta siitä, että kukaan, joka hänet kaduilla ohitti, ei nähnyt hänen kasvojaan kokonaan. Hän piti mustan viitan hupun jatkuvasti päässään, oli kietonut tumman huivin suunsa ja leukansa ympärille ja käyttäytyi salamyhkäisesti ja varovasti. Matkatessaan Koilliskaupunkiin hän vältti leveimpiä ja vilkkaimpia katuja, kulki kapeita kujia ja varjoisia puistoalueita myöten. Ilta-aurinko ei hänen onnekseen lävistänyt tuhkaisia pilvikerroksia, joten hän saattoi kätkeytyä paremmin hämäryyteen.
Kun ilta alkoi tummeta yöksi ja ihmiset pakenivat kaduilta kotiensa turvaan, vinot kivitalot, holvit, tornirakennelmat ja aukiot Gravenin ympärillä vaihtuivat valottomiksi, rappeutuneiksi autiorakennuksiksi ja suoranaisiksi raunioiksi, ja niiden väleissä risteileviksi, synkiksi kujiksi. Hän saapui Koilliskaupunkiin, Ethedhénin syrjäisimpään ja ikävimpään kolkkaan, jossa asusti rottien ohella vain kerjäläisiä, roistoja, sekä olentoja, jotka olisivat saaneet parkkiintuneimmankin noidanmetsästäjän ilmeen vääntymään epäuskosta.
Tuntiessaan kylmän suonen sykäyksen vasemmassa nilkassaan Graven totesi kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.
Koilliskaupunki oli suuri ja vaarallinen, siinä missä mikä hyvänsä hiekkaerämaa - sinne eksyminen ilman vettä ja suojaa saattoi johtaa vain kuolemaan. Eläessään Graven komppanioineen oli tehnyt paljon työtä raivatakseen rosvojoukkoja ja hirviöitä sieltä. Nyt hän tunsi olevansa yksi niistä. Ajatus kuvotti hänen sisuskalujaan. Mutta joka tapauksessa hänellä olisi kova työ etsiä joku tietty ventojoukko yhden nimen perusteella, varsinkin kun Matren saattoi kulkea millä salanimellä hyvänsä.
Graven mietti, mitä Nochroel halusi jonkun historian henkilön haudasta, ja mikä oli tuonut vennon siihen paikkaan, johon he olivat vähiten tervetulleita koko maailmassa. Saisikohan hän Matrenilta vastauksia mihinkään?
Hän ohitti pimeän kujan, jossa kolme tummiin ryysyihin pukeutunutta, kolmikymppistä koditonta istuivat piirissä pienen nuotionliekin ympärillä. Tuli maalaili suuria, pelottavasti elehtiviä varjoja kujaa reunustaville harmaille tiiliseinille.
Jostainhan sitä oli aloitettava, hän tuumasi ja astui kujalle. Kerjäläiset kääntyivät kuin yhtenä miehenä katsomaan häntä. Kaikilla oli sumeat silmät ja kalpeat kasvot ja tukat. Yhdeltä puuttui koko nenä, sen tilalla oli vain suuri, vaaleanpunainen arpi, toisella oli musta silmä. He olivat eläimellisen pelokkaan oloisia. Graven näki kauhun kuvastuvan heidän silmistään, kuin he olisivat aistineet hänen olevan jotain muuta kuin tavallinen elävä. Tietenkin jokainen, joka kulki yksinään Koilliskaupungissa, oli joko niin vaarallinen, että häntä oli syytä pelätä, tai sitten typerä ja pian kuollut, joten miesten reaktio ei ollut epätavallinen.
Graven katseli kolmikkoa. Pienuudestaan huolimatta nuotio näytti lämpimältä ja iloiselta, ja miehet toverillisilta. Gravenin teki äkisti mieli istua heidän joukkoonsa, puhumaan, kuuntelemaan heidän tarinaansa, joka oli johtanut heidät tänne. Mutta kun hän otti askeleen heitä kohti, hänen jalkansa kramppasi ja hänen sydäntään kouraisi. Hetkeksi hänen silmissään pimeni. Sinisen tulen sauva lävisti hänen mielensä. Nochroelin ärähdys kajahti hänen korvissaan, pikemminkin tuntuen kuin kuuluen. Pysy asiassa! Graven oli kaatua maahan soran ja kivenkappaleiden peittämälle kujalle, joutui kamppailemaan hetken, ja sai lopulta pidettyä tuskasta kaarelle taipuneen vartalonsa tasapainossa. Hän nojasi parin hengenvedon ajan seinään ja kääntyi sitten takaisin kerjäläisiä kohti. He katsoivat häntä silmät pyöreinä kuin kohtauksen saanutta hullua.
Pysy asiassa. Selvä. Pysy asiassa. Hän ei saanut ilmeisesti harhautua hetkeksikään tehtävästään. ”Etsin miestä nimeltä Matren”, hän ilmoitti mennen suoraan asiaan. ”Hentorakenteinen, vihreäsilmäinen, liikuskelee pienessä porukassa. Ei näytä kuuluvan tänne.”
He eivät tietäneet mitään. Eivätkä seuraavat kerjäläiset. Eivätkä sitä seuraavat.
Mutta neljä tuntia etsittyään hän alkoi edistyä.
Graven saapui neljän korkean, tummasävyisen rakennelman ympäröimälle rauniorykelmälle. Ennen sen yli oli risteillyt koreita metallisiltoja, ja haarautuvat, terävät tornit olivat nousseet siitä, mutta ne olivat murtuneet muinaisten myllerryksien tiimellyksessä kivenmurikoiksi, seinien palasten väleistä sojottaviksi metallipiikeiksi ja autioiksi tiililaavuiksi.
Tarkastettuaan, että missään ei näkynyt liikettä, Graven lähti ylittämään raunioaukiota vaivalloisesti. Mutta ennen kuin ehti ottaa kolmannen askeleen, hän tunsi kylmän terän laskeutuvan kurkulleen ja jäntevän, tiukan käden puristuksen ranteensa ympärillä. Epäkuolleen mielessä häivähti kaamea ajatus siitä, että yllättäjä olisi voinut leikata oitis hänen kurkkunsa auki, ja hän olisi jäänyt vielä henkiin siitä.
Hän kamppaili hetken, yritti hapuilla miekkaansa, mutta se vedettiin sukkelasti pois hänen huotrastaan ja viskattiin varjoihin. Hänen jalkansa kampattiin alta ja pian hän huomasi makaavansa vatsallaan, kasvot painettuina soraa vasten, ja joku istui kahareisin hänen alaselkänsä päällä sitoen hänen ranteitaan yhteen hiertävällä hamppuköydellä.
Se oli pirun vikkelä ja hiljainen hyökkäys.
”Sinä olet vento”, Graven murahti hampaat kivessä.
”Mistä sinä sen tiedät?” kuiskasi kevyt, nuoren miehen ääni tiukasti. Ote Gravenin ranteista koveni.
”Kukaan ei ole noin nopea ja taitava…”
”Sinä olet harhaluuloinen. Miksi etsit Matrenia?”
”Mistä sinä sen tiedät?” Graven kysyi matkien toisen ääntä.
”Pitämällä silmäni auki.”
Tapa hänet, kuiskasi Nochroelin ääni heikkona mutta yhtä ärsyttävän käskevänä kuin aina.
Graven kamppaili vastaan, yrittäen päästä siteistä, mutta vaikka vento oli selvästi hentorakenteisen oloinen ja kevyt, hän sai pidettyä epäkuolleen maassa vaikeuksitta. He olivat näköjään sitkeämpiä ja vahvempia kuin päällepäin näytti.
Vento tuntui tajuavan, että hänen vastustajansa ruumis oli kalmankylmä ja sihahti kuuluvasti. ”Sinä olet…”
”Kuollut, tiedän”, Graven ärähti turhautuneena.
Kimakka, korviasärkevä vihellys kajahti Gravenin yläpuolella, kutsuen minuutin kuluttua paikalle ainakin kahden muun vennon askeleet. He eivät yrittäneet pysytellä hiljaa, joten epäkuollut saattoi kuulla heidät. Seurasi hiljaista supattelua suhisevalla, pehmeällä kielellä, josta Graven ei erottanut sanaakaan, ei edes puhujia toisistaan.
Sitten häneen tartuttiin molemmilta puolilta ja vedettiin polvilleen. Hän näki edessään varjoissa seisovan epäselvän, tumman hahmon, joka oli ilmeisesti pukeutunut vihreisiin vaatteisiin ja liehuvaan pellavaviittaan, joskaan Graven ei ollut ihan varma pimeydessä.
”Mikä on nimesi, epäkuollut?” hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti nuorekkaalta ja itsevarmalta, ja hän puhui kieltä täydellisesti, ilman aksenttia.
Graven ei heti vastannut. Vennon silmät pilkahtivat vihreinä varjoista.
”Sinut on alistettu ja loitsittu, etkä näytä olleen kovin kauaa kuolleena”, hän jatkoi. ”Me voimme auttaa sinua. Vapauttaa sinut. Saat koston, kuoleman rauhan, ja ehkäpä jopa uuden elämän, jos olet onnekas. Sinun täytyy vain luottaa meihin. Kysy itseltäsi, mitä menetettävää sinulla on?”
Hiljaisuus laskeutui; Nochroelin ääni oli vaiti, ja ventojen hengitys oli niin hiljaista, että he olisivat yhtä hyvin voineet pidätellä sitä. Graven painoi päänsä. Hän tiesi, että suurrovasti voisi kiduttaa häntä käsittämättömän julmilla tavoilla, jos saisi hänet kiinni petoksesta.
”Ei”, hän kuiskasi. ”Se on mahdotonta. Liian myöhäistä.”
”Mikä on nimesi?” vento kysyi uudelleen, entistä lempeämmin.
”Graven.”
Samassa hengenvedossa vento astui lähemmäs, ja Graven näki nyt hänet paremmin. Hänellä oli lehtimetsän värinen, pitkä ja leveä viitta, jonka hupun hän oli vetänyt syvälle päänsä ylle, mutta sekainen, ruskea tukka tulvi silti sen alta, peittäen hänen otsaansa ja ohimoitaan. Hänen piirteensä olivat hienostuneet mutta terävät, ja hänen silmänsä pistävän kirkkaanvihreät. Hänellä oli viitan alla ruskea nahka-asu, johon oli liitetty kevyitä metallinkappaleita suojaksi, vyöllä tupessa teräase, joka oli liian pitkä tikariksi ja liian lyhyt miekaksi, ja selässä nuoliviini, josta pisti vihreäsulkaisia vasamia. Kaarevaa, koristeellista tammijousta hän piti vasemmassa kädessään, kun hän veti oikealla vyöltään pienen kangaspussin.
Hän olisi sopinut täydellisesti yhteen minkä tahansa luontomaiseman kanssa, mutta ei keskelle näitä Ethedhénin rapistuneita autiokujia.
Hän avasi pussin, työnsi etusormensa sinne ja alkoi sitten piirtää selkä kumarassa piiriä polvistuneen Gravenin ympärille, edeten takaperin varmoin liikkein, komentaen kahta muuta ventoa väistämään. Hänen sormensa jätti vaalean maalijäljen kiveen.
”Mitä sinä teet?” Graven ihmetteli hieman hätääntyen, mutta vento vain sihahti hänelle kuin epäkuollut olisi häirinnyt hänen keskittymistään.
Kun ympyrä oli valmis – ja se oli erittäin pyöreä ja säännöllinen ollakseen niin nopeasti ja käsin kyhätty – vento piirsi kahdeksan tuntematonta, kiemuraista riimumerkkiä piirin sisään, astui kauemmas ja alkoi kuiskia itsekseen nopeasti.
Sitten hän keskeytti, mutisi ”Äsh, väärin”, ja aloitti ilmeisesti alusta.
Nouse ylös! Taistele! Nochroel karjui, ja Graven huomasi ettei enää voinut pysyä aloillaan. Hänen jalkansa nostivat hänet seisomaan ja aikoivat astua ulos ympyrän sisästä.
Sitten piiri ja riimut katosivat. Nochroelin ääni karjaisi epäuskoisesta vihasta, mutta haipui nopeasti ja katkesi. Sitä seurasi hiljaisuus. Graven räpäytti silmiään hämmästyksissään ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hän tunsi itsensä hyvin uupuneeksi.
”Olet vapaa”, Matren sanoi ja ojensi kätensä epäkuolleelle. Hän tarttui siihen ja antoi vennon vetää itsensä jaloilleen.
”Mutta älä vielä huokaise helpotuksesta”, sanoi toinen vento Gravenin takaa. Hän kääntyi katsomaan, ja kohtasi sinisen parin silmiä, jotka olivat ainakin yhtä kirkkaat kuin Matrenilla. Hänen kurkulleen laskeutui metalliterän kärki. ”Kuka helvetti sinun isäntäsi on, ja mitä hän meistä haluaa?”
3 – ”Noinkohan”
”Thran, rauhoitu”, Matren komensi astuen Gravenin ja vennon väliin, tuijottaen veitsen esiin vetänyttä tiukasti silmiin ja laskien kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle. ”Hänen isäntänsä ei enää hallitse hänen mieltään.”
”Hän on likainen epäkuollut”, Thran sanoi sylkäisten sanat suustaan, ”juuri samanlainen kuin se joka surmasi Daenain ja tytöt. Hän voi yhtä hyvin vain teeskennellä ja syödä meidän aivomme heti tilaisuuden saatuaan.”
