Nurkat

Katsoimme äidin kanssa kahdestaan televisiota. Oli myöhä ilta, mutta meitä kumpaakaan ei väsyttänyt. Äiti katsoi keskittynyt ilme kasvoillaan poliisisarjaa, mutta se ei jaksanut kiinnostaa minua. Annoin ajatusteni harhailla vapaasti.

Olohuoneen valot olivat pois päältä, mutta keittiöstä tulviva keltainen valo ja telkkarin välkkyvä hohde hälvensivät pimeyttä. Silti lasipöydällä kukkamaljakossa seisova punainen ruusu näytti mustalta hämärässä huoneessa.

Käänsin katseeni telkkarista ja katselin tuttua huonetta. Minua tylsistytti, mutta olin niin rentoutunut ja raukea, ettei se haitannut minua.

Sitten näin, ettemme olleet huoneessa kahdestaan. Nurkassa, oven vieressä, muutaman metrin päässä sohvalta, jossa minä ja äiti loikoilimme, seisoi vaalea ihmishahmo.

Hän näytti jotenkin luonnottomalta; hänen asennossaan oli jotain omituista ja häiritsevää. Hän oli nuori, erittäin laiha, ja hänen pitkät, värittömät hiuksensa roikkuivat hänen olkapäillään ja reunustivat hänen maata kohti painuneita kasvojaan. Hänellä oli yllään valkoinen, repaleinen vaate, jonka helma laahasi maata. Sen hihat oli revitty irti kyynärpäiden kohdalta, ja hänen käsivartensa olivat kääntyneet niin, että ranteet osoittivat meitä kohti. Kummassakin ranteessa oli kolme pitkää, kuivuneen veren tahrimaa poikittaisviiltoa. Hahmon sukupuolta oli vaikea määrittää, sillä hänen kasvonsa olivat hämärän peittämät.

Arvelin näkeväni omiani. Hahmo ei vaikuttanut todelliselta millään muotoa. Mutta se ei kuitenkaan suostunut katoamaan mihinkään. Se vain seisoi aloillaan, huojuen hitaasti puolelta toiselle.

”Äiti?” kysyin hiljaa, ja huomasin ääneni vapisevan hieman.

Äiti käänsi päänsä minua kohti, ja hänen katseensa liukui nurkassa seisovan hahmon editse näkemättä sitä. ”Niin?” hän kysyi.

Kun tajusin, etten voinut mitenkään vakuutella äitiä kolmannen huoneessa olijan olemassaolosta, en jaksanut edes yrittää. ”Ei mitään”, mumisin ja painoin pääni. TV ei kiinnostanut minua. Toivoin, että muukalainen katoaisi, jos en kiinnittäisi häneen mitään huomiota.

Mutta hän ei kadonnut. Sen sijaan hän astui minua kohti, nostamatta vieläkään katsettaan. Hänen liikkeensä olivat jäykkiä ja verkkaisia, ja lattia narahti kun hänen paljas jalkapohjansa osui siihen. Mutta äiti ei selvästikään kuullut sitä, tai ainakaan hän ei huomioinut sitä. Hänen kaikki kiinnostuksensa oli keskittynyt komeaan, brittiläiseen komisarioon, joka touhusi telkkarin ruudussa.

Vasta nyt minua alkoi pelottaa tosissaan. Mutta en keksinyt, mitä olisin voinut tehdä, ja kun hahmo otti toisen askeleen, oli jo liian myöhäistä. Siinä vaiheessa olin niin kauhistunut, etten pystynyt liikkumaan.

”Äiti…?” kuiskasin, hyvin hiljaa. Äiti kumartui lähemmäs minua kuullakseen paremmin, mutta hänen katseensa oli edelleen nauliutunut televisioon. ”Voiko…” Nielaus keskeytti lauseeni. ”…sellainen satuttaa, jota ei ole olemassa?”

