Enkelin verta

Luku 1
Erään unohdus, toisen velvollisuus


Azith avasi silmänsä.

Hän oli suuressa, mustasta obsidiaanista rakennetussa kammiossa, jonka katto katosi kauas pimeyteen ja jota valaisivat vain muutamat pitkien rautakeppien päässä palavat soihdut. Sen seiniä kiersi kapea kieleke, kuin vuoristopolku jyrkässä seinämässä. Azith seisoi tällä kielekkeellä, yli viiden metrin korkeudella pikimustasta laattalattiasta, joka kiilteli nokisenpunaisena soihtujen hohteessa. Hänen varpaansa ylsivät reunan yli.

Häntä vastapäätä mutta alhaalla, lattian tasolla, oli iso, kivikarmin reunustama portti, jonka lukitsi valtaisa munalukko. Lukon yläpuolella oli vuohipukin irvistävää pääkalloa esittävä kolkutin.

Kivi tuntui kovin kylmältä Azithin ihoa vasten, ja häntä paleli muutenkin. Salissa ei ollut lämpöä. Hän katseli ympärilleen peloissaan ja hämmennyksissään, tuntien itsensä alastomaksi ja yksinäiseksi. Hän ei tuntenut tätä paikkaa eikä tiennyt, miten oli joutunut sinne. Se vaikutti kolkolta ja vihamieliseltä, ja hän tahtoi pois sieltä.

Hänellä oli yllään vain ohut, valkoinen hame, jonka läpi saattoi melkein nähdä hänen vaalean ihonsa. Se paljasti hänen ruumiinsa muodot selvemmin kuin hän olisi milloinkaan suvainnut. Sen hihat sentään peittivät hänen käsivartensa ranteisiin ja helma hänen jalkansa nilkkoihin asti.

Vavisten hän alkoi etsiä tietä ulos, mutta ei löytänyt sellaista. Kielekkeeltä, joka kammion seiniä reunusti, ei johtanut pois portaita tai edes tikkaita. Ainut keino olisi hypätä pitkä matka suoraan kivilattialle.

Ajatus sai Azithin värisemään entistäkin enemmän. Hän ei muistanut milloinkaan tunteneensa kipua. Hän ei muistanut kylläkään juuri mitään. Koska hän ei uskaltanut huutaa apuakaan, eikä sitä tuntunut olevan saatavilla tässä kaameassa vankilassa, hän rohkaisi mielensä ja päätti kavuta alas.

Hän tarttui käsillään kielekkeen reunaan ja heilautti vartalonsa alas jääden roikkumaan käsiensä varaan. Sitten hän veti syvään henkeä ja päästi irti ponkaisten samalla hieman erilleen seinästä, jotta ei olisi loukannut polviaan siihen.

Putous maahan kesti vain silmänräpäyksen, mutta aika tuntui pysähtyvän sen aikana.

Lopulta Azithin jalat tärähtivät lattiaan ja hän kaatui selälleen kumoon kivipinnalle. Sen kylmyys lähetti väreet kulkemaan hänen ihoaan pitkin ja nosti sen kananlihalle. Kipu särki hänen nilkkojaan ja polvitaipeitaan, mutta se katosi hiljalleen. Silti häntä väsytti niin paljon, että takaisin ylös vääntäytyminen oli sekin todellinen koettelemus.

Sitten jäljellä ei ollutkaan kuin lapsen pään kokoinen lukko.

Azith katsoi värähtäen julmannäköistä kolkutinta, joka ovessa oli. Sen keskellä kulki ohut rako, joka jakoi sen kahtia. Azith arveli sen johtuvan siitä, että portissakin oli kaksi puoliskoa ja kolkutin oli kiinni molemmissa. Kun portit avattaisiin, kolkutin jakautuisi kahteen osaan. Se oli maalattu mustaksi, mutta maali rakoili ja paljasti altaan ajan vihreäksi muuttamaa pronssia.

Azith ojensi kätensä, tarttui kolkuttimen ja iski sen kolme kertaa lujasti puupintaa vasten. Kumahdukset kaikuivat salissa.

”Tämä on järjetöntä”, Azith mutisi. ”Kun lukko on tällä puolella, ovea ei voi avata tuolta takaa.”

Hän kuuli loksahduksen. Munalukko oli järjenvastaisesti avautunut itsestään ja liukui nyt lattialle. Se kilahti kivilaatalle äänekkäästi saaden Azithin säpsähtämään ja astumaan peloissaan taaksepäin. Portti alkoi avautua piinallisen hitaasti, ruosteiset saranat niristen. Kirkas, punainen valo syöksähti oven raosta, ja kun se suureni, valo täytti Azithin koko näkökentän sokaisten hänet väliaikaisesti, vaikka hän kohotti kätensä suojaamaan silmiään.

Verenpunainen valo palautti hänen mieleensä ensimmäisen muiston. Veren. Hänen oman verensä. Joku oli satuttanut Azithia, mutta hän ei muistanut kuka se oli ollut ja miksi joku tekisi niin. Eikä hän muistanut, millä tavalla – joskin häneen iskeytyi kaamea tyhjyyden tunne, joka kieli siitä että jotain puuttui, että hän ei ollut kokonainen. Hänestä oli leikattu jotain, vaikka nyt kaikki tuntui olevan tallella.

Valo hukutti hänet alleen.

* * *

John Garrens nojasi juoksuhaudan seinää vasten, latasi kiväärin tottunein ottein kylmillä, kovettuneilla kämmenillään ja nosti kypäränsä silmiltään, jonne se tapasi valahtaa usein. Tämä vaikeutti taistelua, mutta oli toisaalta kerran pelastanut hänen näkönsä kranaatin sirpaleilta.

”Kranaatti!” hän karjaisi, ja sekuntia myöhemmin juoksuhaudan ylitse syöksähti pieni, musta täplä aivan hänen päänsä yläpuolelta. Miehet hänen ympärillään loikkasivat maahan vatsoilleen, mutta hän ei ehtinyt kohmeeltaan ja kauhultaan. Kaikeksi onneksi kranaatin heittäjän sihti oli ollut huono, eikä se osunut lähellekään juoksuhautaa. Sirpaleetkaan eivät aiheuttaneet vahinkoa.

”Kirotut sakemannit eivät osaa edes tähdätä”, John mutisi ja jatkoi eteenpäin vihaisten komentojen, metallin kalinan ja pamausten täyttämän syvennyksen läpi, kohti suojaisaa bunkkeria. Taivas taistelutantereen yläpuolella oli kuin akvarellimaalaus, johon oli läiskitty yhteen harmaan ja mustan nokisia, tuhkan ja hiilen värisiä sävyjä. Korkeat savupatsaat kiemurtelivat näkymättömissä piileskelevää aurinkoa kohti sitä milloinkaan saavuttamatta. Pommien vihellykset, tuskanhuudot ja niin englannin- kuin saksankieliset komennot viilsivät aika ajoin ilmaa, ja yleinen hälinä kohisi lakkaamatta.

Johnista tämä oli silkka helvetti, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen mies. Hän oli täällä isänmaansa puolesta, ja lähtisi vasta kun hänen isänmaansa olisi turvassa vaikka mikä hyvänsä paikka olisikin ollut mukavampi.

Joka päivä hänen täytyi pelätä kuolemaa. Jokainen minuutti saattoi olla hänen viimeisensä. Hän olisi tahtonut elää täysillä, nauttia jokaisesta hetkestä, mutta tässä kuolemanloukossa se oli mahdotonta. Hänen täytyi totella määräyksiä sokeasti ja käyttäytyä niin kuin kunnon sotilas. Ja kunnon sotilas hän olikin.

Ainakin hän selvisi bunkkeriin hengissä. Siellä hän istahti lattialle uupuneena, asetti kiväärinsä nojalleen seinää vasten vierelleen ja sulki silmänsä hengittäen raskaasti. Moni muu teki täsmälleen samaa hänen ympärillään. Jotkut mutisivat hiljaa rukouksia tai kuiskauksia rakkailleen, jotka eivät voineet kuulla.

”John?” kysyi tuttu, karkea ääni. ”Kappas vaan, ollaan vielä hengissä kumpainenkin.”

John avasi silmänsä ja kohotti katseensa. Hänen edessään seisoi tanakkarakenteinen, maastopukuun sonnustautunut mies jonka kasvoja peittivät lika ja noki. Kaikesta huolimatta hänen silmissään tuikki valo, joka kieli toivosta.

Kesti lyhyen hetken, ennen kuin John muisti hänen nimensä. ”Roger! Roger Pennington!” Hän oli Johnin armeijatuttu, jonka kanssa oli ystävystynyt jo rapakon takana mutta jota ei kuitenkaan tuntenut erityisen hyvin.

Roger istahti Johnin viereen ja hieroi käsiään yhteen lämmittääkseen niitä. ”Rotta on kuollut”, hän ilmoitti murheellisesti.

”Tiedän”, John vastasi. ”Sääli. Hän oli hyvä mies.”

”Komppanian paras”, Roger murahti. ”Kun hän on poissa, vitsitkin ovat. Ja kaikki hilpeys.”

John ei kommentoinut, mutta tiesi hänen olevan oikeassa. Lombardo, jota oli kutsuttu Rotaksi, oli saanut sirpaleen päähänsä, jäänyt henkiin ja sitten tullut ammutuksi ennen kuin lääkintämiehet saapuivat paikalle. Moinen kohtalon iva olisi melkeinpä sopinut yhteen Rotan julmista mutta kieltämättä hauskoista vitseistä, joita hän oli tavannut laukoa niin sopimattomissa tilanteissa, että upseeritkin olivat usein hekotelleet niiden tilannekomiikalle.

”Entä Matthias? En ole nähnyt häntä vähään aikaan”, John tiedusteli peläten vastausta.

”Hän jäi vielä pohjoissektorille, josta minut lähetettiin tänne eilen”, Roger vastasi ja John huokaisi helpotuksesta. ”Mutta jos hän – ” Roger nielaisi sanansa ja jatkoi: ”Kun hän palaa, saatat yllättyä. Hän on muuttunut. Sota on synkentänyt häntä. Hän oli yksi niistä, jotka olivat Rotan luona kun tämä kaatui.”

Ajatus Matthiaksesta rypemässä pelossaan sai Johnin entistäkin huonommalle tuulelle. ”Vai niin”, hän mutisi synkkänä.

”Pääasia, että hän on hengissä.”

John ei vastannut mitään. Hänestä kuolema ei ollut aivan mahdoton vaihtoehto. Hän uskoi lujasti Jumalaan, ja tiesi että poispääsy tästä helvetistä olisi helpotus riippumatta siitä, millä tavalla lähtö koittaisi.

Hetken aikaa he istuivat hiljaisina. Kaksi kertaa suuri tärähdys sai maaperän vapisemaan, ja kaiken aikaa sodan meteli varjosti miesten mielialoja. Sitten Roger läimäytti toverillisesti Johnin olkapäätä ja nousi takaisin jaloilleen. ”Minun pitää käydä ilmoittautumassa everstille. Tulen kohta takaisin.”

”Ole varovainen”, John huikkasi hänen peräänsä kun hän lähti bunkkerista ja suuntasi ulos juoksuhautaan. Se oli viimeinen kerta, kun John näki hänet elossa.


Luku 2
Vastaamattomia kysymyksiä


Valo oli hälvennyt, ja Azith makasi nyt pimeydessä. Hän ei nähnyt mitään, mutta lattia hänen allaan oli yhä kylmää kiveä. Ainut ääni, jonka hän kuuli, oli hänen oma, raskas hengityksensä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan, mutta hänen jalkansa eivät jaksaneet kannattaa häntä. Kylmä tuuli puri hänen ohuen vaatteensa läpi. Se oli outoa, koska hän kuvitteli olevansa yhä sisällä, ainakin lattiasta päätellen. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut pimeässä, ja se sai hänet entistäkin hämmentyneemmäksi.

”Onko täällä joku?” Azith kysyi pimeydeltä, mutta hänen äänensä oli pelkkä käheä kuiskaus. Kukaan ei vastannut siihen.

Hän keräsi hetken voimiaan ja nousi sitten seisomaan vapiseville jaloilleen. Hänen silmänsä alkoivat hiljalleen tottua valon puutteeseen, mutta hän saattoi yhä erottaa vain hämäriä muotoja ympärilleen. Ne kertoivat hänelle kuitenkin sen verran, että hän oli kulmikkaassa salissa, paljolti ensimmäisen kaltaisessa, ja hänen takanaan oli oviaukko. Hän epäili sen olevan sama, jonka takaa valo oli tullut. Mutta nyt punainen loiste oli tiessään, ja soihtujen lepattava hehku samaten.

Kävellessään hitaasti eteenpäin Azith vilkuili ympärilleen tutkien paikkaa. Se ei vaikuttanut edes etäisesti tutulta. Luotaantyöntävän oloiset seinät oli jotenkin veistetty metallista, ja ne eivät muodostaneetkaan tällä kertaa pelkkää yksinkertaista salia, vaan korkeakattoisen holvikäytävän, joka jatkui kauas mustuuteen, jonne Azith ei nähnyt. Hän alkoi laahustaa sitä pitkin ottaen tukea seinästä ja yritti kaivella mielensä sopukoita saadakseen tietää, miten oli joutunut tänne.

Kun se ei onnistunut, hän palasi vielä kauemmas menneisyyteen.

Hän oli täysin varma vain muutamasta asiasta. Hänen nimensä oli Azith. Mutta se ei ollut hänen koko nimensä. Lisäksi hän oli varma, ettei ollut ikinä ennen ollut tässä kaameassa, pimeässä paikassa. Hän ei muistanut yksityiskohtia elämästään, mutta oli näkevinään valoa ja onnea menneisyydessä. Hän saattoi nähdä iloisia kasvoja, kaunista musiikkia, valkeita marmoripylväitä ja vihreitä maisemia kun sulki silmänsä, mutta ei osannut nimetä niitä eikä yhdistää niitä mihinkään.

Lisäksi hän oli varma, että hänestä puuttui osa. Hän ei käsittänyt, oliko se jonkinlainen henkinen osa hänen sisintään; kenties hänen rakkaansa tai joku vastaava oli kuollut. Jotenkin se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Mikään hänen ruumiinsa osa ei ollut kipeämpi kuin muut ja kaikki hänen sormensa, varpaansa, korvansa ja vastaavat olivat paikallaan. Silti epätäydellisyyden tunne oli lähes murskaava.

Niin sisäinen kuin ruumiillinenkin tuska hidasti hänen kulkuaan, joten hänen kävelynsä oli lähestulkoon eteenpäin raahautumista. Välillä hän pysähtyi hengähtämään tarraten kiinni kohdalle osuneesta kyntteliköstä tai patsaasta viime hetkellä ennen kuin lyyhistyi maahan. Käytävässä oli paljon koristeita: tyhjiä haarniskoita, tyhjiä soihdunpidikkeitä ja kohokuvia, mutta ei lainkaan ikkunoita tai ovia. Koristeetkin olivat epäselviä pimeässä, ja niiden muodot olivat julman piikikkäitä. Monet seinäkaiverrukset esittivät pääkalloja, kynsiä, hampaita, tai kauheiden petojen luurankoja.

”Ainakaan täällä ei ole ketään”, Azith mumisi itsekseen. Häntä pelotti ajatella, mitä pimeydestä voisi tulla häntä vastaan.

Viimein hän näki edessään kuunsinisen, leveän valonsäteen, joka lävisti käytävän viistosti. Azith ymmärsi sen tulevan ikkunasta. Se rohkaisi häntä – ainakin hän saisi vihjeitä olinpaikastaan näkemällä ulos. Hän säntäsi ikkunalle ja pettyi huomatessaan, että se oli niin korkealla, ettei hän ylettynyt katsomaan siitä. Siinä ei ollut lasia, ja se oli hyvin kapea, kuin linnan ikkuna.

Kaikeksi onneksi aivan ikkunan vieressä oli tukeva haarniska, joka näytti kestävän Azithin painon. Hän veti syvään henkeä ja alkoi kiivetä sitä pitkin, tarttuen sen teräviin reunoihin käsillään ja etsien jalansijoja sen aukoista. Hetken kamppailtuaan hän onnistui kapuamaan ikkunan reunalle istumaan, mutta haarniska viilsi hänen ihoonsa monta kirvelevää haavaa.

Azith kurottautui pitkälle, pisti päänsä ulos ikkunasta ja loi pitkän katseen maisemaan.

Hän näki tummansinisen, öisen vuoriston, jonka yllä loisti kalpea kuutamo samettisella taivaalla, jota täplittivät tuhannet, valkeat tähdet. Hän näki jyrkkiä kallioseinämiä, laakeita notkoja, teräviä huippuja ja syviä solia. Alimpia maastoja peittivät varjojen kattamat havumetsät, ja korkeimpia vuoria valkeat lumikinokset, jotka kimalsivat kuun hohteessa kirkkaina.

Azith itse näytti olevan jonkinlaisessa korkeassa tornissa tai linnoituksessa yhden vuoren jyrkällä seinämällä. Ikkuna oli huumaavan korkealla, hän ei osannut edes arvioida etäisyyttä kallioihin kaukana hänen alapuolellaan. Paljon muuta hänelle ei selvinnyt, ja niinpä hän loikkasi takaisin kivilattialle.

Kun hän huomasi, ettei ollutkaan enää yksin käytävässä, hän säikähti niin pahasti, että kaatui selälleen.

* * *

Punainen valo välkähti Johnin silmäkulmassa. Hän käänsi katseensa siihen suuntaan, mutta välke katosi eikä hän nähnyt sen aiheuttajaa. Siellä seisoskeli muutamia tuntemattomia sotilastovereita, jotka nojasivat juoksuhaudan seinämään hieman liian rennosti ottaen huomioon, missä he oikein olivat.

John kohautti olkapäitään ja jatkoi kiväärinsä kiillottamista. Ruudin haju ärsytti hänen sieraimiaan, mutta hän koetti olla piittaamatta siitä.

Sitten välähdys näkyi uudelleen, entistä kirkkaampana. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta se oli sen verran kirkas että alkoi kohta vaivata häntä. Mutta jälleen se sammui oitis kun hän yritti katsoa suoraan siihen.

Nyt hän kävi uteliaaksi. Hän jäi seuraamaan tarkasti miesten toimia nähdäkseen, mistä se tarkkaan ottaen tuli. Hetken aikaa kului ilman, että hän olisi nähnyt jälkeäkään valosta. Sitten yksi miehistä vilkaisi häneen päin. Punainen silmä kimalsi kirkkaana kuin tulenliekki.

John nielaisi ja käänsi katseensa äkkiä pois. Lasisilmä, johon liekit heijastuvat, hän ajatteli hätäisesti.

