Saatesana

Tämä blogi sisältää kaikki Risingshadow'n foorumille kirjoittamani tarinat tähän päivään, 27.6.2012 asti. Aloitin blogin kun foorumi uudistettiin ja vanhat kirjoitukset nielaistiin bittiavaruuteen joskus 2008. Nyt olen päivittänyt tänne myös kaikki sen jälkeen kirjoittamani jutut. Enimmäkseen ne ovat lyhyitä novelleja, genrenä fantasia tai maaginen realismi. Mukana on pari pitkää jatkotarinaa ja runoakin. Suurimmassa osassa on... vähän parantamisen varaa, mutta joukossa on myös helmiä.

Nämä tarinat ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä, ja minusta on mukavaa pitää niitä tällä tavoin siistissä järjestyksessä. Lukea ja kommentoida saa!

Tässä linkki sisällysluetteloon, johon olen linkittänyt kronologiseen järjestykseen kaikki 80 tekstiä.

Olin teini-ikäinen demonisoturi

1.

Yläkosken yhteiskoulun rehtori Joonas Forssell oli pitkä, iso mies ja hyväkuntoinen viisikymppiseksi. Hänen päänsä ja leukansa olivat tyylikkäästi kaljut ja hän käytti hyviä pukuja, jotka korostivat hänen auktoriteettiaan. Hän oli vaikuttavan näköinen ilmestys: mies, jolle ei ryttyilty, ja tietoinen siitä.

Koulun piha oli pimeä lukuun ottamatta koripallotelineen takana paistavaa kalpeaa lyhtypylvästä. Lehdettömät koivut ojentelivat käsiään. Rehtori käveli ripeästi asfalttikentän poikki ja otti povitaskustaan koulun avaimen. Vaikka ilta oli viileä, hän tunsi hikipisaroiden kohoavan otsalleen.

Valot syttyivät säristen. Hänen nahkakenkiensä kannat kopisivat ja kaikuivat autioilla käytävillä. Rehtori Forssell suuntasi kansliaansa toisessa kerroksessa. Käytävän pää oli pimeä aukko, joka tuijotti häntä. Hän kuuli vain hengityksensä pihinän. Hän avasi kansliansa oven, napsautti valon päälle ja meni pöytänsä luo. Paperit olivat siisteissä pinoissa. Hän valitsi avainnipustaan pöytälaatikkoonsa sopivan kappaleen. Kanslian toisella puolella oli lasiovi opettajainhuoneeseen. Siellä oli pilkkopimeää. Ikkunaverhot olivat kai kiinni.

Missä se nyt on, rehtori toisteli mielessään ja selasi laatikossa olevia papereita. Hän kurotti laatikon perälle saakka ja silloin kirja sattui hänen käteensä. Hän veti sen ulos ja hymyili voitonriemuisena. Se oli ohut, pehmeäkantinen kirja, niin vanha, että sen selkämys oli kadonnut, ja ruskeat kannet olivat kuluneet reunoiltaan repaleisiksi. Se oli pieni, tuskin almanakkaa isompi.

”Ohi”, rehtori mutisi helpottuneena. ”Vihdoin se on ohi.”

Silloin opettajainhuoneen ovi rämähti auki. Liekkipatsaat humahtivat ilman halki ja lipoivat kattoa. Rehtori Forssell huudahti ja horjahti pöytänsä reunaa vasten. Hän tunsi kuumuuden polttavan kasvojaan ja käsiään. Liekkien keskeltä käveli esiin tumma hahmo.

”Niklas”, rehtori kähisi.

”Anna tänne se kirja”, hahmo ärisi hiljaisella, uhkaavalla äänellä.

Forssell ei tuhlannut aikaa sanoihin. Hän repi kirjan kappaleiksi ja heitti sivut liekkeihin, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. ”Ndazazarnd ei milloinkaan kävele maan päällä!” rehtori karjaisi.

2.

Jokke> hei kuule
Terminator91> mo
Jokke> ootko kuullut Niklaksesta
Terminator91> en
Terminator91> mitä siitä?
Jokke> siitä on tullut joku vampyyri tai jotain
Terminator91> häh?
Jokke> niin no ei vampyyri mut joku sellainen tyyppi jostain kauhuleffasta
Jokke> joku demoni
Jokke> se huitoo tuolla miekalla ja etsii jotain muinaista taikaesinettä
Terminator91> ihan totta?
Jokke> joo joo
Jokke> siis mä en keksi tätä omasta päästäni
Jokke> eilen meidän reksi oli ollut koululla illalla ja Niklas oli vetänyt siltä pään irti
Jokke> se vissiin metsästää jonkin vastarinnan jäseniä
Jokke> siitä on netissä kuva, se näyttää ihan joltain tyypiltä Diablo kakkosesta
Terminator91> vau
Terminator91> no Niklas olikin kyl aina vähän kumma jätkä

3.

Mä luulisin, että monet yläastelaiset on haaveillu tästä. No okei, ei ehkä ihan just tästä. Mut jostain samantapaisesta. En mä oo mitenkään ainutlaatuinen. Se on vaan sattumaa et mulle sattu käymään jotain tällasta. Ei se oo niin että mä olisin maannut mun talon katolla kattelees tähtiä ja mutissut itsekseni et ”voi luoja kun mä pääsisin pois tästä tylsästä elämästä ja voisin tehdä jotain sellasta kuin elokuvis ja peleis ja kirjois, lähtee seikkaileen ja antaa turpiin kaikille joista mä en tykkää ja saada kauniita tyttöjä ja muuta sellasta” ja yhtäkkiä saanut sen kaiken koska joku jumala tai saatana olis kuunnellut. Ei se niin ole. Jos olis, niin me oltais kaikki demonisotureita, tai sormuksen viejiä, tai velhoja tai salaisia agentteja tai jotain. Totuus on että mulla vaan kävi mäihä. Ja niillä muilla ei. Että repikää siitä.

Kaikki alko siitä kun aloin hengata sillä ihme irkkikanavalla. Ensin aattelin että se oli ihan läppä, mutta se porukka tiesikin kaikkia ihan ihme juttuja. Me juteltiin myöhään kaikesta, yleensä vaan naurettiin kaikille memeille, mutta aika usein ne puheenaiheet oli jostain mytologiasta ja uskonnosta. Eikä ne tyypit olleet mitään peeloja, ne oikeesti tiesi tosi paljon. Ne arvosteli kaikkii Wikipedian artikkeleita että mikä niis oli totta ja mikä väärää ja siteeras Raamattua ja jotain ihme muinaisia tekstejä, apokryfikirjoituksia.

Sit yks ilta L.C. tuli onlineen. Ne oli puhuneet siitä aiemmin, että miten hieno tyyppi se on ja miten se oli muuttanut niiden elämän. Mä juttelin sen kanssa myöhään, varmaan johonkin kahteen, ihan nauliutuneena ruudun ääreen. Ihan kuin olisin jutellut jonkun tytön kanssa. Sit se viimein sano, että mä vaikutan hyvältä tyypiltä, ja kysy haluisinko mä liittyä niihin, vannoa uskollisuutta paholaiskuningas Ndazazarndille ja kanavoida sen voimia. No mä sanoin että joo.

Aattelin, että pitäis sopia joku tapaaminen ja me oltais jossain metsässä larppiasuissa sytyttelees kynttilöitä tai jotain. Mut no ei ihan. Se olikin totta. Kun mä nousin koneelta niin mun huoneen kaikki kalusteet ja verhot sytty ilmiliekkeihin yhtä aikaa ja mun peiliin ilmestyi mustaan viittaan ja haarniskaan pukeutunut tyyppi, jonka silmät palo ja jolla oli jättimäiset sarvet päässä. Sen ääni kuulosti ihan siltä ku se olis growlannut jotain death metal -biisiä. Meinasin saada sydärin.

Mä sit vannoin uskollisuuttani, piti toistaa Ndazazarndin perässä sanat, ja viilsin kämmeneeni haavan, jotta veri sinetöisi rituaalin. Sitten demonilordi ojensi mulle peilin läpi miekan, ja kun mä tartuin siihen, tunsin että mun veri poltti mun sisällä ja että mun päässä sykki jokin kuuma. Ensin se miekka tuntui tosi painavalta, vaikkei se ees ollut mitenkään iso. Se oli musta ja tuntu polttavan mun käsiä. Musta tuntuu että mun tajunta meni vähäks aikaa, kaikki vaan meni mustaks ja mua huimas ihan hirveesti. Sit kun se alko mennä ohi niin mä olin polvillani siinä peilin edessä ja mulla oli se miekka, ja peilistä katso takasin tyyppi, jolla oli siis tosi siistit vetimet ja sarvet ja kaikki.

Mun lihakset oli kasvaneet ja mä olin muutenkin pitempi, ja mulle oli kasvanut musta parta ja mun tukka oli kaks kertaa pitempi. Mulla oli tummunut rengaspanssari ja musta asepuku, jossa oli punaiset ompeleet ja pentagrammin kuva ja piikkejä ja siitä roikkui pienii luita ja mun kaulassa oli raskaat ketjut ja vyö täynnä tikareita ja selässä isot nahkasiivet. Mun silmät oli ihan punaiset ja mun päässä kasvoi sellaiset kaarevat pässinsarvet.

Meni pari päivää silleen etten oikein kelaillut mitä mun pitäis tehdä, menin vaan ympäriinsä ja lahtasin ja pelottelin porukkaa josta en pitänyt. Mä pystyin ampumaan tulta mun käsistä ja miekasta, ja lentämään ja teleportaamaan ja muuttumaan näkymättömäksi. Mä olin niin vahva että pystyin kävelemään ovien läpi ja potkaisemaan seiniä sisään.

Sitä jatkui pari päivää, mut sitten mä sain käskyjä. Mä tajusin että mä olin demonisoturi jotain varten enkä vaan omaksi huvikseni. Ndazazarndilla oli hommia hoidettavana. Mun piti etsiä joku vanha kirja, jossa oli loitsu, joka avaisi helvetin portit niin että mun herra vois taas kävellä maan päällä esteettä. No mikäs siinä, mä tuumasin.

Sit vaan kaikki ei mennyt ihan suunnitelman mukaan enää.

4.

”No niin”, tohtori Mikkonen sanoi. ”Kerrohan kaikki alusta.”

Salla liikahteli sohvalla levottomasti. ”Mun luokalla oli yks poika nimeltä Niklas. Meillä oli aina vähän sellaista viatonta flirttiä. Se oli ihan kiva ja mulla ei ollut koulussa hirveesti muita kavereita. Mä en koskaan käynyt sen kotona, mutta me nähtiin usein silleen että jäätiin vaan koulun pihaan tai ostarille jutteleen ja vetämään röökiä.

”Mut sit se katos. Meni joku kolme päivää niin ettei se ollut käynyt koulussa. Mä päätin että mä menisin käymään sen kotona, mä tiesin missä se asui. Mä aattelin että kysyisin sen vanhemmilta että onko kaikki hyvin. Olin oikeesti aika huolissani siitä kun kukaan ei ollut kuullut mitään, ja pari muutakin tyyppiä oli vaan kadonnut.

”Se oli vissiin joku torstai kun mä menin sinne. Mä tulin ensin koulusta kotiin syömään. Siinä ruuan aikana tuli telkkarista erikoisuutislähetys. Ne muut kadonneet tyypit oli löytynyt kuolleina, ja tosi oudoilla tavoilla. Jotkut oli palaneet yltäpäältä kuin ne olis sammunu johonkin rovioon. Ja jotkut oli revitty palasiksi ja verellä oli kirjoitettu jotain ihme merkkejä. Sä oot varmaan lukenut siitä.

”Mut Niklas ei ollut niiden joukossa. Mä vaan olin aivan sairaan peloissani äkkiä. Mä säntäsin sen talolle. Silloin alko olla jo aika myöhä. Kun mä tulin siihen talon eteen ja seisoin pihatiellä niin en ensin huomannut mitään ihmeellistä pimeessä. Mut sit mä tajusin että talon katolla istui joku monsteri. Olin kai ensin luullut että se on savupiippu tai jotain. Se loikkasi alas ja leijui kevyesti maahan mun eteeni.

”Tunnistin heti Niklaksen, mutta se oli muuttunut. Sillä oli haarniska ja miekka ja siivet ja sarvet ja parta ja se oli ainakin päätä pitempi kuin ennen. Mä ryntäsin halaamaan sitä. Olin ehkä vähän hämilläni koko jutusta, mutta se oli kuitenkin Niklas. Me mentiin sen huoneeseen ja se kertoi mitä oli tapahtunut. Se oli löytänyt netistä jonkun kultin ja ruvennut jonkun demonikuninkaan palvelukseen. Se kertoi miten siistiä se oli ja näytti mitä kaikkia voimia sillä oli. Se kertoi, että sille oli annettu tehtäväksi etsiä kirja, joka sisälsi loitsun, jonka avulla sen mestari vois ottaa koko maailman haltuunsa.

”Mä vaan en ollut siitä koko jutusta ihan niin innoissani kuin se. Mä veikkasin, että asialla olis toinenkin puoli. Nyökkäilin ja myöntelin, mutta mua rupes pelottamaan Niklaksen puolesta. Seuraavalla viikolla mä kerroin koulukuraattorille koko jutun. Kuraattori meni heti ihan valkoiseks ja kertoi mulle, että jos Niklas saa sen kirjan niin me kaikki kuollaan, ja että reksi säilytti sitä työhuoneessaan. Mulle tuli vähän paha mieli että mä olin mennyt kantelemaan mun kaverista, mutta ilmeisesti olis tullut maailmanloppu jos mä en olis tehnyt sitä.

”Mä vaan pelkään että Niklas on mulle vihainen. Ehkä se demonikuningas on käskenyt sitä kostaa ja tappaa mut. Rehtori ehti just ajoissa tuhota sen kirjan, mutta sen jälkeen Niklas repi sen pään irti.” Salla katseli ympärilleen. ”Täällä ei varmaan saa polttaa?”

Uuden vuoden enkeli

Markus Leppä tuijotti kylpyhuoneen seinää sitä näkemättä. Hän tunsi kyynelten kihoavan jälleen silmäkulmiinsa. Kurkussa tuntui painava pala.

Voi Aaron, hän ajatteli. Mitä he tekivätkään sinulle.

Yli kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä yöstä, kun Maria oli synnyttänyt alle kaksi tuntia eläneen, hiljaisen, sinipunaisen lapsen, mutta Markuksesta tuntui, kuin noiden kahdeksantoista vuoden aikana hänen tuskansa ei olisi laantunut yhtään vaan ainoastaan syventynyt padottuna. Ja nyt se tulvi hänen elämäänsä, muistuttaen häntä joka hetki olemassaolostaan ja Aaronin olemassaolemattomuudesta.

Enkeli oli kertonut hänelle hänen poikansa olevan Taivaassa nyt, vietettyään nämä kahdeksantoista vuotta varjojen ja hämähäkinseittien täyttämissä, autioissa käytävissä. Mitä hänen olisi pitänyt ajatella?

Ja äkkiä hän tiesi tarkalleen, mitä hänen pitäisi ajatella.

* * *

Fulmen katseli Taivaan auringon laskua murheellisin mielin. Tuuli kiskoi hänen valkoisten, suorien housujensa lahkeita. Fulmenista tuntui, kuin se olisi yrittänyt puhaltaa hänet kumoon. Mutta tuulella ei ollut häneen valtaa. Hän ei kaatuisi ennen kuin armollinen Herra tulisi korjaamaan hänen päänsä talteen ja asettamaan sen seipään nenään.

Kukaan ei vielä seurannut häntä. Hän katseli viiman painaman, punaisen auringon kultaaman heinäpellon kumpuilua etäisyyteen. Kuin Taivaassa ei olisi enää jäljellä muita kuin hän. Fulmen ei tiennyt, tulisiko häntä kukaan seuraamaankaan. Mutta hän ei välittänyt. Hän lähtisi silti.Tältä Luciferista on täytynyt tuntua, hän ajatteli. Yksinäiseltä, epävarmalta, mutta kuitenkin uhmakkaalta. Ehkä Fulmen pääsisi vielä kysymään sitä häneltä itseltään.

Hän kuuli askeleita takaansa ja kääntyi katsomaan. Stella ja Astra tulivat häntä kohti, käsi kädessä. Astra näytti hämmentyneeltä, mutta Stellan huulilla oli kevyt hymy. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

”Sinä et ole yksin”, Stella tervehti.

Fulmen tunsi liikuttuvansa. ”Stella, minä olen pahoillani.”

”Mistä? Sinä et ole se, joka minua vastaan on loukannut.” Stella naurahti. ”Pikemminkin minä itse.”

Fulmen puri huultaan. ”Silti. John...”

”Hän on kärsinyt tarpeeksi”, Stella totesi ja kohautti olkapäitään.

Fulmen kääntyi takaisin veriseen auringonlaskuun päin. ”Minä valehtelin heille”, hän mutisi. ”Enkä vain valehdellut. Käytin heitä kuin nukkeja saadakseni tämän aikaan. Hyvin tarkoitusperin, mutta... Stella, olenko minä paha?”

”Et.” Stella nielaisi. ”En usko.”

He tulivat Fulmenin viereen. Stella laittoi toisen kätensä Fulmenin käteen ja he kaikki kolme liittyivät ketjuksi. Valo himmeni vähitellen.

* * *

Jenni Leppä makasi yöllä valveilla vuoteessaan, tuijotti kattoa ja muisteli enkeliä, joka oli koskenut häntä. Jenni muisteli enkelin pitkiä lihaksia, hänen paljasta ihoaan, hänen siipiensä pehmeyttä. Hänen helliä huuliaan, jotka hyväilivät Jennin vartaloa männyn alla sammalpedillä.

Muut pojat eivät kertakaikkiaan olleet samanlaisia. Lähellekään. Jenni huokaisi.

Hän ei tiennyt, miksi ajatteli niin, mutta jostain syystä hänen mieleensä juolahti, että mikäli Fulmen olisi pyytänyt, hän olisi seurannut tätä minne tahansa, helvettiin asti.

* * *

John Garrens syöksyi viidakon pimeyden halki karjuen. Hän ei ollut varma, miksi hän karjui. Se kai kuului asiaan, kun hengenvaara uhkasi joka puolella ja kädessä oli rynnäkkökivääri.

Luoti lävisti hänet. Simulaatio ei ollut täydellinen. Se peruutti vähän, korjasi virheensä ja antoi hänen jatkaa juoksemistaan.

Hän ei tiennyt sitä, mutta pian hänet tultaisiin hakemaan pois.

* * *

Johannes nosti soihdun korkeammalle ja kumartui katsomaan seinän keramiikkalaattoja. Ne olivat vihertävänharmaan likakerroksen peitossa. Johannes pyyhki lian pois hihallaan pieneltä alueelta. Laatat olivat pieniä ja tummia, ja Johannes näki liekin kuvastuvan niistä. Hän toi kasvonsa lähemmäs nähdäkseen paremmin.

Kun hän siristi silmiään oikein tarkasti, hän saattoi nähdä sen. Hänen otsaansa oli piirtynyt ristinmuotoinen, punoittava jälki. Stellan viimeinen lahja hänelle.

Kiitos, Johannes ajatteli ja hymyili. Siitä on apua.

Se oli enemmän kuin mitä suurimmalla osalla sieluista täällä oli turvanaan. Ja Johanneksella se ei edes ollut ainoa, mihin hän saattoi luottaa. Hänellä oli myös kivääri ja vielä kolme lipasta ammuksia.

Hänen asiansa olivat vallan mainiosti.

* * *

Amanda ja Aaron kävelivät käsi kädessä pyörteilevien, mustien pilvien alla kaatosateen piiskatessa heitä. Taivaassa harvoin piti huolehtia säästä, mutta viime viikkoina jokin oli muuttunut. Ukkonen jyrähteli ja salamat iskivät taivaan halki. Punaiset salamat. Ne pelottivat Amandaa. Hän värähteli nähdessään valkoisten marmoritemppeleiden ja patsaiden välkähtävän verenpunaisina. Hän näki siitä painajaisia.

