Eemelin NaNoWriMo-romaani

PROLOGI


Päivä 1

Eemeli Leppäaho sulki Risingshadow.netin virnuillen ja avasi sen tilalle Wordin. Hänen mielessään kyti tuhansia ideoita, jotka kaikki hän aikoi sulauttaa yhteen yhdeksi, nerokkaaksi kokonaisuudeksi. Se olisi taiteellinen, syvällinen, monimutkainen ja monipuolinen, vertauskuvallinen, sykähdyttävä, vaikuttava, ja kaikkea muutakin mitä kirja voisi olla. Kuukaudessa ehtisi tehdä mitä vain, ilman mitään ongelmia. Eemelillä ei ollut mitään ohjelmaa koko marraskuulle, ja koulussakin oli helppoa. Mikä voisi mennä pieleen?

Hän alkoi hakata näppäimistöä itsevarmasti ja tietoisena siitä, että tarinan aloitus oli täydellisyyttä hipova. Tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen.

Päivä 3

Viisikymmentä tuhatta sanaa, joka tietty oli Eemelin tavoite, alkoi tuntua jo selvemmin kaukaiselta, nyt kun alun onnistumisen huuma oli jäänyt taaksepäin. Kuudessa tuhannessa sanassa hän oli jo edellä tavoitellusta nopeudestaan, mutta häntä alkoi vaivata se tosiseikka, että oli käyttänyt jo melkein puolet ideoistaan tähän mennessä. Hän vietti jokaisen hereilläolotuntinsa koulun jälkeen tietokoneen ääreen kyyristyneenä, kirjoittaen kuumeisesti ja palaten aina välillä hiomaan jotain kohtia sovittaakseen ne äkkiä keksimiinsä uusiin juonenkäänteisiin.

Tarina oli monimutkainen rakenteeltaan, ja siksi Eemelin oli välillä vaikeaa pysyä siinä itse kärryillä.

Päivä 9

”Kultaseni, me emme voi tehdä sitä! Hän ansaitsee paremman kohtalon kuin joutua syötetyksi grungheille.”
Mondel vastasi huolestunut ilme kasvoillaan: ”Ehkä olet oikeassa, rakas Nanbiani. Mutta mitä muuta me voisimme tehdä? Infektio voi alkaa versoa minä päivänä hyvänsä.”
Hetken asiaa pohdittuaan heidän mieleensä juolahti ratkaisu, tai ainakin jotain joka voisi avittaa heitä heidän vaikeassa päätöksessään. Läheisillä Korkeayön Vuorilla asusti kolme suurta ja viisasta oraakkelia, jotka olivat myös sepittäneet ennustuksen Merten Herättäjästä. Jos he matkaisivat näiden luokse salassa Tulhukselta ja tämän veljeltä, oraakkelit voisivat avittaa heitä heidän vaikeassa päätöksessään ja kertoa heille, mitä heidän kannattaisi tehdä.
Varhain seuraavana aamuna, vielä aamukuun möllöttäessä taivaalla, he sitten lähtivät kaksistaan matkaan ratsain…

Nerokasta, Eemeli myhäili itsekseen.

Päivä 14

Eemeli ei oikein jaksanut käsittääkään, miten tarinaa syntyi niin valtoimenaan. Kaikki oli loistavaa; juoni, henkilöt, kuvailu, tunnelmat… Hän luki foorumeilta, miten muut tuskistelivat aikataulujen ja tarinansa kanssa ja riippuivat epätoivon reunalla pikkusormen varassa, ja hän itse taas oli vain iloinen ja tyytyväinen tuotoksiinsa.

Ideat olivat melkein loppuneet kesken yhdessä vaiheessa, mutta nyt niitä vain tuli tulvimalla lisää. Ja lisää. Ja yhä vain lisää. Kuin tarina olisi kirjoittanut itseään.


AINUT LUKU


Päivä 29

Keski-ikäinen nainen kauppatiskin takana katsoi Eemeliä tylsistyneenä sumeiden, pienten silmälasiensa läpi. R-kioskissa oli jotain ahdistavaa; hyllyt olivat lähellä toisiaan, ja siellä oli ahdasta vaikka asiakkaita oli vain kaksi Eemelin lisäksi (vaaleatukkainen neljätoistavuotias tyttö, joka katseli sipsipusseja mietteliäänä, sekä maitoa ja kaljaa ostava kumara ukko). Ainut ikkuna oli likainen ja sen edessä oli kauppaa pimentäviä tölkkikoreja.