Silloin kolme muuta sotilasta juoksivat hänen ohitseen kantaen paareja. Niillä makasi likainen, äänetön mies jonka kasvot olivat kokonaan kuivuneen veren peitossa. Kesti sekunnin, ennen kuin John tunnisti Roger Penningtonin. Mies oli selvästi joko kuollut tai tajuton, sillä hän ei valittanut kipua eikä liikkunut. Tuntui oudolta nähdä sellaisessa tilassa ystävä, jonka kanssa oli jutustellut vajaat puoli tuntia aikaisemmin.

Ajatus kaiken epäoikeudenmukaisuudesta käväisi Johnin mielessä, mutta hän karkotti sen nopeasti. Hän kurotti kätensä paitansa sisään ja onki sieltä esiin hopearistinsä, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja sulki silmänsä.

Kun hän avasi ne, punasilmäinen mies tovereineen oli poissa.


Luku 3
Outoja olentoja


”Roger Pennington. Hän oli samassa komppaniassa kanssani.”

”Komppanian numero?”

”Neljä.”

”Nimesi?”

”John Garrens.”

Sotilas vilkaisi papereitaan, teki niihin lyhyen merkinnän ja astui syrjään sairashuoneen ovelta. ”Voitte käydä sanomassa hänelle hyvästit, mutta älkää viipykö kauaa. Tällä on tarpeeksi tungosta jo nyt”, hän sanoi synkkään sävyyn ja laski kätensä Johnin olkapäälle. ”Otan osaa.”

John ei vastannut vaan käveli sisään huoneeseen. Siellä oli hämärää; ainoat valonlähteet olivat likaiset ikkunat, joiden eteen oli vedetty ohuet mutta vielä likaisemmat verhot sekä sähköisenä rätisevä, himmeä hehkulamppu joka heilui kuluneen köyden varassa betonikatosta. Sairashuone oli pieni ja täynnä hiljaa valittavia, haavoittuneita sotilaita ja toisia, joka nukkuivat tai olivat jo menehtyneet. Kuolleita kannettiin ulos metallisesta takaovesta kaiken aikaa, mutta Roger makasi vielä paikoillaan eräässä nurkassa kahden asetoverinsa vierellä. Aika ajoin kauhea tuskanhuuto viilsi tunkkaista ilmaa.

John kiirehti ystävänsä ruumiin viereen ja kumartui tämän ylle. Rogerin suu oli raollaan. Hänen suljettujen silmäluomiensa alta valui tuoreita verinoroja kuivuneen veren päälle. Näky oli kaamea, mutta John tunsi silti yhä ystävänsä. Johnin mielestä hänen arvoaan ei vähentänyt se, että hänen ruumiinsa oli runneltu, tai edes se, että hän oli kuollut.

Nuori sotilas sulki varovasti hänen suunsa ja kosketti hänen otsaansa. Se oli tuskin viileämpi kuin Johnin oma, kohmeinen koura.

”Hyvästi, Roger”, hän mumisi. Hän ei keksinyt mitään muuta sanottavaa. Kun John nousi seisomaan, hän huomasi takanaan seisovan jo kaksi miestä, jotka tarttuivat Rogerin käsiin ja jalkoihin kun John astui sivuun. Rogerin ruumis kannettiin pois ovesta.

Uteliaisuus voitti Johnin kuuliaisuuden, ja hän kävi pikaisesti vilkaisemassa oven raosta, mitä sen takana oli, ennen kuin se sulkeutui kokonaan. Hän hämmentyi, sillä siellä ei ollut minkäänlaisia valoja vaan pelkkää läpitunkematonta pimeyttä. Hän ei saattanut nähdä yhtään mitään.

Hän värähti, perääntyi äkkiä ovelta, kääntyi ja lähti sairashuoneelta. Koko paikka alkoi äkkiä inhottaa häntä suuresti, paljon enemmän kuin äsken. John rukoili äänettömästi, että häntä ei milloinkaan kannettaisi tuosta ovesta pimeyteen.

Hän palasi bunkkeriin. Hänellä oli vielä tunti aikaa taukoaan, sitten hänen olisi palattava takaisin juoksuhautaan. Ulkoilma toki voittaisi sisällä lemuavan hien, homeen ja kuoleman hajun, jonka tuuli kuljetti pois ulkosalla, mutta juoksuhaudassa voisi koska tahansa saada pommin päähänsä. Sitten ei enää haistaisikaan yhtään mitään.

Hän istahti takaisin maahan, siihen missä oli vähän aiemmin puhunut Rogerin kanssa. Se tuntui liian tuskalliselta, ja hän siirtyi eri puolelle maanalaista rakennusta. Siellä hän nojasi seinään, sytytti tupakan ja muutti mielensä viime hetkellä ennen kuin veti rikinkatkuista savua henkeensä. Jos hän jäisikin sodasta henkiin, hän ei tahtoisi saada keuhkosyöpää. Hän viskasi savukkeen lattialle ja polki sen sammuksiin saappaallaan.

John muisteli ensimmäistä kertaa, kun oli tavannut Rogerin. Se oli tapahtunut Pennsylvanian koulutuskeskuksessa. Hän näki tanakan, hieman itsepäisen miehen, kun tämä saapui hänen komppaniaansa, mutta ei juuri tutustunut tähän. Se, joka sai nopeasti uusia ystäviä, oli Rotta, ja Rogerista tuli yksi hänen parhaista tovereistaan. Koska Rotta oli Johninkin ystävä, hän tutustui Rogeriin tämän kautta.

Nyt hän muisteli niitä aikoja kaiholla. He olivat suhtautuneet sotaan kaukaisena seikkailuna, jonka kävisivät lopettamassa, etteivät saksalaiset kävisi liian itsevarmoiksi. He purjehtisivat meren yli, marssisivat, söisivät hernekeittoa, ampuisivat ehkä pari vihollista ja palaisivat kotiin sankareina. Todellisuus oli ollut varsin erilainen.

Ja kun olot olivat käyneet sietämättömiksi, heidät oli siirretty vielä sietämättömämpään paikkaan. Ronderburgiin. Se oli pieni, tanskalainen kaupunki lähellä Saksan rajaa. Nyt John oli Ranskassa, kaukana sieltä. Silti paikan muisto vaivasi häntä joka yö, pimeimpinä tunteina kun kamaluudet palasivat hänen mieleensä.

Johnin muistot katkesivat. Hän ei tahtonut ajatella siirtoa. Hän ei tahtonut ajatella sitä, mitä Ronderburgissa oli tapahtunut. Hän ei tahtonut ajatella Rottaa enkä Rogeria.

”Kaikki ovat kuolleita”, John mutisi itsekseen. ”Minä olen viimeinen.”

Hän vilkaisi kelloaan. Oli aika.

Hän nousi ylös ja lähti bunkkerista. Kylmä viima iski häntä kasvoihin jo ovella, ja se teki paljon vähemmän hyvää kuin hän oli kuvitellut. Sisällä oli sentään lämmintä, vaikka ilma löyhkäsikin siellä.

John nappasi kiväärinsä kaksiin käsiin, juoksi vähän matkaa juoksuhaudassa ja kipusi sitten matalampaan ja niin ollen vaarallisempaan haaraan, jossa hänen tuli pitää vartiota muutaman tunnin verran. Edellinen vahti oli juuri tekemässä lähtöä.

”Mikä on tilanne?” John kysyi.

”Ei näy mitään”, vahti vastasi ykskantaan. ”Mutta älä anna tyhjän maiseman pettää. Kyllä ne natsikoirat siellä yhä vaanivat, odottavat vain sopivaa hetkeä iskeä. Jos joku yksittäinen mies tulee esiin, ammu. Jos he tulevat porukalla, soita hälytyskelloa.” Sotilas osoitti pientä, punaista nappia metallilaatassa, joka lojui maassa. Sen alapinnasta lähti johtoja, jotka kulkivat multaseinää myöten.

John nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, istahti maahan, yritti tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi ja pisti kädet taskuunsa kylmän loitolla pitämiseksi. Välillä hän tutkaili näkymiä pienellä, käsikäyttöisellä periskoopilla, joka nojasi seinään metallilaatan vieressä.

Juoksuhaudan takana oli alue, joka kuului liittoutuneille. Siellä oli ollut asutusta: taloja, puita, pensasaitoja, katuja. Nyt ne olivat mustuneina raunioina, joista kohoili savuhattaroita. Mutta juoksuhaudan edessä, ei-kenenkään-maalla, oli vielä kaameampaa. Se oli ennen ollut jonkinlainen pelto tai niitty, mutta nyt kaikki kasvillisuus oli tallattu ja pommitettu pois. Alue oli tasainen kuin asfalttipiha, joskin sieltä täällä oli tummia, hiiltyneitä kantoja ja pieniä kraattereita. Sen halki oli vedetty piikkilanka-aitoja, ja niiden takana näkyi saksalaisten juoksuhautoja. Liikettä niissä ei ollut.

Savu nousi maasta, kuin se olisi ollut pohjaan palanut lätty, leijaillen taivaalle. Sinistä näkyi vain paikoittain paksujen, tummien pilvien raoista.

Maisema oli niin lohduton, että John katseli mieluummin muistojensa maisemia. Harmi vain, että aina kun hän sulki silmänsä, hän joko näki Rogerin veren tahrimat kasvot, tai hänen ajatuksensa lähtivät harhailemaan kohti Ronderburgia. Sieltä hän tahtoi pysyä poissa, ja niinpä hänen täytyi tyytyä juoksuhautaan. Silloin tällöin hän tarkisti, että saksalaiset eivät olleet liikkeellä.

Aika kului kovin hitaasti. Sotilaat juoksentelivat ohitseni pää painuksissa, ettei harhaluoti osuisi heihin. Juuri nyt oli varsin hiljaista – pommitus oli tauonnut ja lentokoneet olivat tiessään. Pitihän ne joskus tankata, hän tuumasi väsyneesti.

Illan tulon huomasi vain siitä, että pilvet tummenivat ja maa niiden mukana. Oli kesä, joten täydellinen pimeys ei koittaisi lainkaan. Jotenkin se tuntui oudon lohdulliselta.

Kun Johnin vahtivuoro lähestyi loppuaan, hän kurkisti periskooppiin ja näki jotain omituista. Sitä ei ollut näkynyt viime kerralla, kun hän oli katsonut, ja siitä oli vain vähän aikaa.

Poltetulla maalla seisoi joku.

Periskooppi ei toiminut kiikareina, joten etäinen hahmo näkyi vain hyvin sumeasti ja epäselvästi, mutta joku epäilemättä seisoi aloillaan keskellä ei-kenenkään-maata. Koko ajatus oli täysin järjetön; molempien puolien olisi pitänyt jo ampua yksinäinen hahmo seulaksi. Se näytti olevan mustavalkea, ja se näytti oudon leveältä ollakseen niin kaukana. Ei lainkaan ihmisen muotoiselta.

Kiikarit, John ajatteli kuumeisesti. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt yksinkertaisesti ampua hahmoa kohti, mutta hän ei voinut tehdä sitä näkemättä ensin kunnolla. Etsiessään pikaisesti kiikareita vartiopaikalta hän ihmetteli, miksi kukaan muu ollut vielä tehnyt mitään hahmon suhteen.

Hän nappasi kiikarit – sellaiset lojuivat vähän matkan päässä, edellinen vartija oli ilmeisesti unohtanut ne maahan – kohotti ne silmilleen ja kurottautui varovasti ulos juoksuhaudasta varmistettuaan, että hänen kypäränsä oli tukevasti päässä.

Kiikareilla hahmo näkyi paremmin.

John katsoi sitä hetken aikaa ja laski sitten kiikarit. Hän hieroi silmiään ja katsoi uudestaan.

Hahmo oli leveä, koska sen selästä kasvoi valkeat höyhensiivet, jotka levittäytyivät sen sivuille. Sillä oli musta, maahan asti ulottuva kaapu yllään ja huppu päässään. Sen vasemmassa kädessä oli jokin omituinen esine, jota John ei tunnistanut näin kaukaa, ja oikeassa kädessä pitkä, vanhanaikainen miekka.

John räpäytti silmiään, kieltäytyen uskomasta mitä näki. Mutta silti hän oli satavarma, että taistelukentän keskellä seisoi enkeli.

* * *

Azith kömpi kyynärpäidensä varassa taaksepäin, tuijottaen silmät suurina oliota joka seisoi hänen edessään.

Se oli häntä päätä pitempi, ja sanomattoman vankkarakenteisempi. Sen paljaat, mustat lihakset kiiltelivät hämärässä kuunvalossa, ja sen verisuonet pullistelivat katkeamisen partaalla. Sen kasvot olivat rumat ja sikamaiset, sen silmät loimusivat punaisina ja sillä oli suuret, repaleiset lepakonsiivet selässään. Sen raajoista roikkui kahleita ja koruja, ja sillä oli kädessään iso, rautainen piikkinuija. Vaatteinaan sillä oli pelkkiä likaisia nahkarääsyjä. Se hörähteli ja murahteli epäinhimillisesti.

Se oli varmasti kauheinta, mitä Azith oli milloinkaan nähnyt. Hän oli vähällä pyörtyä siihen paikkaan.

Silloin olion huulet vääntyivät kaameaan irveeseen, joka paljasti sen isot, terävät hampaat jotka täyttivät sen koko kidan. Niiden välistä sihisi ääni: ”Tulet mukaani.”

Odottamatta vastausta hirviö tarrasi tiukasti Azithin ranteeseen ja alkoi raahata häntä lattiaa pitkin. Sen puristus sattui, ja hän joutui kamppailemaan että pääsi jaloilleen. Sitten hän saikin lähestulkoon juosta, että pysyi otuksen harponnan tahdissa.

Hetken kulkemisen jälkeen Azith sai rohkaistua pelkäävää mieltään ja kysyi: ”Kuka sinä olet? Missä me olemme?”

Otus murahti vastaukseksi: ”Minä olen Kuudennen Tason Orjamestari. Nimeni on Esgarathon.”

Se ei sanonut Azithille mitään. Hän jatkoi itsepäisesti: ”Mikä tämä paikka on?”

”Kuudes Tabernaakkeli”, Esgarathon tokaisi lyhyesti. Sekin nimi oli täysin vieras Azithille. Hän päätteli, ettei hänen vangitsijansa ollut kovin puheliasta sorttia.

”Päästä irti minusta!” hän kiljaisi kerättyään tarpeeksi urheutta. ”Osaan kävellä itsekin. En pakene mihinkään, ja miten voisinkaan?”

Paholaismainen kammotus vain nauroi eikä höllännyt otettaan. Azith tunsi, miten hänen sormensa alkoivat puutua.

Sitten Esgarathon äkkiä pysähtyi ja käännähti vasempaan niin nopeasti, että tuli riuhtaisseeksi Azithilta jalat alta. Nainen kaatui taas maahan eikä vaivautunut nousemaan muuta kuin istualleen. Hänellä oli varsin surkea olo.

Seinässä heidän edessään oli puinen, raskas ovi. Sen yläpuolelle oli kiveen kaiverrettu tekstiä, mutta Azith ei osannut lukea sitä. Esgarathon kohotti raskaan nuijansa ja kolkutti sillä oveen niin kovaa, että se natisi liitoksistaan. Kumahdukset kajahtelivat käytävässä.

Kesti hetken, ja sitten ovi avautui. Mitä hyvänsä Azith oli odottanutkin, hän ei ollut odottanut sitä, mikä pisti päänsä ulos siitä. Se oli laihakaulainen, päälaestaan kalju vanha mies, jolla oli paksusankaiset, suuret silmälasit ja pitkä, valkea tukka joka lähti hänen ohimoiltaan ja ulottui hänen hartioidensa ohi. Valkeapukuisen nuoren neidon ja tämän kättä puristavan, kauhistuttavan ruman hirviön nähdessään hän mutristi huuliaan.

”Aivan, aivan”, hän totesi. ”Tulkaa sisään. Olen odottanutkin teitä.”


Luku 4
Odottamatonta apua


John yritti liikkua, mutta kaikki hänen lihaksensa tuntuivat lamaantuneen. Hän saattoi vain katsella kauhuissaan, miten mustapukuinen enkeli lipui hitaasti suoraan häntä kohti liikauttamatta siipiään tai mitään muutakaan ruumiinsa osaa sen puoleen. Hetken kamppailtuaan itseään vastaan hän onnistui riuhtaisemaan itsensä alas juoksuhautaan hampaat irveessä. Kiikarit putosivat maahan.

John katseli ympärilleen hätäisesti ja kauhistui entistäkin enemmän huomatessaan, että koko juoksuhaudan tämä haara oli tyhjä. Missään ei ollut ketään. Hän juoksi äkkiä syvempään päähaaraan ja näki heti, että kaikki sotilaat olivat kadonneet sieltäkin. Äänet olivat hiljenneet täysin, kuin hän olisi tullut kuuroksi. Tai ei sittenkään, sillä hän kuuli mullan rapinan omien jalkojensa alla, oman, raskaan hengityksensä puhinan ja oman sydämensä tykytyksen rintaansa vasten.

Hän juoksi bunkkeriin. Sekin oli tyhjä. Muutama kivääri makasi lattialla, mutta niiden omistajia ei näkynyt mailla halmeilla.

Hetken päättömästi säntäiltyään ainoana ajatuksenaan koko ajan lähestyvä enkeli hän ryntäsi sairashuoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta loukkaantuneiden ja kuolleiden sotilaiden veri likasi edelleen lattioita. Huoneen perällä oleva panssaritakaovi näytti luotaantyöntävältä ja kylmältä, kuin kuoleman vertauskuvalta.

John tajusi, että se olisi ainut tie ulos. Hänen täytyisi joko kohdata kaamea, leijaileva enkeli tai astua pimeyteen.

Silloin enkeli tuli sairashuoneeseen. John näki hänet kunnolla ensi kertaa.

Hänellä oli yllään sileä, kokomusta vaate joka muistutti ritareiden asepukua, jota he pitivät haarniskansa päällä. Sen alla hänellä näyttikin olevan jonkinlainen keskiaikainen rengaspanssaripaita. Hänen pitkä tukkansa oli myös musta, ja se roikkui pitkälle hänen selkäänsä myöten, mutta hänen ihonsa ja untuvaiset, suuret siipensä olivat täysin valkoiset. Miekka, jota hän kantoi, oli kultakahvainen, ja sen hopeanharmaaseen terään oli taottu riimukirjaimia. Vasemmassa kädessään hän piti häkkyrää, jonka John nyt tunnisti vaa’aksi. Toisessa kupissa oli iso, valkoinen höyhen ja toisessa kasa kiväärin luoteja. Ne olivat järjenvastaisesti tasapainossa.

Enkeli katseli Johnia vakavasti ja hieman syyttävästi tummilla silmillään. Hän ei liikkunut, mutta leijaili siitä huolimatta muutaman tuuman korkeudessa verisestä lattiasta. Hänen musta viittansa kuitenkin melkein laahasi sitä.

”John Garrens”, enkeli lausui hitaalla ja selkeällä äänellä, ”sinun on tullut aika lähteä.”