Onneksi Aaron oli lähellä, aina valmiina pitelemään häntä ja kuiskaamaan lohduttavia sanoja. Aaron oli ihana. Amanda ei tiennyt, miten olisi pärjännyt ilman tätä. Hän olisi ollut niin yksinäinen.

Hän vain toivoi, että Johannes, missä ikinä olikin, olisi päässyt hänestä yli. Joskus häntä pelotti, että Johannes edelleen pysyi uskollisena, odotti häntä, kun hän itse oli Aaronin kanssa. Mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että he koskaan kohtaisivat enää uudelleen.

”Katso”, Aaron sanoi ja osoitti sormella eteenpäin. Pienellä kallionnyppylällä seisoi kolmen pylvään kannattelema pieni kivikupoli. Joku piti siellä sateensuojaa. ”Mennään tervehtimään.”

Amanda ei ollut ajatuksesta niin innoissaan, mutta antoi kuitenkin Aaronin viedä hänet sinne. He kapusivat ylös matalan mutta jyrkän kivikkoisen rinteen ja astuivat kupolin alle. Poika istui laattalattialla jalat ristissä, mustan hupparin huppu pään yli vedettynä. Hän kohotti katseensa, kun kaksikko liittyi hänen seuraansa.

Amanda rypisti kulmiaan. ”Minähän tunnen sinut.”

Tuomas katsoi häntä hämmentyneenä. ”Niin tunnet. Sinä olet Amanda.” Hänen suunsa avautui hieman. ”Minä olen Tuomas...”

Amanda nielaisi. ”Johanneksen kaveri.”

”Niin.”

Kaikki kolme vilkuilivat toisiaan, epävarmoina siitä, mitä sanoa. Sitten Aaron toimi. Hän istui Tuomaksen viereen. ”Sinähän vapiset. Oletko kastunut?”

”En”, Tuomas vastasi. ”Minä en ollut tuolla ulkona... Minut jätettiin tähän. Minä tulin vasta äsken Kiirastulesta.”

Aaron vilkaisi Amandaa syrjäsilmin ja riisui reppunsa selästään. ”Odota. Minulla on täällä jonkinlainen viltti harteille pantavaksi.”

Tuomas nyökkäsi kiitollisena. Hän tosiaan vapisi kuin olisi palellut. Aaronin ja Amandan ei ollut kylmä, vaikka kumpikin oli likomärkä. Heidän jalkojensa alle lattialle kasvoi pienet lätäköt.

Tuomas hieroi otsaansa, kuin se olisi kutissut. Siinä näkyi heikot punaiset naarmut, oletettavasti liiasta raapimisesta.

”Älä huoli”, Aaron sanoi. ”Kyllä me sinut vielä kuntoon saamme.”

Pihlajanmarja ja kahleet

Oli lokakuu, kun Juan ilmestyi. Varmaankin Juan oli kuollut lokakuussa. Kuollut linnan tyrmässä vuosikymmeniä ennen syntymääni, näkemättä ensilunta enää milloinkaan. Ehkä sen takia hän oli jäänyt kummittelemaan – suruissaan, koska olisi halunnut nähdä lumen laskeutuvan äänettömästi taivaalta maailmaa valloittamaan ja täyttämään sen pehmeällä hohteella. Ensilumi ei ollut kaukana, saatoin aavistaa sen. Taivas oli täynnä lunta ja sen pidätteleminen teki siihen kipeää. Pilvet olisivat niin halunnut avata sylinsä ja sirotella hiutaleensa. Ne kuiskivat niin. Nojauduin ulos kivikarmisesta ikkunasta, katsoin ylös ja hymyilin taivaalle rohkaisevasti.

”Älä huoli”, sanoin. ”Pian on aika.”

Minulla oli salaisuus. Muut eivät tienneet tyrmän kummituksesta. Minä olin kuullut hänen kahleensa pimeässä, kosteassa käytävässä ja jäänyt puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kertonut nimensä olevan Juan ja kuolleensa kuusikymmentäkuusi vuotta sitten. Hän oli kieltänyt kertomasta papille, sillä tämä ei uskoisi. Tiesin Juanin olevan oikeassa. Rovasti oli tylsä tyyppi, joka laittaisi minut tylsään puhutteluun, jos kertoisin puhuneeni kummituksen kanssa.

Minun isäni oli herttua, ja vaikka minä olin vasta kahdeksan, minusta tulisi jonain päivänä herttuatar. Mutta silloinkaan en kuulemma voisi lähettää rovastia matkoihinsa, vaan minun täytyisi pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, kutsua häntä Isäksi ja käydä ripittäytymässä hänen luonaan. Vihasin ripittäytymistä enkä tajunnut, mitä hyötyä olisi olla herttuatar, jos ei voisi lopettaa edes sitä. Kun kerroin isälle, miltä minusta tuntui, hän nauroi makeasti, nosti minut polvelleen, ja kuiskasi korvaani olevansa aivan samaa mieltä, mutta että en saisi kertoa kenellekään, että hän oli sanonut niin.

Isäni linna oli paras paikka, jossa olin ollut. Siinä oli korkeat muurit ja tornit, ja se oli täynnä pitkiä käytäviä, ja salaisia ovia ja käytäviä, joista palvelijatkaan eivät tienneet. He usein ihmettelivät, miten minä ehdin kaikkialle. Joskus minä jekutin heitä ja kikatin, kun he etsivät minua mutta eivät löytäneet. Kerran he jopa kuulivat nauruni seinän sisästä ja kalpenivat kaikki. He luulivat minua kummitukseksi, sellaiseksi kuin Juan.

Tyrmiinkin pääsi salakäytävää pitkin. Sen toinen pää oli keittiökomeron lattialuukku. Kuka tahansa olisi kyllä voinut avata luukun ja ihmetellä, minne portaat johtivat, mutta kukaan ei mennyt katsomaan, koska siellä ei ollut valoja, ja puurappuset olivat vanhat, jyrkät ja kapeat. Paitsi minä menin. Useinkin nykyään, kun Juan odotti toisessa päässä.

Livahdin keittiöön hiljaa. Kokit olivat poissa. Menin komeroon, vedin raskaan lattialuukun auki luikin portaat alas. Vaikka suljin luukun perässäni, portaisiin tuli vähän valoa luukun halkeamien läpi, mikäli vain komeron oven jätti raolleen. Oli silti pimeää, mutta minä olisin pärjännyt silmät kiinnikin. Sipsutin portaat alas yksi kerrallaan, kokeneesti, hyräillen hiljaa lorua.

”Pihlajanmarja ja kahleet, pihlajanmarja ja kahleet,
pyörrä päästäsi rovastin valheet.
Porras yks', porras toinen, porras kolmas,
jouluna myrkky vie alta sun polves.”

Portaiden alapäässä astuin matalaan lätäkköön. Kengilleni roiskui kylmää vettä, mutta vain vähän. Irvistin ja jatkoin sokkeloista käytävää eteenpäin. Oikea, vasen, vasen, oikea. Sitten olin Juanin kaltereiden takana.

”Hei”, hän sanoi hilpeästi, ja minä vastasin: ”Hei.”

Olimme hetken hiljaa. Näin hänen silmänsä kimaltavan pimeässä, ja tiesin hänen hymyilevän. Mutristin huuliani ja nojasin nihkeää kiviseinää vasten. ”Miksi sinä kummittelet? Onko se siksi, että kuolit ennen kuin ensilumi satoi, ja olisit kovasti halunnut nähdä sen?”

Juan nauroi. Hänen naurunsa oli lempeää. Metalli kilisi vaimeasti, kun hän vaihtoi asentoa. ”Ei, pikkuiseni, en sentään. Minä kummittelen, koska odotan joulua.”

”Joulua?” kysyin hämmästyneenä. Sitten ymmärsin. Tietenkin! Jouluna oli kinkkua, lipeäkalaa, sinappia ja rosollia. Jouluna annettiin lahjoja ja sytytettiin kynttilöitä. Juanilta oli jäänyt joulu näkemättä, ja nyt hän halusi korjata asian. Silmäni tottuivat vähitellen pimeään, ja aloin erottaa hänen kalpeat kasvonsa.

”Katsos”, Juan sanoi, ”lokakuussa minut tuotiin tänne tyrmään, ja jouluaattona minä kuolin. Sen tähden minä kummittelen täällä joka vuosi sen välisen ajan.” Sitten hän hymyili. Hän näytti surulliselta, vaikka hymyilikin. ”Tiedätkös, pikkuiseni, kukaan ei ole jäänyt tänne alas puhumaan kanssani näiden kuudenkymmenenkuuden vuoden aikana. Ei kukaan ennen sinua. Sinä olet rohkea pikku tyttö.”

”En minä ole rohkea”, sanoin kainosti. Se kyllä piti paikkansa. Minua pelotti hirveästi monikin asia, kuten ullakon lepakot, ja Amadeus-setä, ja muiden tyttöjen kertomat jutut Rotterdamista. Mutta en minä Juania pelännyt. Hän oli ystävällinen. Pikemminkin olin surullinen hänen puolestaan, kun hänen piti raahata mukana noita kalisevia kahleita.

Juan kehotti minua menemään matkoihini, sillä pian oli päivällisen aika. Minä menin, ja kun tulin ylös ruokasaliin, ikkunan takana maa oli jo peittynyt kauttaaltaan hienoon, ohueen lumikerrokseen, ja lisää satoi kaiken aikaa.

*

Ensimmäisenä adventtina Juan kertoi minulle, että metsän siimeksessä kasvoi pihlaja, joka ei ollut samanlainen kuin muut pihlajat. Sen marjat olivat verta punaisempia ja kukat lunta valkeampia. Se kasvoi yksin kalliolla, kuin muut puut olisivat tehneet sille tilaa pelosta tai kunnioituksesta. Sen pihlajan marjat olivat tappavan myrkyllisiä. Juan käski minun mennä sen luo jouluaaton aamuna. ”Poimi yksi marja”, hän sanoi, ”mutta älä missään nimessä syö sitä. Laita se taskuusi.”

Nyt minäkin odotin joulua.

*

Minulla oli päiväkirja, johon kirjoitin ylös kaiken, myös sen, mitä olin puhunut Juanin kanssa. Kun kerran selailin sitä taaksepäin, huomasin, että ensimmäisen adventin sivu oli kadonnut. Se oli leikattu irti veitsellä, niin siististi, että ensin en ollut löytää puuttuvaa kohtaa ollenkaan. Minua alkoi pelottaa. Palvelijoilla oli kyllä avaimet huoneeseeni, mutta ei kirjoituspöytäni lokeroon, jossa päiväkirjaa säilytin. Se oli ollut lukossa, samalla lailla kuin sen jätinkin.

Oliko Juan varastanut sivun?

Säikähdin vähän, sen verran että kerroin isälleni, mitä oli tapahtunut. Tietenkään se ei ollut kovin järkevää, mutta en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Enkä sentään kertonut hänelle myrkkypihlajasta.

Hän ei ollut mielissään kuullessaan, että hänen tyttärensä oli ystävystynyt tyrmän kummituksen kanssa. Hän nuhteli minua. Pelkäsin kaiken aikaa, että hän kieltäisi minua enää menemästä tyrmään, mutta joko se ei tullut hänen mieleensä tai hän oli armollisella tuulella. Hän päästi minut lähtemään, ja riensin huoneeseeni ja vuodatin kyyneleen katsellen ikkunasta joulukuisen mustavalkoista maisemaa. Katselin tiheää metsää ja mietin, mahtoiko sen voimille käydä kaikkien noiden raskaiden kinoksien kannatteleminen oksillaan. Olisin halunnut lähteä kävelylle sinne, tarpoa hangessa ja hengittää huurua kunnes nenäni olisi tunnoton. Huokaisin ja kaivoin päiväkirjani esille.

Enpä arvannut, että isä kertoisi rovastille kummituksesta. Jouluun oli vain kolme päivää, kun menin ripittäytymään ja rovasti kysyi minulta, olinko vielä nähnyt Juania. Hänellä oli aina sama ilme, ja se oli ankara. Katselin kenkiäni ja heiluttelin varpaitani niiden sisällä. En halunnut katsoa rovastin ryppyisiä poskia, pitkiä, tuuheita kulmakarvoja enkä varsinkaan pistäviä, jäänsinisiä silmiä.

”Rakas lapsi, kuusikymmentäkuusi vuotta sitten linnassa todella oli vankina ulkomaalainen nimeltä Juan”, rovasti kertoi raskaalla äänellä. ”Mutta hänen rikoksensa ei ollut vähäinen. Jos hänen henkensä todella riivaa edelleen tyrmiä, sinulta olisi viisasta välttää linnan sitä osaa.” Hän nousi ylös ja lisäsi vielä hiljaa: ”Joulu on rakkauden ja valon aikaa, ei myrkkyjen.” Sitten hän käveli pois, jättäen minut kappeliin istumaan yksin alttarikynttilöiden valossa.

*

Koitti jouluaatto. Ikkunat olivat valkean kuuran kirjailemat ja ilmassa tuntui taikaa. Palvelijat toivat minulle aamulla kauniin, vihreän seppeleen. Pukeuduin valkoisiin pyhävaatteisiini ja laitoin seppeleen päähäni. Vanha Margaret katseli minua ihastuneena ja kutsui minua enkeliksi. Hymy huulillani loistaen söin puuroa pöydässä muiden kanssa ja livahdin sitten tieheni.

Vedin karvasaappaat jalkaani ja villanutun niskaani ja lähdin ulos punainen huivini tuulessa lepattaen. Tarvoin metsän halki. Polku kiemurteli syvälle puiden keskelle. Lumihanki oli täynnä eläinten jälkiä: oravien, myyrien, jänisten. Näin myös yhdet todella suuren eläimen jäljet, jotka karmivat selkäpiitäni.

Sitten tulin avokalliolle. Näin sen jo kaukaa. Siellä ei tosiaan kasvanut muuta kuin yksi iso pihlaja. Sen oksat notkuivat lumen painosta. Valkean keskeltä tuikkivat helakanpunaiset marjatertut. Täällä ei näkynyt eläinten jälkiä. Hiivin koskemattoman lumen halki vavisten. Tuntui kuin olisin lähestynyt metsän ruhtinasta. Ajatus sai minut kumartamaan puulle. Se humisi lempeästi ja ojensi oksiaan. Kurotin sitä kohti ja poimin yhden ainoan marjan. Se tuntui kovalta ja kylmältä. Pujotin käteni takin sisään ja pistin marjan mekkoni taskuun.

Kiiruhdin keittiöön. Minun piti odottaa, että kaikki olivat lähteneet, ennen kuin pujahdin komeroon ja lattialuukun läpi tyrmään. Juoksin Juanin sellin luo, mutta hän ei ollut siellä enää. Parahdin hiljaa. Arvasin, että en näkisi häntä enää koskaan. Tai ainakaan ennen ensi lokakuuta, ja siihen oli ikuisuus.

Muut olivat lopettelemassa aamiaista juhlasalissa. Rovasti istui äitini vieressä. Kävelin hänen luokseen ja niiasin. Hän hymyili minulle ja kehotti tulemaan luokseen. Kurkotin pöydän reunan yli. Rovasti oli liittynyt seuraan muita myöhemmin, sillä hänen lautasensa oli täynnä höyryävää riisipuuroa.

”Isä”, kuiskasin hänelle luottamuksellisesti. ”Hirtettiinkö Juan niin kuin kesällä se mies, joka murhasi vaimonsa?”

Rovastin silmät laajenivat hieman ja hän vilkaisi äitiäni, selvästi kiitollisena siitä, että en ollut kysynyt asiaa kovaan ääneen. Hän kumartui lähemmäksi ja vastasi: ”Ei, rakas lapsi, hän riisti oman henkensä myrkyllä.”

Mutristin huuliani ja nyökkäsin vakavana. Sitten hymyilin jälleen säteillen, kaivoin taskustani punaisen pihlajanmarjan ja laskin sen rovastin puuron keskelle.

Joulukuun enkeli

1.

1980-luvun lopun Suomessa Lapin hiihtokeskukset olivat todella suosittuja.

2.

Pyhätunturille avattiin kysynnän vuoksi uusi hotelli, joka veti puoleensa niin keskiluokkaista väkeä kuin turisteja ulkomailtakin.

3.

Hotelliin kirjauduttiin yleensä viikonlopuksi tai viikoksi, ja hintaan sisältyi rajoittamaton määrä laskemista lähimmässä rinteessä.

4.

Yksi vasta-avatun hotellin vieraista oli Markus Leppä, joka suunnitteli viettävänsä perheensä kanssa mukavan joulun Lapissa. He ajoivat kotitilaltaan Joensuusta pitkän matkan, pysähtyen välillä huoltoasemalle syömään.

5.

Markuksen vaimo, Maria, oli raskaana. Koko idea joulun viettämisestä hotellissa oli Marian. Markus piti sitä liiallisen hormonitoiminnan aiheuttamana hulluna päähänpistoksena, mutta ei sanonut sitä ääneen. Heillä oli jo kaksi lasta, ja Markus oli oppinut Marian näitä kantaessa, että naista piti käsitellä varovasti seitsemännellä kuulla.

He kirjautuivat hotelliin myöhään illalla aaton aattona.

6.

Aattoaamuna Maria heräsi virkeänä. Ulkoa kuului lasten leikkimisen ääniä. Hän nousi vuoteesta, haukotteli ja pukeutui. Markus ja pojat olivat huoneiston keittiössä valmistamassa voileipiä evääksi rinteeseen. Maria antoi miehelleen suukon. Häntä hymyilytti. Ikkuna hohti kirkkaana auringon heijastuessa siihen.

Marian tilassa ei lasketeltu, joten hän odotti alhaalla hörppien kaakaota termostaatista ja katsellen, miten muut nousivat hiihtohisseillä rinteen huipulle. Alas tultuaan lapset riensivät kiljuen halaamaan häntä ja kiskoivat Markuksen hihasta pidellen uudelleen hiihtohissiin.

Tämä ehti toistua kolme kertaa, ennen kuin Maria tunsi kivun puristavan alavatsaansa.

7.

Hotellilla oli oma lääkärinsä, joka totesi nopeasti että ei ollut aikaa siirtää Mariaa terveyskeskukseen. Lapsi oli yksitoista viikkoa etuajassa. Kun Markus kysyi, mitä se merkitsi, lääkäri mutristi viiksekkäitä huuliaan ja sanoi, että mahdollisuudet eivät olleet parhaat.

Veljekset odottivat käytävässä lääkärin huoneen ulkopuolella. Markus kävi välillä istumassa heidän vieressään, mutta ei puhunut mitään. Siihen kului – lääkärin odotusten vastaisesti – koko päivä. Ambulanssi ehti saapua keskoskaapin, hapen ja muiden tarvikkeiden kanssa. Pimeä laskeutui varhain ikkunan takana. Kello tikitti hiljaa seinällä. Välillä kuului karmea kirkaisu, jonka ei olisi millään voinut uskoa tulevan hennon Marian suusta. Sitten lopulta kuului pitempi, ohuempi valitus.

8.

Hotelliin kirjautuneena oli silloin myös eräs pastori perheineen.

9.

Leppien perhe oli uskonnollinen – he olivat lestadiolaisia – ja varsinkin Maria halusi saada papin luokseen. Niinpä hotellin johto soitti pastorille. Hänen nimensä oli Hietaranta ja hän oli nuori mies, vajaan kolmenkymmenen. Kello oli yli puolenyön, ja hän oli nukkumassa. Rouva Hietaranta vastasi puhelimeen kummastuneena ja herätti miehensä.

Pastori epäili jo vaimonsa äänensävystä, että hänen täytyisi lohduttaa menehtyneen hotellivieraan omaisia.

10.

Niinpä hänelle tuli lievänä helpotuksena, kun hän kuuli, että keskonen oli yhä hengissä.

11.

Pastori pukeutui nopeasti, nappasi Raamatun käteensä ja oli kiiruhtamassa lääkärin luo, mutta kun hän astui ulos hotellihuoneestaan pimeään käytävään, hän jähmettyi liikkumattomaksi. Hänen edessään seisoi enkeli. Siitä ei voinut erehtyä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja lihaksikas, ja hänen kalpea ihonsa hohti hentoa valoa. Hänellä oli suuret, valkoiset höyhensiivet.

