Puoliveriset

Tarina? Haluatte kuulla tarinan?

Ei minulla ole niitä… ainakaan mitään sellaista, jota ette olisi kuulleet jo moneen kertaan. Liian moneen kertaan. Jos haluatte hyvän tarinan, menkää pyytämään sellainen Ramilta. Hänellä niitä kyllä piisaa.

Ai? En tiennytkään. Mihin hän meni?

No, kuinkas muutenkaan… Sitten hän ei voi vähään aikaan kertoilla seikkailuistaan. Jos välttämättä tahdotte, voisin kai kertoa teille yhdestä hänen matkastaan, jolla minä olin mukana. Mutta sanon heti etukäteen, että tarina olisi paljon kiehtovampi hänen kertomanaan. Minä en käynyt lähelläkään luolaa, enkä nähnyt todisteita mistään.

Mutta kun Rami ei ole täällä, on teidän tyydyttävä minun tylsään, skeptiseen versiooni. Minä en ole tarinankertoja, vaan hän. Minä en ole seikkailija, vaan hän. Joten älkää odottako liikoja.

Mutta koitetaan nyt. Tarina on kuitenkin suhteellisen mielenkiintoinen. Kaikki alkoi turistibussissa Etelä-Ranskan metsissä…

* * *

Auringonvalo näytti himmeältä likaisten ikkunoiden läpi, mutta oli vain hyvä että se ei lämmittänyt liikaa. Linja-autossa oli muutenkin turhan kuuma. Ilmassa oli enemmän kosteutta kuin happea, hiki virtasi vuolaana selkääni pitkin kostuttaen värikkään, ohuen T-paitani ja japanilaisturistien jatkuva lörpötys sai kaikki muut hermoromahduksen partaalle. Minua se ei kuitenkaan juuri häirinnyt. Ranskan lämpö teki niin hyvää vanhoille luilleni, että mikään ei saanut mielialaani alaspäin.

Katselin ulos ikkunasta ihaillen suuria lehtipuita, yrittäen tunnistaa niitä. Lukuisat eläimet säntäilivät ja liihottivat metsän varjoissa, ja ympärilläni räpsittiin lakkaamatta valokuvia. Vieressäni istuva Rami puolestaan oli keskittynyt ilmaiseen suomenkieliseen esitteeseen, jossa kerrottiin metsästä, sen historiasta ja eläinlajeista.

”Tämähän on mielenkiintoista”, hän äkkiä totesi osoittaen jotain lehtisessään. Minä voihkaisin hiljaa itsekseni. Aina kun Rami löysi jotain, joka oli hänestä mielenkiintoista, siitä seurasi vain huonoa.

”Mitä se on tällä kertaa?” murahdin jaksamatta teeskennelläkään kiinnostusta. ”Alkuasukaskultteja? Kätkettyjä kulta-aarteita?”

”Ei ihan”, hän sanoi virnistäen ja antoi esitteen minulle osoittaen yhä sormellaan yhtä riviä.

Luin ääneen: ”Toulousen itäpuolella sijaitsevissa metsissä on suuria kallioita, joilta on viime vuosina löytynyt tietöiden ansiosta luolastoja. Monissa luolissa on jääkauden aikaisia seinämaalauksia, joiden ikä ja sijainti ovat saaneet tutkijat muuttamaan käsityksiään varhaisten ihmisheimojen sivilisaatioista kymmenen tuhatta vuotta sitten Ranskan eteläosissa.” Kohotin katseeni Ramiin ja näin hänen silmissään tutun tuikkeen. ”Luolamaalauksia?”

”Juuri niin”, hän sanoi, ”eikä mitä tahansa luolamaalauksia! Olen lukenut tästä Tieteen Kuvalehdestä. Vilho, meidän on pakko nähdä ne!”

Ojensin esitteen hänelle takaisin. ”Mutta nehän ovat Toulousen itäpuolella. Tajuatko, miten pitkä matka sinne on täältä? Matkasuunnitelmamme menisi kokonaan uusiksi.”

”Mitä siitä?”

Huokaisin. Ramille oli turha puhua järkeä, kun hän innostui jostain. Vaikka hän oli melkein neljänkymmenen, hän tuntui usein palaavan ylienergisen pikkupojan tasolle. ”Hyvä on.”

Kun linja-auto pysähtyi seuraavan kerran eräässä pikkukylässä, jota ei ollut merkitty kuin tarkimpiin tiekarttoihin, nousimme ulos ja aloimme etsiä kyytiä luolille. Vähän aikaa tiedusteltuamme paikallisilta heikoilla ranskankielen taidoillamme, saimme tietää että seuraava bussi siihen suuntaan lähtisi vasta kahden päivän päästä. Ensin ajattelimme viettää ajan kylän motellissa, mutta käytyämme siellä ja nähtyämme sen epähygieeniset ja suorastaan iljettävät tilat tulimme toisiin aatoksiin. Päätimme vuokrata auton ja ajaa luolille itse. Olin ideaa vastaan, mutta Rami suhtautui siihen uutena seikkailuna eikä hyväksynyt vastaväitteitä.

Niinpä lähdimme huristamaan kahdestaan metsiin vielä samana päivänä, suunnistaen kaakkoon pienenpieniä, kiemurtelevia metsäteitä pitkin.

”Minulle tulee ikävä Saksan moottoriteitä täällä”, mutisin.