John yritti sanoa jotain, mutta huonolla tuloksella. Hän perääntyi takaperin sisemmälle tyhjään sairashuoneeseen. Hän saattoi yhä haistaa kuoleman löyhkän siellä.

”Minun nimeni on Artephin”, enkeli jatkoi. ”Olen tullut johdattamaan sinut pois. Seuraa minua.”

”Minne?” John sai kakaistua ulos.

Artephin oli jo kääntymässä ympäri – siipiään vieläkään liikuttamatta – ja katsoi nyt olkansa yli Johniin lempeästi hymyillen. ”Näet sitten. Tulehan nyt.”

John astui epäröivän askeleen enkeliä kohti, ja lähti sitten kävelemään tämän perässä. Hänen mielensä myrskysi, eikä hän nähnyt muitakaan vaihtoehtoja. Hän pystyi nyt ajattelemaan vain, että Herra oli lähettänyt enkelinsä hänen luokseen.

He tulivat takaisin juoksuhautaan. Ulkoilma ei tuntunut enää niin kylmältä, ja noenvärinen pilvipeite taivaalla rakoili. Kirkas, sininen valo paljastui sen takaa.

Äkkiä John tajusi, mistä oli kyse. Mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä varmemmaksi hän siitä tuli.

”Minä olen kuollut, eikö vain?” hän kysyi enkeliltä. ”Minä kuolin, ja nyt sinä viet minut pois kuolevaisesta maailmasta.”

Artephin ei vastannut, eikä katsonut häneen päin.

”Oletko sinä minun suojelusenkelini?”

Siihen enkeli vastasi. ”En ole.” Hänen äänensä oli surullinen.

”Et ole?”

”En.”

”Kukas sitten? Miksi hän ei ole täällä?”

Artephin pysähtyi ja kääntyi takaisin Johniin päin. Hänen kasvonsa näyttivät oudon murheellisilta. ”Suojelusenkelisi… on rajan takana.”

”Mitä?” John putosi kärryiltä.

”Kävele tuohon metsään. Jatka eteenpäin, kunnes saavut oven luo. Koputa siihen kolme kertaa ja astu sisään”, enkeli neuvoi osoittaen rintamalinjan taakse vihreään lehtoon, jota John ei jotenkin ollut ennen huomannut. ”Minä en voi tulla mukaasi.”

John räpäytti silmiään. Artephin hymyili hänelle rohkaisevasti. ”Urheutta, nuori soturi”, enkeli sanoi. ”Löydät kyllä tiesi.”

Sitten Artephin levitti siipensä ja iski niillä ilmaa niin, että humahti. Hän nousi korkealle ilmaan yhdellä siipien läimäytyksellä, sai tuulta alleen ja katosi pian näkyvistä taivaan korkeuksiin. John oli jälleen yksin äänettömässä maailmassa.

Hetken aikaa hän seisoi paikallaan kummissaan ja peloissaan, mutta rohkaisi sitten mielensä, otti kiväärinsä, kapusi ylös juoksuhaudasta ja lähti kävelemään metsää kohti. Hetken hän pelkäsi, että saksalaiset ampuivat hänet heti, mutta niin ei käynyt. Hekin olivat kadonneet.

Joko olen kuollut, John ajatteli, tai maailmanloppu on tullut. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi juuri yllättänyt häntä. Synkkine aatoksineen hän marssi Artephinin osoittamaan metsikköön. Se seisoi isolla kukkulalla, ja korkeimmalla kasvavien haapojen latvukset kurottelivat korkealle taivasta kohti. Auringon valo pilkahteli jo pilvien väleistä kutitellen puita ja sai niiden vihreät, isot lehdet näyttämään läpikuultavilta. Metsästä kantautui hentoa, kaunista linnunlaulua. Se näytti ihmeellisen kauniilta kaiken hävityksen ja tuhon keskellä, ja hälvensi näkyvistä sodan pieksämän taistelutantereen.

Kun John asteli puiden sekaan, hänen mielessään kävi ajatus siitä, että kuolema olisi voinut olla kamalampikin. Ilma tuoksui miedosti medelle, ja jostain kuului veden solinaa. Rastaat laulelivat herkkiä sävelmiään, mutta niitä ei näkynyt missään – eikä mitään eläimiä sen puoleen. Hento tuulenviri kahisutti hentoa aluskasvillisuutta.

”Ovi”, John mutisi. ”Minun pitää etsiä ovi.” Hän ei tajunnut, miten metsässä voisi sellainen olla. Ehkäpä hän löytäisi porraskäytävän taivaaseen. Tai helvettiin.

Se ajatus sai hänet seisahtumaan. Jos hän todellakin oli kuollut, hänellä ei ollut mitään takeita pelastuksesta. Artephin oli verhoutunut mustaan kaapuun, eikä ollut muutenkaan vaikuttanut niin iloiselta ja ystävälliseltä kuin Herran enkelin olisi kuvitellut vaikuttavan. John värähti peloissaan. Oliko hän kävelemässä suoraan hornan syvyyksiin?

Ronderburgin jälkeen hän ehkä ansaitsisikin sen. Muistot tulvivat hänen mieleensä ja painoivat hänen polvilleen maahan. Hän ei edes huomannut kyynelten tulvivan hänen silmistään, kun hän heitti kypäränsä menemään ja painoi kasvonsa käsiinsä.

* * *

Esgarathon raahasi väkivaltaisesti Azithin sisään ovesta. Sen takana odotti pieni kivikammio, joka oli tungettu täyteen tavaraa. Seinät oli suorastaan vuorattu kirjahyllyillä ja suuri puupöytä vei suurimman osan vapaaksi jääneestä tilasta. Valoa sinne loi likainen kattokruunu, jonka lasiosista suurin osa oli särkynyt. Sen tasainen, vaalea hohde täytti huoneen joka nurkan.

Kalju vanhus köpötteli pöydän ympärillä sormeillen kiihtyneesti vanhoja pergamentteja, lasisia astioita ja outoja metallikapistuksia, joita lattialla ja pöydällä lojui. Sitten hän kohotti katseensa demoniin ja tämän vankiin.

”Azith, eikö vain?” mies kysyi.

Azith sulki napakan päättäväisesti suunsa ja kieltäytyi vastaamasta. Hän tajusi, että tämä mies saattaisi olla kaiken takana, eikä tahtonut auttaa tätä millään lailla. Sen huomatessaan vanhus vain nauroi pilkallisesti, ja puhkesi sitten yskimään. Yskänpuuska oli niin voimakas, että se vavisutti miehen koko ruumista ja pakotti hänet istumaan pikku jakkaralle, joka seisoi pöydän takana. Käsittämättä, mistä se johtui, Azith tunsi tarvetta auttaa avuttoman oloista, sairasta miestä, vaikka tämä olisikin syypää hänen nöyryytykseensä.

”Oletko kunnossa?” Azith kysyi huolestuneena. Esgarathon hörähti ivallisesti, yrittäen ilmeisesti jäljitellä naurua.

”Olen, olen”, vanhus tokaisi tylyyn sävyyn. ”Älä huolehdi minusta, niin minunkaan ei tarvitse huolehtia sinusta, tyttöseni.” Hän heitti kylmän katseen neitoon, nousi jaloilleen ja painoi yhtä kiviseinän tiilistä. Kuului kolinaa ja matalaa jyrinää, joka tuntui tulevan lattian alta, ja sitten seinä liukui syrjään paljastaen takaansa toisen kivikammion. Siellä ei ollut muuta kuin ihmisen mittainen puupöytä, jolla lojui kahleita.

”Aseta hänet paikoilleen”, mies komensi, ja Azith tajusi hänen puhuneen Esgarathonille vasta kun se tarrasi hänen vyötäisistään kiinni ja nosti hänet ilmaan. Hän yritti epätoivoisesti kamppailla vastaan, jopa purra hirviötä, mutta se oli hyödytöntä. Sitä vain huvitti hänen pyristelynsä.

Hänet kannettiin karkein kourin salakammioon, painettiin pöytää vasten ja kahlehdittiin siihen kiinni. Metalliketjut puristivat häntä tuskallisen tiukasti, eikä hänen ohut hameensa kyennyt karkottamaan niistä hohkaavaa kylmyyttä. Hänen musta tukkansa peitti osan hänen näkökentästään, ja jo sen syrjään heittäminen oli hankalaa.

”Päästäkää minut irti!” hän kirkui saamatta minkäänlaisia vastareaktioita.

”Olehan hiljaa”, vanha mies murahti ja veti valkean takkinsa taskusta esineen, joka todellakin sai Azithin hiljenemään. Se oli lääkeruiske, joka oli täynnä kaamean näköistä, vihreää nestettä. Sen piikki oli melkein kolmen tuuman mittainen ja hirvittävän terävä.

Mies piikkeineen lähestyi Azithia, joka ei jaksanut enää taistella kahleitaan vastaan, vaan pystyi vain tuijottamaan kauhusta lamaantuneena. Ehkä tämä kaikki oli pelkkää painajaista ja hän heräisi hetkellä millä hyvänsä.

Vanhus veti neidon vasemman hihan tämän kainaloon asti ja painoi piikin tämän kalpeaa ihoa vasten. Se oli niin terävä, että jo hellä kosketus melkein lävisti ihon.

Azith veti henkeä huutaakseen. Mutta juuri silloin ovea vahtinut Esgarathon urahti tuskasta, kaatui ensin polvilleen ja lyyhistyi sitten maahan miekka selästään sojottaen. Neito ja vanhus käänsivät molemmat katseensa salaovea kohti, kumpikin yhtä hämmästyneinä.

Huoneeseen oli ilmestynyt neljäs henkilö. Hän oli pitkä, mustatukkainen nuorimies, jonka selässä roikkui harppu, ja jonka kasvoilla loisti kujeellinen virnistys. Hän oli suunnilleen saman ikäisen näköinen kuin Azith itse.

”Päivää taloon”, hän lausahti iloisesti, kiskaisi kaksiteräisen lyömämiekan Esgarathonin sitkeästä, kuolleesta lihasta ja osoitti sen kärjellä vanhusta. ”Pudota ruisku tai pistän sinut kuoliaaksi kuin sian.”


Luku 5
Harppu ja pentagrammi


”Sinä hullu”, vanhus ärähti. ”Et tiedä, mihin olet sekaantumassa.”

”Ehkä en”, nuorukainen vastasi hymyillen itsevarmasti. Azith yritti pysyä tilanteen tasalla, mutta se oli varsin hankalaa kun hän oli jo valmiiksi niin sekaisin ja heikkona. Hän katsoi vuorotellen ilkeään vanhukseen ja tuntemattomaan nuoreen mieheen. ”Pudota ruisku”, muukalainen toisti painokkaasti.

”Et voi käskeä minua! Kuka sinä kuvittelet olevasi?”

Tuntematon hymyili. ”Pelkkä yksinäinen matkalainen”, hän vastasi.

Vanhus kumartui hampaitaan kirskutellen, laski ruiskun lattialle ja suoristi selkänsä. ”Oletko nyt tyytyväinen?”

”Päästä tyttö menemään”, muukalainen tokaisi viitaten miekallaan Azithiin.

Vanhuksen silmät salamoivat. Hänen sisällään raivosi myrsky, ja se kuohui ulos hänen vihaa pursuavista silmistään. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja, ja niinpä hän veti taskustaan avaimen jolla avasi neidon kahleet.

Azith nousi istumaan hieroen ranteitaan. Ketjut olivat jättäneet niihin kirvelevät, punaiset ruhjeet, mutta nyt hän ei juuri niistä piitannut. Ilahtuneena vapautumisestaan hän laskeutui pöydältä lattialle, kavahtaen hieman kylmää kiveä paljaita jalkapohjiaan vasten. Hänen teki mieli rynnätä suoraan pelastajansa taakse hakien suojaa tämän järkkymättömästä rohkeudesta, mutta ei kuitenkaan uskaltanut luottaa kehenkään tässä paikassa. Azith astui kuitenkin kauemmas kaameasta vanhuksesta, ja se askel veikin hänet jo niin lähelle muukalaista, että otti saman tien kaksi lisääkin kunnes seisoi nuorukaisen vierellä. Muukalainen hymyili hänelle rohkaisevasti ja otti hänen kädestään kiinni, käänsi sitten katseensa vanhukseen päin ja ärähti: ”Ota koppi!”

Niin sanoen hän viskasi miekan terä edellä miestä kohti, kääntyi ja juoksi ulos salahuoneesta ja koko kammiosta, takaisin pimeään käytävään. Azith seurasi tätä päästämättä irti tämän kädestä, mutta vilkaisi taakseen ja näki, että vanha mies väisti miekan täpärästi heittäytymällä maahan.

”Juokse”, muukalainen sanoi. Azithia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kahdestaan he lähtivät käytävää eteenpäin niin kovaa kuin Azith väsyneistä jaloistaan pääsi. Toivo pakoon pääsystä antoi hänelle uutta voimaa ja energiaa, niin että hän jaksoi juosta kovaakin tahtia, mutta sisimmässään hän tiesi että tämä meno ei voisi jatkua kauaa. Päästäkseen ulos tästä kaameasta linnakkeesta heidän pitäisi laskeutua varmaan sata metriä portaita.

”Miekka ei osunut”, neito huohotti pysähtymättä. ”Hän lähtee peräämme.”

Tummatukkainen mies vilkaisi olkansa yli ja vastasi: ”Ei vielä ainakaan.”

Käytävä jatkui samanlaisena pitkään. Aina välillä he ohittivat ikkunan tai oven, mutta kumpikaan ei jäänyt vitkuttelemaan niiden luo. Lopulta he näkivät käytävän päässä uuden puuportin, samanlainen joka oli sulkenut Azithin tien ulos ensimmäisestä kammiosta, jossa hän oli herännyt. Siinäkin oli pässin näköinen kolkutin.

”Tänne, äkkiä!” nuorukainen huudahti, tarrasi kolkuttimeen ja kiskoi siitä raskaan oven auki. Azith yllättyi, kun se ei ollutkaan lukossa. Sitten tuntematon töytäisi Azithin sisään, loikkasi itse perässä ja veti oven jälleen kiinni. Se sulkeutui kalahtaen tuomiopäivän sävyyn.

Azith istui maahan hengähtämään ja vilkaisi samalla pikaisesti ympärilleen. Nyt he olivat entisiä isommassa, harmaista kivilohkareista rakennetussa pyöreässä kammiossa, jossa ei ollut muita sisäänpääsyreittejä kuin heidän käyttämänsä ovi. Sitä valaisi kaksitoista soihtua, jotka seisoivat rautaisten keppien päässä muodostaen pienemmän ympyrän seinien sisälle. Ketään muuta siellä ei ollut.

Huoneen keskellä oli matala, neliön muotoinen koroke, johon oli piirretty punainen, täydellinen pentagrammi: viisisakarainen tähti ympyrän sisässä. Kaamea merkki oli halkaisijaltaan melkein kolmen metrin kokoinen, ja geometrisesti virheetön.

”Mikä tämä paikka oikein on?” Azith huohotti, ja hänen kysymystensä tulva pääsi valloilleen nyt, kun hän oli jonkun miellyttävämmän henkilön seurassa. ”Miten oikein jouduin tänne? Kuka sinä olet? Keitä nuo olivat? Miten me pääsemme ulos täältä?”

Nuori mies naurahti vastaukseksi. ”Rauhoitu. En voi vastata kaikkiin kysymyksiisi, koska en tiedä itsekään.” Hän virnisti. ”Mutta aloitetaan esittäytymällä.” Hän teki muodollisen ja hieman liioitellun hovikumarruksen, polvistui lattialla istuvan neitokaisen eteen, tarttui tämän käteen ja suuteli tämän kämmenselkää. ”Minun nimeni on Percival Thorn.”

”Ja minun Azith”, neito vastasi. Nuorukaisen käytös veti hänenkin suupielensä hienoiseen hymyyn, ja hän ei todellakaan ollut odottanut hymyilevänsä täällä.

”Miten ihastuttava nimi”, Percival totesi ja iski Azithille silmää. Tämä laski katseensa hämillään lattiaan.

”Missä me olemme?”

Percivalin ilme synkkeni. ”Tahdotko todella tietää?”

Azith nielaisi ja vilkaisi soihtujen valossa kiiltelevää pentagrammia. Ehkä hän ei tahtonutkaan. Mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän vastasi käheällä äänellä: ”Tahdon.”

”Hyvä on.” Percivalin ääni hiljeni kuiskaukseksi. ”Helvetissä.”

Azithin silmät suurenivat ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. ”Mitä?”

Percival kohautti harteitaan kuin hänen toteamuksensa olisi ollut itsestäänselvyys. ”Etkö arvannut sitä vielä pentagrammistakaan, vaikka olet tavannut jo ainakin yhden demonin?”

Azith aukoi äänettömästi suutaan. ”Olenko minä siis kuollut?”

”Enpä tiedä”, Percival totesi. ”En ole ikinä tavannut sinua ennen, muistaakseni ainakaan. Mutta en usko, että sinun kaltaisesi nainen joutuisi helvettiin.” Hän istui myös lattialle ja nojasi ovea vasten katsellen synkästi ympärilleen. ”En tiedä sen enempää. En ole ollut täällä kuin pari tuntia.”

”En minäkään – kai”, Azith mutisi. ”En muista mitään.”

Percival naksautti kieltään. Hetken kauhistuneen hiljaisuuden jälkeen hän kertoi: ”Minä olen muuten vampyyri.”

”Mitä?” Azith kavahti kauhuissaan jaloilleen.

Percival hymyili surullisesti. Kun iloisuus hälveni hänen kasvoiltaan, huone tuntui pimenevän ikään kuin uuden ihmisen tapaamisen tuoma lohtu olisi kaikonnut. ”Ei tarvitse pelätä, vielä ainakaan. Ei minun ole nyt jano.”

Azith perääntyi salin toiselle puolelle tuijottaen nuorukaista epäuskoisesti. ”Vampyyri?”

”Entä sitten?”, Percival sanoi. Hänen äänensä ei ollut puolustautuva tai syyttävä, vaan pikemminkin surullinen.

Nyt kun Azith katsoi Percivalia, hän huomasi että tämän iho tosiaan oli luonnottoman kalpea, lukuun ottamatta verenpunaisina hohtavia huulia. Tämän kelmeä hipiä heijasteli soihtujen valoa.

Vampyyri otti harpun selästään ja alkoi näppäillä sen kieliä. Ääni, joka niistä kuului, oli täysin sopimaton siihen paikkaan. Se kuulosti iloiselta ja kesäiseltä, joskin hieman haikealta. Se oli soittoa, jonka olisi pitänyt kajahdella vihreässä lehtimetsässä eikä helvetin kivisaleissa. Mutta sen sijaan, että se olisi tuonut lohtua paikkaan, se pikemminkin viilsi tuskallisesti Azithin sydäntä muistuttamalla häntä siitä ihanuudesta, joka nyt näytti menetetyltä.

