Aamua ja kuuraa

Ei! Ei ei. Ei vielä! Vielä vähän - vähän enemmän.... vain vähän...

Miksi näin? Miksi juuri nyt? Minulla oli vielä niin paljon tehtävää - niin paljon nähtävää ja sanottavaa. Niin paljon -

* * *

Auringonvalo näytti harvoin niin kylmältä kuin nyt. Se hehkui viilenneen hehkulampun lailla keskellä autiota taivaan erämaata, kuin palava lyhty rutikuivan, kauttaaltaan vaaleansinisen Saharan sydämessä. Taivaanrannassa jäänvalkeat pilvenhaituvat pyörteilivät vaikka eivät liikkuneetkaan, aloilleen jähmettyneinä vedenpinnan väreinä.

Ostoskeskuksen valtava ikkuna muodosti yhden sen suurista seinistä pääaulassa, ja siitä näki hyvin niin taivaan kuin kaupungin sen alapuolellakin. Oli vaikea sanoa, kumpi oli kylmempi - sinisen avaruuden äärettömyys vai ilottomien betonikerrostalojen välejä pieksevä tuulenviima, joka kuljetti kuolleiden lehtien ruumiita ilmassa. Kaikki näytti hieman sumealta lasia peittävän vaalean huurrekerroksen läpi. Päivänvalo ei riittänyt edes sulattamaan sitä.

Istuin aulaa kiertävällä suurella parvella, tummalla, lattiaan ruuvatulla penkillä, ja katselin sen selkänojan ja parven matalan kaiteen yli ikkunaseinästä. Se oli hieman epämukavaa, koska penkistä oli tarkoitus katsella parven liikkeitä; parturi-kampaamoa, hierojaa ja kahvilaa, jotka olivat aivan eri suunnalla kuin ikkuna.

Tämä kaide... Käänsin hajamielisen katseeni siihen. Sen väritön metallipinta kiilsi päivänvalossa. Siristin hitusen silmiäni ja rypistin kulmiani.

Oliko siitä jo... kaksi vuotta? Se oli ollut huhtikuussa. Eli vuosi ja kymmenen kuukautta. Nousin seisomaan, kiersin penkin vierellä seisovan roskapöntön ja laskin käteni kaiteelle. Se oli kylmä kuin hauta.

Ojensin vartaloani hieman eteenpäin ja kurkistin kaiteen yli. Harmaaseen laattalattiaan oli viitisen metrin pudotus. Muutamat ostoskeskuksen asiakkaat kuljeskelivat alapuolellani.

Saatoin melkein nähdä itseni makaamassa alhaalla, raajat levälläni, verisen lammikon levitessä hitaasti ympärilläni.

Pudistin päätäni, astuin taaksepäin ja kävelin portaikkoon lähteäkseni viileästä rakennuksesta.

* * *

Makasin aloillani kylmällä, sileällä kivipinnalla. Jokin lämmin ja kostea oli kastellut koko selkäpuoleni. Kuulin ympäriltäni kauhistuneita ja järkyttyneitä ihmisääniä - huutoja, itkua ja hiljaista kuiskimista.

"Onko hän kuollut?"
"Hyppäsikö hän itse?"
"Mitä tapahtui?"
"Onko ambulanssi soitettu paikalle?"
"Haloo...? 112? Täällä on mies, joka on pudonnut toisesta kerroksesta. Katajanturun ostoskeskuksessa. Kyllä..."
"Minähän tunnen hänet! Tai en varsinaisesti tunne, mutta..."
"Minäkin olen nähnyt hänet täällä usein. Mikä hänen nimensä on?"
"Hengittääkö hän?"
"Koska se ambulanssi saapuu?"

En ymmärtänyt. Missä oikein olin? Yritin avata silmiäni, mutta ne eivät avautuneet. Sormenikaan eivät liikkuneet. Hetken kuluttua tajusin kauhukseni, että silmäni olivat jo auki, mutta en silti nähnyt mitään. Vain pimeyttä. Ruumiini oli lähes tunnoton ja minulla oli kylmä.

Jostain kantautui ambulanssin sireeni, joka lähestyi nopeasti, ja sitten kuulin juoksuaskelia.

