Seitsemässadaskolmaskymmenestoinen yö

Seherazade kohotti huvittuneena katseensa. Vaalean ruusunpunainen huntu kätki hänen hymynsä. ”Tarina ei kerro sitä”, hän vastasi kiusoittelevasti sulttaanin kysymykseen. Kuningas närkästyi, ja hänen huulensa kiristyivät. Hän ei ollut mielissään, jos ei saanut tietää jotakin.

”On jo myöhä”, sulttaani totesi vilkaisten ulos marmorireunusteisesta ikkunasta. Kuunsirppi hohti valkeana sametinmustalla taivaalla timantin kaltaisten tähtien keskellä. Kalkkikivestä rakennetut tornit ja kullatut sipulikupolit kimalsivat hennosti sen lempeässä valossa. ”Ehkäpä meidän kannattaisi käydä jo nukkumaan.”

Seherazade ei hätääntynyt. Tämä oli käyty läpi varmaankin jo satoja kertoja, ja hän tiesi ettei sulttaani todella tahtonut nukkumaan. ”Oletko varma?” hän kysyi. Hänen äänensä tihkui viekoittelevuutta. ”Vai tahtoisitko kenties kuulla toisen tarinan?”

Bagdadin hallitsija tuhahti. ”Olen tyytymätön edelliseen”, hän ilmoitti kohottaen kuninkaallista leukaansa. ”Kerro minulle toinen. Ja sen olisi parempi olla mukavampaa kuunneltavaa.”

”Hyvä on”, Seherazade naurahti ja kävi takaisin makuulle punaiselle divaanilleen. Hän laski päänsä pehmeälle silkkityynylle ja kysyi: ”Mistä tahtoisit kuulla?”

Sulttaani mietti hetken aikaa kävellen ympyrää huoneen vaalealla laattalattialla ja sivellen katosta roikkuvia, läpinäkyviä verhoja sormillaan. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän asettui omalle, siniselle divaanilleen vastapäätä vaimoaan. ”Kerro sormuksesta, jonka paha taikuri antoi Aladdinille.”

Seherazade pyöritti silmiään. ”Taasko Aladdin?” hän kysyi tuskastuneena kuin olisi puhunut pikkulapselle, joka tahtoi kuulla saman sadun yhä uudelleen.

”Ei”, sulttaani korjasi, ”vain hänen sormuksensa. Kuka sen teki? Mistä sen voima oli peräisin?”

Seherazade kieputteli pitkiä, korpinmustia hiussuortuviaan kalpeissa sormissaan mutisten mietteliäästi. ”Hyvä on”, hän sanoi sitten. ”On totta, että sormuksen takana on tarina.”

Sulttaani hymyili. ”Tiesinhän.”

Seherazade rykäisi, kokosi hetken ajatuksiaan ja aloitti sitten tarinansa:

”Kauan sitten, sulttaani Harud ar-Rashidin hallitusaikana, eli Bagdadissa eräs kultaseppä nimeltä –”

”Bagdadissa? Täällä?” sulttaani keskeytti. ”Aladdinhan oli kiinalainen!”

”Tahdotko sinä kuulla tämän tarinan vai et?” Seherazade tokaisi turhautuneena. Sulttaani sulki suunsa ja neito jatkoi kertomusta.

*

…Kultaseppä nimeltä Jadien. Hän oli mies jolla oli vähän rahaa ja paljon perhettä. Hän oli leski, sillä hänen vaimonsa oli hukkunut mereen, ja niinpä hänellä oli neljä puoliorpoa lasta elätettävänään. Lisäksi hänen äitinsä ja enonsa asuivat hänen luonaan, joten hänen täytyi paiskia kovasti töitä ansaitakseen elanto itselleen ja rakkailleen. Joka päivä hän heräsi varhain kuumentamaan ahjonsa – hänen sepänpajansa sijaitsi hänen oman kotinsa kellarissa. Iltaan saakka hän takoi moninaisia koruja, ja valoi koristeita esineisiin.

Hän oli hyvin taitava, ja hänen käsissään muotoutui ihmeellisiä kalleuksia, mutta itse hän ei niistä juuri hyötynyt, sillä kulta ja hopea, joita hän työkseen muovasi, eivät olleet hänen omaansa. Ne toimitti hänelle rikas kauppias, jolle hän maksoi pääosan tuloistaan vastineeksi.