”Onko tämä todella helvetti?” Azith kuiskasi, alkaen uskoa sen vasta nyt.

”On, todella”, vampyyri vastasi hiljaa. ”Tiedän, että se on liian kauheaa tajuttavaksi, mutta niin se vain on.” Hän katsoi vakavasti neitoa ja sanoi: ”En tahtoisi antaa sinulle turhaa toivoa, mutta saatamme päästä täältä pois hyvinkin pian. Minä nimittäin tulin tänne varsin yksinkertaista reittiä, ja luulen, että voimme mennä samaa tietä pois. Olettaen, että tahdot lähteä”, hän lisäsi virnistäen. Nyt Azith huomasi terävät kulmahampaat, jotka kimalsivat soihtujen lepattavassa valossa.

”Tahdon”, Azith tokaisi heti. ”Mikä se reitti on?”

”Tuon pentagrammin läpi”, Percival vastasi nyökäten demoniseen kuvioon päin. ”Se on jonkinlainen portti, vaikkei siltä näytäkään. Silloin tällöin kadotettujen sielut kulkevat sen läpi, ja kun niin tapahtuu, voimme livahtaa ulos.”

Azith kurtisti kulmiaan. ”Ei kuulosta vaikealta.”

Percival pyöritti silmiään. ”On se vaikeaa. Sielut eivät tietenkään saa liikkua vapaina. Meidän täytyy varoa pahoja henkiä, jotka vartioivat niitä. Eikä portti vie suoraan kuolevaiseen maailmaan, vaan erääseen metsään joka sijaitsee maailmojen välissä. Ja se on vaarallinen paikka.”

Neito nielaisi. ”Ymmärrän.” Sitten hän silmäsi vampyyriä epäluuloisesti, yrittäen lukea tämän ajatuksia. ”Miksi sinä tulit tänne, ja miten tiedät näin paljon tästä paikasta? Kuka edes olet?”

Ennen kuin Percival ehti vastata, huone pimeni kokonaan. Kaikki soihdut sammuivat yhtä aikaa, ensin välähtäen kirkkaina ja sitten kadoten simahduksen saattelemina. Pimeys oli äänetön ja läpitunkematon, ja niin pelottava että Azithin sydäntä kuristi. Hengitystään pidätellen hän ryömi takaperin kunnes sai selkänsä seinää vasten.

”Percival?” hän kysyi vaimeasti, häveten äänensä uikuttavaa, kauhistunutta sävyä. Täsmälleen samaan aikaan kuului raskas, maanalainen kumahdus jota seurasi ratiseva kolina ja loksunta. Azith tajusi, että lattian alla toimi jonkinlainen koneisto. Massiiviset ketjut ja rattaat liikkuivat.

Heikko, punainen hohde syttyi keskelle huonetta ja hitaasti vahvistui hieman. Se säteili suoraan lattiasta, ja kohta neito tajusi pentagrammin hehkuvan.

”Percival?” hän toisti. Vastausta ei kuulunut – ehkä vampyyri oli kadonnut johonkin pimeyden turvin. Hetken aikaa hän istui aloillaan, vetäen pari kertaa syvää henkeä, ja nousi sitten vapiseville jaloilleen.

Portti. Portti pois täältä.

Hän asteli hohdetta kohti, ja se voimistui sitä mukaa kun hän lähestyi sitä. Kohta hän seisoi sen vierellä, yhden sakaran kärjen edessä, tuijottaen saatanallista kuviota lumoutuneena. Azith tarvitsi ystävää, jotakuta joka kertoisi hänelle, mitä tehdä. Hän ei käsittänyt, mihin vampyyri oli voinut häipyä.

Mutta tavallaan hän myös ymmärsi vaistomaisesti, mitä hänen piti tehdä.

”Percival, missä sinä olet? Sano jotakin!”

Silloin hän sai vastauksen, mutta ääni, joka sen ärähti, ei kuulunut Percivalille. ”Pysy paikallasi tai revin sisälmyksesi ulos ja syötän ne korpeille!”

Azith tajusi kavahtaen, että se oli Esgarathon. Ääni tuli hänen takaansa.

Hän kuoli, neito ajatteli hädissään. Hän sai miekan selkäänsä.

Raskaiden jalkojen askeleet alkoivat lähestyä häntä nopeasti. Hän tajusi, että päätös olisi tehtävä heti tai olisi liian myöhäistä.

Azith astui pentagrammin sisään.

Punainen valo humahti hänen ylitseen, täyttäen mustuuden, ja sitten se tuntui huuhtovan hänet sisältäkin päin. Hän kadotti tajunsa ajasta ja paikasta, menettäen samalla hetkeksi myös pelkonsa ja epätoivonsa. Tajuttomuus kurotti häntä kohti, mutta juuri ennen kuin se saavutti hänet, hän oli näkevinään Kuudennen Tason Orjamestarin paholaismaiset kasvot irvistelemässä hänen yläpuolellaan, kadoten korkeuksiin. Hetken hän kuvitteli demonin kohoavan, mutta sitten hän tajusi itse putoavansa, putoavansa läpi tyhjyyden.

Tunne oli tuttu. Se palautti hänen mieleensä uuden muiston, jonka pimeyden aalto sitten huuhtoi pois kaiken muun mukana. Mutta lyhyen hetken hän tajusi osanneensa kerran lentää.


Luku 6
Ronderburg


”Garrens, sinä ja Lombardo menette vasemmalle. Pennington, kierrä oikealta. Rush ja minä odotamme tässä”, alikersantti Joel Anthem jakoi ohjeita terävällä, hiljaisella sävyllä.

Viisi miestä seisoivat tienristeyksessä pienessä ringissä, puristellen hermostuneesti kivääreitään. He olivat sodan pieksemässä, mustuneessa ympäristössä. Liejuinen hiekkatie, jota he olivat kulkeneet, haarautui kahtia, kiertäen muutaman rähjäisen talon muodostaman rykelmän molemmilta puolilta. Kylää ja tietä ympäröi lehtimetsä, joka varmasti oli joskus ollut hyvin kaunis, mutta joka nyt oli pommien hakkaama ja noen likaama. Lehtiä oli enemmän maassa kuin puissa, vaikka oli keskikesä.

”Tuoko on Ronderburg?” Rotta murahti. ”Meidät on siirretty kauniiden ranskalaisnaisten keskeltä tähän rotanloukkuun?”

”Sinähän sen parhaiten tietäisit”, Roger naurahti.

”Liikettä niveliin”, alikersantti tokaisi, vaikka hänenkin suupielensä olivat väkisin vääntyneet hienoiseen hymyyn.

Ronderburg sijaitsi muutaman kilometrin päässä etelään Åbenrån kaupungista. Se oli ollut kiistelty paikka koko sodan ajan, mutta nyt saksalaiset olivat kuulemma joutuneet vetäytymään sieltä. Anthem miehineen oli lähetetty tutkimaan tilannetta, ja mikäli kylä olisi tyhjä, liittoutuneet valtaisivat sen jo huomenissa.

John ja Rotta juoksivat savuavan kyläpahasen vasemmalle puolelle, ja näkivät miten Roger hölkkäsi kivääri olkapäällään toiseen suuntaan ja katosi sitten näkyvistä. Matthias Rush – ruskeatukkainen, lyhyt mies – ja alikersantti siirtyivät pois tieltä ja astelivat metsän suojiin, jotta eivät olisi helppoja maalitauluja.

”Mistäs mennään?” John kysyi katsellen kylää. Liikettä ei näkynyt.

”Kierretään toiselle puolelle kylää”, Rotta ehdotti osoittaen eteenpäin. ”Ehkä Roger tulee vastaan.”

Kylä oli äkkiä kierretty. Siellä oli ehkä kahdeksan tai yhdeksän taloa, joista yksi oli kauppa ja yksi yhdistetty kapakka ja majatalo. Kaikki rakennukset olivat kivisiä mutta puukattoisia, ja ne oli rakennettu pieneen sumppuun tien varrelle. Siellä täällä näkyi pieniä tulipaloja, ja kylästä kohosi savupatsas likaisenharmaalle taivaalle. John ja Rotta eivät menneet itse kylään, mutta näkivät talojen väleistä tanskankielisiä kylttejä. Ihmisiä ei ollut ainakaan ulkosalla.

Sitten he tulivat tielle kylän toisella puolella. Rogeria ei näkynyt mailla eikä halmeilla.

”Ehkä hän meni jo kylään”, Rotta mutisi.

”Häntä ei näy”, John vastasi tähyten rakennuksia. ”Mennäänpäs tutkimaan tarkemmin.”

He ottivat kivääreistään paremman otteen ja astelivat Ronderburgiin. Se näytti aavekaupungilta. Ainoalla kadulla ei ollut edes eläimiä; vain särkyneitä tynnyreitä ja pilaantuneita hedelmiä. Pian selvisi, että hedelmät olivat vierineet ulos kaupan näyteikkunan takaa, kun se oli särkynyt.

”Roger!” John huikkasi saamatta vastausta.

”Katsotaan talot”, Rotta ehdotti. He hajaantuivat ja koittivat yksitellen jokaisen rakennuksen ovea, mutta kaikki olivat lukossa. Yhtä lukuun ottamatta.

Ronderburgin keskellä seisoi muita hieman korkeampi, tiilikattoinen lautatalo. Se näytti vanhemmalta kuin muut talot, vaikka niiden arkkitehtuuri olikin yksinkertaisempaa. Se oli vaalean myrkynvihreä, ja kosteus oli pilannut sen lautojen alaosat. Siinä oli korkea kivijalka, jossa oli muutama kellariin antava ikkuna, mutta ne olivat liian nokisia jotta sisälle olisi näkynyt mitään. Kivisiä ulkorappusia ei ollut valettu betonista, vaan kasattu kivenmurikoista. Ovi avautui naksahtaen, kun John väänsi kahvasta.

”Rotta, täällä on yksi lukitsematon talo”, hän huusi toverilleen. Rotta tuli paikalle ja vilkaisi sisään ikkunoista. Niiden eteen oli vedetty mustat verhot.

John astui sisään, Rotta vanavedessään. Hän oli kuitenkin kääntyä heti takaisin, sillä jo kuistilla löyhkäsi ällöttävä, palaneen lihan haju. Sisällä oli pieni kuisti, ja siellä oli ovi joka johti varsinaisiin sisätiloihin.

”Täällä on jotain kamalaa”, Rotta murahti. ”Minä aavistan sen.” Hänen tavanomainen hilpeytensä oli tiessään.

”Höpsis”, John tuhahti ivallisesti ja astui urheasti peremmälle. Hän lisäsi kuitenkin epävarmasti: ”Pitäisikö meidän hakea muut?”

”Mitä turhia”, Rotta sanoi hetken empimisen jälkeen, puski Johnin ohitse ja raotti ovea. Musta huurupilvi kiemurteli ulos kuistille. Se haisi rikille ja sai heidät yskimään, mutta jotenkin se myös vahvisti heitä. Talosta tuli heille äkkiä testi – he eivät tahtoneet antaa sen nujertaa rohkeuttaan. He vilkaisivat toisiaan ja tajusivat tämän molemmat, vaikka sanakaan ei sanottu.

He avasivat oven sepposen selälleen ja astuivat sisään rinta rinnan.

He seisoivat isossa eteishallissa, joka oli joskus ollut ylellisesti ja varsin prameasti kalustettu, mutta nyt se oli pölyinen ja sotkuinen. Huonekalut, vaatekappaleet ja lasinsirut päällystivät parkettilattiaa. Huoneesta johti pois ulko-oven lisäksi kaksi ovea ja portaat yläkertaan. Kuoleman löyhkä leijaili joka nurkassa vahvana.

Kumpikaan ei puhunut, mutta Rotta osoitti toista ovista, ja John nyökkäsi. He hivuttautuivat sen luo ja riuhtaisivat sen auki.

Takana oli keittiö. Se oli vielä epäsiistimpi kuin eteinen. Padat, lautaset ja aterimet lojuivat lattialla ja pöydällä vanhentuneiden ruokatarpeiden keskellä, katonrajassa seisoi tumma pilvi, ja kaikkialla haisi kärventyneelle.

Sotilaat jatkoivat eteenpäin, keittiön läpi. Sen takaseinustalla oli raollaan oleva ovi, ja kun he lähestyivät sitä, lemu paheni entisestäänkin. He ymmärsivät, että mikä hyvänsä olikin se kauhistuttavuus, joka taloa kirosi, se oli tuon oven takana.

He vilkaisivat toisiaan. Nyt ei voinut antaa periksi. Periaatteessa heidän olisi pitänyt mennä hakemaan muut paikalle, mutta se olisi ollut heikkouden osoitus. Niinpä John laski kätensä ovenkahvalle ja veti siitä hitaasti. Saranat kirskuivat kammottavan kovaa. Haju suorastaan iski heitä kasvoihin, kun he astuivat sisään.

Ovi johti olohuoneeseen, yhtä sotkuiseen kuin eteinen. Kalusteet oli kumottu kenoon, ikkunoita rikottu ja verhoja revitty. Ja huoneen keskellä makasivat mustassa, savuavassa pinossa Ronderburgin asukkaat.

”Kuka voisi tehdä tällaista?” John mutisi kauhistuneena, peittäen nenänsä käsivarrellaan.

Ruumiit oli heitetty yhteen, isoon kasaan, joka oli sitten tuikattu tuleen. Vaatteet kytivät vieläkin, ja ihmislihan käry hallitsi huoneen ilmanalaa. Kuolleita oli ainakin kaksikymmentä, ja ruumiiden koosta päätellen joukossa oli pieniä lapsia.

John ja Rotta seisoivat hetken tämän näyn edessä, ihmetellen maailman pahuutta. Kyyneleet valuivat heidän likaisia kasvojaan pitkin, eikä kumpikaan pystynyt sanomaan mitään.

Sitten he perääntyivät olohuoneesta takaisin keittiöön. Rotta katsoi sanattomana asetoveriaan, ja John näki pelon tämän silmissä. Hän ymmärsi, että Rotta ei tulisi hänen kanssaan yläkertaan. Hän nyökkäsi puhumatta, ja Rotta painoi päänsä. John käsitti, että Rottaa hävetti lähteä ja jättää ystävänsä yksin, mutta hänen rohkeutensa ei yksinkertaisesti riittänyt pitemmälle.

”Minä pärjään kyllä”, John sanoi yrittäen kuulostaa varmemmalta kuin oli. ”Mene.”

Rotta empi hetken, kääntyi ja marssi takaisin eteiseen. John kuuli ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan.

Hänellä olisi hetki aikaa ennen kuin muut saapuisivat. Ja hän aikoi todistaa urheutensa. Häntäkin pelotti, mutta ei niin paljon että ei olisi uskaltanut mennä yksin yläkertaan. Hän epäili, että pahin oli nähty jo, ja hän tuskin kohtaisi enää mitään. Vielä yhden kuolleen kenties.

Niinpä John nousi portaat yläkertaan. Ne natisivat ikävästi hänen saappaidensa alla, mutta hän onnistui olemaan piittaamatta siitä. Porraskäytävä kaarsi oikealle, niin että yläkertaa ei näkynyt vielä. Ylös kävellessään Johnin valtasi hiljalleen epätodellinen tunne, kuin kaikki olisi ollut vain unta, ja talon pelottavuus tuntui jäävän taakse. Hän oli turta, mutta samalla ylpeä rohkeudestaan. Hänestä tuntui, että hän voisi tehdä mitä vain.

Portaiden yläpäässä oli käytävä, jonka varrella oli avoimia ovia ja päässä suljettu. John käveli sen läpi, kurkaten jokaisesta ovesta, mutta niiden takana oli vain samanlaisia, sotkuisia ja pölyisiä huoneita. Lähestyessään viimeistä ovea hän kuitenkin kuuli jotain, jota ei ollut kuullut kertaakaan Ronderburgissa.

Itkua. Hiljaista, lohdutonta nyyhkytystä suljetun oven takaa.

Johnia se ei herkistänyt, ja jotenkin häntä vain ärsytti parkuva itkupilli, joka tietysti lojui yksiksensä tyhjässä talossa uskaltamatta lähteä tai tehdä mitään. Osa hänen sisintään säikähti reaktiota, jolla hän otti itkun vastaan.

Hän potkaisi oven auki ja harppasi sisään kivääri kourassaan.

John oli odottanut pientä lasta, mutta kohtasikin jotain vallan muuta. Hänen tajuntansa sumeni, kun hän tuijotti olentoa joka oli käpertynyt kyykkyyn lattialle, keinuttaen vartaloaan edestakaisin epätoivon musertamana.

Se oli enkeli.

Nuori, valkeaihoinen nainen, jolla oli pitkä, musta tukka ja koristeeton, noen tahraama hame jonka valkoisen puhtauden noki oli tahrannut. Hänen selästään kasvoi kaksi, suurta siipeä, ja hänen ympärillään makasi niistä irronneita höyheniä.

John astui lähemmäs ja enkeli kohotti katseensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen kauniita kasvojaan, joita sisäinen tuska vääristi.

”Niin paljon kuolemaa…” enkeli kuiskasi ja John yllättyi hieman ymmärtäessään hänen puhettaan. ”Ja niin vähän oikeutta.”

John otti enkelin käden omaansa. Se oli kylmä, pehmeä ja sileä. Enkelin iho oli virheetön, täynnä houkutusta.

John ei myöhemmin pystynyt mitenkään ymmärtämään, miksi hän teki sen, mitä teki. Hän uskotteli itselleen, että kaikki oli vain sodan kauhujen aiheuttamaa kuumehouretta. Enkeliä ei ollut milloinkaan ollut olemassa. Hän karkotti tekonsa pois, unohti sen väkisin. Mutta se oli tapahtunut. Se oli ollut totta, ainakin sen hetken jolloin se tapahtui.

Kuin jokin vieras voima olisi ottanut vallan Johnista, hän oli tarttunut enkelin ranteisiin ja kääntänyt tämän selälleen, taittaen siivet lattiaa vasten. Kaikki liikkeet näyttivät hidastetuilta, kuin ne olisivat olleet vain unta. Himonsa ja hetkellisen hulluutensa ohjaamana Johnin kädet repäisivät enkelin hameen riekaleiksi paljastaen tämän siron vartalon.

Hän raiskasi Taivaan enkelin, siinä likaisella lattialla sodan murtaman kylän kaameimmassa talossa. Enkelin itku kasvoi parkunaksi ja hiljeni ininäksi, mutta ei katkennut missään välissä. Edelleenkään se ei vaikuttanut Johniin muuten kuin vihastuttamalla häntä entisestään.

Enkelin veri valui ohuena norona lattialle.

Viimein John nousi ja astui taaksepäin jättäen enkelin makaamaan lattialle, vielä surkeampana kuin oli ollut sotilaan saapuessa. John kääntyi, käveli ulos huoneesta paiskaten oven kiinni perässään, juoksi portaat alas ja marssi ulkoilmaan, ilahtuen raikkaasta ilmasta talon hirveän hajun jälkeen.