Ostettuaan pussillisen lihapiirakoita ja kokispullon, joilla hän ajatteli selviävänsä sen päivän, Eemeli säntäsi ulos kylmään, harmaaseen talven verhoamaan kaupunkiin. Sekin näytti ankealta. Taivas oli tylsänväristen pilvien peittämä, ja ihmisten kasvot olivat apeita. Jokin häiritsi Eemeliä ja painoi hänen mieltään, ja se oli jatkunut jo viikon. Oli mahdotonta sanoa, mikä se tarkalleen ottaen oli, sillä se tuntui joka puolella; tunkkaisessa ilmassa, kylmyydessä, ihmisten mielenkiinnottomissa sanoissa.

Vain hänen romaaninsa tuntui riittävän värikkäältä ja maistui riittävän elävältä. Viime päivinä hän oli uppoutunut sen tarinaan täysin, ja hädin tuskin huomasi ajan kulkua tai ylipäätänsä mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kirjan henkilöt tuntuivat oikeammilta kuin Eemelin ystävät, ja sen paikkojen lumoavuus varjosti ilotonta näkymää hänen ikkunastaan. Se alkoi vähitellen pelottaa häntä.

Mitä hän tekisi, kun se valmistuisi ja marraskuu Nanowrimoineen päättyisi?

Hän läimäytti kerrostalon ulko-oven lukkoon perässään ja juoksi muovipussi kädessään betoniportaat ylös kolmanteen kerrokseen. Vasemmalla kädellään hän keplotteli avaimen taskustaan, väänsi kotiovensa auki ja hiippaili sisään.

Tietokone oli auki; hän ei sulkenut sitä nykyään öiksikään. Hän istui kaiken aikansa kirjoittamassa.

Mondel ja Tulhus olivat löytäneet salaperäisen ulottuvuusportin, joka oli kytkenyt tarinan yhteen todellisen maailman kanssa. Kaksikko seikkaili Krakovan yössä taistelemassa oraakkelien esiin kutsumia aaveolentoja vastaan. Eemeli oli itsestään ylpeä – hänen mielestään hän oli kehittynyt valtavasti kirjoittajana, ja keskiverto, kliseinen fantasiatarina oli hänen käsissään muuttunut suorastaan pelottavaksi kauhutarinaksi. Joskaan hän ei tiennyt lainkaan, mitä tarinassa tapahtuisi seuraavaksi; hänen ei milloinkaan tarvinnut miettiä sellaista etukäteen, koska teksti syntyi sitä mukaa kun hän sitä kirjoitti lähes taianomaisesti, laadun huonontumatta milloinkaan. Ideoita ja sanamuotoja pursusi Eemelin päähän lakkaamatta.

Se oli ihanaa.

Eemeli istui koneelle ja alkoi kirjoittaa. Hän iski sormillaan näppäimistöä kuumeisesti, tuijottaen tekstiä joka ilmestyi näytölle, kuin hän ei olisi ollut lainkaan kykeneväinen hallitsemaan omia käsiään, eikä edes omia ajatuksiaan. Aurinko ei laskenut, mutta hän ei huomannut edes, miten taivas pimeni ja hänen huoneensa sen mukana – valoja hän ei ollut muistanut laittaa päälle. Niinpä hän kirjoitti pimeässä, vain näyttöruudun valaistessa hänen hurmioon vajonneita kasvojaan.

Takaa-ajo vei heidät kauas pohjoiseen. Päivätolkulla he ratsastivat varjohevosten selässä lumisten havumetsien ja karujen nummiseutujen halki, pysähtymättä milloinkaan, ja onnekseen kohtaamatta ketään asumattomilla erämailla. Mondelia epäilytti kaiken aikaa, mitä he tekisivät saapuessaan perille, mutta hän ei kyennyt pakottamaan itseään paljastamaan sitä Tulhukselle; hän ei halunnut näyttää heikkouttaan tämän edessä.

Keskiyö koitti.

Päivä 30

Mutta sitäkään Eemeli ei huomannut. Hän jatkoi kirjoittamista, väsymättä tai nälkiintymättä. Hän oli unohtanut ostoksensa lojumaan pöydälle, eikä tajunnut edes vatsansa kurisevan. Aikaa oli rajallisesti; tämä oli viimeinen päivä. Tarina täytyisi saada loppuun tänään. Hän oli pysynyt hyvin kirjoitusaikataulussa, ja oli itse asiassa edellä siitä. Mutta se oli hänelle merkityksetöntä tässä vaiheessa – itse juoni oli tärkeintä. Ja sitä oli vielä paljon jäljellä.