”Vielä mitä”, Rami nauroi. ”Täällä olemme luonnon helmassa. Mikäs sen ihanampaa! Nauttisit olostasi etkä nurisisi koko aikaa.”

Karkottaakseni ajatukseni niistä tosiseikoista, että meillä ei ollut puhelinta eikä mitään yhteydenottovälinettä, ja että lähin asutus saattaisi olla kymmenien kilometrien päässä, kaivoin esiin tiekartan ja tutkailin reittiämme luolille. Niitä ei ollut merkitty karttaan, mutta esite kertoi niiden sijaitsevan lähellä pientä kaupunkia nimeltä Antheaux, ja sen kyllä löysin.

”Antheauxiin on vielä monen tunnin ajomatka”, ilmoitin synkkänä, kamppaillen ranskalaisen nimen kanssa. ”Ja nyt jo alkaa hämärtää.”

”Meidän ei pitäisi ajaa näin pienellä tiellä yöllä”, Rami totesi. ”Ajetaan vielä vähän aikaa, jätetään sitten auto tien sivuun ja otetaan lyhyet yöunet. Aamulla voimme ajaa Ant… Antheauxiin ja ottaa selvää luolien tarkemmasta sijainnista.”

En pitänyt ehdotuksesta, mutta ajatus yön pimeydessä ajamisesta kapealla, mutkaisella hiekkatiellä oli vastenmielisempi. Niinpä pysäköimme auton sopivaan kohtaan ja sammutimme moottorin. Olimme niin väsyneitä, että nukahdimme hetkessä.

Se oli virhe.

* * *

Kuulin uneni läpi matalan, kurisevan äänen. Se muistutti minua jostain, joka keikkui aivan mieleni reunamilla mutta josta en silti saanut minkäänlaista otetta. Hetken kuvittelin jonkun leikkaavan nurmikkoa, sitten virkistyin sen verran että tajusin istuvani auton etupenkillä. Pyyhkäisin harmaantunutta tukkaani silmiltäni ja nousin ryhdikkäämpään asentoon.

Rami ei ollut kuullut mitään. Hän nukkui sikeästi, kuin kuollut. Paraskin seikkailija, ajattelin. Ensin hän kuvittelee olevansa Indiana Jones eikä sitten herää, vaikka karhu söisi hänet.

Karhu? Karhusta ääni ei kyllä tullut. Se kuului uudelleen, tällä kertaa lähempää, ja vakuutuin että se todella tuli metsän uumenista eikä auton konepellin alta. Ympäristö oli pimeänä, ja taivaalla ei näkynyt tähtiä tai kuutamoa. Aluskasvillisuus havisi kevyessä tuulessa, ja aika ajoin puiden seasta mustuudesta kajahti rasahdus.

Tartuin unisesti tuhisevan Ramin olkapäähän ja ravistin sitä kuiskaten: ”Herää!” Sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista vaikutusta ystävääni. Hän oli tunnetusti sikeäuninen. Ravistin lujempaa, mutta hän vain käännähti mukavampaan asentoon. Korina kuului nyt aivan maantien viereltä. Vaikka auton ovet olivat turvallisesti lukossa, aloin silti hätääntyä.

Sitten väsynyt mielinen äkkiä tajusi, missä olin kuullut äänen ennenkin. Rauhoituin. Vilkaisin Ramia, joka nukkui yhä, ja avasin sitten oveni, varovasti jotta hän ei olisi herännyt. Otin avaimet virtalukosta – varmuuden vuoksi. Jos ovi menisi jotenkin lukkoon kun olisin ulkona, eikä minulla olisi avaimia, joutuisin pulaan.

Sitten astuin ulos hiekkatielle ja suljin vuokra-auton oven hiljaa perässäni. Yö oli lämmin pimeydestä huolimatta, ja tuoksui kukille ja hunajalle. Ja verelle.

”Iltaa”, sanoin kömpelöllä ranskallani. Vastausta ei kuulunut.

”Puhutteko englantia?” jatkoin sinnikkäästi.

”Kuka olet, vanhus?” murahti rahiseva ääni suomeksi. Äidinkieleni kuuleminen hämmästytti minua.

”Mistä tiesitte, että – ”

”Olette tunkeutuneet väärään maahan. Häipykää täältä tai kuolette”, matala ääni komensi äkäisesti.

”Olemme vain läpikulkumatkalla”, sanoin, onnistuen juuri ja juuri säilyttämään itsevarmuuteni. ”Antakaa meidän jatkaa eteenpäin. Olemme poissa ennen kuin aamu sarastaa.”

Sanojani seurasi hiljaisuus. Arvasin, että näkymättömissä pysyttelevä puhuja harkitsi asiaa.

”Hyvä on. Mutta teidän on lähdettävä nyt heti. Ette voi odottaa aamuun.”

”Luonnollisesti.” Nyökkäsin päätäni kunnioituksen osoitukseksi, hiivin autolle ja menin takaisin sisään. Pamautin oven kiinni niin kovaa, että Ramin silmät avautuivat.

”Mitä?” hän mumisi epäselvästi. ”Näin kummaa unta.”

”Meidän täytyy jatkaa matkaa”, sanoin tiukasti.

”Hyvä on”, Rami vastasi. Hän oli niin väsynyt, ettei tajunnut aamun koittavan vasta tuntien päästä.

