Vampyyrit kilpasilla

Kadun kanjonimainen tunnelma ahdisti Florencea. Korkeat, ränsistyneet tiilitalot kohosivat tummina varjoina heidän ylleen ja peittivät taivaan. Vaikka Percivalin käsi lepäsi lohdullisesti hänen kädellään, ja nuorukaisen kasvot ruskean tukan lomassa olivat levolliset, nainen ei voinut olla tuntematta pientä huolen kouraisua sydämessään. Hän kohensi punaisia hiuksiaan yhä uudestaan kuin nuori tyttönen ja vilkuili salaa seuralaistaan.

”Pimeä nousee kohta”, nainen mutisi hermostuneen oloisesti. Hän oli nähnyt lukemattomia kertoja auringon laskevan nokisten kattojen taakse, mutta tällä kertaa sen verisessä sävyssä oli jotain tavattoman pahaenteistä.

”Älä pelkää, Flo-kulta”, Percival vastasi hymyillen lohdullisesti, kuin olisi arvannut naisen ajatukset. ”Olemme pian perillä.”

”Kuinka kauan tähän menee? Haluaisin jo kotiin”, Florence uteli. Percival katsoi hänen merivedenvihreisiin silmiinsä ja nyökkäsi.

”Ei enää kauaa.”

Kadut olivat lähes tyhjiä kaupunkilaisista. Torikojut olivat sulkeutuneet jo tunti sitten, ja niiden pitäjät karanneet koteihinsa. Enää ainoastaan naakkojen aavemaiset huudot kaikuivat katoilla. Nuo noenmustat linnut syöksähtelivät kaksikon yläpuolella ja pitivät heitä silmällä.

Hetken kävelyn jälkeen Percival tarttui tiukemmin Florencen käsivarteen ja veti hänet sivuun pääkadulta. Neito katsahti hämmentyneenä varjoihin katoavaa kujaa, joka oli äskeistäkin katua kapeampi ja ahdistavampi. Jossain korkealla yksinäinen kynttilä paloi himmeästi ikkunaruudun takana. Tuulenvire kuljetti jostain oudon, musiikilta soinnahtavan äänen.

”Mitä sinä halusit näyttää minulle täältä, Percy?” Florence kysyi kurtistaen kulmiaan, jolloin muutama ylimääräinen ryppy ilmestyi hänen ajan uurtamalle otsalleen. He olivat viettäneet muutamia viime päiviä yhdessä, mutta toinen ei ollut kertaakaan tehnyt mitään näin omituista – ainoastaan ostanut hurmaavia lahjoja ja vienyt ihanille kävelyretkille puistoihin.

Mutta Percival ei vastannut mitään; hänen kasvoillaan oli kummallinen ilme, kuin hänen olisi pitänyt tehdä jotain ikävää tahtomattaan. Hän laittoi kätensä Florencen kyljille ja käänsi tämän kasvokkain itseään vasten.

Florence ei tiennyt sitä, mutta Percival kävi mielessään läpi anteeksipyytävää puhetta. Pian hänen täytyisi paljastaa vampyyrinhampaansa ja käydä kiinni naisen kurkkuun vapauttaakseen tämän veressä piilevän lumouksen. Se olisi ainut keino päästä pakoon tästä salaperäisestä kaupungista, johon hän oli joutunut ansaan. Ensi kerralla hän pitäisi paremmin varansa ennen kuin tökkäisi nenänsä maagisiin keplotteluihin.

Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tuulen kantamat sävelet tavoittivat heidät uudestaan. Oli Percivalin vuoro kurtistaa kulmiaan. Tuo ääni ei tullut hänen selässään roikkuvasta harpusta. Se tuli katolta. Ja se oli huilun ääni.

Hahmo, joka seisoi varjoissa heidän yläpuolellaan, olisi äkkiseltään käynyt Percivalin peilikuvasta lukuun ottamatta hivenen tummempia hiuksia. Mahonginruskeat silmät mittailivat rauhallisesti parivaljakkoa. Vaalea arpi kulki nuoren miehen oikean silmän yli, ja valkeat kädet sormeilivat hohtavaa hopeahuilua kokemuksen suomalla varmuudella.

Percival oli yllättynyt, mutta tuijotti ennen kaikkea huilua, jota toinen käsitteli kohtalaisen taitavasti. Hän oli kovin ylpeä omasta taikaharpustaan, ja jos joku toinen yritti lyödä hänet musisoinnissa, tämä saisi huomata olevansa vaikeuksissa. Hän päästi Florencen irti ja nappasi harpun käsiinsä.

