I
- Maa
Markus Leppä katseli peltojaan ja pyöritteli kelloa sormissaan. Tuulenpuhuri koetti varastaa hänen huopahattunsa ja pakotti hänet pitämään siitä kiinni. Ilmassa oli lähestyvän talven purenta. Se vihloi korvanlehtiä ja nenänpäätä. Kello oli kohta kolme, ja Jennin hahmo pyöräili jo koulusta kohti kotia pellon laidassa. Se ohitti Mattilan tilan huimaa vauhtia ja hiljensi mutkaan. Mitään ääntä ei vielä kuulunut. Hahmo läheni vähitellen. Jennin tukka alkoi erottua. Hänen kätensä nousi ylös ja vilkutti. Markus vilkutti tyttärelleen ja hymyili.
Markuksella oli kahdeksan lasta, ja hän oli onnellinen jokaisesta. Hän kiitti Jumalaa, joka oli siunannut hänet niin suurella onnella. Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että hänellä olisi pitänyt olla yhdeksän. Joskus hänestä tuntui siltä, että Aaron olisi ansainnut elää. Oppia kävelemään, puhumaan, käymään koulussa, hankkimaan Markukselle lapsenlapsia. Markus oli yksinkertainen mies eikä hän kyseenalaistanut Jumalan tahtoa. Joskus hän vain mietti asiaa.
Hän siristi silmiään. Mikä tuo oli, varjo taivaalla, siivet levällään? Haukkako? Se oli isompi. Se ei kaarrellut vaan lensi suoraan, ja hitaasti. Tuulta vastaan. Se lensi Jennin pyörän perässä. Kuin seuraten häntä korkeuksista. Markus pisti kellonsa taskuunsa ja meni ottamaan tyttärensä vastaan.
Jenni kertoi nauraen koulustaan ja uusista luokkatovereistaan – oli uuden lukukauden ensimmäinen päivä – ja meni sitten sisälle, missä hänen äitinsä odotti.
Taivaalla varjo kaarsi laajan ympyrän ja lähestyi maata. Se oli paljon lintua isompi. Kun se laskeutui, Markus tajusi säpsähtäen, mikä se oli. Siivekäs mies. Pala juuttui hänen kurkkuunsa, kun hän katseli pehmeää laskeutumista. Hänen aivonsa kieltäytyivät hyväksymästä sitä, minkä hän näki tapahtuvan selvästi ja tarkasti keskellä kirkasta päivää.
Se oli enkeli. Paljas ylävartalo, valkoiset pellavahousut, isot, untuvaiset siivet, tumma, lyhyt tukka ja ystävällinen hymy. Ja hän hohti valoa. Ja laskeutui Markuksen etupihalle.
Hänen jalkansa koskettivat maata hyvin, hyvin hitaasti. Hän katsoi suoraan Markukseen. Keski-ikäisen, lievästi ylipainoisen miehen jalat eivät tahtoneet kantaa. Hänen polvensa tutisivat.
Enkeli käveli häntä kohti ja levitti kätensä kuin halatakseen vanhaa tuttua tai toivottaakseen hänet tervetulleeksi, mikä oli paradoksaalista, olihan enkeli tulossa Markuksen kotiin eikä toisinpäin. Ainakin toivottavasti. Markus nielaisi. Ehkä hän oli kuollut. Ehkä häntä oltiin noutamassa taivaaseen.
”Markus Leppä”, enkeli kajautti kovaan ääneen ja nauroi. ”Minun nimeni on Fulmen.”
Enkeli saavutti Markuksen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä jämäkästi. Hän oli solakka ja jäntevä. Hän näytti siltä, että olisi tullut juuri rikkomasta 300 metrin uinnin maailmanennätystä, ja hymyilikin siihen malliin.
Markus oli hyvä uskovainen. Hän ja hänen vaimonsa Maria olivat lestadiolaisia, mutta hän itse ei ollut yhtä konservatiivinen uskossaan kuin Maria. Hän oli nuoruudessaan tehnyt joitain tyhmiä asioita ja pyytänyt niitä Jumalalta anteeksi. Hän oli sinut sen kanssa. Ja vaikka tämä Jennin karkaaminen rockfestivaaleille kolmea kuukautta aiemmin – Maria oli ollut siitä poissa tolaltaan, syyttänyt itseään ja lastaan, pitänyt mykkäkoulua ja vaikka mitä. Markus oli antanut anteeksi, niin kuin isän kuuluukin tyttärelleen.
Enkeli, joka sanoi nimekseen Fulmen, seisoi hänen edessään ja vahvisti hänen uskonsa pelkällä läsnäolollaan. Ja hymyili niin tehdessään.
”Jumalan terve”, Fulmen sanoi.
”Jumalan terve”, Markus vastasi voipuneena.
”Tulehan tänne”, Fulmen sanoi, astui Markukseen kiinni ja halasi häntä tiukasti. Kuin veljeä. Markus ajatteli, mahtoiko Maria nähdä hänet keittiön ikkunasta. ”Te ihmiset olette kaikki kärsineet niin kovia”, enkeli sanoi. Hän puhui kuin suurelle yleisölle. ”Joskus toivoisin, että voisin tehdä teidän kaikkien edestä jotain. Mutta Hän on jo ehtinyt ennen minua. Mutta silti… olisipa jotain vielä enemmän… ja onkin. Tänään sinä, Markus Leppä, pääset todistamaan luomakunnan suurimpia ihmeitä.”
