Megethrad Musta (luvut 6-10)

Luku 6
Pimeyden sydämeen


Irethe avasi silmänsä, ja heti kirkas valo satutti niitä. Hän inahti hiljaa.

Hänellä oli kaikin puolin epämukava olo. Hänen päätään särki, hänen suussaan oli paha, ummehtunut haju, ja hän makasi jollain muhkuraisella ja kivikovalla. Hänen jokainen lihaksensa tuntui olevan kipeä.

”Megethrad...?” hän mumisi hiljaa. Nimi palautti hänen mieleensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja hän hätkähti ja nousi istumaan.

Hän oli täsmälleen samassa paikassa, johon oli pökertynyt. Kenrian kumppaneineen makasi muutaman metrin päässä. Ainoat erot olivat, että nyt ei ollut sumuista vaan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja mustakaapuinen, kalpea ventonuorukainen oli poissa.

”Megethrad”, Irethe kuiskasi itsekseen. Nimi ei sanonut hänelle mitään, mutta hän ei tuntenutkaan Tuathandin kuningasperhettä – sellaiset asiat eivät olleet ikinä kiinnostaneet häntä. Mutta nyt hän muisti kaikki Megethradin sanat, ja hän ymmärsi, että hänen matkakumppaninsa tosiaan oli ollut pakomatkalla Thataalista murhattuaan kuninkaan.

Tämä tosiseikka sai hänet hämmentymään. Hänkö oli kulkenut murhamiehen kanssa niin pitkän matkan, ja vieläpä rakastunut tähän? Mutta vielä enemmän häntä hämmennytti se, että hän ei tuntenut rakkautensa yhtään vähentyneen, vaan pikemminkin häntä raastoi kaipuu ja myötätunto Megethradia kohtaan. Ties mihin se kamala kuolleistamanaaja oli hänet vienyt. Iretheä kauhistutti ajatus, että hän ei enää ikinä näkisi nuorta ventoprinssiä.

Tämäkö nyt on sitä rakkautta, Irethe mietti katkerana. Sydäntä raastavaa pelkoa.

Hän nousi seisomaan ja hiipi Kenrianin viereen. Metsämies oli selvästi hengissä, sillä hänen rintakehänsä kohoili hitaasti, samoin kuin kolmen muun vennon.

Irethellä ei ollut aavistustakaan, mitä tekisi, mutta ei kylläkään aikonut jäädä odottelemaan, että Kenrian heräisi. Niinpä hän nappasi nyyttinsä kivikosta läheltä ja juoksi tiehensä.

Saatuaan sopivan etäisyyden nukkuvaan setäänsä hän alkoi miettiä tilannettaan. Vain yksi vaihtoehto näytti järkevältä, vaikka se olikin järjettömin kaikista: etsiä Megethrad. Irethe ei aikonut antaa yhdenkään pahan velhon, kuinka mahtava tämä sitten olisikaan, noin vain viedä omaa prinssiään. Ja vaikka Megethrad oli itse myöntänyt kaikkien kuullen tehneensä kylmäverisen murhan, Irethe oli silti varma että prinssillä oli ollut omat syynsä, ja että hän ei olisi tehnyt mitä teki jos olisi voinut valita toisin. Mutta hän ei tiennyt, mihin suuntaan Thor’Khazar oli lähtenyt, ja tällä voisi olla jo vaikka kuinka pitkä etumatka.

Hän tarvitsi lisää tietoja, tietoja Thor’Khazarista ja Arkkidemoneista. Ja niitä hän ei saisi mistään muualta kuin Thataalista.

Irethe ei ollut varma, missä suunnassa Tuathandin tarumainen pääkaupunki tarkkaan ottaen sijaitsi, mutta tiesi kuitenkin sen olevan suunnilleen kaakossa. Hän tähysi siihen suuntaan, ja näki vain valtaisia, auringossa kylpeviä ruohoerämaita.

Ja pienenpienen, valkoisen pilkahduksen taivaanrannassa.

Irethe hymyili voitonriemuisesti. Kerrankin Alor oli hänen puolellaan.

Sitten hän lähti kävelemään valkeaa kaupunkia kohti.

* * *

Vasta muutaman päivän kuljettuaan Irethe vakuuttui siitä, että Kenrian oli kaiketi antanut periksi ja palannut Helroddeen. Muussa tapauksessa kokenut eränkävijä olisi saanut hänet jo kiinni.

Ruokavaroja Irethellä ei ollut enää lainkaan, mutta hänen matkansa varrella sattui olemaan maalaistalo, jonka isännältä hän kainosti pyysi hieman ruokaa. Isäntä oli ystävällinen tuatha, joka silkasta vieraanvaraisuudesta antoi tytölle niin ison ruokasäkin kuin Irethe suinkin saattoi kantaa. Irethe niiasi kiitokseksi ja jatkoi matkaansa, hieman hämmästyneenä vieraan vennon ystävällisyydestä. Hänelle oli kerrottu ihan toisenlaisia tarinoita Tuathandin asukeista.

Kahdeksan päivää Thor’Khazarin väliintulon jälkeen hän saapui Thataalin porteille.

Kaupungin loisto löi hänet ällikällä. Se ylitti hänen kaikki odotuksensa. Tornit olivat korkeampia kuin Elämänpuu voisi milloinkaan olla, ja aurinko sai ne hohtamaan kirkkaina kuin ne olisivat itsekin olleet taivaankappaleita. Hennot sillat valtavissa korkeuksissa kutsuivat metsäventoa luokseen, tähyilemään taivaan ja maan maisemia.

”Vai täällä hän on varttunut”, Irethe tuumi. ”Ei ihmekään, että hän käveli niin pää pystyssä.”

Kaupunkia ympäröi kalkkikivellä päällystetty muuri, joka oli rakennettu pystysuoran sijaan jyrkäksi, niin että se oli hieman maavallin muotoinen. Siinä oli yksi ainoa, valtaisa portti, josta olisi mahtunut kulkemaan viisi hevosmiestä rinnakkain laskematta keihäitään tanaan. Sitä pidettiin aina auki, merkkinä siitä, että vieraat olivat aina tervetulleita.

Tosin porttia vahtivien vartijoiden yrmeät ilmeet antoivat hieman toisenlaisen kuvan. He katselivat epäluuloisesti likaista, pitkään matkannutta ventotyttöä.

”Kuka olet?” yksi heistä kysyi. ”Ja mitä asiaa sinulla on Thataaliin, maailman kaupunkien helmeen?”

Irethe oli valmistautunut tähän. Hän toivoi, että tiedot hänen paostaan eivät olleet vielä kiirineet Thataaliin asti, ja ilmoitti suureen ääneen: ”Minä olen Helrodden ruhtinas Yerianin ainoa tytär, Irethe Quillyerian. Olen kulkenut pitkän ja vaarallisen matkan, jotta voisin puhua kuninkaanne kanssa.”

Vartijoiden ilmeet synkistyivät entisestäänkin. ”Siinä tapauksessa tulet myöhässä”, he totesivat, ”sillä kuningas Taemnar on kuollut.”

Irethe teeskenteli hämmästystä. Se oli helpompaa kuin hän oli kuvitellut; ilmeisesti hän ei ollut vieläkään kunnolla uskonut Megethradin todella olevan murhaaja. ”Kuollut? Kamalaa! Siinä tapauksessa minun on puhuttava mitä pikimmiten kruununperillisen kanssa.”

Vartijat vilkaisivat toisiaan. ”Hän ei ole... tavattavissa. Puhukaa kuningattaren kanssa, hän selittää teille mitä täällä on tapahtunut. Voitteko todistaa todella olevanne Irethe Quillyerian?”

Irethe rykäisi tärkeilevästi. Henkilöllisyytensä todistaminen oli niitä harvoja asioita, jotka hän pystyi tekemään. Hän veti sormestaan kultasormuksen ja näytti sitä vartijalle, joka tunnisti oitis Yerianin suvun tunnuksen sinettisormuksessa.

Vartija kumarsi, muttaen äkkiä käytöstapojaan. ”Arvon neito, sallinette minun saattaa teidät kuningattaren luo.”

He kulkivat hohtelevan kaupungin halki. Vartija kyseli kaiken aikaa, tarvitsiko Irethe mitä hyvänsä kaupungin esittelykierroksesta ruokaan ja juomaan. Irethe vastasi kieltävästi jokaiseen kysymykseen, ja lopulta vartija luovutti.

He kulkivat siltoja ja katuja pitkin yhä korkeammalle, kunnes vartija pysähtyi erään suuren tornin kyljessä olevan oven eteen. Irethestä se näytti ihan samalta kuin muutkin.

”Tämä on kuningattaren asunto”, vartija kertoi. ”Muistakaa, että hän on kokenut kovia, ja viettää suruaikaa.” Hän avasi oven Irethelle ja kumarsi vielä kerran.

Metsävento astui sisään. Vartija seurasi häntä ja sulki oven takanaan. Torni oli sisäpuolelta varsin erilainen kuin ulkopuolelta, sillä kaikki oli verhoiltu mustilla seinävaatteilla ja matoilla. Ikkunoiden eteen oli vedetty tummanpuhuvat verhot, ja kattoonkin oli kiinnitetty mustia silkkinauhoja. Irethe nielaisi ja asteli eteenpäin.

”Metsäventojen Irethe Quillyerian tahtoo puhua kanssanne, Teidän Majesteettinne”, vartija ilmoitti.

Nurkan takaa, seuraavasta huoneesta, kuului vaimea ääni: ”Tulkoon peremmälle.”

Irethe teki työtä käskettyä. Seuraavassa huoneessa oli pyöreä, eebenpuinen pöytä, jonka ääressä oli kolme tuolia, mutta johon oli katettu vain yksi lautanen ja teekuppi. Kuppia piteli käsissään ventonainen, joka oli tuskin montaa vuotta Iretheä vanhempi. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin, ja hänen ilmeensä oli täysin iloton, ja silmänsä elottomat. Hän katsahti Iretheen lyhyesti ja kohotti teekupin huulilleen.

Irethe niiasi. ”Minä olen Irethe”, hän sanoi.

”Minä olen Leithan”, nainen vastasi. ”Kuningatar Leithan. Miten voin auttaa?”

Irethe nielaisi jälleen. Hän tunsi hieman hermostuvansa. ”Itse asiassa tulin Thataaliin puhumaan kuninkaan kanssa, tietämättä hänen... poismenostaan. Otan syvästi osaa suruunne.”

Kuningatar huitaisi kädellään irrottamatta huuliaan teestään. ”Kuten kaikki muutkin.”

”Voitteko kertoa... voitteko kertoa mitä Thataalissa on tapahtunut?”

”Totta kai. Viettekö sitten uutiset Yerianille Helroddeen?”

Irethe yskäisi. ”Luonnollisesti”, hän valehteli.

”Voitte jättää meidät”, kuningatar sanoi vartijalle, joka kumarsi ja poistui asunnosta. Sitten hän käänsi katseensa Iretheen. ”Mieheni murhattiin neljä viikkoa sitten, samana yönä kun minä synnytin esikoiseni. Pieni Lámer on nyt kruununperillinen. Minä istun valtaistuimella niin kauan, että hän on varttunut tarpeeksi vanhaksi ottaakseen isänsä paikan.” Hänen ilmeensä synkkeni. ”Mutta Lámer ei ollut Taemnarin ensimmäinen lapsi. Megethrad, se synkistelevä hulttio, kai sekosi niihin pahuutta tihkuviin kirjoihinsa. Hän iski tikarilla oman isänsä kuoliaaksi ja pakeni.”

Iretheä pyörrytti. Hän yritti keksiä jotain selitystä, miksi niin mukava ja kunnollinen vento kuin Megethrad tekisi jotain sellaista.

”Kirjoihinsa?” hän kysyi. ”Mitä kirjoja hän sitten luki?”

* * *

Maanalaisen, vanhan kirjaston lattiaan piirretty veriympyrä oli löydetty vasta kun se oli jo kuivunut, eikä sitä oltu saatu millään pestyä kokonaan pois. Irethen selkäpiitä karmaisi haalea kuvio kivilaatoissa, ja yritti kiinnittää kaiken huomionsa kirjoihin.

”Kukaan muu prinssi Megethradin lisäksi ei ole tutkinut näitä opuksia vuosikymmeniin”, selitti vartija, joka nyt oli opastanut Irethen kellarikammioihin ja piteli soihtua, joka valaisi paikan. ”Täällä on kuulemma loitsukirjoja, joissa on epäpyhiä taikoja. Kukaan ei ole uskaltanut polttaa niitä, vaikka se olisi pitänyt tehdä aikaa sitten.”

Irethe katseli kirjaston pöydällä auki lojuvia teoksia. ”Onko näitä siirrelty sen jälkeen kun... Megethrad oli täällä?” hän kysyi.

”En usko”, vartija vastasi. ”Tuskin kukaan enää tohtii kajota näihin kirjoihin. Kun kuningatar toipuu, hän luultavasti ensi töikseen määrää koko kammion tuhottavaksi.”

Näitä kirjoja Megethrad siis luki ennen kuin surmasi isänsä, Irethe ajatteli sivellen sormillaan pölyn peittämiä, ikivanhoja sivuja. Hän katsoi vartijaan. ”Voitko jättää minut hetkeksi yksin?”

”Kaikella kunnioituksella, arvon neito, se olisi – ”

”Hetkeksi vain.”

Vartija vilkuili ympärilleen, kuin olisi odottanut esimiehensä loikkaavan jostain nurkasta syyttämään häntä sääntöjen rikkomisesta. ”Hyvä on. Mutta vain hetkeksi.” Hän ojensi soihdun Irethelle, lähti kammiosta ja sulki oven.

Irethe istui pöydän ääreen, pyyhkäisi pahimmat pölyt pois ja alkoi pikaisesti silmäillä auki olevia teoksia.

Kesti vain lyhyen hetken, kun hänen silmiinsä osui tuoreempi pergamentti, johon oli kirjoitettu sulkakynällä tekstiä. Pergamenttiin oli merkitty päivämäärä muutaman viikon takaa, ja se oli allekirjoitettu Megethrad.

Irethe nappasi sen sormiinsa ja luki sen nopeasti läpi.

Käännetty muinaisesta murteesta. En ole varma kaikista kohdista, mutta kirjoitin ylös ymmärtämäni pääasiat.

...niin ollen on selvää, että myös mahtavampia pahuuden olioita asustaa Taivaanrannan vuorilla ja niiden takana. Vuorten varjossa elävillä barbaarisilla ihmisheimoilla on monia epäjumalia, joiden nimet ja tavat käyvät yksiin, ja onkin syytä epäillä, että kyseessä ei ole niinkään joukko epäjumalia kuin joukko demoneita. Näistä seitsemästä pahasta hengestä käytetään nimitystä Arkkidemonit, sillä he ovat mahtavampia kuin muut Khazrothin oliot.

On mahdotonta tietää, miten tällaiset hirviöt voivat asustaa meidän maailmamme kamaralla. Ehkä jokin epäpyhä taika on onnistunut kutsumaan heidät pois Hornasta. Jos näin on, ovat he löytäneet itselleen valtakunnan Taivaanrannan vuorten takaa. Siihen viittaa monikin seikka, tärkeimpänä tietenkin se, että demoneja palvovat kultit keskittyvät nimenomaan pohjoiselle seudulle eikä niitä juuri tavata muualla. Myös on huomattava, että Thataalin kunnianarvoisimmat maagit ovat vakuuttuneita, että Taivaanrannan vuorten takana usein riehuvat myrskyt ovat selvästi yliluonnollista alkuperää...

Irethe tuijotti pergamenttia.

Taivaanrannan vuoret. Hän ei pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta kuin Taivaanrannan vuoria.

Nyt hän ymmärsi enemmän Thor’Khazarin puheista. ”Arkkidemonien tähän maailmaan kutsuja...” Irethe mumisi. Hän arveli, että pimeyden voimat olivat valinneet Megethradin johonkin kamalaan tehtävään ja sen vuoksi kaapanneet tämän verkostoonsa, jopa pakottaneet tämän murhaamaan kuninkaan.

Taivaanrannan vuoret. Irethellä ei ollut epäilystäkään, etteikö Megethrad olisi juuri tällä hetkellä niitä ylittämässä, tai jo niiden takana ties minkälaisessa demonien valtakunnassa.