Eräänä kuumana, kesäisenä päivänä hänen pajaansa asteli pitkä ja laiha mies, joka oli verhoutunut kalliisiin silkkivaatteisiin ja jolla oli pitkä pujoparta. Hänellä oli ylhäisen ruhtinaan eleet ja tavat, ja hän katseli Jadienin työkaluja ja hohtelevia jalometalleja kuin ne olisivat olleet tuhkaa. Köyhä kultaseppä käsitti, että hänen pajaansa oli saapunut rikas ja korkea-arvoinen henkilö, ja häntä hävetti esiintyä likaisessa nahkaesiliinassaan tämän edessä.

Hän astui esiin ahjonsa takaa ja kumarsi syvään. ”Hyvää päivää, arvon herra”, hän tervehti vierasta. ”Minä olen kultaseppä Jadien. Miten voin palvella teitä?”

Mies hymyili lempeästi ja viittasi Jadienia seisomaan suorassa. ”Minä olen prinssi Nafir”, hän kertoi. ”Olen kuullut sinun olevan Bagdadin taitavin kultaseppä, ja tulin luoksesi koska tarvitsen hyvin erikoislaatuisen kultasormuksen, jota en tahtoisi kenenkään muun takovan.”

Jadien nielaisi. ”Mitä vain, Teidän Ylhäisyytenne”, hän sanoi. ”Millaisen sormuksen tahdotte?”

”Sormuksen, johon on vuodatettu hengen verta”, prinssi kertoi juhlallisesti.

”Mutta…” Jadien ähkäisi. ”Ei minun kaltaisellani sepällä ole varastoissa henkien verta.”

”Ei tietenkään”, prinssi naurahti. ”Ei, sinun tulee etsiä henki ja vuodattaa pisara sen verta.” Kun Jadien avasi suunsa väittääkseen vastaan, prinssi keskeytti hänet: ”Se on helppoa, kunhan noudatat tarkasti kaikkia ohjeitani. Meren rannalla, lähellä An-Ran-Tardin kylää, sijaitsee kallioluola, jonka vesi peittää. Sinun tulee matkata sinne, sukeltaa luolaan ja juoda taikajuoma, joka tekee sinut näkymättömäksi henkien silmiltä. Tässä luolassa asuu demoni nimeltä Fridjinn. Viillä sen jalkaa veitsellä ja ota veripisara talteen lasipulloon, ja näkymättömyytesi turvin sukella ulos luolasta. Palkkiosi on oleva ruhtinaallinen, niin ettei sinun eikä perheesi enää tarvitse milloinkaan kärsiä köyhyydestä. Mikäli otat tehtävän vastaan, saat etukäteenkin pussin kultaa, jotta sinulla on varaa vuokrata kameli ja matkata An-Ran-Tardiin.”

Jadien hieroi leukaansa. Hän olisi toki mielellään laittanut henkensä alttiiksi perheensä tähden, mutta jos paha henki surmaisi hänet vihoissaan, hänen rakkaansa joutuisivat kerjuulle. Viimein velvollisuudentunto – ei ahneus – vei voiton, ja Jadien suostui tehtävään.

Prinssi Nafir hymyili ystävällisesti. ”Arvasin, että olisit kunnon mies”, hän sanoi, kaivoi vaatteidensa laskoksista nyrkin kokoisen pussin ja ojensi sen kultasepälle. Se oli täynnä kimaltavia kolikoita.

”Tässä on taikajuoma, joka muuttaa sinut näkymättömäksi”, Nafir lisäsi ja antoi Jadienille pienen, mustaksi maalatun lasipullon jonka korkki oli sinetöity. ”Kun juot sen, henget eivät voi aistia läsnäoloasi. Lumous rikkoutuu, kun taputat käsiäsi. Mutta varo, sillä kun kuka hyvänsä taputtaa lähelläsi, olet jälleen omillasi.”

Jadien pisti pullon taskuunsa ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.