Markus änkytti. Se sai hänet entistäkin hermostuneemmaksi, sillä yleensä hän oli hyvin varma sanoistaan. ”Anteeksi, mutta minä en ymmärrä”, hän sai sanotuksi.
”Älä pyydä anteeksi, että et tiedä asioita, joita et voisi mitenkään tietää”, Fulmen sanoi ja taputti hänen olkapäätään. ”Tulet kyllä vielä ymmärtämään.”
Markus ei sitä tiennyt, mutta hymynsä takana Fulmen ajatteli: Ja toivottavasti niin tulen minäkin.
Hän työntyi kauemmas Markuksesta ja nyökkäsi rohkaisevasti. ”Haluatko tulla? En pakota sinua.”
”Tulla minne?”
”Mukaani. Viivymme vain päivän tai pari. Tulet sitten takaisin kotiisi.”
Miten hän olisi kieltäytynyt Jumalan tarjouksesta? Tosin Markus ihmetteli, oliko tarjous Jumalan vai ainoastaan hänen sanansaattajansa. Joka tapauksessa hän nyökkäsi. Sanoja hän ei saanut kakistettua ulos enempää.
Hänen kengissään oli äkkiä entistä enemmän tilaa. Tuntui, kuin hänen jalkapohjiensa alle olisi kertynyt vettä, joka nosti hänet ylemmäs. Fulmen piti hänestä kiinni ja katsoi häntä silmiin. Kengät irtosivat Markuksen jaloista ja jäivät maahan makaamaan, kun hän nousi sukkasillaan ylemmäs. Hänen vaatteensa hulmusivat painottomina hänen ympärillään. Fulmen puristi tiukemmin.
Markuksen silmät painuivat väkisin kiinni.
”Ei”, Fulmen käski. ”Pidä silmäsi auki. Se ei toimi, jos et pidä silmiäsi auki.”
Markus pakotti luomensa auki ja päästi surkean inahduksen. He olivat paljon korkeammalla kuin aivan äsken. Pilvet kaartuivat heidän ympärillään, avaten heille esteettömän kulkureitin. Kaukana alhaalla metsät ja pellot sulautuivat vihreäksi ja ruskeaksi. Tiet raidoittivat ja kehystivät maisemaa, jakoivat sitä mitoitettuihin alueisiin.
Heidän täytyi nousta huimaa vauhtia. Kun katsoo ulos lentokoneen ikkunasta, liikettä hädin tuskin huomaa. Mutta nyt Markus näki selvästi pilvien jäävän heidän alleen, näki maan pienenevän Maaksi. Silti hän ei tuntenut ilmanvastusta, ei hapenpuutetta, ei kylmyyttä.
”Sinua on huijattu, Markus”, Fulmen sanoi. ”Sinua ja koko ihmiskuntaa. Te ette asu mitättömällä kivellä valtavassa maailmankaikkeudessa.”
Tähdet lähestyivät. Maa kaartui heidän alapuolellaan. He olivat nyt pimeydessä. Aurinko paistoi suunnilleen heidän korkeudellaan. Outoa. Alhaalta päin katsottuna se oli näyttänyt olevan suoraan yläpuolella. Ja sen olisi pitänyt olla paljon kauempana kuin kuun. Mutta siinä ne nyt roikkuivat, toinen heidän toisella puolellaan ja toinen toisella.
”Te olette maailmankaikkeus.”
Sitten mahdoton tapahtui. He nousivat auringon, kuun ja tähtien yläpuolelle. Markus näki niiden kapenevan, sitten hän näki ne sivulta, paperinohuina. Kolmiulotteisuus oli illuusio. Takaa katsottuna ne eivät loistaneet. Ne olivat onttoja. Ne roikkuivat ketjujen varassa. Niiden sisällä oli metallirakenteita. Pyöriviä rattaita.
Niiden ketjut ja vaijerit olivat kiinni pyörissä, jotka vierivät hitaasti kiskoilla. Kiskot olivat pitkiä. Ne kaartuivat pimeään taivaankannen takana, hävisivät näkymättömiin. Niitä oli paljon ja monessa kerroksessa. Markus ja Fulmen nousivat niiden ylle.
”Tämä on firmamentti”, Fulmen sanoi ja viittasi pimeyteen heidän ympärillään. ”Maailman backstage. Nämä ovat sinun elämäsi lavasteet.”
”Mutta… Kuuraketit”, Markus ähkäisi.
”Te olette nähneet juuri sen, mitä teidän on haluttu näkevän”, Fulmen sanoi. Hänen äänensä oli edelleen intoa täynnä, esitelmöivä. Mutta siihen hiipi pahoitteleva sävy, ikään kuin enkeli olisi yrittänyt vaikutta tunteettomalta mutta ei todellisuudessa ollut sitä.
