Dwaeran valitus

PROLOGI

Katson ikkunasta. Lumi peittää peltoja, jotka avautuvat ulkona. Ne näyttävät mereltä, jota peittää jääkerros. Matalat mäet ovat kuin aaltoja, jotka ovat jähmettyneet pakkasessa paikoilleen. Aurinko paistaa korkealta, kuin kesällä, ja taivas on pilvetön. Käännän katseeni suoraan sen hehkuvaan kehrään, ja se sokaisee minut hetkellisesti. Räpyttelen silmiäni päästäkseni eroon polttavasta jälkikuvasta, mutta kestää vielä hetken ennen kuin se hälvenee.

Niitä ei näy vielä, mutta tiedän, että ne löytävät minut ennen pitkää. Ei niistä ole minulle harmia. Ne eivät pelota minua. Mutta kun hän tulee…

On kulunut kolme päivää siitä, kun saavuin Ruosteisen Kukan majataloon. Silloin oli lumimyrsky. Minun on vaikea muistaa tapahtumia tarkalleen, enkä ole varma enää mistään. Kuvat mielessäni ovat sulaneet yhteen, käsittämättömäksi keitokseksi, ja en ole varma, auttaako sen paperille kirjoittaminen mitään. Mutta ei tästä voi haittaakaan olla.

Tämä on minun tarinani. Mutta en usko sitä itsekään.


YKSI: LUMIHIUTALEIDEN PIIRILEIKKI

Minua ympäröi metsä, ja sen puut tuntuivat kumartuvan minua kohti, tavoitellen minua oksillaan. Lumi kieppui ilmassa, vaaleina pilvinä ja tähden muotoisina pikkuruisina hiutaleina, jotka kiertelivät minua painottomina kuin höyhenet. Oli yö, ja taivas oli mustien pilvien päällystämä yhtä aukottomasti kuin se olisi tapetoitu umpeen. Tähtien hohde tai kuun loiste ei voinut läpäistä sitä, ja lumikaan ei hohkannut kylmää valoaan, jota se hohkasi silloin kun kuutamon valo heijastui sen pinnasta kirkkaina öinä.

Kuljin metsän läpi, ja musta viittani liehui tuulen riepoteltavana. Viima tahtoi kiskoa sen ilmaan ja viedä sen mukanaan niin kuin lumihiutaleet, mutta vihreäksi tummunut kuparisolki kesti. Viitan alla minulla oli turkisnuttu, mutta se ei riittänyt pitämään kylmää loitolla. Minun piti sukia pitkä, musta tukkani koko ajan sivuun, jottei se olisi peittänyt silmiäni.

Olin kuullut, että täällä oli majatalo. Minun oli levättävä, enkä jaksaisi jatkaa matkaani vastatuuleen enää kauaa. Jouduin jo nyt ponnistelemaan voimieni äärirajoilla. Niinpä oli suuri helpotus, kun näin kullanhohtoista, kodikasta valoa pimeyden keskellä. Lähdin uurtamaan tietäni lumen läpi sitä kohti, puuskuttaen hengästyksestä.

Tuulen ujellus kuulosti tuskaiselta vaikerrukselta korvissani. Kuuntelin sitä johtaakseni ajatukseni pois kylmästä vihurista, joka pisteli kasvojani, ja pian aloin erottaa siinä oudon inhimillisen sävyn. Se oli kuin laulua, joka sekoittui myrskyn raivoon. Hetken sitä kuunneltuani aloin olla yhä varmempi, että metsässä oli joku, joku joka lauloi.

Jos hän laulaa, ajattelin, hän ei tarvitse apua. Ja jatkoin matkaani valoja kohti, toivoen että ne olivat peräisin majatalosta.

”Pysähdy”, tokaisi matala ja äreä ääni ihan vierestäni. Jähmetyin paikoilleni ja siristelin silmiäni nähdäkseni jotain lumituiskun läpi.

Vieressäni seisoi minua päätä pitempi mies. Hänen paljas ylävartalonsa kiilteli kosteudesta, joka syntyi sulavista lumihiutaleista, jotka häneen osuivat. Hänen lihaksensa pullistelivat ja paksu, tumma karva peitti hänen rintaansa. Vaikka hänen ihonsa oli suurilta osin paljas, hän ei tuntunut olevan lainkaan kylmissään. Hän näytti yrmeältä ja varsin vihaiselta, ja hänellä oli kädessään tukeva keihäs. En ymmärtänyt, kuinka en ollut huomannut häntä aiemmin.

Sitten hämärästä astui esiin lisää raakalaisia, jotka eivät olleet ihan yhtä isokokoisia kuin minua puhutellut mies, mutta paremmin haarniskoituja. He olivat saartaneet minut kokonaan, ja heitä oli ainakin viisi.

”Minne matka?” ensimmäinen korsto murahti.

”Majataloon”, vastasin ääni väristen. Osoitin sormellani valoa kohti. Se oli vaikeaa, sillä käteni olivat kohmeessa paksuista rukkasistani huolimatta.

”Tuskinpa vain”, mies naurahti. ”Onkos sinulla arvotavaroita?”

Aivoni eivät raksuttaneet pakkasessa kunnolla, mutta tajusin kuitenkin korston olevan rosvo. Vastarinnan tekeminen olisi ollut naurettava ajatus, joten kaivoin suosiolla rahapussini esille. Mies nappasi sen, kahmaisi sisällä olevat hopearahat nahkahousujensa taskuun ja viskasi sitten pussukan menemään.

”Naurettavaa”, hän karjaisi. ”Eikö sinulla ole enempää?”

”Ei!” vakuuttelin epätoivoisesti, punniten pakomahdollisuuksiani. Ne olivat selvästi varsin pienet.

”Niinkö?” rosvo sanoi. ”Mikäs tämä sitten on?” hän osoitti pergamenttikääröä, jonka olin sitonut kiinni vyöhöni. Olin toivonut, etteivät he huomaisi sitä.

”Ei mikään, pelkkä arvoton kirje”, änkytin hermostuneesti. Huuleni alkoivat jo jäätyä.

”Vai niin”, muukalainen hörähti, kurotti paksun käsivartensa minua kohti ja nappasi käärön. Samalla hän töytäisi minua kyynärpäällään, niin että kaaduin lumihankeen. Puuterimainen lumi tunki oitis sisään hihoistani ja lahkeistani, mutta en juuri ajatellut sitä sillä hetkellä. Tuijotin kauhistuneena, kuinka raakalainen silmäili kääröä. Yhtäkkiä hän rähähti käheään nauruun, ja ymmärsin oitis että hän oli nähnyt kuninkaallisen sinetin, jolla käärö oli suljettu.

”Vai arvoton kirje?” hän hekotteli. ”Taitaa olla aika tärkeä ’arvoton kirje’, arvaan ma. Olet siis joku sanansaattaja. Valtaistuin maksaisi varmasti hyvät lunnaat tämän viestin saamisesta.”

”Ei…” mumisin hiljaa ja yritin miettiä kuumeisesti jotain keinoa päästä eroon rosvojoukosta.

Sitten ne tulivat.



KAKSI: SALAISUUS KIRJAKÄÄRÖSSÄ

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Kun tulin jälleen tajuihini, makasin puhtaiden lakanoiden välissä kodikkaassa, pienessä huoneessa. Seinät oli tehty hirrestä, ja nurkassa oli takka jossa loimusi iloinen tuli. Päätäni särki, mutta tunsin muuten oloni vallan mainioksi. Olin puhdas, minulla oli ylläni valkeat, väljät vaatteet ja minua ei enää paleltanut yhtään.