Vartija avasi oven ja astui sisään. ”Arvon neito – ” hän aloitti, mutta Irethe nousi oitis jaloilleen ja sanoi: ”Kiitän avustasi. Olen hoitanut asiani Thataalissa, ja minun on nyt valitettavasti lähdettävä.”

”Näin pian?” vartija ihmetteli. ”Ettekö nukkuisi täällä edes yhtä yötä?”

”En ehdi”, Irethe vastasi ja vilkaisi värähtäen kuivunutta verta lattiassa. ”Helroddessa odotetaan minua. Voin levätä siellä. Juuri nyt on tärkeää, että vien nämä uutiset nopeasti Yerianille.”

”Ymmärrän”, vartija sanoi nyökäten.

Muutaman tunnin kuluttua Irethe oli jo ratsastamassa poispäin kaupunkien kaupungista, mutta ei suinkaan länttä ja Helroddea kohti, vaan pohjoiseen. Kohti Taivaanrannan vuoria.

Hevosen hän oli saanut lahjaksi kuningattarelta, ja Irethe epäili, että se oli yritys rakentaa sovintoa metsäventojen ja tuathojen välille. Hänelle se kelpasi oikein hyvin – hän pääsisi nopeammin Megethradia auttamaan.

Matka sujui ripeästi, nyt kun Irethellä oli selkeä päämäärä. Välillä hänen mielessään kummitteli ajatus siitä, että Megethrad ei välttämättä olisikaan pohjoisessa vaan Thor’Khazar oli saattanut viedä tämän ties mihin paholaismaisten voimien linnakkeeseen. Tai ehkä prinssi ei ollut enää edes elossa, mutta sitä mahdollisuutta Irethe itsepäisesti kieltäytyi pohtimasta. Hänellä oli vain yksi johtolanka, ja se oli pudonnut hänen käsiinsä kuin ihmeen myötä. Olisi ollut typeryyttä jättää se huomiotta.

Niinpä hän jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. Hänellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kaukana vuoret oikein olivat, mutta sen verran hän tiesi varmasti, että oli Megethradin kanssa kulkenut jalan niitä kohti kaksi viikkoa saamatta niitä näköpiiriinsä, ja he olivat lähteneet paikasta, joka oli suunnilleen yhtä etelässä kuin Thataal. Ratsain matka sujui paljon nopeammin, ja sitä paitsi kun hän oli eronnut Megethradista, he olivat olleet niin epätasaisessa paikassa, että sieltä olisi tuskin nähnyt Taivaanrannan vuoria vaikka ne olisivat olleet muutaman virstan päässä.

Viikon verran hän ratsasti kohtaamatta mitään asutusta, ja sitten vuoret jo levittäytyivätkin hänen edessään. Niiden näkeminen murskasi melko paljon hänen suunnitelmiaan.

Oli olemassa syy, miksi kukaan ei ollut ylittänyt Taivaanrannan vuoria, ja se oli ilmiselvä. Ne rajasivat kellastuneet tasangot ja taivaan pystysuorana ja valtavan korkeana harmaana muurina, kuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen pitämään tunkeilijat loitolla. Solia ei näkynyt sen enempää kuin minkäänlaista loivempaa rinnettä, jota olisi ehkä päässyt kiipeämään. Vuoria oli yksinkertaisesti mahdoton ylittää.

Mutta Irethe ei vielä lannistunut. Hän toivoi, että olisi jonkinlainen salatie, jota pitkin hän pääsisi vuorten taa. Jotenkinhan Thor’Khazarinkin oli sinne täytynyt mennä.

Tai ehkä kuolleistamanaaja saattoi siirrellä itseään pelkän taikuuden voimalla. Irethe torjui tämän ajatuksen ja jatkoi edelleen matkaansa jylhää vuorijonoa kohti.

Vuoria lähestyessään häntä alkoi huolestuttaa tieto siitä, että näillä main ilmeisesti eli jonkinlaisia demoneja palvovia ihmisheimoja. Sellaisiin hän ei tahtonut törmätä.

Huoli ei ollut turha – kun vuoret kohosivat hänen edessään yhä korkeampina ja valloittamattomampina, hän saattoi nähdä kaukaisuudessa niin vasemmalla kuin oikealla puolellaan telttakyliä ja puurakennuksia. Öisin hän näki kultaisten valojen hohtelevan etäisinä, ja sinisten savupatsaiden kiemurtelevan äärettömän kaukaista taivasta kohti. Ajatus mennä tutkimaan näitä kyliä oli houkutteleva, ja Irethe olisi saattanut sen tehdäkin ellei olisi lukenut Arkkidemoneja palvovista kulteista.

Vielä muutaman päivän ratsastettuaan vuorten juuret kohosivat hänen edessään. Eteenpäin ei enää päässyt. Hän olisi tarvinnut siivet ylittääkseen massiivisen kalliomuurin.

Mutta hänen vaistonsa kertoivat hänelle, että vielä hän ei voisi antaa periksi. Eikä hän aikonutkaan, ei näin pitkän matkan jälkeen. Megethrad saattoi kärsiä ties mistä kidutuksesta kaiken aikaa. Irethe ei saisi luovuttaa.

Sinä yönä hän näki omituista unta.

Hän seisoi yksin pimeässä, ja vuoret kohosivat hänen vierellään kuten valvemaailmassakin. Mutta nyt hän näki vähän matkan päässä kumaran, tumman hahmon, joka laahusti poispäin. Hän lähti seuraamaan sitä, kykenemättä hallitsemaan jalkojaan.

He kulkivat vasemmalle, kohti länttä, aivan vuorten juurella pysytellen. Hetken kuluttua Irethe jotenkin tiesi heidän kulkeneen jo yli kymmenen kilometriä, vaikka aikaa oli kulunut vielä niin vähän, että siinä ei olisi mitenkään ehtinyt kävellä niin pitkää matkaa.

Sitten varjohahmo kääntyi vuoria kohti ja nousi rinteille niin ylös kuin pääsi ennen kuin seinämä kohosi pystysuoraksi.

Hahmo ojensi kätensä ja kolkutti kalliota. Irethen ihmeeksi siihen avautui pieni, yhden ihmisen mentävä oviaukko. Hahmo astui sisään ja ovi sulkeutui, jättämättä jälkeensä minkäänlaista saumaa.

Irethe käveli kohtaan, jota hahmo oli koputtanut, ja katsoi kalliota. Siihen oli maalattu pieni, punainen liekkikuvio.

Sitten hän heräsi. Ensimmäinen asia, mitä hän huomasi, oli että hänen hevosensa oli kadonnut. Viime iltana hän oli sitonut sen kiinni pieneen, käppyräiseen mäntyyn, mutta nyt sitä ei ollut missään. Köysi oli yhä puussa kiinni, ja se näytti siltä, kuin se olisi leikattu veitsellä poikki.

Sen jälkeen Irethe ei epäröinyt hetkeäkään. Hän lähti päättäväisesti länttä kohti, kuten unessaan.

Hieman yli tunnin kävelyn jälkeen hän kiipesi rinteille, etsiskelläkseen liekkimaalausta kalliosta. Sen sijaan hän näki jonkinlaisen vaalean möykyn makaavan vähän matkan päässä. Ensin hän luuli sitä kiveksi, mutta lähemmäksi päästyään hän tunnisti sen kuolleen hevosen raadoksi.

Näky iljetti häntä jo kaukaa, mutta hän pakotti itsensä silti menemään katsomaan lähempää.

Ratsun vatsa oli leikattu auki, ja osa sen sisäelimistä oli levinnyt kiville, joilla epäonninen eläin makasi. Veri oli lähestulkoon tuoretta.

Nyt Irethe epäili ensimmäistä kertaa. Hetken hän oli muuttaa mielensä, kääntyä takaisin etelään ja lähteä tästä kirotusta maasta. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kun hän oli tullut näin pitkälle, pois lähteminen olisi ollut mielettömyyttä.

Hän katsahti vuoriin päin, ja nähdessään punaisen läiskän kallioseinämässä hänen niskavillansa nousivat pystyyn. Hän asteli varovasti lähemmäs.

Alkeellinen liekki oli piirretty kiveen hevosen verellä.

”Miksi minä oikein teen tämän?” Irethe kysyi itseltään ääneen. Hän ei tiennyt vastausta, mutta koputti kuitenkin kiveä. Se kuulosti aivan selvästi ontolta; kallio ei ainoastaan kumissut, vaan kumina peräti kaikui voimakkaasti sisäpuolella.

Sitten sileään kallioseinämään piirtyi oviaukon ääriviivat, ja kallioon avautui aukko. Sen takana näkyi käytävä, joka johti syvälle vuorten sisään. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa.

Irethe veti syvään henkeä. Nyt hän ymmärsi, että sisään meneminen, matkan jatkaminen oli mielettömyyttä eikä pakeneminen, kun se vielä oli mahdollista. Mutta jokin kertoi hänelle, että ei ollut vaihtoehtoja. Hänen oli astuttava pimeyteen.

”Olisipa minulla edes soihtu”, hän mutisi ja käveli sisään.


Luku 7
Jälleennäkeminen ja auringon kadottaminen


Matka pimeydessä oli kenties kamalinta, mitä Irethe oli joutunut tekemään. Hänen silmänsä tottuivat valottomuuteen jotenkuten, niin että hän ei kompuroinut eikä hänen täytynyt kaiken aikaa haparoida käsillään eteenpäin. Mutta pimeä oli silti pimeää, ja siellä käveleminen oli vaikeaa ja hidasta. Ajan tajun säilyttäminen kävi nopeasti mahdottomaksi, ja Irethe saattoi arvioida, kuinka kauan oli taivaltanut pimeässä vain sen perusteella, kuinka kovaa hänen vatsansa kurisi. Ruokaa oli jäljellä enää pala kuivunutta leipää, joten Irethe näki parhaaksi säästellä sitä niin pitkälle kuin mahdollista.

Pimeä käytävä ei ollut täysin äänetön, vaikka siellä hiljaista olikin. Usein jostain päin kuului vesipisarojen tipahtelua, ja silloin tällöin Irethe oli erottavinaan tunnistamatonta puhetta kaukaisuudesta. Hän itse pysytteli niin hiljaa kuin osasi. Lisäksi käytävässä oli kylmää, kylmempää kuin ulkona. Kiviseinät hohkasivat jäistä viileyttä.

Kun tätä oli jatkunut ties kuinka monta tuntia – tai vuorokautta – käytävän päässä alkoi hohtaa punertavaa valoa. Irethe ei uskonut vielä olevansa vuoriston toisella puolella, joten käytävässä kenties oli joku muukin. Hän hiipi lähemmäs henkeään pidätellen. Hän kuuli omat sydämenlyöntinsä, ja ne kuulostivat niin voimakkailta, että häntä pelotti niiden paljastavan hänet.

Valo näkyi yhä lähempänä, ja sitä varmemmaksi Irethe tuli että se ei ollut päivänvaloa. Se oli nokisenpunaista ja lepatti hieman, joten hän epäili sitä soihdun luomaksi.

Pian hän näki, että käytävä päättyi avoimeen oviaukkoon, ja sen takana oli jonkinlainen kammio, josta punainen valo tuli. Hän hiipi lähemmäs ja kurkisti varovasti sisään.

Siellä oli suuri luonnonluola, jonka lattia oli päällystetty kivilaatoin, jotta se olisi tasainen. Sen seiniin oli kiinnitetty metallikoukkuja, joissa riippui soihtuja. Kammiossa oli hämärää, vaikka ne valaisivat sitä. Mutta valo näytti niin kirkkaalta Irethestä, että se satutti hänen silmiään pitkän pilkkopimeyden jälkeen. Luolan toisella puolella oli toinen oviaukko, mutta tämä oli suljettu tukevalla metalliovella.

Luola ei ollut tyhjä. Kaksi haarniskoitua miestä nojailivat seiniin ja kolmas koisasi lattialla. He olivat ilmeisesti vartijoita, sillä heillä oli myös aseet: hilparit ja miekat. Lattialla makasi myös pino kilpiä.

Miehissä oli jotain omituista. He seisoivat Iretheen nähden sellaisessa kulmassa, etteivät he nähneet ventoneitoa, eikä hän kunnolla erottanut näiden kasvojen piirteitä. Lattialla nukkuva oli laittanut kypärän kasvojensa päälle, mutta kaksi muuta olivat kaljuja, ja heidän ihonsa näytti käsittämättömän kalpealta.

Sitten toinen heistä kääntyi katsomaan sitä oviaukkoa, jossa Irethe seisoi. Vento ei onnistunut pidättelemään kauhunkirkaisua nähdessään vartijan kasvot, ja huuto kajahteli kivikammiossa ja käytävässä kaiun voimistamana.

Vartijalla ei ollut lainkaan ihoa, ei lihaksia, ei mitään muuta kuin paljas pääkallo. Haarniskan raoista näkyi, että hän oli pelkkä luuranko, jonka luita piti kiinni toisissaan jokin näkymätön voima. Irethe näki nyt, että kaksi muuta olivat samanlaisia käveleviä luurankoja, jotka joku oli pukenut haarniskoihin. Kolmaskin heräsi, ja kaikki kävelivät uhkaavasti Iretheä kohti miekat paljastettuina, tyhjät silmäkuopat häntä kammottavasti tuijottaen.

Hän oli vähällä pyörtyä, mutta onnistui taistelemaan huimausta ja kauhua vastaan. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan pakoon, mutta kompastui oitis ja kaatui vatsalleen lattialle. Ennen kuin hän ehti nousta pystyyn, metallihanskat ja luukourat tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja olkapäihinsä ja nostivat hänet pystyyn. Irethe yritti kamppailla vastaan, mutta luurangot olivat epäinhimillisen voimakkaita. Yksi niistä painoi miekkansa kärjen hänen kurkkuaan vasten, pakottaen hänet rauhoittumaan.

Tämä oli jo liian kamalaa. Irethe oli tiennyt, miten vaarallista yksin pohjoiseen lähteminen oli, mutta oli pakkomielteisesti lähtenyt lähestulkoon tuntemattoman vennon perään. Nyt hän tajusi joutuvansa kohtaamaan seuraukset.

Luurangot raahasivat hänet kammioon. Yksi niistä otti esiin suuren metalliavaimen, avasi luolan perällä olevan toisen oven ja laittoi avaimen takaisin haarniskansa sisään. Sitten kammotukset veivät Irethen siitä sisään. Hän ei jaksanut rimpuilla, tajuten sen olevan hyödytöntä. Hän tarvitsisi voimiaan myöhemmin.

Oven takana käytävä jatkui. Tällä kertaa Irethen ei tarvinnut juurikaan itse kävellä, ja luurangot kulkivat pitkin harppauksin, joten matka kävi paljon nopeammin. Silloin tällöin Irethe luuli ja toivoi näkevänsä unta, ja että pimeys katoaisi kun aamu koittaisi ja hän heräisi. Hänen ajatuksensa alkoivat harhailla, ja välillä hän todella torkahtikin. Tai uskoi torkahtaneensa. Pimeys ja kauhu eivät kuitenkaan lähteneet minnekään.

Jonkin ajan päästä luurangot pysähtyivät ja Irethe havahtui. Hän nousi omille jaloilleen, mutta luurangot eivät vielä päästäneet irti.

Kuului kilahdus ja naksahdus, ja sitten pimeyteen avautui jälleen uusi ovi. He olivat tulleet käytävän päähän. Irethe näki kalpean, sinertävän valon virtaavan käytävään sisälle pienestä portista edessään, ja yhden luurangoista laittavan saman avaimen takaisin piiloon. Sitten nelikko astui ulos vuoren sisästä.

Irethe sulki silmänsä, tietämättä tahtoiko nähdä mitä vuorten takana oli. Hän yritti kuvitella Arkkidemonien valtakuntaa, ja näki mielessään tulenkatkuisen, kuuman kallioerämaan. Mutta hänen aistinsa kertoivat jostain aivan muunlaisesta. Hänen oli kylmä, hän kuuli outoa huokunaa korvissaan ja hän näki sinertävän hohteen silmäluomiensa läpi. Helvettiä hän ei ollut kuvitellut sellaiseksi.

Irethe avasi silmänsä.