Graven nielaisi, ja veitsi pisti hänen kurkkuunsa reiän kun hän teki niin. Se kirpaisi ilkeästi. Pienestä haavasta vuoti pieni, viileä veripisara.
Matren huokaisi turhautuneena ja pyöräytti silmiään. ”Kukaan ei voi korvata sinulle sitä, mitä Daenaille tapahtui, Thran. Mutta kaikki kuolleet eivät ole samanlaisia, kuten eivät ole kaikki elävätkään. Jos hän” – hän viittasi Graveniin peukalollaan olkansa yli – ”oli mielenhallinnan alla, jo se kertoo, että hänen isäntänsä ei luottanut häneen.” Hän kääntyi epäkuolleen puoleen. ”Mutta kerrohan meille. Kuka se oli?”
Graven epäröi hetken, hakien mielestään orjuuttajansa nimeä, ja vastasi sitten: ”Suurrovasti Nochroel.”
Matren rypisti kulmiaan. ”Niinkö? En ole kuullut hänestä paljon muuta kuin että hän on siivo mies, mutta hän kannatti ventovainoja kun Zharikissa kiisteltiin niistä. Me emme juuri pääse nuuskimaan huhuja, koska meidän pitää varoa ettemme tule tunnistetuiksi”, hän lisäsi hieman anteeksipyytävään sävyyn ja osoitti ruskeaa tukkansa. ”Tämä ei ole erityisen vakuuttava peruukki jos sitä katsoo läheltä päivänvalossa.”
Graveniin se kyllä olisi mennyt täydestä, mutta raunioilla olikin lähes pilkkopimeää. Thran kantoi suurehkoa puusoihtua, mutta se valaisi vain pienen kehän, ja tuntui vain saavan kaiken sen ulkopuolella näyttämään entistäkin tummemmalta. Ventoja oli kolme; Thran, Matren ja se, jonka kanssa Graven oli aluksi kamppaillut. Kolmas tarkkaili nyt ympäristöä ja partioi raunioaukion reunoja varjojen keskellä; hänet saattoi nähdä vain välillä siluettina hämärää vasten, ennen kuin hän jälleen katosi. Thran vaikutti edelleen epäluuloiselta ja mulkoili Gravenia Matrenin selän takaa, mutta vihreäviittainen vento oli selvästi joukon johtaja ja Thrankaan ei ilmeisesti ollut halukas toimimaan tämän tahtoa vasten. Jos Matren oli valmis luottamaan epäkuolleeseen, hänkin oli, vaikkakaan hänen ei tarvinnut pitää siitä.
”Mitä Nochroel meistä halusi?” Matren tiedusteli, katsoen Gravenia häiritsevän suoraan silmiin, milloinkaan räpäyttämättä omiaan.
”Hän… halusi tietää, missä jokin hauta oli”, Graven sanoi, ja hämääntyi hieman tajutessaan, että ei muistanut sitä enää sen tarkemmin. Ajatus etääntyi nytkin hänestä, vaikka se oli äsken ollut ihan kielen päällä. Hän kamppaili saadakseen siitä otteen, mutta se lipsui, ja onneksi Matren tuli apuun.
”Ekathénin hauta?” hän kysyi.
”Niin! Juuri niin!” Gravenia hävetti hieman. Hän oli käynyt kouluja poikana, ja Ekathén oli Valtakunnan suurimpia kuninkaita, historian merkkihenkilö, jonka nimi olisi pitänyt osata ensimmäisenä sanoa kaikista Ethedhénin hallitsijoista. Niin yksinkertaisen asian unohtaminen oli jotenkin outoa eikä ollenkaan hänen tapaistaan. Matrenia se ei kuitenkaan vaikuttanut kummastuttavan. Vento oli vajonnut ajatuksiinsa.
”Ekathénin hauta… Ekathénin hauta”, hän mumisi.
”Mitä siellä on?” Graven kysyi uteliaana. Kuninkaan haudasta hän ei ollut koskaan kuullutkaan.
Thran rykäisi. ”Kaikella kunnioituksella, Matren, onkohan järkevää kertoa sitä hänelle? Vaikka hän olisikin muuttunut, Nochroel voi silti kiduttaa tiedon irti hänestä vaivoitta, jos saa hänet kiinni.”
Matren hymähti. ”Ja sinustako ei, Thran?”
Vento mulkaisi Matrenia ja marssi tiehensä.
”Mitä tuo oli?” Graven kysyi rypistäen kulmiaan.
”Thran ei tiedä sitä itsekään”, Matren vastasi virnistäen. ”Enkä kyllä minäkään. Ekathénin hauta on… hauta, siellä on muinaisen kuninkaan luuranko ja kruunu. En keksi, mitä Nochroel saattaisi niistä haluta.” Hän kohautti olkiaan. ”Ehkä hän kuvittelee hyötyvänsä jotain Ekathénin herättämistä henkiin epäkuolleena palvelijanaan.”
”Minulle hän ei ainakaan kertonut mitään”, Graven kertoi, pudistellen päätään ventojen kummallisille tavoille. ”Olin hänen luonaan vain neljä päivää.”
Matren nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen katseessaan näkyi sääliä, ja se ärsytti Gravenia. ”Mitä sinulle tapahtui? Kuka olit eläessäsi?”
”Erään kaupunginkaartin komppanian kapteeni. Minua syytettiin kahden minua korkea-arvoisemman upseerin kotiin murtautumisesta ja heidän murhistaan, vaikka en ollut tehnyt mitään. Minua odotti ylennys virkaan, johon en olisi muuten ikinä päässyt, kun heidän paikkansa vapautuivat. Kotoani löytyi heidän varastettuja tavaroitaan. Asun yksin, joten kukaan ei voinut vahvistaa, että olin nukkumassa murhayönä. Kaikki löytyi, tappoasetta myöten. Minut tuomittiin ja hirtettiin…” Graven puhui lakonisesti, tunteettomalla ja tasaisella äänellä, mutta hänen otsansa alkoi rypistyä ja Matren näki vihan syttyvän hänen elottomiin silmiinsä. ”Ja Nochroel oli mukana teloituksessa. Hän katsoi minua kuin lapsi joulukinkkua, himo kasvoilta paistaen. Tietäen, että olisin kohta hänen.”
Matren laski kätensä hänen olkapäälleen. Se ei tuonut lohtua.
Sitten yhtäkkiä kaikki kääntyi jälleen päälaelleen. Jostain kuului huuto: ”Ventoja! Neljä aseistautunutta ventoa! Hyökkäykseen!”
Kaikki muuttui sekavaksi kaaokseksi. Kujilta juoksi raunioiden sekaan joukko Ethedhénin kaartin sotilaita heilutellen miekkojaan ja huutaen käskyjä muodostelmaan asettumiseksi. Graven ei pimeässä nähnyt heitä kovin hyvin, mutta kun hänen mielensä oli hetken haparoinut hän tunnisti kirkkaasti valkeat asepuvut, keihäät ja miekat. Hän oli itse kerran komentanut tällaista joukkoa, ja aiemmin itse taistellut samanlaisessa sotasovassa. Juuri tällä lailla.
Graven hämmentyi äkillisestä rynnäköstä eikä muistanut ollenkaan, että oli itse antanut määräyksen käydä oitis päälle jos näki ventoja. ”Heistä ei voi olla kuin harmia”, hän oli murahtanut Dimirille, eräälle alaisistaan, ”ja jos viivyttelee hetkenkin, he pääsevät pakoon tai kiertävät selustaan.”
Thran loikki ketterästi raunioiden yli vetäisten vyöltään kaksi kaarevaa, ohutta miekkaa. Kaksi kaartilaista ympäröi hänet ja yritti tökkiä häntä keihäillä, mutta hän pyörähti oitis ympäri sapelit tanassa muodostaen kuolettavan teräspyörän, joka leikkasi keihäiden puuvarret katki. Ennen kuin kaartilaiset ehtivät vetää miekkojaan esille, vento oli jo silpaissut toiselta kaikki kymmenen sormea irti. Matren ja tuntematon vento asettuivat vierekkäin, jouset kädessä, ja alkoivat ladata hyökkääjiä täyteen sulitettuja nuolia. Sanaton kauhu täytti Gravenin kun hän katsoi asetoveriensa lakoavan maahan edessään. Hän yritti ajatella, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät toimimasta. Hän oli epävarma ja hämääntynyt eikä tiennyt, kenen kimppuun hänen olisi pitänyt käydä. Niinpä hän vain jähmettyi seisomaan aloillaan kuin jonkin Nochroelin julman loitsun alaisena.
Kaartilaisia oli ehkä kymmenen, mutta heistä puolet kaatui ennen kuin taistelu ehti kunnolla alkaakaan. Loput tajusivat, että oli hyödytöntä yrittää vastarintaa, nostivat kilpensä jotteivat nuolet olisi lävistäneet heitä ja alkoivat perääntyä hitaasti. Thran seisahtui, vilkaisi kysyvästi Matrenia, joka pudisti päätään, ja kiiruhti sitten pois kaartilaisten läheltä päästäen heidät pakoon.
”Heidät pitäisi kaikki tappaa”, hän murahti. ”He vievät sanan meistä eteenpäin.”
”Silloin me emme enää ole täällä”, Matren vastasi tiukka ilme kasvoillaan ja laski jousensa. ”Kaarti tietää joka tapauksessa, että täällä piileksii jonkin verran ventoja.”
”Varmasti tietävätkin, jos me kohtelemme helläkätisesti kaikkia jotka näkevät meidät!” Thran tiuskaisi, mutta hiljeni nähdessään Matrenin ilmeen. Sitten hän kääntyi katsomaan Gravenia, joka paraikaa vajosi polvilleen soraan.
Epäkuollut tuijotti varjoihin vetäytyviä, yhä varuillaan olevia sotilaita. Ja yksi heistä tuijotti takaisin. Graven olisi voinut vannoa tuntevansa nuo kasvot, jopa nimi häilyi hänen ajatustensa laitamilla. Kaartilainen oli jo kaukana, mutta Graven oli silti erottavinaan tämän muodostavan hämmästyneen sanan huulillaan, ja tiesi että hänet oli tunnistettu.
* * *
”Prinssi! Prinssi! Prinssi!” Nikol huusi juostessaan täyttä vauhtia kuninkaanlinnan käytäviä eteenpäin rengaspanssari kilisten ja miekan huotra hakaten reittä vasten. Palvelusväki, vartijat ja satunnaiset ylimykset katsoivat kummastuneina ja paheksuen hänen peräänsä, kun hän ohitti heidät hihoja hipoen. Hän ei välittänyt. Kun hän ryntäsi sisään kuninkaallisten asuinhuoneiden siipeen, hänen kasvonsa olivat punaiset ja hikiset ja hänen henkensä kulki vain vaivalloisesti hinkuen. Hän oli juossut koko matkan vartiotuvalta linnaan, eivätkä prinssit asuneet ensimmäisessä kerroksessa.
”Prinssi!” hän huohotti ovea vahtivalle miehelle, joka kohotti kulmaansa. ”Minun täytyy puhua prinssin kanssa, heti!”
”Rauhoitu, Nikol”, vartija sanoi hivenen huvittuneena. ”Kumman?”
”Kumman vain”, Nikol vastasi nojaten kiviseinään ja puuskuttaen silmät kiinni. ”Tuon kiireisen sanan kapteeni Colinheimilta. Uskon sen kiinnostavan kumpaa tahansa prinssiä suuresti.”
”Pelkään pahoin, että prinssi Gadlot ei ole tavattavissa. Mutta Theralond on juuri aterialla. Tuskinpa hän pahastuu, vaikka häiritsisit häntä.”
Aterialla. Ruokasalissa, joka oli kolmen portaikon ja kahden salin päässä. Nikol nyökkäsi ja jatkoi juoksuaan.
Vaikka prinssi Theralond oli vasta kahdeksantoista, hän oli veljensä ohella arvostetuimpia miehiä Ethedhénin kaartin keskuudessa. Kaupungissa oli paljon hämäräperäistä toimintaa, rötöstelijöitä, juonittelijoita ja jopa hirviöitä, ja sen sijaan että olisivat lähettäneet kaartilaiset taistelemaan niitä vastaan, prinssit usein ottivat kaartin mukaansa pikemminkin henkivartijoikseen käydessään itse henkilökohtaisesti kamppailuun. He olivat sekä esikuvia että ystäviä, aina kiinnostuneita kaartilaisten ongelmista ja huolenaiheista, ja aina valmiita vetämään miekkansa ja rynnistämään seikkailuun – sillä seikkailuina he näkivät sen, mikä oli kaartille työtä. Ja sitä kautta he innoittivat sotilaita, saivat nämä tajuamaan mikä kunniallinen ja etuoikeutettu asema heille oli myönnetty.
Kun nuori, hengästynyt kaartilainen säntäsi ruokasaliin, Theralond arvasi heti, että tämä päivä ei sujuisikaan leppoisina kävelyretkinä puistoon, vaan edessä oli aseiden heiluttelua. Hän istui pitkän, ruokaa täyteen katetun puupöydän takana joukon palvelusväkeä ja muutaman aatelisen kanssa. Hän kohotti katseensa puolikkaasta lampaankyljyksestään ja sitä kehystävästä salaatista, kaiveli hetken muistiaan ja tunnisti sitten Nikolin. Tämä oli liittynyt kaartiin vasta muutamaa kuukautta aiemmin ja oli vielä hivenen epävarma ja arka ylempiensä seurassa. Theralondia sellainen ärsytti. Hän ei itse milloinkaan tuntenut itseään jotenkin muita korkea-arvoisemmaksi, vaikka olikin ylhäistä syntyperää.