Nousin istuaalleni vuoteessani ja hieroin ohimoitani. ”Mitä ihmettä…?” kuiskasin itsekseni.

Mielessäni tanssahteli kuvia yön tapahtumista, barbaarien joukosta ja pakkasesta, mutta en enää muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut ennen sitä ja sen jälkeen. Mikä kirjakäärö oli ollut? Mistä olin saanut sen? Ja mitä olivat ne? Se sana pyöri mielessäni villisti, vailla mitään yhtymäkohtaa.

Silloin oveen koputettiin. ”Sisään”, sanoin heti toivoen saavani vastauksia.

Puuovi narahti auki ja sisään astui lyhyt ja pullea kalju mies. Hänellä oli yllään jauhoinen esiliina, ja hän hieroi käsiään vimmatusti yhteen kuin niitä syyhyttäisi lakkaamatta. ”Huomenta, arvon herra”, hän tervehti sydämellisesti ja kumarsi hieman. ”Nukuitteko hyvin?”

”En tiedä”, vastasin häkeltyneenä. ”En muista.”

Mies purskahti hermostuneeseen nauruun, ja hiljeni hyvin nopeasti huomattuaan etten minä ollut lainkaan huvittunut. Hän rykäisi ja sanoi: ”Olette nukkuneet yhteen menoon siitä illasta asti, kun ne viehättävät neitoset toivat teidät tänne. Olette varmasti erittäin nälkäinen. Aamiainen on tarjolla alakerrassa, ja kaikki on jo valmiiksi maksettu.”

Mies kääntyi ja oli jo lähtemässä, kun pysäytin hänet sanomalla: ”Missä minä olen? En muista mitään… siitä illasta. Voisitteko vastata muutamaan kysymykseen?”

”Tottahan toki”, hän sanoi kääntyen takaisin minuun päin. ”Olette Ruosteisen kukan majatalossa, ja minä olen sen isäntä Rod Handenmann.”

”Ne naiset, jotka toivat minut tänne… Keitä ne olivat?”

Handenmann rykäisi jälleen, tällä kertaa erittäin vaivautuneesti. ”No, hyvä herra, suoraan sanottuna he eivät olleet erityisen viehättäviä. Heitä oli kolme, ja jokainen oli jotenkin luotaantyöntävän tuntuinen. Heillä oli… karmivat, selkäpiitä värisyttävät silmät.” Isäntä värähti jo pelkästä ajatuksesta. ”He kantoivat sinut sisälle lumipyrystä ja sanoivat sinun tarvitsevan lepoa ja ruokaa. He maksoivat kullalla. Sillä summalla voisit yöpyä täällä vielä viikon.”

”Ne”, korjasin. En tiennyt ihan tarkalleen miksi, mutta tuntui oikealta sanoa niin.

”Anteeksi kuinka?”

”Ne. Eivät ’he’, vaan ne”, sanoin synkästi. Ennen kuin isäntä ehti vastata mitään, kysyin: ”Kuinka kauan siitä on?” Katsellessani Handenmannin käsiä minunkin alkoi tehdä mieli toistaa samaa pakkoliikettä.

”Olette nukkuneet täällä kolme yötä ja kaksi päivää.”

”Kiitoksia tiedoistanne”, sanoin. ”Minä olen Narhain Draen. Olen kotoisin Rautatabernaakkelista.”

”Tiedän, he –” Hän keskeytti nopeasti ja jatkoi: ”Ne kertoivat nimenne”, Handenmann vastasi. ”Mutta he eivät sanoneet teidän tulevan niin kaukaa. Miksi olette vaeltaneet niin pitkän matkan?”

”En muista”, vastasin totuudenmukaisesti. Sitten mieleeni äkkiä juolahti yksityiskohta, joka saattoi olla avain kaikkeen. ”Kun minut tuotiin tänne, oliko minulla mukanani pergamenttikäärö?”

Handenmannin kasvot kirkastuivat kuin hän olisi saanut paremmankin ajatuksen. Hän huudahti: ”Olinkin jo unohtaa!” ja kaivoi esiliinansa suuresta taskusta kirjakäärön ja ojensi sen minulle. Tartuin siihen varovasti ja tutkin sitä tarkasti. Handenmann jätti minut omiin oloihini ja sulki oven perässään.

Sinetti oli murtamaton. Se oli tehty punaisesta vahasta, ja siihen oli painettu Platinavaltakunnan kuninkaan merkki: miekka, jonka ympärille oli kietoutunut kukkiva köynnös. Olin toivonut, että käärön nähdessäni muistaisin, miten se oli minulle joutunut, mutta se toive osoittautui turhaksi. Yhtä hyvin tämä olisi voinut olla ensimmäinen kerta, kun näin käärön.

Miten kuninkaan sinetöimä asiakirja oli päätynyt minun haltuuni? En ollut ikinä edes käynyt hovissa. Tai en muistanut käyneeni. Koko menneisyyteni tuntui olevan pelkkää suttua; muistin, kuinka äitini kuoli susien raatelemana ja kuinka minut hyväksyttiin Akatemiaan opiskelemaan, mutta koko viime vuosi oli minulle pelkkää tyhjyyttä. Yritin järjestellä elämäni palasia ja onnistuin jotenkuten saamaan melko selkeän kuvan kaikesta, mitä minulle oli tapahtunut. Viimeinen asia, josta minulla oli jonkinlainen käsitys, oli kun lähdin Akatemiasta talvilomalle kotiini Tabernaakkeliin. Ja nyt olin yhtä kaukana kummastakin, Platinavaltakunnan kaukaisimmilla rajoilla. En olisi varmaan osannut edes sijoittaa Ruosteisen kukan majataloa Valtakunnan kartalle.

Oli vain yksi tapa ottaa selvää.

Painoin peukaloni sinettiä vasten. Suljin silmäni vain huomatakseni, että sen tehtyäni näin elävästi silmissäni lakikirjan sivun, jossa luki koristeellisin kirjaimin: ”Joka varastaa kuninkaan lähettämän tai kuninkaalle lähetetyn viestin, murtaa sinetin ja lukee viestin sisällön, olkoon kuolemantuomion alainen.”

Vedin syvään henkeä ja yritin pakottaa itseni murtamaan sinetin. En pystynyt siihen.

Kukaan ei ikinä saa tietää, Narhain. Älä ole idiootti, sanoin itselleni äänettä. Mutta siitä ei ollut apua. Turhauduin omaan pelkuruuteeni niin, että paiskasin raivoissani viestin vuoteeni vieressä seisovaa yöpöytää vasten. Kuului rusahdus ja punaiset sinetinpalaset putoilivat lattialle.

”Pahus”, kuiskasin kauhistuneena. Silmäni levisivät lautasiksi, ja otin hyvin hellästi ja varovasti litistyneen pergamenttikäärön käsiini. Sinetti oli täysin murskana.

Niinpä sitten käärin asiakirjan auki. Sen sisältö oli hyvin kaukana siitä, mitä olin odottanut.

Siinä luki vain kuusi sanaa. Ne oli kirjoitettu horjuvin, mustin kirjaimin melko huonolla käsialalla.

OLET RIKKONUT SOPIMUKSEN, PETTURI. ME KOSTAMME.

