Kuvajainen

Lasin sileä pinta hohkaa kylmyyttä, kun lasken kämmeneni sille. Se tuntuu jäältä, mutta ei ihan niin liukkaalta. Sen väri on turkoosin ja vaaleansinisen sekamelska, ja sen läpi saattaa erottaa himmeitä hahmoja, jotka liikkuvat hitaasti.

*

Hampaat pestyäni katsoin vessan peiliin. Siitä katsoi takaisin lukion ensimmäistä vuotta käyvä, vaaleatukkainen poika, joka näytti hiljalleen pääsevän eroon ongelmistaan finnien kanssa.

Väläytin itselleni hymyn ja astuin ulos vessasta.

”Näytätpä sinä virkeältä”, äiti totesi iloisesti hymyillen, kun tulin alakertaan. Hän oli lempeä, nuori nainen jolla oli tumma tukka. Hän istui ruokapöydän ääressä pidellen toisella kädellään sanomalehteä ja toisella kädellään teekuppia. Aamuauringon valo tunki haaleana pilviharson ja likaisen ikkunan läpi keittiöön.

”Menin varhain nukkumaan”, vastasin. ”Se elokuva oli huono.”

Hän ei vastannut, vaan keskittyi lukemaan päivän uutisia. Laitoin paahtoleipää paahtimeen, otin jääkaapista voita ja juustoa ja kaadoin mehua lasiin. Kun aamupala oli valmis, istuin pöytään äitiä vastapäätä ja aloin syödä.

Luin pikaisesti otsikot lehden etusivulta, jonka äiti oli kääntänyt minua kohti. Vilkaisin päivämäärää, joka oli painettu oikeaan yläkulmaan. Jokin merkityksetön tiistai.

Ajattelin sitä, mitä olin äsken sanonut. Se ei ollut totta; olin katsonut illan elokuvan kokonaan ja jäänyt sen jälkeen vielä tekemään läksyjä, ennen kuin olin mennyt nukkumaan. Kun olin vähän aikaa sitten herännyt seitsemältä, en ollut ehtinyt nukkua kuin nelisen tuntia. Silti minua ei väsyttänyt lainkaan.

Enhän minä unta tarvitse. Ajatus toi heikon, hieman ivallisen hymyn huulilleni. Iva kohdistui kaikkeen siihen, mikä minua ympäröi.

Äiti laski lehteä sen verran, että näki kasvoni. Pyyhin hetkessä hymyn kasvoiltani. En saisi herättää epäilyksiä, enkä niitä herättänytkään. Salasin tunteeni moitteettomasti. Sisimmässäni halveksin äitiäni, aamupalavoileipiä, lehden uutisotsikoita ja jopa auringonvaloa, mutta näytin siltä kuin en olisi edes huomannut niitä.

Kun olin syönyt aamupalan, nousin pöydästä ja lähdin kouluun.

*

Pimeys ympäröi minua. On mahdoton nähdä mitään, mutta tiedän olevani jonkinlaisessa luolassa, kuin jäästä veistetyssä kammiossa. Joka puolellani odottaa samanlainen, epätasainen kallioseinämä joka edessäni on. Se on kuin kalliota, vaikka sen läpi näkeekin. Lasinen kallio.

*

Koulun käytävän seinät olivat valkoiset ja laattalattia ruosteenruskea. Päivä tunki sisään suurista ikkunoista, joiden editse kulkiessaan oppilaat heittivät itsensä muotoisia varjoja seinälle. Istuin maantiedon luokan edessä olevalla sohvalla ja katselin varjoja ja niiden liikkeitä. Ne olivat kerta kaikkiaan mielenkiintoisempia kuin lukiolaisten tyhjänpäiväiset pölinät.

Olin kuunnellut niitä hetken aikaa, mutta kyllästyin nopeasti. En ymmärtänyt, miten Lassi oli pystynyt elämään kuusitoista vuotta tämän järjettömän merkityksettömän hälinän keskellä.

Tytöt puhuivat rock-yhtyeistä, illan suunnitelmistaan ja pojista. Pojat puhuivat rock-yhtyeistä, illan suunnitelmistaan ja tytöistä. Minusta se oli typerää. Ihan tällaista en ollut odottanut lukiolta, tai miltään sen puoleen.

Kului pitkän aikaa, ennen kuin kukaan tuli puhumaan minulle, ja ehdin jo ajatella, että Lassilla ei tainnut olla lainkaan ystäviä. Mutta sitten kaksi minua hieman lyhyempää, huppareihin sonnustautunutta poikaa asteli luokseni ja istui viereeni sohvalle.

”Moro, Lassi!” toinen tervehti.

”No moro”, vastasin vailla äänensävyä.

”Mitäs teit viikonloppuna?” toinen kysyi.

Jouduin hieman miettimään. En ollut varautunut tähän. Mutta emmin vain hetken, ennen kuin vastasin: ”Kävin yhdessä luolassa metsän keskellä. Siellä oli aika siistiä.”

