Se oikea

1. Joonas


Silmät kaartelivat ympärilläni ja moukaroivat minua sähköisillä äänivalleillaan. Äärettöminä portaina kohoavat tummat silmänräpäykset porautuivat mieleni tyhjiöihin ja täyttivät ne vellovalla nerokkuudella. Värit kieppuivat, sulautuivat, muodostivat kuvioita ja verkkoja ja liukenivat avaruuteen.

Isä tuli keittiöön ja teki sarkastisen kommentin soivasta musiikista. Kurtistin kulmiani hieman ärsyyntyneenä ja katsoin häntä. ”Tämä ei ole sellainen levy, jonka voisi vain laittaa soimaan taustamusiikiksi ja unohtaa sinne”, sanoin. ”Sitä pitää kuunnella ja siihen pitää keskittyä, ennen kuin siitä tajuaa mitään. Mutta sitten se kuulostaa sitäkin hienommalta.”

”Ei se ole musiikin tarkoitus”, hän vastasi.

”Väärin. Se ei ole viihteen funktio, mutta musiikki voi levitä viihteen rajojen ulkopuolelle”, totesin älykkäästi ja mutustelin aamupalaleipää. Avasin lehden elokuvasivut. ”Hei, Lithgardenin uusi elokuva on tullut teattereihin!” innostuin. Katsoin taas isää. ”Siinä on sellaista viihdettä, jonka voi tajuta asiaan vihkiytymätönkin”, virnistin hänelle.

”Eli jotain järjetöntä kaahailua ja ammuskelua”, hän tuhahti.

”Jotain sinne päin kai”, mutisin epämääräisesti tungettuani loput sämpylästä kitaani, hyppäsin ylös ja juoksin kännykälleni. Otin puhelun Matille.

”Joonas tässä terve”, sanoin. ”Balrog Killer 3 on juuri tullut elokuvateattereihin!” Olimme odottaneet sitä kuin kuuta nousevaa. ”Mennäänkö tänä iltana?”

Matti kuulosti selvästi vaivaantuneelta. Tiesin heti, että leffa saisi odottaa ainakin huomiseen. ”Mikä hätänä?”

”Minulla on treffit”, hän paljasti.

”Vau! Kenen kanssa?”

”Yhden Sussun. Hän on lukion ensimmäisellä.” Hän oli iloinen, vaikka hänen äänensävynsä olikin pahoitteleva. Ymmärsin hänenkin haluavan tulla elokuviin, mutta ymmärsin myös, ettei uutta tyttöystävää kannattanut ensimmäisenä viedä Balrog Killer kolmosta katsomaan. Nyökkäsin, vaikkei Matti sitä voinutkaan nähdä. ”Okei. Mennään huomenna, pääasia että se on vielä ykkösessä. Onnea treffeille!”

Matti hymyili (tiesin sen). ”Kiitos.”

”Millainen hän on?”

”No…” Häntä ujostutti. Ymmärsin. Joku oli rakastunut. ”Hänkin on sillä nettisivulla, jos muistat… se missä minä aina hengailen. Huomasin, että hän on meidän koulusta, ja…”

Minäkin hymyilin. ”Okei. Onnea”, toistin. ”Moi.” Painoin nappia. Levy loppui pitkän, hypnoottisen soinnun katketessa kuin veitsellä leikaten. Painostava hiljaisuus valtasi huoneeni varsin häiritsevästi.

Olin onnellinen ystäväni puolesta, mutta en voinut olla tuntematta toisen treffien koskettavan sisälläni jotain, jota en tiennyt minussa olevankaan. Mietin hetken aikaa istuen sänkyni reunalla ja katsellen Nightwishin julistetta. Sitten nousin, käynnistin koneen ja aloin naputella Word-asiakirjaan tuntemuksiani. Kaikki pitivät päiväkirjan pitämistä tyttöjen juttuna, mutta se auttoi minua järjestelemään ajatuksiani ja käyttäytymään järkevästi.

Olin mustasukkainen, niin outoa kuin se olikin. Miksen minä ollut käynyt kertaakaan treffeillä sen jälkeen, kun erosin Laurasta? Olin niin yksinäinen kun olin… yksin. Minun jos kenen pitäisi saada uusi tyttöystävä. Minulla ja Lauralla oli mennyt niin hyvin kun meillä oli mennyt hyvin, ja se jo todisti että olin hyvä seurustelukumppani. Tai ainakin sellainen, että ei pitäisi olla mahdotonta saada jotakuta uutta.