”Minä olen Fulmen”, hän sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli haudanvakava. ”Tuon sinulle sanan Herralta.”

Pastori Hietaranta ei saanut sanaa suustaan. Hän tunsi taivaan rauhan täyttävän mielensä huumeisen euforian lailla. Hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut sellaista uskonnollista elämystä, vaikka olikin uskossa.

12.

”Lapsi, joka on syntynyt tänä yönä, on Hänen suunnitelmansa mukaan jäävä kastamatta.”

”Mitä?” pastori ähkäisi.

”Sinä et voi kastaa lasta, vaikka hänen äitinsä sitä anoo. Sillä tämän lapsen sielulle on varattu toisenlainen kohtalo. Hänen tiensä tulee olemaan pitkä ja kivinen, mutta sen päässä odottaa rauha, ja hän tulee aiheuttamaan asioita, jotka eivät muuten tapahtuisi. Asioita, joiden täytyy tulla toteen. Sinä toteutat Herran tahtoa jättämällä lapsen kastamatta.”

13.

Samassa enkeli oli poissa ja käytävän valot syttyivät, ensin välähtäen kerran ja sitten häikäisten pastorin silmiä hämärän jälkeen. Hän puristi Raamattua tiukasti sormissaan. Hän katsoi sitä kuin vierasta esinettä. Hän avasi sen. Luuk. 2:1-20. Jouluevankeliumi.

14.

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, Hietaranta luki hiljaa mumisten.

15.

Miksi ihmeessä Herra ei tahtonut tätä lasta kastettavan? Miksi poloiselta vauvalta kiellettäisiin siunaus? Mitä hyötyä siitä voisi koitua kenellekään? Pastori pudisti päätään ja kiiruhti hissiin, yrittäen selvittää ajatuksiaan. Hän ei ymmärtänyt kuulemaansa. Miten hän voisi kieltäytyä suorittamasta hätäkastetta? Mihin hän vetoaisi? Näkyyn Jumalalta? Miten äiti siihen suhtautuisi?

16.

Hänet vietiin takahuoneeseen, jossa kalpeaksi valahtanut Markus tervehti häntä nyökkäyksellä. Maria makasi silmät kiinni vuoteessa. Läpinäkyvässä keskoskaapissa makasi pieni, sininen kangasmytty, josta pilkotti pienenpieni, punainen, paljas pää. Ikkunan takana aattoyö oli tähdetön ja äänetön.

17.

Hietaranta seisoi ja tuijotti lasta. Hän veti hiljaa henkeä. Lääkäri ja Markus puhuivat hänelle, mutta hän ei kuullut. Enkelin sanat kaikuivat hänen mielessään. Tämä saattaisi maksaa hänelle hänen uransa. Mutta jotenkin hän tiesi olevansa oikeassa. Enkeli oli ollut todellinen. Hän ei ollut uneksinut. Hän tunsi edelleen sisällään keveyden ja tyyneyden. Hän oli ulkopuolella, sulkeutunut maailman murheelta. Ei ollut vaikeaa puhua. Hän toisti enkelin sanat.

”En voi kastaa tätä lasta.”

18.

”Anteeksi?” Markus kysyi ihmeissään.

”Mitä?” Maria kiljaisi.

”Olen pahoillani”, Hietaranta sanoi hiljaa. Hänen äänensä otti vastaan selkäpiitä karmiva hiljaisuus. Kaikki silmät olivat nauliutuneet häneen. ”En voi suorittaa kastetta. Se on Herran tahto.”

19.

Hetkeen ei kuulunut mitään. Hietaranta tunsi sydämensä sykkivän rinnassaan. Hän mietti, miten kauan vastasyntyneen sydän tekisi samoin. Sitten Maria luhistui vuoteeseen kuin ammuttuna. Hänen huuliltaan karkasi lähes epäinhimillinen, voimaton vaikerrus, joka ujelsi hiljaa ja pitkään, värjyen ilmassa särkymisen partaalla, kutittaen kaikkien paikalla olevien hermopäitä epämiellyttävästi, ennen kuin haipui kuiskaukseksi.

20.

Hietaranta nyökkäsi hiljaa, kääntyi ja käveli pois huoneesta, pysähtyen vain hetkeksi laskeakseen lohduttavan käden Markuksen olkapäälle ja lausuakseen: ”Sillä on tarkoitus.”

Aaron Leppä syntyi 24.12. kello 23:55 ja kuoli 25.12. kello 01:35.

Marraskuun enkeli

”Minä tapoin hänet”, Stella nyyhkytti.

”Älä viitsi.” Mutta Astra tiesi, että Stella puhui totta. Hänen vain teki mieli teeskennellä, että se oli valhetta. ”Sinä et tappaisi kärpästäkään.”

Pitkät heinänkorret heidän ympärillään suhisivat tuulessa. Kaukana taivaanrannassa punainen loimu valaisi Taivaan niittyjä. Lasisade hälveni hiljalleen korkeuksissa, jokaisen pienen kristallipisaran säihkyessä lyhyen elämänsä päätteeksi muualta heijastuvan valon voimasta. Yhdessä ne muodostivat kirkkaissa väreissä välkehtivän revontulen. Heidän takanaan kohosi kolme valkeaa patsasta, joista jokaisen kädet tavoittelivat korkeuksia.

”Mutta Johanneksen tapoin”, Stella kuiskasi ja purskahti itkuun. Kyynelten lomassa hän haukkoi henkeä ja änkytti: ”Voi luoja – hän oli niin ylimielinen – niin itsevarma. Hän katsoi minua silmiin eikä pelännyt yhtään. Väitti vastaan. Ja minä – minä – tapoin hänet. Vedin hänestä hengen ulos... Voi Astra. Hän meni helvettiin. Minä tiedän sen. Hän kielsi... Herran... ja teki murhan. Murha olisi vienyt Kiirastuleen, ja kieltäminen Limboon, mutta... Hän teki molemmat. Ja vielä viimeisellä hetkellään. Voi luoja. Minä heitin hänet helvettiin.”

Astra istuutui maahan Stellan viereen ja halasi sisartaan. ”Älä huoli. Hän ansaitsi sen.”

”Eikä ansainnut”, Stella mutisi, ”ja sinä tiedät sen. Hän ei ansainnut sitä, eikä ansainnut John Garrenskaan. Heistä kumpikaan ei ansainnut sitä. Kukaan ei ansaitse sitä.” Hän haukkoi henkeä. ”Astra, Fulmen on noussut kapinaan. Hän sanoi ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat. Minä aion liittyä häneen. Lähteä täältä.”

”Lähteä... Taivaasta? Stella, sinä et voi olla tosissasi!”

”Olen”, Stella sanoi. ”Se on mielenosoitus. Hänen täytyy nähdä, että me emme ole tyytyväisiä. Minä lähden Taivaasta enkä lähde, ennen kuin Helvetti lakkautetaan. Fulmen on laatinut listan vaatimuksia. Se oli... oikein hieno lista. Hän teki sen ihmisten puolesta, koska nämä eivät itse pysty siihen.”

”Mutta...” Astra tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. ”Entä minä?”

”Sinä voit tulla minun mukaani”, Stella vastasi ja väläytti Astralle rohkaisevan hymyn.

He istuivat puhumatta hetkeen mitään. Pilvet ajelehtivat korkealla sinisellä taivaalla. Ne olivat mustia pilviä, synkempiä kuin mitä Taivaassa yleensä nähtiin. Ne kerääntyivät vähitellen taivaanrantaan.

”Minun käy niin sääliksi häntä”, Stella sanoi ääni käheänä. Hänen silmiensä ympärystät olivat punaiset ja hänen silmäkulmastaan valui kyynel.

”Stella, minä en aina ymmärrä sinua. Myötätunto on tietenkin hyvä asia, mutta sinun ei tarvitsisi murtua sen alla. Moni on joutunut helvettiin. Et sinä siitä ennen ole ollut niin surullinen, vaikka olet kyllä tiennyt millainen paikka se on.”

Stellan huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Hän rykäisi ja yritti uudelleen. ”Johannesta etsitään. Hän on kohde. Lucifer tietää, että joku enkeli tappoi hänet, mutta ei tiedä kuka meistä. Hän tahtoo sen tiedon, ja hän aikoo kiskoa sen Johanneksesta. Ja jos hän onnistuu...”

Astra kalpeni. ”Voi hyvä luoja”, hän kuiskasi. ”Meidän täytyy estää se.”

Stella naurahti. ”Voi Astra, sinä et tosiaankaan tajua. Jos minä olisin välittänyt siitä, en olisi koskenut Johannekseen. Minä aiheutin sen, koska en välittänyt. Ja minusta tuntuu, että jos minä en olisi tehnyt sitä, ei olisi kestänyt kauaa, ennen kuin Fulmen olisi tehnyt jonkin samanlaisen erehdyksen, ehkä eri syistä, mutta tehnyt kuitenkin. Ja sota olisi ollut vääjäämätön joka tapauksessa.” Hän huokaisi raskaasti. ”Mutta minulla on silti paha olo. Vaikka annoinkin hänelle siunaukseni. Annoin hänelle mukaan pahuuden kosketukselta suojaavan ristin, auttamaan häntä piiloutumaan.”

”Miksi sinä sitten tapoit hänet?” Astra kamppaili ymmärtääkseen Stellan tunteita ja tekoja. Ne olivat hänestä hirvittävän epäloogisia.

Stella heitti häntä hiekanmurulla ja nauroi kyyneleidensä läpi. Astra kohotti käsivartensa suojatakseen itseään ja tuijotti siskoaan täysin hämmästyneenä. ”Sinulle ei voi selittää mitään. Et sinä tajua.”

”Miksi sitten naurat?” Astrakin nauroi hämmentyneesti. ”Joskus minä en tajua sinua ollenkaan, Stella.”

”En minäkään”, Stella kikatti. ”En minäkään.”

Astra kietoi käsivartensa Stellan ympärille. He katselivat yhdessä yhä matalemmalla eteenpäin vyöryviä mustia pilviä, joiden alapintaa tulen polttava hehku punersi.

* * *

Fulmen nousi portaat Avaran Valkean katedraalin luo puristaen toisessa kädessään vasaraa ja toisessa pergamenttikääröä. Ne olivat pitkät, matalat ja valkoiset portaat, jotka halkoivat vihreää ruohikkoa viivasuorana. Halkeamissa kasvoi pieniä, erivärisiä kukkia. Ympärillä oli muutamia enkeleitä ja sieluja, istumassa vilteillä, syömässä eväitään ja puhumassa. Avara Valkea oli tavallisesti suosittu paikka viettää päiviä, mutta nyt paikalla oli tavallista vähemmän väkeä.

Varmastikin se johtui säästä. Taivaassa oli harvoin noin synkkiä pilviä. Taivaanrannassa tumma sadeverho himmensi vuoret näkyvistä. Fulmen mietti, johtuiko se hänestä. Kuin Kolminaisuus olisi odottanut jotain, peläten.

Fulmen tuli katedraalin porteille. Ne olivat suunnattomat, seitsemän metriä korkeat puuovet, jotka oli koristeltu enkelten ja pyhimysten muotoon veistetyillä rautavahvisteilla. Ne olivat auki, ja Fulmen näki sisälle suoraan alttarille ja suurelle, kauniille maalaukselle sen takana. Hän ei kuitenkaan mennyt sisään asti.

Hän rullasi auki pitelemänsä käärön ja luki sen vielä kertaalleen läpi. Lutherilla oli ollut yhdeksänkymmentäviisi teesiä. Fulmenille riitti kuusi. Niissä oli ehkä riittävästi nielemistä.

Hän otti valkoisten housujensa taskusta nauloja ja alkoi hakata pergamenttia oikeanpuoleiseen ovenpuoliskoon kiinni. Hänen tietääkseen siihen ei koskaan aiemmin ollut kiinnitetty mitään. Väkijoukko kerääntyi vähitellen hänen ympärilleen katsomaan. Hän tunsi siipiensä pitkien sulkien vavahtelevan vasaraniskujen voimasta ja paljaiden käsivarsiensa lihasten jännittyvän.

Kun hän oli valmis, hän otti askeleen taaksepäin ja katseli kättensä jälkeä. Pergamentti oli siisti ja suorassa, kirjoitettu koukeroisella käsialalla sulkakynällä ja kaiken kansan nähtävissä nyt.

Tai siis niiden, jotka olivat päässeet tänne asti. Fulmen tiesi, että oli vielä neljä muuta maailmaa, jonne sanoma tuli levittää. Hän vain toivoi, että hänen ei tarvitsisi käydä tekemässä sitä yksin. Hän heitti vasaran maahan ja käveli pois, tehden tilaa sieluille ja enkeleille, jotka tungeksivat lukemaan hänen kirjoittamaansa listaa.

1. Helvetti on lakkautettava.

Helvetin syöverit ovat hirvittävin epäoikeudenmukaisuus. Kukaan ei ole niin paha, että ansaitsisi ikuisuuden pimeydessä ja tuskassa. Jumala ei voinut olla hyvä, kun salli Helvetin olemassaolon. Ihmisten kehittämä uusi moraali on Jumalan auktoriteettia parempi.

Jumalan on lakkautettava Helvetti ja päästettävä sieltä kaikki sielut Limboon.

2. Ihmisille on kerrottava totuus.

Jumalan näkökulmasta ihmisille kerrottiin totuus Raamatussa, mutta Raamattu on ihmisille nykyään vain kirja, jota tukemassa ei ole mitään todisteita. Ja vaikka sen sisältöä pitäisi totena, siellä ei kerrota mitään Limbosta, Kiirastulesta, eikä oikeastaan myöskään Helvetistä tai Taivaasta. Siellä annetaan ristiriitaisia tietoja siitä, mitä pitää tehdä pelastuakseen, ja siellä on paljon huonoja ohjeita.

Jumalan tulee näyttää ihmisille olevansa olemassa, ja kertoa heille, mitä täytyy tehdä pelastuakseen.

3. Ihmisten, enkelten ja demonien annettava päättää omista asioistaan ilman Iankaikkista lakia.

Iankaikkinen laki on Jumalan auktoriteettiin perustuva laki. Sitä ei voi uhmata, sillä Jumala on viisaudessaan säätänyt parhaan mahdollisen lain. Mutta tämä laki ei sittenkään ole paras mahdollinen, sillä se ei ollut sellaisen laatima, jota itseään laki koskettaisi. Se ei ota huomioon kaikkea, mitä voi tapahtua. Koko laki tulee unohtaa ja kaikkien maailmojen on annettava itse säätää uudelleen omat lakinsa niin kuin itse näkevät parhaaksi.

4. Limbo on korjattava.

Kun Helvetti lakkautetaan, Limbossa vallitsee jonkinlainen kaaos iankaikkiseen kärsimykseen tuomittujen sielujen tulviessa sen rauhaisille käytäville. Yhteentörmäys Limbon ja Helvetin asukkaiden kanssa olisi välttämätön. Koska tämä konflikti on Jumalan aiheuttama, on myös hänen velvollisuutensa korjata asia.

Ongelman voisi ratkaista esimerkiksi aluksi jakamalla Limbon niin, että Helvetistä vapautetut sielut eivät pääsisi tekemisiin Limbon alkuperäisten asukkaiden kanssa. Kun tilanne rauhoittuisi ja Helvetistä tulleet ovat luopuneet kyynisyydestään ja väkivaltaisuudestaan, Limbon voisi yhdistää enkelten valvonnassa.

Tämä ei kuitenkaan olisi riittävästi. Jumala ei kosketa Limboa kuin harvoin, ja sen asukkaat vaeltavat pimeydessä. He ovat yhtä epätietoisia todellisuudesta kuin Maassakin elävät ihmiset, ja heille tulee näyttää totuus yhtä lailla. Heidän asuinsijansa on valaistava ja heille on taattava samat mahdollisuudet mukavuuksiin kuin Maassa eläville.

5. Kiirastuli on vapautettava Prinssin hirmuvallasta.

Kiirastulen tehtävä sielujen puhdistajana on vaarantunut, kun Prinssi pitää siellä ylivaltaa oman mielensä mukaan. Prinssi olisi pitänyt häätää jo kauan sitten.

6. Pyhän Kolminaisuuden esitettävä anteeksipyyntö.

Sorrettuaan ihmiskuntaa tuhansia vuosia Jumalan täytyy hyvittää aiheuttamansa kärsimykset ja esittää virallinen anteeksipyyntö. Ihmisten omallatunnolla on, antaisivatko he anteeksi ja pysyisivät Jumalan vallan piirissä, vai kääntäisivätkö tälle selkänsä.

Lokakuun enkeli

Katsokaa! Hän on kutsunut teidät suuren vuoren juurelle näyttäytyäkseen teille. Odottakaa Häntä ja Hänen armonsa laskeutuu teidän yllenne ja valaisee teidän elämänne kuten aurinko lämmittää maailman. Hänen rakkautensa palkitsee ne teistä, jotka ovat Hänelle uskollisia. Teidät otetaan Hänen syliinsä ja Hän pitää teistä huolen ja täyttää teidän toiveenne. Ja Hänen luonaan te ette enää tunne nälkää, ette väsymystä, ette joudu murehtimaan itsenne tai toistenne puolesta, vaan te saatte onnen ja rauha ottaa sydämenne omakseen, ja teidän ajatuksenne ja tunteenne puhdistuvat saastasta ja te näette kaiken kirkkaasti. Hänen luonaan kaikki on hyvin, niin kuin te olette toivoneet iänkaiken, mutta ette ole koskaan saaneet täyttä vastausta toiveisiinne.

(ääni kutsuu)

Odottakaa vielä hetki, niin Hän saapuu! Odottakaa kärsivällisesti, ja Hän antaa teille kultaa ja jalokiviä, ja sitten Hän antaa teille valaistuksen, jolloin ymmärrätte, että kalleudet ovat tarpeettomia nyt kun Hän on tullut teidän keskuuteenne ja antanut teille päätöksen suruihinne ja sotiinne. Odottakaa kärsimättömästi, ja silti Hän tulee ja hymyilee teille eikä ole vihainen. Hän näyttää teille tien valtakuntaansa, ja teidän synneillänne ei enää ole merkitystä ja teidän keskuudessanne vallitsee anteeksianto, armo ja rakkaus.

(hiljalleen, se hiipuu etääntyessään)

Ja jos te pelkäätte, että Hän vie teiltä teidän vapautenne, tai että ette enää ole omat itsenne sen jälkeen, kun olette nähneet Hänen valtakuntansa, pelkäätte turhaan. Sillä Hän ei tahdo riistää teiltä mitään vaan tarjota teille lisää, enemmän hengen rikkautta ja viisautta, ja teidän ei tarvitse menettää tahtoanne ja persoonaanne. Teidän töitänne elämässä tähän asti ei tehdä tyhjiksi. Te ette unohda mitään. Te ette köyhdy, te ette menetä asemaanne. Teitä vähempiosaisemmat yksinkertaisesti armahdetaan heidän tuskastaan ja heidät palkitaan heidän uskollisuudestaan. Teidät palkitaan samoissa määrin, ja teille kaikille ollaan anteliaita. Sillä Hän on oikeudenmukainen, ja Hän näkee kaiken.

(sanat kaikuvat)

Odottakaa, ja täydellinen…

* * *

Helvetti.

Missä helvetissä minä olen?

Hän kohotti kätensä ja haparoi sillä pimeyttä. Se oli kaikki, mitä se tavoitti, pimeyttä, ja kun hän sai kamppailtua silmänsä auki, ne tavoittivat ainoastaan lisää läpitunkematonta, äärensä salaavaa, liikkumatonta ja hiljaista pimeyttä. 

Voi helvetti, hän ajatteli.

Hän taivutti jalkansa koukkuun ja väänsi itsensä kyynärpäidensä varaan. Hänen allaan oli kylmä, rosoinen kivipinta. Hänen yllään oli farkut ja takki. Hän tasaannutti hengitystään. Häntä oli jahdattu. Ehkä häntä jahdattiin edelleen. Tai ehkä hän oli kuollut. Tai molempia.