”Mitä on tapahtunut?” Theralond kysyi. Muut salissa olijat vain nyrpistelivät nenäänsä töykeälle sisääntulolle ja huomiolle, jota prinssi osoitti vartijalle.
”Prinssini, kapteeni Graven…” Nikol puhisi. ”Kapteeni Graven on elossa.”
Prinssi kurtisti kulmiaan. Graven Doros. Urhea ja luotettava kapteeni, joka oli paljastunut maanpetturiksi ja hirtetty. Ja kuollut. Ja haudattu. Melkein kolme viikkoa sitten.
”Noinkohan?” hän kysyi epäuskoisena.
Nikol nyökytteli. ”Näin hänet omin silmin ja ilmoitin oitis kapteeni Colinheimille. Hän lähetti minut luoksenne. Prinssini, se oli Graven eikä kukaan muu. Hänellä ei ollut asepukuaan, mutta tunnistaisin hänet missä vain. Ja hänkin tunnisti minut, tai ainakin katsoi minua. Se oli Koilliskaupungissa. Siellä oli kolme ventoa, jotka ajoivat meidät tiehemme. Menetimme kuusi hyvää miestä. Ja Graven oli siellä, katsoi meitä ilmeettömästi kuin… Kuin kuollut. Ja hän oli kalpea, hyvin, hyvin kalpea. Mutta hän seisoi jaloillaan ja katseli ympärilleen, jäykästi kyllä, mutta…”
Theralond jähmettyi. Hänen mielensä kelasi läpi kaameita kuvia mädäntyneistä kalmoista, ulvovista aaveista, vampyyreistä ja kaiken maailman epäkuolleista hirviöistä, joita hän oli leikellyt kappaleiksi jo vuosikausia Ethedhénin syrjäisillä kujilla.
”Tämä täytyy tutkia”, prinssi lausahti. ”Kutsu tuomari Raen ja suurrovasti Nochroel luokseni… Tai ei, menen itse tapaamaan heitä. Valmistakaa hevoseni.”
Nikol nyökkäsi, kääntyi ja pinkaisi ulos salista. Mutta heti ulos ovesta päästyään ja käytävän kulmasta käännyttyään hän lyyhistyi puolitajuttomana istualleen.
”Antakaa minulle lohikäärme, niin taistelen sitä vastaan, mutta älkää laittako minua enää juoksemaan haarniskassa…” hän mumisi itsekseen.
4 – Nochroel valmistautuu
Suurrovasti Nochroel kyyristeli kivilattialla takapuoli pystyssä, pieni, tumma hiilitikku kädessään ja vanha, kellertävä pergamenttisivuinen kirja edessään lojumassa. Hän silmäsi vuorotellen kirjaa tarkkaan ja raaputti hiilellä kiviin pieniä merkkejä. Usein hän teki korjauksia, lisäyksiä tai saattoi pyyhkäistä useita riimuja pois hihallaan ja aloittaa kopioimisen alusta. Silloin hän murisi ärtyneenä asentoa, joka vaivasi hänen vanhaa selkäänsä, ja lattiasta hohkaavaa kylmyyttä. Hän ei myöskään pitänyt aivastuttavasta hiilipölystä, joka tahri hänen kätensä ja kasvonsa, kun hän pyyhki niiltä hikeä.
Mutta hän tiesi, että tämä oli pakko tehdä, jotta hänen suunnitelmansa toimisi. Vallan eteen täytyi nähdä vaivaa, ja Nochroel tiesi sen.
Hän kirjoitti muinaisia merkkejään oman kartanonsa eteissaliin, aivan suurten etuovien eteen. Mikäli kaikki menisi kuten hän tahtoi, ensimmäinen ihminen joka saliin tulisi, astuisi suoraan niistä muodostuvan piirin keskelle eikä huomaisi sitä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sali oli messinkisin kyntteliköin valaistu, kolho holvikammio, josta johti suuria, pimeitä oviaukkoja yläkerran ja kellarin portaikkoihin, keittiösaliin, takkahuoneeseen, tyhjinä ammottaviin palvelusväen tiloihin ja niiden kautta lukuisiin varastoihin. Mattoa tai seinävaatteita ei ollut, ainoastaan hämähäkinseittien sotkemia, marmorisia rintakuvia ja synkkäsävyisiä maalauksia.
Mikäli se hiivatin Graven ei olisi karannut ventojen matkaan, hän olisi voinut tehdä tämänkin työn Nochroelin puolesta. Se tieto ärsytti suurrovastia ehkä kaikista eniten. Siitä asti, kun hän oli mielessään nähnyt Gravenin silmien kautta, miten Matren oli lausunut kalmon vapauttaneen loitsun, Nochroel oli keksinyt yhä enemmän ja enemmän tehtäviä tahdottomalle palvelijalleen. Joka kerta suurrovasti kirosi raskaasti, että oli käyttänyt kaiken taikajuomansa Gravenin luomiseen.
Tai, tietenkin, kuten vain hän itse tiesi, melkein kaiken…
Kun riimuympyrä oli valmistunut, Nochroel nousi, pudisteli vaatteitaan, heitti hiilenpalan nurkkaan ja nousi ylös pukeutumaan parhaisiinsa. Hänen täytyisi olla edustavan näköinen kun hän menisi tervehtimään ystäväänsä tuomari Raenia, ja odottivathan he sentään prinssi Theralondiakin saapuvaksi. Suurrovasti hymyili kierosti. Pian hän itse olisi arvovaltaisin vieras noista kolmesta.
* * *
Graven istui vankan tukin päällä. Se oli joskus ollut arvostetun ravintolan katon tukipylväs, mutta jokin kauan sitten unohtunut onnettomuus tai tihutyö oli saanut sen romahtamaan muun katon mukana. Oli mahdoton sanoa, olivatko paksujen kiviseinien puuttuvat osatkin tuhoutuneet silloin, vai olivatko sateet ja tuuli kuluttaneet ne aikojen saatossa. Puu oli tummunutta, mutta ei vieläkään lahonnutta, niin hyvin se oli aikanaan valmistettu ja käsitelty.
Kivenlohkareiden välissä makasi pitkä, harmaa sisilisko. Graven ei tiennyt, oliko se tehty savesta vai veistetty kivestä, mutta osasi ihailla taitoa, jolla sen silmät, kynnet ja viehkeästi kaartuva pyrstö oli muotoiltu. Se näytti aivan kuin se olisi ollut aito ja vain paistatellut auringossa, mutta aurinkoa ei ollut. Avoimesta rauniotalosta näkyi suoraan taivaalle, jossa hiilenharmaat pilvimassat olivat jäätyneet paikoilleen yhtä tiukasti kuin liskoveistos.
Gravenin seurassa oli kaksi ventoa, jotka nojailivat hiljaa seiniin ja tyhjiin ovenkarmeihin ja vaihtoivat silloin tällöin sanan tai kaksi omalla kielellään. Kiinnittäessään heihin huomionsa Graven ymmärsi hitaasti, ettei enää tiennyt heistä kummankaan nimeä. Hän muisti, että toinen heistä käytti peruukkia, ja sen alla hänellä oli vihreä tukka, mutta ei ollut aivan varma miksi muut olivat kutsuneet häntä. Metath – tai Martel? Hetken pohdittuaan hän tuli siihen tulokseen, että toisen heistä nimeä hän ei ollut kuullutkaan. Kolmas vento, se joka oli uhannut häntä veitsellä, oli lähtenyt tutkimaan jotain. Partioimaan, kenties. Hänen nimensä oli ollut Thran. Aivan niin.
Arvonsa ja elämänsä menettänyt kapteeni oli huolissaan nyt järkensäkin pysyvyydestä. Joka ajatukseen oli niin vaikea tarrata. Helpompaa oli antaa mietteiden harhailla rauhassa, seurata mielijohteita, jotka yleensä sitten palasivat takaisin ventoihin ja sisiliskoihin. Muistot olivat vaarallisempia. Ne johtivat poispäin, menneisyyteen, menetettyihin nimiin ja kasvoihin ja onnen hetkiin, jotka nyt olivat iäksi saavuttamattomissa.
”Graven? Oletko kunnossa?” kysyi peruukkipäinen vento, Gravenin pelastaneen joukon johtaja.
”Kunnossa?” Graven vastasi. ”Minä… Miten niin?” Hän tajusi silloin, että molemmat vennot tuijottivat häntä kuin hän olisi tehnyt jotain ennenkuulumatonta. Hän tunsi jonkin kutittelevan kasvojaan.
”Sinä… itket”, nimeämätön vento sanoi, hieman tottumattomasti sanoja murtaen. Ventojohtaja mulkaisi häntä ja kertoi Gravenille hienotunteisemmin: ”On tietääkseni hyvin harvinaista, että sinun kaltaisesi… vuodattavat kyyneleitä. Mutta emme ole Tuathandissa milloinkaan saaneet tilaisuutta kunnolla tutkia epäkuolleita, varsinkaan sellaisia, jotka eivät ole olleet kuolleena kovin pitkään.” Hän pudisti päätään miettivän näköisenä. ”Olisi suuri tilaisuus saada viedä sinut mukanamme, kun palaamme vuorten taakse… Mutta emme saa vielä keskustella sellaista, kun olemme hädin tuskin aloittaneet tehtäväämme.”
Leimahtava viha hänen sisällään yllätti Gravenin itsensäkin.
”Mikä tehtävä? Minulla ei ole tehtävää! Se ainut, joka minulle annettiin, on jäänyt täyttämättä. Minä en edes tiedä, mitä te aiotte tehdä. Enkä tiedä, mitä ihmettä minä voin enää milloinkaan tehdä.”
Matren säpsähti. ”Etkö tahdo kostaa Nochroelille?”
”Mitä?” Raivo katosi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Graven huomasi loikanneensa jaloilleen ja puineensa nyrkkiään ventoja kohti, ja istui nyt takaisin tukin päälle. Hän tunsi itsensä hyvin uupuneeksi. Hänen olisi tehnyt mieli vain käydä makuulle ja sulkea silmänsä.
”Suurrovasti varasti sinulta kuoleman rauhasi. Ja minusta näyttää mahdolliselta, että hän oli myös elämäsi varkauden takana. Hän on vaikutusvaltainen mies, ja kävisi järkeen että hän lavasti sinut syylliseksi rikoksiisi saadakseen sinut hautaan ja sitä kautta palvelijakseen. Etkö ole hänelle vihainen?” Matren puhui rauhalliseen ja kysyvään sävyyn, tarkkaillen Gravenin reaktioita kuin jokin tieteilijä. Tuijotus hermostutti Gravenia. Hän tunsi syvällä itsessään oudon eläimellisen halun paeta tai tappaa molemmat vennot.
”Vihainen?” hän mutisi. ”En tiedä. Olen väsynyt.”
Matren nyökkäsi kuin olisi saanut vastauksen kysymykseensä, mutta ei näyttänyt oliko vastaus ollut odotettu vai yllättävä. Graven vajosi jälleen hiljaisiin mietteisiinsä ja painoi päänsä. Vento kääntyi toveriinsa päin ja vaihtoi Tuathandin kieleen puhuessaan tälle.
”L’etathrac, me emme voi enää pitkään luottaa häneen”, hän sanoi ja toinen vento nyökkäsi. Matren havaitsi häivähdyksen pelkoa ystävänsä kasvoilla ja hymyili rohkaisevasti. ”Hän ei käy kimppuumme niin kauan kuin jaksaa muistaa, että autoimme häntä, mutta jos hän unohtaa mitä suurrovasti teki hänelle, on mahdollista että hän unohtaa myös sen, että olemme hänen ystäviään.”
”Miten hän saattaa unohtaa?” L’etathrac kysyi. ”Eihän siitä ole vielä päivääkään. Hän ei tunnu tajuavan enää oikein mitään. Hänen tunteensa eivät ole johdonmukaisia. Ja… se kauhistuttaa minua. Hän on vahva. Ehkä riittävän vahva surmaamaan meidät molemmat. Ja hän saattaa tehdä sen pelkästä oikusta.”
”Älä huoli”, Matren vastasi synkästi. ”Mikäli tilanne menee niin pitkälle, minulla on nuoli ja jouseni valmiina. Eikä Thrankaan luultavasti viivy enää kauaa.”
Silloin Graven puhui jälleen keskeyttäen ventojen vikkeläkielisen sananvaihdon. Hän harkitsi joka sanaa, kuin olisi taistellut muistaakseen mikä tuli seuraavana. ”Puhuit tehtävästä… Matren. Minkä tähden te olette täällä Ethedhénissä, kaukana kotoanne?”
Vennot vilkaisivat toisiaan. Matren vastasi luottamuksellisesti: ”Etsimme kadonnutta loitsukirjaa.”
