Worthingtonin film noir

Kylmä tuuli riepotteli kaupungin kaduilla lojuvia sanomalehtiä, lennättäen niitä ilmassa kuin ne olisivat olleet isoja, valkeita lintuja. Se humisi kapeilla sivukujilla ja sai veden liplattamaan äänekkäästi viemäreissä aivan asvaltin alla. Muutama auto ajeli rauhalliseen tahtiin öisillä kaduilla, ja niiden valot valaisivat ajoittain pimeitä nurkkia.

Kylmyys puri luihini saakka. Yritin olla piittaamatta siitä, ja kiedoin mustan takkini tiukemmin ympärilleni. Tuuli kiskoi lierihattuani päästäni kaiken aikaa, niin että jouduin pitämään siitä kiinni toisella kädelläni, jota sitten alkoi oitis palella. Toivoin, että minulla olisi ollut hanskat mukana ja vaihdoin kättä jotta voisin pitää toisen välillä taskussa.

Pilvien riekaleet liukuivat terävän kuunsirpin ympärillä, ja se valaisi niiden reunoja hopeisella hohteellaan. Yötaivas oli tähdetön, mutta korkeimmat pilvenpiirtäjät eivät erottuneet pimeydessä, ja niiden ikkunoiden harvat valot tuikkivat kuin taivaankappaleet.

Vilkaisin pikaisesti rannekelloani. Pikkutunnit kuluivat.

”Missä hän oikein viipyy?” mumisin hiljaa itsekseni. Tunsin äkäisyyden heräävän sisälläni, ja vihainen tunne lämmitti palelevaa ruumistani.

* * *

Savu leijaili katonrajassa, himmentäen sen näkyvistä. Toimistohuone oli kuin mustavalkoisesta elokuvasta, ja sen ainoat kalusteet olivat jossain paperikasan alla piilossa oleva työpöytä, sen ääressä oleva tuoli jolla minä, paikan omistaja, yksityisetsivä Patrick Worthington istuin, sekä vieressäni seisova jalkalamppu joka valaisi heikosti hämärää huonetta.

Boston 1920. On olemassa vain muutama paikka, joita vihaan enemmän. Ja vain muutama paikka, jossa olisi vähemmän työtä yksityisetsivälle. Ihmiset luottavat poliisiin aivan liikaa.

En odottanut saavani töitä sinä päivänä, mutta sain silti. Hieman ennen sulkemisaikaa kello kilahti ilmoittaen, että olin saanut asiakkaan. Sisään käveli tuntematon, kumara mutta pitkä mies. Hän oli painanut kasvonsa lattiaan ja hänellä oli samantyyppinen, leveälierinen hattu kuin minullakin, niin että hänen piirteensä olivat kokonaan näkymättömissä. Ja eipä hämärässä olisi mitään nähnytkään. Hänellä oli mustat nahkahansikkaat, ja hän piteli molemmin käsin suurta salkkua.

”Herra Worthington?” hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti siltä, kuin kahta kuivaa lehteä olisi hangattu vastakkain.

”Minä olen”, totesin ykskantaan.

”Minulla on teille tehtävä.”

”Tuskin muuten olisitte täällä.”

”En niin…” Muukalainen päästi ivallisen naurahduksen. ”Olette hyvin tarkkaavainen, herra Worthington.”

”Millaisesta työstä on kyse?”

”Minulta on varastettu erittäin kallisarvoinen esine. Minua kiristetään”, tuntematon kertoi. ”Kiristäjä tahtoo tavata minut tänä iltana. Hän on varoittanut minua ilmoittamasta poliisille.”

Mietin hetken aikaa, punniten mahdollisuuksiani. ”Onko teillä arveluita kiristäjän henkilöllisyydestä?”

”Ei, herra Worthington.”

”Kuka olisi tahtonut tämän esineen? Mikä se oli?”

”Vain jotain, joka oli minulle kallisarvoista. Rahallista arvoa sillä ei ole.”

”Ymmärrän.” Pyyhkäisin pöydältäni kasan papereita lattialle, ja niiden alta paljastui kassakone. Avasin sen ja vilkaisin sisään. Se oli typötyhjä yhtä nappia lukuun ottamatta. ”Taidan ottaa jutun hoidettavakseni. Menen tapaamaan kiristäjää itse tänä iltana.”