”Vuodata Fridjinnin veripisara kultasormuksen jalokiven sisään”, Nafir neuvoi. ”Tulen kahden viikon kuluttua katsomaan, oletko onnistunut tehtävässäsi, ja saat silloin palkkiosi.” Sitten prinssi kääntyi ja lähti.

Kuullessaan, mihin kammottavaan tehtävään Jadien oli mennyt lupautumaan, hänen äitinsä purskahti itkuun. Hänen enonsa, vanha mutta urhea mies, joka oli palvellut nuorempana armeijassa, tarjoutui tulemaan mukaan Jadienin matkalle, mutta seppä kieltäytyi viemästä tätä lähelle vaaraa. Neljä lastaan hyvästeltyään hän osti prinssin antamalla kullalla kamelin, ruokaa ja juomaa matkaa varten ja lähti ratsastamaan merta kohti.

Neljän päivän matkanteon jälkeen hän tunsi suolaisen tuoksun nenässään ja näki sinisen ulapan levittäytyvän edessään. Hän ratsasti An-Ran-Tardin pieneen, uneliaaseen kalastajakylään, jätti kamelinsa sinne majatalon talliin ja marssi sitten hiekkarannalle, jonka vierellä kylä seisoi.

Ranta kimmelsi korkean auringon valossa valkeana, kuin jokainen hiekanjyvä olisi ollut pieni helmi. Jadien katseli hetken ympärilleen ja näki sitten punaisia, korkeita kallioita vähän matkan päässä. Hän käveli niiden luo, ja hetken aikaa tutkittuaan niitä hän näki mustan aukon kivessä, kirkkaan veden alla metrin tai parin syvyydessä.

Hän veti syvään henkeä, tietäen että tämän jälkeen ei enää olisi paluuta. Ajatellen lapsiaan hän mursi Nafirin antaman pullon sinetin ja joi pullon tyhjäksi. Hän tunsi sormenpäidensä kihelmöivän, mutta ei muuttunut näkymättömäksi. Lumous toimi ilmeisesti vain henkiä vastaan. Sitten kultaseppä riisui paitansa, laskosti sen hiekalle, otti kenkänsä jaloistaan, veti syvään henkeä ja sukelsi meriveteen. Se oli kylmää, mutta kesäisen auringonpaahteen jälkeen vain virkistävällä tavalla.

Silmiään avaamatta Jadien tunnusteli sormillaan vedenalaista kallioseinämää kunnes löysi ihmisenmentävän aukon. Hän ui siitä sisään. Ilmeisesti sen takana oli jonkinlainen meren valtaama, luonnon muovaama tunneli.

Hetken aikaa uituaan, kun happi alkoi jo loppua hänen keuhkoistaan, hän nousi veden pintaan henkeään haukkoen ja näki olevansa hämärässä kallioluolassa. Se oli suuri kuin ihmisen rakentama sali, mutta kaikki pinnat olivat rosoisia ja selvästi hiomattomia. Pimeyden paikasta karkotti katosta pyrstöstään riippuva suuri kalanraato, jonka sisällä hehkui kirkas, valkoinen valo.

Luolan sisältö sai Jadienin haukkomaan uudelleen henkeään. Se oli nimittäin täynnä valtaisia kasoja kulta- ja hopeakolikoita, koruja, marmorisia patsaita, jalokiviä ja lukittuja aarrearkkuja. Kalleudet oli pinottu keoiksi kuin arvoton romu. Vaikka Jadien oli kultaseppä, hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon aarteita.

Hän olisi kenties saattanut kahmia taskunsa täyteen ihmeellisiä arvoesineitä, ellei niillä olisi ollut vartijaa. Henki Fridjinn nimittäin nukkui yhden säihkyvän kasan päällä tuhisten tyytyväisenä. Hän oli suurikokoinen, ja hänen ihonsa oli kauttaaltaan vihreä. Hänellä oli yllään liivi, joka paljasti hänen pullistelevat lihaksensa. Jadien ymmärsi, että tämän olennon kanssa ei ollut leikkimistä. Onneksi paikalla ei ollut ketään, joka olisi voinut taputtaa käsiään.

Hänen tehtävänsä vaikutti pelottavan vaikealta, mutta hän aikoi ainakin yrittää. Niinpä seppä veti veitsensä tupesta ja lähti urheasti hiipimään nukkuvaa henkeä kohti.