”Sähän sanoitkin, että menet sinne sunnuntaina”, ensimmäinen totesi puoliksi itsekseen. ”Millainen paikka se oli? Se on niin kaukana, että mä en ole ikinä jaksanut kävellä. Mopolla ei pääse sinne.”

”Aika tylsä se oli oikeastaan”, vastasin. Ajatukseni kiitivät, kun yritin keksiä toimintasuunnitelmaa. ”Ei siellä ollut muuta kuin sellainen sileä kallioseinä. Kuin peili.”

”Jaa jaa”, toinen sanoi nyökäten. ”No, meidän tunti alkaa. Nähdäänkö illalla?”

”Ehkä, en tiedä.” Kohautin olkiani. ”Katsotaan nyt.”

He lähtivät. Väläytin heidän selilleen ilkeän hymyn, ja onnittelin itseäni. Olin selvittänyt tilanteen kunnialla, ja jopa onnistunut omaksumaan nykyajan puhetavan. Minua ei voisi enää paljastaa mitenkään.

*

En tiedä, miten jouduin tänne, enkä tiedä tahdonko tietää. En tiedä, onko pimeydessä ovia, jotka johtaisivat pois jääluolasta, enkä uskalla mennä etsimään. En pysty edes irrottamaan kättäni jääseinämästä, ikään kuin kämmeneni iho olisi liimaantunut siihen kiinni.

*

Tarkkailin Lassia, kun hän asteli luolaani. Hymähdin hiljaa itsekseni. He eivät ikinä opi. Aina on joku typerys, joka uskaltautuu yksin luolan perälle, vaikka tuntisikin oikein hyvin legendat. Katsellessani kuinka nuorukainen tutki paikkoja, mietin mahtoivatko ihmiset vielä muistaa vanhat tarinat minusta.

Ajatuksia en osannut lukea, mutta ihmisistä näki heidän nimensä. Sen saattoi lukea heidän kasvoistaan. Niinpä tiesin, että poika, joka luolassani nyt liikehti, oli nimeltään Lassi. Hän oli melko pitkä, vaalea nuori mies, jolla oli yllään farkut, tumma T-paita ja musta tuulitakki. Ilmeisesti hän oli kuullut luolasta jotain, sillä hän selvästi etsi jotain.

Ehkä hän luuli löytävänsä jonkinlaisen arvokkaan esineen. Ehkä joku oli hukannut tänne jotain, ja Lassi tuli sitä nyt noutamaan pahaa aavistamatta.

Luola ylsi syvälle kallioperään. Laskevan auringon kullanhohtoiset säteet eivät ulottuneet peräseinään asti.

Lassi katseli ympärilleen. Hetken luulin, että hän oli jo nähnyt minut, mutta sitten hän käänsi katseensa pois minusta. Hölmö oli kaiken lisäksi sokeakin. Hetken epäilin, että hän tuskin olisi kosketukseni arvoinen. Mutta nykyään oli vaikea löytää yksinäisiä matkalaisia. Minun oli tyydyttävä idioottimaiseen nuorisoon.

Vihdoin viimein poika tuli luolan perälle asti ja hoksasi minut. Hän asteli eteeni ja katseli minua ihastellen. Katsoin takaisin. Hän ojensi kätensä ja kosketti pintaani.

Kämmenemme kohtasivat.

”Se on... peili”, Lassi kuiskasi itsekseen. ”Peili kivessä.”

Niin, aivoton umpiluupää, se on peili kivessä, ajattelin halveksuvasti.

Lassin toteamus ei kylläkään osunut ihan oikeaan. Kivessä ei ollut peiliä, vaan se oli peili. Luolan takaseinä, johon auringonvalo ei osunut, oli niin sileä ja kirkas, että se heijasti kaiken kuin peili. Nyt Lassi katseli toista Lassia, joka katsoi häntä takaisin.

Sitten peilissä seisova Lassi hymyili oikealle Lassille, vaikka tämän huulet eivät liikkuneet.

Kauhu syöksähti pojan läpi, mutta oli jo liian myöhäistä.

Auringon viime säteet katosivat, ja minä olin vapaa. Seisoin peilin ulkopuolella luolassa ja ihastelin uutta, joskin tyhmänpuoleista olomuotoani, Lassia. Oikea Lassi tuijotti minua peilistä, suu auki hämmästyksestä, kyyneleet silmistä valuen. Virnistin hänelle voitonriemuisesti.

”Sinun vuorosi”, murahdin hänelle. Sitten käänsin selkäni ja marssin ulos, vapauteen.

*

Olen osa jäätä, vaikka en tahdo olla. Kylmyys on vallannut minut niin ulkoa kuin sisältä. En enää muista, miltä tuntuu pitää lämpimiä vaatteita, tai miltä tuntuu ystävällisen ihmisen kokemus. Olen jään vankina.