”Hyvä. Olen halukas maksamaan teille kolmensadan taalan palkkion, ja tietenkin korvaan mahdolliset kulut.”

”Erinomaista.”

* * *

Kiristäjä tuskin ilahtuisi nähdessään minut paikalla. Hän ei tahtoisi ulkopuolisten sekaantuvan hänen asioihinsa. Niinpä pidin pistoolini valmiina taskussani. Se hohkasi kylmyyttä jopa takkini lävitse.

Tapaaminen oli sovittu kello yhdeksi yöllä. Saavuin tapaamispaikkaan, eräälle syrjäkujalle, varttia vaille. Siellä ei ollut vielä ketään.

Jäin odottamaan, ja pistin tupakaksi. Yritin rentoutua, mutta huonoin tuloksin. Tärkeintä olisi kuitenkin, että näytin ulospäin täysin rauhalliselta, kuin tilanne olisi hallussani.

Kysyin itseltäni, oliko minulla tilanne hallussani. No, ainakin siihen asti kun kudit loppuisivat.

Tuuli voimistui entisestään, riepotellen pitkää takkiani. Hattuni ei enää pysynyt millään päässäni, joten otin sen suosiolla käteeni. Sitten viima alkoi pöllyttää pitkiä, vaaleita hiuksiani, ja päänahkani nousi kananlihalle. Pakkanen oli harvinaisen vahva, ottaen huomioon että oli vasta syyskuu.

En joutunut odottamaan kauaa. Kun savukkeeni paloi loppuun ja viskasin sen alas viemärin kaltereiden välistä, kuulin lähestyviä askeleita.

Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään. Askeleet sen kuin lähestyivät.

Aloin hermostua. Nuolaisin huuliani ja huikkasin pimeään yöhön: ”Khotopher?”

Silloin tuttu, kuiva ääni puhui minulle, ja kauhukseni sanat eivät tulleet viereltäni vaan yläpuoleltani. ”Herra Worthington, teitte ratkaisevan virheen.”

Nostin nopeasti katseeni, ja en onnistunut pidättelemään säikähdyksen parkaisua joka karkasi huuliltani. Vieressäni kohoavan pilvenpiirtäjän seinällä seisoi täysin vaakasuorassa minut palkannut, kasvojaan piilotteleva muukalainen, kuin hänen kenkänsä olisivat liimantuneet kiinni seinään ja hän olisi jotenkin pidellyt ruumistaan vaakatasossa. Varjoissa hänen hattunsa alla kimalsi silmäpari.

Hänen käsissään oli iso, harmaa ja pelottavan näköinen Tommy Gun. Jos olisin empinyt hetkenkin kauemman, se olisi ollut loppuni. Syöksähdin kulman taakse ja vedin samalla oman aseeni esille, ja kuulin luotien kimpoilevan jalkakäytävästä takanani. Yksi kuti raapaisi takkini lievettä, mutta ehdin päästä pois seinällä seisovan miehen näköpiiristä.

Nojasin selälläni tiiliseinään ja pysähdyin vetämään henkeä. Askeleet lähestyivät jälleen, ja nyt ymmärsin niiden tulevan yläpuoleltani.

Mutta tällä kertaa olin valmiina. Heti kun kummajainen tuli esiin kulman takaa, ammuin useita laukauksia häntä kohti. Yksi ilmeisesti jopa osui, sillä hän pudotti pyssynsä ja tarrasi rintaansa molemmin käsin. Ase putosi kadulle kolahtaen, mutta ei särkynyt.

Muukalainen putosi seinältä velttona, ja rojahti kyljelleen maahan. Nappasin Tommy Gunin hänen vierestään, tähtäsin häntä sillä ja potkaisin hänen hattunsa pois hänen päästään.

Vedin sihahtaen henkeä. Hänen kasvonsa olivat suomujen peittämät, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen. Mutta elämää niissä ei enää ollut jäljellä.

Katselin ympärilleni, etsien jotain missä voisi olla sormenjälkeni. Poliisi ei saisi yhdistää minua tähän, kun ruumis löytyisi. Minulla oli jo tarpeeksi vihollisia.

Ilmeisesti liikaakin. Tämä ei saisi toistua.

Sytytin uuden tupakan ja vein Tommy Gunin mennessäni.