Luin sanat kaksi kertaa. Sitten ne äkkiä hävisivät olemattomiin. Silmäni suurenivat entisestäänkin, mutta se ei tuonut tekstiä takaisin. Pergamentti oli tyhjä molemmin puolin, eikä mikään todistanut, että siinä oli alun alkujaan lukenutkaan mitään. Käärin sen takaisin kasaan ja tungin sen tyynyni alle.

Järkyttyneet ajatukset kirmasivat mielessäni. Ja minulla oli tunne, että olin sotkeutunut johonkin, mihin ei olisi kannattanut sotkeutua.


KOLME: KIVIMIEKAT EIVÄT LUOTA KEHENKÄÄN

Lyhyen hetken olin paniikin partaalla. Mutta pääsin irti siitä. Ehkä lumottu viesti ei ollut edes tarkoitettu minulle. Kun ajatukseni alkoivat seljetä, tulin siitä yhä varmemmaksi; ei uhkaus tietenkään ollut minua varten. Minä olin vain sattunut lukemaan jotain, joka oli kenties kuninkaan jollekin vihamiehelleen lähettämä. Sydämeni lyönnit alkoivat tasaantua, ja vilkaisin vielä kerran pergamenttia. Mutta se oli edelleen tyhjä.

Sitten painoin pääni tyynyyn, suljin silmäni ja olin pian vaipunut jälleen sikeään uneen huolimatta majatalon alakerrasta kohoavasta herkullisesta aamupalan tuoksusta.

*

Tuuli lakaisi lumen pintaa kuin luuta, muodostaen uusia kuvioita kinokseen. Puiden kuivat, lehdettömät oksat sivelivät ja raapivat toisiaan ja majatalon seiniä kuin kuolleet kädet, jotka hakivat apua toisistaan sitä saamatta. Auringon lämpö oli hylännyt öisen metsän, ja ne olivat kokonaan pimeyden armoilla.

Puuterinpehmeän lumikerroksen pinnalla, siihen vajoamatta tuumaakaan, kulki muodoton hahmo majataloa kohti. Sen siluetti näytti epämuodostuneelta, kolmipäiseltä hirviöltä lumen valkeutta vasten. Tuuli ulvoi kuin kauhistunut pikkutyttö ja iski epätoivoisesti olentoa päin, kuin olisi yrittänyt saada sen pysähtymään. Mutta se jatkoi sinnikkäästi eteenpäin edes hidastamatta vauhtiaan. Puut oksineen vetäytyivät sen reitin tieltä, pyrkien pakoon sen luota.

Yön luonto varoi vihastuttamasta niitä.

*

Valtaisa rysähdys ravisutteli huonetta, tai pikemminkin koko majataloa. Pomppasin oitis istualleni vuoteessani, nähdäkseni että puuovi oli isketty saranoiltaan. Maasta kohosi pölyä ja katosta tippui vanhoja sahanpuruja. Yhdessä ne muodostivat tiheän pilven, joka esti minua näkemästä yksityiskohtia, mutta erotin silti oviaukossa seisovan hahmon, joka oli kahden Handenmannin levyinen.

Kömmin jaloilleni, tarrasin mustaan viittaani joka oli laskostettu vuoteeni jalkopäähän ja vedin sen kömpelösti ylleni.

”Olet rikkonut sopimuksen, petturi. Me kostamme”, korahti kuiva ja epäinhimillinen ääni oviaukosta.

”Kuka sinä olet?” huudahdin. ”Mitä oikein tahdot?” Katselin ympärilleni, etsien jotain aseeksi kelpaavaa. Olin liian pöllämystynyt tajutakseni, että nyt oli paon eikä taistelun aika. En ymmärtänyt mistään mitään.

”Aika löytää kaikki. Voit juosta meidän luotamme, mutta et voi juosta pakoon Dwaeraa”, sanoi toinen ääni, joka kuulosti selkeästi inhimillisemmältä. Se oli nuoren naisen ääni.

Hieroin silmiäni, yrittäen tajuta. Pölypilvi alkoi laskeutua ja näin, että ovella ei niinkään seissyt yhtä suurta olentoa kuin kolme ihmistä, jotka olivat painautuneet tiukasti toisiaan vasten. Heillä oli yllään mustat viitat ja käsissään miekat, mutta sen enempää en vieläkään saanut selvää.

”Kivimiekat eivät luota kehenkään”, kirkaisi kolmas ääni, joka toi mieleeni jonkinlaisen korppikotkan. Sitten kaikki kolme astuivat yhtä aikaa sisälle, erkanematta tuumaakaan. He olisivat voineet olla yhtä hyvin toisiinsa kiinni ommeltuja. Se ajatus katosi mielestäni, kun näin heidän kasvonsa. He olivat selvästi kaikki naisia, mutta eivät sellaisia naisia jollaisia minä olisin ikinä nähnyt. Heidän ihonsa oli valkoinen ja sileä kuin paperi, mutta heidän silmänsä ja huulensa olivat kokonaan mustat. Ja jokaisen otsaan oli piirretty ohuin, punaisin viivoin minulle tuntematon merkki. Se oli kuin V-kirjain, jota ympäröi ympyrä. Vasemmanpuoleisella oli kaulassaan raskas kultaketju. Keskimmäisellä oli läpikuultavan valkeat hiukset, kun taas kahdella muulla oli hiilenmusta tukka. Oikeanpuoleisella oli niin pitkät kulmahampaat, että ne työntyivät ulos hänen huuliensa välistä.

Tiesin oitis, etteivät he olleet millään muotoa ihmisiä. Eivät he. Ne.

Ne kohottivat miekkansa, valmiina iskemään minut kuoliaaksi. Vasta silloin tunsin tulevani tajuihini turruttavan pelon vallasta. Sen tilalle iski silmitön pakokauhu. Käännähdin kannoillani, juoksin huoneeni ikkunaan ja avasin sen säpistä. Kauhistuttavat naiset hyökkäsivät minua kohti, mutta ehdin juuri ja juuri saada ikkunan auki ja syöksähtää siitä ulos pää edellä ennen kuin kolme painavaa ja hyvin terävää miekkaa iskeytyivät ikkunalautaan, siihen missä minä olin ollut hetkeä aiemmin.

Tuiskahdin paksuun lumikinokseen, joka pelasti niskani ja luuni pudotuksesta toisesta kerroksesta. Raivonkirkaisu kajahti yläpuoleltani, ja kamppailin lunta vastaan päästäkseni jälleen jaloilleni. Kun olin seisaallani, nostin oitis katseeni ikkunaan josta oli juuri paennut, peläten että naiset loikkaisivat oitis perääni. Mutta ilmeisesti ne käyttivät portaita.

Dwaera. Se nimi tuntui piinaavan tutulta. Et voi juosta pakoon Dwaeraa.

Mutta ainakin voisin yrittää. Käänsin selkäni Ruosteisen kukan majatalolle ja otin jalat alleni.

Juoksin paniikin vallassa lumisen metsän halki. Joka askeleella jalkani upposi syvälle hankeen, ja tuisku puhalsi suoraan kasvojani vasten. Matkaviittani alla minulla oli vain ohut yöpuku, joten pakkanen alkoi pistellä minua välittömästi kun ruumiini tajusi, miten kylmä oikein oli. Eteneminen oli tuskaisen hidasta, mutta epätoivo ja pakokauhu antoivat minulle voimia puskea eteenpäin valkean lumivaipan valaisemassa pimeydessä. Oksista roikkuvat risut löivät minua jatkuvasti kasvoihin ja jalkani tarttuivat vähän väliä lumenalaisiin juuriin.