”Tämä on siis ollut täällä koko ajan.”
Fulmen nyökkäsi. Hänen hymynsä ei laskenut, mutta se oli jähmettynyt teennäiseksi.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta joidenkin rattaiden hiljaista nitinää ja heidän sanojensa kaikuja. Kaikki kaikui, vaikka pimeydessä ei näkynyt seinämiä. Kaiut palasivat monelta suunnalta ja monistuivat hiljetessään.
”Firmamentti on tyhjä tila maailmojen välissä”, Fulmen selitti.
”Maailmojen?”
”Maan, Taivaan, Helvetin, Kiirastulen ja Limbon.”
Markus nielaisi. ”Mitä me teemme täällä?”
”Minä näytän sinulle.”
”Näytät mitä?”
”Kaiken.”
”Kaikki… maailmat?”
”Kaikki neljä, joita et ole nähnyt.”
Markus oli kysymässä lisää, mutta Fulmen huusi hänen sanojensa päälle: ”Ja me aloitamme Helvetistä!” Enkeli syöksähti alaviistoon ja veti Markuksen perässään. Suuret, valkoiset siivet taittuivat heidän ympärilleen. Nyt Markus tunsi ilmavirran. Hänen sukkansa ja huopahattunsa jäivät jälkeen. Hänen silmänsä siristyivät. Edessäpäin, pimeyden keskellä, alkoi erottua liekki.
II – Helvetti
Helvetti on valtavan suuri ja todella syvä. Se porautuu Jumalan luomaan kallioon kuin mato omenaan, mutta se ei ole avoin monttu vaan käytävien ja hallien sarja, jotka kiertävät keskuskaivoa. Kiveen on hakattu kokonainen kaupunki, Dis, jossa Lucifer pitää valtaistuintaan, ja kallion läpi kiemurtaa maanalainen joki, Styx.
Sielut asuvat tai vaeltavat Helvetissä enimmäkseen yksin, yhteisöt ovat harvinaisia. Heidän lisäkseen siellä on demoneja ja hirviöitä, jotka kiduttavat sieluja. Yhteistä suurimmalle osalle Helvettiä on pimeys sekä elintarvikkeiden ja suojan vähäisyys. Sieluja vaivaavat väsymys, nälkä ja sairaudet. Jotkut heistä otetaan kiinni ja laitetaan pakkotyöhön, pääasiassa louhimaan kaivoksia syvemmiksi Helvetin laajentamiseksi.
Helvetissä ei ole varsinaisia piirejä tai kerroksia, mutta se on jaettu kymmeneen provinssiin, joita usein kutsutaan Piireiksi. Niillä on muinoin ollut yhtenäiset tarkoitukset eri syntien rankaisupaikkoina, mutta jo tuhansia vuosia kadotukseen tuomittujen sielut ovat vaeltaneet Piiristä toiseen ja sekoittaneet alueiden alkuperäiset merkitykset ja rajat. Jokaisella Piirillä on oma johtajansa, vartija, jolle on annettu velvollisuus valvoa sieluja ja muita pahoja henkiä, joita heidän Piirissään liikkuu. Vartijat ovat:
Ylin Piiri: Abyzou Lastensurma, häntä ennen jaarli Bifrons, jota ennen Afrikan henkien Kimaris
Toinen Piiri: herttua Balam
Kolmas Piiri: Lilith
Neljäs Piiri: jaarli Ipos
Viides Piiri: herttua Amon
Kuudes Piiri: langenneiden enkelten Maledicar, Uudenkuun ruhtinas
Seitsemäs Piiri: langenneiden enkelten Lucifer Valonkantaja
Kahdeksas Piiri: Azazel
Yhdeksäs Piiri: Gaian lasten Hyperion, Auringon lukija
Kymmenes Piiri: Gaian lasten Typhon, Etnan tuli
Alun perin Jumala tarkoitti, että Ylimmässä Piirissä kärsivät lievimpiin rikkomuksiin sortuneet ja Kymmenessä Piirissä kaikkein syntisimmät ihmiset. Tätä tarkoitusta varten hän järjesti synnit lievimmästä pahimpaan ja jakoi ne Piirien kesken. Tarkoitus oli, että synnittömät tulisivat Taivaaseen Hänen luokseen ja synnilliset lähetettäisiin Helvettiin. Mutta tuli ilmi, että järjestelmä ei ollut virheetön. Helvetin Piirit eivät pysyneet suljettuina, eikä Jumalan suunnittelemia rangaistuksia pantu aina täytäntöön niin kuin Hän olisi tahtonut. Lisäksi Helvettiin joutui monia Hänen uskollisia palvelijoitaan, jotka olivat hairahtaneet oikealta polulta, ja joita Jumalaa suretti tuomita. Niinpä Hänen poikansa uhrasi itsensä lunastaakseen heidän syntinsä.