Johannes, nyt sinun on pakko koota itsesi, nousta ylös ja selvittää, missä helvetissä olet ja miten täältä pääsee pois. Täällä on kylmä kuin pakastimessa ja sinulla on nälkä kuin sudella. Tässä paikassa ei ole mitään järkeä viettää yhtään enempää aikaa kuin on ehdottoman pakko.

Hän nousi jaloilleen ja seisoi polvet horjuen leveässä haara-asennossa kuin juopunut kitaristi rockfestivaalien päälavalla, käyttäen kaiken keskittymiskykynsä tasapainon ylläpitämiseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi juuri ottanut osaa juoksukilpailuun, eikä hän tiennyt, oliko voittanut vai hävinnyt. Ja muisto unesta, unesta täynnä kirkkautta hälveni sitä mukaa kun hän yritti ajatella sitä.

Kun seisominen onnistui hieman vakaammin, hän haroi ympärilleen pimeässä ja astui askeleita muutamaan eri suuntaan. Hän ei tiennyt, mistä suunnasta oli tullut ja mihin suuntaan kannattaisi jatkaa. Pimeys näytti samalta kaikkialla. Niinpä hän valitsi summassa ja horjahteli eteenpäin. Hän tiedosti epämääräisesti, että hänellä oli edelleen jalassaan lenkkitossunsa, ja oli niistä kiitollinen.

Sitten hänelle alkoi valjeta, että hänen allaan ei ollut kivilattia vaan asfaltti. Ja samassa hän käveli päin ensimmäistä autoa.

Se oli parkkeerattu mustuuteen poikittain hänen tielleen. Se oli joskus kenties ollut valkoinen, mutta aika oli syövyttänyt sen punertavanruskeaksi ja puhkonut reikiä sen koriin. Jokainen ikkuna oli lasiton.

Johannes nosti kätensä sen kylmältä metallipinnalta ja astui taaksepäin. Oli niin pimeää, että hän hädintuskin näki auton. Vain muutaman askeleen päästä se erottui enää isona, hiukan pimeyttä vaaleampana muotona. Johannes kiersi sen.

Auton takana oli toinen, ja kolmas. Niiden rivi jatkui pimeyteen, ja niiden vieressä seisoi sammunut katulamppu. Johannes oli parkkipaikalla.

Hän räpytteli ihmeissään silmiään. Jos hän oli ulkona, ja kaupungissa, missä kaikki valo oli? Ja ihmiset? Ja miksi nämä autot olivat kaikki puhki ruostuneita? 

Missä helvetissä minä olen?

Sitten jostain kantautui heikko ääni. Puhetta. Johannes hätkähti ja alkoi vapista niin voimakkaasti, että hänen piti ottaa tukea lähimmästä autosta. Sen takapenkillä näkyi lojuvan kasoittain kellastuneita sanomalehtiä. Johannekseen iski äkkiä pakokauhu. Hän ei pystynyt kääntämään selkäänsä autolle, ei niin kauan kuin ei voinut nähdä täydellisen selvästi, ettei sen sisällä tosiaan ollut ketään.

Edestäpäin kuului askelia. Johannes irtautui autosta ja otti pari horjuvaa juoksuaskelta jonnekin. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin peloissaan, ellei unohtuneissa painajaisissa.

Puhe kuului lähempää. Ääni oli heikko ja rahiseva. Johannes alkoi saada selvää sanoista.

”Levoton sielu vaeltaa, levoton sielu etsii rauhaa… Aina vain…”

Hän hidasti vauhtia. 

Missä. Helvetissä. Minä…?

”Kello soittaa taas kutsuaan, kello toivottaa tervetulleeksi, tervetulleeksi kadotukseen…”

Johannes pysähtyi. Mies oli jossain hänen takanaan, ehkä ohittamassa autoja. Hän kääntyi ympäri pelostaan huolimatta. Tämä ei voinut olla suurempi vaara kuin pimeys ja kylmyys.

”Kuka siellä?” hän kutsui.

”Yksi levoton sielu lisää, yksi lisää kirottujen meressä…”

Johannes kostutti huuliaan ja haukkoi henkeä, yrittäen tiirata pikiseen ilmaan mitään näkemättä. Ääni ei tullut enää kaukaa.

Silloin Johannes muisti olevansa satunnainen tupakanpolttaja. Hän työnsi kätensä takkinsa povitaskuun ja veti sieltä sytyttimen. Nyt hän saattoi jo kuulla askeleet. Hän sytytti peukalollaan pienen liekin yöhön nähdäkseen paremmin.

Mies oli vanha ja pukeutunut harmaiksi haalistuneisiin suoriin housuihin ja pikkutakkiin. Hänen partansa oli sotkuinen ja valkoinen, ja hän suojasi kasvojaan käsillään valolta, kuin se olisi ollut todella kirkas. Johanneksenkin silmiin sattui, vaikka liekki oli heikko ja lepattava.

Mies ei vaikuttanut pelottavalta. Hän oli laiha ja hänen kätensä vapisi. Hän ei selvästikään ollut juuri Johannesta paremmassa jamassa. Itse asiassa nähdessään hänet Johanneksen pelko katosi ja hän tunsi itsensä vahvemmaksi.

Johannes astui lähemmäksi ja kohotti kätensä kuin näyttääkseen, ettei hänellä ollut aseita. Hän hymyili rohkaisevasti. ”Älä pelkää”, hän sanoi. Mies tuijotti häntä kauhuissaan.

”Yksi sielu lisää”, mies kuiskasi.

”Yksi sielu lisää mihin?” Johannes kysyi. ”Mitä tarkoitat?”

Mies laski hitaasti kätensä, kun hänen silmänsä alkoivat tottua valoon. Johannes mietti, mitenköhän kauan mies oli harhaillut tässä pimeydessä. Sitten mies hitaasti käänsi kämmenselkänsä Johannekselle ja nosti pystyyn kaikki sormensa toisesta kädestä ja toisen kätensä pikkusormen.

Johannes nyökkäsi. ”Missä me olemme?”

Mies heristi sormiaan.

”Kuusi?”

Mies kumartui lähemmäs ja kuiskasi. Johannes ymmärsi, että hän siteerasi jotain. ”Ja Kuudenteen Piiriin lähettäkää ne, joiden sydän on tahraantunut välinpitämättömyyteen, ja jotka ovat valinneet kuolemansynnin, mutta joilla olisi ollut toivoa, jos he olisivat saaneet vielä elää. Ja heille koittaa ikuinen lokakuu, kylmyys vailla lumen valoa ja pimeys vailla auringon lämpöä. Ja heitä valvokoon langenneiden enkelten Maledicar, uudenkuun ruhtinas.” Mies virnisti keltaisilla hampaillaan ja nyökytteli raivokkaasti. Johannesta etoi hieman, mutta hän kätki sen hyvin.

”Heh”, hän sanoi. ”Hauskaa, todella hauskaa, mutta me emme ole helvetissä. Me olemme Citymarketin parkkipaikalla. Ja nyt me selvitämme yhdessä, mistä täältä saa ruokaa, vilttejä ja tulentekotarpeita. Tulehan.” Johannes astui miehen viereen, kietoi käsivartensa tämän hartioiden ympärille ja alkoi taluttaa häntä takaisin sinne, missä arveli autojen olevan. Mies tuntui kylmältä ja likaiselta, mutta juuri nyt Johannes päätti olla välittämättä siitä.

”Matkalla jonnekin?” ääni kysyi jostain sytyttimen valopiirin ulkopuolelta. Puhujaa ei näkynyt, mutta ääni kuului naiselle. ”Jonnekin, millä on merkitystä? Etsimään turvaa, valoa, elämää?” Askeleita. Korkokenkien kopinaa. ”Turha toivo.” Johannes pysähtyi, ja tunsi saavansa puristamastaan hullusta vanhuksesta ristiriitaista turvaa.

”Kuka siellä?” hän kysyi uudelleen.

Tyttö käveli esiin. Johannes ajatteli heti, että tämän täytyi olla taas enkeli, tai mitä ikinä Stella sitten oli ollutkaan. Hänenkin kasvonsa olivat virheettömät, finnittömät, symmetriset, joskin terävämmät, kulmikkaammat, kapeammat. Mutta hän ei hohtanut valoa. Hänellä oli musta suora tukka, joka ylsi juuri hänen olkapäilleen asti. Hän oli pukeutunut farkkuihin ja ruskeaan pilottitakkiin, jonka vetoketju oli auki puoliväliin saakka.

Mutta se, mikä sai Johanneksen hermostumaan tytön nähdessään, oli hänen pitelemänsä haulikko.

”Hei”, tyttö sanoi. Hänen äänensä oli hyvin hento ja lempeä kuuluakseen jollekulle niin raskaasti aseistetulle. ”Voisin kysyä sinulta samaa asiaa.”

Johannes aukoi suutaan ja toivoi, että hänellä olisi jotain, millä suojata itseään. Siis jotain muuta kuin ryppyinen, koditon mies. ”Älä ammu!” hänen suustaan karkasi. Hän toivoi heti, että olisi voinut ottaa sanat takaisin, joskin hän myös toivoi, että tyttö tottelisi niitä.

”Kuka sinä olet?”

”Nimeni on Johannes.”

Tyttö nyökkäsi.

”Entä sinun?” Johannes uskaltautui kysymään.

”No, ei kuulu sinulle”, tyttö vastasi. Johanneksen helpotukseksi hän ei kohottanut pyssynsä piippua.

”Onko… tuo ladattu?” Johannes kysyi ja nyökkäsi haulikkoa kohti.

”On”, tyttö sanoi.

”…Sinun ei kannata tuhlata panoksia meihin?” Johannes yritti.

Tyttö nauroi. Se oli heleää, ei tekonaurua. ”En aio ampua sinua, rauhoitu.”

”Hyvä.”

”Jos tahdot löytää vähän suojaa, ehdotan että seuraat minua”, tyttö sanoi. Hänellä oli pitkät, tummat silmäripset. ”Mutta en lupaa, että saat mitään tolkkua tähän.”

”Kumpi vain kelpaa”, Johannes vastasi. Tyttö käveli jo poispäin. ”Hei”, Johannes sanoi vanhukselle, joka vain tuijotti tyttöä silmät lasittuneina, ”tuletko mukaan? Hei? Haloo?” Hän ravisteli miestä vähän.

Sitten yhtäkkiä mies kiljaisi heikosti ja kaatui selälleen maahan raapien kasvojaan kynsillään. Hän huusi, rimpuili, kiemurteli ja hakkasi maata kantapäillään ja kyynärpäillään. Hän näytti siltä kuin hänen omat kasvonsa olisivat arvaamatta hyökänneet hänen kimppuunsa.

”Jätä hänet”, tytön ääni kehotti pimeydestä. Korot kopisivat.Hulluko hän on? Johannes ihmetteli. ”En voi jättää häntä, hän sai jonkinlaisen… sairaskohtauksen!” Johannes huusi tytön perään. ”Odota vähän?”

Korot kopisivat edelleen poispäin.Voi helvetti, Johannes ajatteli. Hän painoi mieleensä, mihin suuntaan tyttö oli lähtenyt, ja kyyristyi sätkivän vanhuksen ylle. Mitä hän tekisi? Hän veti esiin kännykkänsä. Se ei käynnistynyt. Akun täytyi olla lopussa. Missään ei näkynyt ketään, joka voisi soittaa hätänumeroon. Johannes tarttui miehen ranteisiin ja yritti estää häntä raapimasta itseään. Mies kiljui kuin syötävä. Hänen silmänsä pullistelivat ja hänen kasvonsa olivat täynnä vaaleita, itse tehtyjä naarmuja.

”Keskity!” Johannes huusi. ”Kuuntele minua. Hillitse se.” Se kuulosti hänestä itsestäänkin tyhmältä. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ehkä miehellä oli mukanaan lääkkeitä. Hän tutki tämän taskut. Ei mitään. Paitsi… Johannes tunsi povitaskussa jotain kylmää ja kovaa. Hän veti sen esiin. Se oli patruuna. Ehjän näköinen. Niitä oli toinenkin. Johannes laittoi ne sivuun ja painoi kätensä miehen otsalle. Ainakaan mies ei purrut kieltään. Mutta ehkä silti olisi järkevää laittaa hampaiden väliin jotain. Johannes valitsi miehen oman hihan.

Sitten mies yhtäkkiä tarttui Johanneksen kurkkuun ja puristi. Hänen sormissaan oli voimaa, mutta ne koukistuivat vähän väärällä tavalla tukkiakseen hengitystiet kunnolla. Johannes haukkoi henkeä. Hän pystyi hengittämään, mutta se ei ollut helppoa. Hän veti väkivoimin miehen ranteet pois.

Sitten mies retkahti veltoksi. Hänen silmänsä pyörähtivät nurin ja luomet sulkeutuivat puolittain. Johannes hengitti syvään muutaman kerran ja koitti miehen pulssin tämän kaulalta. Se tuntui selvänä ja voimakkaana. Hengitys pihisi keltaisten hampaiden välissä.Jos tätä jatkuu, Johannes ajatteli puristaen rintaansa, saan vielä sydänkohtauksen.

Hän korjasi patruunat talteen, tarkisti että hänellä oli edelleen sytyttimensä ja juoksi tytön perään.

Parkkipaikan reunalla hän kompastui johonkin kovaan ja kaatui kasvoilleen. Hänen täytyisi oppia olemaan juoksematta pimeässä. Hänen kätensä ottivat vastaan asfaltista ja naarmuuntuivat, mutta mutta muuten häneen ei sattunut.

”Ole hiljaa!” tytön ääni sihahti jostain läheltä.

”Anteeksi”, Johannes mutisi.

”Herätät niiden huomion”, tyttö ärisi. Hän ei kuulostanut siltä, että antaisi anteeksi ihan heti.

”Huomion? Keiden huomion?”

”Noiden”, tyttö mutisi. Edessäpäin kajasti punertavaa, lepattavaa valoa. Johannes näki vain pimeyttä sen ympärillä. Hän pinnisti muistiaan. Mitä tämän parkkipaikan vieressä oli? Jonkinlainen joutomaa, hänen muistaakseen.

Mitä täällä oikein oli tapahtunut? Miksi parkkipaikan autot olivat ruosteessa? Missä katulamput olivat? Miksei läheltä kuulunut öisen kaupungin ääniä?

Johannes ryömi asfaltilta pois nurmikolle ja makasi mahallaan tulen hehkua tuijottaen. Se lähestyi. Hän kuuli tytön hengityksen jossain hänen vieressään. Ehkä tähän kaikkeen tulisi vielä jokin selvyys. Nurmikko oli kuivaa ja kuollutta.

Sitten hän näki siluetit tulta vasten.

Siellä oli joukko ihmisiä tai ihmisen näköisiä hahmoja. Ne huutelivat karkeasti toisilleen kielellä, jota Johannes ei ymmärtänyt. Ne kantoivat soihtuja pitkien varsien päässä. Ja niiden keskellä käveli kolme erilaista hahmoa. Ne näkyivät vain varjoina tulta vasten. Ne olivat nelimetrisiä, luurangonlaihoja, kuin puujaloilla kävelijöitä. Mutta niiden kädet olivat yhtä pitkiä kuin jalatkin. Ja niiden päät roikkuivat ohuen kaulan varressa. Jokaisen päässä kasvoi epäsymmetrisiä, kiemurtelevia sarvia. Sarvien paino pakotti niiden päät hieman kumaraan. Silmät paloivat vihreinä.

”Mitä…”

Yksi hahmoista kohotti kätensä ja piti sitä ilmassa kävellessään verkkaisesti, kuin tavoitellen jotain kohti tai tervehtien jotain. Sitten se laski kätensä ja nosti ylös yhden ihmisistä kuin olisi poiminut hedelmän. Sen pään muoto vääristyi. Johannes tajusi, että se avasi alaleukansa. Leuka avautui luonnottoman paljon, roikkui sijoiltaan. Ohut, pitkä käsi työnsi kirkuvan ihmisen kokonaisena ammottavaan kitaan. Alaleuka sulkeutui hitaasti. Muut eivät näyttäneet piittaavan. Seurue ei pysähtynyt.

”…helvettiä…”

Ne olivat vain muutaman kymmenen metrin päässä, mutta eivät tulleet suoraan kohti. Ne näyttivät ohittavan parkkipaikan, kiertävän sen ympäri. Yksi hahmoista hiljensi liikettään ja pysähtyi. Kaksi vihreää liekkiä katsoi Johanneksen suuntaan. Johannes kuuli sydämenlyöntinsä hyvin selvästi niiden hetkien ajan. Sitten hahmo kääntyi ja jatkoi matkaansa muiden mukana.

”…nuo…”

Ne ohittivat heidät ja etääntyivät vähitellen pimeyteen. Pian niistä näkyi jälleen vain häälyvä, punainen hehku. Savu haisi.

”…ovat?”

”Kutsu niitä miksi tahdot”, tytön ääni sanoi. Kuului kahinaa, kun hän nousi seisomaan, ja pian Johannekseen ranteeseen tartuttiin ja hänet autettiin jaloilleen. ”Minusta se on samantekevää. Mutta ne ovat yksi syy siihen, miksi pidän tätä.” Johannes ei nähnyt sitä pimeässä, mutta hän epäili että tyttö heristi haulikkoaan.

”Kuolevatko ne hauleihin?” Johannes nielaisi.

”No eivät.”

 Hienoa, Johannes ajatteli.

”Mutta ne hidastavat niitä”, tyttö totesi. Johannes ei ollut varma, oliko se ironiaa vai optimismia.

”Entä… ihmiset? Jotka niitä seurasivat?”

”Hekään eivät kuole hauleihin.”

”Ei, vaan, tarkoitan… Keitä he ovat? Tosin… tuo kyllä vastaa osittain myös siihen kysymykseen…”

”Minusta se on ainut kysymys, jolla on merkitystä”, tyttö sanoi. ”Valitettavasti vastaus on aina sama.”

”Mitä?”

”Johannes! Saatana!” Tyttö läimäytti poikaa kasvoille. Johannes hämmästyi ja säikähti niin, että kaatui ruohikkoon maahan takamukselleen. ”Voi helvetti sinun kanssasi! Oletko tosiaan noin hidas? Missä sinä oikein kuvittelet meidän olevan? Kukaan ei kuole täällä hauleihin. Kaikki täällä ovat jo kuolleita!”

Johannes aukoi suutaan. Sitten hän kuuli huolestuttavan äänen. Varmistin loksautettiin pois päältä. ”Näköjään sinä uskot vain yhdellä tavalla”, tyttö ärähti kohtalokkaasti.

”Hei, ei, älä - !” Johannes huusi täyttä kurkkua. Kova pamaus. Suuliekki välähti aivan hänen edessään. Sitten hän tunsi monta kuumaa haulia – hän tiesi niiden olevan hauleja, mutta ne tuntuivat pikemminkin joltain terävältä, piikeiltä – jotka lävistivät hänen vartalonsa. Hän tunsi niitä vasemmassa käsivarressaan ja olkapäissään, vatsassaan ja eniten rintakehässään. Hän tunsi, miten ne polttivat hänet. Ne tekivät häneen reikiä. Tyttö teki hänestä siivilän. Hän kaatui selälleen, kiemurteli kivusta ja uikutti. Mutta hän ei kuollut. Hän vuoti verta ja tunsi haavojen jyskyttävän. Hän tunsi veren valuvan rei’istä selässään nurmikkoon. Hän tunsi ruohonkorsien kutittavan hänen vereslihaansa. Mutta hän ei kuollut.

”Voi luoja”, Johannes kuiskasi, yski verta ja haukkoi henkeä. ”Minä en kuollut. Sinä ammuit minua haulikolla metrin päästä ja minä en ole kuollut.”

”Olet niin väärässä”, tyttö tuhahti. ”Sinä olet kuollut. Johannes, sinä olet helvetissä.”