”Olet liian väsynyt ajamaan”, totesin. ”Anna minä tulen rattiin.”

Rami avasi suunsa, ilmeisesti aikoen väittää vastaan, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin ja kipusi takapenkille. Istuin ajajan penkille, käänsin virta-avainta ja iskin nastan lautaan.

* * *

Kun olimme ajaneet vähän aikaa keskeytyksittä, Rami pääsi pikkuhiljaa eroon tokkuraisuudestaan ja alkoi ihmetellä, mitä oikein oli tapahtunut ja miksi olimme liikkeellä. ”Miten sinulle näin kiire yhtäkkiä on?” hän kysyi.

Kohautin olkiani ja yritin näyttää välinpitämättömältä, mutta en hiljentänyt auton vauhtia. Nopeusmittari näytti lukua, joka oli epäilemättä ylinopeutta ja aika päätöntä sellaista lisäksi. Puut suhahtelivat ohitsemme sumeina ja jokainen mutka meinasi mennä suoraksi. ”Miksi pitäisi viivytellä? Aamuhan sarastaa pian.”

”Mitä äsken oikein tapahtui?” hän kysyi hieroen ohimoitaan.

”Miten niin? Ei mitään. Näit jotain omituista unta”, valehtelin sukkelaan.

Rami vilkaise rannekelloaan, joka näytti viittä aamuyöllä, haukotteli suurieleisesti ja suki lyhyttä parransänkeään. Sitten hän kohautti hänkin olkiaan, otti hansikaslokerosta aurinkolasit ja laittoi ne silmilleen ilmeisen piittaamattomana siitä tosiseikasta, että oli pimeää.

”Tätä vauhtia saavumme kaupunkiin ennen seitsemää”, hän totesi. ”Meillä on koko päivä aikaa tutkia luolamaalauksia.”

Vuokra-automme kiisi metsän uumeniin.

Samalla kun ajoin käännellen rattia viime tingassa aina kun tie teki käännöksen, muistelin iltaa, jolloin olin kuullut murisevan rahinan ensimmäisen kerran. Siitä oli yli kolmekymmentä vuotta, ja tapahtumat alkoivat jo muuttua mielessäni epäselväksi sumuksi. Jotkut yksityiskohdat olivat yhä tarkkoja, mutta en tiennyt olivatko ne vain muualta tulleita mielikuvia, jotka olin alitajuisesti yhdistänyt iltaan jolloin minusta tuli puoliverinen.

Vilkaisin uudelleen nukahtanutta Ramia syrjäsilmin huolestuneena. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin vaaroihin kävelisi kun menisi muinaiseen luolaan tässä paikassa. Eikä sellaista tietoa itse asiassa ollut minullakaan, mutta arvasin kyllä enemmän kuin hän olisi osannut kuvitellakaan.

Aurinko nousi kalvakkana ja näytti vaaleanvihreältä oksiston lävitse. Se karkotti hitaasti varjot, ja vähän ajan kuluttua metsä hohti päivänvalossa. Mutta nyt jokin näytti erilaiselta. En tiennyt, johtuiko se siitä, että ennen en ollut aavistanut mitä metsässä piileksi, vai oliko jokin muuttunut yön aikana.

Päivänsäteet herättivät Ramin, joka ei ollut edes huomannut torkahtaneensa. Ensimmäinen asia, mitä hän näki, oli tienviitta maantien vierellä. Siinä luki: ”ANTHEAUX 12”.

”Kas, olemme kohta perillä”, Rami sanoi ilahtuneena. Kevensin kaasujalkaani, tietoisena siitä että asutuksen lähellä olisi myös poliiseja, ja he eivät ilahtuisi jos ajaisimme kaupunkiin sadan kilometrin tuntinopeudella.

Vielä viitisen minuuttia ajettuamme metsä teki tilaa pelloille, ja näimme edessämme rykelmän taloja, jotka muodostivat Antheauxin pienen kaupungin. Kaikki rakennukset olivat vanhoja, ja ne, joita ei ollut rakennettu isoista kivikuutioista, olivat vaaleanpunaisia tai taivaansinisiä lautataloja. Lukuisat, kiemuraiset koristekuviot katselivat meitä talojen päädyistä ja ikkunoiden ja ovien karmeista, ja paikalliset asukkaat keskeyttivät hetkeksi touhunsa ja kääntyivät tarkkailemaan meidän etenemistämme talojensa lomassa. Pysäköimme automme kaupungin reunamille, koska keskustassa ei näkynyt yhtään muita autoja emmekä tahtoneet erottua niin paljon. Jatkoimme jalkautuneina, ja tutkiskelimme kaupunkia etsien jonkinlaista turistien info-pistettä. Kun sellaista ei löytynyt, menimme sisään miniatyyrilinnan näköiseen, kolmikerroksiseen kivitaloon, jossa näytti olevan kahvila, baari ja jonkinlainen majatalo. Sisällä oli paljon ihmisiä, ja epäilimme että ainakin joku osaisi neuvoa meitä.

Sisällä oli lämminhenkinen ilmapiiri. Rakennuksen alakerrassa oli iso huone, jossa oli monta pyöreää pöytää ja pitkä baaritiski. Paikka oli tungokseen asti täynnä iloisesti ja kovaan ääneen rupattelevia ja nauravia ranskalaisia, joista jotkut olivat melkoisen humalassa vaikka kello ei ollut vielä paljon mitään.