Vasta nyt hän tunsi itsensä sydämettömäksi idiootiksi.

Alikersantti Anthem, Roger, Rotta ja Matthias lähestyivät häntä tietä pitkin, katsellen sisään talojen ikkunoista ja etsien johtolankoja siitä, mitä kylässä oli mahtanut tapahtua. Kun he tulivat hänen kohdalleen, hän hymyili heille pirteästi ja otti asennon. Pirteys oli kuitenkin täydellinen vastakohta hänen sielunsa tunteista, jotka mustenivat sekunti sekunnilta. Hän tiesi koko ajan, ettei nukkuisi tänä yönä, eikä seuraavana. Ja hän ansaitsisi sen, ja enemmänkin.

Hänen asetoverinsa katsoivat häntä hieman kummastuneina, ja hän tajusi vasta nyt että kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Hän pyyhki ne vikkelästi pois painaen päänsä.

”Rotta kertoi, että löysitte ruumiita”, Anthem totesi synkkänä.

John yritti vahvistaa sen, mutta huomasikin olevansa kykenemätön puhumaan. Kiitollisena siitä, että poltettu ruumiskasa tarjosi hänelle hyvän tekosyyn hermoromahdukseen, hän istahti mutaiseen maahan ja nojasi talon kiviportaisiin.

”Meidän ei tarvitse viipyä täällä sen kauempaa”, Anthem jatkoi. ”Lähdetään tästä jumalan hylkäämästä paikasta.”

Ne sanat iskivät Johnia suoraan sydämeen. Hän ulvahti tuskasta ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Ajatus katkesi. John palasi nykyhetkeen, ja tajusi makaavansa ruohikossa kauniissa, vihreässä lehdossa. Samalla hän tajusi, että hänet oli sinne opastanut enkeli.

Mutta pikaisen muistikuvien vertailun jälkeen hän varmistui, että Artephin oli ollut erinäköinen, eripituinen ja vaikuttanut muutenkin toisenlaiselta. Hän oli eri enkeli. John mietti kauhuissaan, mitä oli tapahtunut hänen raiskaamalleen. Hän ei ollut varma – muistikuva oli jälleen kateissa – mutta uskoi, että ei ollut milloinkaan nähnyt enkeliä uudelleen. Mutta kun miehet olivat lähteneet Ronderburgista, tarina ei ollut päättynyt vielä. Oli tapahtunut jotain muutakin. Jotain kamalaa.

Kamalampaa kuin se, mitä minä tein? John ajatteli katkerana. Nyt kun hän muisti jälleen, minkälaisen kamalan rikkomuksen kaikkia lakeja vastaan oli tehnyt, hän oli varma, ettei voisi milloinkaan antaa itselleen anteeksi. Eikä uskonut kenenkään muunkaan voivan.

Mutta hän ei ollut valmis antamaan periksi. Hän nousi jaloilleen, muistaen että häntä oli käsketty etsimään ovi metsästä.

”Minä hyvitän tekoni”, hän mumisi itsekseen ja puristi kätensä nyrkkiin. ”Maksoi mitä maksoi.”

* * *

Valo syttyi pimeydessä, havahduttaen Percival Thornin. Hän räpytteli silmiään totutellakseen ne hämärään, ja yritti nousta istumaan. Vasta silloin hän huomasi, että hänen ranteensa ja nilkkansa oli lukittu kahleisiin.

Hän makasi samalla pöydällä, josta oli hetkeä aikaisemmin vapauttanut Azithin. Hän pudisti päätään ja vilkuili hätäisesti ympärilleen, kuitenkin kykenemättömänä näkemään mitään pimeässä, jota vain heikosti hälvensi punainen soihtu kammion nurkassa. Hän ei tiennyt, oliko kulunut minuutteja vai päiviä siitä, kun valot olivat sammuneet pentagrammikammiossa ja hän oli saanut pökerryttävän iskun päähänsä.

”Oletkos vielä yhtä urhea?” kysyi vanhan miehen kähisevä ääni hänen takaansa. Siinä oli pirullisen ilkeä sävy. Percival ei kieltämättä tuntenut itseään kovin rohkeaksi juuri nyt.

”Nyt ei ole ketään sinua pelastamassa”, ärähti toinen ääni, jonka vampyyri kauhistuen tunnisti Esgarathoniksi. ”Voit kirkua sydämesi täydestä.”

Terävä piikki laskeutui Percivalin iholle.


Luku 7
Metsä maailmojen välissä


Linnunlaulu kajahteli jossain Azithin yläpuolella, ja viileä tuulenviri siveli hänen kasvojaan. Hän mumisi unisesti ja käänsi kylkeään avaamatta vielä silmiään. Ruohikko kutitteli hänen ihoaan, ja hän ajatteli raukeasti, että hänen pitäisi vetää sukat jalkaansa. Hänen päätään särki, mutta ei pahasti.

Sitten hän alkoi muistaa. Hän avasi silmänsä.

Kirkas auringonvalo tunkeutui lehtien ja oksien väleistä metsään, värjäytyen vaaleanvihreäksi. Kevään ja kesän kevyet värisävyt tuntuivat Azithin silmiin ihanalta vaihtelulta kaiken hänen näkemänsä kamaluuden jälkeen. Päänsärkykin hälveni kovaa vauhtia.

”Percival?” hän kuiskasi, nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli yksin kauniissa, vehreässä tammi- ja pyökkimetsässä. Eläimiä ei näkynyt, mutta linnunlaulu kuului voimakkaana joka puolella. Azith tunsi olevansa eri maailmassa, ja tajusi hämmentyneenä, että niin hän kai olikin.

Hän nousi seisomaan. Hän ei tiennyt, missä oli tai mitä pitäisi tehdä. Metsä näytti jatkuvan loputtomiin joka puolella. Niinpä hän vain valitsi umpimähkään suunnan ja lähti kävelemään sinne päin.

Vaikka hänellä oli paljaat jalat, mikään ei pistellyt niitä. Maa oli pehmeän ruohon ja sammaleen peitossa. Kaikkialla oli kaikenkokoisia kukkia, jotka loistivat kaikkien värien vivahteissa ja heijastelivat auringonvaloa värikkäiden tähtien lailla. Azith nappasi käteensä yhden päivänkakkaran pysähtymättä ja alkoi nyppiä sen lehtiä irti antaen niiden pudota maahan jalkoihinsa hyräillen samalla sävelmää, jota ei ollut tiennyt osaavansa.

Metsä lumosi hänet niin täysin, että hän ei kuullut raskaiden saappaiden lähestyvää ääntä. Hän irrotti viimeisen lehden, heitti kukan pois ja kohotti katseensa. Hän hämmästyi nähdessään nuoren, maastopukuun pukeutuneen miehen, mutta ei pelästynyt. Hänen hermonsa olivat jo rauhoittuneet, ja hänestä tuntui että musta linna Helvetin syvyyksissä oli ollut pelkkää unta.

Mies oli selvästi sotilas; hänellä oli päässään kypärä ja kädessään kivääri. Mutta hänen silmissään oli eksynyt ja epätoivoinen katse. Hänellä oli lyhyt parransänki ja hän oli nokinen ja kurainen kauttaaltaan. Azithin nähdessään hänen silmänsä laajenivat ja hän seisahtui.

Azithkin pysähtyi. He seisoivat kolmisen metrin päässä toisistaan suuren, paksun tammen terhojen alla. Sotilas aukoi suutaan äänettömästi.

Neito hymyili hänelle ystävällisesti ja ojensi tälle kätensä. ”Päivää”, hän tervehti.

Sotilas ei vastannut, vaan vajosi polvilleen maahan ja pudotti kiväärinsä. Kauhu paistoi hänen kasvoiltaan, ja kyynel valui hänen silmästään. Azith kurtisti kulmiaan. Hänen kävi sääliksi miestä, ja hän tahtoi auttaa tätä. Hän kiirehti tämän luo, polvistui tämän viereen ja laski kätensä tämän otsalle.

”Oletko kunnossa?” neito kysyi huolestuneena.

”Sinä…” sotilas kuiskasi tuijottaen Azithia. ”Minä…”

”Hys”, Azith sanoi tiukasti. ”Rauhoitu. Sinulla on kuumetta. Käyhän selällesi.” Hän painoi miehen maahan ja siirsi tämän kiväärin kauemmas, jotta se ei olisi ollut tiellä. ”Onko sinun jano?” hän kysyi, vilkaisten vähän matkan päässä virtaavaa puronuomaa.

Sotilas sulki silmänsä. Hänen ilmeensä vääntyi heijastamaan tuskaa, joka hänen sisintään poltti. Azith pudisti päätään, otti sotilaan kypärän, juoksi purolle, täytti kypärän raikkaalla, kirkkaalla vedellä ja palasi miehen luo.

”Juo tämä”, hän kehotti. ”Se virkistää.”

”Surmaako se minut?” sotilas kysyi.

”Ei, höpsö”, Azith sanoi närkästyneeseen sävyyn. ”Se on vain vettä.”

Mies otti kypärän ja joi siitä – tosin suurin osa nesteestä loiskui hänen vaatteilleen ja kasvoilleen. Hänellä oli selvästi kova jano. Katsellessaan häntä tarkemmin neito huomasi, että miehessä oli jotain etäisesti tuttua. Kuin hän olisi nähnyt tämän ennenkin kauan sitten, jossain edellisessä elämässä joka nyt oli menetetty kauas hänen menneisyyteensä. Jotain, josta hän ei ihan saanut otetta.

”Tunnetko minut?” Azith kysyi kohottaen toista kulmaansa.

Sotilas laski kypäränsä huuliltaan ja katsoi tarkasti Azithiin. ”Etkö… etkö muista?” hän kysyi häkeltyneenä.

”En”, neito vastasi yksinkertaisesti.

Sotilas näytti siltä, kuin olisi ollut valmis parkumaan, mutta onnistui kuitenkin säilyttämään edes sen verran arvokkuudestaan, ettei tehnyt sitä. ”Luulin, että olit tullut kostamaan”, hän sanoi äänellä, joka keikkui särkymisen partaalla. ”Että aioit tuhota minut.”

Azith nousi seisomaan, yhä vakuuttuneempana että mies oli menettänyt järkensä. Mutta muutakaan seuraa ei ollut tarjolla, joten hän päätti luottaa sotilaaseen. Ehkä hänellä oli kuitenkin jonkin verran älyä tallella. ”Osaatko auttaa minua? Olen eksynyt”, neito kertoi.

Sotilas kohotti katseensa Azithiin, nousi yhden polven varaan tämän eteen ja – neidon suureksi hämmästykseksi – suuteli tämän paljaita jalkoja. Sitten hän painoi kätensä sydämelleen ja sanoi juhlallisesti: ”Minä vannon sieluni kautta, että teen mitä tahansa pystyn auttaaksesi sinua. Elämäni ja kuolemani kuuluvat sinulle.”

Azith räpäytti silmiään, naurahti sitten heleästi ja pörrötti sotilaan ruskeaa, pitkää tukkaa. ”Älä liioittele, höpsö”, hän sanoi kiusoittelevasti. ”Nouse ylös.”

Sotilas näytti hämmentyvän neidon kepeään suhtautumiseen ja nousi hämillään jaloilleen.

”Minun nimeni on Azith. Entä sinun?”

Sotilas nielaisi. ”John. John Garrens”, hän ilmoitti ja teki kunniaa muodollisesti.

Azith hymyili ja pudisti päätään ajatellen: Hullu kuin pullosta tullut. ”Ainakin sinulla on käytöstapoja”, hän sanoi. ”Mistä olet tulossa ja minne olet menossa?” Hän ei kylläkään odottanut, että saisi sotilaasta järjellistä vastausta ulos.

”En tiedä”, John vastasi vilkaisten olkansa yli. ”Olin taistelukentällä, ja sitten…” Hän pudisti päätään. ”Tiedän vain, että minun pitäisi löytää jonkinlainen ovi ja koputtaa siihen kolme kertaa.”

Azith kohautti harteitaan. ”Tehdään sitten niin. Mihin suuntaan menemme?”

”Sinne, minne minä olin kävelemässä”, John sanoi.

”Minä tulin sieltä enkä nähnyt ovia”, Azith ilmoitti epäillen.

John kurtisti kulmiaan. ”Mennään silti sinne”, hän sanoi ja lähti kävelemään eteenpäin. ”Katsomaan tarkemmin.”

”Hyvä on.” Azith nauroi jälleen. Hän oli paremmalla tuulella kuin uskoi olleensa pitkään aikaan. Hän tunsi olonsa kevyeksi, kuin hän olisi ollut perhonen. Hänen teki mieli tanssia ja laulaa, loikkia pitkin metsän vehmaita saloja. Ja hänen teki mieli lentää, lentää kaukana puiden latvojen yläpuolella, syöksähdellä pilvien valkeissa pumpulikerroksissa…

Lentää. Azith pysähtyi, ojensi kätensä, ujutti sen kaula-aukosta hameensa sisään ja kosketti selkänsä ihoa. Tuntiessaan kaksi, pitkää arpea, jotka kulkivat siellä pystysuunnassa, hänen mielessään välähti jälleen korkealla lentämisen huumaava tunne.

Hän nielaisi ja riensi Johnin perään.


Luku 8
Portaittain


Suuri ja raskasrakenteinen puuportti oli kiinnitetty suoraan jyrkkään kallioseinämään, joka nousi kuin tyhjästä metsän keskellä ruohikosta. Saranat pureutuivat paljaaseen kiveen. John ja Azith tuijottivat sitä. Se oli kiinni, mutta siinä oli suuri rengas, josta sen voisi kenties kiskoa auki. Tai ainakin kolkuttaa.

”Se ei ollut tässä tunti sitten”, Azith totesi. ”Olisin kyllä huomannut sen. Kalliokin puuttui.”

John vilkaisi ympärilleen. ”Ehkä…” Hänen äänensä madaltui kuiskaukseksi. ”Ehkä tässä paikassa on jotain maagista.”

Azith käänsi katseensa sotilaaseen. Hänen suupielensä nykivät hetken, ja sitten hän purskahti raikuvaan nauruun. John katseli hieman loukkaantuneena, kuinka neito hihitti hillittömästi, yrittäen pitää tasapainonsa ja onnistuen siinä vaivoin.

”Maagista?” Azith kikatti. ”Ihanko totta?”

”Älä viitsi”, John ärähti.

Azith kuivasi kyyneliä silmäkulmistaan. ”John, tuo oli ehkä typerintä mitä olen ikinä kuullut. Totta kai tällä on ’jotain maagista’. Vai epäiletkö, että kaikkeen tapahtuneeseen on jokin luonnollinen selitys?”

Kävellessään metsässä he olivat kertoneet toisilleen seikkailuistaan; Azith kuinka hän oli herännyt synkästä, pimeästä linnasta, tavannut Percivalin ja paennut Esgarathonin kynsistä, ja John taistelutantereesta ja Artephin-enkelin ilmestymisestä. Neito epäili, että sotilas oli saattanut kuvitella koko enkelin, mahdollisesti tullut hulluksi sodan tiimellyksessä ja harhaillut tähän metsään.

Tai ehkä minä olen harhaillut hänen kuumehoureeseensa, Azith ajatteli.

”No, joka tapauksessa olemme löytäneet oven”, John totesi. ”Minä aion tehdä niin kuin käskettiin ja mennä sisään.”

Azith vakavoitui. ”Tietenkin. Minä tulen mukaasi. En voi jäädä tähän metsään, vaikka se kaunis onkin. Tahdon tietää, mitä tapahtui. Ja jos vastaus on tämän portin takana, en aio epäröidä kulkea sen läpi.”

John nyökkäsi, astui portin eteen, tarttui rautaiseen kolkutinrenkaaseen ja iski sen kolmasti puuta vasten. Kumeat jymähdykset kaikuivat ontosti toisella puolella. Sitten ne vaimenivat hiljalleen.

He odottelivat hetken aikaa. Sotilas painoi päänsä, ja neito katsoi häntä kummastuen. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.

”Minä…” John sanoi heikolla äänellä. ”Minä luulen tietäväni, mistä olet tullut.”

Ennen kuin Azith ehti vastata, kuului loksahdus ja portti avautui naristen paljastaen pimeän, syvyyksiin johtavan kivestä kasatun kierreportaikon. Se oli jyrkkä ja kapea, ja näytti vaarallisen petolliselta.

”Mitä?” Azith kysyi.

John pudisti päätään ja asteli portaikkoon. Neito kurtisti kulmiaan, keräsi hameensa helmat käsiinsä ja riensi tämän perään. He laskeutuivat pimeyteen, huomatakseen että vaikka käytävä vaikutti äskeisen rajattoman päivänvalon jälkeen sysipimeältä, sitä itse asiassa valaisi heikko, väritön valo, joka tuntui kumpuavan joka puolelta. Kivipinnat kimaltelivat sen aavemaisessa loisteessa.

”Minä en pidä tästä paikasta”, Azith totesi ilmoitusluonteiseen sävyyn.

”En minäkään”, John vastasi. ”Tuntuu, kuin tämä olisi porraskäytävä tuonelaan.”

”Niin tämä kai onkin”, Azith sanoi naurahtaen hysteerisesti. Se hiljensi molemmat, ja he jatkoivat alaspäin synkkyyden vallassa niin ulkoa kuin sisältäpäin.

Tosin heistä kummastakin tuntui siltä, että he olivat tulossa poispäin tuonelasta…

Portaat päättyivät toiseen oveen, joka oli identtinen yläpäässä olleen kanssa. Kaksikko vilkaisi toisiaan, ja tällä kertaa Azith tarttui kolkuttimeen ja koputti, hänkin kolme kertaa.

”Mitä sinä tarkoitit sanoessasi, että tiedät mistä minä olen tullut?” Azith kysyi heidän vartoessaan, että ovi avautuisi itsestään ensimmäisen lailla.

”Me olemme tavanneet ennenkin”, sotilas vastasi empien. Johnia hirvitti kertoa enkelille, mitä oikein oli tehnyt. Hän punnitsi mahdollisuuksiaan päästä eroon tilanteesta ilman, että Ronderburg palaisi Azithin mieleen. Se, että enkeli oli jotenkin kadottanut muistinsa, oli kuin lahja taivaalta, tilaisuus keplotella vapaaksi.

”Tavanneet?”

Portin puoliskot jakautuivat, ja kun kirkkaat, valkeat valonsäteet syöksähtivät niiden raoista täyttäen ahtaan porraskäytävän, John ja Azith molemmat unohtivat kaiken, mitä olivat juuri aikoneet sanoa ja jäivät tuijottamaan suut auki näkyä, joka avautui heidän edessään.