Juuri silloin hänen kämmenselälleen laskeutui hyttynen, joka yritti pistää häntä. Unohtaen Nafirin ohjeet Jadien läimäytti sen kuoliaaksi. Samassa Fridjinn havahtui, avasi silmänsä ja nousi hetkessä ilmaan tuijottaen vihaisesti tunkeilijaa, joka perääntyi kauhuissaan luolan seinämää vasten.

”Kuka sinä olet, kun kehtaat häiritä untani?” henki jylisi.

”Vain viaton kultaseppä”, Jadien vastasi.

Fridjinn naurahti pilkallisesti. ”Kerrohan sitten, mitä viaton kultaseppä tekisi mahtavan Fridjinnin luolassa?”

Jadien pudisti päätään, liian peloissaan puhuakseen. Silloin henki lipui ilman halki hänen eteensä, tarttui hänen otsaansa paksuilla, vahvoilla sormillaan ja luki hänen ajatuksensa.

”Ahaa”, henki totesi. ”Se lurjus, Nafir, siis on lähettänyt sinut.” Se hymyili ilottomasti. ”Sinun tulisi tietää, että hän on paha mies, joka pyrkii anastamaan aarteeni. Jos hän saisi tipankin vertani haltuunsa, hän voisi orjuuttaa minut ja ottaa koko valtakunnan haltuunsa.”

Jadien kavahti. ”Minä en tiennyt sitä!” hän uikutti.

”Etpä tietenkään”, Fridjinn murahti päästäen irti ja taputti poloisen kultasepän päälakea. ”Minä annan sinulle anteeksi ja päästän sinut elävänä menemään, mikäli suostut tekemään vastapalveluksen minulle.”

Empimättä Jadien nyökkäsi, peläten henkikultansa puolesta. ”Mitä minun tulee tehdä?”

”Teeskentele, että olet onnistunut tehtävässäsi, kun Nafir tulee luoksesi”, Fridjinn selitti. ”Mutta annakin hänelle tavallinen sormus, jossa ei ole taikaa. Kun hän kokeilee, toimiiko sormuksen voima, minä tulen näkymättömänä hänen vierelleen ja toteutan hänen tahtonsa, niin että hän kuvittelee omistavansa oikean taikasormuksen. Sitten hän tulee luolaani minua vangitsemaan, mutta sormus onkin tehoton eikä hänestä ole minulle vastusta.”

Suunnitelma vaikutti riskialttiilta Jadienin mielestä, mutta hän ei missään tapauksessa aikonut alkaa väitellä Fridjinnin kanssa. ”Hyvä on”, hän myöntyi, ”teen kuten tahdot.”

Fridjinn hymyili. Hän näytti paholaismaiselta valokalan kelmeässä valossa. ”Erinomaista”, hän sanoi. ”Ilta hämärtyy. Me lennämme yön turvin Bagdadiin, ja sinä saat takoa sormuksen. Kun Nafir tulee aarrettaan vaatimaan, yski kolmasti niin tulen luoksesi todistamaan, että sormus on aito.”

Jadien nyökkäsi uudelleen, vaikka värisikin siitä pelosta, että jokin menisi pieleen ja hän joutuisi prinssin tai hengen – tai molempien – viholliseksi. Fridjinn tarttui sepän ranteeseen ja napsautti sormiaan. Siinä samassa valkea sumu nousi kuin tyhjästä ja kietoutui tiiviisti heidän ympärilleen, niin ettei Jadien nähnyt hetkeen mitään muuta kuin valkoista. Kauhukseen hän tunsi jalkojensa kohoavan maasta, ja ainut yhtymäkohta mihinkään kiinteään oli hengen tiukka puristus hänen ranteessaan, eikä se tuntunut kovinkaan lohdulliselta.

Tätä sokeutta ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa. Hetken kuluttua sumu hälveni ja Jadien tunsi tasaisen lattian jalkojensa alla. Hän näki seisovansa omassa sepänpajassaan. Fridjinn päästi hänestä irti ja liiti ihastelemaan astioita, joissa seppä säilytti valmistamiaan kultaesineitä.