Sanaakaan ei vaihdettu, mutta nuorten miesten katseiden kohdatessa he uskoivat ymmärtävänsä toisiaan. Percival virnisti, antaen toisen nähdä kulmahampaansa, kuin tervehdyksenä – tai taisteluhaasteena. Katolla seisova vieras katseli pää kallellaan toista, arvioiden tätä, ennen kuin paljasti omat hampaansa. Asetettuaan hopeisen soittimen varoen vyönsä alle hän loikkasi suoraan alas huimasta pudotuksesta välittämättä, takin laskokset liehuen. Hän laskeutui pehmeästi kovalle katukiveykselle ja suoristautui.

Harpusta kuului loukkaantunut riitasointu. Percival nyökkäsi ainakin yhtä vihaisena. Toinen vampyyri kohotti huilun huulilleen ja puhalsi siitä kauniin, mutta omalla tavallaan uhkaavan soinnun. Tummanruskeat silmät välähtivät pimeässä, kun hän vilkaisi Florencea, mutta katse palasi takaisin harppua näppäilevään vampyyriin.

”Joku näyttää matkivan meitä”, Percival ärähti. Harppu luikautti jotain närkästynyttä vastaukseksi.

”Voisin kai sanoa samaa”, toinen vastasi rauhallisesti laskien soittimen huuliltaan.

Florence seisoi vampyyrien välissä tuijottaen kauhistuneena vuoroin uutta tunkeilijaa ja vuoroin ystäväksi kuvittelemaansa Percivalia. Hänen melkein teki mieli pyörtyä siihen paikkaan, mutta maa oli kovin likainen.

”Kuka olet?” Percival kysyi jättäen Florencen tyystin huomiotta. Hänen sormensa hypistelivät hermostuneen oloisesti harpun kieliä. Tämä oli tilanne, johon hän ei ollut varautunut – toinen vampyyri tavoittelemassa avainta? Harpun sävelmä kuulosti itsevarmalta, mutta tuo varmuus myös rakoili aika lailla.

”Hopeahuilunsoittaja”, toinen vampyyrinuorukainen lausahti hetken harkinnan jälkeen.

”Kuinka tyylikästä…”, Percival mutisi.

Uusi tulokas virnisti tuuman pituiset kulmahampaat välähtäen. Hänkään ei ollut varautunut kilpailijaan mutta odotti pikemminkin hienoisella uteliaisuudella, mitä tästä kehkeytyisi. Koskaan aiemmin ei ollut hänen tielleen ilmestynyt toista, taikasoitinta omistavaa vampyyria.

”No, jos se tuntuu liian dramaattiselta, sano vain Gab”, hopeahuilunsoittaja vastasi hymähtäen ja kumarsi kevyesti.

Percival päätti katkaista kevyen jutustelun. ”Avain on minun, Gab”, hän sanoi tuijottaen vaarallisesti vastustajaansa. Hänen sormensa alkoivat tanssia nopeampaan tahtiin harpulla, ja sävelmä syveni ja tiukkeni saaden Florencen sydämen hakkaamaan tiheämmin. Kujan pohjalla lepäävät pikkukivet alkoivat vapista ja tärähdellä toisiaan vasten.

”Tätä peliä osaa pelata kaksikin”, Gab ilmoitti tummanruskeat silmät kaventuen ja kohotti soittimensa jälleen kerran huulilleen. Siitä kumpusi välittömästi heleä ja monimutkainen verkko, joka kohosi harpun hyökkäävyyttä vastaan, yrittäen puskea sitä takaisinpäin, kamppaillen kuulijoiden huomiosta. Sävelmät olivat erilaiset mutta tuntuivat silti soivan harmoniassa, vailla riitasointuja.

Maailma heidän ympärillään alkoi vääristyä musiikin kaikuessa seinistä. Kahden taikasoittimen voima sekoittui ja vahvistui kaiken aikaa. Kuja heidän ympärillään väreili kuin suunnattomassa kuumuudessa. Varjot vuorotellen synkkenivät ja vetäytyivät, yö tanssahteli kolmikon ympärillä. Massiivinen äänihyöky kohosi taivaalle syvältä kujan uumenista tavoitellen aina kaukaista, kalpeaa kuunsirppiä.

Samassa jylisevät laukaukset katkaisivat molempien soiton, ja vampyyrit kavahtivat taaksepäin luotien iskeytyessä heidän jalkoihinsa. Gab sähähti kulmahampaat pidempinä kuin hetkeä aiemmin, silmät täydellisestä yllätyksestä levällään, ja Percival loikkasi sivuun pyrkien painautumaan varjojen sekaan piiloon.