Hänen edessään oli vajaan sadan metrin levyinen rantakaistale, joka muodostui pienistä, sileiksi hioutuneista, täydellisen pyöreistä harmaista kivistä. Se päättyi raivoisasti myrskyävään mereen, jonka aallot kohosivat jo vähän matkan päässä rannasta uskomattomiin korkeuksiin ja lähestulkoon painovoimaa uhkaaviin muotoihin, jotka rakentuivat vain sortuakseen ja pirstoutuakseen mereen ja noustakseen uudelleen. Meri hohti sähkönsinistä valoa, joka värjäsi luurangot ja Irethen siinä missä rannankin.

Meren yllä levittäytyi mustien myrskypilvien peittämä taivas, joka näytti kiemurtelevan ja vääntelehtivän meren lailla kun pilvet pyörteilivät yläilmoissa. Salamat räsähtelivät kaiken aikaa taivaasta mereen, haarautuen kymmeniksi haarukoiksi, ja täysin järjenvastaisesti niitä iskeytyi myös merestä taivaaseen.

Irethen takana Taivaanrannan vuorten pohjoisrinteet kohosivat mustina ja lähes yhtä jyrkkinä kuin eteläpuolellaan. Auringon säteet pilkistivät heikosti niiden huippujen takaa, mutta myrskypilvet ja meren oma hohde nujersivat ne ennen kuin ne pystyivät valaisemaan tätä vuorten takaista pohjoisen maailmaa.

Irethe käänsi katseensa takaisin raivoavaan mereen, ja näki kaukana sen ulapalla mustan saaren. Korkeimmat aallot peittivät näkyvyyden vähän väliä, ja saari oli hyvin etäällä, mutta Irethe oli erottavinaan kahden kolmen tornin seisovan rivissä siellä. Niistä keskimmäinen nousi käsittämättömiin korkeuksiin, aina myrskypilviin asti, liittyen niihin taivaalla. Hetken tätä ihmeteltyään Irethe ymmärsi, että saarella ei ollut kuin kaksi tornia, mutta niiden välistä kohosi sysimusta savupatsas, joka puski lisää myrskyäviä pilviä taivaalle kaiken aikaa.

Irethe tuijotti kauhuissaan tätä käsittämätöntä näkyä; merta vuorten takana. Todellista pimeyden valtakuntaa. Sitten meren kuohunta äkkiä vaimeni, ja hän kuuli vain hiljaisuutta, jonka rajamailla maailman äänet raivosivat etäisinä, häntä häiritsemättä. Tämän hiljaisuuden keskellä puhui matala, tuntematon ääni, joka ei tuntunut niinkään tulevan mistään kuin kaikkialta.

Tervetuloa Ikipimeään, Irethe Quillyerian.

Se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, ja meren ääni täytti jälleen vennon korvat.

Luurangot lähtivät jälleen kulkemaan eteenpäin. Tällä kertaa Irethe ei antanut itseään raahattavan vaan käveli näiden välissä pää pystyssä kuin syytön vanki, jota viedään teloituspaikalle.

Hänestä näytti, kuin luurangot kävelisivät suoraan mereen vieden hänet mukanaan, ja täsmälleen niin ne tekivätkin. Hän kauhistui, kirkaisi ja yritti kamppailla vastaan, kun niiden luiset jalat astuivat veteen, mutta ne vain tiukensivat otettaan.

Silloin merestä äkkiä kohosi silta aivan heidän jalkojensa alle. Se muodostui silkasta vedestä, joka äkkiä sai kiinteän muodon nostaakseen Irethen ja hänen luurankovartijansa aaltojen ulottumattomiin. Se oli kovaa kuin kivi, mutta sen läpi saattoi silti nähdä yhtä helposti kuin minkä tahansa kirkkaan veden. Se johti kaukaisuuteen, aina ulapalla odottavaan saareen asti viivasuorana.

Luurangot kävelivät siltaa myöten itsevarmasti, pysähtymättä. Niiden luiset kasvot eivät paljastaneet mitään ilmeitä. Ne eivät edes katsoneet Iretheä päin vaan suoraan eteenpäin, mustaa saarta kohti.

Sinne oli matkaa muutama kilometri. Kun he lähestyivät saarta, Irethe näki sen paremmin.

Se oli ehkä kolmensadan metrin levyinen kallio, jonka rannat meren aallot olivat kuluttaneet kokonaan pois. Ne eivät olleet pelkästään pystysuoria jyrkänteitä, vaan suorastaan kaartuivat ulospäin muodostaen pitkälle yltävät kielekkeet.

Saaren keskellä kohosi kalliokukkula, ja sen päälle oli rakennettu vierekkäin kaksi korkeaa tornia. Vasemmanpuoleinen oli korkeampi ja ohuempi, siinä oli paljon sivutorneja ja ulokkeita, kun taas oikeanpuoleinen oli matalampi mutta paljon paksumpi, yhtenäinen kivirakennelma. Irethe arvioi molemman ulottuvan ainakin kolmensadan metrin korkeuteen.

Niiden välissä oli suuri, musta kaivo, josta loputon mustan savun virta kiemurteli taivaita kohti. Savu oli niin tiivistä, että sen läpi ei mitenkään voinut nähdä, ja se näytti siltä kuin sitä olisi voinut koskettaa kädellään.

Silta päättyi vähän matkan päähän näistä torneista. Iretheä epäilytti astua mustalle kallioperälle, jonka hän arveli olevan vähintäänkin kirottua, mutta luurangot eivät antaneet hänelle vaihtoehtoja. Armotta ne veivät häntä kohti vasemmanpuoleista tornia.

Kun Irethe katseli sitä tarkemmin, hän huomasi sen näyttävän hämmentävän paljon ventojen työltä. Sen pinnat olivat sileitä ja kiiltävän mustia, ja siinä oli paljon kaarevia muotoja. Jopa siitä törröttävät julmat piikit ja terävät rintavarustukset olivat tarkasti suunniteltuja ja koristeellisia.

Saarella ei näkynyt ketään muuta. Irethe ei uskonut, että siellä eli edes hyönteisiä.

Tornissa, jota kohti häntä vietiin, oli yksi ainoa suuri metalliportti. Kun he lähestyivät tornia, se avautui nirahtaen. Sen takana näkyi pelkkää mustuutta. Irethe näki sen yläpuolella tornin seinään kaiverrettuja riimukirjaimia, joista muutaman hän oli nähnyt ennenkin mutta joita hän ei osannut lukea.

Irethe oli varma, että jos hänet vietäisiin sisään, hän ei milloinkaan tulisi ulos. Hän kamppaili kauhuissaan vastaan, rimpuili kaikin voimin ja yritti jopa purra luurankojen käsiä, mutta tuloksetta. Ne eivät piitanneet hänestä, ja niinpä hänet raahattiin väkisin sisään.

Ovet kalahtivat välittömästi kiinni heidän perässään, kun he astuivat sisään pimeyteen. Siellä ei nähnyt mitään, ja Irethe tiesi heidän liikkuvan, vain koska hän tunsi sileän, kylmän lattian liukuvan varpaidensa alla ja kuuli luurankojen askeleiden kilkattavan lattiaa vasten. Ne kaikuivat loputtomasti, joten vento päätteli heidän olevan jonkinlaisessa suuressa eteissalissa.

Sitten he nousivat portaita. Jokainen askelma löi hänen jalkateriään, mutta hän kieltäytyi itsepintaisesti kävelemästä enää itse.

Portaat johtivat hyvin korkealle. Välillä he ohittivat kapeita ikkunoita, joista Irethe näki hyökyvän meren yhä kauempana alapuolellaan.

Viimein portaat päättyivät. Irethe kuuli, kuinka yksi luurangoista avasi oven, ja hänet vietiin siitä sisään. Sitten luurangot päästivät irti ja Irethe valahti viileälle kivilattialle.

Marmoria, hän ajatteli.

Luurangot poistuivat ja sulkivat oven lähtiessään, ainakin äänistä päätellen. Irethe avasi silmänsä ja kohotti katseensa lattiasta.

Hän oli suurehkossa, mustassa marmorihuoneessa, jossa ei ollut valaistusta mutta monta ikkunaa, joista tulvi sisään meren sinistä hehkua säteinä. Hän näki pitkän, mustan siluetin seisomassa yhden ikkunan edessä.

”Irethe”, sanoi ääni. Vennon ääni. Se ei kuulostanut pahuuden syövyttämältä eikä julmalta piruilulta. ”Olen odottanut sinua.”

”Epäilemättä”, Irethe ärähti. ”Kuka olet? Missä minä olen?”

”Tämä on Shiagonin valtakunta”, vento kertoi. ”Ikipimeä. Olet toisessa Shiagonin Kaksoistorneista, joissa Arkkidemonit nykyään pitävät majaa.”

Irethe painoi poskensa lattiaan ja sulki silmänsä. Nyt hän tiesi, miltä todella tuntui olla epätoivon lannistama. ”Niinpä niin.” Hän huokaisi surullisena. ”Kuolenko minä? Tai kidutetaanko minua? Mitä varten minut ylipäänsä piti tuoda tänne?”

”Sinä itse tulit tänne.”

Irethe naurahti pilkallisesti. ”Kävelevät luurangot raahasivat minut tänne. Kutsuisitko sinä sitä itse tulemiseksi?”

”Ehkä.”

Irethe oli liian väsynyt ajattelemaan. Hän halusi vain tämän loppuvan.

”Irethe... Matkasi ei ollut turha.” Vento kuuli saappaiden askelten lähestyvän häntä. ”Sinä tulit tänne etsimään prinssi Megethradia. Ja hän todellakin on täällä.”

Askeleet pysähtyivät Irethen vierelle. Hän ei liikahtanutkaan, mutta kuunteli tarkkaavaisesti.

Sitten viileä käsi tarttui hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvonsa ylöspäin.

”Irethe...”

Hän avasi silmänsä.

Megethrad ei ikinä ollut näyttänyt niin kalpealta, mutta ei myöskään niin päättäväiseltä ja itsevarmalta. Hämmennys ja pelko olivat poissa, ja tilalla oli todellinen ventojen prinssi, mustassa, koristeellisessa viitassa. Hänen hiuksensa roikkuivat hänen olkapäillään, ja hänen vyöllään oli pitkä miekan huotra. Hän hymyili lempeästi, katsoen Iretheä suoraan silmiin.

Hän näytti kuninkaalliselta, kuninkaallisemmalta kuin milloinkaan.

”Megethrad!” Irethe huudahti vaimeasti, ihmetellen kuinka ei ollut tunnistanut tämän ääntä.

”Aivan.”

”Mutta – ” Irethe aloitti, mutta ei tiennyt miten olisi jatkanut. Hän painoi päänsä. ”Sinä siis todella olet langennut, ihan kuin he kaikki sanoivat. Sinä annoit periksi.”

”Irethe, minä annoin periksi jo vuosia sitten, ja sinä myös. Sinä vain et ole ymmärtänyt sitä vielä.” Hän tarttui Irethen käteen ja veti tämän jaloilleen. ”Meillä on eri mestari kuin me kuvittelemme. Minä olen tarkkaillut matkantekoasi, ja ihmetellyt, miten olet voinut olla näkemättä sitä.”

”Älä edes yritä”, Irethe sihahti. ”Tapa minut mieluummin. En jaksa kuunnella tätä roskaa.”

Megethradin ilme synkkeni. Hän jatkoi: ”Luuletko tosiaan, että löysit oikean tien tänne silkan onnen ansiosta? Luuletko, että se kirjoittamani pergamentti Thataalissa lojui siinä sinua odottamassa ihan sattumalta? Miten voit kuvitella, että oli silkka yhteensattuma, että pohjoisen ihmisbarbaarit eivät nähneet sinua kun kuljit heidän maidensa läpi? Kukaan ei vartioi alueitaan yhtä tarkasti kuin he. Ja uni, joka kertoi sinulle salakäytävän tarkan sijainnin!”

Irethe sulki silmänsä ja yritti olla kuuntelematta, mitä Megethrad sanoi.

”Vaikka et itse sitä tietäisikään, sinä esitit pyynnön ja siihen vastattiin. Ensin tahdoit päästä pakoon Helroddesta ja pois Kenrianin ulottuvilta. Se olisi ollut mahdotonta, jos jokin toinen voima ei olisi tullut apuun. Sitten tahdoit löytää minut, ja nyt olet minut löytänyt. Sinua on ohjattu ja autettu jo pitkän aikaa. Kukaan muu ei ole ikinä päässyt Taivaanrannan vuorten toiselle puolelle, ellei hän ole saanut apua. Sinä sait apusi täältä. Demoneilta.”

”Ei...” Irethe kuiskasi. ”En minä ole pyytänyt mitään.”

Megethrad naurahti. ”Miten vain. Sinulla on yhä vaihtoehtoja. Voit lähteä täältä, kävellä tiehesi ja tehdä mitä ikinä tahdotkin, mennä mihin vain haluat. Thataaliin, Helroddeen… Ja voit elää muutaman kuukauden tai vuoden rauhassa, ennen kuin demonit hyökkäävät.”

”Demonit ja sinä”, Irethe ärähti.

”Aivan”, Megethrad myönsi. ”Tai voit valita kuoleman. Mutta Arkkidemonit eivät hyväksy, että kuolleiden sielut lähtevät Ikipimeästä. Sinun olisi liityttävä epäkuolleiden aavearmeijoihin. Ja tiedän, että sitä sinä et tahdo.”

Irethe tunsi kyyneleen valuvan silmäkulmastaan. Hän niiskaisi hiljaa.

”Tai voit jäädä tänne.”

”Jäädä tänne?”

”Irethe, maailmassa on rikkauksia ja mahtia vennon käsityskyvyn ulkopuolella. Se voisi kaikki olla sinun. Minä olen saanut kaiken tahtomani, kaiken mitä olen Sotharilta tai Zhar’Rataelilta pyytänyt. Kenelläkään, joka asettuu meitä vastaan, kun sota alkaa, ei ole toivoa. Minä olen voittajien puolella.”

Irethe sulki jälleen silmänsä. Hänen teki mieli sylkäistä Megethradin kasvoille, mutta hän ei tehnyt sitä.

”Liity minuun”, prinssi kuiskasi. ”Mitä sinulla on menetettävää?”

Irethe ei sanonut mitään.

”Irethe, kun minä suostuin jäämään tänne, ensimmäinen asia jota demoneilta pyysin, oli saada sinut tänne luokseni”, Megethrad kertoi hiljaa. ”Ja sinä olet täällä.”

Hän kumartui tytön puoleen ja kuiskasi tämän korvaan: ”Minä rakastan sinua.”

Irethe veti syvään henkeä ja purskahti itkuun. Hän tarrasi prinssiin molemmin käsin, hautasi kasvonsa tämän olkapäähän ja nyyhkytti pitkään lohduttomasti. Megethrad sulki tämän syliinsä ja antoi tämän itkeä rauhassa. Ulkona salamat sähähtelivät, valaisten huonetta hetkeksi.

Lopulta Irethe päästi irti ja vastasi: ”Minäkin rakastan sinua, Megethrad. Rakastan vieläkin.”


Luku 8
Nirhatar


Megethrad hiipi pimeässä käytävässä hengittäen nopeasti ja hermostuneesti. Hänen kädessään oli tikari, ja sen terässä oli tuoreita veritahroja. Pieniä, punaisia pisaroita tipahteli sen kärjestä kivilattialle.

Käytävän päässä seisoi tumma hahmo selin häneen. Hän lähestyi sitä niin hiljaa kuin saattoi, ja päästään tarpeeksi lähelle kohotti tikarin ja iski sen hahmon niskaan. Verta roiskahti ulos, ja hahmo lysähti velttona maahan.

Megethrad kumartui uhrinsa ylle ja käänsi tätä niin, että saattoi nähdä, kuka tämä oli. Hän kauhistui nähdessään omien, kuolleiden kasvojensa tuijottavan häntä silmät lasittuneina.

Hän älähti säikähdyksestä ja heräsi siihen. Kesti vielä hetken, ennen kuin hän ymmärsi nähneensä unta. Hän makasi pehmeässä sängyssään Shiagonica Manatarissa, Ikipimeän ventojen mustassa tornissa. Ikkunoista tuleva sinertävä hohde valaisi makuuhuonetta heikosti.

Megethrad tasaannutti hengityksensä, pyyhki hikeä otsaltaan ja asettui takaisin makuulleen.