”Kummallisen paljon väkeä näin varhain”, Rami totesi pukien sanoiksi minunkin ajatukseni.

Menimme baaritiskille. Kaunis, vaaleatukkainen nuori nainen tuli oitis palvelemaan meitä.

”Do you speak English?” Rami kysyi. Nainen pudisti päätään, eikä näyttänyt minusta yhtään siltä kuin ei olisi ymmärtänyt.

”Mutta suomea kylläkin”, hän sanoi sitten.

Epäloogisuutensa lisäksi lause oli varsin yllättävä. ”Todellako? Kuinka?” Rami kysyi räpäyttäen hämmentyneenä silmiään.

”Antheauxissa asuu paljon maahanmuuttajia ja näiden lapsia”, nainen kertoi hymyillen meille. Hän puhui virheetöntä suomenkieltä ja äänsi lisäksi ranskalaisen nimen kangertelematta. ”Minäkin olen syntynyt Lohjalla, vaikka isäni on ranskalainen. Nimeni on Laura Chantal.” Hän ojensi kätensä, ja me puristimme sitä vuoron perään.

Rami esitteli meidät: ”Minä olen Rami Joensuu, ja tämä on ystäväni Vilho Kokko. Tulimme etsimään luolia, jotka kuulemma sijaitsevat lähellä Anth… kaupunkia. Tiedätkö niistä?”

Laura pyöritti silmiään. ”Totta kai. Muutama vuosi takaperin siellä ravasi turisteja kaiken aikaa. Mutta kun lehdet lakkasivat kirjoittelemasta maalauksien ’käänteentekevästä vaikutusta arkeologiaan’, turistitkin katosivat vähitellen. Ja parempi niin. Antheaux on kivempi paikka kun täällä ei ole kuin paikallisia.”

Minä ja Rami vilkaisimme toisiamme. Meiltä ei jäänyt huomaamatta Lauran pienoinen piikki, joka viimeiseen lauseeseen oli kätketty.

”Voitko neuvoa meidät sinne?”

”En, mutta tämä kyllä voi.” Hän veti tiskin alta turisteille tarkoitetun vihkosen, jonka takakannessa oli seikkaperäinen kartta kaupungin ympäristöstä. Rami otti esitteen ja tunki sen taskuunsa.

”Kiitoksia.”

”Aiotteko ostaa jotain?”

Rami katsahti minuun. Emme aikoneet, mutta olisi epäkohteliasta häipyä noin vain.

”Ei se mitään”, Laura sanoi ja lämmin hymy palasi hänen huulilleen. ”Talo tarjoaa.” Hän ojensi meille oluttuopit.

”Onko sinusta yhtään outoa, että satumme kohtaamaan toisen suomalaisen täällä?” Rami kysyi katsellen epäluuloisesti ympärilleen meluisassa salissa. Minä nautiskelin hitaasti oluestani enkä vaivautunut vastaamaan. Kun Ramille tuli selväksi, että minä en nähnyt siinä mitään omituista, hän antoi asian olla.

Kun tuoppimme olivat tyhjät, hyvästelimme Lauran, palasimme autolle ja suuntasimme jälleen kohti metsiä. Turistiesitteen mukaan luolat olivat viitisen kilometrin päässä pohjoiseen Antheaux’sta. Niiden löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä tiellä tuli pian vastaan kyltti, joka ohjasi meidät pienelle sivupolulle. Sitä pystyi hädin tuskin ajamaan autolla, niin täynnä puiden juuria ja jyrkkiä kurveja se oli.

Nyt kun olimme näin lähellä, minua huvitti nähdä miten innostuneelta Rami näytti. Hänen silmänsä hohtivat kun hän käänteli riuskoin ottein rattia, ja hän virnisteli hampaat välkkyen kuin onnensa huipulla. Minä en ymmärtänyt, miten hän saattoi aina suhtautua niin intohimoisesti vanhoihin kapineisiin tai vaikka luolamaalauksiin, joita itse pidin melko samantekevinä.

Sitten metsä yllättäen loppui. Rami löi jarrut pohjaan, ja vuokra-auto pysähtyi kirskuen.

Edessämme levittäytyi iso aukio, jossa ei kasvanut yhtään puita mutta jota kattoi korkea ruoho jota ei selvästikään ollut leikattu vuosiin. Voikukat täplittivät maata joka puolella runsain määrin. Aukiota reunusti matala verkkoaita, jossa oli paljon reikiä. Aidan vierellä kymmenisen metrin päässä portista, josta me olimme juuri ajaneet sisään, seisoi kaksi punaista lautataloa. Toiseen oli kiinnitetty kyltti, jossa luki jotain ranskaksi.

Aukion toisella puolella ei ollut metsää, vaan jyrkkä avokallioseinämä ja paljon isoja siirtolohkareita. Niiden seassa näkyi paljonkin isoja koloja ja aukkoja, jotka johtivat pimeyteen kiven sisään. Missään ei näkynyt liikettä.

Sammutimme auton ja menimme tutkimaan taloja. Rami tulkkasi kyltin; se kertoi, että kyseessä oli ”Luolakahvila”. Näyteikkuna oli täynnä turistikrääsää kuten avaimenperiä, posliinipatsaita ja postikortteja, joissa oli luolamaalauksien ja itse luolien kuvia. Ketään ei näkynyt, mutta puodissa näkyi olevan valot päällä.