Kolmas vampyyri nojaili seinään kujan suulla käsivarret ristissä ja pistoolit molemmissa käsissään roikkuen. ”Minä en tiedä, miltä vuosisadalta te kaksi friikkiä olette karanneet”, hän totesi viileästi, ”mutta jos haluatte säilyttää avaimen hengissä, te lopetatte tuon hemmetin luikutuksen.”

Gab ja Percival tuijottivat sanattomina, kun pyssymies asteli syvemmälle kujalle. Hänen kantamansa repaleiset nahkatamineet tuntuivat jostain syystä vain lisäävän hänestä huokuvaa synkkää ilmapiiriä.

Percival pudisti päätään, kuin olisi yrittänyt päästä eroon hämmästyksestään ja pelostaan noita järkyttävän kokoisia pistooleja kohtaan. ”Joko nuo ovat lasten leluja, tai sinulla on tosi suuret luulot siitä, kuinka kauan jaksat tähdätä noilla kapineilla”, hän kuitenkin kuittasi.

Asemiehen käsi liikkui hämmentävällä nopeudella ja kohotti aseen kohti toista, mutta yhtä nopeasti liikkuivat Percivalin sormet harpun kielillä. Ukkosmainen jyräys kajahti kujalla. Samaan aikaan läpitunkeva mutta pehmeä sointu luikahti kielisoittimesta. Ampuja huomasi tuijottavansa tyhjää varjoa, jossa hänen kohteensa oli äskettäin seissyt.

Joku koputti hänen olkapäähänsä. ”Luulet varmaan olevasi tosi nopea”, Percival naurahti kuivasti. Toinen tyytyi hymähtämään ja osoittamaan harpun kylkeen ilmestynyttä savuavaa uraa. ”Ihan tarpeeksi nopea”, hän vastasi.

Tämä uusi ja kolmas vampyyri, jonka täysmustat silmät toivat liiaksi mieleen Gabin oman isän, ei herättänyt hopeahuilunsoittajassa suurtakaan innostusta. ”Mikä vampyyri sinä oikein olet?” hän kysyi sormeillen huiluaan pehmeästi. Yksi vastustaja kyllä hoituisi, mutta kaksi oli asia erikseen.

Asemies vilkaisi huilistia ja kohotti ivallisesti kulmaansa. ”Hopeasäkkipillinsoittaja. Kai sinä nyt sen verran tajuat? Toisaalta… ehkäpä se on liian vaikea nimi sinulle. Kutsu minua siis Grimeksi.”

Gab, joka ei ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin, hymähti toisen vastaukselle ja jatkoi huilun soittamista katse lukittuna asemieheen. Sitten hän antoi soittimelleen vapaat kädet muukalaisen käsittelyyn. Sävelet lipuivat hitaasti kohti Grimen outoja aseita ja loppuivat äkkiä yllättävän kimakkaan sointuun, joka sai kaikki paikallaolijat hätkähtämään. Florence nosti käden otsalleen ja pyörtyi jäykkänä katukiveykselle. Gab tarttui varovasti vanhempaan naiseen ja nosti tämän syrjään. Sitten hän kääntyi katsomaan soittimensa aikaansaannosta, kevyt hymy huulillaan.

Grime ei mokomaa huomannut tuijottaessaan muuttuneita aseitaan naskalimaiset hampaat yhteen purtuina. Aseiden piiput olivat vääntyneet ylöspäin ja muovautuneet irvisteleviksi pikkupiruiksi, jotka esittelivät keskisormiaan vampyyrille.

”Suo anteeksi”, Gab lausui sarkastisen viehkeästi. ”Huiluni voi joskus olla hivenen arvaamaton.”

Grime kääntyi tyynen viileästi toisen vampyyrin puoleen, esitteli hänelle omaa keskisormeaan ja sulki silmänsä. Äkkiä raaka paineaalto iski kujan läpi ja samassa aseet olivat palautuneet ennalleen, joskin ne savusivat hieman, kuin niitä olisi kuumennettu.

”Näppärää”, Percival mutisi taaempaa nojaillen seinään tyystin unohdettuna. Mutta heti sen sanottuaan hän käsitti tehneensä virhearvion – ei kannattaisi muistuttaa muita olemassaolostaan, kun voisi vain katsella, miten nämä polttaisivat toisensa tuusan nuuskaksi. Hän katsahti terävästi Florenceen, joka makasi pökertyneenä Gabin vieressä, yrittäen arvioida tilannetta ja seuraavaa siirtoaan.