Rakennettiin Limbo ja Kiirastuli. Kiirastulen ansiosta kaikki Jumalaan uskovat pääsivät lopulta Taivaaseen, vaikka olisivatkin syyllistyneet syntiin. Limbon ansiosta kaikkien niiden, jotka eivät uskoneet Jumalaan, mutta olivat synnittömiä, ei tarvinnut joutua Helvettiin. Helvetistä nostettiin pois ne, jotka eivät uuden järjestelmän mukaan enää sinne kuuluneet. Näin Helvettiin jäivät enää ne, jotka olivat sekä torjuneet Jumalan eläessään että syyllistyneet syntiin.
Jumala rakensi kuhunkin Piiriin linnan, jossa sen vartija asuisi ja josta näkisi kaikkialle sen Piirissä. Piirien alkuperäiset määritelmät ovat jääneet merkityksettömiksi, mutta Helvetin sisäinen migraatio on noudattanut joitain tiettyjä suuntaviivoja, jotka ovat muodostaneet uusia järjestelmiä ja hierarkioita. Kun määritellään, mihin Piiriin kukin sielu lähetetään kuolemansa jälkeen, noudatetaan seuraavaa kaavaa:
1. onko sydämessään paha?
--> jos on, siirry kohtaan 2
--> jos ei, siirry kohtaan 3
2. monenko kuolemansynnin toteuttamiseen on syyllistynyt?
--> seitsemän: Kymmenes Piiri
--> kuuden: Yhdeksäs Piiri
--> viiden: Kahdeksas Piiri
--> neljän: Seitsemäs Piiri
--> kolmen: Kuudes Piiri
--> kahden: Viides Piiri, paitsi jos kyseessä himo ja mässäily: Neljäs Piiri
--> yhden: Neljäs Piiri, paitsi jos kyseessä himo tai mässäily: Kolmas Piiri
3. monenko ihmisen kuoleman on aiheuttanut tarkoituksellisesti?
--> ei yhdenkään: siirry kohtaan 4
--> yhden: Kuudes Piiri
--> kahden-kolmen: Seitsemäs Piiri
--> neljän-viiden: Kahdeksas Piiri
--> useamman: Yhdeksäs Piiri
4. onko aiheuttanut kuoleman tai vammautumisen jollekulle vahingossa tai arvostelukyvyttömänä?
--> jos on, Viides Piiri
--> jos ei, siirry kohtaan 5
5. monenko kuolemansynnin toteuttamiseen on syyllistynyt?
--> seitsemän: Neljäs Piiri
--> kuuden: Kolmas Piiri, paitsi jos himo tai mässäily ei ole joukossa: Neljäs Piiri
--> viiden: Kolmas Piiri
--> kolmen-neljän: Toinen Piiri
--> yhden-kahden: Ylin Piiri
Piirin vartija sitten päättää, minne Piirin sisällä sielu lähetetään. Tästä paikasta voi usein löytää tien ulos, joka johtaa jonnekin muualle Piirissä. Harvat vartijat pitävät tiukkaa kuria Piirinsä sisällä, vaan useimmiten sielut saavat toimia mielensä mukaan ja mennä minne tahtovat.
Ylin Piiri on ainoa, joka on taivasalla. Jumala on tehnyt sinne himmeän, punaisen auringon, joka valaisee karua maisemaa. Siellä on erämaita ja vuoria, mutta ei minkäänlaista elämää. Alkuperäinen vartija Kimaris oli ylpeä Piiristään ja rakennutti sinne kivestä ja metallista puiden ja kasvien jäljitelmiä. Hän lähetti Jumalalle pyynnön kasvattaa siellä oikeaa elämää, mutta häntä kiellettiin. Lopulta hän väsyi elottomaan valtakuntaansa ja jätti sen vasallilleen, helvetin jaarli Bifronsille. Bifrons ei ollut vallassa kauaa, ennen kuin muinainen demoni Abyzou, yksi Lilithin lapsista, vietteli hänet ja riisti hänen valtaistuimensa. Abyzou ei huoltanut Kimariksen rakentamaa maailmaa ja antoi sen luhistua. Nykyään Ylin Piiri on täynnä ikivanhoja raunioita.
Toinen ja Neljäs Piiri ovat samankaltaisia. Kumpikin on ahtaiden käytävien verkosto, joiden keskellä on valtavan suuri avoin tila. Näissä saleissa katto on niin korkealla, että niissä asuvat kuvittelevat olevansa taivasalla ja odottavat auringon jonain päivänä nousevan. Vartijoiden linnat sijaitsevat näiden salien keskellä. Niiden vartijat, herttua Balam ja jaarli Ipos, ovat kumpikin demoneita, jotka ovat osoittaneet merkittävää antaumuksellisuutta tehtäviensä suorittamiseen ja saaneet Jumalalta oikeuden hallita omia Piirejä. Balam on kaikista vartijoista tarkin mitä tulee Piirien rajojen tarkkailemiseen. Hän ei päästä ketään lähtemään Piiristään tai tulemaan sinne sisälle. Ipos kasvattaa omaa elämää Jumalalta salassa. Hän on tehnyt kokeiluja, joilla on luonut kasvillisuutta ja hirviöitä Piiriinsä.