”Voi sinua”, äiti sanoi lempeästi ja katsoi silmiini. Hän pörrötti hiuksiani ja vastasi: ”Sellaiset jutut, joita ei ole oikeasti olemassa, eivät voi satuttaa sinua oikeasti, mutta kyllä niitä voi silti pelätä. Kyllä minuakin pelottaa sellaiset asiat, joiden tiedän olevan pelkkää kuvittelua.”

En sanonut mitään, katsoin vain nurkkaan, jossa hahmo astui kolmannen askeleen. Nyt se seisoi äidin ja telkkarin välissä, niin että äidin ei olisi pitänyt pystyä näkemään komisariotaan. Mutta siitä huolimatta hän tuijotti jälleen ruutua tiiviisti.

Tuntematon seisoi vain vähän yli kahden metrin päässä minusta. Tiesin, että jos aikoisin juosta, se pitäisi tehdä nyt.

”Minua väsyttää”, sanoin. ”Taidan mennä nukkumaan.”

”Siitä vain”, äiti vastasi. ”Minäkin tulen kohta.”

Hahmo astui jälleen eteenpäin. Minä nousin sohvalta, ja kävelin ripeästi keittiöön katsomatta taakseni. Ohitin kalpean muukalaisen ihan läheltä, niin että saatoin haistaa kuivuneen veren.

Menin keittiöön ja tartuin isoimpaan keittiöveitseen joka silmiini osui. Se ei kuitenkaan tuonut minulle turvallisuudentunnetta.

Odotin ja odotin. Matka olohuoneesta keittiöön oli lyhyt, mutta vieras käveli niin hitaasti, että sen selvittäminen kesti siltä pitkän aikaa. Se tuntui ikuisuudelta. Polveni vapisivat niin rajusti, että ne melkein löivät loukkua, kun hahmo astui keittiön kynnyksen yli. Lampun kirkkaassa valossa sen näki paljon selvemmin. Se oli minun pituiseni, ilmeisesti nainen. Tuskin minua vanhempi.

Hän kohotti kasvonsa.

Veitsi putosi herpaantuneesta kädestäni. Se putosi ilman halki kuin elokuvien hidastetuissa kohtauksissa, kilahti lattiaan ja kimposi hahmon varpaiden juureen.

Lysähdin maahan kyykkyyn, kiedoin käsivarteni jalkojeni ympäri ja suljin silmäni. Kyynel puski tiensä silmäluomeni alta ja valui poskeani pitkin. En pystynyt tekemään muuta kuin odottamaan. Kuulin jokaisen askeleen, mutta en kyennyt laskemaan niitä; enkä tiennyt, kuinka kaukana tai lähellä vieras vielä oli.

Toivoin vain tämän loppuvan. Toivoin, että pelko päättyisi. En tahtonut enää odottaa.

Hetket kuluivat pimeydessä, sokeina ja epätoivoisina. Ja koko ajan tiesin, etteivät ne ikinä loppuisi, ellen itse lopettaisi niitä.

Tiedät, mitä sinun on tehtävä.

Niinpä kokosin kaiken rohkeuteni, vedin syvään henkeä ja avasin silmäni. Jalat seisoivat muutaman kymmenen sentin päässä kasvoistani.

Vieras oli ojentanut kätensä minua kohti. Tartuin siihen, ja hän veti minut jaloilleni. Vetäydyin heti kauemmas hänestä, pystymättä katsomaan hänen kasvoihinsa. Hän tarjosi minulle keittiöveistä, kahva edellä.

Painoin pääni ja tartuin kahvaan.

”Onko minun pakko?” kysyin niin hiljaa, ettei äitini kuulisi.

En nähnyt hänen nyökkäävän, koska katseeni oli painunut maahan, mutta tiesin hänen tehneen niin.

”Miksi?”

Ei vastausta.

Katselin peilikuvaani veitsen kirkkaasta pinnasta. Painoin sen terän rannettani vasten.

Kuusi nopeaa, terävää viiltoa. Sitten pystyin jälleen nostamaan katseeni ja katsomaan itseäni kasvoihin.