Gab oli sanomaisillaan jotain mutta veti sitten yllättäen sisäänsä kahden vampyyrin veren tuoksua, mikä sai hänet rypistämään kulmiaan. ”Mikä ihme sinä olet, mustasilmä?” hän kysyi hieman halveksuen omituiselta asemieheltä. ”Et ole syntyjäsi vampyyri, vaikka siltä näytätkin – puhumattakaan sinusta, harpisti.”

Percival ei ollut sillä tuulella, että olisi viitsinyt ryhtyä jakamaan elämäntarinaansa vihollisten kanssa, vaan sivuutti kommentin. Sen sijaan hän alkoi muiden huomaamatta hiipiä Gabia kohti kujan varjoja myöten. Grime katsoi kuitenkin huilistia ihmeissään. ”Syntyperäinen vampyyri?”

Gab kummastui entisestään. ”Mikä sinä olet? Mistä maailmasta olet edes kotoisin?” hän kysyi yhä kiinnostuneempana, pidelleen edelleen huiluaan valmiina.

Asemies huokaisi ja hieroi silmiään. ”En tiedä, mistä sinä tulet, mutta minun maailmassani kahden vampyyrin lapsi on ihminen. Heidät veretetään heti, kun he ovat tarpeeksi vahvoja selvitäkseen siitä.”

”Hmm… Edessäni on siis kaksi ihmistä”, toinen lausahti hivenen hyisesti katsoen nopeasti kumpaakin miestä.

Grime vastasi katseeseen, ja hänen mustat silmänsä välähtivät. ”Et sinäkään näytä täysiverinen vampyyri olevan.”

Ennen kuin Gab ehti vastata, hän huomasi jotain häiritsevää ympäristössä, kuin jokin olisi muuttunut. Hän rypisti tummia kulmiaan.

Grimekin oli huomannut saman. Hän vilkaisi kohtaa, jossa Florence oli maannut. ”Hei – avain on poissa, nättipoika!” Hän käännähti ympäri vetäen samalla pistoolinsa esiin vain nähdäkseen, kuinka Percivalin saappaankannat katosivat nurkan taakse. Laukaukset pamahtivat, mutta veivät mennessään vain talojen rappausta. Gab sähähti vihaisesti toisen huomautukselle mutta pinkoi hopeahuilu nyrkissään karkurin perään, samalla kun toinen juoksi hivenen hänen edellään.

Percival kirosi mielessään vanhan naisen hitautta. Hän vilkaisi olkansa yli Florencen jäykkää, lumoutunutta olemusta ja tyhjää katsetta. Tämä oli jo jäänyt jälkeen – suorien jalkojen eteenpäin siirtely vuorotellen ei ollut paras mahdollinen keino päästä takaa-ajajilta karkuun. Mutta yritä nyt puhua lumotulle järkeä.

Vampyyri näki kahden muun syöksyvän esiin kujalta. Hän juoksi Florencen kiinni, nappasi tämän käsivarresta kiinni ja veti hänet kohti ensimmäistä vastaan tullutta ovea. Valitettavasti se oli lukossa, ja parivaljakko tömähti raskaasti sitä vasten. Kaksi muuta olivat jo hyvin lähellä, ja Percival näki toisen heistä tähtäävän aseillaan. Hän näppäili hätäisesti, sormet hikoillen, pari sointua harpustaan ja avasi oven. Hän tyrkkäsi naisen sisälle ja ponkaisi hänen peräänsä tuntien luotien hipovan lahkeitaan. Sitten ovi pamahti kiinni.

Gab nyökkäsi hyväksyvästi harpun voimalle, mikä aiheutti hänen mielessään huilun närkästyneen säväyksen. Hänestä piittaamatta Grime juoksi oven eteen, kohotti nyrkkinsä ja jysäytti sen voimalla oveen. Ovi taipui rajusti vonkaisten irti saranoiltaan ja räjähti sisään eteiseen. Tämä teko aiheutti hopeahuilunsoittajassa ylenkatseista huvittuneisuutta, joskin hän oli myös vaikuttunut toisen voimista. Grime tyytyi vilkaisemaan kouraansa, josta tipahteli veritahraisia puunsäleitä, ja jatkoi sitten takaa-ajoa.

Säpäleiden edessä avautui tie pimeään eteiseen. Tummilla kiviseinillä roikkui patinoituneita kynttelikköjä ja kauhtuneita brokadiverhoja. Kolme avointa ovea johtivat uusiin huoneisiin ja porraskäytävään. Percivalin ja Florencen askeleet kaikuivat edelleen varjoissa, mutta oli mahdotonta sanoa, mihin suuntaan he olivat lähteneet.