Gravenin silmät laajenivat. Vento hymyili hänelle kuin lapselle, joka tahtoo kuulla iltasadun, ja alkoi kertoa. ”Kotikaupungissamme Thataalissa on suuri kirjasto täynnä teoksia, jotka sisältävät muinaista taikuutta. Niitä vartioidaan tarkasti, sillä kauan sitten eräs ventoprinssi, jota nykyään kutsutaan Mustaksi, kutsui pahoja voimia esiin noita taikoja käyttäen, ja ajoi kansamme sotaan vanhan ajan demoneja vastaan. Jotta kukaan ei tekisi sitä uudelleen, kirjoja valvotaan. Niitä ei ole poltettu, sillä Tuathandin vanhimmat lait kieltävät tiedon tuhoamisen, mutta kukaan ei saa enää lukea niitä.
Siksi kaikki olivat järkyttyneitä, kun vartijat huomasivat että yksi kirjoista puuttui. Saimme tietää, että joku oli käynyt kirjastossa viittaan verhoutuneena ja jonkin valheen tai taian verhoamana näpistänyt sieltä yhden niteen. Vartijat kertoivat, että hän ei ollut puhunut kieltämme kuin syntyperäinen, ja linnassa oltiin nähty muukalainen, jota epäiltiin ihmiseksi. Kadulla muutamat muutkin väittivät nähneensä naamioituneen miehen ratsastavan ulos kaupungista. Minut ja toverini lähetettiin Ethedhéniin ottamaan selvää, onko täällä joku joka käyttää taikuutta, joka voisi olla peräisin vennoilta.
Kukaan ei ole lukenut varastettua kirjaa satoihin vuosiin, joten emme voi tietää mitä loitsuja se sisältää. Mutta minusta tuntuu todennäköiseltä, että Nochroel oli varkauden takana, ja kirjassa oli jonkinlaisia kuolleistamanauksia, joita hän käytti sinuun. Ja aikoo kenties käyttää kuningas Ekathénin luihin.” Matren vaikeni. Graven tuijotti häntä yhä hämmästyksissään. Kuvat Thataalin synkistä, lumotuista kirjastoista, ikivanhoista taioista ja demoneista ja kuninkaallisista kieppuivat epäkuolleen silmissä.
”Aivan kuin pieni lapsi”, L’etathrac hymähti ventojen kielellä. Matren hymyili, mutta hymyä joka oli täynnä myötätuntoa.
Silloin sisilisko värähti kuin kylmä vire olisi puistattanut sitä, ja se livahti Gravenin silmien edessä kivien väliin ja katosi pieneen koloon seinässä.
* * *
Ilman uljasta, kirkkaanpunaista virka-asuaan tuomari Raen näytti vain lihavalta, puolittain kaljulta mieheltä, jolla oli kotonaan paljon rikkauksia. Hänen talonsa oli täynnä uusia metalliesineitä, joiden kulmat oli kaiverrettu hienostuneiksi, teräviksi kärjiksi, sekä viininpunaisella, pehmeällä kankaalla päällystettyjä puukalusteita.
Tuomari ja Nochroel istuivat tilavassa, suuren, valkean takan lämmittämässä olohuoneessa, jossa siniseen mekkoon pukeutunut palvelustyttö lakaisi pölyjä nurkista ja suuresta, pyöreästä, punaisesta matosta. Nochroel ei juuri nauttinut upottavasta nojatuolistaan, varsinkin kun hän joutui katselemaan miten arvon tuomari häpäisi itseään kaatamalla prameaan pikariinsa jo kolmatta kertaa lisää valkoviiniä. Miten tämä korkea herra saattoikaan Zharikin suurrovastin edessä syyllistyä moiseen syntiin ja jatkaa keskustelua samaan aikaan kaikessa rauhassa? Nochroel pyöritteli silmiään ylimielisesti ja yritti löytää mukavaa asentoa tuolistaan.
Tuomari Raen esitteli arvailuja siitä, mitä prinssi Theralond mahtoi heistä haluta. Viestintuoja oli sanonut asian olevan kiireellinen ja ehdottanut ensin, että prinssi kävisi heidän kummankin kotona, mutta Nochroel oli kunnioittavasti kieltäytynyt ja tarjoutunut tulemaan itse tuomarin asuntoon, jotta prinssi välttyisi ylimääräiseltä matkustamiselta.
Suurrovasti toivoi, että se ei ollut liian epäilyttävää, mutta hän ei tahtonut ottaa sitä riskiä, että kuninkaallisen perheen jäsen tulisi nuuskimaan hänen kellariaan.
Tunnin kuluttua paasipoika saapui ovelle ja ilmoitti tuomarille, että prinssi oli saapunut. Raen nousi – ja Nochroel pani merkille, että noin suuren mahan kanssa se ei ollut aivan yksinkertainen tehtävä – ja kehotti vierastaan seuraamaan itseään rientäessään alakertaan prinssiä tapaamaan.
Theralond oli pukeutunut tavanomaiseen, valkoiseen viittaansa, mutta kaikki ei ollut aivan kunnossa. Hän oli sitonut pitkän, mustan tukkansa poninhännälle kuin olisi odottanut toimintaa pikemminkin kuin keskustelutuokiota ylhäisten herrojen kanssa, ja hänen kupeellaan roikkui hänen luotetun miekkansa huotra. Se sai Nochroelin hieman säpsähtämään, joskin hän hillitsi silmiään pyöristymästä. Olivatko asiat edenneet jo näin pitkälle? Hän alkoi harmitella, että hänen taikapiirinsä oli niin kaukana.
”En toivoakseni joudu viivyttämään teitä kauaa”, prinssi sanoi kohteliaiden tervehdyksien jälkeen. Hän hymyili mutta puhui tiukkaan sävyyn.
”Älkää toki pitäkö kiirettä, arvon prinssi”, Raen sanoi, johdattaen tätä takaisin oleskeluhuoneeseen. ”Seuranne ei millään muotoa häiritse.” Hän viittoi Theralondia istumaan Nochroelin viereen toiseen samanlaiseen tuoliin ja jatkoi viinin maistelemista. Palvelija toi pian uuden pikarin prinssiä varten ja Raen kaatoi hänellekin.
Mikä etikettivirhe, Nochroel ajatteli ärsyyntyneenä. Kysymättä, ja teki sen vielä itse vaikka palvelijakin on paikalla.
”Asiani koskee kapteeni Graven Dorosia, joka hirtettiin kolmisen viikkoa takaperin”, prinssi ilmoitti ja kostutti hivenen huuliaan viinillä. ”Mikäli muistatte hänet.”
”Totta kai”, Raen vastasi. Nochroel tyytyi nyökkäämään, jottei olisi näyttänyt pidättävänsä hengitystään.
”Näyttää siltä, että hän ei ole enää kuollut.”
Nochroel yskäisi koväänisesti. ”Anteeksi?”
”Ehkä hänen kuolemansa oli lavastettu. Ehkä pelissä on mustaa magiaa. Minä aion ottaa siitä selvän.”
Tuomari Raen katsoi prinssiä hämmästyneenä. ”Tämähän on… uskomatonta! Oletteko aivan varma?”
Prinssi kohautti olkapäitään. ”Eräs hänen johtamansa komppanian sotilaista kertoi nähneensä hänet ventojoukon seurassa Koilliskaupungissa viime yönä. Ja sain viestin, jonka mukaan hänen paikkansa ottanut kapteeni Colinheim, rehti ja luotettava mies, on tehnyt tiedusteluja Koilliskaupungin niissä osissa, ja saanut tietää että myös useat kodittomat kerjäläiset siellä ovat nähneet kovasti Gravenin näköisen, kalpean miehen kyselemässä vennoista.” Hän silmäili salaliittolaisesti tuomaria ja kasvoiltaan vihertäväksi muuttuvaa suurrovastia. ”Haluaisin tietää enemmän Gravenin kuolemasta.”
Raen nielaisi. ”Hän oli aina ennen noudattanut lakia, ja siksi oli hyvin omituista että hän syyllistyi niin vakavaan rikkeeseen. Graven surmasi kaksi häntä komentavaa kaupunginkaartin upseeria saadakseen heidän paikkansa, ja varasti arvotavaraa heidän kotoaan, ilmeisesti aikomuksenaan myydä se epärehellisille kauppiaille. Kaikki löytyi piilotettuna Gravenin talon maakellarista, samoin kuin nyrkkirauta jolla upseerit oli hakattu hengiltä. Graven ei milloinkaan myöntänyt rikosta, mutta kenelläkään muulla ei ollut syytä lavastaa häntä syylliseksi…”
”Mihin hänet on haudattu?” Ther kysyi suoraan Nochroelilta.
Suurrovasti ajatteli: Tämä on suuri kokeeni. Minun täytyy valehdella näyttävästi ja vakuuttavasti tai kaikki saattaa olla menetettyä. Virheisiin ei nyt ole varaa. Ääneen hän sanoi: ”Hänet aiottiin haudata hänen sukukryptaansa, mutta viime hetkellä hänen äitinsä muuttikin mielensä ja lausui julki tahtonsa, että hänet lasketaan nimettömään hautaan ettei hänen nimensä tahraa sukuhautaa. Ruumiin sijainti ei siis ole tiedossa.”
”Mitä Zharikin pyhät säädökset sanovat kuolleiden henkiin herättämisestä muiden kuin Herran toimesta?” Theralond kysyi, vaikka tiesi oikein hyvin.
”Että ken kajoaa mustalla taikuudella ruumiiseen, tulee polttaa roviolla, ja hänen ruumiinsa tulee hakata kappaleiksi jottei hänen oma taikuutensa enää palauttaisi häntä itseään henkiin”, Nochroel sanoi tyynesti ja katsoi prinssiä silmiin.
”Oletan, että annatte kaiken mahdollisen tuen tämän asian selvittämiseksi”, Theralond sanoi kohteliaaseen sävyyn, ”jotta syylliset saisivat ansaitsemansa rangaistuksen.”
”Luonnollisesti, arvon prinssi.”
Theralond nyökkäsi, nousi sanaa sanomatta, käänsi selkänsä ja marssi tiehensä. Nochroel tuijotti hänen peräänsä silmät salamoiden. Sitten hän muisti että tuomarikin oli paikalla ja kääntyi tämän puoleen. Raenilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä äsken oli tapahtunut, vaan sulatteli edelleen uutisia Gravenin kuolemasta.
”Arvon tuomari”, Nochroel aloitti rykäisten saadakseen Raenin huomion. ”Mitä jos tulisitte luokseni kylään hetkeksi, niin voisimme puhua tästä kammottavasta tapauksesta ja pohtia, mitä tekisimme? Minulla on muutamia teoksia, joissa puhutaan kuolleistamanauksen tunnistamisesta ja tuhoamisesta, ja teidän apunne tuskin olisi pahitteeksi.”
Tuomari nyökkäsi oitis ja vastasi: ”Mikäli niin tahdotte.” Hän kutsui palvelijan hakemaan ulkotakkinsa, ja yhdessä he lähtivät alakertaan. Nochroel kävi suunnitelmansa moneen kertaan mielessään läpi, kun he kävelivät Ethedhénin leveitä pääkatuja myöten suurrovastin kartanolle, ja yritti parhaansa mukaan myös kuunnella Raenin merkityksetöntä höpinää ja vastailla kohteliaasti.
Nochroel yritti arvioida, miten kiire hänellä oli, ja miten paljon prinssi tiesi tai arvasi. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Graven oli jo saatu kiinni ja häntä kuulusteltiin, ja Theralond tiesi mitä Nochroel oli öisin puuhannut. Mutta oli myös mahdollista, että prinssi vain käytti vaikutusvaltaansa pelotellakseen mahdollisia syyllisiä nähdäkseen, miten nämä reagoivat. Ehkä hän vain arvaili. Mikäänhän ei yhdistänyt Gravenia ja Nochroelia. Heitä ei ollut nähty yhdessä teloituksen jälkeen.
Mikäli vain vennot eivät pilaisi kaikkea, suurrovasti voisi vielä pelata korttinsa.
Sitten hän kävi mielessään läpi loitsun, jolla oli taivuttanut Gravenin mielen tahtoonsa.
Kun he saapuivat Nochroelin kartanon pihaan, tuomari pysähtyi hetkeksi metalliportille ja katsoi alentuvasti siivotonta ruohikkoa, leikkaamattomia sypressejä ja rehottavia lehtipuita talon sivuilla, pudonneiden lehtien peittämää kävelytietä pääovelle ja sen vieressä seisovaa pientä, tyhjää suihkulähdettä, jonka pohjalla lojui kaikenlaista puista pudonnutta roskaa.
”Siitä onkin kauan, kun kävin viimeksi vierailulla luonanne”, Raen sanoi, kun he kävivät etupihan poikki.
”Kieltämättä”, Nochroel vastasi jäätävästi. ”Käykää toki sisään”, hän sanoi, avasi oven ja teki tietä.
Raen astui sisälle ja värähti huomatessaan, että eteissali oli pilkkopimeänä. Kapeat ikkunat olivat niin tomun peitossa, että auringonvalo ei huonetta piristänyt, ja päivä oli ulkosallakin synkeä. Jostain syystä palvelijat eivät olleet sytyttäneet kynttelikköjä.
