Pimeys

“If I must die, I will encounter darkness as a bride
And hug it in my arms.”
—William Shakespeare, Measure for Measure (suom. Mitta mitasta)

*

Oli yö. Yö oli hyvin, hyvin pimeä.

Pimeys oli läpitunkematonta. Se täytti kaupunkien kadut ja metsien polut. Siinä ei voinut nähdä muuta kuin epäselviä, tummia hahmoja. Se oli kuin nestettä, joka oli tulvinut koko maailman ylle, peittäen kaiken näköpiirissä.

William ja Sarah kulkivat metsässä käsi kädessä. Se toi kummallekin hyvää mieltä, vaikka he eivät uskaltaneetkaan katsoa toisiaan kuin hetkellisesti, ja kun heidän katseensa kohtasivat, kumpikin käänsi nopeasti päänsä kuin olisi äkkiä kiinnostunut ympäröivän lehtimetsän varjoista.

He olivat nuoria, ja metsän pimeys hermostutti heitä. Varsinkin Sarahia jännitti, eikä hän tiennyt johtuiko se pelkästään pojan läheisyydestä.

Tuuli kahisutti puiden oksia. Niiden lehvästöt näyttivät mustilta yössä, vaikka lehdet olivat kirkkaan vihreitä. Varjot värähtelivät polun reunoilla, mutta syvemmällä metsässä pimeys ei hievahtanut.

”Will…?” tyttö kysyi. Hän kuulosti hieman pelokkaalta, mutta William arveli että se voisi olla vain keino saada hänet huolestuneeksi.

”Niin?” hän vastasi.

”Täällä on kovin pimeää.”

”Niin on”, poika myönsi. Hän pysähtyi, kääntyi tyttöön päin ja otti tämän toisenkin käden omiinsa. ”Pelottaako sinua?” hän kysyi, hymyillen rohkaisevasti.

”Ei tietenkään”, Sarah tokaisi ja jatkoi matkaa. William seurasi tämän vierellä.

He eivät olleet menossa mihinkään, mutta heitä ei huvittanut vielä kääntyä takaisin kotikyläänsä kohti. Jo viikon ajan, joka yö, he olivat lähteneet kävelylle metsään nauttimaan toistensa seurasta. Syksy lähestyi ja yöt pimenivät, mutta vielä heillä ei ollut aikeita siirtää kävelyitään päiväsaikoihin. Yö oli ainut aika, jolloin metsässä ei ollut muita.

He uskoivat rakastavansa toisiaan, mutta kumpikaan ei ollut aivan varma, mitä rakkaus oli.

Vielä hetken käveltyään he pysähtyivät ja kääntyivät jälleen kasvokkain. Sarah kohotti ujosti katseensa Williamin silmiin ja hymyili tälle hennosti. Pojan mielestä maailmassa ei ollut ketään kauniimpaa.

Hän kumartui tytön puoleen ja suuteli tämän huulia. Hetken he keskittyivät vain toisiinsa, eivätkä kuulleet pimeyden ääniä.

Ja ääniä pimeydestä kuului, yön ääniä joita pitävät asiat ja olennot, joita auringonvalossa ei voi nähdä. Ne kiertelivät varjoissa kahta nuorta ihmistä, jotka saivat turvaa toistensa syleistä. Äänet olivat nälkäisiä, kuten niitä ympäröivä pimeyskin.

Nuoret irtautuivat toisistaan, hymyillen hellästi. Vasta silloin he kuulivat metsän uumenista rasahduksen, kuin jokin olisi liikkunut siellä.

”Mikä tuo oli?” Sarah kysyi säikähtäen hiukkasen.

”Joku eläin”, William vastasi huolestumatta. Pimeys oli hänestäkin hermostuttavaa, mutta hän onnistui pitämään mielikuvituksensa kurissa eikä häntä siksi pelottanut.

”Onko täällä susia?”

”On, mutta niitä on niin vähän, ettei niistä ole meille vaaraa”, poika kertoi. Hänen ilmeensä oli vakavoitunut. ”Sarah, meidän kannattaa mennä takaisin kylään.”

Mutta oli jo liian myöhäistä.

Varjoista astui kolme tummaa, miehen mittaista varjohahmoa. Sysipimeässä oli mahdotonta erottaa yksityiskohtia, joten nuoret eivät osanneet sanoa keitä ne olivat.

Ilmassa kuului koriseva ääni, joka jatkui hitaana ja kaamean pitkänä. Kuin kuolevan viimeinen valitus.

”Will…” tyttö kuiskasi kauhuissaan ja tarttui tiukasti Williamin käsivarteen. Tytön sormien ote tuntui hyvältä, mutta pelko alkoi hiipiä Williaminkin sisintä kohti.

”Keitä te olette?” hän kysyi kolmelta, epäselvältä hahmolta. Ne laahustivat heitä kohti äänettöminä, mutta metsän korina vahvistui. ”Mitä te haluatte?”

Ei vastausta.

Silloin Sarah päästi tukahtuneen ähkäisyn ja veltostui täysin. Hänen ruumiinsa valahti maahan rentona.

”Sarah!” William huudahti ja pakokauhu täytti hänet hetkessä. Muurit murtuivat. Hän vilkaisi kolmea, lähestyvää hahmoa, jotka olivat enää viitisen metrin päässä, ja Sarahin maassa makaavaa vartaloa. Pimeässä poika ei nähnyt rakkaansa kasvoja.

Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, ja hän empi vain hetken. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan.

Hän juoksi ja juoksi hikipisarat otsalla kimallellen ja hengitys hinkuen, katsomatta taakseen kertaakaan, kunnes hänen jalkansa eivät enää kantaneet pitemmälle. Hän tunsi itsensä heikoksi ja yksinäiseksi, ja oli niin pimeää, ettei hän enää ollut edes varma, oliko vielä polulla vai eksynyt metsän siimekseen. Maassa hänen jaloissaan rapisivat risut ja pudonneet lehdet.

Hän pani kämmenensä suun eteen torveksi ja huusi: ”Apua! Apua!” niin kovaa kuin vielä jaksoi. Hänen äänensä kajahteli pimeyden keskellä.

Pimeyden, joka kuroi hitaasti tietään häntä kohti. Pimeyden, joka piiritti häntä ja virtasi hänen ympärillään. Pimeyden, joka oli peittänyt kaiken vaippaansa.

Williamista tuntui mahdottomalta, että tämä paikka saattaisi vielä joskus kylpeä iloisessa auringonvalossa. Hän oli varma, että tämä olisi loppu.

Hän huomasi vasta nyt, että kyyneleet virtasivat valtoimenaan hänen silmistään. Siitä huolimatta hän ei tuntenut mitään sisällään. Hän oli turta niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Hän ei ollut vielä ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Sarah oli kuollut. Ja ne, jotka olivat hänet tappaneet, olivat vielä metsässä.

Sitten hän kuuli sen jälleen… haudantakaisen korinan. Hän yritti juosta, mutta jalat pettivät oitis hänen altaan. Hän lysähti maahan velttona, tietäen nyt miltä Sarahista oli tuntunut.

Hän ajatteli, että pimeys imi hänen voimansa. Siltä se tuntui. Ja nyt hän oli liian heikko edes ajattelemaan selväjärkisesti.

Korina lähestyi lähestymistään.

Sitten jokin jäätävän kylmä kosketti hänen olkapäätään. Se oli viimeinen asia, jonka hän tiesi.