Mutta missä oli se sopiva kandidaatti? En tuntenut ketään, jonka kanssa haluaisin olla. Kukaan tyttö ei ollut kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Ei kukaan.


2. Maria (679,9 kilometrin ja kolmen vuoden päässä)


Isosleirin puheensorina alkoi himmetä yöhön valojen mukana, kun porukat kävivät sisään huoneisiinsa peuhaamaan tai nukkumaan. Silloin tällöin jostain kuului iloinen kiljahdus. Välillä olin erottavinani Salon ja Pihkamäen kiihkeän rakastelun äänet hempeän tuulen suhinan seasta, mutta se saattoi olla kuvitteluani. Tiesin heidän tekevän sitä, joten oletin myös kuulevani sen. Ajatus sai minut hymyilemään, mutta se myös tavallaan satutti. Minäkin olisin halunnut jakaa tämän kauniin, leudon kesäyön jonkun kanssa.

Kun Mari tuli minua kohti varjoista, tarkensin ajatusta – jonkun pojan kanssa. Me olimme Marin kanssa kuin paita ja peppu, Mari ja Maria aina yhdessä kikattamassa. Kaikki tiesivät meidän olevan erottamattomia, parhaita kavereita. Mutta juuri nyt hän ei tuntunut riittävän. Hän ei voinut antaa minulle sitä, mitä kaipasin.

”Hei”, hän sanoi, hieman epävarmasti. Hän vaistosi, etten ollut aivan kunnossa. (Meillä oli sellainen tapa. Tiesimme toistemme ajatukset vaikka puhelimen välityksellä.)

”Hei.”

”Mitä kuuluu?” Kenen tahansa muun esittämänä kysymys olisi tuntunut välinpitämättömältä tervehdykseltä. Mutta kun se tuli Marilta, tiesin hänen tarkoittavan sitä. Hän tiesi, että kysymys oli paikallaan, sillä minulle kuului jotain huonoa.

”Minulla on ikävä poikakaveria”, tunnustin heti hiljaa.

”Ai Petriä?” hän kysyi silmät laajeten.

”Ei, ei Petriä. Poikakaveria. Niin kuin geneeristä poikakaveria. Minä haluaisin olla jonkun kanssa.”

Hän ymmärsi ja nyökkäsi. ”Mikset sitten ole?”

”No kun ei ole ketään kivaa…”

”Höpsis. Et vain näe ihmisistä niitä kivoja puolia”, hän väitti. Tiesin hänen olevan osittain oikeassa, mutta se ei ollut niin yksinkertaista. En jaksanut ruveta selittämään, eikä siihen ollut tarvettakaan. Hän oli jo tajunnut ongelman ytimen. Olin siitä hänelle loputtoman kiitollinen. Samoin kuin lohdutusyrityksistä. Tahdikkaasti hän vaihtoi puheenaihetta. ”Luin, että uusi Lithgarden-filmi on tullut. Balrog Killer nelonen.”

”Oi! Kolmonen oli aivan paras!” hihkaisin, melkein unohtaen kaipuuni.

”Yäk”, Mari sanoi ja näytti kieltään. ”Se verinen, järjetön fantasiakauhuleffa? Minä en tajua, miten sinä voit oikein tykätä sellaisista. Nehän ovat ihan hirveitä. Ja kuulemani perusteella nelonen ei ole yhtään sen parempi. Lopettaisivat jo niiden tekemisen.”

”Kirjoitanhan minä päiväkirjaakin”, minä hymyilin. ”Ja sehän on pikkutyttöjen hommaa.”

”No älä muuta”, hän sanoi leikillään pyörittäen silmiään. ”Se on ihan yhtä outoa. Sinä oletkin ihan kummallinen.” Hän hymyili ja pökkäsi minua kylkeen. ”Minun kumma Mariani.”

Hymyilin, mutta en tullut vielä juurikaan paremmalle tuulelle. ”Hakisitko minun MP3-soittimeni?” pyysin. Hän kipaisi matkaan ja palasi pian. Laitoin Crystalmirin levyn soimaan. Se kuulosti vieläkin tosi hyvältä. Se oli niitä levyjä, joita piti kuunnella ja joihin piti keskittyä ennen kuin niistä tajusi mitään, mutta sitten ne kuulostivat sitäkin hienommilta.

Hyräilin sanoitusten mukana, ja Marikin liittyi mukaan. Hän osasi pitkän kappaleen ulkoa.

Love through the deep distance
Love through far corners of time
Crave for the moment intense
Forget not what is not mine