Gab katsahti pikaisesti ympärilleen ja alkoi taas soittaa huiluaan. Siitä kohoili muutama kiusoitteleva ja härnäävä sävel, jotka kohosivat monimutkaisemmiksi ja monimutkaisemmiksi saaden uusia, lähes helvetillisiä sävyjä, kuin haastaen toisen soittimen uuteen taistoon. Hetken se soi yksikseen.

Grime ymmärsi, mitä toinen vampyyri yritti mutta päästi silti turhautuneen huokaisun ja lysähti nojaamaan eteisen vaatekomeroa vasten. Samassa Gab oli kuulevinaan jotain, heleän vastauksen huilulle, ja lopetti soittamisen kuullakseen sen paremmin.

Harppu soi vaatekaapissa.

Grime ja Gab virnistivät pirullisesti ja astuivat vaatekaapin eteen. Grime naksutteli rystysiään ja veti pistoolinsa esille, mutta Gab heilautti kättään ja huudahti: ”Typerys! Naista ei saa tappaa noin. Tarvitsemme veren elävästä ruumiista.”

”Emmekö voisi neuvotella?” Percival kysyi hennolla äänellä kaapista.

”Toki, mutta harppu ensin tänne – ilman soitantoa!” Grime ärähti.

”Tule hakemaan.”

Gab tuhahti ja pyöräytti silmiään teatraalisesti mutisten jotain epävampyyreistä ja heidän neuvottelutaidoistaan. Hetken vampyyrit seisoivat paikoillaan ja hiljaisuus syveni.

”Tule ulos suosiolla niin emme leikkaa päätäsi irti”, Grime lausahti.

”Niinhän sinä sanot”, hopeahuilunsoittaja huomautti tyynesti. Sitten tummanruskeat silmät yhtäkkiä laajenivat, kun hän tajusi juonen. ”Ovi auki!” Gab huusi.

Grime vilkaisi häntä. ”Mihin se sieltä muka pakenisi?” asemies huomautti, mutta sitten hänenkin silmänsä laajenivat, ja hän kääntyi hurjana oven puoleen.

Gab kiskaisi oven melkein saranoiltaan paljastaen Percivalin kumartuneena naisen ylle. Grime ampui luodin heidän väliinsä viime hetkellä ja karjaisi: ”Seuraavana on vuorossa hänen päänsä, jos et suoristaudu!”

Takaa-ajajat näkivät lasittuneen, harmaan katseen Florencen silmissä ja tajusivat kolmannen vampyyrin langettaneen jonkinlaisen loitsun tämän ylle. Percival kavahti pystyyn ja veti Florencenkin seisomaan. ”Sitten tekään ette saa häntä”, harpunsoittaja vastasi.

”Parempi sekin kuin pelkästään sinä”, Grime murisi.

”Oletan, että tekin varmaan törmäsitte siihen mielenkiintoiseen loitsijaan?” Gab kysyi yllättäen kulma koholla, kasvot aavistuksen uteliaina, kun palaset loksahtivat paikoilleen.

”Oletettavasti hän keräilee vampyyrejä”, Percival totesi silmiään pyöräyttäen. ”Ehkä tämä on jokin testi.”

”Teidän kaltaisillenne epävampyyreille?” Gab naurahti halveksuvasti ja tunsi mielessään hopeahuilun yhteisymmärryksen. Samassa hän joutui kääntämään päätään havaitessaan liikettä sivullaan ja huomasi tuijottavansa holvimaiseen pistoolinpiippuun.

”Minun maailmassani minä olen niin täysi vampyyri kuin vain mahdollista!” pyssymies ärisi.

”Ja minun maailmassani et”, huilisti tokaisi tyynen rauhallisesti. ”Etkä myöskään sinä”, hän lisäsi vielä Percivalille. Grime tyytyi pyöräyttämään turhautuneena silmiään ja käänsi aseensa takaisin Percivalia kohti. ”Mitä jos nyt vain luovuttaisit naisen?” hän lisäsi kolmannelle vampyyrille.

”Mitä jos vain joisimme kaikki hänestä niin päästäisiin tästäkin?” harpunsoittaja ehdotti tuskastuneena. ”Minulla olisi muutakin tekemistä. Olen kupeksinut täällä jo tarpeeksi kauan. Ja joutunut seurustelemaan vanhuksen kanssa päiväkausia! Tällä naisella on ryppyjä kaikkialla!” hän marmatti ja näytti kieltään kahdelle muulle.

Kaikki vilkaisivat toisiaan. Niin yksinkertainen ratkaisu ongelmaan tuntui liian ilmeiseltä, kun tästä oltiin jo tapeltu.

”Nooh… hyvä on. Häivytään.”