Ovi paukahti kiinni tuomarin takana ja hän kuuli, miten Nochroel lukitsi sen. Sitten, sen sijaan, että suurrovasti olisi selitellyt ja pahoitellut tilannetta, hän alkoi messuta kuivalla äänellään. Ensin Raen kuvitteli, että se oli jonkinlainen saarna, mutta sitten hän ymmärsi että kieli oli hänelle tuntematon. Ja se kuulosti niin paholaismaiselta, että mitään kirkon rituaalia se ei voinut sisältää.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän huudahti kauhuissaan, tuntien ihonsa hikoavan äkkiä joka puolelta ja sydämensä hakkaavan. Hän kirosi huonoa näköään, joka ei tahtonut tottua pimeään.
Sitten hän tunsi mielessään kuin lukko olisi loksahtanut. Nochroel vaikeni.
”Nyt sinä tottelet minua”, suurrovasti virnisti. ”Kuuntele tarkkaan, arvon tuomari Raen. Mikäli minua kohtaan esitetään syytöksiä tulevina päivinä, varsinkin syytöksiä jotka koskevat Graven Dorosin ruumiin loitsimista, sinä kiellät jyrkästi ne ja ilmoitat, että sinulla on todisteita, jotka puhuvat vahvasti puolestani…”
5 – Todisteiden keruu
Graven tuijotti ventoa, joka yritti epätoivoisesti selittää hänelle jotain. Kalmo ei kuullut sanoja kunnolla eikä oikein osannut yhdistää niitä lauseiksi, saati sitten ymmärtää mitä ne tarkoittivat. Paremmin hän ymmärsi vennon ilmeet. Epätoivoisen paasaamisen, käsien vääntelyn, turhautumisen, ja pelon niiden takana. Vento ei olisi halunnut olla hänen lähellään. Hän lemusi pakokauhulle. Häntä turhautti, että Graven ei kuunnellut. Hän olisi halunnut viedä epäkuolleen johonkin. Komennella. Ja samaan aikaan pelkäsi, että Graven riistäytyisi hallinnasta. Tekisi jotain, jota itse tahtoi.
”Luovuta vain”, Matren sanoi. ”Ei hän ymmärrä.”
L’etathrac hiljeni viimein ja vetäytyi pois tukilla istuvan epäkuolleen luota. ”Mutta emme voi jättää häntä tähän yksin. Ties mitä hän saisi päähänsä. Hän voi lähteä tekemään tuhojaan kaupungille, jos emme vahdi häntä.”
”Olet oikeassa. Otamme hänet mukaan. Mutta häntä ei silti tarvitse komennella. Olipa hän nyt mitä tahansa, kerran hän oli kunniallinen mies. Hänen kärsimänsä kauhea kohtalo ei ole mikään syy halveksia hänen hitauttaan.”
”Miten sitten ajattelit saada häntä seuraamaan? Pokkuroimalla?”
Matren mulkaisi ystäväänsä, työnsi tämän pehmeästi mutta päättäväisesti sivuun ja astui epäkuolleen kapteenin eteen.
”Graven Tuomittu”, vento lausui. Graven katsoi häntä silmin, jotka L’etathracin nähdäksi sisälsivät vain mielettömyyttä. ”Nouse kanssani hakemaan oikeuttasi.” Sitten hän ojensi kätensä. ”Tule tapaamaan surmaajaasi.”
Graven katsoi kättä hetken, nosti sitten omansa kivipaadelta viereltään ja tarttui siihen. Kylmänliukas koura hyyti Matrenia, mutta hän onnistui taidokkaasti olemaan näyttämättä sitä ja pitämään kasvoilla vakaan, luotettavan katseen. Sitten hän vilkaisi kumppaniaan, joka tuijotti hämmästyksissään, ja johdatti Gravenin ulos rauniotalosta kädestä pitäen.
”Moukan tuuria!” L’etathrac huudahti rientäessään näiden perään.
* * *
”En ole milloinkaan luottanut Nochroeliin”, prinssi Theralond mutisi itsekseen. Hän käveli ympyrää pää mietteliäästi painuksissa ja kädet selän takana. ”Siitä asti, kun hänet nimitettiin suurrovastiksi, hän on vastustanut kaikkia isäni suunnitelmia. Hän käyttäytyy luihusti ja haisee kummalliselle. Ja olen varma, että hänellä ei ole mitään vaikeuksia valehdella minulle vasten kasvojani. Tai ylipapeille Zharikissa sen puoleen.”
”Mutta että noituutta?” kapteeni Colinheim ihmetteli. ”Hän on sentään kirkonmies! Hän jos kuka tietää, millaista syntiä epäkuolleen luominen olisi.”
”Lähinnä minua pelottaa ajatus siitä, että joku on keksinyt sellaisen taidon”, Theralond totesi. ”Se, että se sattuu olemaan juuri suurrovasti, ei yllättäisi minua lainkaan. Lisää kalmoja emme kaivanneet yhtään.”
He olivat prinssin yksityisessä kammiossa. Paikalla oli myös Gravenin nähnyt Nikol ja toinen kaartilainen, jotka kuuntelivat synkkinä, kun heitä ylemmät miehet keskustelivat vakavasti.
”Mutta mitä voisimme tehdä, vaikka Nochroel olisikin tämän takana?” Colinheim kysyi. ”Meillä ei ole todisteita edes siitä, että Graven tosiaan on elossa – tai siis onko hänen ruumiinsa herätetty ikiunestaan. Emme tiedä Gravenin haudan sijaintia, joten emme voi tarkistaa, onko siellä ruumista vai ei.”
”Paitsi jos Nochroel valehteli”, Theralond huomautti. ”Minä en ole kuullutkaan, että kapteeni olisi haudattu jonnekin muualle kuin sukuhautaansa.” Hän mietti hetken. ”Mutta jos hän ei ole kryptassaan, se vain todistaa Nochroelin olleen oikeassa.”
”Voisimme lähettää miehen Gravenin äidin luo. Tämä ainakin osaa kertoa meille, halusiko hän tosiaan poikansa haudattavan nimettömänä.”
Prinssin silmät laajenivat ja hän seisahtui. ”Pidetään kiirettä! Jos nainen tietää jotain, jota Nochroel ei haluaisi tiedettävän, hän voi olla vaarassa.”
”Ei kai suurrovasti murhauttaisi viatonta vanhusta?” Colinheim kysyi kohottaen kulmaansa.
Theralond katsoi häntä tiukasti. ”Menemme itse tapaamaan häntä. Heti paikalla.”
Kapteeni nyökkäsi ja kaartilaiset hänen takanaan valpastuivat ymmärtäessään, että oli lähdön hetki. Miehet kiirehtivät ulos huoneesta, linnan portaiden ja käytävien halki eteissaliin ja sieltä Kuninkaan Puutarhaan. Syksyn kullanruskeat värit olivat jo vallanneet vaahterat ja koivut, ja osa puista oli pudottanut lähes kaikki lehtensä. Ne rapisivat prinssin seurueen saappaissa, kun he kahlasivat polkuja pitkin ulos kaupunkiin.
”Olen tavannut Mathilda Dorosin yhden kerran”, Colinheim kertoi näyttäessään tietä Gravenin äidin kotiin. ”Hän oli herttainen nainen seitsemissäkymmenissään, varhain leskeksi jäänyt. Keitti vallan mainiota linssisoppaa. Graven oli häneen hyviin kiintynyt, ja äiti kovin ylpeä tärkeää työtä tekevästä pojastaan.”
Theralond ei vastannut, mutta hänen ilmeensä synkkeni. Kadulla muutamat vastaantulevat jalankulkijat katsoivat prinssiään pelästyneinä ja vetäytyivät sivuun hänen tieltään.
Rouva Doros asusti viehättävässä mutta pienessä, kastanjanruskeassa puutalossa puistomaisella alueella, jossa oli tiheässä paljon samankaltaisia kauniita taloja leppien ja jalavien keskellä. Kivetyt, kapeat tiet kiemurtelivat tonttien ympäri.
”Tämä se on”, Colinheim sanoi. He menivät talon pihaan ja näkivät ovessa tosiaankin messinkikyltin, johon oli kaiverrettu nimi Doros. Ilta alkoi hämärtyä, ja ikkunasta näkyi kynttilänvaloa.
Kapteeni kolkutti oveen. Kaartilaiset seisoivat asennossa, kun hetket kuluivat ja kukaan ei tullut avaamaan. Theralondin katse kertoi, että hän pelkäsi myöhästyneensä.
Vähän ajan hiljaisuuden päästä prinssi sanoi: ”Murra ovi.”
”Mitä?” kysyi Colinheim, joka oli jo kääntynyt pois talolta. Kaartilaiset seisoivat hipihiljaa ja pidättivät hengitystään.
”Meidän täytyy kiirehtiä! Tämän naisen henki voi olla kyseessä. Ovi on murrettava.”
Colinheim tuijotti hetken, mutta ei kieltäytynyt tottelemasta prinssinsä käskyä. Hän palasi ovelle ja kolkutti siihen entistä lujempaa. Hetken vielä hän odotti toiveikkaana, mikäli vastaus kuitenkin kuuluisi, mutta kun hiljaisuus jatkoi, hän vetäytyi taaksepäin ja jysäytti voimalla olkapäänsä oveen. Se kesti yllättävän hyvin, vaikka näytti jokseenkin huteralta. Colinheim veti henkeä. Älä pysähdy oveen vaan mene sen läpi, hän ajatteli, valmistautui uudelleen ja ryntäsi puuoveen. Tällä kertaa se pamahti auki näyttävästi, iskeytyi kuistin seinään ja kimposi takaisinpäin. Colinheim tönäisi sen sivuun ja astui sisään prinssi ja kaartilaiset kintereillään.
Ensimmäinen huone oli pimeänä. Valo tuli oven takaa eteisen päästä. Miehet vilkaisivat toisiaan.
”Haloo? Mathilda Doros?” prinssi huhuili saamatta vastausta. Hän kurtisti kulmiaan, ja veti miekkansa hiljaa esiin. Colinheim säpsähti elettä, hän ei edelleenkään uskonut vaaran olevan niin lähellä. Mutta hänkin laski kätensä aseensa kahvalle, ja hänen miehensä noudattivat hermostuneina esimerkkiä.
Theralond asteli toiseen huoneeseen. Lattialankut narisivat hänen jalkojensa alla, mutta hän pidätti silti hengitystään, enemmänkin jännityksestä kuin salatakseen läsnäolonsa.
Tuoreen leivän tuoksu sai hänen lihaksensa rentoutumaan hieman.
”Graven?”
Mathilda Doros istui keinutuolissa parsimassa kuntoon revennyttä aluspaitaa. Hän oli pienikokoinen, harmaasilmäinen nainen, jonka oikea silmä veresti pahasti. Hän katsoi uteliaasti sisääntulijaa. Pöytään oli katettu kaksi lautasta, leipää, juustoa ja avaamaton viinipullo. Näytti siltä, kuin täällä olisi äsken aterioinut vain yksi ihminen, sillä toinen lautanen oli puhdas ja lautasliina rypytön. Pöydällä oli kaunis, kolmihaarainen kynttelikkö, luultavasti perintökalleus.
Theralond nielaisi ja työnsi miekan takaisin huotraan. ”Pelkäänpä, että ei, rouva Doros”, prinssi sanoi. Kolme muuta miestä astui esiin hänen taaksensa oviaukkoon. Leskirouva katseli heitä hetken siristellen silmiään ja jatkoi sitten kaikessa rauhassa vaatekappalen korjaamista.
”Mathilda Doros?” Colinheim kysyi ja harppasi huoneeseen sisälle. ”Muistatteko minut? Nimeni on Rob Colinheim. Olin poikanne sotilastoveri.”
Vanhus ei vastannut.
Colinheim vilkaisia prinssiä hakien neuvoa, mutta Theralondilla ei ollut niitä jaettavaksi. ”Rouva Doros, toivottavasti ette pahastuneet kun ryntäsimme tällä tavoin sisään, mutta koetimme ensin kolkuttaa.” Tähänkään vanhus ei reagoinut.
”Meidän täytyy saada tietää eräs asia teiltä”, Theralond jatkoi. ”Minne poikanne on haudattu?”
Vanhus katsoi heitä. Hänen katseessaan häivähti jotain, varjo ymmärrystä, ja sen mukana tuskaa. Hetken hän näytti ihmiseltä, joka voi niin pahoin, tai oli niin peloissaan, että liikahtaminenkin olisi ollut liikaa. Sitten tyynen ystävällisyyden verhoama onttous palasi häneen. ”Haluaisitteko hieman leipää? Tein sen itse tänä aamuna, mutta Graven ei ehtinytkään aterioimaan. Niin kiireinen nykyään, se poika…”
Sotilaat vaihtoivat jällen katseita.
”Kun hän valmistuu sotilaskoulusta, hänestä tulee kunnon nuori mies”, vanhus jatkoi höpötystään. ”Pääsee vielä korkealle tässä elämässä, sanon minä. Hänen esimiehensä kehuvat häntä lahjakkaaksi.”
”Rouva Doros, poikanne on kuollut!” Colinheim sanoi. Theralond mulkaisi häntä vihaisesti, ja kapteeni tajusi, ettei sen sanominen ehkä ollut hyvä ajatus. Mutta vanhus vain pudisti päätään hymyillen ja parsi parsimistaan. Sitten hän äkkiä sai työnsä valmiiksi. Paita oli kuin uusi. Nainen katsoi sitä arvostelevasti ja sitten, miesten kauhuksi, repi sen hymyillen uudelleen rikki, laskosti sen syliinsä ja alkoi jälleen parsia sitä.