Vihreä, hieman viistävä pelto levittäytyi heidän edessään muutaman kymmenen metrin päähän. Sen takana virtasi sininen, leveä joki, jonka takana puolestaan kohosi korkeita, metsäisiä kukkuloita. Pellon vasemmassa laidassa seisoi ränsistynyt, punainen maalaistalo, ja sen oikeaa puolta rajasi asfalttinen maantie, joka ylitti joen vanhaa puusiltaa myöten ja katosi metsän siimekseen. Heidän takanaan kohosi jyrkkä kallioseinämä, samankaltainen kuin se, jossa ensimmäinen ovi oli ollut, ja portti oli porautunut siihen yhtä jykevästi kiinni. Mutta tämän kallion läpi oli räjäytetty kulkuväylä, jonka pohjalla maantie kulki. Kallio ei ollut läheskään niin korkea, että portaikko olisi mahtunut sen sisään.

”Missä… missä me olemme?” Azith kysyi häkeltyneenä samaan aikaan kun John ihmetteli: ”Mitä himskattia tämä oikein on?”

Jostain kuului jylisevää hurinaa, joka lähestyi koko ajan. He tuijottivat toisiaan hakien turvaa toistensa katseista, ja heidän niskakarvansa kohosivat pystyyn.

Sitten punainen, auringon kirkkaassa valossa kiiltelevä urheiluauto syöksähti esiin kallion takaa ja huristi kovaa vauhtia puusillan yli ja metsään ilmeisen piittaamattomana punaisesta liikennemerkistä, joka kertoi nopeusrajoituksen olevan 80 kilometriä tunnissa.

”Mikä tuo oli?” Azith kiljaisi.

”Auto”, John kuiskasi tuijottaen sen perään silmät ymmyrkäisinä. ”Se oli auto.”

He katselivat ympärilleen. Näytti siltä, että he olivat tupsahtaneet keskelle jonkinlaista syrjäistä, viheriää maaseutua. Ja hetken aikaa ihmeteltyään he huomasivat, että portti oli kadonnut kokonaan kallioseinämästä. Mikään ei enää viitannut siihen, että he olisivat tulleet jostain oudosta, taianomaisesta maailmasta – paitsi Johnin toisen maailmansodan aikainen asepuku ja kivääri, ja Azithin valkea, lähes läpinäkyvä, monesta kohtaa repeytynyt hame.

He seisoivat siinä tien varressa hetken aikaa eksyneinä kuin nalli kalliolla.

”Mitäs tehdään?” John kysyi.

”Me olemme tulleet kuolevaiseen maailmaan”, Azith mutisi silmät suurina.

”Eli meillä on maailman verran tavaraa edessämme? Olemmeko mekin sitten kuolevaisia?”

Azith pudisti hämmentyneenä päätään. ”En tiedä, en jaksa ajatella. Minua väsyttää.”

”Niin minuakin…” Sotilas etsi katseellaan nukkumapaikkaa ja osoitti sitten punaista taloa. ”Mennään pyytämään tuolta ruokaa ja vaatteita”, hän ehdotti. ”Sitten voimme murehtia tulevaisuutta.”

He tekivät niin. Azith oli niin heikkona, että hänen piti ottaa tukea Johnin olkapäästä, kun he kävelivät pellon poikki.

John koputti oveen ja astui taaksepäin. Hetken kuluttua sen takaa kuului kopistelua, se raottui ja kurttuinen, vanha mies kurkisti siitä.

”Me ei osteta mitään!” hän murahti. ”Ja ei mainoksia!”

”Emme myy mitään”, John vastasi. ”Emmekä jaa mainoksia.”

”Mitä asiaa?”

”Tarvitsemme ruokaa ja juomaa, mutta emme voi maksaa”, John ilmoitti suoraan.

Vanhus vilkaisi valkopukuista, kalpeaa neitoa ja hänen ankara ilmeensä suli huolestuneeksi. ”Tulkaa sisään”, hän sanoi, mutta lisäsi huomatessaan Johnin kiväärin: ”Mutta jätäs tuo kapine ulos.”

”Totta kai”, John sanoi punehtuen hieman ja laski aseensa nojalleen talon seinää vasten.

He astuivat sisään. Miehen vaimo tuli kävelykeppiin nojaten heitä katsomaan, ja alkoi sitten touhuta kaikenlaista. Hän asetti Johnin ja Azithin istumaan mukaviin nojatuoleihin – joihin Azith oli nukahtaa – laittoi teeveden kiehumaan, täytti kaksi suurta vatia lämpimällä vedellä ja kehotti matkalaisia työntämään jalkansa niihin likoamaan, valmisti kasan voileipiä ja etsi komerosta pinon vanhoja vaatteita, luetellen niiden entisten omistajien, kotoa muuttaneiden lastensa, nimiä.

Johnin huomio kiinnittyi seinällä roikkuvaan kalenteriin, joka kertoi, että oli heinäkuu 1991.

Melkein viisikymmentä vuotta, hän ajatteli, ihmetellen ettei tuntenut itseään yhtään vanhemmaksi.

Azithin uninen tuhina havahdutti hänet ajatuksistaan. Neito oli uinahtanut.

Kun kaksikko oli syötetty, juotettu, pesty ja vaatetettu herttaisen vanhan emännän kokeneilla otteilla, heidät istutettiin tuoleihin ja heiltä alettiin kysellä, mistä he olivat tulleet, keitä he olivat ja minne he olivat matkalla. John ja Azith antoivat kiusaantuneina ja epävarmoina lyhyitä ja outoja vastauksia, ja alkoivat puhua matkan jatkamisesta. Heihin kohdistuva mielenkiinto sai heidän hämilleen, eivätkä he todellakaan osanneet vastata kysymyksiin.

Hetken kuluttua he poistuivat talosta iloisten hyvästelyjen saattelemina. John nappasi kiväärinsä ja heitti sen olalleen, ja sitten he lähtivät kävelemään tietä pitkin metsään. Azith otti hetken mielijohteesta sotilaan käden omaansa, ja se sai Johnin entistäkin hämmentyneemmäksi. Toisaalta se tuntui mukavalta, mutta toisaalta hän tiesi, että jos vihjaisikin totuuden suuntaan, neito ei varmaankaan alkaisi ainoastaan kirkua hänelle vihaisena vaan pikemminkin pyörtyisi järkytyksestä.

Niinpä hän ei sanonut mitään.

Hiljainen maantie vei heidät vihreän lehtimetsän uumeniin.


Luku 9
Artephinin vaaka


Kylmä, sahalaitainen veitsenterä laskeutui Azithin vasemman siiven tyveä vasten. Se tunkeutui höyhenpeitteen alle kunnes kosketti nahkapintaa sen alla. Enkeli sulki silmänsä ja yritti pidätellä kyyneliään.

Azith käänsi kylkeään vaimeasti ynähtäen, herättäen Johnin, joka oli nukkunut kevyesti valvemaailman rajamailla. Hän nousi istualleen ja katsoi huolestuneesti unta näkevää enkeliä, jonka kasvot kuvastivat pelkoa ja tuskaisaa muistoa.

John arveli, että ehkä hän näki unta Ronderburgista. Ehkä hän herätessään muistaisi kaiken. Ajatus täytti sotilaan kauhulla.

”Pysy paikallasi, niin se ei satu niin paljoa”, kuiskasi lempeä ääni Azithin takaa. Enkeli nyökkäsi heikosti ja puri huultaan ettei olisi huutanut.

Veitsi pureutui lihaan. Veri virtasi haavasta ja höyhenet putoilivat maahan.

Nyt John oli varma, ettei enää saisi unta. Joten yhtä hyvin hän voisi jo nousta, vaikka olikin vielä yö. Aurinko nousisi suunnilleen tunnin päästä, mutta taivas oli vielä sysimusta, täysin valoton. Kaksikko nukkui metsässä, ja maantien katulamppujen hohde tuikki vähän matkan päässä. Silloin tällöin joku yksinäinen auto huristi tietä pitkin täyttäen metsän hetkeksi äänellään, ja oli sitten poissa.

”Tiedätkö, että Lucifer leikkasi itse omat siipensä poikki?”

”En”, Azith vastasi heikosti, pidätellen yhä kirkaisua. Hän yritti ajatella mitä tahansa muuta kuin kylmää terästä, joka sahasi hänen siipeään. Hän saattoi tuntea sen sisällään, levittäen tuskaa joka puolelle hänen vapisevaa ruumistaan.

”Näytä, että sinä olet vahvempi kuin hän. Kestät tämän kyllä.”

John istui satunnaiselle kannolle, antoi silmiensä tottua pimeyteen hetken aikaa ja alkoi sitten kiillottaa kiväärinsä piippua. Se oli tietysti melko turhaa, sillä hän ei ollut ampunut aseella sen jälkeen kun viimeksi kiillotti sitä, joten se oli jo valmiiksi puhdas – ja sitä paitsi jos se olisi ollut likainen, pimeässä sitä ei olisi saanut puhdistettua. Mutta se piti hänen kätensä, ja osaksi myös ajatuksensa työssä.

”Noin.”

Azith tunsi itsensä tyhjäksi, ja jotenkin kevyemmäksi. Mutta samalla myös raskaammaksi. Kipu ja kyyneleet iskisivät vasta myöhemmin, ja hän tiesi sen.

”Kiitos”, hän kuiskasi.

Artephin ei vastannut. Ainakaan ääneen. Mutta Azith kuuli hänen nyyhkäisevän hiljaa.

Azith havahtui hereille ähkäisten säikähtäneenä. John kohotti katseensa kivääristä. ”Mikä hätänä?” hän kysyi heti.

Neito nousi istumaan. ”Minä…” Hän pudisti päätään. ”Minä vain näin unta.”

John pidätti hengitystään. Azith pudisti päätään kuin olisi yrittänyt karkottaa jonkin muiston, ja kääntyi sitten Johniin päin. ”Olet jo hereillä?” hän kysyi kohottaen toista kulmaansa.

Sotilas sivuutti sen ja kysyi vaivihkaa: ”Mistä näit unta?”

Azith ei vastannut heti. John vilkuili tätä silmäkulmastaan yrittäen lukea enkelin ilmeitä.

”En muista enää”, Azith sanoi viimein, mutta John ei uskonut sen pitävän ihan paikkaansa. He istuivat hetken aloillaan, puhumatta. Sitten Azith rikkoi hiljaisuuden kysymällä: ”Mikä sen enkelin nimi oli, jonka tapasit taistelukentällä?”

John nielaisi, peläten että jos hän antaisi Azithille liikaa vastauksia, tämä muistaisi jotain. Mutta koska hän muisti nimen päivänselvästi, hän ei osannut valehdella. ”Artephin”, hän sanoi hetken emmittyään.

”Artephin?”

”Artephin.”

Azith räpäytti silmiään ja totesi: ”Minun täytyy tavata hänet.”

John tuijotti neitoa. Ajatukset ajoivat toisiaan takaa hänen päänsä sisällä. ”Muistitko sinä jotain?”

”Luulen niin”, Azith sanoi. ”Kerro minulle, John… mitä sinä tiedät minusta?”

John nielaisi. ”En paljoa.”

”Mutta jotain kuitenkin?”

”Minä luulen, että…” Sotilas ei pystynyt kohtaamaan Azithin pistävää katsetta. Hänestä tuntui, kuin se olisi lävistänyt hänet – kuin neito olisi nähnyt suoraan hänen sisäänsä ja lukenut hänen ajatuksensa. ”Minä luulen, että sinä et ole ihminen.”

”En minäkään, enää”, Azith vastasi. John tajusi, että nyt oltiin pelottavan lähellä ratkaisua. Mutta samalla hän myös tajusi, ettei voisi kierrellä ja kaarrella enää kauaa. Nyt olisi kohdattava menneisyys silmästä silmään.

John veti syvään henkeä ja katsoi neitoa suoraan silmiin. ”Sinä olet enkeli”, hän sanoi. ”Sinä olet enkeli jonka siivet on leikattu irti.”

He tuijottivat toisiaan. Hiljaisuus ilmassa oli hiiskumaton, lähes käsin kosketeltava. Pimeys alkoi hälvetä, kun aurinko valaisi itäistä taivaanrantaa puiden takana. Azithin ilme ei ollut epäuskoinen, vaan pikemminkin tyyni ja rauhallinen.

”Ja minä raiskasin sinut”, sotilas jatkoi hetken kuluttua. ”Tanskalaisessa pikkukylässä nimeltä Ronderburg. Istuit surkeana lattialla, itkemässä kuolleiden puolesta, ja minä… minä…” Hänen äänensä murtui ja hänen oli pakko lopettaa.

John sulki silmänsä ja painoi kasvonsa käsiinsä, pystymättä tekemään muuta kuin odottaa. Hän odotti jonkinlaista jumalan vihaista tuomiota joka lopettaisi hänen surkean, syntisen elämänsä siihen paikkaan. Pimeys laskeutui hänen sieluunsa. Hän nyyhkytti hiljaa, näkemättä valoa tai toivoa. Kaikki oli lopussa.

Sitten hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Sen ote oli lempeä eikä ankara.

Hän avasi hämmentyneenä silmänsä ja kohotti katseensa. Azith seisoi hänen edessään hymyillen vienosti, ja hän oli muuttunut. Ystävällisen vanhuksen antamien villavaatteiden alta hohti heikko mutta selkeä, kuulas valo. Enkelin silmissä paloi valo, joka niistä oli sammunut aikaa sitten.

”Mutta sinä et leikannut siipiäni”, enkeli kuiskasi.

”En”, John vastasi. Hänen oli vaikea uskoa, että mitään rangaistusta ei näyttänytkään tulevan.

”Se oli Artephin.”

Sitä John ei ihan heti edes kyennyt ymmärtämään. ”Artephin? Toinen enkeli?”

”Luulen, että hänellä oli syy siihen”, Azith vastasi. ”Minä uskon, että pyysin itse häntä tekemään sen. Mutta en tiedä miksi. Enkä tiedä, miten jouduin helvettiin. Minun täytyy puhua hänen kanssaan.”

John nielaisi jälleen, ja nyökkäsi. ”Mutta mistä me hänet löydämme? Taivaasta?”

”Niin…” Azith hymyili, ja ilmeessä oli hivenen ilkikurisuutta mukana. ”Taivaasta.”

* * *

Aurinko oli jo korkealla, sen säteet lävistivät harvan metsän kuin nuolet, ja kuumensi sen tukahduttavan hiostavaksi. Ainakin Johnin mielestä – Azithia ei enää näyttänyt vaivaavaan mitkään maalliset huolet. Ennen hän oli kompuroinut koko ajan, ottanut tukea kenestä hyvänsä joka seisoi lähellä, ja ollut kaikin puolin kovin heikon tuntuinen. Nyt hän käveli varmoin askelin, selkä suorassa, ja hänen ihonsa hohti kalpeaa valoa joka esti heitä kulkemasta tietä pitkin. John ei tahtonut ajatella, mitä olisi voinut seurata jos joku olisi nähnyt enkelin valon.

Niinpä he kävelivät metsässä. Se oli hankalampaa, mutta John oli kokenut paljon kovempiakin. Hänelle oli epäselvää, mihin he olivat matkalla, ja Azith ei tuntunut tietävän itsekään, vaikka tiesikin suunnan tarkasti. Johnia ärsytti ja toisaalta kiehtoi neidon uusi arvoituksellisuus. Azith käyttäytyi kuin olisi tiennyt kaiken, mutta vastaili kuitenkin sotilaan kysymyksiin epävarmasti kuten aina ennenkin.

Kun tätä oli jatkunut muutaman tunnin, enkeli äkkiä pysähtyi. ”Kuulitko tuon?” hän kysyi.

”Minkä?”

Azith aikoi vastata, mutta sulkikin suunsa ja kääntyi ympäri vaitonaisesti. John noudatti esimerkkiä.

Artephin leijui ilmassa heidän edessään äänettömästi. Hänen ilmeensä oli vakava, mutta hänen silmänsä tuikkivat. Enkeli näytti täsmälleen samalta kuin viimeksikin, ja aivan yhtä pelottavalta. John huomasi, että vaaka jota Artephin piteli vasemmassa kädessään, ei enää ollut tasapainossa. Höyhen oli painavampi kuin luodit.

”Artephin”, Azith ja John huokaisivat yhtä aikaa.

Enkeli nyökkäsi. ”Tervehdys”, hän sanoi.

Kaksikko vain tuijotti vastaukseksi.

”Azith, sinä tahdoit puhua kanssani”, Artephin totesi. ”Nyt olen tässä.”

Azith nyökkäsi. Johnista tuntui siltä, että häntä ei kaivattu tässä keskustelussa, ja astui syrjään. ”Minä olen unohtanut… kaiken”, neito sanoi. ”Tahdon muistaa jälleen.”

Artephin nyökkäsi. ”Tietenkin.”

”Mitä minulle tapahtui?” John oli kuulevinaan häivähdyksen lähes tuskaista epätoivoa Azithin äänessä. Enkeli todella oli hämmentynyt kaikesta.

Artephin hymyili. ”Se on pitkä tarina.”

Azithin kasvot punehtuivat. ”Kerro minulle!” hän tiuskaisi varsin epäenkelimäisesti.

”Totta kai.” Artephin sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja avasi ne jälleen, katsoen nyt Johniin. Sotilas kavahti enkelin katsetta. ”Mutta tämä ihmismies ei saa kuulla, mitä minulla on kerrottavanani.”

Azith vilkaisi Johniin. ”Mutta… minä luotan häneen. En voisi salata häneltä mitään.”

Artephinin kasvot vakavoituivat entisestäänkin, jos mahdollista. ”Ei tällä kertaa.” Hän napsautti sormiaan, ja samassa luodit katosivat kokonaan vaa’asta.

Johnin ruumis valahti veltoksi ja hän kaatui maahan kuin sätkynukke. Azith parkaisi, juoksi sotilaan luo ja polvistui tämän vierelle.

”Mitä sinä teit?” hän huudahti.

”Rauhoitu, hän vain nukkuu”, Artephin sanoi. ”Herätän hänet kun olemme puhuneet.”

Azith nousi seisomaan. ”Tuo oli ilkeää. Olisimme voineet vain lähettää hänet pois.”

”Hän olisi salakuunnellut.”

”Eipä olisi!”

Artephin ei alkanut väitellä. ”Tahdotko kuulla vai etkö tahdo?”

Azith sulki suunsa. ”Tahdon”, hän mutisi.


Luku 10
Viides Taso


”Sinä tiedät, että hän ei ole sydämessään paha.”

”Miten voit sanoa noin? Sen jälkeen, mitä hän teki?”

”Hän ei ansaitse sitä. Ja sinä tiedät sen.”

”Sinä et puhu järkeviä. Menisit takaisin lepäämään. Et ole toipunut vielä, mikä on tietty ihan ymmärrettävää. Et saisi olla jalkeilla näin pian – ”

”Älä yritä kääntää puheenaihetta! Hän ei ollut oma itsensä kun teki sen. Hän ei ole viaton, mutta ei myöskään se jota meidän tulisi syyttää.”

