Harmautta

Satoi, mutta ei rankasti ukkostamalla niin kuin neljä päivää aiemmin. Tämä sade oli haaleaa, harmaata tihkusadetta, joka lankesi rauhallisesti mutta väistämättömästi ilman halki maan kylmälle, kovalle pinnalle. Taivas näytti laajemmalta kuin koskaan, vaikka se olikin sellaisten ankeiden, harmaiden pilvien kattama, jotka yleensä saavat koko maailman näyttämään ahtaalta. Nyt se näytti vain avaralta.

Sade oli rauhoittavaa, mutta samalla jotenkin pelottavaa. Vesipisarat näyttivät ja tuntuivat höyhenenkevyiltä, mutta silti ne putosivat niin nopeasti, että ne näyttivät ennemminkin viivoilta kuin palloilta.

Harmaan taivaan alla oli harmaa kaupunki.

Kerrostalot eivät olleet pilvenpiirtäjiä, mutta ehkä hieman liian korkeita jotta sana ’kerrostalo’ olisi tehnyt niille oikeutta. Sadevesi lorisi niiden betonikylkien halkeamia pitkin ja kasautui lammikoiksi niiden tasakatoille.

Vesi värähteli ilmassa, autioilla asvalttikaduilla, pimeissä viemärikäytävissä ja sitä hylkiville pinnoille jäävillä pisaroilla. Se hengitti, ja katseli maailmaa useammasta näkökulmasta kuin kaikki ihmiset yhteensä milloinkaan voisivat.

Sää ei ollut synkkä, vaan toiveikas. Auringon kajo näkyikin jo hohtelevan pilvien takana himmeänä valokehänä. Tänään nähtäisiin vielä sateenkaari ja tuhansia valon värejä, kun kaupunki heräisi harmaudestaan, ihmiset lähtisivät liikkeelle ja aurinko kimaltelisi kaikella. Mutta ei vielä.

Sitten ilma alkoi käydä tunkkaisemmaksi. Sateessa oli mukana ruosteen makua. Kulkukoirat kastuivat ja taivas tummeni.

Kuului vaimea, etäinen jyrähdys. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että jokin oli vinossa. Säätieteilijät kohottivat kodeissaan kulmiaan, miettien, miksi lämpimän rintaman saapuessa ukkosti. Mutta kun tärinä alkoi, kävi selväksi, että jyrähdys ei ollut sään aiheuttama.

He ovat kärsineet tarpeeksi. Heidän maailmansa on nähnyt enemmän kuin kenenkään pitäisi, ja se tahtoo vain luopua elämästään. Kaupunkien, merien, vuorien ja metsien on aika käydä lepoon. Enää viimeinen värien kaaos, ja sitten kaikki on ohi.

Halusivatpa he sitä tai eivät.

Pilvet alkoivat raottua. Niiden keskelle repesi railo, joka oli ensin ohuempi kuin terävin kuunsirppi, mutta joka leveni nopeasti. Siitä virtasi taivaan päivänvaloa alas maailmaan. Sade kimalsi kuin lasinen suihkuverho, jonka läpi johdetaan näkyvän valon koko spektri. Harmaus alkoi haaleta vaaleammaksi ja paeta värisävyjä, jotka olivat ensin himmeitä, mutta jotka kirkastuivat hetki hetkeltä.

Sitten tanner vavahti niin rajusti, että kaikki, jotka olivat seisaalla taloissaan tai kaduilla, menettivät jalansijansa ja kaatuivat maahan, joka oli äkkiä hylännyt asemansa luotettavana rakennusperänä ja alkanut kareilla kuin järven pinta. Sadevesilätäköt värähtelivät ja alkoivat virrata, etsien turvallista pakopaikkaa, mutta sellaista ei ollut. Maa oli pettänyt asukkinsa.

Sitten valkeus iskeytyi pilvipeitteen läpi repien sen olemattomiin, haudaten kaiken alleen. Jyrinä kohosi ääneksi, joka oli niin syvä, että se ei vain lyönyt kuulijoiden korvia lukkoon vaan vei heiltä heidän ajatuksensa ja suisti heidät pimeyteen.

Sitä kesti vain hetken, ja sitten valo oli poissa. Pilvet alkoivat kerääntyä uudelleen, ja muutaman tunnin kuluttua satoi taas, samalla lailla kuin ennenkin. Mutta nyt oli hiljaisempaa. Kadut, talot ja autot olivat poissa. Kaupunkia ei enää ollut.

Sateen hiljainen ropina kohisi harmaata, myllerrettyä maata vasten. Oli rauhallista, ja sateesta huolimatta ilmassa oli toiveikkuutta tulevasta. Auringonkehrä lähestyi jo pilviharson takana taivaanrantaa, mutta se nousisi uudelleen.