Johannes yritti sanoa jotain hauskaa, mutta ei saanut kakistettua ääntä kurkustaan. Hänestä tuntui, kuin hänen keuhkoputkensa olisi äkkiä täyttynyt limasta. Nesteestä. Verestä tietenkin. Hän korisi. Sanat ”pakko kai uskoa” vaihtuivat pyynnöksi ”auta, käännä minut vatsalleni”, mutta sitä ei kuulunut yhtään sen enempää. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän nieli vertaan.

Jotenkin tyttö silti ilmeisesti ymmärsi, sillä hän kyyristyi Johanneksen viereen ja vieritti hänet ympäri. Johannes oksensi verta. Sitä kesti hetken aikaa. Se ei ollut miellyttävää. Hän toivoi, ettei tullut samalla oksentaneeksi mitään sisäelimistään. Sitten hän pystyi taas puhumaan. ”Ole kiltti ja kerro, että nämä haavat paranevat”, hän ähkäisi.

”Älä viitsi, eivät ampumahaavat tuosta vain parane”, tyttö naurahti. ”Se vie aikaa. Mutta kipu tekee sinulle hyvää. Se ehkä vähän kovettaa sinua. Sinun on pakko oppia kestämään sitä.”

”Tiedätkö…” Johannes nousi polviensa ja käsiensä varaan. ”Sinun ei olisi tarvinnut tehdä tuota saadaksesi minua uskomaan. Muistan nyt jo paremmin, mitä minulle tapahtui.”

”Olisit heti sanonut”, tyttö totesi. ”Olisit säästynyt rei’itykseltä. Otitko koskaan lävistyksiä?”

”En.”

”Haluatko korviisikin?”

”Onko sinulla korvakoruja mukana?”

”Tiedätkö mitä?” Tyttö tuli lähemmäs. Johannes tunsi hänen hengityksensä korvalehdellään. ”Jos annat minun ampua korviisi reiät, saat lainata minun korvakorujani.”

”Ei kiitos”, Johannes ähkäisi ja nousi seisomaan. Hänen polvensa tutisivat kuin hän olisi juuri juossut Cooperin, mutta hän pysyi jaloillaan. Hän haroi kädellään ympäriinsä saadakseen tukea tytöstä, ja tyttö antoi sitä. Hän tuli lähelle ja kietoi kätensä Johanneksen vyötäisille.

”Tulehan”, tyttö sanoi. ”Tännepäin. Tuletko tällä kertaa kiltisti mukaani?”

”Onko minulla vaihtoehtoja? Ja etkö aio vieläkään pyytää anteeksi?”

”Anteeksi? Mistä?” Tyttö kuulosti vilpittömältä.

”Etkö edes aio kertoa nimeäsi?”

”En, mutta voin kertoa sinulle, että jos joskus ammut minua, en kuole siihen. Sinun kannattaa pitää se mielessäsi.”

”Ainakin olisimme sujut.”

Johannes nilkutti tytön tukemana parkkipaikan reunaa pitkin. He ylittivät kapean ojan ja lähtivät joutomaalle. Pian Johannes tajusi, että vaikka heidän etenemisensä oli hidasta, heidän olisi pitänyt tulla viereisen tien luokse aikaa sitten, tai sitten hänen suuntavaistonsa oli täysin seonnut. Hän ei asunut kaukana täältä, hänen olisi kyllä pitänyt tietää missä oli mitäkin.

”Tämä paikka ei ole aivan samanlainen kuin se, missä elin”, hän pani merkille.

”Se on vähän palasina”, tyttö vastasi. ”Useimmiten se on. Mutta en ole nähnyt tämän paikan mallia.”

”Onko tämä… tehty mallista?”

”Niin kai. Älä minulta kysy. Minua eivät kiinnosta paikkojen alkuperät, ainoastaan se, mitä kaikkea niissä tulee vastaan.”

”Se on kai täällä ihan luonnollista.”

”Tänne näin.”

”Mitä? Minne?” Johannes ei nähnyt mitään.

Tytön turvaava kosketus katosi hetkeksi. Kuului lukon loksahdus ja saranoiden natinaa. ”Maan alle.”

Johannes kaivoi esiin sytyttimensä ja sytytti liekin.

”Kappas”, tyttö sanoi. Heikko valo nuoli hänen kasvojaan. ”Olet neuvokas.”

Heidän jaloissaan oli iso, avonainen luukku. Tikkaat johtivat syvyyteen.

”Mene edeltä”, tyttö käski ja osoitti haulikon piipulla alas.

”Käskystä”, Johannes mutisi ja kiipesi. Alhaalla oli kylmä. Ilma tuntui todella kostealta ja haisi ummehtuneelle ja ruosteiselle. Tyttö tuli aivan hänen yläpuolellaan ja tallasi kerran hänen sormilleen. Jostain kuului virtaavan veden ääni.

Tikkaat olivat pitkät. Kun he tulivat pohjalle, ylhäällä näkyi vain pimeää. He olivat jonkinlaisessa matalassa ja kapeassa käytävässä. Sen keskellä oli ura, jossa virtasi pieni puro. Seinät olivat isoja kivenlohkareita. Heidän vasemmalla puolellaan seinässä oli soihtu metallisessa pidikkeessä. Tyttö veti sen irti. ”Sytytä tämä.”

Johannes kosketti liekillä soihtua. Kesti hetken aikaa, kun soihdun pinta kuumeni. Johannes muisti tähtisadetikut, joilla oli leikkinyt pienenä poikana joka uusivuosi. Sitten soihtu loimahti lepattavaan liekkiin. He näkivät pitemmälle. Käytävä haarautui moneen eri suuntaan.

”Tule”, tyttö sanoi. ”Pystytkö kävelemään ilman tukea?”

”Joo.”

Tyttö ohjasi heidät monesta kulmasta ja haarasta kertaakaan epäröimättä. Hänen oli täytynyt kulkea reitti usein. Johannes ei nähnyt missään minkäänlaisia maamerkkejä. Kaikki käytävät näyttivät samanlaisilta. Vesi ei tuntunut päätyvän minnekään, virtasi vain urissaan.

”Millaista turvapaikkaa minun sallitaan odottavan?” Johannes kysyi. ”Onko siellä jotain syötävää? Kenties sidetarpeita?”

Tyttö naurahti. ”Et tarvitse kumpaakaan. Mutta näet sitten.”

He kääntyivät jälleen yhdestä haarasta, samanlaisesta kuin kaikki muutkin, paitsi että tämän takana oli seuraa.

Heitä vastaan oli tulossa kolme olentoa, jollaisia Johannes ei olisi keksinyt odottaa edes sadussa. Ne muistuttivat jonkinlaista suurta lintua. Ne olivat jokseenkin flamingon mallisia mutta yhtä korkeita kuin Johannes. Niillä oli kapeat linnunjalat ja varpaiden kärjissä kaameat raatelukynnet. Yksi kynsi oli muita raskaampi ja kaarevampi kuin Velociraptorilla. Niiden mustasta untuvapeitteestä työntyivät esiin sekä ihmismäiset käsivarret että isot nahkasiivet selästä. Jokaisella oli korkeat, hieman kaartuvat sarvet, pitkä nokka ja ilmeettömät nappisilmät. Ne puristivat kourissaan sapeleita, ehtoja merirosvotarinasta napattuja sapeleita.

Niistä yhdellä ei ollut pitkää kaulaa kuin muilla vaan jonkinlainen johdoista ja putkista koostuva mekaaninen proteesi, joka kannatteli sen päätä. Johdot iskivät välillä kipinöitä.

Heidät nähdessään linnut kohottivat miekkansa ja alkoivat rääkyä kovaan ääneen. Tyttö ei aikaillut. Soihtu putosi lattialle. Hän ampui ensimmäisenä sen, jolla oli koneistettu kaula. Hän ampui sitä kaulaan. Johdot repeytyivät ja pää putosi maahan koristen. Ruumis lysähti veteen. Hajonneet laitteistot katkenneessa kaulassa hurisivat kuin pölynimuri. Kaksi muuta tulivat edelleen kohti. Johannes juoksi kauemmas. Tyttö tähtäsi toista, mutta olennot ehtivät tulla liian lähelle ennen kuin hän puristi liipaisinta. Niistä toinen työnsi sapelillaan piipun syrjään. Haulikko laukesi päin olennon siipeä. Se kirkaisi ja kaatui maahan sätkien. Mutta toinen oli jo tytön kimpussa. Se sivalsi sapelilla ylhäältä alas rääkäisten. Tyttö ei ehtinyt väistää kunnolla. Terä pureutui hänen olkapäähänsä. Hän kiljaisi ja pudotti haulikon.

Johannes seurasi vähän kauempaa. Nähdessään tytön loukkaantuvan ja putoavan polvilleen hän karjaisi ja juoksi lintua päin hurjana. Se kohotti sapelinsa lyödäkseen hänetkin maahan, mutta tyttö puri hammasta ja potkaisi linnulta jalat alta. Se kompasteli ja horjahti. Valtavat kynnet huitaisivat ilmaan. Tytön poskeen avautui haava. Verta roiskahti seinälle ja Johanneksen kasvoille. Hän ehti hätiin ja potkaisi lintua kaikin voimin päähän. Se kiljahti.

Siipensä loukannut nousi ylös yhtä aikaa tytön kanssa. ”Pidättele sitä!” tyttö huusi. Johannes hyökkäsi käsirysyyn olennon kanssa. Se ei ollut viisasta. Se upotti hirmukyntensä hänen valmiiksi haavoittuneeseen mahaansa. Tyttö latasi haulikon haulikon ja ampui olentoa päähän juuri kun se oli viiltämässä maassa makaavan Johanneksen kurkun auki. Sen nokka vääntyi muodottomaksi ja sen veriset höyhenet pöllähtivät ilmaan.

Kaikki kolme makasivat maassa verisen mössön keskellä. Vesi huuhtoutui punaiseksi.

Johannes kohottautui hitaasti istumaan. Hän tunsi hyvin selvästi kaikki haavansa. Tyttö istui häntä vastapäätä ja nojasi käytävän kiviseinään. Hänen kasvonsa olivat verestä punaiset ja hänen olkapäästään valui vuolaasti verta.

”Mitä tapahtuu, jos vuodamme kuiviin?” Johannes kysyi heikosti.

”Meistä tulee tosi kuivia tyyppejä”, tyttö sanoi hymyttä, hengittäen raskaasti.

Johannes nielaisi. ”Nousevatko nuo vielä tuosta?”

”Varmaan jossain vaiheessa, kun kerran mekin nousimme.” Tyttö kohautti olkapäitään. ”Ainakin me hidastimme niitä ratkaisevasti.”

”Mitä ne tekisivät meille, jos saisivat meidät kiinni?”

Soihtu oli sammunut. Johannes ei nähnyt tyttöä, kuuli vain hänen äänensä pimeässä. ”Ne raahaavat sieluja kidutettaviksi. Sitä varten on paljon tyrmiä. Siellä voi joutua viettämään vuosia. En suosittele.” Hetken hiljaisuus. ”Minun täytyy varmaan vähän kouluttaa sinua. Harrastitko mitään kamppailulajeja?”

”En”, Johannes sanoi.

”Oletko ampunut aseella?”

”Olen”, Johannes sanoi. ”Kerran.”

Tyttö hymyili tietäväisesti. ”Oliko se sen arvoista?”

”Ei”, Johannes mutisi.

He nostivat soihdun ylös ja sytyttivät sen uudelleen. Tyttö riisui takkinsa ja repäisi sen alla olevan puseron helmasta suikaleen. Johannes sitoi sen hänen olkapäänsä haavan ympärille niin tiukasti kuin osasi. Sitten he jatkoivat matkaa käytävää pitkin.

”Miten olisit pärjännyt noille yksin?” Johannekselle juolahti mieleen. ”Olisit tullut silvotuksi.”

”Olen tullut muutaman kerran”, tyttö sanoi. ”Mutta ne eivät olisi päässeet yllättämään minua, jos minun ei tarvitsisi keskittyä sinusta huolehtimiseen.”

”Miksi sitten keskityt? Olisit jättänyt sen vanhan miehen oman onnensa nojaan kahdesti harkitsematta.”

”Hän oli vanha”, tyttö sanoi, katsoi Johannesta hymyillen toisella suupielellään ja iski silmää.

Viimein he tulivat perille. Käytävän seinässä oli suljettu metalliovi. Siinä oli avaimenreikä ja pieni, kaltereilla varustettu kurkistusikkuna. Johannes odotti, että tyttö kaivaisi esiin avaimen, mutta sen sijaan hän nostikin haulikon ja ampui lukon mäsäksi. Ovi vääntyi lähes sijoiltaan. Tyttö veti sen auki ja viittoi Johannesta menemään sisään.

Takana oli pieni kammio ja oviaukko, joka johti jonkinlaiseen keittiöön. Tyttö napsautti katon halogeenivalon ja seinässä olevan patterin päälle ja veti oven niin kiinni heidän perässään, kuin se suostui rikkoutuneena sulkeutumaan. Kammiossa oli patja, pölyinen kirjahylly ja säpäleiksi hakattua elektroniikkaa: pakastin, hella, mikroaaltouuni. Seinällä roikkui pistooleja, toinen haulikko, rynnäkkökivääri ja jopa vanhanaikainen Thompson-konepistooli. Johannes katseli hämmentyneenä ympärilleen. Tyttö alkoi puuhailla jotain keittiössä ja käveli ympäriinsä tavaroita keräillen.

”Mikä paikka tämä on?”

”Minun luolani”, tyttö vastasi.

”Pitääkö sinun hankkia joka kerta uusi ovi, kun tulet tänne?”

Tyttö katsoi häntä murhaavasti. ”Minulla oli avain, mutta hukkasin sen vähän aikaa sitten. Se sattui sopivaan aikaan. Minun täytyy etsiä uusi tukikohta, nyt kun lukko on murrettu, ja niin ollen minulle ei koidu harmia, vaikka saat tietää tämän paikan sijainnin.”

Johannes naurahti. ”Pelkäätkö, että teen tänne rynnäkön? Nyt ainakin tiedän, mitä aseistukseesi kuuluu.” Hän heilautti kättään aseiden suuntaan.

”Voisit kavaltaa sen sijainnin kidutettuna”, tyttö sanoi.

”Eivätkö nuo toimineet?” Johannes kysyi osoittaen hajotettuja laitteita.

”Ne olivat täällä ennen minua.”

Johannes pudisti päätään. ”Miksi ihmeessä täällä on tällainen paikka? Kuka sen on rakentanut viemäriverkostoon maan alle?”

”Kuten sanoin, minua eivät kiinnosta asioiden alkuperät”, tyttö totesi. Hän alkoi tyhjentää lipastoa patruunoista.

”Miten oikein aiot kantaa nuo kaikki?” Johannes kysyi nyökäten asetelineeseen.

”Väärin. Kysymys kuuluu…” Tyttö käveli Johanneksen luo ja halasi häntä kuin rakastettuaan. ”…miten sinä aiot kantaa ne kaikki?”

* * *

Johannes heräsi haavojensa jomotukseen. Hän makasi ilman paitaa tytön kammiossa pölyisellä patjalla. Hän katsoi rintaansa. He olivat pyyhkineet veren pois, mutta haavat näyttivät silti kaameilta. Ne olivat osin umpeutuneet. Rosoiset reunat kuvottivat Johannesta.

Tyttö istui jakkaralla keittiön ovensuussa rassaten haulikon piippua. Kun hän huomasi Johanneksen olevan hereillä, hän hymyili. Hänen takkinsa roikkui naulassa. Hän oli vaihtanut olkapäänsä siteen uuteen ja sitonut sen tällä kertaa ajan kanssa.

”Miten pärjäät?” Johannes kysyi.

Tyttö kohautti ehjää olkapäätään. ”Kyllä tämä tästä.”

Johanneksesta tuntui hyvältä nähdä vaihteeksi jotain kunnon valossa. Tyttö ei näyttänyt aivan niin kauniilta, kun hänet näki kunnolla. Hämärän verho antoi hänelle kutkuttavaa salaperäisyyttä – kun sen riisui, hän näytti hivenen arkisemmalta. Hänen vasemman poskensa poikki kulki pitkä, punainen haava.

”Kauanko voimme viipyä täällä?”

”Ei täällä yleensä kukaan käy nuuskimassa. Hyvällä tuurilla saamme ottaa aikamme ja lähteä, kun olemme vähän paremmassa kunnossa.” Tyttö tuhahti. ”Huonolla tuurilla joku repäisee tuon oven sijoiltaan hetkellä minä hyvänsä ja meidän täytyy ottaa jalat allemme.”

”Minne sitten menemme?”

”Jatkamme näitä käytäviä pitkin. Jos emme löydä toista kammiota, jonka voi lukita, meidän täytyy laskeutua alas katakombeihin. Siellä on paljon hautoja, jotka voi sulkea sisältä käsin. Niissä vain on se ongelma, että ne pitää ensin raivata tyhjäksi edellisistä vuokralaisista. Otamme mukaan vain aseet ja panokset.”

”Onko sinulla täällä lainkaan ruokaa? Tai edes juotavaa? Minun on nälkä”, Johannes valitti.

”Niin minunkin. En ole syönyt kuukausiin.”

”Voiko käytävän vettä juoda?”

”Ei, se on myrkyllistä. Se tuhoaa sisuskalusi.”

Johannes kirosi. ”Miksi kaiken pitää olla täällä niin pirun vaikeaa?”

”Se on kai helvetin tarkoitus.”

Heillä kuitenkin oli sen verran onnea, että he saivat viettää kaksitoista tuntia rauhassa kammiossa. Sen jälkeen kumpikin tunsi edelleen olonsa kipeäksi ja kummankin raajat liikkuivat vähän jäykästi, mutta he olivat samaa mieltä siitä, että odottaminen oli hermostuttavaa ja että olisi parempi toimia ensin kuin tulla yllätetyksi.

”Kun olemme tuolla”, tyttö neuvoi, ”ammu ensin ja kysy sitten. Ei ole niin väliä, vaikka ampuisit vahingossa jotakuta ystävällismielistä. Anteeksi voi pyydellä myöhemmin. Pahempi on, jos jätät ampumatta jotakuta, joka ei ole niin ystävällinen.”

Tyttö oli löytänyt jostain vanhan urheilukassin, joka oli kulunut täyteen reikiä. Tyttö otti haulikon, antoi rynnäkkökiväärin Johannekselle ja tunki loput aseet kassiin. Se tuli täyteen, mutta vetoketju saatiin juuri ja juuri kiinni. Johannes heilautti kassin selkäänsä. Se painoi osapuilleen kaksikymmentä kiloa. Sen kantaminen ei ollut ihan helppoa hänen kunnossaan, mutta hän teki sen urheasti.

He sytyttivät soihdun, sammuttivat valot ja menivät ulos käytävään.

Käytävässä heitä odotti kaksi miestä. Heidän kasvonsa oli maalattu vihreällä sotamaalilla. Heillä oli maastokuvioiset puvut, mustat hikinauhat ja rynnäkkökiväärit. Nähdessään Johanneksen ja tytön astuvan esiin nurkan takaa he selvästi hämmästyivät. Sanaakaan sanomatta Johannes ja tyttö kohottivat aseensa, poistivat varmistimet ja ampuivat miehet maihin.

”Nuo olivat pahiksia”, tyttö sanoi. ”Tule, juostaan.”

Kun he juoksivat pois, tyttö katsoi Johannesta arvioiden. Hänen silmänsä tuikkivat ja hänen suupielensä vääntyivät ihailevaan hymyyn. Johannes ei ehtinyt keskittyä siihen, mutta hänelle tuli siitä varsin itsevarma ja ylpeä olo.

Tie katakombeihin oli paljolti samanlainen kuin viemäriverkosto oli kaikkialla muuallakin: yksitoikkoinen, pimeä ja uhkaava. Veden hiljainen liplatus ja heidän ahtaissa käytävissä kaikuva hengityksensä olivat omiaan vahvistamaan ahtaan paikan kammoa.

”Tästä näin”, tyttö neuvoi ja osoitti pimeään käytävään. Edestäpäin kuului veden jyrinää.

