Rochranionin tytär

Yö. Makaan sängyssäni. On aika kuuma, joten en saa unta vaikka kuinka yritän. Itse asiassa minua ei juuri edes väsytä.
Silloin se iskee: inspiraatio iloiseen tekstiin! Vihdoinkin saan kirjoitettua projektityöni. Harmi vain, että kun herään aamulla, idea on jo poissa. Ei auta kuin nousta ylös, pistää tietokone uudestaan päälle ja alkaa kirjoittaa. Eihän kellokaan ole vasta kuin puoli yksi.

________________________


Malfaen istui upottavan pehmeässä, vihreässä nojatuolissa massiivisen kivikuutioista muuratun avotakan edessä. Liekkien lämpö kutitteli hänen varpaitaan, jotka hän oli nostanut takan reunalle, ja sai hänen kasvonsa punehtumaan – mutta ei häiritsevästi. Hänellä oli yllään maanruskea villapaita, joka lämmitti mukavasti hänen pakkasen jäähdyttämää vartaloaan. Hän oli juuri tullut ulkoa, ja nyt kun hän katsahti ulos ikkunasta pimeydessä raivoavaan lumimyrskyyn, hän ihmetteli, miten oli pystynyt alun alkujaankaan lähtemään talon ulkopuolelle.

Malfaen oli nuori haltianainen – tosin jos joku ihminen olisi kuullut hänen ikänsä, ”nuori” tuskin olisi ollut ensimmäinen sana joka hänen mieleensä olisi juolahtanut. Haltia kuitenkin näytti tuskin kahtakymmentä vuotta vanhemmalta. Hänellä oli pitkät, toffeenkultaiset hiukset, joista hän oli hyvin ylpeä, ja vihreät, mantelinmuotoiset silmät kuten yleensä haltioilla.

Hänen sylissään makasi kissan kokoinen, tummien suomujen peittämä olento, joka oli käpertynyt somaksi keräksi ja kehräsi tyytyväisenä. Se oli taittanut siipensä vartaloaan vasten, jotta ne eivät olisi Malfaenin käden tiellä kun se silitti lempeästi olentoa. Haltiasta se näytti uskomattoman hellyyttävältä.

Olento oli lohikäärmeenpoikanen. Vanhan ja mahtavan Rochranionin tytär. Malfaen mietti, kasvaisiko siitä äitinsä kaltainen, kokonaisia valtakuntia valloittava kuninkaallinen peto. Sen nimi oli Anchriadon.

Pikkuruinen lohikäärme aivasti vaimeasti. Ääni veti Malfaenin suupielet hymyyn.

Anchriadon oli syntynyt vain tuntia aiemmin. Tuore äiti nukkui nyt tyytyväisenä korkeassa norsunluupalatsissaan Malfaenin vaatimattoman mökin vieressä. Vastasyntynyt oli pitänyt tuoda mökkiin, koska palatsin salit olivat niin suuria, ettei niitä saanut kunnolla lämpimiksi. Eikä Malfaenia harmittanut yhtään, että hänen piti valvoa vahtimassa niin suloista otusta kuin Anchriadonia.

Tuntui siltä, kuin takkatulen valaisema, kodikas mökki olisi ollut eri maailma kuin yön lumituisku, ja lasi-ikkuna niiden välissä ulottuvuuksia erottava, maaginen portaali. Malfaen oli onnellinen, että sai olla tällä puolella, ja hänen kävi hieman sääliksi Rochranionia, joka oli liian suuri mahtuakseen mökin sisään.

Malfaen tiesi, että joskus vielä koittaisi päivä, jolloin hän saisi surmansa jollain epämääräisellä Rochranionin määräämällä matkalla suorittamassa jotain tehtävää lohikäärmekuningattaren puolesta. Koittaisi päivä, jolloin pikkuinen Anchriadon metsästäisi ja ahmisi kitaansa urheita ritareita, kärventäisi tulellaan kauniita neitoja, ja kenties tulisi itse taikamiekan keihästämäksi. Koittaisi päivä, jolloin Rochranionin palatsi sortuisi ja veisi Malfaenin pienen mökin – hänen ainoan perintönsä – mennessään.

Mutta tänä yönä synkät ajatukset saivat hänet vain naurahtamaan kevyesti. Anchriadon avasi tokkuraisesti toisen silmänsä ja mulkaisi sillä haltiaa, kuin komentaen häntä vaikenemaan, jotta saisi nukkua rauhassa.

”Totta kai”, Malfaen vastasi omaan ajatukseensa hymyillen lohikäärmeelle. ”Olen hiljaa, niin teidän ylhäisyytenne arvon pikku prinssi saa uinua.”

Silmä sulkeutui, ja lohikäärmeenpoikasen hengitys tasaantui. Se ynähti hiljaa, saaden haltian miettimään mistä se mahtoi nähdä unta. Lentämisestä, kenties.

Hetken mielijohteesta Malfaen lauloi tuutulaulun olennolle.

Uinu, pienokainen,
nuku, lapsukainen.
Heitä pois maailman surut.
Silmiin hiero unihiekan murut.
Näe uni maailman rajasta.
Aamu, älä vielä sarasta,
että pieni nukkua saa,
niin kuin uinuu kaikki maa.
Pian näet saaren höyhenien.
Sinne minäkin tahdon eniten…

Viimeisen säkeen myötä haltianainen itsekin vajosi unten maille. Haltia ja lohikäärme nukkuivat rauhaisasti koko yön, ja takkatulen valo hiipui pikkuhiljaa kyteväksi tuhkaksi.