”Näen, että painajaiset vaivaavat sinua”, totesi kylmä ääni aivan hänen vierestään. Hän hätkähti uudelleen ja nousi istualleen.

Kiviseinään yhden ikkunan vieressä nojasi varjossa seisova pitkä, viittaan kääriytynyt hahmo. Sen vihreät silmät hohtivat aavemaista valoa, joka valaisi hieman huonetta.

”Sothar”, Megethrad henkäisi tunnistaessaan Arkkidemonin.

”Unet ovat merkki syyllisyydentunnosta”, demoni sanoi. Se kuulosti yhtä aikaa tunteettoman välinpitämättömältä ja syyttävältä. ”Toivottavasti et tunne katumusta. Se on heikkouden osoitus.”

”Ei ole mukavaa, että tulet huoneeseeni keskellä yötä tällä lailla”, Megethrad ärähti. ”Ja minä en kadu mitään. Pidä huoli omista asioistasi.”

”Sinä olet minun oma asiani”, demoni hekotti. Sen silmät leimahtivat. ”Ja jos sinulla on jokin ongelma, se on minun ongelmani. Jos hermosi pettävät, kun sota alkaa, kaikki saattaa kaatua.”

”Minä teen kyllä, mitä minun täytyy tehdä”, Megethrad sanoi tiukasti.

”Hyvä.” Sothar katsahti ulos ikkunasta, rymyävää merta. ”Entä tyttö... Irethe? Hänellä ei ole sinun mielenlujuuttasi.”

Megethrad kurtisti kulmiaan. ”Sinä lupasit, ettei Iretheä tarvitse sotkea sotaan. Hänen ei tarvitse edes nähdä mitään, mikä voisi saada hänet katumaan. Häntä ei ole mitään syytä viedä Tuathandiin, kun hyökkäämme sinne.”

Sothar ei sanonut mitään. Megethrad avasi suunsa aikoakseen esittää syyttävän kysymyksen, mutta muutti mielensä. Arkkidemoneille ei kannattanut ärhennellä.

”Kunhan pidät huolen, ettei hän vaihda puolta”, Sothar sanoi. Sitten hänen silmiensä tuli sammui ja hän oli poissa.

Megethrad rojahti takaisin selälleen makaamaan. Hän ei saanut enää unta, eikä tiennyt olisiko uskaltanut nukkua, jos olisi voinut.

* * *

Talven aikana Tuathandin kaikissa kaupungeissa alkoi vaikuttaa salaperäinen kultti. Se ei suoranaisesti tehnyt mitään väärää, mutta siihen suhtauduttiin epäluuloisesti niin kuin kaikkeen uuteen tuathojen keskuudessa. Kultti kuitenkin sai nopeasti lisää valtaa, ja pian oli selvää, että monien kaupunkien tärkeimmät henkilöt kuuluivat siihen. He antoivat varojaan ja voimiaan kultin käyttöön, niin että se rikastui ja kasvoi.

Thataalissa kultti kuitenkin leimattiin välittömästi rikolliseksi epäjumalanpalvonnaksi, ja kaupungin kaarti teki lakkaamatta iskuja sen loputtomilta tuntuviin piilopaikkoihin ja pidätti kymmeniä kaupungin johtohahmoja, joita epäiltiin kultin jäseniksi. Tämän puhdistuksen takana oli ilmeisesti kuningatar, ja kaupunkilaiset epäilivät hallitsijalla olevan jotain henkilökohtaista kaunaa tätä kulttia vastaan. Tästä alkoivat huhut, että kulttilaiset olivat kuninkaan murhan takana.

Kultin toiminnasta ei ollut selkeää käsitystä kenelläkään, joka siihen ei kuulunut. Mutta uskottiin, että se harjoitti viikoittain jonkinlaisia rituaaleja, joissa palvottiin aivan muuta jumalaa kuin Aloria. Kaduilla kuiskailtiin pimeistä loitsuista ja pahoista hengistä, ja vartiosto löysi kellareista verisiä uhriveitsiä ja alttareita, joihin oli kaiverrettu tuntemattomia riimukirjaimia.

Kulttia alettiin kutsua nimellä Kadotetut. Nimen takana oli raapustus, joka oli kaiverrettu erään Alorin kirkon oveen. Siinä luki Usko vähenee, Kadotetut kasvavat.

Sinä talvena helmikuu oli kylmempi kuin milloinkaan Tuathandin historiassa.

* * *

”Eikö tässä paikassa ole yhtään valoa?” Irethe tokaisi ärtyneesti. Hän ja Megethrad kävelivät kallioilla käsi kädessä katsellen merta ja kaukaisuudessa levittäytyviä Taivaanrannan vuoria.

”Ei ulkona”, Megethrad vastasi. Irethen oloa paransi se, että hän kuulosti hieman katkeralta. ”Ikipimeän päällä on kirous, joka estää auringon paistamisen täällä. Mutta sisällä voi toki sytyttää kynttilöitä. Niitä ei kuitenkaan juuri käytetä, koska demonit näkevät mainiosti pimeässä.” Hän katsahti huolestuneesti Iretheen. ”Voin tietenkin sytyttää niitä, jos et tahdo olla hämärässä.”

”Kaipaan vuorokaudenaikoja”, ventoneito sanoi katsellen etelään. ”Täällä on aina yö.”

”Niin minäkin”, Megethrad myönsi.

”Tuleeko tämä jatkumaan ikuisesti? Emmekö me enää milloinkaan näe auringonvaloa?” Irethe kysyi vaimeasti.

Megethrad pudisti päätään. ”Emme me tahdo pimentää maailmaa. Demonit eivät ole täällä tuomassa loppua vaan anarkiaa. Kun aika on kypsä, kaikki rakennetaan uudelleen, entistä kauniimmaksi ja paremmaksi.”

”Ja koska se tapahtuu?” Irethen mielestä se kuulosti lähinnä sadulta, jota hänelle kerrottiin jotta hän pysyisi aisoissa.

”Kun vanhat valtakunnat on voitettu”, Megethrad vastasi. ”Kun metsävennot on ajettu pois Elämänpuun luota ja Thataalin tornit murrettu.”

”Miksi? Minkä tähden Thataal pitäisi tuhota? Mihin sotaa tarvitaan? Mitä vikaa nykyisessä maailman järjestyksessä on?”

Megethrad ei sanonut mitään hetkeen. Irethe puristi tämän kättä lujemmin.

Vähän ajan päästä ventoprinssi sanoi: ”Siinä on kyse vapaudesta… Vennot ovat ainoita, joilla on valtaa maailmassa. Kun sota on ohi, kaikki ovat yhtä arvokkaita. Ihmiset, kaukaisten maiden jorot, ventojen kansat. Sitten demonit lähtevät, ja aurinko voi jälleen paistaa.”

Aaltojen ryske kallioita vasten oli ainoa ääni, joka pirstoi hiljaisuutta.

”Minä en usko, että me voitamme tätä taistelua”, Irethe kuiskasi. ”Minä uskon, että Thataal nujertaa meidät ja Arkkidemonit tapetaan.”

Megethrad ei vastannut, mutta tarttui Irethen toiseenkin käteen.

* * *

Yö kouristeli pakkasen kourissa. Samettisen musta taivas näytti jään peittämältä merenpinnalta, joka riippui lumen hautaaman maan yllä. Thataalin huurteiset, jääpuikkojen kaltaiset tornit kohosivat loputtomasta hankien erämaasta. Kaupunki oli äänetön ja valoton. Mikään ei liikkunut. Kuin aika olisi pysähtynyt.

Vähän matkan päässä kaupungin muurien ulkopuolella seisoi lumessa pitkä, ihmisen kaltainen mies, joka oli pukeutunut mustiin kaapuihin joita vihreät merkit koristivat. Hänen silmänsä hohtivat samanvärisinä, ja niiden iirikset olivat vain ohuet viirut. Hänen päästään kasvoi kaksi pitkää sarvea.

Hän ei ollut ihminen vaan demoni maailmasta kylmyyden alapuolelta.

”Kaikki on valmista”, Sothar kuiskasi. ”Tänä yönä se alkaa.”

* * *

Näiden sanojen myötä kaikissa Tuathandin kaupungeissa avautui hiljaa ovia pimeisiin kellareihin ja takahuoneisiin, ja niistä hiipi ulos mustiin viittoihin sonnustautuneita ventoja, jotka olivat peittäneet kasvonsa naamioilla. Toisilla oli yksinkertainen, musta kangas peittämässä nenänsä ja suunsa, jotta häntä ei tunnistettaisi, ja toisilla kasvot kokonaan kätkevä keraaminen tai metallinen naamio, joka esitti ilmeettömiä vennon kasvoja tai kauheita demoneita.

He ryhtyivät välittömästi ja äänettömästi toiseen, keskustelematta tai antamatta komentoja. Heillä oli avaimet ja kartat kaikkialle, eikä heitä näyttänyt vaivaavan minkäänlainen sääli tai armo, kun he puukottivat nopeasti kuoliaaksi kaikkien järjestöjen ja virastojen sängyissään nukkuvat päämiehet, jotka eivät vielä olleet liittyneet heihin.

Mutta Thataalissa oltiin varauduttu tähän. Vartijat löivät yhteen kultistien kanssa, ja miekkojen kalahdukset ja ventojen tuskan- ja kuolinhuudot täyttivät öisen kaupungin kadut ja korkeudet. Pimeässä kajahtelevat taistelun äänet kohosivat tornien ylle, saaden miehet tarttumaan aseisiin ja liittymään taisteluun jommallekummalle puolelle, ja naiset ja lapset piiloutumaan kauhuissaan.

Tätä jatkui koko yön, ja kun aamuaurinko nousi lumitasankojen takaa valamaan kylmää valoaan Tuathandin ylle, veri tahrasi kinoksia ja jääkylmiä kivikatuja.

* * *

Myöhemmin sitä kutsuttiin Kuolevien kaupunkien yöksi, sillä silloin Tuathandin kaikki asutuskeskukset Thataalia lukuunottamatta jäivät Kadotettujen valtaamiksi. Kultistit miehittivät omalla, mustakaapuisella kaartillaan kaupungit ja kielsivät ketään poistumasta tai saapumasta kaupunkeihin. Kaikkialla julistettiin sotatila Thataalia vastaan, ja kansalaiset tuskin uskoivat korviaan. Sota omaa pääkaupunkia vastaan?

Thataalin kaupunginkaarti kärsi pahoja tappioita, mutta kuningattaren käskystä siellä oli ollut parempi vartio kuin muualla ja vartijat olivat onnistuneet lyömään kultin. Suurin osa Thataalin Kadotetuista kuoli taisteluissa tuona yönä, ja pääosa lopuista löydettiin ja teloitettiin seuraavan kolmen päivän aikana. Ne, jotka eivät menehtyneet, pakenivat toisiin kaupunkeihin.

Sitten Arkkidemonit saapuivat.

* * *

”Sinä aiot lähteä.” Se ei ollut kysymys.

”Totta”, Megethrad myönsi katsahtaen nopeasti Iretheen. Hän pelkäsi, että neito alkaisi väitellä hänen kanssaan, pyytäisi häntä jäämään. Prinssi ei tiennyt, onnistuisiko pitämään päänsä Irethen suostuttelua vastaan.

He seisoivat Shiagonica Manatarin huipulla kahdestaan katsellen vuorten pohjoisrinteitä ja lakkaamatta jatkuvaa myrskyä. Korkeuksien valtavan voimakas tuulenviima riepotteli heidän viittojaan ja pitkiä hiuksiaan.

”Älä tee sitä”, Irethe vaati ykskantaan. Megethrad huokaisi. ”Sinä olet vain yksi mies. Mitä eroa sinä voisit saada aikaan sodassa?”

”Paljonkin”, Megethrad vastasi. ”Minä osaan kyllä taistella. Ja sitä paitsi Kadotetut tarvitsevat johtajan.”

”Niin kuin Sotharissa ei olisi tarpeeksi”, Irethe tokaisi.

”Vennot eivät saa minkäänlaista yhteyttä demoneihin. Kultistitkin pelkäävät heitä ja kunnioittavat heitä lähinnä siksi, että he ovat niin voimakkaita. Minä sen sijaan olen yksi heistä.”

”Veikkaan, että hän sanoi noin”, Irethe sanoi pisteliäästi, tarkoittaen Arkkidemoneista mahtavinta, ruhtinas Sotharia.

”Totta, mutta hän on oikeassa”, Megethrad vastasi kohauttaen olkiaan.

”Älä mene”, Irethe pyysi. Megethrad kuuli epätoivoa hänen äänessään. ”Jos lähdet, sinä kuolet. Minä tiedän sen, tunnen sen luissani. Tämä sota on tuomittu epäonnistumaan.”

Megethrad tuhahti. ”Tämä sota on jo voitettu. Thataal on viimeinen kaupunki Tuathandissa, joka yhä vastustaa meitä. Kadotetut saartavat sen, ja ennen pitkää piiritetyn kaupungin on antauduttava.”

”Maailmassa on muitakin ventoja kuin tuathat”, Irethe muistutti. ”Entä Helrodde? Siellä teidän on taisteltava.”

Megethrad käänsi katseensa Irethestä.

”Vai mitä?” metsävento kysyi. Megethrad ei vastannut. ”Megethrad… mitä te aiotte tehdä Helroddelle?”

”Älä huoli siitä”, prinssi sanoi katsellen poispäin. ”Helroddea ei tarvitse ajatella ennen kuin Thataal on voitettu.”

”Mitä – Helroddelle – tehdään?” Irethe painosti.

Megethrad painoi katseensa. “Irethe…”

“Kerro minulle!”

Prinssi huokaisi. “Metsä poltetaan.”

Irethe veti kipakasti henkeä. ”Ei!”

”Se on ainut keino”, Megethrad keskeytti. ”Tiedät kyllä, miten itsepintaisesti metsävennot puolustavat alueitaan. Taistelut veisivät liikaa aikaa, ja niissä vuodatettaisiin valtavasti verta. Vennot pakenevat Helroddesta kun se palaa, ja heistä tuskin edes loukkaantuu niin moni kuin jos heidät pakotettaisiin taistelemaan. Elämänpuu parantaa itsensä, joten se ei voi syttyä tuleen, ja ei kestä kuin muutaman vuoden ennen kuin se eheyttää koko metsän ennalleen.”

”Sinä suostuisit siihen?” Irethe sihahti hampaidensa välistä. ”Helrodden polttamiseen?”

”Irethe…”

”Minä tulen mukaasi.”

”Mitä?” Megethrad sävähti ja käännähti rakastettuunsa päin.

”Minä tulen sinun mukaasi piirittämään Thataalia.”

”Ei ikinä!”

”Jos sinä lähdet, minäkin lähden. Ja en päästä sinua yksin sotaretkelle, jonka päätteeksi aiot polttaa kotini maan tasalle.”

”Irethe...” Megethrad tarttui tytön käteen, mutta tämä riuhtaisi itsensä vapaaksi.

”Sinä joko päästät minut rinnallasi Tuathandiin, tai minä menen Thataaliin itse ja taistelen sinua vastaan”, Irethe sanoi päättäväisesti. ”Ja siitä ei tingitä.”

Megethrad näki metsävennon ilmeestä, että tämä ei pilaillut. Hän huokaisi alistuneena. ”Hyvä on.”

Irethe kiljaisi innostuksesta ja kietaisi käsivartensa läpikotaisin hämmästyneen prinssinsä kaulan ympärille puristaen tämän halaukseensa.

”Me pääsemme pois täältä!” hän huudahti iloissaan.

* * *

Maaliskuussa talvi ei vielä osoittanut mitään merkkejä hellittämisestä. Vaikka pakkanen ei enää juuri kiristynytkään, ei aurinko saanut yhtään enempää valtaa. Lumikentät kimaltelivat Tuathandin jälleen hiljaisessa ja autiossa valtakunnassa.

Kaupungit olivat vajonneet masentuneeseen äänettömyyteen. Taistelussa kuolleiden haudat peittyivät hankeen, ja ventojen mielialat kylmenivät ja pimenivät. He tunsivat itsensä nujerretuksi kansaksi, ja sitä he oikeastaan olivatkin. Uudet vallanpitäjät, Kadotetut, taas odottivat herrojensa saapumista hieman hermostuneina. Useamman kuin yhden mielessä käväisi, että demonit eivät välttämättä saapuisikaan niin kuin olivat heille unissa ja pimeissä rituaaleissa luvanneet.