Kolmas Piiri on ainut, joka ei tunnusta Jumalan määräysvaltaa Helvetissä. Sen vartija on Lilith, jolle kukaan ei ole antanut vastuuta tai velvollisuutta, vaan joka on itse ottanut sen. Lilith ei päästä enkeleitä Piiriinsä ja halveksuu muita vartijoita, joita pitää Jumalan sätkynukkeina. Hän on kansoittanut Piirin omilla lapsillaan, jotka kiduttavat sinne tuomittuja sieluja. Hän on myös kasvattanut sinne puutarhan, joka ei pelkästään pyri jäljittelemään alkuperäistä Puutarhaa, vaan on paljon suurempi, vehreämpi ja eksoottisempi.
Viides ja Kuudes Piiri ovat kerran olleet vahvassa yhteistyössä. Niiden varijat, Helvetin herttua Amon ja Taivaasta alas astunut enkeli Maledicar, ovat ystäviä ja liittolaisia. Maledicar piti sudenhahmoista Amonia lemmikkinään vielä Taivaassa asuessaan, ja kun Lucifer nousi kapinaan, Maledicar ja Amon seurasivat häntä alas Helvettiin. Yhdessä he ovat rakentaneet Piireihinsä melko kattavan jäljitelmän Maan eri paikoista. He ovat kaivertaneet Helvetin kallioon suuria tiloja ja suunnitelleet niiden sisustat niin, että ne näyttävät vääristyneiltä versioilta Maan kaupungeista. Niissä on yhteensä yli kahdeksansadan kaupungin jäljitelmät. Viidennessä Piirissä on jäljitelmiä Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Lähi-Idästä, Intiasta, Kiinasta, Japanista, Australiasta sekä Moskovasta, Stalingradista, Varsovasta, Konstantinopolista, Ateenasta, Spartasta, Roomasta, Pompeijista, Venetsiasta, Madridista ja Barcelonasta. Kuudennessa Piirissä on jäljitelmiä Pohjois-Amerikasta, muualta Euroopasta ja muualta Aasiasta. Tavallisesti vartijat lähettävät heille määrätyt sielut jäljitelmiin, jotka vastaavat paikkoja, joissa sielut ovat Maassa eläneet.
Nämä jäljitelmät ovat kuitenkin hyvin vanhoja, eikä kukaan ole huolehtinut niiden ylläpidosta – lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä sielujen ryhmittymiä, jotka ovat ottaneet sen asiakseen omilla alueillaan. Suurimmassa osassa näitä Piirejä kuitenkin paikat ovat ränsistyneitä ja raunioituneita. Alun perin niistä jotkin oli valaistu, mutta kaikki valot ovat nykyään sammuneet. Joissain paikoissa lattiassa on valtavia reikiä, joista avautuu näkymiä muihin kaupunkeihin.
Seitsemäs Piiri on kaikkein suurin. Siellä on toimivaa teknologiaa enemmän kuin muualla. Sen vartija, Lucifer Valonkantaja, joka on myös koko Helvetin ylin herra, on rakentanut Piiristään ansoitetun labyrintin, älyä, voimaa ja nopeutta mittaavan kentän, jonka keskellä on Dis, helvetinkaupunki. Luciferin linna on rakennettu lihasta, tulesta ja raudasta. Hän ei ota vastaan vieraita.
Azazelin hallitsema Kahdeksas Piiri on kaikkein yksinkertaisin. Se on yksi ainoa sali, joka on kasattu täyteen ruumiita. Azazel on kerännyt ne vuosien saatosta Maan haudoista. Suurin osa sieluista ja demoneista on jo lähtenyt sieltä. Azazel pitää hovia vain muutaman vasallinsa kanssa ruumiskasan keskellä.
Yhdeksäs Piiri on hitaan ja hiljaisen tyhjyyden tyyssija. Se on kylmä ja autio paikka, jota kalpea valo valaisee. Siellä on kirjastoja, joihin on säilötty ihmisten kadottamaa tietoa. Kukaan ei juuri lue niitä. Sinne on kahlittu muinaisen maailman valtavia hirviöitä.
Kymmenes Piiri on tulessa.
Markus Leppä katseli peltojaan ja pyöritteli kelloa sormissaan. Tuulenpuhuri koetti varastaa hänen huopahattunsa ja pakotti hänet pitämään siitä kiinni. Ilmassa oli lähestyvän talven purenta. Se vihloi korvanlehtiä ja nenänpäätä. Kello oli kohta kolme, ja Jennin hahmo pyöräili jo koulusta kohti kotia pellon laidassa. Se ohitti Mattilan tilan huimaa vauhtia ja hiljensi mutkaan. Mitään ääntä ei vielä kuulunut. Hahmo läheni vähitellen. Jennin tukka alkoi erottua. Hänen kätensä nousi ylös ja vilkutti. Markus vilkutti tyttärelleen ja hymyili.
Markuksella oli kahdeksan lasta, ja hän oli onnellinen jokaisesta. Hän kiitti Jumalaa, joka oli siunannut hänet niin suurella onnella. Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että hänellä olisi pitänyt olla yhdeksän. Joskus hänestä tuntui siltä, että Aaron olisi ansainnut elää. Oppia kävelemään, puhumaan, käymään koulussa, hankkimaan Markukselle lapsenlapsia. Markus oli yksinkertainen mies eikä hän kyseenalaistanut Jumalan tahtoa. Joskus hän vain mietti asiaa.