En tiennyt, kauanko sitä jatkui, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Sitten kompastuin johonkin ja kaaduin päistikkaa kasvoilleni lumihankeen.

”Anteeksi, ystävä, mutta se näytti ainoalta keinolta pysäyttää sinut”, totesi ystävällinen ääni viereltäni. Se kuulosti yhtä aikaa lempeältä ja hilpeältä.

Nostin kasvoni hangesta ja sylkäisin lunta suustani. ”Mitä?” Päässäni pyöri niin pahasti, että minua huimasi hieman.

”Minun piti kampata sinut”, ääni jatkoi. ”Muuten olisit jatkanut päätöntä juoksuasi kunnes sudet olisivat napanneet sinut.”

Kierähdin selälleni ja tarkensin sumentuneen katseeni siihen kohtaan, josta ääni tuli. Näin, että takanani seisoi mies, joka ei sopinut yhteen minkään kanssa. Hänellä oli yllään kirkkaansininen hovipuku ja punainen, rajussa tuulessa kevyesti liehuva viitta. Räikeiden vaatteiden lisäksi hänellä oli iloinen hymy kasvoillaan, ja hän nojasi tyynesti lyhyeen kävelykeppiin. Hän oli suunnilleen vähän yli parikymmentä vuotta vanha, eli minua hitusen vanhempi. Hän oli vajonnut lumihankeen suunnilleen puoliksi niin syvälle kuin minä joka askeleellani, vaikka ei ollut juuri minua laihempi.

”Kuka sinä olet?” kysyin hämmentyneenä. Epäilin vahvasti näkeväni unta.

”Minä olen Vindred”, mies totesi. ”Kuka sinä olet?”

”Narhain Draen”, vastasin. ”Mutta… Mitä tämä on? Mitä oikein tapahtuu?”

”Tapasit näemmä Dwaeran teloitusjoukon”, muukalainen naurahti. ”Älä ole huolissasi. Eivät ne ole niin vaarallisia kuin miltä näyttävät.”

”Tiedätkö niistä jotain? Kuka oikein olet? Miten ne minuun liittyvät?”

Vindred nauroi jälleen, hilpeästi kuin olisi istuskellut auringonpaisteessa hyvien ystäviensä seurassa. ”Liikaa kysymyksiä kerralla. Johan sanoin, että nimeni on Vindred. Ja jos jonkun pitäisi tietää, mitä Dwaeran kätyrit tekevät sinun perässäsi, se olet sinä. Minä en tiedä niistä sen enempää kuin kukaan muukaan tavallinen matkalainen, joka on sattunut kuulemaan niiden tarinan ja tapaamaan ne.”

Räpytin silmiäni. Pääni oli tulvillaan kysymyksiä, mutta en osannut esittää niistä yhtäkään.

”Seuraa minua”, Vindred kehotti. ”Vien sinut johonkin, missä voimme puhua hieman.”

”Se olisi oikein mukavaa”, vastasin yhä häkeltyneempänä ja kömmin jaloilleni. Vindred käännähti ympäri ja lähti astelemaan metsän siimekseen. Katsahdin vielä majataloon päin, mutta sen valot olivat jo kadonneet yöhön. Lähdin Vindredin perään kohti pimeyttä käärien viittani tiukemmin ylleni.


NELJÄ: ELÄVIÄ KUOLLEITA

Puskimme eteenpäin lumisen metsän halki kamppaillen tuulta vastaan. Vindred ei puhunut enää mitään, ja niinpä minäkin vajosin jälleen synkkiin ajatuksiini. Mieleni täytti yksi ainoa sana, jonka ympärillä kaikki vähäisemmät mietteet kieppuivat.

Dwaera.

Se oli nimi, joka kuulosti yhtä tutulta kuin omani, mutta silti en osannut yhdistää sitä mihinkään muuhun kuin epämääräiseen pelon tunteeseen, joka kutitteli sisintäni joka kerta kun tuo nimi ponnahti muistiini mieleni taka-aloilta, jonne se välillä vajosi.

Nämä ajatukseni keskeytyivät, kun saavuimme kuunvalossa kimaltelevan hangen kattamalle, pimeälle metsäaukiolle.

”Minä olen ollut täällä ennenkin”, huudahdin. Vindred seisahtui ja kääntyi katsomaan minua. ”Tunnen tämän paikan”, jatkoin, täysin varmana, että tämä oli sama paikka, jossa...

”Ei…” mumisin hiljaa ja yritin miettiä kuumeisesti jotain keinoa päästä eroon rosvojoukosta.

Sitten ne tulivat.

Ne astuivat esiin metsän uumenista rosvojoukkion selkien takana, kohottivat yhtä aikaa miekkansa ja iskivät kolme lähintä miestä kuoliaaksi ennen kuin nämä ehtivät edes huomata, että paikalla oli joku muukin. Veripisarat lennähtivät lumeen värjäten siihen pitkiä, punaisia viiruja. Muut raakalaiset kääntyivät hämmästyneinä katsomaan ja joutuivat hekin oitis teuraaksi. Kun minua kovistellut mies päästi irti, kaaduin voimattomana ja upposin syvälle lumeen. Raavaat miehet kaatuivat avuttomina maahan mustiin pukeutuneiden, kalmankalpeiden naisten tieltä näiden silpoessa heitä käsittämättömällä nopeudella ja taidolla vailla minkäänlaisia merkkejä siitä, että lumi, tuisku tai pakkanen olisivat vaikeuttaneet heidän toimintaansa mitenkään.

Ei kestänyt kuin hetki ennen kuin kaikki muut makasivat äänettöminä raatoina. Vain minä olin jäljellä, ja naiset lähestyivät jo minuakin.

Pian ne seisoivat vierelläni kylki kylkeä vasten, kuin yhtenä isona oliona. Ne laskivat miekkansa ja katsoivat minua sysimustilla silmillään. Väristys kulki selkärankaani pitkin saaden minut kavahtamaan.

Sitten yksi niistä, se jolla oli kultariipus kaulassaan, ojensi pitkäsormisen, kurttuisen kouransa ja tarttui ranteeseeni. Sen ote poltti tuhatta jäämyrskyä kipeämmin hanskojeni ja hihojeni läpi, ja en voinut kuin huutaa tuskasta. Kipu nieli kaikki ajatukseni, ja vaivuin muistamattomuuteen ja läpitunkemattomaan pimeyteen.

Huomasin vasta nyt, että aukiolla oli paljon matalia kumpareita. Vindred astui syvemmälle pois metsästä ja potkaisi lunta pois yhdeltä kummulta, nähdäkseen että se oli pakkasen kovettama kuollut ruumis.

”Nuo ovat rosvojoukko, joka yritti viedä minulta kirjakääröni”, kerroin Vindredille. ”Ne kolme naista tappoivat yksin heidät kaikki, vaikka he olivat paremmin aseistettuja.”

”Tämä näyttääkin niiden kädenjäljeltä”, Vindred murahti kääntäen selälleen julmasti silvotun ruumiin. Hänen hilpeä ilmeensä oli tipotiessään. ”Ne eivät osaa kunnioittaa mitään eivätkä ketään, vaan tappavat armotta kaiken joka tulee niiden tielleen. Ne tuskin edes kiinnittivät huomiota näihin rosvopoloihin.”

Vaikka ’rosvopolo’ ei ollut mielestäni kovin osuva nimitys kuvaamaan näitä barbaareja, ymmärsin mitä Vindred tarkoitti. ”Jos ne ovat niin armottomia, miksi ne jättivät minut henkiin?”