Niinpä heidän helpotuksensa oli suuri, kun Arkkidemonit marssivat kaupunkien halki mukanaan epäkuolleiden luurankosoturien sotajoukko. Muut vennot puolestaan olivat kauhusta jäykkiä. He telkesivät ikkunansa ja ovensa ja käskivät lastensa mennä nukkumaan, kun sarvipäiset, kirkkaita valoja hohtavat ja siivekkäät hirviöt kulkivat heidän talojensa editse täyteen sotavarustukseen pukeutuneina.

Kuusi Arkkidemonia tulivat kolmessa eri joukossa, jotka marssivat Tuathandin halki ja kohtasivat Thataalin muurien edustalla. Suuri osa Kadotetuista liittyi armeijoihin ja tuli demonien mukana valkeaan kaupunkiin. Megethrad ja Irethe seurasivat Sotharia ja Chokrebonia.

Thataalista kuului kauhunhuutoja ja komentoja, kun demoninen armeija ryhmittäytyi sen ympärille. Portit suljettiin hyvissä ajoin, ja jousimiehet kiipesivät rintavarustuksille, pakottaen sotajoukon pitämään hyvän etäisyyden kaupunkiin.

Kun armeija oli saapunut, hiljaisuus laskeutui jälleen muurin molemmille puolille. Mutta tällä kertaa se oli odottavaa hiljaisuutta, joka oli täynnä jännitystä.

Kultistit pystyttivät itselleen telttoja ja tekivät olonsa niin mukavaksi kuin saattoivat pakkasen puremassa lumierämaassa. Megethradilla ja Irethellä oli oma, musta telttansa, jossa heillä oli suhteellisen hyvät oltavat; maa peitettiin paksuilla matoilla, ja sinne tuotiin jopa kalustusta, joskin vain pari tuolia ja pöytä. Irethe sai teltan käytännöllisesti katsoen kokonaan omakseen, sillä Megethrad oli mieluummin ulkona puhumassa Kadotettujen kanssa, kertoen näille sotasuunnitelmista ja valaen näihin taistelutahtoa. Välillä hän keskusteli jonkun Arkkidemonin kanssa, ja joka kerta kun Irethe näki hänen tekevän sitä, hänen selkäpiissään kulki kylmiä väreitä.

Luurankosoturit eivät näyttäneet tarvitsevan lainkaan lepoa, vaikka jotkut asettuivatkin lumihankeen nukkumaan. Toiset saattoivat seistä aloillaan päivätolkulla, aseet kädessä ja täydessä haarniskassa, täysin liikahtamatta, silmäkuopat tyhjinä eteenpäin tuijottaen. Kultistit pysyttelivät niistä niin kaukana kuin saattoivat, eivätkä he tahtoneet häiritä Arkkidemoneitakaan. He oleskelivat toistensa seurassa ja käyttäytyivät kuin mikä tahansa vasta perustettu sotajoukko; kertoilivat vitsejä ja tarinoita, heittelivät noppia ja kunnostivat varusteitaan.

Mielessään Megethrad ei kuitenkaan ollut niin vakuuttunut Kadotettujen voitokkuudesta kuin mitä antoi ulospäin ymmärtää. Ja häntä painoi tieto siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta vuosisatoihin, kun vennot olivat taistelleet toisiaan vastaan.

* * *

Talvi jatkui pitkään, kylmänä ja periksiantamattomana. Irethe epäili, että Arkkidemonit voisivat olla pakkasen takana, mutta kun hän kysyi siitä Megethradilta, tämä ei tiennyt eikä tahtonut tiedustella sitä demoneilta.

Irethe vihoitteli kaikille ja kavahteli kaikkia muita paitsi Megethradia ja vähän matkan päässä leiristä Thataalin muureilla vartioivia kaartilaisia, mutta kun lumi vihdoin alkoi sulaa ja aurinko paistoi lämpimämpänä, hänenkin mielialansa kohosi. Hän ei suoranaisesti oppinut olemaan Arkkidemonien ja epäkuolleiden läheisyydessä, mutta tuntui onnistuvan unohtamaan näiden läsnäolon. Kun Megethrad huomasi tämän, hän oli iloinen metsävennon puolesta. Hän piti sitä hyvänä merkkinä, ja arveli että Irethe saattaisi ennen pitkää sopeutua ajatukseen demonien puolella sotimisesta.

Keväällä Irethe pyysi Megethradia opettamaan häntä miekkailemaan. Prinssi kieltäytyi aluksi, sanoen että hän ei osannut itsekään käytellä aseita niin hyvin, että voisi opettaa toisia, mutta kun Irethe jatkoi inttämistä tarpeeksi kauan, hän myöntyi.

Tyttö taisteli taidokkaasti. Hänellä oli siihen soveltuva ruumiinrakenne ja rutkasti tahtoa käytellä käsiään. Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Megethrad saattoi otella häntä vastaan harjoitusta varten kyhätyin puumiekoin täysin tasaväkisesti ja jopa hävitä usein. Prinssi ajatteli, että harjoittelu oli omiaan vetämään Irethen ajatukset pois ympäröivästä todellisuudesta, ja päätyi loppujen lopuksi rohkaisemaan tätä tekemään sitä enemmänkin.

Megethrad itse oli koko ajan erittäin tietoinen piirityksestä. Hän valvoi ruokavarojen tuontia lähimmistä kaupungeista, jotta armeija ei nääntyisi, ja piti miestensä moraalia yllä viettämällä paljon aikaa heidän keskuudessaan joka päivä.

Kevään kääntyessä kesäksi hän myös oli oppinut tuntemaan kaikki kuusi Arkkidemonia. Kun hän oli ensi kertaa lukenut heistä, hän ei ollut osannut kuvitella että jonain päivänä piirittäisi Thataalia näiden kanssa rinta rinnan. Se ei kuitenkaan tuntunut niin kamalalta – tai mahtavalta – kuin hän olisi luullut. Demonit eivät tehneet juuri muuta kuin istuivat tai seisoivat aloillaan kuin patsaat, silmät suljettuina. Megethrad arveli heidän olevan jonkinlaisessa henkisessä yhteydessä toisiinsa ja Khazrothin hornansyövereihin, josta olivat tulleet.

Sothar oli heidän johtajansa, eikä kukaan milloinkaan uskaltanut puhutella häntä ellei hän kysynyt jotain ensin. Hän oli se, joka antoi Megethradille tämän käskyt, ja prinssi epäili, että koko maailmassa tuskin oli montaa häntä mahtavampaa olentoa.

Fergoth, vihan demoni, puolestaan oli heistä suurin taistelija ja sotaherra. Hän oli heistä ainut, joka liikkui ja piti jonkinlaista ääntä ilman jotain painavaa syytä. Hän oli valtavan kokoinen ja hänen isoja, kiiltäviä lihaksiaan peitti kirkas, verenpunainen iho, jonka alla paksut suonet kiemurtelivat. Hän puhisi ja sihahteli, käveli ympyrää, pyöritteli tulenliekkejä kynsissään ja katkoi raivoisasti karjuen puita toinen toistaan kookkaammilla aseilla, ilmeisesti purkaakseen aggressioitaan.

Zhar’Rataelia ei juuri näkynyt, johtuen siitä että hän seisoi yksin kaukana armeijasta. Se oli Sotharin määräys – kuolevaiset eivät voineet mennä liian lähelle häntä tai sekosivat pelosta.

Chokrebon, surun demoni, ei ollut ottanut muuta näkyvää hahmoa kuin sinimustana kiiltelevän siluettivarjon, jota kirkkainkaan päivänvalo ei kyennyt karkottamaan.

Valkoisiin kaapuihin kääriytynyt Khad’Laer, unohduksen demoni, sekä kaiken aikaa ilmiliekeissä roihuava Traedril, kivun demoni, olivat ne, joiden kanssa Megethrad puhui, jos jonkun Arkkidemonin kanssa puhui. Hän kyseli näiltä suunnitelmista piirityksen säilyttämiseksi ja Thataaliin sisälle murtautumisesta, ja kertoi näille Kadotettujen mielialoista. He olivat pelottavia siinä missä paholaismaiset hirviöt yleensä olivat, mutta helpoiten lähestyttävät Arkkidemonien joukosta.

* * *

Thataalissa ei ollut loputtomiin ruokavaroja, ja Megethrad tiesi tämän. He eivät voisi sietää piiritystä loputtomiin, ja kun he olisivat heikoimmillaan, hän aikoi murtaa portit ja hyökätä sisään.

Jo piirityksen alkuvaiheessa hän oli ihmetellyt, mikseivät Arkkidemonit – etenkin Zhar’Ratael, jonka läheisyyttä vennot eivät olisi voineeet kestää – yksinkertaisesti lentäneet kaupunkiin sisälle ja ottaneet sitä haltuunsa väkivoimin. Puolustajilla olisi hyvin vähän mahdollisuuksia heitä vastaan.

Hän ei ollut uskaltanut kysyä sitä, mutta kun hän keskusteli enemmän ja enemmän Khad’Laerin ja Traedrilin kanssa, hän päätti rohkaista mielensä ja ottaa asia puheeksi vaikka demonit eivät mielellään kertoneet heikkouksistaan.

Niinpä hän eräänä myöhäiskevään sumuisen päivän aamuna nousi Irethen viereltä varoen herättämästä tätä, kiskoi kevyen rengaspanssaripaitansa päälleen ja lähti teltasta. Leiri oli vielä hiljainen, ja äänettömyys leijaili usvassa rikkumattomana. Välillä Thataalin muurien takaa kuului vaimea kolahdus tai naksahdus, joka kertoi kaupungin olevan yhä siellä, vaikka sumu sen olikin alleen peittänyt.

Traedrilin tuli hohti harmauden läpi. Megethrad meni sen luo, ja sarvipäinen, kuumuutta hohkaava pahahenki tervehti häntä jo ennen kuin hän erotti tätä kunnolla.

”Prinssi Megethrad, olet varhain jalkeilla”, se totesi.

”Niin olen”, hän vastasi. ”Pyydän, älä kutsu minua prinssiksi.” Hän käänsi katseensa näkymättömään Thataaliin. ”En ole sitä enää.”

”Sinä olet eri paikan prinssi kuin Tuathandin”, demoni sanoi. ”Miksi olet täällä?”

”Olen ihmetellyt… Mihin piiritystä tarvitaan, kun te voisitte murskata kaupungin mahdillanne? Mikään muuri voisi pysäyttää ruhtinas Fergothin hyökkäystä, ja sitä paitsi teillä kaikilla on siivet.”

Traedril ei kääntänyt katsettaan Megethradiin, mutta avasi suljetut silmänsä. ”Kaupunki on pyhä. Alorin henki asuu siellä. Me emme voi astua sisään, emme milloinkaan. Vaikka kaikki tornit ja muurit revittäisiin maan tasalle, paikka olisi silti pyhitetty ja suojassa meidän kosketukseltamme.” Sen äänessä kuului vihaa ja katkeruutta.

Megethrad kurtisti kulmiaan. ”Miten Khad’Laer sitten pääsi sisään, kun kuukausia sitten kutsuin hänet sinne loitsullani?”

Traedril naurahti ivallisesti. ”Se ei ollut Khad’Laer itse. Hän pääsi kiertämään naurettavan heikon loitsusi lähettämällä itsestään heijastuskuvan puhumaan kanssasi.”

”Loitsu ei ollut naurettavan heikko”, Megethrad sanoi puolustellen. ”Se pakotti hänet vastaamaan kysymyksiini.”

”Hän vastasi niihin, koska Sothar käski häntä”, Traedril kertoi. Hänen virnistyksensä paljasti hänen kaameat naskalihampaansa, joiden väleistä kohoili pieniä liekkejä. ”Sinua ohjailtiin alusta asti.”

Megethrad avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Hän ei osannut vastata.

”Tuathat ovat heikentyneet”, Traedril murahti. ”Heidän ruokavaransa alkavat pian käydä vähiin. He yrittävät tänään murtaa saartorenkaan avoimella rynnäköllä, ja tietävät, että tämä on heidän viimeinen mahdollisuutensa onnistua siinä.”

”Todellako?” Megethrad kysyi hämmästyneenä. ”Mistä tiedät tämän?”

Traedril katsahti häneen halveksuvasti eikä vastannut mitään.

* * *

Arkkidemoni oli oikeassa.

Jos Kadotetut eivät olisi olleet varautuneet, hyökkäys olisi voinut koitua kohtalokkaaksi. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta; yhtenä hetkenä Thataal oli täysin äänetön, ja seuraavana sen portit levähtivät auki ja sieltä ratsasti ulos kokonainen sotajoukko puhtaanvalkoisiin viittoihin ja hohtaviin haarniskoihin pukeutuneita sotureita, jotka miekat ja peitset tanassa syöksyivät kultisteja kohti.

Mutta Megethrad oli varautunut. Mustapukuiset Kadotetut odottivat kilvet ja sapelit kourissaan yhtenä isona yksikkönä, rivit suorina ja naamiot kasvoillaan. Fergoth, Traedril ja Khad’Laer seisoivat eturivin edessä vieretysten, valmiina lyömään yhteen hyökkääjien kanssa ja johtamaan kultistit näiden kimppuun.

Megethrad itse seisoi armeijan keskellä sotisovassaan ja miekka kourassa. Hän tiesi, että olisi voinut pysytellä taka-alallakin ja lausua loitsuja, joista olisi voinut olla apua taistelussa, mutta oli melko varma, että hänestä olisi enemmän hyötyä miekkaa käyttelemässä.

Irethe oli teltassa odottamassa. Hän oli vastustellut henkeen ja vereen, mutta tällä kertaa Megethrad oli voittanut väittelyn ja saanut tämän vakuuttuneeksi, että taistelukenttä oli liian vaarallinen paikka hänelle.

”Minä osaan taistella yhtä hyvin kuin sinäkin”, Irethe oli tokaissut.

”Mutta minun pitää olla siellä, rohkaisemassa miehiä”, Megethrad oli vastannut. ”He taistelevat paremmin kun heidän johtajansa on heidän keskellään, yksi heistä.”

Niinpä metsävento oli jäänyt telttaan. Hän istui selkä kyyryssä tuolilla, puristaen tiukasti hieman kaarevan miekkansa tummaa huotraa ja pitäen silmänsä kiinni.

Kyynel valahti hänen silmäripsiensä alta.

Thataalin kaarti oli monilukuisempi kuin Megethrad oli tiennytkään. Siihen oltiin kai pestattu lisää miehiä sen jälkeen, kun hän oli paennut kaupungista. Kaartilaiset karjuivat sotahuutoja ja heiluttivat aseitaan, ja heidän hevostensa kaviot jylisivät maata vasten lennättäen multaa ilmaan. Kultistit alkoivat vapista kun heidän etulinjansa lähestyi, ja Megethradinkin oli vaikeaa pitää hermonsa kurissa.

Mutta kaarti aliarvioi Arkkidemonien voiman. Kun ratsumiehet syöksyivät vihollisiaan kohti, demonit loikkasivat näiden kimppuun ja löivät ensimmäisen iskun. Khad’Laer kärvensi hetkessä monta ventosotilasta tulisilla kourillaan, Khad’Laer liikkui nopeasti kuin riivattu silpoen pitkillä kynsillään niin hevosia kuin hevosmiehiäkin verisiksi raadoiksi ja repien näiden jäseniä irti, ja karjuva Fergoth raivasi muutamalla jättikirveen heilautukselle ympärilleen kuolleiden ruumiiden kehän.

Kun demonit olivat katkaisseet kynnet hyökkääjien rynnäköltä, miekoin varustautuneet Kadotetut iskivät tuathojen kimppuun. Taistelu alkoi raivota toden teolla.

Teräs viuhui ja kalahteli terästä vasten. Raivoisat ja kauhistuneet huudot täyttivät usvan kattaman ruohokentän, ja pian niitä seurasivat tuskaiset valitukset ja kuolinkorinat.

Megethrad odotti hermostuneena, kuunnellen taistelun lähestyviä ääniä. Thataalin puolustajat työntyivät väkisin eteenpäin ja saavuttaisivat kohta hänet. Hän sulki silmänsä ja lausui lyhyen rukouksen Alorille.