Menimme sisään. Kello kilahti ilmoittaen tulostamme, ja minä olin niin jännittynyt, että hieman hätkähdin sitä.

Kahvila oli oikeastaan vain yksi iso huone, josta johti portaat yläkertaan, ja siihen oli yhdistetty myös kauppa. Paikalla oli kaksi ihmistä: isokokoinen mies, joka luki sanomalehteä kassan takana, ja laihempi miekkonen joka raaputti jonkinlaista arpaa silmä tarkkana. Kun me tulimme sisään, kassan pitäjä kohotti katseensa ja tervehti meitä iloisesti ranskaksi. Me vastasimme ranskaksi.

”Oletteko suomalaisia?” hän kysyi heti omalla äidinkielellämme.

Vilkaisimme toisiamme hämmästyneinä. ”Kyllä”, vastasin häkeltyneenä. Jokin ei nyt tuntunut olevan kohdallaan. ”Mistä sen tiesitte?”

”Nenästä sen näkee”, mies sanoi iskien silmää. ”Ja korostuksesta.”

”Non victór!” huudahti toinen mies turhautuneena ja heitti arpansa menemään. Hän osti lasin viskiä ja meni juomaan sitä nurkkapöytään vilkuillen samalla eräässä hyllyssä seisovan Playboy-lehden kansikuvaa.

”Oletko sinäkin maahanmuuttaja Suomesta?” Rami kysyi isolta mieheltä, joka purskahti röhönauruun kysymyksen kuullessaan.

”Johan toki, meitä on täällä paljon”, hän sanoi ja puristi meidän käsiämme esitellen itsensä: ”Hubert Tuuri, Jalasjärveltä.”

”Rami Joensuu ja Vilho Kokko.”

”Hauska tavata.”

”Tulimme katsomaan kuuluisia luolianne.”

”No, tuollahan ne ovat”, Hubert sanoi osoittaen kallioita kohti. Ne näkyivät vähän kaupan ikkunasta. ”Tosin eivät ne enää kovin kuuluisia ole. Tämä paikka oli hetken turistirysä, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän hiljaisista pikkukylistä.”

Rami yskäisi vaivaantuneena. ”Kiitos”, hän sanoi pehmeästi ja asteli takaisin ulos. Seurasin hänen kantapäillään. Ulkona hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi järkyttyneeseen sävyyn: ”Tuon miehen kaikki puheet olivat kuin kopioita Laura Chantalin sanoista.”

”Sattumaa”, sanoin kohauttaen olkapäitäni. ”Sinä olet vainoharhainen, Rami. Näet salaliittoja ja kultteja joka puolella.”

Rami mulkaisi minua. ”Sinun täytyy myöntää, että tässä paikassa on jotain pahasti vinossa. Ja minä uskon, että sillä on jotain tekemistä luolien kanssa. Minä luulen, että turistit lakkasivat käymästä täällä jostain syystä, ja aion ottaa selvää mistä.”

Silloin korvani nappasivat metsän uumenista tutun äänen. Hiljaisen, matalan murinan, joka sai kylmän aallon syöksähtävän selkääni pitkin. Vaikka olinkin vanha, oli kuuloni silti epätavallisen tarkka ja olin varma, ettei Rami ollut havainnut mitään.

Laadin suunnitelmani hetkessä. Luolaan meneminen olisi suuri virhe, mutta en voisi enää pysäyttää Ramia kun olimme tulleet näin lähelle. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Voisin joko keksiä jonkin tekosyyn ja jäädä autoon odottamaan, jolloin Rami todennäköisesti kävelisi yksin suoraan surman suuhun ja minä pelkurimaisesti pelastaisin oman nahkani. Tai voisin mennä hänen mukaansa. Minusta voisi olla hyötyä, sillä tiesin mistä tässä oli kyse ja hän ei, ja saattaisin pystyä puhumaan meidät pinteestä.

Rami lähti jo kävelemään kallioita kohti. Hetken epäröityäni lähdin hänen peräänsä, häveten sitä puoltani joka tahtoi kääntyä takaisin autolle ja lähteä tästä kirotusta paikasta. Tietysti voisin yrittää suostutella Ramia jättämään luolat sikseen. Mutta se ei onnistuisi. Ainakaan paljastamatta salaisuuttani, ja sitä en voinut tehdä.

Niinpä kävelimme aukion toiselle reunalle ja aloimme kavuta kallioille seuraten kapeaa poluntapaista joka kiemursi kivien ja käppyräisten mäntyjen välissä.

Rami kulki edellä, ja minä tulin hänen takanaan sormet hermostuneesti nykien. Hiki kihosi otsalleni, kun kävin mielessäni läpi kauheimpia kauheuksia, jotka saattaisivat käydä toteen.

Sitten alkoi tapahtua. Kun kuulin murinan metsästä, se tuli niin läheltä että säikähdin ja melkeinpä pomppasin ilmaan. Tällä kertaa Ramikin kuuli sen, ja käännähti ympäri nähdäkseen minun varsin nopean reaktioni. Huvittunut hymy vilahti hänen kasvoillaan kun minun kaltaiseni vanha mies säpsähti ja kyyristyi valmiusasentoon hetkessä. Sitten hän kääntyi puita kohti.

