Kuolema kävelee

Kuolema, kuolema tulee
Kylmä, kylmä tarraa
Luut kalpenevat kinoksella
Huurre ikkunalla lasisella

Oli jouluyö. Kylän tiet oli päällystetty pienillä, ruskeilla kivillä, joita reunustivat ohuet huurrerenkaat, ja katuojat olivat lumikasojen täyttämät. Sinertävät savujuovat kohosivat olkikattoisten talojen piipuista. Tähtikirkas taivas peitti valkeiden kukkuloiden ja havumetsien täyttämän maiseman yön pimeyteen, jota kirkas täysikuu valaisi. Kylmyys kurotti kylää kohti, ja kylmyyden edellä kulki tumma hahmo. Sillä oli yllään munkinkaavun tapainen, musta vaate, jonka helmat liehuivat vaikka ilma oli tyyni. Hahmo kantoi käsissään pitkää keppiä, jonka päässä oli jotain, joka kiilsi kuunvalossa.

Lapsi katsoo taivasta
Taivas katsoo lasta
Marraskuu oksat taittaa
Viikatemies pöydän kattaa

Marcus laittoi päänsä käsiensä väliin ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaa vasten. Hän oli lasin lämpimämmällä puolella, mutta talossa sisälläkään ei ollut turhan lämmin. Vaikka takassa olikin iloinen, leiskuva valkea, huone oli vetoinen kaikista pienistä raoista johtuen. Marcus oli tottunut siihen. Hän oli kymmenvuotias poika, joka asui yksin äitinsä kanssa ja teki työt, jotka hänen isänsä olisi tehnyt mikäli ei olisi kuollut susien raatelemana. Ruuasta teki tiukkaa, mutta heillä oli tarpeeksi jotta molemmat pysyivät hengissä. Talvet olivat pahimpia.

Tähdet tuikkivat kaukaisuudessa. Marcuksesta ne näyttivät olevan kovin lähellä, vaikka hän tiesikin taivaankannen olevan valtavan kaukana, vuorenhuippuja korkeammalla. Hän huokaisi hiljaa. Näky oli kaunis, eikä nälkä vähentänyt sen kauneutta. Hän osasi arvostaa hyviä asioita. Mutta kylmyys vaivasi häntä.

Jostain kuului raskasta koputusta, mutta se ei tuntunut tulevan niinkään ovelta kuin syvältä maan alta. Mutta Marcus ajatteli sen olevan vain kuvitelmaa; ehkä hän oli torkahtanut hetkeksi tähtiä tiiraillessaan.

Onko syy aseen, nälän vai kylmän
Mikä vain voi viedä elämän
Rutto, kolera ja naisen pahuus
Ja vaikka oma laiskuus

Tähdenlento kiisi kohti kaukaisuudessa siintäviä vuorijonoja. Marcus hymyili, sulki silmänsä ja risti kätensä. Hänen päänsä vaipui hiljaiseen rukoukseen, ja hänen huulensa muodostivat hiljaisuudessa muutamia sanoja. Sitten hän nosti katseensa. Tähdet näyttivät olevan niin lähellä... Marcuksesta tuntui, että jos ikkunan lasi ei olisi ollut hänen tiellään, hän olisi voinut koskettaa tuikkivia valopisteitä sormillaan.

On typerää säilyttää veistä korkean hyllyn päällä, varsinkin jos talossa asuu kissa. Tuo kissa oli kokonaan musta, mutta sen nimi oli Viiru. Se oli rakas niin Marcukselle kuin hänen äidilleenkin, ja siitä oli hyötyäkin, koska se piti hiiret poissa talosta.

Jouluyönä Viiru makasi hyllyn päällä, veitsen vierellä. Se heräsi johonkin kaukaiseen ääneen, venytteli makeasti ja töytäisi veitsen alas. Se oli tietenkin tupessa, mutta nahkainen tuppi oli ikivanha, kulunut ja risainen. Kun teräksinen veitsenkärki iskeytyi pojan ihoon, suojus antoi heti periksi. Veri roiskahti ikkunalle, rikkoen pimeyden väriharmonian ja muodostaen uuden, punaisen ja mustan kauniin asetelman. Kirkkaanpunaiset pisarat valuivat alas ikkunalaudalle.

Pian mustakaapuinen, viikatetta pitelevä hahmo käveli poispäin kylästä, ja poikansa menettäneen äidin vertahyytävä kiljaisu saatteli sen menoa. Siitä huolimatta hahmo hymyili itsekseen, tietäen että illan työt olisi pian tehty.

Kun kuolon terä välähtää
On urheimmankin aika älähtää
Mutta ei pimeää tule pelätä
Täytyy vain rohkeus kerätä