Vasta kun oli saanut sen sanottua, hän tajusi mitä oli tehnyt. Alor tuskin katsoisi hyvällä hänelle selkänsä kääntäneiden pimeyden ruhtinaiden rukouksia.

Sitten kolme ratsastajaa hyökkäsi häntä ja hänen vierellään seisovia Kadotettuja kohti. Megethradin edessä olevat kultistit yrittivät pysäyttää näiden hyökkäyksen, mutta yksi heistä joutui seivästetyksi ratsumiehen miekkaan ja muut pakotettiin väistymään. Megethrad astui eteenpäin ja pisti miekallaan yhtä kaartilaisista. Hän ohjasi iskun sivuun omalla miekallaan ja kävi vastahyökkäykseen. Megethrad väisti sen helposti ja sivalsi ventoa. Viilto osui ratsastajan jalkaan, ja verta roiskahti ulos tuskanhuudon saattelemana. Prinssi astui vielä lähemmäs, viimeisteli kaartilaisen survaisemalla miekkansa tämän kurkkuun ja kävi sitten seuraavan kimppuun.

Taistelu jatkui tuntitolkulla. Thataalista tuli yhä lisää puolustajia, ratsastajien jälkeen keihäsmiehiä ja heidän takanaan jousiampujia jotka lähettivät nuolisateita Kadotettujen niskaan. Näiden kilvet olivat kuitenkin kestävää tekoa, eivätkä tuathat saaneet rintamalinjaa murretuksi. Vaikka kultisteja kaatuikin suuri joukko, heidän vihollisistaan ei loppujen lopuksi jäänyt henkiin kukaan, joka yritti hyökätä liian pitkälle heidän riveihinsä.

Viimein kaartin eteneminen saatiin pysäytettyä, ja Kadotetut alkoivat työntää sen joukkoja takaisin portteja kohti kolmen Arkkidemonin johdolla. Molempien puolien kaatuneet ja haavoittuneet jäivät jalkoihin, kun taistelijat kamppailivat säilyttääkseen asemansa ja henkensä.

Kesti vielä tunnin ennen kuin Thataalin viimeisetkin soturit kääntyivät pakoon ja juoksivat porteista sisään. Ne sulkeutuivat ontosti kalahtaen, ja rintavarustuksilta ammutut nuolikuurot karkottivat takaa-ajajat.

Megethrad oli selvinnyt pahemmitta vammoitta, mutta naarmuja, mustelmia ja ruhjeita hänessä oli sitäkin enemmän, ja hän läähätti väsymyksestä. Hän pyyhki miekkansa ruohikkoon, työnsi sen takaisin tuppeen ja istahti maahan läkähtyneenä. Hän sulki silmänsä ja veti ilmaa keuhkoihinsa, vain huomatakseen sen haisevan kuolemalta, tuoreelta vereltä ja metallilta. Haavoittuneiden heikot valitukset kajahtelivat harmaassa udussa.

Kului hetki, ennen kuin kukaan tuli puhumaan Megethradille. Hän rojahti selälleen maahan, jaksamatta edes raahautua telttaansa lepäämään.

Sitten hän kuuli kevyitä askelia, jotka tulivat hänen viereensä. Joku kosketti hänen otsaansa pehmeällä, viileällä kädellään. Se tuntui taivaalliselta hänen kuumottavalla, verentahrimalla ihollaan.

”Megethrad…” Irethe kuiskasi. ”Oletko kunnossa?”

Megethrad ei vastannut, mutta nyökkäsi hitaasti.

Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi metsäventoa kasvoihin. Kyyneleet valuivat valtoimenaan Irethen poskia pitkin.

”Minä olen pahoillani”, Megethrad sanoi hiljaa.

* * *

Taistelu oli katkera. Pitkään aikaan vennot eivät olleet ottaneet yhteen toistensa kanssa, ja harvat olivat uskoneet, että niin tapahtuisi enää milloinkaan uudelleen.

Mutta se oli vain osa sotaa, joka oli yhtä katkera, jota vennot kutsuivat omalla kielellään Nirhatariksi, joka tarkoittaa Kyynelten Sotaa.


Luku 9
Seitsemän sunnuntaita


Prinssi Megethrad Musta, Kadotettujen armeijan komentaja, seisoi telttansa vierellä katsellen kulmiaan kurtistellen taivaalle.

Siellä kokoontui suuria, mustia pilviä, jotka peittivät myöhäissyksyn kirkkaan sinitaivaan. Kesä oli ollut kuumin pitkiin aikoihin, ja sato oli kuivunut pelloille. Thataalissa oli valtava ruokapula, ja sen saattoi tietää jo nälkäisten lasten valituksesta, joka kuului piirittäjien leiriin asti soimaten Megethradin omaatuntoa. Hänen hermojaan koeteltiin toden teolla, mutta nyt ei voinut antaa periksi.

Kesää oli seurannut syksy, joka ei tuntunut lainkaan sen viileämmältä. Vaikka oli jo marraskuu, ensilumesta ei ollut tietoakaan. Aurinko paahtoi kaupungin muureja ja ruohokenttiä sen ympärillä, kuin ei olisi tahtonut talven milloinkaan koittavan.

Mutta nyt näytti siltä, että säähän tulisi muutos. Myrskypilvet olivat lupailleet sadetta jo monta päivää.

Oli marraskuun ensimmäinen sunnuntai. Piiritys oli kestänyt melkein yhtä kauan kuin äiti kantaa lasta kohdussaan.

Megethrad aavisti, että enää se ei kestäisi kauaa. Mutta jostain syystä ajatus toi hänen sydämeensä pelkkää pelkoa eikä helpotusta.

Irethe tuli ulos teltasta ja asteli rakkaansa viereen.

”Näytät huolestuneelta”, hän kuiskasi Megethradin korvaan. Tämä kohautti olkiaan.

”Jos alkaa sataa, siitä on enemmän hyötyä heille kuin meille”, prinssi totesi viitaten Thataalin auringonvalossa säihkyviä muureja.

”Paahde kyllästyttää minua”, Irethe mutisi. ”Sade olisi tervetullutta.”

Metsävento tunsi jonkin kostean hipaisevan hiuksiaan. Hän kosketti päätään kädellään ja tajusi, että se oli ollut vesipisara.

”Se taitaa alkaa”, hän sanoi.

Hetkeä myöhemmin rankkasade pieksi ruohotasankoa ja Thataalin torneja ja katuja valtavalla, ehtymättömällä raivolla. Pisarat hakkasivat kaikki ulkona olevat märäksi ja lähestulkoon mustelmille. Telttojen katot ropisivat kovaa kuin armeija olisi marssinut. Sade pakotti mustat vennot telttoihinsa, mutta luurangot ja Arkkidemonit eivät hievahtanetkaan. Traedril paloi edelleen kuin soihtu luonnonvoimia uhaten, ja hänen valonsa hohti pimeässä.

Satoi koko päivän, ja seuraavankin. Khad’Laer kertoi Megethradille, että sade ei ollut heidän tekosiaan, eikä se ollut suostunut loppumaan vaikka he olivat yrittäneet hillitä sitä. Niinpä he olivat tulleet vakuuttuneiksi, että sade oli yliluonnollista alkuperää.

”Joku maagi Thataalissa tekee sitä”, Megethrad arveli.

”Kenelläkään vennolla ei olisi sellaista voimaa”, demoni vastasi synkästi.

Seuraavana lauantaina mustat pilvet peittivät koko taivaan horisontista horisonttiin vailla yhtään rakoa tai edes vaaleampaa kohtaa, ja sade ei milloinkaan ehtynyt hetkeksikään. Ensin auringon kuivaama ja kuluttama, janoinen maa imi vettä janoisena itseensä, mutta parin päivän kuluttua se oli muuttunut joka paikassa kuraiseksi velliksi ja sadevesi muodosti ensin valtaisia lätäköitä ja lopulta lammikoita. Kadotettujen oli siirrettävä monia telttoja, jotta ne eivät olisi peittyneet veteen.

Sunnuntaiaamuna taivas oli kirkas eikä pilvistä ollut merkkiäkään. Telttojen katot roikkuivat notkolla niiden päällä lojuvan vesimäärän painosta. Laajat vesilammikot peittivät suuria alueita Thataalin ympärillä, ja niitä kimalteli silmänkantamattomiin kauempanakin tasangoilla. Tuathand oli lähestulkoon hukkunut.

Traedrilin liekitkin olivat himmenneet. Ne lepattivat haaleampina kuin koskaan.

Keskipäivällä Megethrad oli katsastamassa vahinkoja ja auttoi kantamaan kastuneita vuodetarpeita ja vaatteita ulos aurinkoon kuivumaan, kun hän kuuli omasta teltastaan vertahyytävän kirkaisun.

”Irethe!” hän huudahti kauhuissaan ja otti heti jalat alleen. Hän kiskaisi miekkansa esiin juostessaan ja säntäsi suin päin sisälle suureen, mustaan telttaan. Irethe seisoi sen keskellä silmät suurina, vapisten kauttaaltaan.

”Mitä tapahtui?” Megethrad huohotti katsellen villisti ympärilleen. ”Oliko täällä joku?”

”Rotta!” ventoneito vastasi inhoten, osoittaen sormellaan teltan nurkkaan.

Siellä oli toden totta suuri, musta ja likainen rotta, joka katseli Megethradia pistävästi mustilla silmillään. Se pureskeli heinäsirkkaa verenhimoisesti.

Megethrad huokaisi helpottuneena ja pisti miekkansa takaisin huotraan. ”Ei se tee sinulle pahaa”, hän sanoi. ”Se on vain rotta.”

”Vain rotta?” Irethe sihahti hampaidensa välistä.

”Minä vien sen pois.” Megethrad asteli rottaa kohti, mutta se luikahti pakoon ja kipitti ulos teltan avoimesta oviaukosta.

”Onkohan niitä enemmänkin?” Irethe kysyi, edelleen hermostuneena.

Niitä oli enemmänkin, ja pian kävi selvästi että niitä oli ihan liikaa. Jokaisessa teltassa nähtiin ainakin yksi rotta, ja vaikka jotkut pakenivatkin suosiolla ulos, toiset piti ajaa pihalle teräaseella uhaten tai peräti surmata. Eikä teltoista karkottaminen vielä riittänyt; ne kokoontuivat niiden ympärille, kuhisivat tulisijojen lähellä, uiskentelivat peilityynissä lammikoissa ja juoksentelivat telttojen kattoja pitkin.

Kaikki olivat isompia kuin tavalliset rotat, löyhkäsivät kammottavalle ja olivat pahansisuisia kuin itse piru. Moni vento sai pahan, vertavuotavan ja nopeasti tulehtuvan pureman käsivarteensa tai jalkaansa. Megethrad pelkästi, että ne voisivat levittää jotain tautia, mutta oireita ei kuitenkaan vielä ilmaantunut.

Rottien lukumäärä lisääntyi valtaisalla nopeudella. Seuraavana päivänä niitä tuntui vilistävän kokonainen perhe joka teltassa, ja sitä seuraavana niitä oli varmaan enemmän kuin Thataalissa asukkaita.

Megethrad oivalsi nopeasti, että ne eivät olleet sen luonnollisempiakaan kuin kaamea sade. Mutta niistä ei päässyt millään eroon.

Hän odotti seuraavaa sunnuntaita kasvavalla pelolla.

Silloin rottia ei näkynyt, ja vesikin oli lähes haihtunut. Mutta Megethrad oli varma, että asioiden tila romahtaisi pian.

Hän oli oikeassa. Kun aurinko saavutti lakipisteensä, alkoivat ne miehet, joita rotat olivat purreet, löytää punaisia paiseita iholtaan.

Se kauhistutti nuorta ventoprinssiä enemmän kuin sade tai jyrsijät. Ventojen iho oli silkoinen läpi koko elämän, ja paiseet voisivat merkitä ainoastaan jonkinlaista tautia.

Ja se tarttui.

Marraskuun neljänteen sunnuntaihin mennessä yli puolet leirin Kadotetuista oli hirvittävän kokoisten, punamustina hohkaavien mätäpaiseiden peitossa. Muita oireita ei näkynyt, mutta he kaikki voivat pahoin ja olivat lähestulkoon kykenemättömiä edes seisomaan.

Hieman ennen keskipäivää Megethrad meni telttaansa ja löysi sieltä Irethen itkemässä lohduttomasti. Hän kiirehti tämän viereen ja sulki tämän syliinsä.

”Hys”, hän kuiskasi yrittäen kuulostaa lohduttavalta ja itsevarmalta, vaikka hän itse epäilikin että asiat eivät menisi enää kuin pahempaan päin. ”Kaikki kääntyy parhain päin. Tämä ei voi jatkua loputtomiin. Vaikka meitä koeteltaisiin miten, Thataalin on pakko antautua pian. Heillä ei ole juuri lainkaan ruokaa.”

”Mitä tänään tapahtuu, Megethrad?” Irethe nyyhkytti kyyneltensä välistä. ”Hyökkäävätkö pillastuneet villipetolaumat kimppumme? Vai sylkeekö taivas puhdasta tulta niskaamme?” Hän tarrasi prinssiinsä. ”Tämä sotaretki oli tuomittu jo alusta asti ja sinä tiesit sen”, hän sanoi syyttävästi. Hänen kostean kalvon peittämissä silmissään oli vihainen ja soimaava ilme. ”Tämä on rangaistus, jonka Alor on meille langettanut. On ihme, että hänen vihansa laskeutui yllemme vasta nyt.”

”Älä sano noin”, Megethrad komensi. Irethe purskahti uudestaan itkuun. ”Me pääsemme täältä pois hengissä, jos vain pysyttelemme vielä murtumatta muutaman viikon.” Hän kohotti rakkaansa kasvot omiaan kohti niin kuin oli tehnyt heidän ensi kertaa kohdatessaan, ja tarttui tämän molempiin käsiin. ”Irethe, sinun täytyy pysyä lujana. Lupaa minulle, että et vaivu epätoivoon, niin minä lupaan sinulle, että Thataal antautuu ennen seuraavaa sunnuntaita.”

Irethe niiskaisi. Hänen silmäkulmastaan vierähti vielä yksi kyynel. Megethrad hymyili hänelle, ja hän hymyili takaisin, vaikka hymy olikin täynnä surua ja katkeruutta.

”Minä lupaan.”

Juuri silloin teltan oviläppä heilahti ja yksi Kadotetuista astui sisään. Hän joutui hämilleen nähdessään komentajansa ja tämän rakastetun herkän hetken, mutta sai kuitenkin sanottua asiansa nopeasti. Hän näytti hyvin synkältä.

”Prinssi Megethrad, meidän varusteemme ovat tuhoutuneet.”

* * *

Vihoviimeistä metalliniittiä myöten kaikki panssaripaidat, miekat, keihäät, kilvet, kypärät, ja jopa telttoja pystyssä pitävät vaarnat olivat ruostuneet puhki silmissä. Ohuimmat miekat saattoi katkaista käsivoimin, ja kilvet eivät torjuneet edes pikkukiviä. Piirittäjät olivat noin vain menettäneet aseistuksensa. Eivätkä paiseetkaan olleet kadonneet mihinkään, levinneet vain.

Megethrad piti tarkasti huolen siitä, että ei pääsisi syntymään paniikkia. Hän komensi joukon miehiä hakemaan uusia varusteita lähimmistä kaupungeista ja käski hyödyntää kaikki, mitä voisi käyttää aseena. Valitettavasti vain avaralta tasangolta ei löytynyt juuri edes puukeppejä, joilla olisi voinut tökkiä Thataalin asukkaita, jos he olisivat yrittäneet nyt murtautua saartorenkaan läpi.

Megethradin onneksi he kuitenkin olivat liian heikkoja moiseen. Sotilaatkin näkivät nälkää kaupungissa.

”Meidän asiamme ovat vieläkin paremmin kuin heidän”, hän ajatteli mielessään kannustavasti. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli vasta alkua. Ja Irethe oli vajonnut puhumattomuuteen.

Viides sunnuntai koitti kirkkaana niin kuin jokainen siihen mennessä. Varusteita oltiin toimitettu perille jo jonkin verran, mutta niitä oli vaikea löytää koska armeija oli jo takavarikoinut käyttöönsä merkittävän osan Tuathandin aseista.

Keskipäivän lähestyessä Megethradin sydäntä kuristi. Hän istui teltassaan Irethe kainalossan. Kumpikin oli hiirenhiljaa.

