Marrasmies ja elonkorjuun teräs

Askeleet narskuivat lumessa. Oli pimeää, niin pimeää, ettei jalkoja, jotka askelsivat eteenpäin, voinut erottaa, vaikka valkea hanki kuulsikin omaa, kylmää valoaan. Puiden oksat riippuivat hievahtamatta kuin valokuvassa, ja kaukaisuudessa maalaukselliset, mustat pilvensuikaleet ajelehtivat yötaivaalla, joka oli kuin pimeyden ääretön meri, johon kaupunkien pienet valot kuvastuivat kalpeiden miniatyyrilamppujen lailla. Kuunsirppi oli niin terävä, että se näytti pelottavalta – siihen olisi voinut leikata sormensa.

Huurre peitti vaippaansa kaiken. Tammien kaarnaa peittivät valkeat läikät kuin aaltojen vaahtopäät.

Askeleet lähestyivät aukiota, joka seisoi keskellä tiheää, lehdetöntä lehtipuumetsää. Sen rajat olivat tarkat ja keinotekoiset, ja se oli täydellisen ympyrän muotoinen, vaikka kukaan ihminen ei ollut niitä valmistanut. Sen keskellä jökötti pitkä metallikeppi, jonka päässä paloi kirkas liekki, jonka kullanpunertava valo leikitteli lumen epätasaisilla pinnoilla, häilähdellen ja läikkyen, välähdellen ja tanssahdellen. Varjot kuroutuivat lähemmäs sauvaa ja sitten soihdun valo karkotti ne, ja ne alkoivat taas hitaasti lähestyä sitä, kuin meren aallot. Sitä kohti askeleet nyt kulkivat.

Sitten aukion valopiiriin astui tumma hahmo. Se oli laiha kuin luuranko, ja sitä peitti varjojen kehä, joka esti näkemästä sitä kunnolla. Se oli ihmisen kaltainen, joskin ehkä pitempi, ja sitä seurasi mustan viitan helma, joka liehui tuulessa jota ei ollut.

Se käveli aukion keskelle, ja valo pakeni sen ympäriltä, ja sulkeutui taas sen takana, muodostaen pimeyden sen ympärille. Se ei piitannut, vaan harppoi nopeasti metallisauvan luo.

Sauva oli yhtä pitkä kuin hahmo. Sen tuli ei valaissut varjoja hahmon ympärillä, eikä sen kasvoja olisi voinut nähdä, vaikka paikalla olisi ollutkin joku muu.

”Iltaa, viikatteeni, rakas sielujen kerääjäni, uskollisista uskollisin, pettämätön ja murtumaton”, sanoi ääni varjoista. Se oli yhtä aikaa matala ja korkea, epäinhimillinen ja silti ymmärtäväinen ja ystävällinen, kylmä ja haalea samanaikaisesti vaikka lämpöä siinä ei ollut, ja siinä oli kuivuutta ja ironiaa joka oli kätketty kauniin synkkyyden verhon taakse. Sanat eivät olleet mitään kieltä, ja kaikkia kieliä. ”Olen tullut sinua noutamaan, jotta sinä voisit noutaa heidät.”

Silloin metallin sisältä kumpusi toinen ääni, kylmempi, välinpitämättömämpi ja tunteettomampi, jossa ei ollut niitä kerroksia joita varjohahmo puki puheeseensa. Se ei ollut ihmisen ääni, vaan selvästi metallin ja luonnon elementtien, esineen ja elottomuuden ääni. ”Siis ota minut, ja vie minut heidän luokseen. Siellä teemme sen, mikä meidän täytyy tehdä joka yö ja joka päivä, missä Kuoleman täytyy korjata satonsa minun teräkselläni.”

Varjoista työntyi esiin käsi, jossa ei ollut lihaa sen enempää kuin ihoa tai suoniakaan. Se oli pelkkää luuta, joita sitoi yhteen jokin, jota ei voinut nähdä silmin. Luurankokäsi tarrasi vahvasti ja vikkelästi metalliseen sauvaan, ja äkkiä se ei enää ollutkaan metallia vaan tummaa, käyrää puuta, ja sen päässä ei palanut liekki vaan sen tilalle oli ilmestynyt pitkä, sinistä, yliluonnollista valoa kiiltävä terä.

Kuolema poimi viikatteensa maasta, kääntyi ja lähti.