He hidastivat vauhtiaan. ”Varo askeleitasi”, tyttö mutisi. Soihdun valo tuntui hyvin riittämättömältä.

He laskeutuivat uudet tikkaat maan syvyyksiin, pitemmät kuin ne, joita pitkin he olivat tulleet viemäreihin. Ilman kosteus vahvistui niin, että Johannes tunsi kasteen ihollaan. Se kutitti epämiellyttävästi hänen haavojaan. Hänen kenkänsä ja lahkeensa olivat likomärät. Asekassin hihna hiersi hänen olkapäätään sen liikkuessa edes ja taakse. Tikkaat veivät kammioon, jossa vesi ei virrannut. Ilmassa haisi home ja mädäntynyt liha. Veden jyrinä kajahteli jostain kiviseinien sisältä. Katto oli hieman korkeammalla kuin aiemmin, mutta täällä vesi ei virrannut vain pienessä urassa, vaan täytti koko kammion lattian. He kahlasivat polviaan myöten mustassa, jääkylmässä vedessä. Se tuntui hyvin raskaalta. Jalkojen liikuttaminen sattui ja oli työlästä.

”Eihän täällä ole...” Johannes kuiskasi ja hengitti hiljaa. Hän ei pitänyt siitä, miten kovalta hänen äänensä kuulosti kaikujen takia. Hän ei pitänyt siitä, miten kauas sen täytyi kuulua.

”Mitä?”

”Lisää hirviöitä? Veden alla?”

”Pelottaako sinua?” Tyttö naurahti. ”Piraijat eivät ole mitään noihin ylös jääneisiin verrattuna.”

”Riippuu kai piraijoista”, Johannes mutisi.

He kahlasivat eteenpäin. Kammio johti matalampaan käytävään, jonka varrella oli rautaovia. Niistä jokaiseen oli kaiverrettu koristeellisia kuvioita, mutta niistä oli vaikea saada selvää. Johannes oli näkevinään niiden esittävän jonkinlaisia olentoja, jotka eivät lainkaan muistuttaneet ihmisiä. Oli vaikea sanoa, mikä oli siipi ja mikä lonkero tai syöksyhammas.

”Keitä tänne on haudattu?”

”En tiedä”, tyttö mutisi. ”Erilaisia olentoja.” Hän kiskoi ovia järjestelmällisesti löytääkseen jonkun, joka olisi ollut auki tai helposti avattavissa. Vähän ajan päästä he löysivät oven, joka oli kyllä lukossa, mutta joka avautui tuuman verran ketjun antaessa periksi sijoiltaan. He ampuivat sen rikki ja syöksyivät sisään pyssyt ojossa.

Hetken he luulivat, että heitä oli onnistanut ja että hautaholvissa ei olisi ketään. Heidän soihtunsa oranssi hehku heijastui veden mustasta, hiljaa liplattavasta pinnasta. Sitten sen keskellä lepäävän suuren, kivisen sarkofagin kansi alkoi kääntyä sivuun naristen.

Tyttö ei haaskannut aikaa. Hän loikkasi ketterästi siirtyvän kivikannen päälle, tähtäsi haulikolla sarkofagiin sisään ja ampui täyslaidallisen. Sisältä kuului kaameaa örinää. Johannes näki kolmen... ulokkeen kiemurtavan esiin ja kietoutuvan tytön nilkkojen ympärille.

”Varo!” Johannes kiljaisi ja ampui ajattelematta rynnäkkökiväärillä kaksi yksittäislaukausta lonkeroita kohti. Ne kajahtivat paljaassa kivikammiossa niin kovaa, että Johanneksesta tuntui kuin häntä olisi läimitty korville. Hänen onnekseen luodit eivät naarmuttanut tyttöä, mutta ne eivät osuneet hirviöönkään. Tyttö vedettiin nurin ja hän kaatui veteen selkä edellä. Johannes vaihtoi rynnäkkökiväärinsä sarjatulelle ja räiski hirviötä kohti.

Sarkofagin kansi putosi veteen – hyvä puoli oli se, että se ei pudonnut tytön päälle – ja esiin ryömi harmaa olento, jonka nahka oli repaleinen ja jolla oli valtava, löysähuulinen suu täynnä pienenpieniä, sahalaitaisia hainhampaita, ja jolla oli ainakin tusina  pitkää ja paksua, nykien liikkuvaa lonkeroa. Johannes ei nähnyt silmiä. Lonkeroiden keskellä erottui kaksi ohutta käsivartta, jotka näyttivät aivan liian heikolta raahaamaan valtavan lihamassan ylös sarkofagista.

Johannes tulitti. Suuliekki valaisi kammiota soihdun pudottua veteen ja sammuttua. Lonkerot loivat silmänräpäyksittäin vaihtuvia varjoraitoja seinille. Johannes tunsi voivansa pahoin. Kudit loppuivat. Hän laskeutui kyyryyn ja alkoi vaihtaa lipasta. Nouse jo ylös sieltä, hän käski tyttöä ajatuksissaan. Hirviö murisi matalalla äänellä ja ryömi ulos haudastaan. Älä kuole. Älä jätä minua yksin tänne.

Johannes kuuli loiskuntaa, kun lonkerot lävistivät veden pinnan. Hän tunsi sen lainehtivan jaloissaan. Hän sai uuden lippaan paikoilleen ja jatkoi tulittamista. Suuliekki paljasti, että lonkeroiden lomassa käveli lisää hahmoja, ihmismäisiä, jotka lähestyivät häntä. Johannes ei tiennyt, montako niitä oli. Hän näki ne vain epämääräisinä varjoina. Hän toivoi, että oli vain kuvitellut, mutta tiesi, että oli parempi varautua siihen, että ne olivat todellisia.

Ne olivat todellisia ja niillä oli tuliaseet. Luodit lävistivät Johanneksen. Olisimme voineet valita paremmankin kammion, hän ajatteli kaatuessaan veteen. Se oli jäätävän kylmää. Hän tunsi sen sulkeutuvan kasvojensa ympärille. Hän näki vain mustaa.

Kului hetki. Kylmä viilsi, hänen haavansa jyskyttivät ja hänen aivonsa huusivat happea, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Sitten raskaat, kovat, luisevat kourat tarttuivat häneen tiukoin ottein.

Ja sitten hän näki oranssin hehkun. Ja heti sen perään hän tunsi kuumuuden polttavan kasvojaan, tunsi veden lämpiävän, tunsi lämmön huuhtelevan vartaloaan. Kuin aurinko olisi noussut hänen vieressään. Hehku pyyhki pimeää tilaa hänen yläpuolellaan. Kourien otteet irtosivat hänestä. Hän kellui lämpimässä vedessä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi liuennut siihen.

Viimein hän tunsi tunnon palaavan jäseniinsä, ja tuskaa ja kauhua vastaan kamppaillen hän pakotti päänsä vedenpinnan yläpuolelle. Melkein samaan aikaan oranssi valo katosi. Hautakammiossa kaikui hirvittävä korina ja outo sihinä. Se oli ääni, joka grillistä kuului kun kuumaan rasvaan laski kyljyksen.

Joku sytytti taskulampun ja Johannes näki hänet. Se oli ihmispoika, ehkä kahdenkymmenen, mustatukkainen ja pitkä, hujoppi, pukeutunut rikkinäisiin farkkuihin ja mustaan huppariin. Hän seisoi kyyryssä, hartiat lysyssä kantamansa liekinheittimen painosta.

Poika katsoi Johannesta tylsin silmin. Hän näytti väsyneeltä ja piittaamattomalta. Hän käänsi liekinheittimen suuttimen Johannekseen päin sanaakaan sanomatta.

”Hei, älä!” Johannes kirkaisi. ”Minä olen hyvien puolella!”

Poika tuijotti häntä. ”Mitä helvettiä?”

Johannes mietti aivan samaa. ”Tai siis, tarkoitan... Minä en ole noiden hirviöiden kanssa.” Hän viittoi taskulampun valaisemaan kasaan mustiksi kärventyneitä, liikkumattomia, savuavia lonkeroita. ”Minä taistelin niitä vastaan kun sinä tulit.”

”Otit pikemminkin niiltä turpiisi.” Poika tuhahti mutta heitti kuitenkin liekinheittimen selkäänsä ja ojensi kätensä. Johannes tarttui siihen kiitollisena ja antoi pojan vetää itsensä pystyyn.

”Minä olen Johannes.”

”Minä olen Tapani”, poika vastasi. Johannes hämmästyi sitä. Hän oli kulkenut tytön kanssa jo hyvän tovin, eikä tämä ollut vieläkään kertonut nimeään. ”Näytät vähän siltä, että olet joko ollut vankina tai uusi täällä.”

”Jälkimmäinen”, Johannes sanoi. ”Hei... Minulla oli tyttö... täällä mukana. Tai oikeastaan minä olin hänen mukanaan. Hän on tuolla... jossain vedessä. Ethän... kärventänyt häntäkin?”

”Täällä oli neljä ihmisen näköistä otusta lonkeropahiksen lisäksi”, Tapani sanoi kuivasti.

”En tiedä, montako vihollisia oli.”

”No se selviää kohta.” Tapani kahlasi sarkofagin luo ja tähtäsi taskulampulla veteen. Johannes nojasi kammion limaiseen kiviseinään ja piteli vatsaansa. Seisominen tuotti vaikeuksia, kun vuoti verta sitä tahtia, mitä Johanneksen haavoista pursui.

Tapani pisti vapaan kätensä veteen ja veti tytön sieltä ylös. Tämä haukkoi henkeä ja pärski. ”Onko tämä hän?”

”Joo”, Johannes vastasi helpottuneena. Tyttö näytti olevan kunnossa, joskin hänen ihonsa oli aivan valkoinen ja huulet vaaleansiniset. Hänen pilottitakkinsa näytti hyvin raskaalta imettyään paljon vettä.

”Etsittekö suojapaikkaa?”

”Kyllä”, Johannes sanoi. ”Tarkoitus oli raivata tämä, mutta se osoittautui odotettua hankalammaksi.”

”Te tarvitsisitte liekinheittimen”, Tapani totesi. Hetken aikaa Johannes kuvitteli houreisesti, että poika tarjoutui antamaan omansa heille. Sitten hän tuli järkiinsä. Tapani pisti tupakaksi. Hänellä oli taskussaan hopeinen sytytin.

”Etsitkö sinäkin turvaa? Pitäisikö meidän... lyöttäytyä yhteen?”

”Pitäisi”, Tapani sanoi ja puhalsi savutuprauksen kammion valmiiksi huonolaatuiseen ilmaan. ”Mitä isompi porukka, sen enemmän aseita jaksamme kantaa mukana. Ja jos joku jää kiinni, on isommat mahdollisuudet että joku muu ehtii juosta pakoon.”

”Kyynistä”, Johannes mutisi.

”Taidat tosiaan olla tosi uusi täällä.”

”No joo...”

”Mikä oli syntisi?” Tapani katsoi, miten tyttö nojasi sarkofagin jäänteisiin ja riisui märkää takkiaan hengittäen raskaasti.

”Murha”, Johannes mutisi.

”Joo”, Tapani vastasi. ”Niin minunkin. Useimmat täällä ovat harhateille ajautuneita, ihan tavallisia ihmisiä, jotka tekivät yhden henkirikoksen. Okei, olen tavannut myös joitakin, jotka eivät olleet tappaneet ketään, mutta heistä en yhtään ihmettele, että joutuivat tänne.”

”Erotteleeko Jumala murhan ja tapon perusteella sielut toisistaan?”

”Hah”, Tapani naurahti, vielä kyynisemmin jos mahdollista. ”Tapasin kerran neljätoistavuotiaan tytön, jota oli koko hänen elämänsä ajan kohdeltu kuin roskasäkkiä. Hän oli jostain arabimaasta, slummista. Joku sheikki oli määrännyt hänet otettavaksi kiinni hänen poikansa himojen tyydyttämistä varten. Tyttö pakeni ja puukotti jotakuta mennessään. Sitten hänet otettiin kiinni ja hirtettiin ja arvaa minne hän joutui? Tänne näin.”

Johannes oli oksentaa.

”Maailmankaikkeus ei ole ihan reilu paikka”, Tapani mutisi ja heitti tupakantumpin veteen. ”Kysymys ei ole oikeudenmukaisuudesta vaan pilkunviilaamisesta. Täällä sitä joutuu kasvokkain kristinuskon periaatteiden kääntöpuolen kanssa. Eläessäni toivoin, että Raamattu olisi valhetta. No, se ei ollut. Tai ainakaan kokonaan.”

Tyttö näytti saaneen itsensä koottua. Hän kääntyi heihin päin kädet lanteillaan. Haulikko oli jäänyt jonnekin mustan veden pohjaan. ”Liittoutumista keskustellaan minun kanssani. Tuo” - hän viittasi Johannekseen - ”minä vain raahaan häntä mukanani.”

”Tahdotko jatkaa yksin?” Tapani kysyi.

Tyttö katsoi Johannekseen. ”Hän on kyllä tehnyt hyvää työtä painavien laukkujen kantamisessa.”

Johannes kurtisti kulmiaan. Hän tiedosti äkkiä osien vaihtumisen. Tyttö oli aseeton ja hän seisoi liekinheittimellä varustautuneen, ilmeisesti puolellaan olevan pojan vierellä. ”Entä jos en tahdo enää jatkaa sinun kanssasi? Et ole tarkkaan ottaen ollut ihan kiltti minulle. Ammuit minua haulikolla etkä luota minuun sen vertaa, että kertoisit nimeäsi.”

”Mutta sait siitä tärkeän opetuksen!”

”Hän ampui sinua?” Tapani kysyi katsoen Johannesta järkyttyneen näköisenä.

”Metrin päästä”, Johannes sanoi ja osoitti reikiä vaatteissaan ja haavoja käsivarsissaan.

”Ja seuraat silti häntä?”

”Johannes, kuuntele minua”, tyttö sanoi vakaasti, katsoen poikaa silmiin. Hän näytti äkkiä hyvin väsyneeltä ja hänen tukkansa tippui vettä. ”En ehkä ole ollut kiltti, mutta kuten olet huomannut, täällä ei ole varaakaan siihen. Ainut asia, jonka perusteella täällä tulee arvioida ihmisiä, on se, miten hyvin he ovat aseistautuneet. Ja sen, onko heillä tarpeeksi sisua vetää liipaisimesta. Hyväntahtoisuus on toki hieno juttu, mutta kysy itseltäsi, onko sinulla siihen varaa juuri nyt?”

Johannes tiesi äkkiä, että jatkaisi tytön mukana kaikesta huolimatta. Hän ei tiennyt oikeastaan, miksi. Tapani vaikutti houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta Johannes ei osannut väittää tytölle vastaan. Oliko hän ihastumassa tähän? Ehkä jollain tasolla. Johannes muisti edelleen kauniin Stellan, joka oli tappanut hänet, ja Amandan, joka oli toivon mukaan jäänyt henkiin. Johanneksella ei ollut mitään syytä odottaa näkevänsä kumpaakaan heistä uudelleen. Hän oli sinkku, mikäli helvetissä oli sellaisia käsitteitä.

”Voisimme ottaa Tapanin mukaan”, Johannes sanoi.

”Miksi? On parempi liikkua mahdollisimman pienessä porukassa.”

Johannes toisti päinvastaista todistavat syyt, jotka Tapani oli juuri esittänyt. Tyttö vain tuhahti vastaukseksi.

”Mikset sitten liiku yksin?” Tapani kysyi.

Johannes odotti tytön vastaavan kipakan nasevalla heitolla, mutta tämä ei sanonutkaan mitään. Tyttö  kahlasi Johanneksen luo ja nosti heidän aselaukkunsa vedestä. ”Nämä pitää tarkistaa”, hän sanoi. ”Jokin niistä saattaa vielä toimia.” Hän katsoi Johannekseen. Poika näki käskyn tytön silmissä, vaikka tämä ei sanonut mitään. Hän nosti laukun olkapäälleen. Se tuntui paljon raskaammalta kuin aiemmin.

”Joka tapauksessa, voimme käydä tämän keskustelun kun olemme sulkeneet ja varmistaneet huoneen”, tyttö totesi.

He salpasivat oven kiväärillä. Tapani onnistui sytyttämään uuden soihdun, niin että huone täyttyi pehmeällä tulenvalolla. Vedessä makasi kärventyneitä raatoja, jotka he raahasivat kasaksi kauemmas käytävään, paikkaan josta ei heti näkisi missä kammiossa verityö oli tapahtunut. Sitten he nostivat sarkofagin painavan kannen takaisin paikoilleen, jotta heillä olisi kuiva alusta. He käyttivät sitä aseiden tarkistamiseen. Niistä kaikki olivat märkiä, mutta vain Tommygun ja yksi pistooleista olivat vahingoittuneet. Muilla pystyi ampumaan siinä missä ennenkin. He kuivasivat ja öljysivät ne niillä vähillä välineillä, mitä heillä oli mukana, ja palasivat sitten polttavimpaan aiheeseen.

Keskustelu tosin oli hyvin lyhyt siitä eteenpäin.

”Hyvä on”, Tapani tuhahti tytölle. ”Jos haluat olla hankala, siitä vain. Minä pärjään omillanikin.” Johannekselle hän lisäsi: ”Sinua käy sääliksi”, ja sitten hän marssi tiehensä.

”Liekinheittimestä olisi ollut hyötyä”, Johannes totesi.

”Mikäli tahdot, voimme mennä hänen peräänsä, ampua hänet alas ja viedä sen”, tyttö vastasi.

”Ei!” Johannes huudahti, puolittaen peläten että tyttö samantien tekisi juuri niin. Tämä ei kuitenkaan liikkunut. Johannes huokaisi helpotuksesta. ”Kuule, mikä sinua oikein vaivaa? Et suostu paljastamaan mitään itsestäsi ja ilmeisesti kohtelet, et vain minua, vaan kaikkea kohtaamaasi vain maalitauluna.”

Tytön ilme oli erilainen kuin aiemmin. Johannes tajusi järkyttyneenä, että se oli surullinen. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja jatkoi aseiden lataamista. Johannes seisoi tuijottaen tämän märkää tukkaa aukoen avuttomasti suutaan. 

Eikö tällaisesta olisi pitänyt päästä eroon, kun kuolee? hän ajatteli katkerasti. Hän ei halunnut satuttaa enää ketään.

”Hei, kuuntele nyt!” Johannes yritti pahoitellen. ”Minä vain... Meinaan siis, että voisit joskus... Tai siis...” Täytyihän tytönkin taustalla olla jokin hirvittävä tarina. Varmaan jotain paljon pahempaa kuin Johanneksella. Jonkinhan oli täytynyt tehdä tytöstä niin kyynisen ja kylmän. ”Minä olen pahoillani, okei?” Hän käveli tytön luo ja empi hetken. ”Tämä vain on niin vaikeaa.” Hän laski kätensä tytön olkapäälle.

Tyttö sähähti ja vetäytyi kauemmas. ”Minä en kaipaa sinun sääliäsi”, hän ärähti. Hän katsoi Johannesta vihaisesti kosteiden suortuviensa takaa kipinöivin silmin.

”Yritä nyt ymmärtää, miten minä oikeasti ajattelen”, Johannes vastasi kipakasti. ”Ei se ole sääliä.”

”Vaan? Myötätuntoa?” Tyttö sylkäisi sanat suustaan. ”Minä en kaipaa sitäkään. Koska sitä ei ole olemassa.”

”Ei myötätuntoa.” Johannes nielaisi. ”Minusta tuntuu, että olen ihastumassa sinuun.” Luoja häntä auttakoon, mutta se oli totta. Ottaen huomioon, että tyttö oli ilmeisen täydellinen sekopää, jonka toimissa ei ollut mitään järkeä, Johanneksen tunteet olivat niin epäloogisia kuin mahdollista. Mutta ne tunteet hänellä oli siitä huolimatta, ja hän tunnisti ne vähitellen.