Vindred käänsi katseensa minuun. ”Mistä minä tietäisin?”

”Keitä nämä... ne oikeastaan edes ovat?”

”Se on tarina, jota ei kannata kertoa tällaisessa paikassa”, Vindred vastasi katsellen ympärilleen lumisella hautausmaalla. ”Minulla on piilopaikka lähistöllä. Mennään sinne.”

Niinpä sitten jatkoimme matkaamme. Sää huononi entisestään; lumituisku pisteli kasvojamme neulojen lailla ja pimeys kävi niin läpitunkemattomaksi, että en ymmärtänyt miten Vindred pysyi niin itseluottavaisen varmana suunnasta.

Ilmeisesti se kuitenkin kannatti. Pian nimittäin Vindred seisahtui aivan muiden kaltaisen huurteen kattaman tammen juurelle ja kääntyi minuun päin sanoen: ”Olemme perillä.”

”Missä?” kysyin leuka vavisten kylmästä. Huuleni ovat niin kohmeiset, että puhuminen oli vaikeaa. ”Eihän täällä ole mitään.”

”Väärin”, Vindred sanoi ja potkaisi lujasti yhtä tammen paksuista, lumen suureksi osaksi peittämistä juurista. Samassa kuului outoa nitinää, kuin ovi olisi avautunut ruosteisten saranoiden varassa. Sitä jatkui hetken aikaa, ja sitten lumi katosi kahden juuren välistä pimeään neliöön, joka oli äkkiä ilmestynyt maahan. Vindred viittoi minua tulemaan lähemmäs.

Routaiseen maaperään oli avautunut pieni luukku, joka näytti johtavan jonkinlaiseen pystysuoraan, pilkkopimeään kivikäytävään.

”Se ei ole niin syvä kuin miltä näyttää”, Vindred ilmoitti luottavaisesti. Hän näytti taas iloisemmalta. ”Ja pohjalle pudonnut lumi pehmentää iskua.” Sitten hän astui suin päin reikään ja putosi sinne päästäen hilpeän hihkaisun.

Jäin tuijottamaan aukkoa hämmästyneenä. Räpyttelin epäluuloisesti silmiäni pari kertaa, mutta kun tajusin, ettei minulla ollut juuri mitään muita vaihtoehtoja, vedin syvään henkeä, suljin silmäni ja astuin minäkin pimeyteen.

En osaa sanoa, kuinka pitkä pudotus varjojen läpi oli, mutta jalkani kyllä tärähtivät melko ikävästi kun osuin lumikasaan, joka alla odotti. Nojasin kiviseinään ja laskeuduin istuaalleni, kun Vindred sytytti jostain nappaamansa soihdun leveästi hymyillen.

”Tämä on salakuljettajien muinoin rakentama salainen luola”, Vindred selitti osoittaen kädellään johonkin epämääräiseen suuntaan, ilmeisesti tarkoittaen koko paikkaa. Se oli iso, maanalainen kivikammio, jonka nurkissa seisoi pölyisiä kirstuja ja tynnyreitä ja jonka keskelle oli rakennettu kuoppa nuotiota varten. Siinä ei ollut mitään järkeä, koska kammion katossa ei ollut reikää, josta savu olisi päässyt helposti pois. Aukko josta olimme pudottautuneet sisään oli aivan huoneen reunalla, ja savupiipun olisi pitänyt sijaita suoraan nuotiopaikan yläpuolella. Kammiossa oli ummehtunut haju ja siellä oli tuskin lämpimämpää kuin ulkona. Kivikuutioista rakennetut seinät hohkasivat jäätävää kylmyyttä.

Katselin ympärilleni. Olin ollut jo jonkin aikaa hämmästynyt yhteen menoon, joten tämä ei enää juurikaan jaksanut yllättää minua.

”Sytyttäisin nuotion, mutta savulle ei ole ulospääsytietä”, Vindred sanoi. ”Se on kai muurattu umpeen.”

”Soihtu riittää”, mumisin. ”Ojenna sitä tännepäin.” Vindred teki työtä käskettyä, niin että sain lämmiteltyä käsiäni.

”No niin, nyt meillä on aikaa puhua”, hän totesi ja istahti leveälle tukille, joka toimitti istumapaikkaa tulisijan ääressä. Istuin hänen viereensä kuunnellen herkeämättä. ”Mitä haluaisit tietää?”

”Kerro Dwaerasta”, sanoin oitis. ”Ja niistä kaameista naisista.”

”No, se ei olekaan ihan lyhyt tarina”, Vindred totesi. ”Mutta mikäpä siinä. Ne tuskin löytävät tietä tänne, joten meillä on aikaa.” Hän ojensi soihdun minulle, oikoi jalkansa ja risti käsivartensa. ”Dwaera oli muinoin läpeensä paha ruhtinas Platinavaltakunnan pohjoispuolisilla mailla. Hän kuoli kauan sitten, mutta kuolemakaan ei pienentänyt hänen mahtiaan. Hän osaa hallita aikaa ja ihmisten mieliä. En tiedä mihin hän pyrkii. Ehkä hän tahtoo nousta jumalaksi. Tai nujertaa jumalat.” Hän vaikeni.

”Hallita aikaa?” kysyin epäilevästi. ”Ja jos hän kerta kuoli – ”

”Dwaera oli noita”, Vindred keskeytti. ”Hänellä oli valtavat taikavoimat. Ehkä hän onnistui jotenkin huiputtamaan kuolemaa. En tiedä tarkalleen, mitä tapahtui, mutta käsittääkseni hänen omat alaisensa nousivat kapinaan häntä vastaan ja polttivat hänet roviolla. Mutta hänen henkensä kykenee yhä vaikuttamaan maailmaan. Sanotaan, että hänen kuolinhuutonsa voi kuulla joka kerta kun tuuli ulvoo. Hän taivuttaa ihmiset tahtoonsa loitsuillaan ja muuntelee ajan kulkua mieleisekseen.”

”Jos joku kykenisi moiseen, hänellähän olisi rajaton valta”, tuhahdin. ”Hän hallitsisi maailmaa.”

”Dwaerakaan ei pysty mihin tahansa”, Vindred vastasi. ”Mutta kukaan tuskin tietää, missä hänen voimiensa rajat kulkevat. Hän on niin taitava, että on onnistunut pitämään itsensä täysin salassa. Vain harvat tietävät hänestä mitään. Kun joku sotkeutuu hänen suunnitelmiinsa, hänet joko käännytetään, tai häntä käytetään pelinappulana. Tai sitten Dwaera lähettää naisensa hänen peräänsä.”

”Keitä he – ne sitten ovat?” kysyin muistaen karmivat valkoihoiset naiset.

”Dwaeran kätyreitä. Ne tottelevat sokeasti jokaista herransa sanaa, ja tämä käyttää niitä yleensä surmaamaan vastustajiaan. Tahdotko kuulla niiden tarinan?”

”Totta kai”, vastasin heti.

”Hyvä on.” Vindred sulki silmänsä, päästi ilmat keuhkoistaan, avasi silmänsä ja aloitti tarinansa.

*

Kauan sitten eräässä pikkukylässä, joka ei sijaitse kovinkaan kaukana Rautatabernaakkelista, eli nuori nainen nimeltä Marya. Hän eli pienessä mökissä vanhempiensa kanssa haaveillen paremmasta elämästä mutta kuluttaen aikansa pesten pyykkiä ja astioita ja leipää leipoen. Hänen isänsä kaavaili tämän naittamista kylän rauhantuomarin pojalle isojen rahojen toivossa.