”Miksi sinä yrität puolustella häntä? Sinun pitäisi vihata häntä.”

”Ja juuri siksi en vihaa.”

* * *

John heräsi siihen, että viileä käsi kosketti hänen otsaansa.

”Mitä tapahtui?” sotilas mutisi unisena, yrittäen muistella mutta onnistumatta siinä. Hän avasi raukeasti silmänsä ja näki Azithin kumartuneen yläpuolelleen. Auringon kultaiset säteet hohtivat enkelin yläpuolella muodostaen valokruunun tämän pään ympärille. John tuijotti näkyä hetken lamaantuneena, miettien epäselvästi oliko aurinko nousemassa vai laskemassa.

Sitten sotilas muisti Artephinin. ”Artephin!” hän huudahti tukahtuneesti. ”Onko hän – missä –”

”Hän lähti jo”, Azith vastasi. ”Nousehan jaloillesi.” Enkeli ojensi kätensä Johnille ja veti tämän pystyyn. Jälleen kerran sotilas ihmetteli, miksi Azith oli hänelle niin lempeä.

”Lähti? Mihin?” John kysyi hämmästyneenä.

”Mihin luulisit?” Azith nauroi. ”Hän teki, mitä tuli tänne tekemään.”

”Mitä siis?”

”Antamaan vastauksia”, Azith vastasi arvoituksellisesti, katsellen Johnia silmäripsiensä lomasta. ”Ja ohjeita.”

Sotilas pudisti päätään yrittäen selvittää ajatuksiaan. ”Et varmaankaan aio kertoa minulle niistä mitään?”

”En”, enkeli totesi suorasukaisesti. ”Vielä ainakaan. Mutta älä harmistu, saat kyllä tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin.” Hän pyöritti silmiään. ”Tai ainakin melkein kaiken.”

John huokaisi, jaksamatta väitellä vastaan. ”Mitä nyt teemme?”

Azith painoi katseensa maahan. ”Me eroamme”, hän kertoi alakuloisesti.

”Eroamme?”

”Vain vähäksi aikaa. Mutta sinun pitää mennä erääseen paikkaan, johon minä en voi tulla.”

John aavisti pahaa. ”Minne?” hän kysyi peläten vastausta.

Azith veti henkeä. ”Sinun täytyy pelastaa Percival.”

”Se vampyyri?” John kysyi kurtistaen kulmiaan. ”Mutta sinähän sanoit, että hän jäi helvettiin.”

”Niin hän jäikin.”

Sotilas räpäytti silmiään, kun hänelle valkeni mistä Azith puhui. ”Ei!” hän henkäisi kauhuissaan. ”Minä en mene sinne!”

Azith hymyili katkerasti. ”Pelkäänpä, että menet sinne, halusit tai et”, hän vastasi. ”Mutta älä pelkää. Sinä löydät tien pois.”

”Minä –” Johnin lause keskeytyi. Hän huomasi vasta nyt, minkä päällä seisoi. Ruohoon oli piirretty pentagrammi jollain kiiltävällä, punaisella nesteellä. Se oli tuoretta. Sotilas kohotti katseensa Azithiin epäuskoisena.

”Näkemiin”, enkeli sanoi kohottaen hieman kättään jäähyväisiksi.

Ennen kuin John ehti reagoida mitenkään, kaikki liukeni pimeyteen ja maa katosi hänen jalkojensa alta.

* * *

”Väijytys!” Rotta karjui.

”Mistä hitosta ne tulivat?” alikersantti Anthem ärähti ladaten kiväärinsä, nostaen päänsä murtuneen kiviseinän yli – miehet piileskelivät sen takana – tähtäsi ja veti liipaisimesta. ”Sain yhden”, hän mutisi, ”mutta niitä näkyy olevan vielä ainakin kymmenen.”

”Saksalaisia?” Roger Pennington kysyi kurtistaen kulmiaan samalla kun tunki vapisevin käsin luoteja omaan aseeseensa.

”Siltä näyttäisi.”

”Eli kävelimme suoraan ansaan”, John murahti.

He eivät olleet ehtineet kävellä kuin viitisen minuuttia poispäin Ronderburgista, kun laukaukset olivat alkaneet kajahdella ja heidän oli täytynyt paeta tuhotun kylän raunioihin, koska tieltä ei löytynyt mitään suojaa. Muut olivat selvinneet naarmuitta, mutta Matthias oli saanut kaksi luotia selkäänsä ja makasi nyt kuolleena kylään johtavalla hiekkatiellä.

Ei ollut aikaa vuodattaa kyyneleitä. Jos miehet eivät toimisi harkitusti, heitä odottaisi sama kohtalo.

* * *

Miksi? John Garrens ajatteli tuskissaan. Miksi minun piti tehdä se?

Hän makasi täydellisessä, rikkumattomassa mustuudessa, epätasaisella kovalla alustalla, joka tuntui kiveltä. Mikä hyvänsä paikka olikaan, siellä oli hiostavan kuuma, ja ilmassa oli vain vähän happea niin että hengittäminen oli vaikeaa. Lisäksi siellä haisi rikinkatkuiselle.

John nousi istumaan. Hänen kypäränsä oli tiessään, mutta helpotuksekseen hän löysi kiväärinsä lojumasta vieressään. Toivottavasti siellä oli ammuksiakin.

Sitten hänen korvansa erottivat etäisyydestä heikon, kilisevän äänen. Kuin metalliketjut olisivat heiluneet ja osuneet toisiaan vasten. Ja niiden takana kaikenlaisia ruosteisten laitteistojen nitinää ja kalinaa.

”Helvetti”, hän mutisi.

Vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Niinpä sotilas tarttui kivääriinsä, nousi jaloilleen ja yritti nähdä ympärilleen. Se oli valitettavan mahdotonta. Pimeydessä ei ollut minkäänlaista valonpilkahdusta, mitään kiintopistettä, johon hänen silmänsä olisivat voineet takertua. Äänilläkään ei tuntunut olevan mitään varsinaista lähdettä – ne tulivat joka puolelta, niin maan alta kuin suoraan yläpuoleltakin. John epäili ensin, että hän saattoi olla jonkinlaisessa valtavassa, maanalaisessa luolassa, mutta sitten hän alkoi epäillä, että todennäköisemmin hän oli ihmismielen ymmärryksen ylittävässä tilassa, jota ”luola” ei kuvannut lainkaan.

Hän valitsi suunnan umpimähkään ja alkoi kävellä sinnepäin.

* * *

Anthem latasi aseensa ja laukaisi sen kovaan tahtiin, vaarantaen kaiken aikaa henkikultansa pistämällä päänsä esiin muurin takaa. Hän pudotti saksalaisia kuin olisi ollut ampumaradalla räiskimässä lasipulloja. Roger, Rotta ja John eivät uskaltaneet seurata esimerkkiä ihan niin täydellisesti, ja tyytyivät silloin tällöin ampumaan hätäisen ja huonosti tähdätyn luodin saksalaisten sekaan ja sukeltamaan jälleen piiloon.

Sitten, kun Anthem jälleen nousi esiin, hän korahti tukahtuneesti ennen kuin ehti ampua. Veri valui reiästä hänen otsassaan. Hänen silmänsä kääntyivät nurin ja hän lysähti vatsalleen tomuiseen maahan.

”Alikersantti!” Rotta parkaisi.

”Me olemme mennyttä”, Roger murahti synkästi. ”Me kuolemme –” Hänen lauseensa jäi kesken, kun John tarrasi hänen rintaansa ja paiskasi hänet muuria vasten.

”Me emme anna periksi”, John sihahti. ”Me taistelemme.”

Miehet tuijottivat toisiaan silmiin yhden sähköisen hetken ajan, ja Rotan katse poukkoili sotilaasta toiseen levottomana. Sitten Roger nyökkäsi hitaasti ja John päästi irti.

”Meillä on hyvä suoja”, John totesi päättäväisesti. ”Ja heillä ei ole enää kuin muutaman miehen ylivoima. Näytetään niille, mistä jenkit on tehty.”

* * *

Yhtäkkiä pimeys Johnin edessä hälveni, ja suoraan hänen jalkojensa edestä kivisen maan sisästä syöksähti verenpunaisten valonsäteiden muodostama seinämä, joka lähes sokaisi hänet ja jonka kuumuus humahti hänen ylitseen punertaen hänen kasvonsa ja paahtaen hänen vaatteensa niin kuumiksi, että niiden kosketus hänen ihoaan vasten oli lähes sietämätön.

Hän hoiperteli taaksepäin suojaten kasvojaan käsivarrellaan. Kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi että hän oli tullut pystysuoran kalliojyrkänteen reunalle, ja että sen pohjalla oli syttynyt jokin valtaisa valonlähde. Se oli niin kirkas, että se ei oikeastaan valaissut mitään vaan hautasi vain kaiken hohteeseensa. Mutta sen verran se auttoi, että John näki maaston takanaan. Se oli rosoista kallioerämaata, joka jatkui loputtomiin. Musta taivas heijasteli punaisen valoseinän väriä, ja minkäänlaista kattoa ei näkynyt, vaikka koneiden äänet kuuluivat yhä Johnin yläpuoleltakin.

Sitten hän näki muutaman kymmenen metrin päässä aukon valoseinässä. Hän käveli sen luo huomatakseen, että kallion reunasta lähti kapea, kaiteeton kivisilta, joka jatkui näkymättömiin valon keskelle. Se näytti ainoalta tieltä eteenpäin.

John rohkaisi mielensä ja astui sillalle. Se tuntui tukevalta. Niinpä hän lähti kävelemään sitä pitkin valon täyttämän kuilun yli punaisten seinämien kohotessa äärettömyyteen hänen molemmilla puolillaan ja humisevan kuumuuden huuhtoessa hänen ympärillään.

* * *

Roger karjaisi tuskasta ja kaatui istualleen maahan.

”Roger!” hänen asetoverinsa huudahtivat yhteen ääneen ja syöksyivät tämän vierelle. ”Mihin sinua osui?”

”Olkapäähän”, Roger kirahti hampaidensa välistä tuskaisesti. Veri alkoi pulputa hänen haavastaan, ja hän huusi uudelleen.

”Pidä huolta hänestä”, Rotta sanoi, nousi uudelleen seisomaan ja jatkoi ampumista. John kumartui Rogerin ylle, repäisi suikaleen tämän hihasta ja kääri sen sotilaan olkapään ympäri tyrehdyttääkseen verenvuodon. Hampaat irvessä Roger kesti kärsimyksensä. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

Kului vain hetki, ennen kuin Rotta päästi samantapaisen äänen kuin Anthem kuollessaan ja kaatui velttona selälleen. Laukausten äänet lakkasivat, mutta jäivät kaikumaan ilmaan.

Roger ja John vilkaisivat toisiaan. He olivat viimeiset, jotka olivat jäljellä. Ja he tiesivät, että loppu oli lähellä.

”Roger…” John kuiskasi, ääni särkymisen reunalla keikkuen.

”Niin?” Roger vastasi hiljaa.

”Siellä talossa…” John keskeytti ja tasaannutti hengityksensä. ”Siellä talossa oli enkeli.”

Roger vain räpäytti silmiään.

”Siellä oli oikea, ilmielävä, siivekäs enkeli.”

”Enkeli? Ettet vain olisi nähnyt näkyjä?”

”Minä en nähnyt näkyjä”, John sanoi varmasti.

Roger nielaisi, ja hänen silmistään paistoi ilme, joka kertoi että hän uskoi Johnia.

Helpottuneena John jatkoi: ”Minä raiskasin hänet.”

”Sinä… raiskasit enkelin?”

”Minä raiskasin enkelin.”

Hiljaisuus. Sotilaat olivat kuulevinaan saksalaisten hengityksen. Aseita ladattiin. ”John… sinä…”

John sulki silmänsä, pudotti luodin kivääriinsä, nousi seisomaan, avasi silmänsä ja tähtäsi yhtä vihollista rintaan. Mutta ennen kuin hän ehti vetää liipaisimesta, ilmassa kajahti laukaus, kirkkaasti kuin kristalli olisi särkynyt, ja kaikki pimeni Johnin silmissä.


Luku 11
Tohtori Frentique ja Esgarathon


Kivisilta päättyi pieneen metallitasanteeseen, jossa ei ollut mitään kaiteentapaisiakaan ja jota kannatteli ilmassa sen jokaisesta kulmasta lähtevän metalliketjun lisäksi ilmeisesti jonkinlainen pylväs sen alapinnalla. Ainakin John epäili niin – vaikka hän ei sitä nähnytkään, olisi tasanne heilunut, jos pelkät ketjut olisivat pitäneet sen paikoillaan.

Hänen ympärillään avautui ihmeellinen ja kauhistuttava näky.

Punaiset valonsäteet eivät olleet hälvenneet hänen takaansa, joten hän ei nähnyt mitään siinä suunnassa. Mutta hänen edessään, alapuolellaan ja yläpuolellaan hän näki valtavan suuren kallioluolan seinämät, jotka kohosivat korkeuksien pimeyteen. Sen pohja oli suunnilleen seitsemänkymmenen metrin päässä hänen alapuolellaan, ja sen seinät nousivat muodostaen kapean kulhon, jonka reunoja John ei saattanut nähdä varjojen seasta.

Kaikkia pintoja värjäsi punaisen ja ruskean eri sävyt. Paikan täytti kilinä, nitinä ja kolina, läimäykset, humahdukset, huudot, tuskankiljaisut, askelten laahaus ja koko ajan taustalla pauhaava kohu. Ilma oli ummehtunutta ja tunkkaista, ja se haisi rikinkatkulle ja hielle. Siellä oli kuuma kuin saunassa, ja Johnin paita, joka oli jo ennestään hiestä märkä, liimautui tiukasti kiinni hänen ihoonsa. Nyt hän oli kiitollinen, ettei hänen kypäränsä ollut seurannut häntä tänne.

Luolan pohja kuhisi paidattomista, onnettomasti ähkivistä ihmisistä, jotka raatoivat lohduttomuuden keskellä epäinhimillisen raskaiden töiden parissa. He kantoivat isoja taakkoja tai jopa raahasivat niitä perässään ketjuilla, jotka oli sidottu heihin kiinni. He pyörittivät suuria rattaita ja koneistoja, joita seisoi joka puolella. He hakkasivat kallioseiniä tylsillä hakuilla. He rakensivat lisää toinen toistaan suurempia laitteita, joista monien koko oli sanalla sanoen kunnianhimoinen.

John näki epäselvästi heidän keskellään heitä hieman isompia, tummia hahmoja, joilla oli siivet selässään ja ruoskat käsissään. Värähtäen sotilas tajusi niiden olevan demoneja, jotka vahtivat töiden edistymistä. Tai pikemminkin pitivät huolen siitä, että orjilla olisi ikävät oltavat.

Surkeiden orjien joukossa oli myös omituisia, suuria ruosteen peittämiä kaivoja. John arveli, että orjat kävivät juomassa niistä, mutta juuri nyt niiden lähellä ei ollut ketään. Päinvastoin, kaikki tuntuivat välttelevän niitä.

Liikettä ei näkynyt ainoastaan pohjalla, vaan myös aukoissa luolan seinämissä, pelottavan huterilla ja lähes mahdottoman korkeilla rakennustelineillä, kallioon kaiverretuilla, kapeilla poluilla ja sadoilla samanlaisilla metallilavoilla, jollaisella Johnkin seisoi. Ja ilmassa lensi lisää demoneita, kaiken kokoisia ja muotoisia. Hän tunsi olevansa muurahaispesän keskipisteessä. Joka puolella hänen ympärillään kuhisi.

Yhtäkkiä yhdestä melkein suoraan hänen alapuolellaan olevasta kaivostaan alkoi kuulua pahaenteistä jyrinää, ja saman tien sieltä syöksähti tulipatsas korkeuksiin. Sen liekit paahtoivat ilmaa vain kymmenisen metrin päässä Johnin nenästä, ja niistä huokui paineaalto, joka olisi työntänyt hänet kumoon, ellei polttava kuumuus olisi tehnyt sitä ensin. Hän joutui kamppailemaan, ettei olisi tuiskahtanut alas koko lavalta.

Liekit katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. John jäi vatsalleen makaamaan huohottaen. Hetken hän pelkäsi, että oli pudottanut kiväärinsä alas.

Niin hän olikin. Se oli kadonnut lavalta, ja sotilas uskoi erottavansa pienen viivan alapuolellaan kivillä. Alas kurkistaessaan hän huomasi, että lavaa todellakin tuki rautapylväs, ja näki samalla epäluotettavan tuntuiset köysitikkaat, jotka lähtivät tasanteen reunasta ja laskeutuivat aivan alas asti. Ketään ei ollut ihan hänen alapuolellaan, ja hän epäili, ettei häntä välttämättä huomattaisi vaikka hän kiipeäisikin luolan pohjalle asti.

Ajatus oli täysin vailla järkeä, ja osaksi juuri sen vuoksi hän päätti toteuttaa sen.

Hän tarttui tikkaita kasassa pitäviin köysiin ja nykäisi molempia yhtä aikaa lujasti. Ne natisivat uhkaavasti mutta kestivät.

Mitähän minulle tapahtuu, jos kuolen helvetissä? John mietti synkästi. Hän ei uskonut tahtovansa ottaa selvää, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä hän heilautti vartalonsa reunan yli ja alkoi kiivetä huteria tikkaita pitkin alaspäin.

Se oli vaikeaa, sillä köysitikkaat heiluivat koko ajan vaarallisesti, ja jalansijan saaminen seuraavalta puolapuulta oli työn ja tuskan takana joka kerta. Lisäksi köydet näyttivät pelottavan vanhoilta, ja olivat kuluneet melkoisen paljon monesta kohdasta. Mutta nyt Johnilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin jatkaa kapuamistaan.

Puolessavälissä häneen iski niin kova kammo, että hänen oli pysähdyttävä, takerruttava tikkaisiin niin tiukasti kuin mahdollista ja suljettava silmänsä. Hetken ajan hän harkitsi takaisin kääntymistä, mutta se olisi ollut silkkaa järjettömyyttä nyt, kun ylös oli yhtä pitkä matka kuin alaskin. Ja koska kukaan ei ollut – luultavasti – huomannut häntä vielä, onnikin tuntui olevan hänen puolellaan.

Niinpä hän antoi sydämensä ja hengityksensä rauhoittua hetken ja jatkoi jälleen.

Viimein John pudottautui maan pinnalle metrin tai parin korkeudesta, ja oli niin onnellinen että heittäytyi paljaalle kalliolle makaamaan. Maailma pyöri hänen silmissään, ja luolan äänet olivat sekoittuneet yhteen epämääräiseksi kohinaksi.

Hän sulki silmänsä ja veti muutaman kerran syvään henkeä.

”Kas vain”, totesi ilkeä ääni hänen yläpuoleltaan. ”John Garrenshan se siinä.”