Hän kirjoitti ja kirjoitti.

Venäläinen kylänvanhin kertoi Mondelille ja Tulhukselle kaukaisessa, pohjoisessa maassa asuvasta ruhtinaasta, joka hallitsi aaveita mystisillä voimillaan. Kaksikon keskinäiset välit kiristyivät ja huipentuivat lopulta taisteluun, joka päättyi Tulhuksen kuolemaan. He saapuivat omituisten nimien valtakuntaan ja ratsastivat suurten metsien halki.

Siinä vaiheessa jokin alkoi tuntua omituiselta. Eemeli lopetti kirjoittamisen ja nousi seisomaan. Hän huomasi vasta silloin, että oli pilkkopimeää. Kello oli neljä aamulla.

Hän hikoili ja vapisi. Mitä oli tekeillään? Tarina, jota hän kirjoitti, ei tullut hänen päästään. Se ei ollut hänen keksintöään. Ei sanakaan siitä enää tässä vaiheessa. Kirja oli kaapannut vallan hänestä ja kirjoitutti itsensä hänen kauttaan.

Hän käveli ympäriinsä pimeässä asunnossaan ja ajatteli, ja kaiken aikaa tietokoneen näyttö hohti valkeana hänen silmäkulmassaan, häiriten ja kutitellen hänen tajuntaansa.

Lopulta totesi, että tämä oli naurettavaa. Tarinaa oli vielä jäljellä ja aikaa rajallisesti. Hän palasi koneelle ja jatkoi kirjoittamista.

Ja jatkoi.

Kaupunki oli ankea ja harmaa. Mondel käveli viitta liehuen autioilla asvalttikaduilla katsellen halveksuen ympärilleen kylmiin kerrostaloihin. Dzingjiandin kristallitornit olisivat haudanneet tämän koko maailman loistonsa alle.

Hän rypisti kulmiaan. Kuvaillessaan kaupunkia hän saattoi tunnistaa joitakin sen paikkoja, mutta hän ei ollut varma mistä.

Mondel valitsi taloista yhden ja avasi sen lukon kättään heilauttamalla ja mutisemalla yhden loitsusanan. Sitten hän tunkeutui sisään porraskäytävään ja alkoi harppoa päättäväisesti betonirappusia ylös. Kolmannessa kerroksessa hän pysähtyi.

Hikipisara kihahti Eemelin otsalle.

Hän saattoi tuntea oudon voiman huokuvan yhden oven takaa. Se tuntui liittyvän häneen itseensä ja ohjaavan häntä, mutta toisaalta hän pystyi itse tekemään kaiken mitä tahtoi. Ikään kuin tuo voima olisi päättänyt siitä, mitä hän teki ja mitä aikoikaan tehdä.

Hän lopetti hetkeksi kirjoittamisen, mutta kuin taikaiskusta hänen sormensa palasivat heti takaisin näppäimistölle ja jatkoivat kirjoittamista, vaikka hän yritti vastustaa sitä.

Mondel avasi lukon kätensä heilautuksella ja astui sisään.

Ovi kalahti auki ja eteisestä kuului askelia. Eemeli jähmettyi kauttaaltaan, mutta hänen sormensa tanssivat näppäimistöllä edelleen. Hän yritti kääntää päänsä, mutta ei kyennyt. Hänen silmänsä olivat nauliutuneet tekstiin näyttöruudulla.

Tämä voima kahlitsi hänet ja hallitsi aaveita, ja sen tärkein välikappale oli juuri täällä, aivan hänen lähellään. Hän tiesi, että oli vain yksi tapa lopettaa tämä kaikki. Eikä häntä pelottanut tehdä sitä. Viattomien tuhoaminen ei ollut hänestä erityisen miellyttävää, mutta joskus se oli tarpeen.
Hän veti miekkansa ja astui eteenpäin. Uhri ja ruhtinas, pahuuden ruhtinas ja viaton siviili, istui selin häneen. Tämä ei ollut mukavaa, mutta välttämätöntä. Hän kohotti miekkansa ja iski vihollisensa kuoliaaksi yhdellä sivalluksella.