Hän siristi silmiään. Mikä tuo oli, varjo taivaalla, siivet levällään? Haukkako? Se oli isompi. Se ei kaarrellut vaan lensi suoraan, ja hitaasti. Tuulta vastaan. Se lensi Jennin pyörän perässä. Kuin seuraten häntä korkeuksista. Markus pisti kellonsa taskuunsa ja meni ottamaan tyttärensä vastaan.
Jenni kertoi nauraen koulustaan ja uusista luokkatovereistaan – oli uuden lukukauden ensimmäinen päivä – ja meni sitten sisälle, missä hänen äitinsä odotti.
Taivaalla varjo kaarsi laajan ympyrän ja lähestyi maata. Se oli paljon lintua isompi. Kun se laskeutui, Markus tajusi säpsähtäen, mikä se oli. Siivekäs mies. Pala juuttui hänen kurkkuunsa, kun hän katseli pehmeää laskeutumista. Hänen aivonsa kieltäytyivät hyväksymästä sitä, minkä hän näki tapahtuvan selvästi ja tarkasti keskellä kirkasta päivää.
Se oli enkeli. Paljas ylävartalo, valkoiset pellavahousut, isot, untuvaiset siivet, tumma, lyhyt tukka ja ystävällinen hymy. Ja hän hohti valoa. Ja laskeutui Markuksen etupihalle.
Hänen jalkansa koskettivat maata hyvin, hyvin hitaasti. Hän katsoi suoraan Markukseen. Keski-ikäisen, lievästi ylipainoisen miehen jalat eivät tahtoneet kantaa. Hänen polvensa tutisivat.
Enkeli käveli häntä kohti ja levitti kätensä kuin halatakseen vanhaa tuttua tai toivottaakseen hänet tervetulleeksi, mikä oli paradoksaalista, olihan enkeli tulossa Markuksen kotiin eikä toisinpäin. Ainakin toivottavasti. Markus nielaisi. Ehkä hän oli kuollut. Ehkä häntä oltiin noutamassa taivaaseen.
”Markus Leppä”, enkeli kajautti kovaan ääneen ja nauroi. ”Minun nimeni on Fulmen.”
Enkeli saavutti Markuksen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä jämäkästi. Hän oli solakka ja jäntevä. Hän näytti siltä, että olisi tullut juuri rikkomasta 300 metrin uinnin maailmanennätystä, ja hymyilikin siihen malliin.
Markus oli hyvä uskovainen. Hän ja hänen vaimonsa Maria olivat lestadiolaisia, mutta hän itse ei ollut yhtä konservatiivinen uskossaan kuin Maria. Hän oli nuoruudessaan tehnyt joitain tyhmiä asioita ja pyytänyt niitä Jumalalta anteeksi. Hän oli sinut sen kanssa. Ja vaikka tämä Jennin karkaaminen rockfestivaaleille kolmea kuukautta aiemmin – Maria oli ollut siitä poissa tolaltaan, syyttänyt itseään ja lastaan, pitänyt mykkäkoulua ja vaikka mitä. Markus oli antanut anteeksi, niin kuin isän kuuluukin tyttärelleen.
Enkeli, joka sanoi nimekseen Fulmen, seisoi hänen edessään ja vahvisti hänen uskonsa pelkällä läsnäolollaan. Ja hymyili niin tehdessään.
”Jumalan terve”, Fulmen sanoi.
”Jumalan terve”, Markus vastasi voipuneena.
”Tulehan tänne”, Fulmen sanoi, astui Markukseen kiinni ja halasi häntä tiukasti. Kuin veljeä. Markus ajatteli, mahtoiko Maria nähdä hänet keittiön ikkunasta. ”Te ihmiset olette kaikki kärsineet niin kovia”, enkeli sanoi. Hän puhui kuin suurelle yleisölle. ”Joskus toivoisin, että voisin tehdä teidän kaikkien edestä jotain. Mutta Hän on jo ehtinyt ennen minua. Mutta silti… olisipa jotain vielä enemmän… ja onkin. Tänään sinä, Markus Leppä, pääset todistamaan luomakunnan suurimpia ihmeitä.”
Markus änkytti. Se sai hänet entistäkin hermostuneemmaksi, sillä yleensä hän oli hyvin varma sanoistaan. ”Anteeksi, mutta minä en ymmärrä”, hän sai sanotuksi.
”Älä pyydä anteeksi, että et tiedä asioita, joita et voisi mitenkään tietää”, Fulmen sanoi ja taputti hänen olkapäätään. ”Tulet kyllä vielä ymmärtämään.”
Markus ei sitä tiennyt, mutta hymynsä takana Fulmen ajatteli: Ja toivottavasti niin tulen minäkin.
Hän työntyi kauemmas Markuksesta ja nyökkäsi rohkaisevasti. ”Haluatko tulla? En pakota sinua.”
”Tulla minne?”
”Mukaani. Viivymme vain päivän tai pari. Tulet sitten takaisin kotiisi.”