Johannes tajusi, että tytöllä ei enää ollut korkokenkiään, ja oli sen takia vähän lyhyempi. Ehkä sekin vaikutti tapaan, jolla Johannes tämän näki. Hän näki nyt tämän muurien läpi, haavoitetun sielun sisimpään. Kauanko tyttö oli torjunut kaiken kontaktin ampumalla sitä haulikolla? Ja mikä tärkeämpää, mikäli Johannes yrittäisi halata tyttöä, saisiko hän haulikuuron naamaansa?

Johannes otti riskin. Tyttö ei ampunut häntä, mutta puri häntä kädestä. Melko kovaa. Johannes huudahti ja kaatui istualleen veteen.

Tyttö katsoi häntä ja hänen kohollaan pitämäänsä kättä, jossa hampaanjäljet näkyivät selvästi peukalon ja etusormen välissä. Johanneksen täytyi näyttää todella hassulta, märkänä ja loukkaantuneena ja käsi purtuna, sillä tyttö ensin tirskahti ja alkoi sitten todella nauraa. Se oli käheää, lähes äänetöntä naurua, johon tyttö melkein tukehtui, mutta silti se kuulosti hyvältä tässä kolhossa paikassa. Johannes liittyi nauruun heikosti hekottaen.

Hän yllättyi melko täydellisesti, kun tyttö hyppäsi hänen päälleen kaataen hänet melkein kokonaan veden alle ja suuteli häntä tulisesti suulle. Suudelma oli niin raju, että Johannekseen sattui. Tuntui, kuin tyttö ei olisi halunnut päästää häntä ollenkaan menemään. Johannes tapaili kömpelösti käsillään tukea jostain, etteivät he molemmat painuisi pinnan alle. Hän sai toisella kädellään otteen pohjasta ja halasi tyttöä toisella.

Kun tyttö viimein vetäytyi kauemmas, hänen kätensä etsi veden alta Johanneksen jalkovälin. Tyttö virnisti kiusoittelevasti ja nipisti kevyesti. Johannes tunsi poskiensa kuumottavan. Jostain syystä myös hänen otsaansa kuumotti voimakkaasti, kuin hän olisi palelluttanut sen jossain välissä.

”On neitsyitä”, tyttö kuiskasi, ”ja niitä, jotka eivät enää ole neitsyitä...” Hänen virneensä levisi yhä. ”Ja sitten on niitä, jotka ovat tehneet sen helvetissä.”

He eivät kuitenkaan rakastelleet. Se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että he arvioivat hieman väärin unentarpeensa. He nukahtivat sarkofagin kannelle sylikkäin.

* * *

”Meidän pitää etsiä jokin kuivempi paikka”, Johannes lausui ääneen totuuden.

”Jotain, jossa on pehmeää”, tyttö lisäsi.

”Olisiko se mahdotonta?”

”Toisessa hautaholvissa voi olla pehmustettu ruumisarkku. Olen nukkunut niissä ennenkin.”

”Tämän kanssa siis oli vain huonoa tuuria?”

”No, mahdollisuudet ovat aika lailla puolet ja puolet. Ainakin tänne pääsi sisään.”

”Olisi ehkä ollut parempi, jos emme olisi päässeet.”

Tyttö vilkaisi ympärilleen. ”Emme voi jäädä tänne. Kunpa löytäisimme paikan, jossa lattia ei tulvi.”

Johannes nyökkäsi. He pakkasivat aseensa ja palasivat pimeään käytävään. Vesi tippui jossain kaukana. Kaiut toivat heidän korviinsa karmeaa murinaa, mutta siitä piittaamatta he kahlasivat eteenpäin, kunnes löysivät toisen oven, jonka sai kiskottua auki.

Sen takana oleva huone oli lattiasta kattoon täynnä hiljaa sykkivää, vihreän homekarvan peittämää, limaista massaa. Tuntui, kuin he olisivat katsoneet ummehtuneen sademetsän tuntemattomia, kasvitieteen lakeja uhmaavia lajeja - tai jättimäisen hirviön mahan ruoansulatusta. Pahoinvointisina he sulkivat oven ja koittivat seuraavaa.

Se oli täynnä kultaa.

Johannes ja tyttö tuijottivat valtavia kasoja kultakolikoita, kultakoruja, kulta-astioita, kultapatsaita, kullattuja aseita ja haarniskoita ja jopa kirjoja kullatuissa kansissa. Ne kaikki kimalsivat punaisina soihdun liekkiä heijastaen. Johannes sattoi kuulla aarrekammion hiljaisen kuminan.

”Voiko koko maailmassa olla näin paljon kultaa?” Johannes kysyi hiljaa.

”Se on ansa”, tyttö mutisi. ”Täällä täytyy olla jonkinlainen vartija.”

He katselivat ympärilleen. Kammio ei ollut suuri, he näkivät sen takaseinän. Siihen oli kaiverrettu kultakohokuvin kuvioita oudoista olennoista. Ketään ei näkynyt.

”Otetaanko riski? Olemme pärjänneet ihan hyvin tähän mennessä”, Johannes totesi.

”Pienellä avustuksella”, tyttö myönsi. ”Mutta koitetaan. Täällä on ainakin kuivaa.”

He menivät sisään. Seinillä oli koko joukko soihtuja, jotka loimahtivat heti liekkiin, kun he koskettivat niitä omallaan. Ovella oli oma lukkonsa, jonka sai kiinni sisältäpäin. He lukitsivat sen ja tutkivat aarrekasat.

”Hei”, tyttö sanoi melkein heti. ”Tules katsomaan.”

Kolikkokasassa makasi kokonainen, kultahaarniskaan puettu luuranko. Sen kallossa kasvoi käyrät sarvet.

”Vartijamme?” Johannes kysyi, yrittäen pitää pelon poissa äänestään.

”Ehkä”, tyttö vastasi, ”tai vartijan uhri. Joka tapauksessa parempi olla varma. Tuki korvasi.” Johannes ehti juuri ja juuri nostaa kätensä korvilleen, kun tyttö posautti haulikolla luurangon selkärangan katki kaulan kohdalta ja potkaisi irronneen kallon toiselle puolelle huonetta. Pamaus kajahti pienessä tilassa niin kovaa, että Johannes tunsi korviansa jomottavan.

Sitten he totesivat, että huoneen seinillä oli raskaita, pölyisiä seinävaatteita. He ottivat ne alas ja raivasivat lattialta tilaa, johon levittivät ne ja kävivät makuulle. Vaikka he olivat juuri nukkuneet jonkin aikaa, he nukahtivat pian uudelleen, toistensa ruumiinlämmön ja pehmeän alustan väsyttäminä.

Kun Johannes heräsi, hänellä oli pitkästä aikaa hyvä olo, lukuunottamatta outoa kuumotusta otsassaan. Tyttö oli yhä unessa hänen sylissään. Soihdut paloivat edelleen. He tarvitsisivat niitä lisää. Kunpa heillä olisi sähkövalo! Johannes kaipasi muitakin mukavuuksia. Hän mietti, mahtaisiko koskaan enää edes nähdä jääkaappia, saati sitten tietokonetta.

Ajatus lähes nauratti. Hän saattoi kuvitella mesekeskustelun. ”Moi, oon nyt tääl helvetissä...”

Hän hautasi kasvonsa tytön tukkaan. Se oli vähitellen kuivunut, mutta ei vielä aivan kokonaan. Se tuoksui ummehtuneelle ja hikiselle, mutta Johannes ei välittänyt. Hän mietti, mille mahtoi itse haista.

Tyttö ynähti hiljaa. Johannes silitti hänen kylkeään. Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Johannesta. Soihtujen punainen valo kuvastui hänen silmistään.

”Miten sinä päädyit tänne?” tyttö kysyi hiljaa.

Johannes ei oikein osannut kertoa. Tyttö oli hetken vaiti ja jatkoi sitten: ”Noin herkkä ja tavallinen poika... Mitä sinä muka saatoit tehdä ansaitaksesi paikan täältä?”

”Minä tapoin jonkun”, Johannes tunnusti.

”Jonkun tytön?”

”En!” Johannes kurtisti kulmiaan. ”Miksi sinä niin kuvittelet?”

”En oikein osaa sinua tekemässä murhaa mistään muusta syystä kuin intohimosta...”

Johannes nielaisi. ”Se johtui intohimosta.”

”Niinkö?” Tytön silmät laajenivat hieman.

”Ei! Tai siis, hei, ei se niin ollut! Minä...” Johannes tunsi olevansa kauttaaltaan punastunut. Se nolotti häntä. ”Minä en ole homo. Mutta yksi kaverini... kai... en tiedä. Se on monimutkaista.”

”Ja sinä tapoit hänet? Koska se oli monimutkaista?”

Johannes huokaisi. ”Niin... niin kai.”

Tyttö ei syyttänyt häntä, nyökkäsi vain vakavana. Ilmeisesti tällainen oli hänen mielenlaadulleen tavallista.

”Entä sinä?” Johannes kysyi. ”Miten sinä jouduit tänne?”

Tyttö mutristi huuliaan. ”En halua kertoa.”

”Ehkä myöhemmin?”

”Ei ehkä koskaan. Johannes, minä... Sinä et haluaisi kuulla sitä. Minä en halua satuttaa sinua... Minä en...”

Ennen kuin tyttö ehti sanoa sen enempää, Johannes tajusi että jokin oli vialla.

Luuranko oli poissa.

”Varo!” tyttö kiljaisi juuri silloin. Johannes kierähti sivuun ja nousi jaloilleen. Luuranko kohotti miekkansa ja sivalsi alas. Tyttö väisti viime hetkellä.

Luuranko seisoi huterin jaloin kultahaarniska kalisten. Se ei ollut saanut päätään takaisin. Sen luut valuivat verta vuolaana, punaten haarniskan ja lattian sen jalkojen alla. Verivanat valuivat miekan kiiltävää terää pitkin.

Kallo karjui raivokkaasti jossain toisella puolella kammiota, kun päätön luuranko kävi hyökkäykseen. Tyttö pysäytti sen varsin nopeasti haulikolla. Latinki rintakehään kaatoi sen selälleen. Tyttö latasi vikkelästi, kokenein ottein, ja ampui uudelleen. Luuranko sätki lattialla. Verta roiskui joka puolelle, myös tytön kasvoille. Johannes hapuili omaa asettaan ja tuli avuksi.

”Etsi kallo”, tyttö käski. ”Hajota se palasiksi.”

Johannes seurasi julmaa naurua, ja tajusi silloin jotain muutakin. Kolikoiden välistä kohosi sankkaa, vihreää savua, joka pyörteili kammion kattoa kohti. Soihtujen liekit vetelivät viimeisiään.

”Voi helvetti”, Johannes mutisi. ”Tämänkin kammion olisi voinut valita paremmin.”

Tyttö havaitsi saman asian. ”Nyt juostaan”, hän ilmoitti ja syöksyi ovelle. Hänen oli täytynyt olla varautunut johonkin tällaiseen, sillä avain löytyi nopeasti.

Ei tosin tarpeeksi nopeasti. Savu täytti äkkiä koko kammion. Johanneksen silmissä pimeni ja hän tunsi putoavansa syvyyteen.

Kun hän heräsi, hänet oli kahlittu kiinni kiviseen seinään raskailla metalliketjuilla. Joka puolella näkyi vain pimeää. Hänen jalkojaan särki, varsinkin nilkkoja. Metalli hiersi ihoa kipeästi. Hänellä ei ollut enää kenkiä eikä sukkia. Kylmät väreet kulkivat hänen lävitseen. Jossain kaukana kalisivat heikosti kaikuen muut ketjut, luultavasti muiden vankien.

Kuului raskas kolahdus ja jossain avautui ovi raolleen, heittäen lattialle Johanneksen viereen pitkän, sinisen valon kaistaleen. Johannes ei tiennyt, miksi joku kurkisti sisään hänen selliinsä, sillä ovi sulkeutui heti uudelleen synkästi jysähtäen ilman, että mitään kulki raosta sisään tai ulos. Mutta sen hetken aikana, kun oli vähän valoa, hän näki, ettei ollut umpinaisessa sellissä vaan isommassa tilassa, jossa oli paljon kaltereita, kiviseiniä ja ketjuja, mutta ei ilmeisesti yhtään ikkunaa. Hän ei nähnyt siellä ketään muuta, mutta oli tähän mennessä jo oppinut, että vaikka paikalla ei näkyisi ketään, se ei tarkoittanut, että ei olisi vaaraa. Tuntui pelottavalta olla aseeton.

Johannes ei tiennyt, miten kauan hän virui siinä selkä seinää vasten, jaksamatta liikkua. Hengittäminen otti koville, koska joka henkäyksellä hän tunsi kivun kyljissään ja raajoissaan. Aikaa oli mahdoton laskea. Tässä paikassa ei muutenkaan ollut päiviä ja öitä, joten Johanneksen sisäinen kello oli aivan sekaisin. Hän torkkui jonkin aikaa, mutta ei uskonut että sitä kesti kovin kauaa. Nukkuminenkin pelotti. Hän pelkäsi, että joku tulisi sisään ja herättäisi hänet satuttamalla.

Kun joku sitten tuli sisään, hän oli onnekseen hereillä. Ovi avautui ja aukkoon ilmestyi selkäpiitä karmiva siluetti. Sillä oli koko joukko karvaisia, monesta kohtaa nivellettyjä jalkoja, enemmän kuin hämähäkillä. Ihmismäisen vartalon olkapäistä kasvoi neljä tai kuusi repaleista lepakonsiipeä. Päätä kehystivät kiemuraiset sarvet, joita oli niitäkin monta, vähintään kuusi. Kädet pitelivät isoa, monisiimaista ruoskaa. Johannes nielaisi. Hän tunsi sydämensä hakkaavan. Sitten hän tajusi, että ruoskan lisäksi hirviö piteli jotakin muutakin kourissaan. Se raahasi pitkää ihmishahmoa.

Johannes käpertyi nurkkaan niin pieneksi kuin kykeni ja tuijotti kauhuissaan, miten olio käveli sisään monilla kuvottavan epätasaisista kohdista niveltyvillä raajoillaan, viskasi ihmisen lattialle, loi vihreänä välkähtävän silmäyksen Johannekseen ja lähti. Ovi kolahti raskaasti kiinni sen takana.

Ihminen mumisi hiljaa lattialta ääni kähisten. Johannes uskaltautui kömpimään lähemmäs.

”Tapani?”

”Kuka siellä?” poika köhisi.

”Johannes, muistatko? Oletko kunnossa?”

”Ne puhkaisivat keuhkoni”, Tapani sanoi ja veti väristen henkeä. ”Käännä minut selälleni.”

Johannes työnsi varovasti Tapanin ympäri. Tuntui oudolta, miten voimattomiksi hänen käsivartensa olivat menneet, vaikka vasta jonkin aikaa sitten hän oli raahannut ympäriinsä isoa kassia täynnä aseita.

”Mitä tapahtui?” Johannes kysyi.

”Kaasu loppui”, Tapani selitti pitäen sanojen välillä hengitystaukoja. ”Minulla oli varasto... Mutta se oli löydetty. Ne odottivat minua siellä. Niillä oli ylivoima. Niillä oli sellaiset... ketjut, joiden päässä oli pitkät piikit, ja ne kiinnittivät ne seinään ja...”

Johannes nielaisi. ”Älä, minä en taida haluta kuulla enempää. Onko sinulla kaikki ruumiinosat tallella?”

”Ei aivan”, Tapani mutisi. Johannes kiitti onneaan, että ei nähnyt pimeässä liikaa yksityiskohtia.

”Tarvitsetko jotain?” Johannes kysyi, vaikka hänellä ei ollutkaan antaa mitään. ”Hei?” hän lisäsi, kun Tapani ei vastannut. Ei reaktiota. Johannes laski kätensä pojan olkapäälle ja ravisti varoen. ”Juhuu?” Hän pelkäsi hetken, että Tapani olisi kuollut, ja muisti sitten, että asiat eivät toimineet enää aivan niin. Hän kyyristyi Tapanin viereen ja odotti.

Hän odotti oman arvionsa mukaan ehkä tunnin tai muutaman. Sitten ovi kalahti jälleen auki ja monijalkainen demoni palasi. Se käveli sisään ja kiersi Johannesta hitaasti. Ovi jäi auki sen takana. Sininen valo valaisi hieman sen käsivarsien ja rinnan lihaksia. Sen silmät kiiluivat kelmeinä.

Johanneksen yllätykseksi ja inhotukseksi se puhui. Se puhui suomea. Johannes tuijotti hirviötä kuin se olisi alkanut kauppaamaan hänelle uutta kännykkäliittymää. Sen ääni oli kuiva ja matala ja se mursi vahvasti. Suomi ei selvästi ollut sen äidinkieli.

”Yochannesssss”, se murisi hänelle. Johannes ei vastannut mitään, mutta tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. ”Mbuchraa-ahr-aijjaah aenkeli myka nimi...”

”Helvetin aikuiskoulutuksella olisi ilmeisesti vielä parantamisen varaa”, Johannes mutisi. Hän korotti vähän ääntään ja vastasi hirviölle: ”En tajua sanaakaan.”

Piiska sivalsi häntä. Hän huusi tuntiessaan sen viiltävän hänen vartaloonsa juomun olkapäästä nivusiin.

”Aenkelin nimi”, hirviö ärisi.

”Enkelin”, Johannes huohotti. ”Enkelin nimi? Minkä enkelin? Teillä on nyt väärä mies kiinni...”

”Aenkeli... yocha sinuht suu-uhrmaschi...”

Johannes kohotti varovasti silmänsä ja tuijotti hirviötä suu raollaan. Hän tunsi noron joko sylkeä tai verta valuvan leukaansa pitkin.

”Aenkeli yoka sinut suhrmashi...”

Johannes tajusi vavahtaen rajusti, että heillä oli sittenkin aivan oikea mies.

Onneksi tyttö tuli juuri sillä hetkellä. Johannes kuuli kovan pamauksen ja tunsi kasvojensa peittyvän tahmeaan, lämpimään nesteeseen. Hirviö hänen edessään karjui raivosta ja tuskasta, kääntyi ympäri, mutta niin tehdessään sotkeutui jalkoihinsa ja rojahti maahan piiskalla huitoen villisti joka suuntaan. Tyttö käveli oviaukosta sen ylle ja sylki latingin hauleja sen päähän. Hirviö lysähti veltoksi.

”Se paranee nopeasti”, tyttö sihahti. Johannes kuuli outoa rutinaa hirviön ruhosta. ”Nyt täytyy lähteä.”

”Joo”, Johannes sanoi, ”jos sinulla vaan on avaimet näihin.” Hän kohotti kahleitaan.

”On”, tyttö sanoi. Johannes kuuli kilkatusta, kun tämä kaivoi jotain esiin taskustaan.

”Häh? Oikeastiko?”

”Joo”, tyttö vastasi. Hän otti Johanneksen ranteesta kiinni ja avasi kahleen. Raskaan painon putoaminen pois kevensi huomattavasti Johanneksen oloa. Tyttö avasi toisenkin käden renkaan ja veti Johanneksen jaloilleen.

”Miten sinä löysit minut?” Johannes mietti hetken. ”Miksi sinä vaivauduit pelastamaan minut?”

”Puhutaan siitä myöhemmin”, tyttö totesi ja juoksi ovea kohti.

Johannes tyrmistyi. ”Hei! Tällä kertaa emme tasan tarkkaan jätä Tapania yksin. Häntä on kidutettu ja hän makaa tajuttomana tuossa. Aiotko tosissasi vain jättää hänet?”

Ei olisi ehkä pitänyt vaivautua edes kysymään. Tyttö oli jo kadonnut. Johannes päätti, että tällä kertaa hän tekisi sen, mikä oli oikein, eikä säntäilisi päättömästi ympäriinsä tuon hullun perässä. Hän kumartui Tapanin luo ja ravisti tätä varovasti. Tapani ei reagoinut.

Tyttö tuli takaisin. ”Johannes, voi helvetti sinun kanssasi. Ala tulla nyt jo. Hänestä ei ole meille mitään hyötyä.”