”Mikä se oli?” hän kysyi otsa kurtussa. Avasin suuni, mutta päätin sitten olla vastaamattakaan mitään.

Silloin kalliolle eteemme loikkasi kasvillisuuden suojasta iso, musta susi vastaten kysymykseen puolestani. Sen säkäkorkeus oli yli metrin, sen auringonvalossa kiiltelevä turkki oli kokonaan sysimusta, sen punaiset silmät, joista kuvastui inhimillinen älykkyys ja eläimellinen viha, tuijottivat meitä herkeämättä, ja sen terävä hammasrivi oli paljastunut pelottavaan irveeseen. Se ärisi verenhimoisesti ja sen niskakarvat olivat nousseet pystyyn. Se seisoi nyt isolla kivenlohkareella yläpuolellamme.

Katsoimme sitä silmiin. Se katsoi meitä silmiin.

”Mitä tehdään?” kysyin hätääntyneenä. Saatoin tuntea pelon kouraisevan sisintäni, samoin kuin tuskallisten muistojen.

Ramin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla enemmän kauhuissaan kuin minun, mutta jotenkin hän onnistui pitämään päänsä kylmänä. Hän puhui matalalla ja rauhallisella äänellä. ”Palataan autoon. Hansikaslokerossa on pistooli.”

Minä hämmästyin tästä tiedosta; en ollut tietoinen minkään pistoolin olemassaolosta. ”Se on nopeampi kuin me. Jos se hyökkää – ”

”Hajaannutaan”, Rami vastasi. ”Se hämääntyy.”

Tajusin heti, että tämä susi ei hämääntyisi moisesta. Se ottaisi meidät kiinni, tappaisi ja söisi yksitellen. Jännitys suorastaan rätisi sähköistyneessä ilmassa.

”Kierretään autolle eri puolilta, niin sen pitää päättää seurata jompaa kumpaa”, hän jatkoi. ”Liikutaan hitaasti eikä käännetä selkäämme sille.” Hän lähti varovasti kävelemään alas jyrkännettä irrottamatta katsettaan sudesta, takaisin aukiota kohti. Nielaisin ja toivoin, että selviäisimme autolle asti. Sitten seurasin hänen esimerkkiään ja aloin itsekin hivuttautua kallioilta pois. Susi käänteli päätään Ramista minuun ja minusta Ramiin, ja saatoin nähdä rattaanpyörien nitisevän sen liekehtivien silmien takana. Se mietti, ehtisikö suistaa meidät molemmat maahan ennen kuin toinen ehtisi autolle.

Rami viittoi minua kaartamaan enemmän vasemmalle, ja lähti itse oikealle. Hitaasti jouduimme yhä enemmän erillemme toisistamme, ja kauemmas sudesta, joka ei ollut vielä liikkunut suuntaan eikä toiseen.

Kun olimme päässeet pelottavasta luontokappaleesta jo parisen kymmenen metrin päähän, se äkkiä loikkasi ketterästi alas kiveltään.

”Juokse! Nyt!” Rami karjaisi, kääntyi ja syöksähti alas, pinkaisten aukiota kohti. Empimättä tein samoin, valiten hieman eri reitin kallioiden välistä. Rami katosi kivien taakse, pois näköpiiristäni. Kuulin suden kynsien napsumisen avokalliota vasten, kun se lähti peräämme, mutta en osannut sanoa, kumpaa se ajoi takaa.

Ei kestänyt kauaa, ennen kuin sain tietää sen.

Tästä eteenpäin en voi sanoa varmasti, mitä Rami teki. Mutta voin kertoa teille, mitä hän myöhemmin kertoi tapahtuneen.

Hän pääsi keskeytyksittä alas aukiolle, jossa automme ja punaiset talot odottivat häntä. Hän vilkaisi taakseen, vain nähdäkseen että minä olin kadonnut ja susi samaten.

Epätoivo ja kauhu täyttivät hänet, kun hän tajusi että peto oli käynyt minun kimppuuni. Hän juoksi äkkiä autolle, avasi ovet ja kiskaisi aseensa esille. Hän oli saanut sen armeijan ylijäämävarastosta vuosia sitten, ja piti sitä mukanaan kaikilla matkoillaan varmuuden vuoksi. Koskaan ei tiennyt, milloin piti ajaa varkaita tai villieläimiä tiehensä.

Hän epäröi hetken, ja juoksi sitten Luolakahvilaan. Sen ovi oli lukossa, samoin toisen rakennuksen. Ketään ei näkynyt, ja kun Ramin huutoihin ei vastattu, hän lähti viivyttelemättä takaisin kallioille ladaten samalla pistoolinsa.

Hän tuli pian samaan paikkaan, jossa olimme kohdanneet suden, mutta siellä ei ollut nyt mitään. Pikaisesti hän tutki reitin, jota minä olin lähtenyt kulkemaan, eikä löytänyt sieltä jälkeäkään minusta tai sudesta.

”Luola”, hän mumisi itsekseen ja lähti kapuamaan kallioita eteenpäin.

Kuuluisa luola löytyi helposti. Se oli kapea ja syvä rako kiviseinämässä, joka johti jonkinlaiseen pimeään, luonnon muovaamaan kammioon. Sisältä kuului veden tipahtelua, mutta ei mitään muita ääniä.