Miten hän olisi kieltäytynyt Jumalan tarjouksesta? Tosin Markus ihmetteli, oliko tarjous Jumalan vai ainoastaan hänen sanansaattajansa. Joka tapauksessa hän nyökkäsi. Sanoja hän ei saanut kakistettua ulos enempää.
Hänen kengissään oli äkkiä entistä enemmän tilaa. Tuntui, kuin hänen jalkapohjiensa alle olisi kertynyt vettä, joka nosti hänet ylemmäs. Fulmen piti hänestä kiinni ja katsoi häntä silmiin. Kengät irtosivat Markuksen jaloista ja jäivät maahan makaamaan, kun hän nousi sukkasillaan ylemmäs. Hänen vaatteensa hulmusivat painottomina hänen ympärillään. Fulmen puristi tiukemmin.
Markuksen silmät painuivat väkisin kiinni.
”Ei”, Fulmen käski. ”Pidä silmäsi auki. Se ei toimi, jos et pidä silmiäsi auki.”
Markus pakotti luomensa auki ja päästi surkean inahduksen. He olivat paljon korkeammalla kuin aivan äsken. Pilvet kaartuivat heidän ympärillään, avaten heille esteettömän kulkureitin. Kaukana alhaalla metsät ja pellot sulautuivat vihreäksi ja ruskeaksi. Tiet raidoittivat ja kehystivät maisemaa, jakoivat sitä mitoitettuihin alueisiin.
Heidän täytyi nousta huimaa vauhtia. Kun katsoo ulos lentokoneen ikkunasta, liikettä hädin tuskin huomaa. Mutta nyt Markus näki selvästi pilvien jäävän heidän alleen, näki maan pienenevän Maaksi. Silti hän ei tuntenut ilmanvastusta, ei hapenpuutetta, ei kylmyyttä.
”Sinua on huijattu, Markus”, Fulmen sanoi. ”Sinua ja koko ihmiskuntaa. Te ette asu mitättömällä kivellä valtavassa maailmankaikkeudessa.”
Tähdet lähestyivät. Maa kaartui heidän alapuolellaan. He olivat nyt pimeydessä. Aurinko paistoi suunnilleen heidän korkeudellaan. Outoa. Alhaalta päin katsottuna se oli näyttänyt olevan suoraan yläpuolella. Ja sen olisi pitänyt olla paljon kauempana kuin kuun. Mutta siinä ne nyt roikkuivat, toinen heidän toisella puolellaan ja toinen toisella.
”Te olette maailmankaikkeus.”
Sitten mahdoton tapahtui. He nousivat auringon, kuun ja tähtien yläpuolelle. Markus näki niiden kapenevan, sitten hän näki ne sivulta, paperinohuina. Kolmiulotteisuus oli illuusio. Takaa katsottuna ne eivät loistaneet. Ne olivat onttoja. Ne roikkuivat ketjujen varassa. Niiden sisällä oli metallirakenteita. Pyöriviä rattaita.
Niiden ketjut ja vaijerit olivat kiinni pyörissä, jotka vierivät hitaasti kiskoilla. Kiskot olivat pitkiä. Ne kaartuivat pimeään taivaankannen takana, hävisivät näkymättömiin. Niitä oli paljon ja monessa kerroksessa. Markus ja Fulmen nousivat niiden ylle.
”Tämä on firmamentti”, Fulmen sanoi ja viittasi pimeyteen heidän ympärillään. ”Maailman backstage. Nämä ovat sinun elämäsi lavasteet.”
”Mutta… Kuuraketit”, Markus ähkäisi.
”Te olette nähneet juuri sen, mitä teidän on haluttu näkevän”, Fulmen sanoi. Hänen äänensä oli edelleen intoa täynnä, esitelmöivä. Mutta siihen hiipi pahoitteleva sävy, ikään kuin enkeli olisi yrittänyt vaikutta tunteettomalta mutta ei todellisuudessa ollut sitä.
”Tämä on siis ollut täällä koko ajan.”
Fulmen nyökkäsi. Hänen hymynsä ei laskenut, mutta se oli jähmettynyt teennäiseksi.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta joidenkin rattaiden hiljaista nitinää ja heidän sanojensa kaikuja. Kaikki kaikui, vaikka pimeydessä ei näkynyt seinämiä. Kaiut palasivat monelta suunnalta ja monistuivat hiljetessään.
”Firmamentti on tyhjä tila maailmojen välissä”, Fulmen selitti.
”Maailmojen?”
”Maan, Taivaan, Helvetin, Kiirastulen ja Limbon.”
Markus nielaisi. ”Mitä me teemme täällä?”
”Minä näytän sinulle.”
”Näytät mitä?”
”Kaiken.”
”Kaikki… maailmat?”
”Kaikki neljä, joita et ole nähnyt.”
Markus oli kysymässä lisää, mutta Fulmen huusi hänen sanojensa päälle: ”Ja me aloitamme Helvetistä!” Enkeli syöksähti alaviistoon ja veti Markuksen perässään. Suuret, valkoiset siivet taittuivat heidän ympärilleen. Nyt Markus tunsi ilmavirran. Hänen sukkansa ja huopahattunsa jäivät jälkeen. Hänen silmänsä siristyivät. Edessäpäin, pimeyden keskellä, alkoi erottua liekki.