”Lähdetään täältä”, Nikol kuiskasi. ”Hän on yhtä kuollut kuin poikansa, vaikkei ruuminsa olekaan vahingoittunut.”
Theralond katsoi keinutuolissa istuvaa naisreppanaa kauhistuneena ja myötätuntoisena ja nyökkäsi sitten. Vaitonaisina he kääntyivät lähtiäkseen. Mutta kun he olivat jo eteisessä, heidän takaansa kuului vanhuksen hiljainen ääni.
”Kryptaan”, Mathilda Doros kuiskasi.
* * *
Kun he saapuivat hautausmaalle, oli jo pimeää, aivan samanlaista kuin sinä yönä kun Nochroel oli viitassa hiipinyt manaamaan palvelijansa esiin maan syövereistä. Kuu oli kelmeä ja tähdet piilossa. Metalliportti narahti Colinheimin avatessa sen. Pimeässä värinsä menettänyt pensasaita oli kuin linnan kivinen muuri, jonka sisällä vain vainajat puolustivat asemiaan.
”Missä krypta on?” Theralond kysyi.
Colinheim mietti hetken. ”En ole käynyt siellä. Tutkitaan kalmisto. Kryptia ei näytä olevan paljon.”
Kryptia ei ollut paljon, mutta enkelipatsaita, obeliskeja ja suureellisen koristeellisia hautakiviä oli, joten rakennuksia oli vaikea erottaa pimeässä muista kivisistä muodoista. Miehet jakautuivat pareihin ja kävivät järjestelmällisesti hautausmaata läpi, lukien nimet löytämiensä kryptojen ovista.
”En itse asiassa usko, että se nainen oli oikeasti hullu”, Nikolin kaartilaistoveri totesi kun he kulkivat polkuja pitkin hautoja katsellen. ”Luulen, että hän vain teeskenteli itselleen olevansa järjiltään, jottei hänen tarvitsisi kestää todellisuutta, jossa hänen poikansa on kuollut.”
Nikol pudisti päätään. ”En tiedä, mutta sääliksi häntä käy joka tapauksessa. Istuu päivä toisensa jälkeen mökissään korjaamassa kuolleen poikansa vanhoja vaatteita ja odottaa tämän saapuvan paikalle. Ei sellaista ihminen loputtomiin jaksa.”
He jatkoivat etsintää mustanpuhuvan sanattomuuden vallitessa.
”Hei – tuolla on joku!” Nikol huudahti ja osoitti sormellaan. Toden totta, siellä oli vanha, köynnösten kattama krypta, ja sen edessä seisoi mies suuren, lehdettömän tammen varjossa. Kaartilaiset lähestyivät epäluuloisina, ja huomasivat hämmästyksekseen, että muukalainen oli pukeutunut samanlaiseen Ethedhénin kaupunginvartioston asepukuun kuin hekin.
”Seis, ja tunnussana!” Nikol huusi.
”Ei, sinä vastaat”, tuntematon vartija sanoi kääntyen heitä kohti. Kumpikaan ei tunnistanut häntä.
Theralond ja Colinheim tulivat paikalle toisesta suunnasta. Kaartilainen tunnisti prinssinsä ja kapteenin, otti asennon ja tervehti. Prinssi nyökkäsi tyynesti ja käänsi katseensa kryptaan. Siinä oli Dorosin nimi.
”Nimesi?” Theralond kysyi.
”Olen Dimir Graven Dorosin komppaniasta”, kaartilainen vastasi. ”Jos sallitte, jätän hyvästit kapteenilleni.”
”Me avaamme haudan”, Colinheim sanoi.
Dimirin silmät pyöristyivät. ”Häväistys!” hän huudahti.
”Kuten prinssin sanaa epäileminen”, Colinheim jatkoi.
”Miksi kuolleen lepoa pitäisi häiritä?”
Theralond astui lähemmäs ja laski kätensä kaartilaisen olkapäälle. ”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Mutta voi olla, että kuolleen lepoa on jo häiritty. Meidän on otettava siitä selko.”
Kaartilainen katsoi prinssiään silmiin sydämenlyönnin ajan. Theralond ymmärsi ystävän menettämisen raskauden, mutta tämä oli tehtävä. Dimir nyökkäsi ja astui sivuun katselemaan.
Muut menivät kryptan kupariovelle. Se oli uutuuttaan kiiltävä ja pultattu kiveen kiinni.
”Miten pääsemme sisään?” Nikol kysyi.
Colinheim raaputti päälakeaan. ”Tätä en ihan noin vain auki murrakaan.”
Miehet kumartuivat tutkimaan pultteja ja koputtelivat ovea. Aherrusta kesti hetken, ja kävi vain selvemmäksi, että kupari oli tiukassa ja paksua.
Sitten Dimir huomautti: ”Täällä kryptan sivussa on ikkuna.”
Paljastui, että ikkunassa oli kalterit, mutta ne olivat lähes puhki ruostuneet. Hetken paukuteltuaan, väänneltyään ja kangettuaan Colinheim sai ristikon irti ja löi nyrkillään tomuisen lasin rikki. Aukosta ei mahtunut kiipeämään sisään, mutta siitä olisi nähnyt kryptaan sisään, mikäli olisi ollut valoa. Kaartilaisilta löytyi tuluksia. Pian he saivat lahon oksan ja rievun avulla aikaiseksi pienen soihdun, joka paloi lepattaen hiljaisella liekillä. Colinheim kiiruhti sen kanssa ikkunalle ennen kuin pohjoistuuli sammutti sen.
Sisällä näkyi olevan kivilattia, johon oli kaiverrettu nimiä. Mutta yhdessä kohtaa lattia oli murtunut, ja kuopan päälle oli kiinnitetty tiukasti lautoja. Colinheim vilkaisi merkitsevästi muihin.
”Ainakin joku hauta sisällä on murrettu”, hän sanoi hiljaa. Onneton soihtu sammui ja hän viskasi sen pois.
Theralond nyökkäsi. ”Kuten pelkäsin. Mutta meidän täytyy nähdä sisään ollaksemme varmoja.” Hän mietti. ”Tarvitsemme pienen pojan, joka voi kivuta sisään ja avata haudan.”
”Vieressä on köyhälistön aluetta. Sieltä voisi löytyä öiseenkin aikaan katulapsia, jotka varmasti tarttuvat tilaisuuteen tienata muutaman kolikon.”
Kaartilaiset olivat selvästi nyreissään, kun koko touhu vei odotettua kauemman ja heidän piti norkoilla öisellä, pelottavalla hautausmaalla, mutta eivät sanoneet mitään. Kun Colinheim lähti etsimään sopivaa tiedustelijaa, Dimir näytti siltä, kuin olisi tyynesti vahtinut prinssiä ja kaartitovereitaan tekemästä mitään typerää.
Kului pitkä aika, ennen kuin Colinheim palasi. Sillä välin alkoi sataa lunta. Kevyet, harvat hiutaleet katosivat ensi alkuun lehtien joukkoon, mutta alkoivat pian täplittää valkeallaan hanskoja, viittoja ja hautakiviä. Pakkasviima ujelsi aavemaisesti.
Sitten kapteeni palasi mukanaan lyhyt hahmo, joka läheltä katsottuna paljastui lämpimiin mutta likaisiin vaatteisiin ja lakkiin pukeutuneeksi tytöksi. Hänellä oli suuret silmät ja punainen, kihara tukka. Hän näytti ehkä yhdeksän- tai kymmenvuotiaalta, mutta ei näyttänyt pelkäävän joukkoa aseistautuneita, aikuisia miehiä ja kylmää kalmistoa. Hän katseli heitä kuin he olisivat olleet jokin uni, jonka hän kelpuutti sellaisena. Mikäli hän tunnisti prinssin, hän ei sitä mitenkään ilmaissut.
Miehet katsoivat häntä arvioivasti ja sitten ikkunaa.
”Tuossa se on”, Colinheim sanoi ja osoitti kryptan seinässä olevaa aukkoa.
”Sehän on hautakammio”, tyttö totesi tosiseikan.
”Ruumiit ovat lattian alla, niitä ei tarvitse pelätä”, Theralond sanoi ja hymyili niin rohkaisevasti kuin osasi. ”Ja ethän sinä pimeää säiky?”
Tyttö pudisti tomerasti päätään. Hän käveli hieman vaivalloisesti kryptan sivulle, nostaen joka askeleella jalkansa korkealle maan lehti- ja risupeitteestä. Sitten hän otti sormillaan kiinni ikkunan reunasta ja alkoi vetää itseään ylös. Ennen kuin kukaan ehti tarjoutua nostamaan tyttöä, tämä luikahti ketterästi ikkunasta sisään jalat edellä. Kryptasta kuului tömähdys, kun pienet jalat osuivat kivilattiaan.
”Olisimme voineet vain purkaa koko kryptan”, toinen kaartilainen mutisi. ”Ei Mathilda olisi siitä piitannut.” Sanoillaan hän ansaitsi äkäisen katseen niin Theralondilta, kapteenilta kuin Dimiriltäkin.
Tyttö huusi kryptan sisältä: ”Tarvitsen jotain, jolla voin kangeta laudat irti! Ja valoa, jotta näen, mitä haudassa on!”
”Tuo pikkuneiti on rohkein lapsi, jota olen tavannut”, Colinheim mutisi.
”Olet viettänyt liikaa aikaa ylhäisten aatelisneitojen seurassa”, Theralond vastasi, veti miekkansa ja ojensi kuninkaallisen aseen katulapselle kuolleen murhaajakapteenin hautaan sisälle.
Sisältä kuului narinaa ja sitten pamaus, kun ensimmäinen lauta irtosi. Colinheim sytytteli soihdun uudelleen ja työnsi sen kryptan ikkunasta sisään kurkaten itse sinne samalla. Tyttö oli polvillaan lattiassa olevan aukon vieressä, pidellen Theralondin miekkaa toisella kädellä kahvasta ja toisella terän keskeltä. Hän hengitti uupumuksesta raskaasti ja tuijotti silmät suurina tyhjää hautaa edessään.
”Täällä ei ole mitään”, tyttö sanoi kapteenille, joka nyökkäsi vakavana.
Dimir säpsähti sanat kuullessaan. ”Graven on poissa?”
”Hänen kovia kokenut ruumiinsa on nostatettu epäkuolleena palvelemaan epäpyhiä tarkoitusperiä vasten tahtoaan”, Theralond sanoi suoraan. ”Ja minulla on hyvä aavistus siitä, kuka tämän hirmutyön on tehnyt.”
”Kuka?” Dimir vaati tietää.
Theralond mittaili miestä katseellaan.
Kaartilainen sanoi hiljaa: ”Minä olin toinen niistä, jotka saattoivat kapteeni Dorosin hirttolavalle.”
Prinssin ilme vakavoitui, ja varmuus ilmestyi hänen silmiinsä. Hän ymmärsi, että tällä miehellä oli henkilökohtaista velkaa. Häneen voisi luottaa. ”Suurrovasti Nochroel.” Dimir veti sihahtaen henkeä. ”Ja me menemme nyt hänen taloonsa esittämään muutamia kysymyksiä.”
Colinheim auttoi tyttöä ulos ja laski tämän maahan. ”Olit urheampi kuin jotkut sotilaistani”, hän sanoi totuudenmukaisesti.
Theralond kääntyi tyttöön päin ja polvistui hänen eteensä. Lapsi ojensi hänelle miekan, joka oli tytölle kovin raskas mutta Theralondille miellyttävän kevyeksi suunniteltu ase.
”Mikä on nimesi?” prinssi kysyi.
”Sarathe”, tyttö vastasi.
Theralondin kasvoilla käväisi oudon poissaoleva ilme, pikemminkin aavistus kuin muisto, mutta se kesti vain hetken. Hän nousi seisomaan, kaivoi oman rahapussinsa esille ja ojensi tytölle hopeakolikon. Sarathe kiitti kauniisti niiaamalla ja riensi tiehensä.
”Nochroel”, prinssi mutisi. ”Nyt Nochroelin luo.”
6 - Gravenin tuomio
Matren pysähtyi nojaamaan seinään ja Graven seisahtui oitis. Vento pyyhki hikeä otsaltaan. Peruukki kutitti ja häntä väsytti. ”Hän on painava”, hän sanoi.
L’etathrac nyökkäsi myötätuntoisesti. He olivat jo puolen tunnin ajan matkanneet Koilliskaupungin pimeitä kujia pitkin kiskoen Gravenia perässään. Jokainen askel oli työn ja tuskan takana, sillä kuollut kapteeni ei enää kävellyt lainkaan oma-aloitteisesti, vaan häntä täytyi vetää kädestä. Muutama kerjäläinen oli katsonut heidän etenemistään ihmeissään, ja se sai vennot hermostumaan. Gravenia ei voinut käskea pysymään piilossa, jos heitä etsittäisiin, eikä tästä luultavasti olisi juuri apua taistelussa, jos he törmäisivät kaartilaisiin.
”Minä voin jatkaa”, L’etathrac sanoi, otti Gravenia kädestä ja talutti tätä eteenpäin rauniokatua pitkin. Graven katsoi kivilohkareiden yli pimeyden horisonttiin lasittunein silmin puhumattomana. Hiljainen tuulenvire siveli hänen tukkansa kiehkuroita.