Joku painoi kaksi sormea kaulalleni. Yritin nielaista, mutta en pystynyt.

"Pulssi?"

Hetken hiljaisuus.

Mitä tapahtui? Kuolinko minä?

"Ei pulssia. Ensiapumiehet!"

Lisää askelia. Sitten kaksi suurta kättä laskeutui rintakehääni vasten ja painoivat tiukasti. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Raskas kipu kouri minua, mutta en saanut suustani ääntäkään valittaakseni. Miksi minua runnottiin tällä lailla?

Samat kovakouraiset kämmenet tarttuivat leukaani ja otsaani, ja vahvat huulet painuivat omiani vasten. Sisääni puhallettiin ilmaa, ja paljon. Olisin yskinyt, mutta en tuntunut olevan minkäänlaisessa hallinnassa ruumiistani - kuin olisin ollut vankina sen sisällä.

Ja taas rintaani työnnettiin lattiaa vasten. Saatoin melkein kuulla kylkiluideni rutinan. Tuska kävi kerta kerralta viiltävämmäksi. Uusi tuulenviima suudeltiin minuun.

Tämä toistui monta kertaa, ja sitten kuulin kuinka minua murjonut suurikokoinen mies vetäytyi kauemmas. Sormet painettiin uudelleen kaulalleni.

"Turhaa. Hän on kuollut."

Jotkut vetivät sihahtaen ilmaa keuhkoihinsa, jotkut puuskahtivat.

"Nostakaa hänet paareille."

Nuo samat, vahvat kädet ja toiset, hellemmät ja hennommat, tarttuivat käsiini ja jalkoihini. Minut nostettiin ilmaan lyhyeksi hetkeksi, laskettiin sitten jonkinlaisen pehmeän kangasalustan päälle jotka sitten nostettiin vuorostaan ilmaan.

Mieleni täyttyi kauhukuvista ja kysymyksistä. Miten tämä oli mahdollista? Mitä minulle tehtäisiin? En voinut tehdä mitään muuta kuin ajatella; en liikkua, en puhua, en edes nähdä. Kiitin onneani, että muut aistini sentään toimivat - vaikka ei ollutkaan kovin miellyttävää haistaa ilmassa leijuvaa veren hajua, tuntea tekohengityksen tuottaman kivun jälkiaaltoja ja kuulla ambulanssin laitteiden piippausta. Olisin tahtonut kertoa minua ympäröiville lääkäreille, että en ollut kuollut, mutta sanaakaan ei kuulunut.

Olinko halvaantunut kauttaaltani? Mutta miksi pulssini ei tuntunut?

Sydämeni lyönnit olivat niin heikkoja, etten tuntenut itsekään niitä. Lämpö kaikkosi hitaasti jäsenistäni.

Ambulanssi pysähtyi ja kuulin, miten sen ovet avattiin. Minut nostettiin jälleen, ja minua työnnettiin eteenpäin pyörillä, ilmeisesti sairaalan käytäviä pitkin. Keskustelun, papereiden, laitteiden ja kenkien äänet ympäröivät minut.

"Mikä hänen nimensä on?" Nuoren naisen ääni.

"Katsotaan", vastasi pehmeä miehen ääni.

Käsi koetteli takataskujani ja veti lompakkoni toisesta niistä. Olin kuulevinani suhahduksen, kun jokin kortti vedettiin siitä esiin. Ehkä lääkäri näytti sitä jollekulle muulle.

"Onko omaisia?"

"Ei täällä ainakaan. Ota selvää."

"Selvä."

Toinen mies puhkesi puhumaan, möreästä äänestä päätellen se iso, joka oli elvyttänyt minua: "Annetaanko sähkösokki?"

"Totta kai. Viedään hänet 3-B:hen."

Huokaus. "Mitä virran tuhlausta. Hänhän on kuollut kuin kivi."

Nuorempi mies totesi painokkaasti: "Ja sinä varmaan haluat selittää omaisille, että sinua ei huvittanut suorittaa kaikkia hoitotoimenpiteitä, koska hän sinusta oli jo kuollut."