Eräänä kesänä, kun Marya täytti yhdeksäntoista, hän lähti yksin metsään poimimaan puolukoita. Siellä hän kohtasi kokonaan mustiin pukeutuneen, pitkän ja komean miehen, joka pakeni oitis Maryan nähdessään. Tyttö ei lähtenyt perään, mutta ei pystynyt unohtamaankaan salaperäistä muukalaista. Seuraavana päivänä samaan aikaan hän meni takaisin metsään, ja näki siellä saman miehen jälleen.

Tälläkin kertaa muukalainen oli aikeissa juosta pois, mutta Marya huusi tämän perään ja tämä pysähtyi. Neitonen meni miehen luo ja kysyi tältä: ”Kuka sinä olet? Miksi juokset minua karkuun kun näet minut?”

Mies ei vastannut. Hän vain katseli Maryaa surumielisin, tummin silmin. Hän oli selvästi alle kolmenkymmenen, ja hänellä oli siisti, musta tukka.

”Mene pois täältä”, hän kuiskasi. ”Metsä ei ole enää turvallinen harhaileville, nuorille naisille. Et saa enää käydä täällä yksinäsi.”

”Miksi sinä sitten käyt täällä?” Marya kysyi. Mutta mies oli jo kääntynyt ja käveli pois.

Marya palasi kotiinsa ja heittäytyi vuoteeseensa ajattelemaan. Metsä ei ollut vaarallinen; siellä ei elänyt kettuja suurempia villipetoja. Ja tuntematon oli jollain tavalla hyvin kiehtova ja puoleensavetävä, eikä tyttö saanut häntä mielestään. Niinpä hän palasi metsään seuraavanakin päivänä.

Mies oli jälleen siellä. Hän seisoi selin Maryaan, hievahtamattakaan.

”Mikä sinun nimesi on?” Marya kysyi muukalaista lähestyessään. ”Ole kiltti ja kerro minulle!”

Hän ei vastannut, eikä kääntynyt katsomaan tyttöä. Lintujen viserrys kajahteli vihreässä, kesäisessä metsässä.

”Puhu minulle”, Marya vaati. Ei vastausta.

Hän asteli miehen taakse ja tarttui tämän olkapäähän. Silloin hän kääntyi Maryaan päin, mutta hän oli kammottavalla tavalla muuttunut. Hän ei ollut enää komea nuori mies, vaan hänen kasvonsa olivat kirkkaan valkoiset, täysin vailla väriä, ja hänen huuliensa alta työntyi esiin kaksi valtavan pitkää kulmahammasta. Hänen alaleukansa oli kokonaan tahriutunut vereen, ja sitä tippui hänen hampaistaan. Hänen tummat silmänsä hehkuivat kirkkaanpunaista, paholaismaista valoa.

Marya kirkaisi kauhuissaan ja yritti paeta, mutta mies tarttui hänen niskaansa ja veti hänet itseään vasten. Sitten hän iski hampaansa syvälle tytön lihaan. Tuska lävisti Maryan ja hän valahti veltoksi. Olio paiskasi hänet maahan ja kävi hänen kimppuunsa.

Marya palasi kotiin vasta illalla. Hän oli yltä päältä veressä ja kyyneleissä ja kurassa, ja hänen leninkinsä oli raadeltu riekaleiksi. Hän ei kyennyt muistamaan mitään päivän tapahtumista, ja kesti viikkoja ennen kuin hän pystyi ylipäänsä puhumaan mitään. Kylän johto lähetti etsintäretkikunnan metsään, mutta sieltä ei löytynyt muuta kuin verta.

Hieman myöhemmin selvisi, että Marya oli raskaana.

Noihin aikoihin ei tunnettu minkäänlaisia keinoja lopettaa lasta äitinsä sisään, joten kyläläisille ei jäänyt muuta vaihtoehtoja kuin antaa Maryan synnyttää kirottu vauvansa. Marya itse vajosi puhumattomuuteen ja tunteettomuuteen, ja kulutti kaiken aikansa tuijottamalla kaukaisuuteen lasittunein silmin. Parantajat epäilivät, että kokemus oli liikaa nuoren naisen mielelle, eikä Marya välttämättä tokenisi milloinkaan.

Kun yhdeksän kuukautta oli kulunut, Maryan vatsa oli paisunut luonnottoman suureksi. Kylän kätilö arveli, että joko tyttö synnyttäisi valtavan vauvan tai monta pientä.

Synnytyksen aika koitti. Marya kuoli melkein heti, ennen kuin poltot ehtivät edes alkaa kunnolla. Hirvittävän leikkauksen jälkeen nähtiin, että vauvoja oli peräti kolme. Ne olivat kalpeampia kuin tavallisesti, ja kätilö ei uskonut niiden selviävän kauaa. Rauhantuomari tuumi, että niin olisi varmaan parempi.

Mutta kätilö olikin väärässä. Kolmoset voivat hyvin vaikka pysyivätkin kalpeina ja yhdellä heistä oli luonnottoman pitkät kulmahampaat. He varttuivat nopeasti terveiksi pikkutytöiksi, mutta kukaan ei tahtonut ottaa heitä huostaansa. Kylällä puhuttiin yleisesti, että he olivat demoneja ja noitia, ja kaikki kaihtoivat heitä. Mutta kukaan ei ryhtynyt suoriin toimiin heidän tappamisekseen.

Tytöt kasvoivat omissa oloissaan, viettäen paljon aikaa metsässä. Kylässä liikkui hurjia huhuja siitä, mitä he siellä tekivät, mutta kukaan ei sitä tiennyt varmasti. Sitten, eräänä yönä kun tytöt olivat jo kahdenkymmenen, kylän pojat seurasivat heitä metsään ja näkivät kauhistuttavan rituaalin, jonka tytöt siellä suorittivat. Heistä pitkähampaisin tappoi omilla hampaillaan peuran, ja he joivat yhdessä sen verta ja piirsivät sillä maahan ja puiden rungoille riimumerkkejä.

Tämän kuullessaan jo vanhaksi käynyt rauhantuomari julisti tytöt noidiksi ja tuomitsi heidät poltettavaksi elävältä. Tytöt vangittiin, ja heidän otsiinsa piirrettiin heidän omalla verellään noidan merkki. Sitten heidät sidottiin kiinni paaluun ja heidän jalkoihinsa kasattiin risuja ja heiniä, jotka rauhantuomari itse sytytti tuleen.

Kukaan ei surenut heidän kuolemaansa.

Mutta paria viikkoa myöhemmin alkoi kylässä ja sitä ympäröivällä maaseudulla liikkua tarinoita kalpeista aaveista, jotka vaelsivat öiden pimeydessä. Kului kuukausi, ja sitten vanha rauhantuomari löytyi sängystään kuolleena. Kuolinsyy oli ilmeisesti sydänkohtaus, olihan hän jo kunnioitettavaan ikään ehtinyt mies. Mutta hänen kasvoilleen oli ikuistunut sanoinkuvaamattoman kauhun ilme.

*

”Kamalaa”, kuiskasin. Näin silmissäni kauheat naiset jotka olivat hyökänneet Ruosteisen kukan majataloon.