”Tulemme pian keskustaan”, Matren arvioi. ”Siellä voimme kohdata myöhään liikkeellä olevia kunniallisia ihmisiä, ja herätämme taatusti kummastusta. Meidän pitäisi keksiä jokin tekosyy, jota voimme tarjota kyselijöille.”
”Tekosyyt toimivat niin kauan kuin kukaan ei tunnista häntä”, L’etathrac vastasi.
”Voisimme sanoa, että hän on vähäjärkinen, ja me hänen kaitsijoitaan.”
”Ja että hän kärsii kylmäkuumeesta, selittämään valkoisuutta.”
”Pyydetään apua, jotain vilttiä lämmittämään häntä. Se vähentää epäluuloisuutta.”
”Ja jos joku kysyy Gravenista, voimme sanoa että heitä on ennenkin kutsuttu kovin yhdennäköisiksi.”
Vennot katsoivat toisiaan ja miettivät, menisikö se läpi. Toivottavasti vain humalaiset ihmiset kysyisivät heiltä mitään.
Raunioitunut alue oli rajattu vartioidulla muurilla. Rautaportin lähellä Thran odotti heitä varjoissa. Gravenin nähdessään hänen silmänsä kapenivat.
”Kuoleman kylmyys paistaa jo hänen silmistään”, vento sihahti.
”Thran, me emme voi jättää häntä tänne”, Matren tokaisi. ”Vartioimattomana hän voi aiheuttaa tuhoja. Ja minä kiellän sinua vahingoittamasta häntä ennen kuin hän uhkaa meitä.”
”Miksi?”
”Hän oli kerran kunniallinen ihminen.”
”Miksi meidän pitäisi odottaa, että hän hukkaa viimeisetkin kunniansa rippeensä? Päästetään hänet haudan lepoon, ennen kuin hän tekee jotain, jota hänen sielunsa joutuisi katumaan.”
”En tiedä kuolemasta tai epäkuolemasta paljoa”, Matren sanoi, ”mutta minusta tuntuu, että hänen sielunsa on yhä hänessä, osa häntä. Hän ymmärtää, kun hänelle puhuu oikeaan sävyyn. Ja jos saamme hänet vietyä Tuathandiin, hänen tutkimisensa tarjoaisi ainutlaatuisen mahdollisuuden selvittää epäkuoleman salaisuuksia ja kenties auttaa niitä vastaan taistelemisessa.”
”Tai sitten se antaa jollekulle ylhäiselle tutkijalle mahdollisuuden ylpistyä ja tulla uudeksi Megethrad Mustaksi”, Thran tuhahti ja sylkäisi maahan. ”Mutta minä tottelen johtajaani.”
Kolme ventoa menivät portille. Kaksi vartijaa kääntyivät katsomaan heitä.
”Tämä on ystäväni mielenvikainen veli, joka on uskottu minun vartioitavakseni”, Matren sanoi heille viittoen Graveniin päin.
Vahinko vain, että prinssi Theralond oli jo ohjeistanut vartijat soittamaan hälytyksen ja ottamaan kiinni Gravenin, jos tätä näkyisi. Toinen vartija tarttui oitis muurin seinällä roikkuvaan torveen ja soitti sillä merkin, kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää puhallusta. Toinen sulki portin kalahtaen edestään, lukiten itsensä ja toverinsa toiselle puolelle ja vennot ja Gravenin toiselle.
Thran ärähti vihaisesti ja veti jousensa valmiiksi, mutta Matren tarttui hänen käsivarteensa. ”Älä! He eivät ole tehneet meille mitään pahaa.”
”Miten sitten ehdotat, että pääsemme Nochroelin luo? Meidän täytyy noutaa loitsukirja. Se on tärkeämpää kuin muutaman ihmissotilaan henki.” Hän katsoi Matrenia suoraan silmiin, kiihottaakseen tätä toimintaan.
”Ajattelet ehkä, että pelkään tappamista”, Matren sanoi. ”Minä ajattelen, että sinä tunnut pitävän turhan paljon ihmisten tappamisesta.”
”He ovat – ”
Silloin heidän väittelynsä keskeytyi, kun he tajusivat, että Graven liikkui. Kumpikin ihmisvartija katsoi kuollutta silmät suurina ja kasvot kalpeina, selvästi tunnistaen tämän.
”Hän on kirottu haamu”, toinen heistä huudahti, ”ei meidän kapteenimme!”
Toinen nyökkäsi synkkänä ja otti oman jousensa. Kolme ventoa älähtivät yhteen ääneen, mutta eivät voineet estää ihmistä ampumasta vasamaa suoraan Gravenin rintaan. Teräskärki lävisti tämän lihan kovan tömäyksen saattelemana. Graven horjahti ja jatkoi etenemistään. Hän tuli portille, tarttui kaksin käsin sen kaltereihin ja kiskaisi koko portin palasiksi yliluonnollisella voimalla. Raudankappaleet sinkoutuivat pamahdellen hiljaisessa yössä kiviä vasten. Vartijat perääntyivät ja vetivät miekkansa. Graven tarttui rinnastaan pistävään puuvarteen ja veti. Nuoli ei tullut ulos, vaan varsi katkesi. Graven heitti sen pois ja asteli entisiä sotilastovereitaan kohti. Hänen silmistään ei paistanut nälkä, ei viha, ei mikään tunne, vaan avaran yötaivaan tyhjyys.
Vartijat pakenivat.
Vennot seurasivat Gravenia muurin toiselle puolelle katsellaan ihmeissään saranoita, jotka olivat jääneet jäljelle vahvasta portista. ”Graven! Älä!” Matren huusi, mutta tämä ei pysähtynyt ennen kuin vento tarttui jälleen hänen käteensä.
”Pitäisikö meidän poistaa nuolenkärki?” L’etathrac kysyi empien.
”Ei ole aikaa”, Matren mutisi. ”Tänne tulee kohta joukoittain lisää kaartilaisia, ja en usko, että nuoli haittaa häntä.”
”Hän voisi murskata meidät kuin tuon portin, jos se tulisi hänen mieleensä”, L’etathrac sanoi.
”Tuskin”, Matren vastasi. ”Me juoksemme häntä nopeammin.”
* * *
Prinssi Theralond kolkutti suurrovastin oveen omakätisesti. Hänen takanaan odottivat Colinheim, Dimir, Nikol ja tämän kaartilaistoveri Aren. Yö oli ehtinyt pitkälle, ja pilvet kerääntyivät pimentämään taivaankappaleita. Tuuli virisi voimakkaammaksi hetki hetkeltä, ja se sai sotilaat palelemaan ja prinssin viitan ja mustan poninhännän liehumaan.
Kun ovea ei avattu, Theralond kolkutti uudelleen.
”Prinssi, on jo myöhä, ja suurrovasti on varmasti nukkumassa”, Colinheim sanoi. ”Oletteko varma, että…?”
”Miksi hän olisi valehdellut Gravenin hautapaikasta?” Theralond totesi varmalla äänellä. ”Valhe paistoi hänen silmistään. Hän tiesi, että Graven laskettiin sukunsa kryptaan. Ja mikäli Nochroel paljastuukin syyttömäksi, tämä käynti tulee olemaan vain yksi pisara kuninkaan ja Zharikin välillä vellovassa katkeruuden valtameressä.” Hän kolkutti kolmannen kerran.
Silloin kuului raskas loksahdus, ja ovi avautui. Nochroel katsoi ulos raosta. ”Arvon prinssi, olen yllättynyt nähdessäni teidät tähän aikaan yöstä.”
”Ja minä olen yllättynyt nähdessäni teidät hereillä”, Theralond vastasi viileästi. ”Missä palvelijanne ovat?”
Silloin koillisesta kantautui torven merkkisoitto, kaksi lyhyttä ja kaksi pitkää, valittavaa ujellusta. Theralond jähmettyi. Graven oli nähty. Ennen lähtöään tuomari Raenin luo prinssi oli itse määrännyt käyttämään juuri tuota merkkiääntä, mikäli kuolleesta kapteenista tehtäisiin havaintoja.
”Jälleen jotain kärhämää Koilliskaupungissa”, Nochroel arveli ja avasi oven kokonaan. Hänellä oli musta, koruton papinkaapunsa. ”Mikä tuo teidät tänne? Onko Gravenista jotain uutisia?”
”Onpa hyvinkin”, Theralond vastasi. ”Voimmeko tulla sisään?”
”Jos niin vaaditte.” Nochroel astui sivuun.
Prinssi marssi sisään sotilaat kintereillään. Nochroel oli sytyttänyt kynttilän eteishalliin, ja se valaisi himmeästi lepattaen rintakuvia, holvien kaarteita ja lattian laattoja.
”Te siis todella asutte yksin täällä”, Theralond huomioi.
”Tiedän, että se on… epätavallista”, Nochroel myönsi. ”Minulla oli vielä hiljattain kaksi palvelijaa… Mutta en oikeastaan tarvinnut heitä. Pärjään hyvin yksin, ja he kuluttivat turhaan vähäisiä varojani.” Nochroel ei paljastanut, että hänen palvelijansa olivat löytäneet hänen salaisen kammionsa, jonka jälkeen hän oli lukinnut heidät tyrmäänsä ja jättänyt heidät sinne nälkäkuoleman armoille.
”Varanne suurrovastina tuskin ovat vähäiset.”
”Mutta ne on omistettu kirkolliselle työlle, eivät omille mukavuuksilleni.”
”Aivan.” Theralond kuljetti katsettaan lukuisissa eteisen lukuisissa ovissa. ”Voimmeko hieman katsella ympärillemme?”
”Arvon prinssi, miksi ihmeessä? Mitä toivotte löytävänne suurrovastin talosta? Ette kai epäile minua tässä Gravenin asiassa?” Nochroel kuulosti loukkaantuneelta, jopa hieman syyttävältä.
”Nochroel”, Theralond sanoi painokkaasti ja käännähti kannoillaan katsomaan tuimasti suurrovastiin, ”minä selvitän tämän jutun pohjamutiaan myöten. Haistan palaneen käryä. Tiesitkö sattumoisin, että Gravenin äiti on tullut hulluksi surusta?”
Nochroel pudisti päätään. ”En, naisparka.”
”Ilmeisesti hän kuitenkin ennen sekoamistaan esitti toiveensa, että hänen ainoalta pojaltaan riistettäisiin paikka sukuhaudassa?”
”Niin minulle on kerrottu.”
”Ja kuka tarkalleen ottaen sinulle kertoi sen?”
”Prinssi Theralond”, Nochroel tokaisi tuohtuneesti, ”tämä on naurettavaa. Voitte tutkia taloni läpikotaisin, mutta kun ette löydä mitään, odotan teiltä ja kuningasisältänne virallista anteeksipyyntöä sekä minulle henkilökohtaisesti että Zharikille. Tahdotteko todella tehdä tästä poliittisen selkkauksen?”
”Tahdon!” Theralond sähähti. Hän viittasi Colinheimin ja muut kaartilaiset seuraamaan itseään ja avasi ensimmäisen oven.
”Se johtaa vain ullakolleni”, Nochroel sanoi.
”Minä – tutkin – tämän paikan läpikotaisin, ja sitten saatte vaatia virallista anteeksipyyntöä”, Theralond sanoi ja alkoi kavuta portaita.
He tutkivat tuloksetta kartanon käytävät, suuret huoneet, kammiot, kaapit, ullakot. He löysivät pölyä, vanhoja, pyhiä tekstejä ja niiden mittavia käännöstöitä, Raamattuja, vaatteita sekä arvokkaita ja kauniita huonekaluja ja koriste-esineitä, mutta eivät mitään, mikä olisi tarkkaan ottaen rikkonut Iankaikkista lakia vastaan. Nochroel seurasi heidän perässään, kertoen, mitä he tulisivat löytämään minkäkin oven takaa, vaikuttaen ulospäin ärtyneeltä, pyrkien parhaansa mukaan salaamaan nousevan hätäännyksensä.
Sitten he laskeutuivat kellariin. Nochroel tiesi, että hänen täytyisi nopeasti keksiä jotain, joka keskeyttäisi etsinnät. Kylmässä porraskäytävässä hän päästi korkean kiljahduksen ja teeskenteli pyörtyvänsä. Hän kaatui kivisille rappusille mahdollisimman aidon näköisesti mutta varoen kuitenkin, ettei loukkaisi itseään liian pahasti, ja makasi sitten paikoilleen lysähtäneenä.
”Suurrovasti!” Colinheim huudahti. Miehet juoksivat hänen luokseen. Theralond puski kaartilaisten ohi.
”Mikä häntä vaivaa?” prinssi kysyi.
”En tiedä”, Colinheim vastasi avaten pappismiehen silmäluomia. ”Jonkinlainen sairaskohtaus. Hän hengittää.”
”Colinheim, Nikol ja Aren, viekää suurrovasti yläkertaan ja tehkää hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi”, prinssi ohjeisti. ”Jos hän herää, älkää päästäkö häntä lähtemään vaan tulkaa ilmoittamaan minulle. Dimir, tule mukaani. Menemme tutkimaan kellarin.”
Juuri silloin yläkerrasta kuului kova rysähdys.
”Korjaan”, prinssi sanoi, ”Nikol ja Colinheim, tuokaa suurrovasti ylös. Dimir ja Aren, tulkaa! Menemme katsomaan, mitä tuolla tapahtuu.”