Rami oli nähnyt paljon outoja asioita. Luolassa asusteleva älykäs susi, joka osaisi raahata turisteja pesäänsä, ei olisi ihmeellisintä mitä hän pystyisi kuvittelemaan. Niinpä hän odotti löytävänsä minut luolasta.

Hän hiipi pimeyteen puristaen tiukasti asettaan. Vesipisara putosi hänen niskaansa saaden hänet säpsähtämään, mutta hän onnistui pitämään älähdyksen sisällään.

Luola ei ollut erityisen suuri. Sen pohja oli melko tasainen, ja sen katon muodostivat pikemminkin seinät, joka nojasivat toisiaan vasten muodostaen kolmion huipun. Auringonvalo ei yltänyt valaisemaan sitä kokonaan, mutta kun Ramin silmät tottuivat hämärään, hän näki että luolassa ei ollut muuta kuin kivenmurikoita. Yksi seinä oli piirretty täyteen punertavia, haaleita kuvioita, jotka esittivät alkeellisia ihmishahmoja, joiden joukossa oli myös hirven tapaisia otuksia sekä susia.

Isoja susia.

Silloin yksi luolan kivistä alkoi liikkua ja nousi äristen neljän jalkansa varaan. Sen karvainen selkä pörhistyi, ja kuola valui sen suupielistä.

Ramin polvet alkoivat tutista, ja hän astui askeleen taaksepäin suden tarkkaillessa häntä vihamielisesti. Se oli isompi kuin yksilö, jonka minäkin olin nähnyt. Rami osoitti sitä pistoolillaan, mutta se ei näyttänyt piittaavan, kuin olisi epäillyt ettei hänellä ollut kanttia ampua sitä.

Äkkiä susi puhui. Sen ääni oli kaameaa, matalaa korinaa. ”Olet tunkenut ruman nenäsi väärään paikkaan. Nyt sinun on kuoltava.”

Ase putosi Ramin kauhun jäykistämästä kädestä. Se kilahti lattiaan ja laukesi. Luoti iskeytyi kallioseinämään, ja kaiku vahvisti pamauksen kauhistuttavaksi meteliksi, joka ei pelkästään lyönyt Ramin korvia lukkoon vaan pakotti hänet polvilleen. Mutta susi kavahti ääntä enemmän, sen kuulo oli selvästi paljon herkempi kuin ihmisen ja pamaus oli sille varmasti kauhea kokemus, ellei kuurouttava. Se käpertyi kyyryyn ja uikutti tuskissaan korvat luimussa.

Rami käytti tilaisuuden hyväkseen, nappasi aseensa ja juoksi ulos luolasta. Sitten hän muutti mielensä, meni takaisin ja asteli aivan suden eteen. Ennen kuin se ehti reagoida, hän tähtäsi sitä silmien väliin pistoolilla.

”Nyt kerrot minulle kaiken, tai sinusta tulee paistia”, hän ärähti. ”Missä Vilho on?”

Susi ei sanonut mitään, uikutti vain. Rami painoi metallisen, kylmän piipun sen otsaa vasten ja tarttui sen niskaan tiukasti. ”Puhu!” hän komensi.

”Ystäväsi on turvassa”, susi ärisi lannistuneena. ”Hänelle ei ole tehty mitään pahaa. Päästä minut menemään, niin menen ilmoittamaan muille kaltaisilleni, että hänet on päästettävä menemään. Löydät hänet autostanne kun palaat.”

”Miksi luottaisin sinuun?”

”Onko sinulla vaihtoehtoja?”

”Onko sinulla?” Rami painoi asetta kovempaa suden päähän. Viha välähti sen silmissä, mutta sammui nopeasti kun olento tajusi että sen oli tehtävä mitä ihminen käski, mikäli tahtoi säilyä hengissä.

”Hyvä on. Voit seurata minua ystäväsi luo”, se nöyrtyi.

Rami harkitsi hetken ja päätti suostua. ”Ja älä sitten yritä mitään”, hän tokaisi astuen sivuun luolan suuaukolta. Susi jolkotti ulos ja lähti metsiin. Rami seurasi aivan sen kintereillä tähdäten sitä kokoa ajan pistoolillaan.

Ja nyt te mietitte, missä minä olin ja mitä minulle oli tapahtunut tällä välin. Erottuani Ramista juoksin vain vähän aikaa, ennen kuin kompastuin juureen ja kaaduin maahan saaden juuri ja juuri otettua käsilläni vastaan. En loukannut itseäni, mutta tajusin että susi saisi minut oitis kiinni.

Olin peloissani, sillä tiesin, että puoliveriset eivät suvaitse muita omilla maillaan.

Kuullessani suden käpälien askelluksen tulevan aivan viereeni jähmetyin kauhusta enkä kyennyt katsomaan pedon suuntaan.

”Vilho Kokko”, sanoi tutun oloinen, naisen ääni. Käännähdin selälleni ja silmäni levisivät hämmästyksestä. ”Olen odottanut sinua.”

Se oli Lara Chantal. Hänellä oli päässään leveälierinen kesähattu ja yllään vaaleansininen kesämekko ja punainen flanellipaita, ja hän hymyili minulle aurinkoisesti. Sudesta ei näkynyt jälkeäkään.

”Laura!” kähähdin. Minusta tuntui, että minun ei olisi pitänyt olla niin yllättynyt. ”Susi… olet sinä!”