”Nyt tao sormus”, henki komensi. Jadien totteli oitis. Hän kuumensi ahjonsa, valutti kultaa muottiin ja alkoi suurella tarkkuudella luoda siitä sormusta. Fridjinn tarkasteli sepän työntekoa hänen olkansa yli. Jadien upotti koruun suuren, punaisen jalokiven.

Kun sormus oli valmis, Fridjinn nyökkäsi tyytyväisenä ja katosi tyhjään ilmaan. Hetken Jadien epäili nähneensä unta, mutta koska sormus oli todellinen, hän ymmärsi paremmin. Hän piilotti kultasormuksen hyvään talteen muiden korujen joukkoon ja kävi nukkumaan rättiväsyneenä ja onnellisena, että sai jälleen nähdä perheensä.

Kymmenen päivää kuluivat nopeasti, ja Jadienia jännitti päivä päivältä enemmän Nafirin paluu. Hän kertoi äidilleen ja enolleen kaiken tapaamisestaan hengen kanssa ja sopimuksesta, jonka oli tehnyt tämän kanssa, ja vaikka he huolestuivatkin kovasti kuullessaan Jadienin seikkailusta, olivat he kuitenkin hänen tukenaan noiden kymmenen jännittyneen päivän ajan.

Sitten prinssi Nafir tuli hakemaan sormustaan. Ylhäisenä kuin ennenkin hän asteli sepänpajaan ja kysyi: ”Oletko tehnyt kuten käskin?”

”Olen, täsmälleen”, Jadien sanoi. ”Viilsin veitselläni hengen jalkaa ja kätkin veripisaran tähän jalokiveen”, hän kertoi ojentaen kultaista sormusta, jonka kivi kimalteli kirkkaana.

Nafir hymyili voitonriemuisesti, ja hänen silmänsä kiiluivat kun hän otti esineen käteensä. Hän pisti sen sormeensa ja kohotti kätensä korkealle.

”Fridjinnin veri”, hän messusi juhlallisesti, ”palkitse tämä kultaseppä siitä hyvästä työstä, jonka hän on tehnyt.”

Siinä samassa Jadienin jalkoihin ilmestyi kasa kultakolikoita. Hän haukkoi hämmästyneenä henkeään, ja kuvitteli hetken että sormus todella oli maaginen. Mutta sitten hän ymmärsi, että Fridjinn oli huoneessa näkymättömänä ja taikoi kullan tyhjästä.

Kullan nähdessään Nafirin hymy levisi entisestään. ”Erinomaista”, hän kuiskasi. ”Olet tehnyt työsi ja saanut palkkiosi, arvon kultaseppä”, hän totesi, nyökkäsi, kääntyi ja lähti pajasta viitta liehuen.

Jadien otti riemuissaan kullan. Sitä oli niin paljon, että hän sai sillä maksettua kaikki velkansa, eikä hänen tai hänen perheensä enää tarvinnut milloinkaan nähdä nälkää.

*

Seherazade haukotteli maireasti kuin kissa, ja venytteli solakoita raajojaan. ”Minua väsyttää”, hän totesi, ”ja tarinaa on vielä paljon jäljellä.” Hän iski silmää sulttaanille. ”Emmekö kävisi nukkumaan, niin että voin myöhemmin jatkaa kertomusta kirkkaalla mielellä, etten sotkeennu sanoissani?”

Sulttaani kurtisti kulmiaan, ja sitten hänen kasvonsa sulivat hymyyn. ”Totta kai, rakkaani”, hän vastasi. ”Vaikka en ymmärräkään, miten tämä sormus saattoi olla sama, jonka Aladdin myöhemmin sai taikurilta; sillä eihän sillä ollut todella taikavoimia.”

Seherazade hymyili salaperäisesti. ”Sehän sinulle selviää ensi yönä”, hän sanoi, tietämättä todellisuudessa itsekään miten jatkaisi tarinaansa prinssi Nafirista ja Fridjinn-hengestä.

He nousivat divaaneilta, ottivat toisiaan käsistä ja kävelivät makuuhuoneeseen. Valkea kuunsirppi, kuin pettyneenä siitä, että tarina oli loppunut, verhoutui mustaan pilveen.