”Ei!” Johannes tiuskaisi. ”Mikset sinä voi vain - ”

Tyttö ei neuvotellut hänen kanssaan vaan antoi haulikkonsa piipun tehdä sen puolestaan. Hän työnsi sen hellävaroen Johanneksen huulille ja sanoi kaksi sanaa. Johannes nyökkäsi ja seurasi häntä ulos.

Oven takana oli käytävä, joka johti kapeaan kierreportaikkoon. Seinällä oli ikkunoita, joista näkyi vain pimeää, syvänsinistä yötaivasta. Tähtiä ei ollut, ainoastaan hiljaa ajelehtevia, mustia savupilviä. Käytävällä oli kylmä. Johannes hytisi. Lattia tuntui jäältä hänen paljaita jalkapohjiaan vasten. Tyttö meni alas portaita hänen edellään.

”Missä me oikein olemme?” hän kysyi. Vaikka hänen äänensä oli heikko ja hiljainen, kaiut vahvistivat siitä kovemman kuin olisi ollut miellyttävää.

”Älä puhu mitään”, tyttö kuiskasi niin, että Johannes hädin tuskin sai sanoista selvää kaikujen sekoitettua niitä. ”Joku voi kuulla.”

Portaat veivät umpikujaan.”Voi helvetti”, tyttö sihahti. ”Odota tässä”, hän käski Johannesta, tunki tämän ohi ja juoksi portaat takaisin ylös. Johannes ei ehtinyt protestoida.

Tuntui todella pahalta seistä yksin siinä, selkä kiviseinää vasten, pimeä portaikko edessään, täydessä hiljaisuudessa. Hänen sydämensä tykytti ja hengityksensä rahisi.

Sitten, varoittamatta, seinä hänen takanaan liikahti ja vavahti. Hän loikkasi kauhuissaan eteenpäin, kompuroi ja kaatui istualleen kiviportaalle juuri ajoissa nähdäkseen, miten seinä kääntyi pois sijoiltaan, paljastaen pimeän käytävän takaansa.

Käytävästä syöksyi kaksi painajaismaista olentoa. Ne olivat pelkkää lihasta ja täynnä pullistelevia, vihreitä verisuonia. Ne juoksivat neljällä jalalla ja niillä oli valtavat sarvet ja ammottavat kidat täynnä hampaita. Johannes kiljahti, nousi ylös ja lähti juoksemaan portaita ylös.

Hän ei ehtinyt kauas, ennen kuin tyttö tuli vastaan. Tyttö tähtäsi ja ampui Johanneksen ohi. Haulit viistivät hätkähdyttävän läheltä häntä. Toinen hirviöstä kaatui karjuen portaikkoon ja vieri alas. Veri tahri kiviseinän sen takana. Toinen jatkoi hyökkäystään piittaamatta vastarinnasta. Tyttö ampui sen pään muusiksi juuri, kun se oli hyppäämässä Johanneksen päälle. Se rojahti hänen jalkojensa juureen ja korisi hiljaa kurluttaen.

”Avautuiko reitti?” tyttö kysyi hengittäen raskaasti. Johannes näki hänestä vain ääriviivat.

”Joo”, Johannes vastasi.

”Mennään.” He juoksivat takaisin alas ja jatkoivat käytävään.

Käytävä ei ollut pitkä. Se haarautui pariin otteeseen, mutta he jatkoivat suoraan. Tyttö näytti tuntevan tien. He tulivat käytävästä tilavaan halliin. Johannes hidasti vauhtia ja vapisi kauttaaltaan. Sali oli kapea ja pitkä ja sen katto katosi korkeudessa vaaniviin varjoihin. Johannes tunsi silmien tuijottavan itseään joka puolelta. Tyttö ei pysähtynyt. Johannes kiiruhti hänen peräänsä ja säikähteli askeleidensa kaikuja, jotka kajahtelivat kuin laukaukset täydellisessä hiljaisuudessa. He menivät yhteen useista käytävistä toisessa päässä salia, ja Johannes tunsi suurta helpotusta nähdessään seinät ja katon ympärillään.

Sitten käytävä äkkiä päättyi varsin karmivalla tavalla. Vailla mitään varoitusta se johti suoraan ulos valtavasta kiviseinämästä. Ei ovea, vain ammottava aukko tyhjyyteen. Johannes tunsi yötuulen kasvoillaan. He kurkistivat alas. Siellä oli leveä, musta vallihauta. Pudotus oli ehkä kymmenisen metriä. Vallihaudan toisella puolella oli joutomaata, puistikkoa ja talojen raunioita.

”Hyppää”, tyttö käski.

”Mitä? Minä?” Johannes haukkoi henkeään. Hänen polvensa alkoivat tutista. ”Et voi olla tosissasi. Minä - ”

Tyttö tarttui hänen käteensä, riuhtaisi hänet reunalle ja työnsi hänet alas ärähtäen.

Johannes huusi täyttä kurkkua. Pudotus tuntui kestävän aivan liian kauan. Ilmavirta pieksi häntä. Hän ehti ilmalentonsa aikana pohtia, että hänen pitäisi kai alkaa jo tottua tällaiseen. Sitten hän iskeytyi veteen, puoliksi jaloilleen, puoliksi istualleen. Täräys iski kuin raju piiskaus.

Onneksi vallihauta kuitenkin oli syvä. Johannes huitoi veden alla vailla happea, peläten, että syvyydestä kohoaisi jotain tarttumaan häneen, mutta mitään ei tullut. Hän pärski pintaan, haukkoi henkeä, ja ui rantaan. Terävät kivet raapivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen. Vallihaudan takana kohosi korkea linna. Mustat, paksut kivitornit häilyivät pimeässä uhkaavina. Rintavarustukset olivat sahalaitaisia ja suoria. Kiven julmat, veistetyt muodot värisyttivät Johannesta. Hirviömäisten patsaiden kynsien ja siipien siluetit kuvastuivat heikkoina taivasta vasten.

Johannes näki myös kolon, josta oli hypännyt. Tyttö näkyi vain tummana varjona. Johannes heilutti tälle kättään. Hahmo loikkasi ja putosi hurjalta näyttävän matkan alas veteen. Vesi molskahti. Muutaman hirvittävän hetken ajan Johannes ajatteli, että tyttö ei nousisi vedestä. Hän tuijotti henkeään pidätellen. Vesi tippui hänen tukastaan kasvoille ja valui leukaperiä pitkin.

Sitten tyttö nousi ylös, ei kovin kaukana rannasta, ja ui hänen luokseen. Johannes auttoi hänet kuiville. He ottivat huohottaen vähän etäisyyttä vallihautaan.

”Linna”, Johannes mutisi. ”Kenen linna se on?”

Tyttö pudisti päätään. Hän osoitti talorykelmää vähän matkan päästä. ”Tule, katsotaan onko tuolla suojaa.”

He nilkuttivat sinne synkän taivaan alla. Talorykelmä osoittautui omakotitalojen kortteliksi. Asfalttikadut olivat murtuneet ja rikkoutuneet kuin maanjäristyksessä. He kulkivat niiden läpi vilkuillen hermostuneesti pimeitä ikkuna-aukkoja.

Sitten he äkkiä saapuivat reunalle.

Se tuli vastaan yllättäen, vailla varoitusta. Ensin oli taloja, tontteja, kuivuneita tienpenkkoja, ja sitten ei mitään. Johannes hivuttautui reunalle ja kurkisti alas. Hänestä tuntui kuin olisi katsonut alas lentokoneesta. Maanpinta oli monen sadan metrin päässä alhaalla.

”Tuo...” Johannes kuiskasi ääni käheänä. ”Tuohan on Pariisi.”

Se toden totta oli. Hän ei olisi ehkä tunnistanut paikkaa, ellei Eiffel-torni olisi ollut lähes suoraan heidän alapuolellaan. Se oli helposti tunnistettavissa, vaikka olikin katkennut vähän puolenvälin yläpuolelta. Metropoli levittäytyi sen ympärillä raunioituneena ja pimeänä. Siellä täällä näkyi punaisia tulia. Johannes tunsi kuvottavaa huimausta. Hän ei halunnut ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän putoaisi tuonne alas.

”Täällä on tasoja”, tyttö vastasi hiljaa. ”Maan kaupunkien replikat vievät vähemmän tilaa, kun ne kasataan kerroksiin.”

Johannes hoippui pois reunalta ja nojasi talon seinään hengittäen raskaasti. Hänestä tuntui pahalta olla lähelläkään tuota kammottavaa aukkoa. Sitten hän vastentahtoisesti pakotti itsensä katsomaan ylös mustalle taivaalle. Hän osoitti sitä. ”Onko tuokin... vain katto... jonka päällä on jotain muuta?”

”Jo vain”, tyttö sanoi. ”Joskus sieltä putoaa romua tänne.”

”Tällä paikalla... täytyy siis olla jonkinlainen laita”, Johannes mutisi. ”Reuna. Josta pääsee ulos.”

”Ulos minne?”

Johannes pudisti päätään. ”Pois täältä.”

”Pois helvetistä?” Tyttö naurahti katkerasti. ”Se ei käy ihan niin. Johannes, minä olen käynyt sillä reunalla. Se on umpinaista kiveä. Ja kuka tietää, mitä sen takana on. Avaruus, veikkaan minä. Jos haluat takaisin Maahan, josta tulit, sinun pitää mennä juttelemaan Kuudennen Piirin vartijan kanssa. Ehkä hän on hyvällä tuulella ja suostuu kuskaamaan sinut sinne.”

Johannes tuijotti tyttöä. ”Kuudennen Piirin vartijan?”

”Niin. Tiedäthän. Helvetissä on kymmenen Piiriä. Ja jokaisella on vartija. Me olemme Kuudennessa. Ja meidän vartijamme...”

”...on langenneiden enkelten Maledicar”, Johannes lopetti lauseen hänen puolestaan. ”Uudenkuun ruhtinas.”

”Aivan”, tyttö sanoi silmät hieman laajeten. ”Mistä tiesit?”

”Se vanha mies... Hän kertoi.” Johannes käänsi katseensa. Se osui sattumoisin vääntyneeseen kylttiin, joka lojui maassa hänen vieressään. Siinä oli kadunnimi.

Se oli tuttu nimi.

”Hetkinen”, Johannes mutisi. Hän nousi hitaasti seisomaan ja katsoi ympärilleen. Äkkiä hän näki eri valossa raunioituneet talot. Hän näki ne ehjinä, päivänvalossa kylpevinä, hieman eri paikoissa. Ne olivat vääntyneet aivan sijoiltaan. Mutta hän tunsi ne. Hän seurasi rikkoutuneita teitä katseellaan. Tyttö tuijotti häntä uteliaana.

”Tuo aukko”, hän sanoi ja viittoi raunio-Pariisiin avautuvaan reikään. ”Kierretään se.” Vastausta odottamatta hän lähti puolijuoksua seuraamaan reunaa turvallisella etäisyydellä. Tyttö tuli hänen perässään.

Aukko oli pitkä mutta ei kovin leveä. Johannes näki sen toiselle puolelle, näki talojen jäännökset sielläkin. Hän yritti hahmottaa paikkaa kartalla.

”Mitä me oikein etsimme?” tyttö huikkasi hänen takaansa.

”Kotia!” Johannes huusi ja nauroi villisti. ”Me olemme kotona!”

He tulivat railon toiselle puolelle. Johannes etsi risteyksen ja luki tiekyltit.

”Tämä on minun”, hän osoitti toista katua ja lähti kävelemään sitä pitkin. Yhdessä taloista oli edelleen näkyvissä ehjä numerokyltti.

”7”, hän luki. ”Minun taloni on 12... Toisella puolella tietä... Tuohon suuntaan...” Hänen sydämensä tykytti. Hän ei tiennyt, mitä löytäisi periltä. Vaikka se luultavasti ei ollut mitään mieltäylentävää, hän halusi kuitenkin käydä katsomassa.

”Johannes”, tyttö kutsui. ”Odota vähän.”

Johannes pysähtyi. Tyttö tuli hänen eteensä. Hänen silmissään oli outo ilme.

”Onko kaikki hyvin?” Johannes kysyi.

”Johannes... Minä kuulin, mitä se demoni sanoi. Enkelistä.”

Johannes oli hetken vaiti. Hän tajusi, että tytön silmissä oli kyyneleitä. ”Mitä sitten?” hän kysyi hiljaa ja otti tytön hartioista kiinni. Tämä puristi edelleen haulikkoaan, vaikka se oli luultavasti käyttökelvoton vallihautaan hyppäämisen jälkeen.

”He halusivat tietää hänen nimensä.”

”Niin”, Johannes myönsi. Hänen otsaansa alkoi jälleen kuumottaa.

”Mutta... Miksi enkeli tappaisi ihmisen? Se on vastakohta sille, mitä heidän pitäisi tehdä.” Tyttö pudisti päätään. Hänen äänessään oli epätoivoa. Hän katsoi jalkoihinsa. ”Heidän ei pitäisi olla niin tyhmiä. Eikö hän tajunnut, mitä siitä seuraisi? Vai eikö hän vain välittänyt? Hänen on täytynyt suunnitella jotain. Mutta joka tapauksessa he kiduttavat sen tiedon irti sinusta.” Hän kohotti vähän kasvojaan ja katsoi Johannekseen ripsiensä alta. Märät hiussuortuvat olivat liimautuneet hänen kasvoilleen. ”Johannes, he ottavat sinut kiinni uudelleen, teimme me mitä hyvänsä. Minäkään en voi paeta heitä ikuisesti. Ja he saavat tietää, kuka se oli. Ja sitten he vaativat oikaisua. He esittävät Taivaan valtaistuimelle uhkavaatimuksen. 'Tämä poika lähetettiin helvettiin enkelin käden kautta', Lucifer sanoo Heille. 'Näinkö Taivaan ylhäiset joukot nykyään toimivat?' Hän aloittaa uuden sodan. Hän yrittää syöstä Heidät valtaistuimiltaan. Johannes, sinä et ymmärrä, mitä se merkitsee. Se ei saa tapahtua. Se ei tarkoita pelkästään rangaistusta sinulle. Se tarkoittaa, että me kaikki jäämme jalkoihin. Enkelit, demonit ja ihmiset, niin elävät kuin kuolleetkin. Mutta hän tarvitsee todisteita. Maledicar ei saa saada sitä nimeä. Hänen ei voi antaa saada sitä nimeä. Mistään hinnasta. Ymmärrätkö sinä?”

Johannes ei ymmärtänyt. ”Mitä sinä oikein puhut?”

Sitten hän äkkiä kuuli oudon äänen. Musiikkia. Se leijaili aavemaisesti ilmassa. Hiljaisia, pehmeitä nuotteja, riitaisia keskenään mutta muodostaen kuitenkin oudon kauniin, harmonisen kuvion.

Se tuli talosta 12.

Johannes päästi irti tytön hartioista. Tämä lysähti maahan ja nyyhkytti. Johannes tuijotti tätä ihmeissään, ymmärtämättä, mikä häneen oikein oli iskenyt. Mutta musiikki veti häntä puoleensa. Kuin unissakävelijä hän jätti tytön siihen ja käveli kotinsa eteen.

Talo oli enimmäkseen pystyssä. Sen ympärillä oli kasvanut koivuja, mutta ne olivat kaikki kuivuneet ja kuolleet pystyyn. Etuovea ei näkynyt ja ikkunoissa ei ollut laseja. Johannes käveli sisään. Parketti tuntui jalkojen alla mukavammalta kuin asvaltti ja kivinen, kuivunut nurmikko ulkona. Soitto voimistui. Johannes tajusi sen tulevan pianosta. Heillä oli piano. Olohuoneessa.

Hän tunnisti eteisen ja keittiön, vaikka paikat oli sotkettu. Pöytä oli kaadettu nurin, lipastojen laatikot lojuivat ympäriinsä ja matot oli rytätty nurkkiin. Johannes kulki hävityksen läpi olohuoneeseen. Hänen otsaansa poltti niin, että se sattui.

Pianonsoittaja oli selin häneen. Hänellä oli pitkät, mustat, kiharat hiukset. Hän oli pukeutunut pitkään, tummansiniseen, hupulliseen viittaan. Johannes seisoi tuijottaen näkyä. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeään.

Soitto hiljeni, mutta ei lakannut kokonaan. ”Tyttö on minun”, pianonsoittaja sanoi kevyesti. Hänen äänensä paljasti hänet mieheksi. Hän ei kuulostanut kovin vanhalta.

”Sinä et saa häntä”, Johannes ärähti, tietämättä, miksi ei saisi, ja miten hän muka tappelisi vastaan tyttöä puolustaakseen. ”Meissä on enemmän ytyä kuin arvaat.” Se kuulosti hänen omastakin mielestään lapselliselta.

”Ymmärsit minut väärin”, pianonsoittaja vastasi rauhallisesti. Piano säesti hänen sanojaan. ”Hän on aina ollut minun. Hän ei ole ihmisen sielu, niin kuin sinä. Minä tein hänet itse, muovasin tulesta ja mullasta. Puhalsin häneen hengen. Annoin hänelle voimia. Opetin häntä. Ilmeisesti opetukseni ei ollut... täydellistä.”

Johannes ei sanonut mitään, ehkä siksi, että hän uskoi joka sanan.

”Hänet on helppo tuhota mutta vaikeampi rakentaa uudelleen. Mutta hän tuotti minulle pettymyksen. Annoin hänelle liikaa tunnetta... liikaa ihmistä. Ilmeisesti. Osaan ottaa sen huomioon paremmin ensi kerralla.”

”Kuka sinä olet?” Johannes kuiskasi.

Soitto voimistui hieman, uhkaavasti. ”Lokakuun enkeli”, soittaja vastasi.

”Maledicar?”

Soitto hiljeni jälleen. ”Niin.”

”Mitä oikein on tekeillään? Minä en ymmärrä...” Johannes ei tiennyt, oliko sitä järkevää sanoa. Mutta hän ei osannut sanoa muutakaan.

”Tyttö kertoi sen sinulle äsken. Minä kuulen hänet, vaikka hän olisi kaukanakin. Lähetin hänet seuraamaan sinua, pitämään sinua silmällä puolestani. Hänen oli myös tarkoitus saada sinut kertomaan sen enkelin nimi. Stella. Niin, minä tiedän. Ajattelet sitä koko ajan niin äänekkäästi. Minä muistan Stellan. Hän on niin kovin rikkoutunut. En ole lainkaan yllättynyt, että hän päätyisi tekemään tällaisia tyhmyyksiä. Hänen veljensä, Astra, laitettiin hänen kaitsijakseen, mutta pelkäänpä, että Astra oli huono valinta siihen tehtävään. Mutta älä pelkää. Tämä kaikki jää meidän väliseksemme. En kaipaa sotaa. Lucifer ei saa tietää Stellasta. Eikä Prinssi. Eikä Lilith. Sota ei olisi minun etujeni mukaista. Niinpä heiltä on pimitettävä niin paljon tietoa kuin mahdollista. Kuka tietää, että Stella on heidän etsimänsä murhaajaenkeli? Sinä. Ja niin ollen, sinä et saa joutua heidän käsiinsä. Sinut on piilotettava.” Pianonsoitto lakkasi. Maledicar nousi. Hän oli Johannesta vähintään päätä pitempi.

Hän kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vahvat mutta kuitenkin jollain tapaa herkät. Hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset. Ne kiilsivät pimeässä kirkkaina. ”Tulehan tänne”, hän komensi. Johannes ei liikkunut.

”Hyvä on”, Maledicar kuiskasi, harppasi Johanneksen luo ja tarttui tämän ranteesta.

Äkkiä Johanneksen otsan polte lakkasi. Hänet valtasi täydellinen rauha. Huone tulvi täyteen valoa. Maledicar kirkui kuin Johannes olisi pistänyt häntä miekalla. Langennut enkeli suojasi kasvojaan käsivarsillaan. Johannekselta kesti hetken, ennen kuin hän tajusi valon tulevan itsestään, omista kasvoistaan. Maledicar kaatui maahan. Johannes ei jäänyt tuijottamaan. Hän kääntyi kannoillaan ja juoksi ulos.

Juostessaan hän oli kuulevinaan Stellan laulavan jossain.