Johnin silmät rävähtivät auki. Sotilaan ylle oli kumartunut vanha mies, joka oli kalju lukuun ottamatta pitkiä, valkeita hiustukkoja jotka lähtivät hänen ohimoiltaan ja takaraivostaan. Hän oli hyvin laiha, ja hänellä oli isot silmälasit päässään. Hän hieroi leukaansa ja hymisi mietteliäästi.

”Minähän tunnen sinut!” John huudahti. Samassa hänen muistiinsa palasi kaikenlaista. Hän oli nähnyt tämän miehen ennenkin, ja nyt häntä ihmetytti, miksei hän ollut tunnistanut vanhusta jo Azithin kuvauksesta. ”Sinä olet Frentique!”

”Sinun kaltaisellesi sotamiehelle minä olen tohtori Frentique”, vanhus murahti. ”Olen yllättynyt, että muistat minut. Yleensä ihmiset unohtavat kaiken, mitä he ovat täällä nähneet, kun lähtevät.”

John huomasi vasta nyt, että vanhus piteli kädessään hänen kivääriään. Hän yritti muistella epätoivoisesti, oliko aseessa kuteja, kun Fretique käänsi piipun hänen otsaansa kohti.

”Nousehan ylös”, vanhus komensi. ”Meillä on paljon puhuttavaa.”

Nuristen John vääntäytyi jaloilleen ja seurasi Frentiquea – tohtori Frentiquea – orjien luo. Puolialastomat kurjat tekivät heille tilaa, niin että heidän eteensä avautui kulkuväylä luolan toiselle puolelle. Kukaan ei katsonut heihin päinkään, eikä kukaan keskeyttänyt töitään kun he kävelivät ohi. Hien, veren, virtsan ja ruosteen sekoituksen ällöttävä lemu tunkeutui Johnin sieraimiin yhä vahvempana sitä mukaa, mitä pitemmälle he kulkivat.

Sen vuoksi sotilaan oli vaikeampaa selvittää ajatuksiaan, mutta siitä huolimatta hän alkoi muistaa tarkemmin yhä useampia asioita. Tapahtumaketjut hahmottuivat hänen mielessään.

”Minua ei ikinä siirretty pois Ronderburgista, eihän?” hän kysyi.

”Ei”, Frentique vastasi lyhyesti.

”Minä kuolin siellä. Heti Azithin raiskattuani.”

”Aivan.”

”Ja jouduin tänne.”

”Aivan.”

John pudisti päätään. ”Mutta… vasta pari päiväähän sitten minä olin taistelutantereella. Roger kuoli, ja Artephin tuli hakemaan minua…”

”Se ei ollut oikea taistelutantere”, Frentique tokaisi. ”Juoksuhauta, viholliset, asetoverisi, kaikki oli pelkkää kuvitelmaa. Se oli helvetin yksi osa, jonne vääryyksiä tehneet sotilaat heitetään. Ikuiseen kidutukseen paikkaan, jota he eniten vihaavat.”

Se jätti Johnin tyhjän päälle. Hän ei pystynyt uskomaan vanhuksen sanoja tosiksi, mutta samalla tiesi että ne olivat täysin järkeenkäypiä ja olisivat selittäneet paljon. Sotilas ei todellakaan muistanut mitään ajasta Ronderburgin ja juoksuhaudan välillä. Hän muisti värähtäen tuntemattoman sotilaan punaisina säihkyvät silmät, ja sairashuoneen takana olevan oven takana avautuvan äärettömän pimeyden.

Hän oli rojahtaa maahan, mutta sinnitteli kuitenkin jaloillaan. Hän ei tahtonut antaa Frentiquelle sitä tyydytystä, ei tahtonut näyttää tälle heikkouden osoituksia.

”Minä… minä siis olen…” hän kähisi.

”Kuollut. Kuollut kuin kala.”

He saapuivat luolan toiselle puolelle. Seinämässä oli metallinen, kulmikas ovi, joka johti pimeään, kallion sisään porautuvaan käytävään. Sen päässä hohti heikko, punertava valo. ”Sisään”, Frentique sanoi uhaten sotilasta tämän omalla kiväärillä. John totteli ja asteli käytävään. Siellä haisi hieman raikkaammalle, ja siellä oli hieman viileämpi. Mutta vain hieman.

Käytävä ei ollut kovin pitkä. Se vei heidät pieneen, metallilla vuorattuun kammioon, jonka katossa roikkui ruosteenväristä hehkua levittävä lamppu. Keskellä huonetta seisoi ilmiselvä sähkötuoli. Sen käsinojat olivat kuivuneen veren peitossa.

Tuolin takana seisoi valtava, paholaismainen olento. Se oli kiiltävänmusta, lihaksikas ja siivekäs. Se kantoi yllään metalliketjuja ja nahkariekaleita, ja kädessään piikkinuijaa.

”Tämä on Esgarathon, Kuudennen Tason Orjamestari”, Frentique selitti viitaten murisevaan kammotukseen. ”Tämä ei ole kuitenkaan helvetin Kuudes vaan Viides Taso. Kutsuin hänet tänne, kun kuulin että olit tunkeutunut paikalle.” Vanhus hymyili pirullisesti. ”Olet tehnyt elämäsi ja kuolemasi suurimman virheen. Istuhan alas.”

Esgarathon harppasi Johnin viereen, tarrasi raa’asti hänen olkapäistään kiinni ja paiskasi hänet tuoliin karjahtaen. Sitten demoni sitoi hänen nilkkansa ja ranteensa siihen kiinni.

”Ette voi tappaa minua, kun olen jo kuollut”, John sihahti hampaidensa välistä. Hänen sydämensä hakkasi, ja hän pelkäsi että loppu oli tullut.

”Väärin”, Frentique korjasi. ”Me voimme tappaa sinut niin monta kertaa kuin meitä suinkin huvittaa. Me voimme kiduttaa sinut kuoliaaksi tuhannesti.”

Vanhus pisti kätensä povitaskuunsa ja veti sieltä esiin pitkän ja terävän lääkepiikin. Sen kärki kimalsi sähkölampun punaisessa valossa näyttäen veren peittämältä, ja sen sisällä oli kalmanvihreää nestettä. John avasi suunsa huutaakseen, mutta Esgarathon tukki hänen suunsa haisevalla rievulla ennen kuin ehti päästää inahdustakaan. Hän alkoi rimpuilla, mutta köydet olivat liian vahvoja.

”Pysy paikallasi”, Frentique kuiskasi. ”Saat vain itsesi täyteen reikiä tuolla menolla.”

Demoni repäisi hänen vasemman hihansa kokonaan irti paljastaen hänen käsivartensa. Kylmä piikki laskeutui hänen kyynärtaipeelleen ja lävisti hänen ihonsa.

* * *

Pimeys oli rikkumaton ja hiljainen, samoin kuin Johnin herätessä helvetissä kun Azith oli hänet sinne lähettänyt. Mutta tällä kertaa hän makasi puisella, tasaisella alustalla eikä rosoisella kalliolla.

”Minä taidan todellakin ansaita tämän”, hän mumisi hiljaa.

”Hiljaa nyt, tai herätät nuo pirut”, kuiskasi toinen ääni vastaukseksi aivan hänen yläpuoleltaan.

John säikähti pahemman kerran. Hän ei ollut kuullut mitään, mikä olisi viitannut jonkun muun olevan paikalla – rasahduksia, kahahduksia tai edes hengitystä. Ääni ei selvästi kuulunut Frentiquelle yhtään sen enempää kuin Esgarathonillekaan.

”Kuka sinä olet?” John kuiskasi hiljaa.

”Vain yksinäinen matkalainen”, muukalainen kertoi. ”Pidä äänesi matalana. Demonienkin täytyy nukkua, mutta heidän unensa on kevyttä. Korota äänesi, ja olet mennyttä.”

”Sano, kuka olet!” John komensi niin hiljaa kuin saattoi. ”Miten voisin muuten luottaa sinuun?”

Huokaus. ”Älä sitten luota. Mutta minä tunnen tien pois täältä. Artephin lähetti minut.”

”Artephin?”

”Seuraatko minua vai etkö? Päätä nopeasti!”

John harkitsi vain kaksi sekuntia. ”Seuraan.”

Hänen käteensä tarttui toinen, kylmä käsi, joka veti hänet jaloilleen. John ei nähnyt vieläkään mitään pimeässä, mutta tajusi maanneensa jonkinlaisella puisella korokkeella, kuin alttarilla. Häntä vedettiin eteenpäin, ja hän seurasi sokeasti.

”Miten voit tietää, mihin suuntaan olemme menossa?” John kysyi kuiskaten.

”Näen pimeässä.”

Kuinkas muuten, sotilas tuumasi.

Kaksikko hiipi mustuuden läpi. Heitä vastaan ei tullut mitään kiinteää, Johnin yhtymäkohdat maailmaan olivat kivilattia hänen saappaidensa alla, muukalaisen viileä ote ja viileä, hitusen tunkkainen ilma.

Sitten hän näki punaisia viivoja heidän edessään lattialla. Kun he lähestyivät niitä, John huomasi että kyseessä oli jälleen yksi pentagrammi.

”Näitä on täällä paljon”, muukalainen totesi. ”Paikan omistajat taitavat pitää niistä.”

”Olemmeko yhä helvetissä?” sotilas kysyi.

”Totta kai. Mutta emme kauaa. Astu pentagrammiin.”

”Mutta…”

”Nyt! Oitis!”

John ei vaivautunut kyselemään enempää. Hän veti syvään henkeä ja astui punaisen ympyrän sisään.

Tuttu tunne valtasi hänet, kun lattia katosi hänen altaan ja hän syöksyi pimeyden halki. Sitä kuitenkin kesti vain hetken – väsymys huuhtoi hänen ylitseen ja hän vajosi tajuttomuuteen.

* * *

Kaksi tummaa hahmoa seisoivat kukkulalla, joka kohosi metsän keskeltä. Oli yö, ja kirkas kuutamo valaisi mustaa maisemaa tuoden hieman esiin sen vihreitä sävyjä. Toinen hahmoista, lyhyempi, sanoi kirkkaalla nuoren neidon äänellä: ”Kiitos, kun toit hänet takaisin.”

Toinen hahmo kohautti olkiaan. ”Olet yhden palveluksen enemmän velkaa.” Hänen äänensä kuului nuorelle miehelle.

”Toivoisin, että voisin tehdä jotain hyväksesi…”

Ensimmäinen puhuja mietti hetken. ”Itse asiassa olisi yksi asia.”

”Teen mitä vain korvatakseni vaarat, joihin olet vuokseni joutunut”, neito sanoi muodollisesti.

”Se on yllätys. Sulje silmäsi.”

Neito teki työtä käskettyä. Mies nappasi maasta puunkarahkan ja iski toisen hahmon sumeilematta tainnoksiin sillä.

Terävät hampaat välähtivät yössä. ”Enkelin verta… sitä en olekaan vielä milloinkaan maistanut.”


Luku 12
Enkelin verta


Azith ravisti Johnin hereille. Sotilas käänsi kylkeään mumisten unisena, värähti sitten, avasi silmänsä ja nousi istumaan. He olivat jälleen metsässä, mutta tällä kertaa öisessä sellaisessa. Katseltuaan hetken ympärilleen John tajusi, että kyseessä oli se sama metsä, josta he olivat löytäneet oven kuolevaiseen maailmaan.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi kurtistaen kulmiaan.

”Percival pelasti sinut”, Azith vastasi. ”Näyttää siltä, että sinä olit enemmän avun tarpeessa kuin hän.”

”Siis se vampyyri?” John kysyi pöllämystyneenä.

”Niin, se vampyyri”, Azith sanoi sehän-on-aivan-itsestäänselvää -äänensävyllä. John huomasi enkelin olevan kalpeampi kuin tavallisesti, vaikka hänen ihonsa olikin aina ollut kovin vaaleaa.

”Missä hän nyt on?”

”En tiedä, karkasi johonkin”, Azith mutisi. ”Ei puhuta siitä.”

John nousi seisomaan.

”Tule, mennään kävelylle”, neito ehdotti ja tarjosi kättään.

* * *

”Tiedätkö, minä en ikinä herättäisi sinua keskellä yötä kuutamokävelylle.”

”Niin – koska minä olen tyttö ja sinä poika”, Azith vastasi hymyillen kiusoittelevasti. Se ärsytti Johnia. Vaikka hän nuori olikin, ei mikään ’poika’ kuitenkaan. ”Olen huomannut”, hän jupisi.

Hän oli odottanut äkäistä mutta leikkimielistä mulkaisua vastaukseksi, mutta saikin arvoituksellisemman, vakavan ilmeen sen sijaan.

He kävelivät käsi kädessä puuttomalla mäennyppylällä, joka kohosi metsän keskeltä. Mustarastaiden laulu kajahteli leudossa hämäryydessä kuutamon alla.

”Mikä tämä metsä on?” sotilas kysyi.

”Sen nimi on Metsä maailmojen välissä”, Azith kertoi. ”Se on porttiväylä, josta pääsee kaikkiin maailmoihin, tai ainakin useimpiin.”

”Taivaaseenkin?”

Enkeli nyökkäsi.

”Mitä Artephin kertoi sinulle?” John kysyi vaativaan sävyyn. ”Olet ollut arvoituksellinen turhan pitkään. Tahdon tietää, mitä oikein on tapahtunut.”

Azith mietti hetken aikaa, ilmeisesti harkitsi mitä kaikkea voisi paljastaa sotilaalle. Sitten hän alkoi selittää: ”Kaikki alkoi Ronderburgissa. Siellä eli paha tahto, joka sai saksalaissotilaat surmaamaan kylän asukkaat. Kun suojelusenkelisi sai tietää, että sinut oli lähetetty sinne, hän kiirehti kylään edeltä, ja löysi sieltä muinaisen pahuuden joka nujersi hänet.”

”Suojelusenkelini?” John kysyi, vaikka arvasi jo mitä Azith vastaisi. Hän tunsi kyyneleen silmäkulmassaan.

”Niin. Minä.”

”Azith, minä en voi ikinä kertoa miten pahoillani – ”

”Kuuntele vain”, enkeli keskeytti ankaralla äänellä. John nielaisi sanansa ja hiljeni. ”Sinä saavuit paikalle, ja pahuuden saastuttamana raiskasit minut”, Azith jatkoi. ”Se oli sinun syytäsi, kieltämättä. Sinä teit sen. Mutta et ole ainoa syyllinen. Maailmassa on voimia, jotka saavat ihmiset tekemään asioita, jotka…” Enkeli keskeytti vetääkseen henkeä. ”Joka tapauksessa niin tapahtui. Sitten saksalaiset piirittivät komppaniasi ja ampuivat sinut. Ja luonnollisesti sinut tuomittiin välittömästi teoistasi ja viskattiin helvettiin, tohtori Frentiquen käsiin.”

”Minä tapasin hänet”, John kertoi. ”Näin hänet helvetissä.”

Azith jatkoi piittaamatta keskeytyksestä. ”Mutta minä tiesin, että Ronderburgissa asui paha tahto, joka sokaisi sydämesi. Olin enkeleistä se, jonka olisi pitänyt halveksia sinua eniten, mutta silti olin ainoa, jonka mielestä et kuulunut ikuiseen kidutukseen.

Niinpä menin puhumaan Artephinille. Hän on aina ollut läheisin ystäväni, ja lisäksi serkkuni.

Kerroin hänelle, että aioin hakea sinut pois helvetistä. Hän vastusti ajatusta, ja sanoi: ’Frentique ei ikinä päästä sotilasta lähtemään, vaikka joku enkeli tulisikin häntä hakemaan.’ Mutta viimein sanoin, että menisin vaikka ilman hänen suostumustaan, joten hän lupautui auttamaan minua, joskin vastentahtoisesti.

Enkelit eivät voi mennä helvettiin siipiensä kanssa. Niinpä pyysin Artephinia leikkaamaan omani pois. Hän ei olisi tahtonut tehdä sitä, mutta suostui viimein. Kun pääsisin takaisin, saisin uudet, entisiä komeammat siivet.

Mutta kun laskeuduin helvettiin sinua etsimään, Frentique löysi minut ja ilkeyksissään tankkasi minut täyteen unohdusjuomaa. En muistanut enää edes olevani enkeli. Hän sulki minut tyrmäänsä, aikeenaan suorittaa minulla ’tieteellisiä’ kokeilujaan. Häntä kiinnosti demonien ja enkelien anatomia. Niinpä olimme molemmat ansassa hornan syvyyksissä.

Mutta kun viivyin kauemman kuin oli sovittu, Artephin huolestui. Hän seurasi minua helvettiin. Harmistukseen hän kuitenkin löysi sinut ennen minua. Hän olisi johdattanut sinut pois helvetistä, mutta tahtoi kiireellä löytää minut, joten hän tyytyi neuvomaan sinut tänne, Metsään. Ja loput taidat tietääkin.”

”Enhän”, vastasi John, joka oli epätoivoisesti yrittänyt pysyä Azithin kertomuksessa kärryillä. ”Kerro siitä vam- Percivalista.”

”En tiedä hänestä juuri mitään…”

”Miksi sitten lähetit minut takaisin helvettiin häntä pelastamaan, kaiken sen vaivan jälkeen minkä näit saadaksesi minut pois sieltä?” John kysyi ärtyneenä.

”Itse asiassa minä en pitänytkään sitä kovin hyvänä ajatuksena”, Azith tunnusti katsoen jalkojaan. ”Se oli Artephinin vaatimus. Hän piti vampyyriä korkeammassa arvossa kuin sinua – Percival sentään oli viime kädessä se, joka pelasti minut helvetistä. Mutta oli minulla syyni suostua siihen.” Enkeli kohotti kasvonsa ja loi pistävän, ankaran katseen sotilaaseen. ”Sinä ansaitsit vielä yhden käynnin helvetissä.”

John nielaisi. ”Ehkäpä niin.”

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mutta yöeläinten rapistelut ja kahistelut kuuluivat yhä heidän ympärillään, samoin kuin lintujen kaunis, heleä laulu. Äänetön kurkiaura lensi heidän ylitseen.

”Mitä nyt tapahtuu?” sotilas kysyi.

”Minä en tiedä, mihin sinä menet”, Azith vastasi suoraan. ”Luulisin, että kiirastuli odottaa sinua. Mutta minun tieni vie takaisin korkeuteen.” Enkeli osoitti heidän yläpuolellaan kimaltavia tähtiä hymyillen. Hänen oma, hento valonsa sekoittui täysikuun valoon.

”Ehkä me tapaamme vielä”, John lausahti.

”Ehkäpä.”

Enkeli katsoi häneen hymyillen, kumartui lähemmäs ja painoi kevyen suudelman sotilaan poskelle.

”Jää hyvästi, John Garrens”, enkeli sanoi.

”Hyvästi, Azith”, John mutisi.

Azith astui askeleen taaksepäin, väläytti sotilaalle vielä yhden, lempeän hymyn, ja sulki silmänsä.