Prinssi ja kaksi kaartilaista juoksivat yläkertaan edeltä Nikolin ja Colinheimin nostaessa varoen Nochroelin ylös. Theralond tuli ensimmäisenä eteiskäytävään sotilaat heti perässään.
Ylhäällä häntä odotti näky; jota ei olisi mitenkään osannut odottaa. Nochroelin raskas etuovi oli pirstoutunut puunsäleiksi. Rautavahvisteet ja kolkutin lojuivat maassa muodottomiksi vääntyneinä. Niiden keskellä, keskellä salia, seisoi Graven Doros, kauttaaltaan valkeana, tukka valtoimenaan liehuen, repaleisissa vaatteissa, lihakset paistaen niiden läpi. Hänen rinnassaan oli hirveä haava ja hänen kaulansa ympärillä repeytynyt hiertymäjälki. Hänen silmänsä heijastivat ikuisuuden tiedottomuutta.
Theralond oli nähnyt epäkuolleita ennenkin, mutta siinä seistessään Graven sai hänetkin pelkäämään.
Gravenin takana oli kolme nuorta miestä, kasvoiltaan virheetöntä. Heillä oli miekat ja jouset. Ennen kuin Theralond ehti antaa komentoa, Dimir ja Aren vetivät kumpikin omat kalpansa esiin. Theralond teki samoin, katse yhä Graveniin nauliutuneena.
”Keitä te olette?” yksi sisään tulleista miehistä kysyi.
Theralond pudisti päätään selvittääkseen sen epäkuolleen lumouksesta. ”Minä olen prinssi Theralond. Keitä helvetissä te olette? Oletteko te tämän poloisen miehen kirouksen takana?”
”Emme”, mies vastasi ja laski miekkansa. Hän työnsi miekkansa huotraansa, tarttui tukkaansa ja prinssin hämmästykseksi veti sen kokonaan pois, paljastaen oudolla tavalla kauniit, vihreät kutrinsa. Ne kihartuivat hänen olkapäilleen. Niiden sävy vaihteli keväisen metsän vehreän ja syvemmän myrtinvihrteän välillä. ”Minä olen Matren, vento Thataalista. Nämä ovat kumppanini Thran ja L’etathrac.”
”Ventoja!” Colinheim huudahti, mutta samassa Theralond tarttui hänen käsivarteensa.
”Älä! He eivät ole tehneet meille mitään pahaa”, prinssi sanoi.
Thran katsahti Matreniin hieman myrtyneesti ja Matren hymyili tälle vinosti.
Ennen kuin kukaan ehti kuitenkaan puhua sen enempää, Colinheim ja Nikol tulivat porraskäytävän ovesta Nochroelia kantaen. Suurrovastin nähdessään Gravenin silmissä häilähti jotain pimeyden keskellä.
”Nochroel”, Graven kuiskasi käheällä äänellä. Sitten kuollut kapteeni tuli sotilaita kohti.
Kauhunsa nujertaen Dimir ja Aren astuivat puolustamaan prinssiään, mutta Graven ei piitannut heidän miekoistaan. Hän tarttui Arenin aseen terään ja väänsi sen lihakset pullistuen mutkalle. Dimir sivalsi Gravenia haavoittaen tätä kylkeen, mutta Graven vain iski hänet sivuun. Dimir lensi voimalla kiviseinää päin ja putosi lattialle. Aren perääntyi selkä seinää vasten.
Hän tavoittelee Nochroelia, Theralond käsitti. Me vain olemme hänen tiellään. Mutta niin vakuuttunut kuin hän olikin suurrovastin syyllisyydestä, hän ei voinut antaa pappia tämän hirviön käsiin ilman todisteita noituudesta. Mutta miten nujertaa tämä kammotus, johon teräskään ei pystynyt?
”Graven!” Theralond huusi. ”Kapteeni Graven Doros! Kuuntele minua, prinssiäsi!”
Graven huitoi silmittömän raivon vallassa kourillaan ja karjui kuin peittääkseen äänen. Hän kääntyi prinssiin päin ja tuli häntä kohti.
”Viekää hänet takaisin kellariin! Nopeasti!” Theralond komensi takanaan seisovia Colinheimia ja Nikolia, jotka yhä kannattelivat tajuttomuutta teeskentelevää Nochroelia välissään. He tekivät kuten käskettiin ja Theralond juoksi heidän peräänsä. Graven astui portaikon oviaukkoon ja katsoi heidän peräänsä. Silloin Aren, joka oli napannut Dimirin miekan lattialta, pisti säilän hänen sydämensä läpi takaapäin. Sekään ei ollut tarpeeksi pysäyttämään Gravenia. Graven käännähti ympäri repien miekankahvan Arenin käsistä. Graven karjaisi uudelleen ja iski nyrkillään Arenia ohimoon. Nuori kaartilainen lyyhistyi maahan.
Dimir kömpi polviensa ja käsiensä varaan. Hänen päätään jomotti ja hänen oikeaa olkapäätään vihloivat hirvittävän kivun aallot. Hän pelkäsi murtaneensa luita. Kuolleen kapteenin voima oli käsittämätön. Hänen nyrkkinsä oli tuntunut kovempana kuin kivinen seinä.
”Graven, kapteenini”, hän kuiskasi ja yski. Tuntui, kuin piikkilankaa olisi vedetty ulos hänen henkitorvestaan. Verta tipahteli pisaroina lattialle. ”Graven. Olen pahoillani. Tiedän, että loukkasin sinua.” Hän yskähti uudelleen. Hän oli epämääräisesti tietoinen kolmesta vennosta, jotka seisoivat aseet valmiina kauempana, nuolet Graveniin tähdäten. ”Minun olisi pitänyt antaa sinun pysähtyä vetämään henkeä, kun halusit.” Hän tunsi suolaista hikeä silmissään, tunsi niiden sekoittuvan kyyneliin. ”Sinä pelastit minun henkeni. Ja minä tuotin pettymyksen sinun omallesi.”
Graven ei enää murissut. Hän seisoi hiljaa kaatuneen Arenin vieressä. Dimir kapusi heikoille, vapiseville jaloilleen ja tuijotti sanojen taltuttamaa epäkuollutta.
”Sanoin, että hänellä olisi vielä hänen sielunsa tallella”, Matren totesi.
Dimir pudisti päätään hämmentyneenä, tietämättä mitä ajatella.
* * *
Theralond avasi kellarin oven ja kohtasi näyn, johon oli osannut varautua paremmin.
Sisällä oli ummehtuneen ilman täyttämä pieni kivikammio, jossa paloi useita kynttilöitä. Siellä oli merkitsemättömiä tynnyreitä ja pöytiä ja hyllyjä täynnään lasisia instrumentteja ja pulloja, jotka sisälsivät mitä karmeimpia tarvikkeita: eläinten ja ihmisten irtileikattuja palasia, luita, ruumiinnesteitä. Kasveja, jotka Theralond tunnisti myrkyllisiksi. Mustaan nahkaan käärittyjä vanhoja kirjoja ja pergamentteja, joissa oli luurankojen ja demonien kuvia. Veitsiä, kahleita ja muita kidutusvälineitä. Nurkassa oli tulisija, jonka yllä porisi pata täynnään vihreää, etovan tuoksuista ainetta.
”Mitä tämä – ”
Silloin Nochroel potkaisi jaloistaan pitelevää Colinheimia leukaan ja alkoi rimpuilla ja huutaa. Nikol tarrasi hänen käsiinsä tiukemmin, yrittäen pitää raivokkaasti huitovaa vanhaa miestä paikoillaan. Theralond ja Colinheim tulivat apuun, ja yhdessä he taltuttivat Nochroelin. He painoivat hänet lattialle ja pitivät häntä aloillaan. Suurrovasti sylki ja kirkui.
Theralond painoi miekkansa tämän kurkulle. ”Nochroel, sainpas paljastettua juonesi.”
Nochroel vastasi ärähdyksellä.
”Tästä et pääse enää kiemurtelemaan pakoon.”
Nochroelin kasvoille levisi ilkeä virne. ”Arvon prinssi, olette sangen väärässä.”
Theralond katsoi hämmästyneenä suurrovastia ja nousi seisomaan. ”Yritätkö väittää, ettei tämä kammio ole sinun?”
”Itse asiassa tuomari Raen on valmis vakuuttamaan teille, että tämä kammio kuuluu noituutta harrastaville palvelijoilleni.” Nochroelin äänestä kuulsi voitonriemu. ”Erotin heidät ja pidin asian salassa, koska minun arvoisellani henkilöllä ei ole varaa sotkeentua tällaiseen juttuun. Raen vahvistaa sanani.”
”Mutta tämähän on edelleen käytössä! Kynttilät palavat ja pata kiehuu.”
”Mutta prinssi, te ette ymmärrä että te valehtelette”, Nochroel korjasi viekkaasti. ”Te olette aina vihanneet minua, ja ilmeisesti sanoisitte oikeuden edessä mitä tahansa saadaksenne minut roviolle. En olisi uskonut teistä tällaista.”
Theralondin ilme synkkeni. Colinheim ja Nikol puristivat kovempaa pystymättä hillitsemään vihaansa tätä täydellisen korruptoitunutta pahuuden ilmentymää kohtaan.
Theralond polvistui Nochroelin viereen. ”Ja tuomari Raen on sinun puolellasi?”
”Kuolemaansa saakka”, Nochroel vannoi silmänsä sulkien ja nauroi täyttä kurkkua kuin mies, joka oli voittanut koko maailman.
”Päästäkää hänet irti”, Theralond käski.
”Mutta prinssi – ”
”Päästäkää hänet irti”, Theralond sanoi hyvin, hyvin hiljaa. Colinheim ja Nikol nousivat ja astuivat syrjään. Nochroel kömpi ylös, mutta ei ehtinyt kuin istualleen ennen kuin prinssi Theralond sivalsi hänen päänsä siististi irti raivokkaasti karjaisten. Pää lensi kaaressa suoraan nurkassa seisovaan pataan. Vihreää tahnaa roiskui joka puolelle tahraten kammion seinät, paperit ja lasiesineet, joita kukaan ei enää käyttäisi.
* * *
Kun prinssi ja kaartilaiset palasivat yläkertaan, Dimir ja kolme ventoa tervehtivät heitä helpottuneina. Gravenin ruumis makasi selällään maassa. Dimir kertoi, että se oli hetkeä aiemmin kaatunut itsestään eikä ollut osoittanut enää mitään elonmerkkejä. Nochroelin kuolinhetkellä Graven oli viimeinkin saanut rauhan.
Matren kertoi prinssille Tuathandista varastetusta loitsukirjasta, ja he menivät alas tutkimaan kammiota sitä etsiäkseen. Se löytyi, samoin kuin moni muu kielletty kuolleistamanauksesta, noituudesta ja Arkkidemoneista kertova kirja. Sieltä löytyi myös Nochroelin muistiinpanoja, joista selvisi, että hän todella oli lavastanut Gravenin syylliseksi. Matren silmäili kirjaansa ja totesi sen selvittävän, miksi Nochroel oli etsinyt Ekathén-kuninkaan luita. Vento selitti prinssille ja kaartilaisille synkässä kammiossa kynttilän valossa, miten suurrovasti olisi voinut komentaa kuolleen kuninkaan vallan kautta kaikkia tämän alamaisia, herättäen näin oikean kuolleiden sotureiden armeijan.
Matren kertoi heille myös, miten Ekathén oli ollut viimeinen Ethedhénin kuninkaista, jolla oli ollut hyvät suhteet Tuathandiin. Vennot olivat rakentaneet hänen hautansa salaiseen paikkaan, jotta heidän kunnioittamansa kuninkaan luita ei häpäistäisi, ja haudan sijainti oli vartioitu salaisuus, jonka Thataalissakin tunsivat vain harvat.
Ihmiset kuuntelivat vaiteliaina ja nyökkäilivät. Lopuksi Theralond kiitti Matrenia, antoi heille heidän etsimänsä kirjan ja kehotti heitä lähtemään kaupungista. Vaikka he olivatkin auttaneet Gravenia ja prinssiä, kaikki eivät katsoisi hyvällä julkisen tunnustuksen antamista vennoille. Colinheimin kaartilaiset saattoivat heidät turvallisesti kaupungin reunalle, josta he jatkoivat matkaansa takaisin kohti kaukaista Tuathandia.
Vielä samana yönä Nochroelin kammion salaisuudet paljastettiin julkisesti ja hänen ruumiinsa hakattiin palasiksi ja palaset poltettiin tuhkaksi. Gravenin ruumis sen sijaan siistittiin ja valmistettiin uusia hautajaisia varten, jotta hänen kunniansa saataisiin palautettua.
Aren oli menehtynyt epäkuolleen iskun voimasta, mutta Dimirin olkapää saatiin korjattua ja muut kaartilaiset selvisivät vähin vammoin. Heistä kukaan ei kuitenkaan milloinkaan unohtanut kokemuksiaan, eivätkä varsinkaan kalvakkaa Gravenia seisomassa kuolemaa hohkaten Nochroelin eteissalissa. Mathilda Doros menehtyi vähän poikansa uusien hautajaisten jälkeen, ja heidät kumpikin laskettiin korjattuun sukukryptaansa.
Ja siellä he pysyivät nukkumassa ikiunta Ethedhénin päivien päähän saakka.
Subscribe to:
Posts (Atom)