”Totta”, Vindred vastasi. ”Tarinan kertoi minulle rauhantuomarin pojanpojanpoika. Kuoltuaan ne tekivät sopimuksen Dwaeran kanssa, jotta tämä antaisi heille mahdollisuuden kostaa rauhantuomarille, ja koko maailmalle. Vastineeksi ne tekevät likaisen työn Dwaeran puolesta. Niitä ei voi tappaa, sillä ne ovat jo kuolleita, ja kun ne saavat tehtäväksi surmata jonkun, uhri ei mitenkään välttää kohtaloaan. Niitä voi paeta pitkään, mutta ei ikuisesti.”

”Ja he ovat...” Nielaisin ja suljin silmäni. Epätoivo ja pelko kurotti sydäntäni kohti. ”Ne ovat minun perässäni.”

Soihtu alkoi palaa loppuun. Vindred otti seinältä toisen ja sytytti sen vanhan viimeisillä liekeillä. ”Niin.”

”Eikö ole mitään, mitä voisin tehdä?” Tunsin, kuinka yksinäinen kyynel vierähti poskelleni.

”Voit juosta niitä karkuun. Ne ovat hitaita, ja on paikkoja, joihin ne eivät löydä helpolla. Mutta ennemmin tai myöhemmin ne tappavat sinut.”

Tuijotin soihdun valaisemaa kiviseinää turtana. ”Miksi?” kysyin hiljaa.

”En tiedä. Kerrohan sinä oma tarinasi nyt.”

”Ei ole paljoa kerrottavaa”, sanoin kohauttaen olkapäitäni. ”Synnyin Tabernaakkelissa keskiluokkaiseen perheeseen. Sudet tappoivat äitini kun olin pieni, ja ryyppäämiseen sortunut isäni lähetti minut Akatemiaan opiskelemaan heti kun olin tarpeeksi vanha. Akatemiassa pärjäsin kohtalaisesti, mutta rahasta oli koko ajan pulaa. Sitten muistissani on iso aukko, kuin olisin nukkunut vuoden putkeen. Viimeinen asia, minkä muistan, on kun taivalsin yläpuolisessa metsässä kohti Ruostuneen kukan majataloa kuninkaan sinetöimä kirjakäärö mukanani. Rosvot pysäyttivät minut, mutta... ne pelastivat minut heidän kynsistään. Ne veivät minut majatalon turvaan ja maksoivat oleskeluni siellä. Majatalossa avasin kirjakäärön. Siinä luki Olet rikkonut sopimuksen, petturi. Me kostamme. Tai jotain sen tapaista. Sitten ne hyökkäsivät kimppuuni, ja pakenin metsään... ja törmäsin sinuun.”

Vindred hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Kuulostaa siltä, että ensin ne olivat sinun puolellasi ja sitten sinua vastaan. Olit varmaan solminut sopimuksen Dwaeran kanssa, ja kun rikoit sen avaamalla kirjakäärön, hän suuttui ja lähetti naiset perääsi.”

Pohdin sitä mahdollisuutta. Se kuulosti järkeenkäyvältä, vaikka minun oli vaikea uskoa että olisin solminut jonkinlaisen sopimuksen pahan henkiolennon kanssa.

Pakkastuuli ulisi kammion katossa olevassa reiässä. Se kuulosti selkäpiitä hyytävältä. Kuin joku olisi valittanut.

”Mitä meidän nyt pitäisi tehdä?” kysyin, olettaen että Vindredillä olisi jonkinlainen suunnitelma.

”En tiedä sinusta”, hän totesi, ”mutta minä aion jatkaa matkaani etelään. En voi auttaa sinua enempää, enkä tahdo sotkeutua Dwaeran asioihin.”

”Mutta – ” aloitin pettyneenä, peläten yksin olemista. Vindred oli ainoa turvani.

”Ei mitään muttia. En tiedä mitään, mikä voisi auttaa sinua. Juttutuokiomme on ohi.”

”Mutta sinähän sanoit, että olet itse kohdannut ne! Sinun täytyy tietää, miten ne voi välttää!”

”Ne eivät olleet minun perässäni, kun näin ne”, Vindred selitti ja nousi seisomaan pudistellen pölyä vaatteistaan. ”Ja sen, jota ne jahtasivat, kävi köpelösti.”

”Et voi jättää minua”, anelin epätoivoissani.

”Voinpas”, Vindred vastasi. Hän välkäytti minulle vielä kerran iloisen hymynsä, harppoi sitten lumikasan ja sen yllä olevan kattoluukun luo ja alkoi kiivetä kiveen kaiverrettujen käden- ja jalansijojen avulla. Ennen kuin ehdin edes kunnolla tajuta, että hän oli lähtemässä, hänen viitanliepeensä katosi yöhön. Olin jälleen omillani.

Soihdun valo alkoi lepattaa kun kylmä viima puhalsi sisään. Sitten liekki sammui sihahtaen.


VIISI: LOPUTTOMASTI SAMAA

Jälleen kerran mielessäni kajahteli nimi, joka kuulosti entistä kolkommalta ja pelottavammalta. Tunsin oloni lohduttomammaksi kuin koskaan.

Dwaera...

Suru ja pelko kuristivat sydäntäni. En nähnyt mitään pakoreittiä, mitään keinoa päästä pois kauheasta tilanteesta, johon olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan.

Voit juosta meidän luotamme, mutta et voi juosta pakoon Dwaeraa.

Suljin silmäni pimeässä. Tunsin, kuinka luomet puristivat esiin kyyneleen. Hetken olin romahtaa, vajota epätoivoon. Mutta sitten päätin, etten luovuttaisi. Puristin käteni tiukkaan nyrkkiin.

En voi juosta pakoon Dwaeraa. Mutta ainakin voin yrittää.

Nousin seisomaan, ja hetken säkkipimeydessä harhailun jälkeen löysin jalansijat, joita pitkin Vindred oli kiivennyt ylös. Kapuaminen oli vaikeaa ja turhauttavan hidasta. Jokaisen syvennyksen etsiminen oli kovan työn takana, ja ylöspäin hivuttautuminen sai sydämeni hakkaamaan jännityksestä, kun en nähnyt mitään. Viimein saavuin ylös metsään, jonne lumi toi edes hiukan valoa. Lumimyrsky oli hiljentynyt, mutta isoja hiutaleita leijaili edelleen maata kohti. Oksat roikkuivat raskaina yläpuolellani, kuin sormet jotka osoittivat minulle suuntaa, mutta jokainen oli eri mieltä.

Sitten kuulin sen jälleen, tuulen ulvonnan. Mutta vaikka se kuulosti samalta kuin ennenkin, tunsin ymmärtäväni sen paremmin, kuin olisin kuullut sen eri korvilla kuin ennen. Se todellakin oli kuin kuolinhuuto, karmaiseva ja epäinhimillinen ääni, joka kajahteli metsässä ympärilläni, kuin yrittäen saartaa minut ja ajatukseni. Tuulen kylmä ote liehutti hiuksiani.

Dwaeran valitus.

Se tunkeutui korviini, läpitunkevana kuin torvensoitto, vavisuttavana kuin ukkosen jyly. Se kohosi käsittämättömiin korkeuksiin ja syöksyi tärykalvot murtaviin syvyyksiin. Sitä vastaan oli mahdoton kamppailla. Ääni painoi minut polvilleni lumeen ja taivutti minut kyyryyn kuin näkymätön käsi olisi painanut minua. Se pakotti silmäni kiinni ja väänsi kasvoni tuskaiseen irvistykseen.