Aika kului, eikä mitään tapahtunut.

Kun aurinko kääntyi laskuun, Megethrad havahtui ja katsoi Iretheen.

”Joko se loppui?” tyttö kysyi hämmentyneenä.

Megethrad nousi ja hiipi ulos. Hän kurkkasi ulos teltasta tietämättä, mitä kauheuksia odotti. Mutta maisema oli ennallaan: lammikot olivat jo melkein kadonneet, Thataalin muurit heijastelivat laskevan auringon punaista hohdetta ja miehet kuljeskelivat leirissä etsien jotain vialla olevaa. Arkkidemonit seisoivat aloillaan tummina hahmoina ympäri leiriä.

Prinssin huulille levisi voitonriemuinen hymy. Hän kääntyi Iretheen päin.

”Se on ohi”, hän sanoi. ”Mitään ei tapahtunut. Me voitimme!”

Metsävento räpäytti silmiään ja nielaisi. Hän ei hymyillyt.

Megethrad tajusi nopeasti tämän olevan oikeassa. Ei kannattanut nuolaista ennen kuin tipahti. Jokin voisi olla pielessä.

Hän alkoi katsella ympärilleen teltassa, mutta ei nähnyt mitään erityistä ongelmaa missään. Irethe mutristeli huuliaan mitään sanomatta, mutta Megethrad aavisteli että tämäkin alkoi varmistua, että he todellakin olivat selvinneet voittajina.

”Täällä ei ole mitään epätavallista”, Megethrad sanoi ja istui takaisin Irethen viereen. ”Minähän lupasin sinulle, että Thataal antautuisi. Ei enää vitsauksia.”

”Minun on nälkä”, tyttö totesi, hymyilemättä vieläkään. Prinssi nyökkäsi, otti pöydällä makaavan leivän päältä liinan ja mursi siitä palan itselleen ja Irethelle. Hän haukkasi sitä ja ojensi toisen palan tytölle.

Hän ei ollut milloinkaan elämänsä aikana maistanut mitään niin kuvottavaa.

”Ruoka”, Megethrad voihkaisi. ”Ruoka on pilaantunut.”

* * *

Leiri vajosi masennukseen. Arkkidemonit liikahtelivat hermostuneina, kun heidän armeijansa valitti nälkäänsä ja pahoinvointiaan heidän ympärillään.

Piirittäjät olivat nyt tuskin sen paremmassa asemassa kuin piiritetytkään. He olivat sairaita ja nälissään, ja heillä ei riittänyt taistelutahtoa kärpäsen liiskaamista pitemmälle. Megethrad pelkäsi, että miehet ryhtyisivät kapinaan, mutta uskoi että tuskin näillä riittäisi voimia edes siihen. Sitä paitsi kapina Arkkidemoneja vastaan olisi itsemurha.

Hänen tosin täytyi myöntää, että sekin alkoi vaikuttaa melko varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Päivät kuluivat ja epätoivo kasvoi. Tyhjien vatsojen kurina murahteli ilmassa tasankojen yllä.

Seuraavana lauantaina Megethrad ymmärsi, että jonkin olisi muututtava. Piiritys ei voisi jatkua näin. Hän harkitsi Arkkidemoneille puhumista, mutta nämä eivät suvaitsisi heikkouden osoituksia. Niinpä prinssi avautui Irethelle.

Ilta-auringon kajo lävisti mustan teltan seinät, ja säteet siivilöityivät sisälle. Irethe harjasi ohentunutta tukkaansa alakuloisen näköisenä. Hänen silmänalusensa olivat mustat ja hän oli kalmankalpea.

”Irethe, minä olen pahoillani”, Megethrad aloitti istuen tytön viereen. Kun tämä ei vastannut, prinssi jatkoi: ”Sinä olit oikeassa, tämä sotaretki oli tuomittu alusta asti. Thataal on pyhä kaupunki, ja sitä eivät Arkkidemonit milloinkaan saa vallattua.”

Irethe kohotti katseensa. Hän näytti yllättyneeltä. ”Mitä yrität sanoa?” hän kysyi.

”Demonit tappavat empimättä jokaisen, joka yrittää karkuun leiristä tai kääntyä heitä vastaan. Kadotetut ovat väsyneitä ja heikkoja, eikä heistä ole kapinaan.” Megethrad huokaisi. ”Irethe, minä en enää tiedä mitä minä tekisin. Olen eksyksissä pimeydessä, ja raahasin sinut mukaani vasten tahtoasi.” Hän painoi katseensa. ”Tämä on loppu. Huomenna näemme yhä vain lisää kauheuksia, enkä tiedä kestänkö niitä enää yhtään enempää.”

Irethen kylmät sormet tarttuivat hänen leukaansa ja kohottivat sen ylemmäs. Hänen pehmeät huulensa suutelivat lempeästi Megethradin omia.

”Minä olen odottanut noita sanoja jo yhdeksän kuukautta”, metsävento kuiskasi. ”Kiitos.”

Megethrad räpäytti silmiään hämmästyneenä, ja vastasi sitten suudelmaan.

Hetken kuluttua he irrottautuivat toisistaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Kummankin katse oli täynnä surua ja myötätuntoa.

”Mitä me teemme?” Megethrad kysyi.

”On liian myöhäistä tehdä mitään”, Irethe vastasi.

”Minä en aio antaa periksi.”

”Sinä et ymmärrä, että nyt on jo liian myöhäistä”, neito sanoi lempeästi. Hänen huulillaan karehti hymy, joka osoitti tytön jo hyväksyneen kohtalonsa. ”Tämä jatkuu vielä viikon tai pari, ja sitten Alorin viha huuhtoo meidät pois tästä maailmasta. Se on väistämätöntä, ja on aina ollut. Me vain emme ole nähneet sitä selvästi aikaisemmin.”

Megethrad sulki silmänsä. ”Minua pelottaa”, hän tunnusti.

Irethe ei vastannut, mutta kietoi käsivartensa rakkaansa hartioiden ympärille.

* * *

Sunnuntai koitti, ja ilma oli kyllästynyt odotuksesta ja pelosta.

Kauhu oli niin ylitsekäypää, että vennot eivät tunteneet sanoja siitä kertomiseen. He eivät pystyneet puhumaan keskenään, eivät kohottamaan katsettaan taivaalle, eivät kävelemään. Toiset istuivat tai makasivat, toiset nojasivat johonkin, mutta kukaan ei liikkunut yhtään. Äänettömyys oli täydellinen ja rikkumaton.

Aurinko nousi verenkarvaisen punaisena, kohosi korkeammalle saaden vaaleamman keltaisen sävyn, ja hohti sitten kirkkaan valkeana tulikehränä korkealla taivaalla.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Hiljaisuus oli painostavaa, ja koko maailman liikkumattomuus sai ajan vaikuttamaan pysähtyneeltä.

Sitten kuului jyrähdys.

Maa alkoi tärähdellä, ensin vaimeasti mutta yhä voimistuen. Kadotetut eivät pysyneet jaloillaan, ja pian eivät Arkkidemonitkaan. Sothar seisoi itsepintaisesti pystyssä kunnes tanner värähti sen alla kuin veden pinta, ja silloin hänkin viimein kaatui maahan ja joutui arvokkuutensa rippeitä keräillen ryömimään turvallisempaan paikkaan.

Turvallisempia paikkoja tosin ei ollut. Valtaisat ruohokentät Thataalin ympärillä järisivät, ja kallioperä valitti kirskuen. Kaupunki itse ei tärähtänytkään, mutta hieman laastia rapisi sen ulkomuureista.

Vitsaus ei loppunut maanjäristykseen. Kun sitä oli kestänyt vähän aikaa, kuului kaamea, korvat lukkoon lyövä ja selkäytimen solmuun vetävä, kaikkea ääntä matalampi kumea rusahdus, joka syntyi kun maan alla jokin suunnaton repesi rikki.

Sitten maahan avautui railoja.

Ne olivat ilmeisen pohjattomia, ne haarautuivat kuin salamat ja levenivät koko ajan. Ne ympäröivät Thataalin pilkkoen sitä saartavan leirin osiin, jotka sitten pilkkoutuivat pienempiin osiin. Telttoja putoili kolisten syvyyksiin, jonne auringon valo ei milloinkaan yltäisi, ja moni Kadotettu menetti jalansijansa ja syöksähti kauhuissaan huutaen niiden perään. Luurankosotureista moni oli niin hauraasti kasassa, että jotkut murtuivat jo pelkkään maanjäristykseen, ja tasapainoa niillä ei ollut nimeksikään, joten kuilut nielivät niitä pimeyteensä enemmän kuin ketään muuta.

Megethradin ja Irethen teltan keskelle repesi yksi railoista. Se avautui aivan heidän pöytänsä alapuolelle, ja kun huonekalu romahti alas, kaksikko tajusi olevansa kuilun eri puolilla.

Prinssi veti syvään henkeä, tajuten että hänen oli toimittava ennen kuin rako kasvaisi liian leveäksi. Hän otti lyhyen vauhdin ja loikkasi viitta liehuen toiselle puolelle. Se ei ollut vaikeaa, sillä railo ei ollut vielä kovin suuri, mutta leveni kovaa vauhtia. Rakastavaiset saivat kiirehtiä, jotta ehtivät ulos teltasta ennen kuin se putosi kokonaisuudessaan maan alle.

He huomasivat seisovansa kaksistaan saarekkeella, jota ympäröi joka puolelta ylipääsemätön kuilu. Nopea tarkastelu osoitti, että lähes kaikki armeijan sotilaat olivat joutuneet samanlaiseen tilanteeseen.

Megethrad halasi Iretheä. Molempien kasvot olivat kyynelten ja hikipisaroiden kostuttamat.

”Näinkö tämä päättyy?” Irethe kysyi.

”Ilmeisesti”, Megethrad vastasi hiljaa.

He seisoivat siinä sylikkäin, saaden toisistaan jonkin verran lohtua. Hetkeksi he saattoivat unohtaa heidän ympärillään raivoavan kuoleman, natisevan kallion ja tuskan helvetin.

Sitten siivenisku havahdutti heidät molemmat. He kääntyivät ympäri ja näkivät Sotharin laskeutuvan heidän saarekkeelleen. Demonin selkään oli kasvanut pari suuria, nahkaisia siipiä. Hänen silmänsä leiskuivat.

”Tämä ei ole kenenkään muun kuin ventojen jumalan tekosia”, hän ärähti. ”Mutta taistelu ei ole vielä ohi. Hän voi yrittää, mutta me emme anna periksi.”

Megethrad katsoi Iretheä hämmentyneenä, mutta metsävento ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hän katsoi demonia, ja hänen kasvoillaan oli ilme jollaista Megethrad ei ollut ennen niillä nähnyt. Se kuvasti puhdasta, kaikennielevää vihaa ja halveksuntaa.

”Mitä, etkö pysty lausumaan Alorin nimeä?” hän kysyi kovalla ja kirkkaalla äänellä. Demoni kavahti kaikkein pyhimmän sanan kuullessaan. ”Pelkäätkö häntä? Sinun sietäisi, senkin saasta!”

Sotharin vihreinä loimuavat silmät kapenivat. ”Typerä pieni ventotyttö”, hän sihahti. ”Tiesin alusta asti, että olisit liian heikko taistelemaan sitä vastaan, mikä sinulle on opetettu oikeaksi. Prinssisi oli väärässä kun kuvitteli että sinusta olisi johonkin.” Hän astui uhkaavasti lähemmäs kaksikkoa. Megethrad puristi Irethen kättä tiukemmin.

”Päästä irti minusta, Megethrad”, Irethe sanoi rauhallisesti, katsoen Arkkidemonia silmiin. Hän näytti täysin tyyneltä ja päättäväiseltä.

Megethrad ei totellut. Hän itse oli täynnä hämmennystä, päättämättömyyttä ja kauhua.

”Ole kiltti”, metsävento pyysi, kääntäen katseensa rakkaaseensa. Hän näytti niin anovalta, että Megethrad ei pystynyt olemaan päästämättä irti vaan irrotti otteensa.

Irethe astui taaksepäin, niin että seisoi nyt aivan halkeaman reunalla selin siihen. Hän heitti vihaisen katseen Arkkidemoniin ja hymyili sitten Megethradille, hymyä joka oli rakkautta tulvillaan mutta silti surumielinen.

Sitten hän astui vielä toisen askeleen taaksepäin.

Tunne, joka Megethradin täytti, kun hän näki sydämensä valitun katoavan pimeyteen, ylitti hänen käsityksensä rajat. Hän ei löytänyt sille milloinkaan sanaa, joka olisi voinut kuvata sitä. Se oli kuin yhdistelmä kauhua, hämmästystä, itseinhoa ja vihaa, mutta siihen oli sekoittunut rakkautta ja jopa ylpeyttä.

Hän tiesi nyt, kumpi heistä oli ollut rohkeampi. Mutta kun hän kääntyi takaisin Sothariin päin, hän tiesi että ei kestäisi kauaa ennen kuin hän seuraisi Irethen jalanjälkiä.

* * *

Viikko kului. Demonit kantoivat eloonjääneet kauemmas kaupungista, missä halkeamia ei ollut, ja piiritys jatkui siellä. Luurankosotureita ei ollut jäänyt yhtään jäljelle.

Miehet olivat vahvasti sitä mieltä, että saarto oli enää pelkkä kulissi; sen olisi voinut murtaa pienen sotajoukon turvin ilman suurempia ongelmia. Mutta Megethrad tiesi, että Tuathandissa ei ollut ketään joka tulisi Thataalia auttamaan. Niin kauan kuin piiritys jatkuisi, kaupunki ei olisi turvassa. Ja se jatkuisi niin kauan, kuin yksikin Arkkidemoni vielä viipyisi maan päällä.

Niinpä Megethrad aavisteli jo, mitä tapahtuisi seitsemäntenä sunnuntaina.

Hän nukkui yönsä nojaten yksinäisen puun runkoon, ja herätessään jäi siihen istuskelemaan kaikeassa rauhassa, odottaen keskipäivän hetkeä.

Mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut edes odottaa.

Heti kun päivän ensi valo pilkahti itäisessä taivaanrannassa, hän tajusi, että aurinko ei milloinkaan ollut noustessaan ollut niin väritön, niin valkoinen. Kultaisesta aamunkajosta ei ollut tietoakaan.

Auringon valo oli kirkasta ja läpitunkevaa. Kun se kohosi hieman korkeammalle, Megethrad saattoi nähdä sen valon hohtavan himmeänä jopa kämmenensä läpi.

Pian kävi selväksi, mistä oli kyse.

Demonit käyttäytyivät eri tavalla kuin yleensä: tavanomaisen rauhallisen tyyneytensä sijaan he kävelivät Fergothin tavoin ympyrää hermostuneina. Khad’Laer raaputteli ihoaan kuin sitä olisi syyhyttänyt, Chokrebonin musta varjohahmo värähteli kuin suuressa kuumuudessa, Traedrilin liekit leimahtelivat levottomasti välillä valtavan korkeina tulipatsaina ja välillä kutistuen pieniksi säästöliekeiksi, ja Fergoth raastoi kaikkea hänen lähelleen joutuvaa vielä raivokkaammin kuin yleensä. Hän kynsi maata ja karjui kuin riivattu. Vain Sothar onnistui säilyttämään mielenmalttinsa.

Megethrad tarkkaili demonien toimintaa mielenkiinnolla, tuntematta sääliä ja miettien, mitä päivän mittaan tapahtuisi.

Kun aurinko kohosi korkeammalle, Megethrad oivalsi jotain.

”Tuo ei ole aurinko”, hän mumisi itsekseen.

Se oli liian kirkas ja liian valkoinen. Sen säteet näkyivät liian selvästi, ja ne lävistivät liian terävästi kaiken, joka niiden tielle osui. Varjot olivat liian himmeitä.

Ja sen valo poltti demonien lihaa kuin tuli.

Khad’Laer meni ensimmäisenä. Keskipäivän lähestyessä hän ei enää kestänyt poltetta vaan raastoi itse oman lihansa veriseksi massaksi, ja kaamealla, korkealla äänellä kirkuen vajosi viimein maahan elottomana ruumiina. Muut Arkkidemonit tuijottivat tätä kauhistuneina, tajuten että eivät voisi paeta tämän hirvittävän auringon voimaa.