”Sanoit, että olette vain läpikulkumatkalla. Sanoit, että olette poissa kun aamu sarastaa”, hän totesi viileästi kädet lanteillaan. Hän näytti hurjan kauniilta, mutta jotenkin myös hurjan pelottavalta. Hymystään huolimatta tunteettomalta.

”Niin, poissa metsästä”, vastasin kun olin hieman toipunut järkytyksestäni. ”Me olimme matkalla luolaan.”

”Luola on nimenomaan se paikka, josta teidän olisi pitänyt häipyä”, Laura naurahti. ”Mikä väärinkäsitys.”

”Et kai nyt aio tappaa meitä?”, kysyin nopeasti. ”Rami ei ole vielä nähnyt mitään. Ja minä… minä en kertoisi mitään.”

”Etpä kai. Sinähän olet yksi meistä, etkö vain?” Hymy katosi naisen kasvoilta ja hän vakavoitui. ”Ei kukaan vanhus juoksisi noin nopeasti. Liikut liian notkeasti, ja olet liian… nuorekas kaikin puolin.” Hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen epäröiden, ja hän veti minut jaloilleni. ”Kuinka kauan olet ollut puoliverinen?”

”Kauemman kuin sinä olet elänyt”, tuhahdin. Laura nauroi heleästi.

”Niinpä kai”, hän vastasi.

”Miksi tämä paikka kuhisee suomalaisia? Mistä tässä ylipäätänsä on kysymys?”

”Etkö tiedä? Vaikka olet ollut niin kauan yksi meistä?”

Painoin katseeni maahan. ”Olen aina ollut ainut. En ole milloinkaan puhunut toisen samanlaisen kanssa.”

”Sehän surullista.” Laura silitti lempeästi kättäni. ”Sitten et oikein voikaan tietää, että meitä ei ole luonnostaan missään muualla kuin Suomessa. Mutta Antheaux’n puoliveriset – ja meitä on täällä paljon – ovat muuttaneet sieltä. Tulimme etsimään mukavaa, rauhallista paikkaa kun meidät häädettiin omista kodeistamme, ja löysimme tänne. Sana tästä turvakodista levisi, ja puoliverisiä tuli kaikkialta. Tungoksittain.” Hän pyöritti silmiään. ”Ihmisasukkaat kuvittelevat, että luolassa asuu pahoja henkiä.”

Aloin ymmärtää. ”Tämä on siis jonkinlainen turvapaikka puoliverisille?”

”Aivan.” Hän hymyili. ”Sinä voisit jäädä tänne.”

”Mutta Rami ei.”

”Ei niin.”

”Sitten en voi minäkään. Missä hän on?”

”Näin hänen menevän luolalle päin. Kun hän ei löydä sinua sieltä, hän palaa autolle. Kehotan, että menet sinne odottamaan häntä.”

Huokaisin helpotuksesta. ”Te siis vain päästätte meidät menemään?”

Laura pyöritti silmiään. ”Älä kuvittele, että olemme pehmoja. Mutta ei kaksi höppänää turistia saa meille mitään harmia aikaiseksi. Sen kuin menette.”

Sitten hän alkoi värjyä kuin ilma hänen ympärillään olisi kuumentunut. Hänen tukkansa muuttui ruskeaksi ja siitä mustaksi, ja paksu karva ilmestyi peittämään hänen ruumistaan. Vaatteet katosivat turkin sekaan kuin taikaiskusta, raajat pitenivät ja saivat uuden muodon, sormet muuttuivat käpäliksi ja kasvot pitenivät kuonoksi.

Susi-Laura hölkötteli metsään ja katosi näkyvistä.

Noudatin hänen ohjeitaan ja palasin autoon. Aukiolla ei näkynyt ketään, mutta vähän aikaa odotettuani Rami tuli metsästä. Minut nähdessään hän ilahtui selvästi, juoksi auton luo ja sulki minut karhunsyleilyyn.

Hän kertoi, että puhuva susi oli johdattanut hänet aukion reunalle ja kadonnut sitten metsiin. Minä taas väitin, että olin lyönyt pääni ja herätessäni susi oli kadonnut.

Puodin ovet olivat edelleen lukossa. Meitä ei juuri kiinnostanut ottaa selvää asioista sen enempää, vaan häivyimme äkkiä aukiolta ja ajoimme pohjoiseen käymättä uudelleen Antheaux’ssa.

Minä pidän yhä epätodennäköisenä, että Rami olisi kohdannut luolassa ihmissutta. Me emme näyttäydy mielellämme ihmisille susihahmossamme. On tietty mahdollista, että hän olisi nähnyt poikkeuksen, mutta minun on suoraan sanottuna vaikea uskoa häntä, koska hän on liioitellut tarinoita seikkailuistaan ennenkin. Ja lisäksi epäilen hänen tarinaansa, koska vain hopealuodit tepsivät minun kaltaisiini.

Puoliverisenä oleminen ei ole vieläkään helppoa, vaikka on kulunut jo kolmekymmentäviisi vuotta siitä kun minua purtiin ja suden veri saastutti minut. Yleensä täysikuun koittaessa pystyn pitämään tunteeni täysin hallinnassa. Mutta toisinaan hermoni pettävät, ja silloin juuri teidän kaltaisenne pienet lapset ovat vaarassa joutua hampaisiini.

Mutta älkää pelätkö. Nythän kuu vasta kasvaa.

No, mitä tuijotatte?