Pimeys hukutti minut. Metsän vähäiset valot katosivat näkökentästäni, ja äänet vaipuivat hiljaisuuteen. Ajelehdin, tietämättä missä ja miten. En tuntenut tai havainnut mitään. En kyennyt edes ajattelemaan.

En tiedä, kauanko sitä jatkui. Mutta kun se viimein loppui, minulla ei ollut kuin hämärä käsitys siitä, mitä oli tapahtunut. Muistin epämääräisesti puhuneeni Vindredin kanssa, ja pakoni Ruosteisen kukan majatalosta.

Nyt tunsin makaavani jollain pehmeällä. Minulla oli varsin lämmin ja miellyttävä olo. Olo, joka tuntui oudon tutulta.

Avasin silmäni, ja näin olevani jälleen Ruosteisen kukan majatalossa, samassa huoneessa josta olin herännyt vähän ennen kuin ne kaameat kolmoset olivat hyökänneet kimppuuni. Kaikki oli samalla lailla.

Oveen koputettiin.

Räpäytin silmiäni. Miten tämä saattoi olla totta? Kaikki kyllä näytti varsin todelliselta; takkatuli, pehmeä vuoteeni, hirsiseinät, lumisade huurteisen ikkunan takana. Olinko nähnyt unta koko ajan?

”Sisään”, huikkasin heikosti, hämmästyneempänä kuin milloinkaan. Ovi avautui narahtaen ja Handenmann astui sisään, edelleen käsiään hieroen. Hänellä oli yllään samat vaatteet ja hänen kasvoillaan oli sama iloinen ilme.

“Huomenta, arvon herra”, hän tervehti sydämellisesti ja kumarsi hieman. ”Nukuitteko hyvin?”

Tuijotin häntä silmät suurina. Olin liian hämmästynyt, jotta olisin keksinyt mitään sanottavaa.

”Oletteko kunnossa?” Handenmann kysyi huolestuneemmin, hangaten käsiään kovemmin. ”Näytätte pahoinvoivalta.”

”Mikä päivä nyt on?” kysyin peläten vastausta.

”Olette nukkuneet täällä kolme yötä ja kaksi päivää”, majatalon isäntä vastasi hymyillen leveästi. ”Mutta älkää huolestuko. Ne viehättävät neitoset, jotka teidät kantoivat tänne lumimyrskystä, maksoivat oleskelunne täällä koko viikoksi.”

”Tehän kerroitte sen jo minulle”, minä kuiskasin.

”Anteeksi kuinka?”

”Te ette voi ymmärtää”, sanoin. Aloin hätääntyä, ja muistin Vindredin sanat. Hän muuntelee ajan kulkua mieleisekseen. ”Minun täytyy lähteä.” Olin jo nousemassa jalkeilleni vuoteesta, kun mieleeni juolahti jotain tärkeää. ”Herra Handenmann – onko teillä pergamenttikäärö, joka minulla oli mukanani kun minut tuotiin tänne?”

”Mitä?” Handenmann näytti kummastuneelta, ja selvästi pelkäsi menettävänsä asiakkaan. ”Ei teillä mitään pergamenttikääröä ollut.”

”Oletteko varma?” kysyin. Kauhun täyttämät ajatukset sinkoilivat mielessäni.

”Aivan varma. Teillä ei ollut mitään muuta kuin vaatteet yllänne.”

”Voi ei”, mumisin hiljaa itsekseni, vetäen ylleni vaatteitani, jotka oli laskostettu tuolin selkämykselle. Sitten kuulin lähestyviä askeleita portaikosta. Ne olivat tulossa. Kaikki meni samalla lailla kuin ennenkin.

En jäänyt katsomaan. Ennen kuin Handenmann ehti tajuta, mitä tapahtui, kolme valkeaihoista, mustiin pukeutunutta paholaismaista naisolentoa astui huoneeseen suoraan oven läpi, murtaen sen lastuiksi. Nähdessäni heidän vihasta kiiluvat silmänsä loikkasin oitis ikkunasta ulos. Putosin toisesta kerroksesta, tuiskahdin kinokseen ja kamppailin nopeasti jaloilleni. Vilkaisemattakaan taakseni lähdin kamppailemaan eteenpäin lumituiskussa.

Juostessani lumihangessa mielessäni kieppui enemmän kysymyksiä kuin olisin uskonut sinne mahtuvan. Tapaisinko Vindredin kuten viimeksikin, ja hylkäisikö hän minut jälleen? Ja jos niin kävisi, alkaisiko kaikki taas alusta? Jatkuisiko tämä kirottu yö loputtomiin samalla lailla?

Jatkoin juoksemista. Vaihtoehtoja minulla ei juuri ollut. Ainut tapa ottaa selvää, mitä tapahtuisi, olisi jatkaa eteenpäin.

Ja minä jatkoin. Ja jatkoin. Ja jatkoin.


EPILOGI

Juuri niin kävi. Ainut ero eri kertojen välillä on, että kolmikko ei saavu joka kerta samaan aikaan. Tänään ne ovat viipyneet kauemmin kuin kertaakaan aiemmin, ainakaan muistaakseni. Menneisyyden muisteleminen on vaikeaa, sillä tapahtumat sumenevat mielessäni kerta kerralta, ja pelkäänkin, että ennen pitkää unohdan, mitä oikein pakenen. Olen kertonut Vindredille koko tarinan, mutta hänestä ei ole apua; joko hän ei tiedä sen enempää kuin mitä kertoi minulle, tai sitten hänkin on Dwaeran alainen, vain osa pirullista suunnitelmaa.

Koska niitä ei saapunut tänään, päätin kirjoittaa koko tarinan paperille kootakseni ajatuksiani, ja toivoen että minulle selviäisi jotain uutta kun näkisin kaiken ylös kirjoitettuna. Olin väärässä; sillä tästä ei tunnu olleen muuta hyötyä kuin se, että olen hetkeksi onnistunut pääsemään eroon siitä tuskaisesta tunteesta, joka on kimpussani koko ajan kun odotan naispaholaisten hyökkäystä täällä Ruosteisen kukan majatalosta.

Tänään ne eivät ole vielä tulleet, mutta en usko sen tarkoittavan, että ne olisivat antaneet periksi. Ennemmin tai myöhemmin ne saapuvat, kenties tunnin päästä, tai kenties vasta huomenna. Kuten Vindred sanoi, ne ovat hitaita, mutta ne eivät milloinkaan luovuta. Mutta minulla ei ole mitään aikomuksia antautua kohtalolleni. Jos se on minusta kiinni, pakenen niitä ikuisesti, kunnes Dwaeran itsensä on pakko tulla viimeistelemään minut. Ja kun hän tulee, niin kuin hän varmasti ennen pitkää tuleekin, kaikki on ohi.

Toivon vain, että saisin vielä selville, miksi minua vihataan näin paljon; että minulle selviäisi, millaisen sopimuksen olin Dwaeran kanssa tehnyt. Ehkä hän suostuu kertomaan sen minulle saapuessaan. Mutta tuskinpa. Uskon, että se jää ikuiseksi arvoitukseksi, joka jää aina piinaamaan minua, vielä kuolemanikin jälkeen.

On aika lopettaa. Aurinko näkyy laskevan, ja ne saattavat tulla minä hetkenä hyvänsä. Ehkä tämä paperi jonkin jumalan oikusta päätyy sivistyneisiin käsiin, ja joku saa tietää ahdingostani.


Tammikuun kolmantena, Platinavaltakunnan vuonna 988
Narhain Draen