Valo, jota se valoi maan päälle, ei ollut tavallista, vaan pyhää. Yhtä hyvin taivaalta olisi voinut sataa vihkivettä.

Khad’Laeria seurasi Fergoth. Hän tuli kerta kaikkiaan raivohulluksi ja syöksähti lähimmän liikkuvan kohteen kimppuun. Se sattui olemaan Sothar, joka tarrasi itseään päätä pitempään ja kolme kertaa leveämpään suunnattomana pullistelevaan, punaiseen lihasmassaan vailla ponnistuksia ja väänsi Fergothin niskat nurin. Hän ei kuollut vielä siihen, vaan jatkoi vielä vääntelehtimistään vaikka kuinka kauan, yrittäen rimpuilla ja kynsiä mestariaan. Sothar ei päästänyt irti eikä osoittanut mitään väsymisen merkkejä, vaikka valo poltti häntäkin. Hänen itsehillintänsä ja tahdonvoimansa olivat käsittämättömän vahvoja. Ja viimein Fergoth lysähti kasaan liikkumattomana.

Sitten meni Traedril, joka hukkui omaan tuleensa, ja sitten Chokrebon, jonka varjo yksinkertaisesti hälveni valon kirkkaudessa.

Sen jälkeen kesti monta tuntia, kun Zhar’Ratael ja Sothar seisoivat hiljaa vierekkäin kaukaisuudessa, tuijottaen toisiaan silmiin kuin tahtojen kamppailussa. Kadotetut katselivat tätä kaameaa, tiivistunnelmaista odotusta kauempaa, tietäen että Zhar’Ratael voisi tuskan kourissakin ajaa heidät kaikki hulluiksi kauhusta.

Viimein Zhar’Ratael veltostui ja kaatui maahan. Sothar seisoi hetken aikaa aloillaan, kääntyi armeijaansa kohti ja lähti kävelemään heitä päin hitaasti.

Hän tuli suoraan Megethradin luokse.

”Minä en kuole”, hän ärähti. ”Minä näen sinun sisimpääsi ja tiedän, että toivot minun tuhoutuvan jotta voisit hylätä Ikipimeän.” Hänen silmissään leimahteli raivo, jonka kaltaista vento ei ollut ikinä ennen nähnyt missään. ”Mutta minä en aio ikinä kuolla. Minä lähden täältä.”

Sitten demoni äkkiarvaamatta, suurella nopeudella, tarrasi Megethradia rinnuksista ja nosti tämän ilmaan, tuoden tämän kasvot tuuman päähän omistaan.

”Mutta sinä et pääse enää ikinä omiesi pariin”, hän sihahti. ”Pimeys on kyllästänyt sinut, ja sinua pidetään murhaajana ja vihollisen johtajana kaikissa maailman maissa. Sinut on tuomittu kuolemaan samana päivänä kun murhasit isäsi. Alor on voittanut sodan, mutta Arkkidemonit eivät milloinkaan katoa kokonaan. Ja kun me palaamme, sinustakin voi olla vielä meille apua.”

Sitten hän päästi irti, karjaisi täyttä kurkkua ja kohotti kasvonsa taivasta kohti. Sitten suuri, vihreä liekki nielaisi hänet ja katosi.

Demonit olivat poissa. Megethrad hieroi kurkkuaan ja köhi. Hän oli odottanut tuntevansa jonkinlaista voitonriemua, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Hän ei halunnut enää mitään.

Auringon korvannut valokehä laski muutaman tunnin kuluttua ja hiljainen yö peitti Tuathandin. Megethrad ei nukkunut. Hän mietti seuraavaa siirtoaan.

Keskiyöllä hän keksi sen. Suunnitelma sai katkeran ja itseironisen hymyn hänen huulilleen. Hän lopettaisi tarinan sillä tavalla kuin sen kuuluikin loppua.


Luku 10
Elämän sirpaleita


Seuraavana päivänä Megethrad johti armeijansa pois Thataalin muurien ympäriltä. Kukaan ei vastustellut, mutta monet kyselivät häneltä mihin he olivat menossa ja mitä heidän johtajansa aikoi tehdä nyt. Megethrad ei vastannut mitään.

Kaupungista kuului riemunkiljahduksia ja voittoisia fanfaareja, kun vennot näkivät piirittäjien kääntävän selkänsä ja marssivan tiehensä kohti pohjoista taivaanrantaa. Ne saivat Megethradin tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Vielä ei ollut ollut liian myöhäistä.

Musta sotajoukko, tai se mitä siitä oli jäljellä, ei kohdannut enää vastustusta kulkiessaan Tuathandin niittyjen halki. He eivät kohdanneet ketään ennen kuin olivat matkanneet jo monta viikkoa.

Silloin Thor’Khazar ilmestyi paikalle.

Armeija oli seisahtunut lepuuttamaan jalkojaan, ja Megethrad makasi selällään ruohikossa epäarvokkaasti, kun hänen ylleen kohosi musta siluetti joka peitti auringon. Vento räpäytti silmiään kerran ennen kuin tunnisti vanhan kuolleistamanaajan. Tämä näytti hyvin vihaiselta.

”Sinua en olekaan nähnyt pitkään aikaan”, prinssi totesi.

”Mitä kirottua sinä oikein teet?” velho karjaisi. Hänen silmänsä salamoivat vihaa. ”Thataal ei ole vielä murtunut. Sinä luovutit! Oletko menettänyt järkesi?”

Megethrad veti syvään henkeä. Kuolleistamanaajan äkäisyyden täydellisenä vastakohtana hän nousi hitaasti ja rauhallisesti seisomaan ja katsoi tätä tyynesti silmiin. ”Demonit ovat kuolleet, Thor’Khazar. Missä tynnyrissä oikein olet piileskellyt, kun et ole sitä kuullut?”

Velho kurtisti kulmiaan. ”Olen valvonut Ikipimeän rajoja, ja olen erittäin tietoinen, että Alorin tuli lähetti Arkkidemonit takaisin hornan tuuttiin”, hän tokaisi. ”Arvelin, että jotain sellaista tapahtuisikin. Mutta se ei anna sinulle mitään oikeutta antaa periksi! Sota on vasta alullaan!”

Nyt Kadotetut alkoivat kuunnella suurella mielenkiinnolla päälliköidensä puhetta. He kerääntyivät vaivihkaa lähemmäs.

”Mitä tarkoitat?” Megethrad kysyi epäilevästi. ”Ei meillä enää ole mahdollisuuksia Tuathandia vastaan.”

”Väärin! Arkkidemonit eivät milloinkaan ole olleet muuta kuin keulakuvia. Ja sitä paitsi heidän poissaolonsa on väliaikaista.” Thor’Khazar astui lähemmäs Megethradia ja kuiskasi: ”Tuathandin kaupungit ovat yhä sinun hallussasi. Sinulla on yhä armeija, vaikka se onkin kärsinyt. Maailma on polvillaan edessäsi, ja sinä aiot vain luovuttaa?”

Megethradin ilme ei värähtänytkään, kun hän veti miekkansa esiin ja sivalsi yhdellä, siistillä viillolla kuolleistamanaajan pään irti. Tämän mustaan kaapuun verhoutunut ruumis ja valkea parta lysähtivät maahan. Kadotetut vetivät sihahtaen henkeä nähdessään tämän kylmäverisen teon, mutta prinssi tuskin kuuli sitä. Hän kumartui ja pyyhki aseensa Thor’Khazarin vaatteisiin. Veritahrat eivät erottuneet niiden tummasta pinnasta. Sitten hän työnsi miekan takaisin huotraan ja kääntyi sotilaitaan kohti.

”Meillä on vielä yksi taistelu jäljellä”, hän sanoi. ”Olemme menettäneet lukemattomia rakkaitamme, ja joutuneet itse kamppailemaan heitä vastaan. Nyt tämä mieletön sota lähestyy loppuaan.” Hän osoitti pohjoiseen. ”Me marssimme Tharegiin, keräämme lisää miehiä ja palaamme voimalla, jota vastaan Thataalilla ei ole mitään mahdollisuuksia. He ovat heikentyneet siinä missä mekin.”

Kadotetut katsoivat häntä empien. Hän luki heidän silmistään saman, minkä tiesi heidän lukevan omistaan.

Thataalin valtaaminen oli valhetta. Thareg, Tuathandin toiseksi suurin kaupunki, tuskin enää edes olisi Kadotettujen hallussa. Megethrad ei uskonut kohtaavansa mitään muuta kuin tappion kun hän saapuisi Tharegin porteille.

* * *

Matka ei ollut pitkä. Vielä pari päivää kuljettuaan he saivat näköpiiriinsä Tharegin puistojen täyttämän kaupungin. Viileä auringonvalo kimalsi sen vaaleanvihreillä pinnoilla. Se näytti korkealta metsältä, joka kohosi ruohotasangon keskeltä.

Pian alkaisi sataa lunta. Pilviä oli vielä vähän, mutta ne ryhmittäytyivät ja kokoontuivat valtaviksi, tummiksi massoiksi taivaanrannassa joka puolella.

”Lähetämmekö tiedustelijoita kaupunkiin, ottamaan selvää onko sinne turvallista mennä?” kysyi eräs sotilas Megethradilta.

Prinssi katsoi tätä silmiin ja hymyili katkerasti. ”Emme”, hän vastasi ykskantaan.

Kadotettu nyökkäsi. ”Ymmärrän”, hän sanoi.

Sotajoukko lähestyi vihreää kaupunkia. Siellä ei juuri näkynyt liikettä, ja Megethrad epäili että heidät yritettäisiin saada ansaan.

Miten tyhmänä he minua pitävät? hän ajatteli ivallisesti. Ikään kuin en arvaisi, että kaupunki on vallattu takaisin niissä yhdeksässä kuukaudessa, jotka olen ollut poissa.

Kun he tulivat sen pituisen etäisyyden päähän kaupungista, että nuolista ei olisi heille vaaraa, Megethrad komensi armeijan pysähtymään ja käveli itse eturiviin. Muureilla, torneissa eikä puiden latvustoihin rakennetuilla lavoilla ollut ketään. Vain jotkut pikkulinnut osoittivat Tharegissa olevan elämää.

Megethrad veti miekkansa.

”He odottavat meitä”, hän huusi. Hänen sydämensä hakkasi, mutta hänen päänsä pysyi kylmänä. Hän oli tehnyt päätöksensä eikä horjuisi. ”Ne, joilla riittää rohkeutta, seuratkoot minua! Me valtaamme Tharegin takaisin.”

Hän kuuli teräksen viuhuvan, kun Kadotetut vetivät omat miekkansa hänen takanaan.

”Hyökkäykseen!”

Kadotetut rynnistivät portteja kohti, ja siinä samassa puolustajat loikkasivat esiin rintavarustuksille. Nuolikuurot satelivat hyökkääjien niskaan, mutta nämä kärsivät vain vähän tappioita niistä – heillä oli sentään kilvet, ja liikkuviin kohteisiin on vaikea osua. Kun eturivi selvisi porteille, sen auki murtaminen ei ollut vaikeaa; Tharegin lukkoja ei ollut rakennettu taistelua varten. Pian mustat vennot astuivat kaupungin kivetyille kaduille kellastuneiden lehtipuiden oksastojen alle. Heitä odotti hohtaviin haarniskoihin sonnustautuneet kaartilaiset, jotka kävivät oitis hyökkääjien kimppuun. Megethrad iski monta näistä miekalla maahan ja tunkeutui sisemmälle kaupunkiin monen muun Kadotetun rinnalla.

Kaupungit täyttyivät ventojen ruumiista.

Megethrad taisteli kuin riivattu, käyttäen kaiken voimansa ja taitonsa, mutta tiesi koko ajan sisimmässään, että se oli turhaa. Mitä kauemmin tämä jatkuisi, sitä useampi saisi surmansa. Niinpä hänen täytyi pakottaa puolustajat lopettamaan taistelu äkkiä, ja sen hän teki parhaiten uhkaamalla näitä niin paljon kuin mahdollista.

Hän raivasi tietään syvemmälle, kiinnittämättä juuri huomiota miten muut pärjäsivät. Taistelun melske tuntui etäiseltä hänen korvissaan.

Sitten kylmä, teräksinen kipu lävisti hänet.

Hänen mielessään välähti ajatus tämän kuoleman kunniattomuudesta; tulla surmatuksi takaapäin jonkun satunnaisen kaartilaisen miekan toimesta keskellä taistelun jylinää. Mutta sillä ei ollut väliä. Millään ei ollut enää väliä.

Megethrad laski katseensa, ja näki kaarevan, verentahriman terän törröttävän irvokkaasti rintakehästään. Hän ei enää tuntenut tuskaa kuin etäisesti, eikä hän edes huomannut oman miekkansa luiskahtavan hänen sormistaan, eikä kuullut sen kilahtavan katuun. Hän otti yhden, hoipertelevan askeleen ennen kuin pimeys nielaisi hänet.

Se tuntui ainoastaan helpotukselta, vapautumiselta maailmasta johon hän ei enää kuulunut.

* * *

Tharegin taistelu oli Kadotettujen viimeinen, epätoivoinen yritys vallata Tuathand uudelleen. Se ei kestänyt montaa tuntia. Historiankirjat kertovat, että Megethrad Musta luotti armeijansa vahvuuteen niin paljon, että uskoi sen pystyvän tunkeutumaan kaupunkiin ja murskaamaan vastarinnan miesvoimallaan. Tuathojen kansantarinat kuitenkin väittävät, että hän ei yrittänytkään voittaa tuota taistelua.

Kadotettuja kohtasi kaupungin kaarti, joka oli paremmin aseistettu, levännyt ja hyvinsyönyt. Mustalla sotajoukolla oli melko vähän mahdollisuuksia ottaa kaupunkia hallintaansa, ja ennen illankoittoa heistä jokainen oli surmattu, ajettu pakoon tai vangittu.

Se oli Ikipimeän armeijan ja Megethrad Mustan loppu.


Jälkinäytös


Kuningatar Leithan pelkäsi, että jokin musta magia voisi herättää Megethradin henkiin. Sen estämiseksi tämän ruumis korjattiin talteen, ja sen sijaan että se oltaisiin haudattu kuninkaalliseen tai edes rahvaan hautausmaahan, se kahlittiin rautaketjuihin ja lukittiin syvimpään tyrmään Thataalin alla.

Jotta tapahtunut ei pääsisi milloinkaan toistumaan, kaikki ne kirjastot, joissa Megethrad oli aikaansa viettänyt, poltettiin tuhkaksi jokaista pergamenttia myöten. Kesti kymmeniä vuosia, ennen kuin kammiot, joissa kirjat olivat olleet, otettiin uuteen käyttöön.

Tuathand oli kärsinyt paljon pahuutta, mutta maa parani nopeasti. Thataalia ympäröivä maa oli pitkään karua ja ruohotonta, mutta ajan saatossa sekin vihertyi jälleen. Vennot antoivat sodalle nimen Nirhatar, mikä merkitsee Kyynelten sotaa. Se kuvaa surua, joka valtakuntaa kosketti kun tuathat kääntyivät toisiaan vastaan.

Kadotettujen kultti tuhottiin täysin ja kaikki sen tukikohdat etsittiin ja kukistettiin. Kadotettuja ei jäänyt jäljelle nimeksikään, varsinkaan sen jälkeen kun monet heistä olivat luopuneet demonien palvonnasta ja tunnustaneet rikoksensa.

Keväällä Kenrian kävi Thataalissa, ja kuuli tapahtuneesta. Sitä kautta tieto sodasta saatiin Helroddeenkin, joka oli säästynyt täysin Arkkidemonien kosketukselta. Irethen kohtalosta ei ollut varmuutta kenelläkään, ja Yerian otti tyttärensä kuoleman raskaasti. Muutamaa vuotta myöhemmin hän menehtyi, ja Kenrian otti hänen paikkansa metsäventojen kaupungissa.

Sadan vuoden päästä Tuathandissa ei ollut juuri lainkaan merkkejä sodasta.

Mutta Thataalin piirityksen Seitsemäs sunnuntai ei ollut viimeinen kerta, kun Arkkidemoneista kuultiin kuolevaisen maan päällä, eikä Tharegin taistelu ollut viimeinen kerta, kun Megethrad nähtiin Tuathandissa.