"Pah, itsehän sinä niin sanoit."

Ei vastausta.

Polttava sähköenergia pisti minua. Salamanisku tuntuu siltä, kuin vartalon läpi iskettäisiin sata, hehkuvan kuumaa metallipiikkiä. Ja seuraava oli ainakin yhtä voimakas. Ja kolmas samaten.

"Hyvä on. Lopetetaan. Kuolinaika... 09:59."

Äänet kuulostivat nyt kaukaisilta. Vain kahden miehen raskas hengitys täytti korvani. Hetken kuluttua ne loittonivat ripeiden askelien myötä. Pariovi kalahti kahdesti, antaen sairaalan äänten voimistua hetkeksi, ja sitten tuli hiljaista.

Lojuin siinä ikuisuuksia, pimeydessä, hallitsematta edes omaa vartaloani. Ihmettelin, oliko tässä kaikki mitä kuolemalla oli tarjottavana? Tällaistako se olisi, tuomiopäivään saakka?

Ruumishuoneella oli jääkylmää. Minut pakastettiin kaappiin, joka oli niin ahdas, että vaikka olisin voinut liikkua, en olisi mahtunut tekemään muuta kuin makaamaan aloillani. Niinpä minä makasin aloillani.

Veljeni piti hienon puheen hautajaisissani. Kuulin monen naisen itkun, ja kulutin aikaani arvailemalla, mikä kuului kenellekin.

Varsinainen pakokauhu minuun iski vasta kun minut haudattiin. Maan karahdus arkun kantta vasten kuulosti joka kerta pommin räjähdykseltä suoraan yläpuolellani. En voinut peloltani laskea lapiollisia. Päälleni kasattiin varmasti tonneittain multaa. Olin vankina.

Sitten oli vain äänettömyys ja ikiyö.

En tietenkään.

"Se on heikko, mutta tuntuu."

Helpotuksen huokaisuja joka puolelta. Tunto alkoi hiljalleen palata sormenpäihini.

"Annanko tekohengitystä?"

"Ei tarvitse vielä. Viedään hänet nopeasti sairaalaan niin hänellä on enemmän mahdollisuuksia."

Onnistuin vihdoin raottamaan huuliani. "Mitä tapahtui...?" kysyin karhella ja kuivalla äänellä.

"Putositte korkealta", nuori lääkärimies vastasi. Raottaessani silmäluomiani varovasti en ensin erottanut hänen ylleni kumartuneidensa kasvojensa piirteitä kirkkaalta valolta, joka lävisti verkkokalvoni, mutta sitten aloin nähdä hänen olevan laihakasvoinen ja noin kolmekymppinen. "Olette menettäneet paljon verta, mutta selviätte kyllä. Viemme teidät nyt sairaalaan." Hän kääntyi puhumaan suurelle kollegalleen. "Nostetaan hänet paareille."

Huokaisin ja annoin periksi tajuttomuuden aalloille, jotka vyöryivät minua kohti.

Kuolema kyllä kävi lähellä, mutta selvisin kunnialla. Herätessäni sairaalasta vasen käteni ja oikea jalkani olivat paketissa, mutta muuta vahinkoa ei ollut tapahtunut. Parissa viikossa pystyin palaamaan töihin.

* * *

Tämä kaide...

Pysähdyin ostoskeskuksen portaikon ylimmälle rappuselle. Seisoin hetken paikoillani pää painuksissa, käännyin ympäri ja palasin penkille. Ohitseni käveli joku tuntematon, minua kymmenen vuotta vanhempi mies, joka hienotunteisesti ei kiinnittänyt huomiota edestakaisin ravaamiseeni.

Kumarruin kaiteen yli ja katsoin alas kohtaan, jossa olin maannut. Viisi metriä vaikutti hyvin pitkältä matkalta pudota. Kova lattia näytti luotaantyöntävältä, isolta ja pelottavalta. Aamupäivän aurinko lakaisi sen pintaa.

Olinko hypännyt vai horjahtanut? Miksi en muistanut?

Pudistin päätäni ja vetäydyin taaemmas. Ainakaan en ikinä hyppäisi uudelleen.