II – Helvetti
Helvetti on valtavan suuri ja todella syvä. Se porautuu Jumalan luomaan kallioon kuin mato omenaan, mutta se ei ole avoin monttu vaan käytävien ja hallien sarja, jotka kiertävät keskuskaivoa. Kiveen on hakattu kokonainen kaupunki, Dis, jossa Lucifer pitää valtaistuintaan, ja kallion läpi kiemurtaa maanalainen joki, Styx.
Sielut asuvat tai vaeltavat Helvetissä enimmäkseen yksin, yhteisöt ovat harvinaisia. Heidän lisäkseen siellä on demoneja ja hirviöitä, jotka kiduttavat sieluja. Yhteistä suurimmalle osalle Helvettiä on pimeys sekä elintarvikkeiden ja suojan vähäisyys. Sieluja vaivaavat väsymys, nälkä ja sairaudet. Jotkut heistä otetaan kiinni ja laitetaan pakkotyöhön, pääasiassa louhimaan kaivoksia syvemmiksi Helvetin laajentamiseksi.
Helvetissä ei ole varsinaisia piirejä tai kerroksia, mutta se on jaettu kymmeneen provinssiin, joita usein kutsutaan Piireiksi. Niillä on muinoin ollut yhtenäiset tarkoitukset eri syntien rankaisupaikkoina, mutta jo tuhansia vuosia kadotukseen tuomittujen sielut ovat vaeltaneet Piiristä toiseen ja sekoittaneet alueiden alkuperäiset merkitykset ja rajat. Jokaisella Piirillä on oma johtajansa, vartija, jolle on annettu velvollisuus valvoa sieluja ja muita pahoja henkiä, joita heidän Piirissään liikkuu. Vartijat ovat:
Ylin Piiri: Abyzou Lastensurma, häntä ennen jaarli Bifrons, jota ennen Afrikan henkien Kimaris
Toinen Piiri: herttua Balam
Kolmas Piiri: Lilith
Neljäs Piiri: jaarli Ipos
Viides Piiri: herttua Amon
Kuudes Piiri: langenneiden enkelten Maledicar, Uudenkuun ruhtinas
Seitsemäs Piiri: langenneiden enkelten Lucifer Valonkantaja
Kahdeksas Piiri: Azazel
Yhdeksäs Piiri: Gaian lasten Hyperion, Auringon lukija
Kymmenes Piiri: Gaian lasten Typhon, Etnan tuli
Alun perin Jumala tarkoitti, että Ylimmässä Piirissä kärsivät lievimpiin rikkomuksiin sortuneet ja Kymmenessä Piirissä kaikkein syntisimmät ihmiset. Tätä tarkoitusta varten hän järjesti synnit lievimmästä pahimpaan ja jakoi ne Piirien kesken. Tarkoitus oli, että synnittömät tulisivat Taivaaseen Hänen luokseen ja synnilliset lähetettäisiin Helvettiin. Mutta tuli ilmi, että järjestelmä ei ollut virheetön. Helvetin Piirit eivät pysyneet suljettuina, eikä Jumalan suunnittelemia rangaistuksia pantu aina täytäntöön niin kuin Hän olisi tahtonut. Lisäksi Helvettiin joutui monia Hänen uskollisia palvelijoitaan, jotka olivat hairahtaneet oikealta polulta, ja joita Jumalaa suretti tuomita. Niinpä Hänen poikansa uhrasi itsensä lunastaakseen heidän syntinsä.
Rakennettiin Limbo ja Kiirastuli. Kiirastulen ansiosta kaikki Jumalaan uskovat pääsivät lopulta Taivaaseen, vaikka olisivatkin syyllistyneet syntiin. Limbon ansiosta kaikkien niiden, jotka eivät uskoneet Jumalaan, mutta olivat synnittömiä, ei tarvinnut joutua Helvettiin. Helvetistä nostettiin pois ne, jotka eivät uuden järjestelmän mukaan enää sinne kuuluneet. Näin Helvettiin jäivät enää ne, jotka olivat sekä torjuneet Jumalan eläessään että syyllistyneet syntiin.
Jumala rakensi kuhunkin Piiriin linnan, jossa sen vartija asuisi ja josta näkisi kaikkialle sen Piirissä. Piirien alkuperäiset määritelmät ovat jääneet merkityksettömiksi, mutta Helvetin sisäinen migraatio on noudattanut joitain tiettyjä suuntaviivoja, jotka ovat muodostaneet uusia järjestelmiä ja hierarkioita. Kun määritellään, mihin Piiriin kukin sielu lähetetään kuolemansa jälkeen, noudatetaan seuraavaa kaavaa:
1. onko sydämessään paha?
--> jos on, siirry kohtaan 2
--> jos ei, siirry kohtaan 3
2. monenko kuolemansynnin toteuttamiseen on syyllistynyt?
--> seitsemän: Kymmenes Piiri
--> kuuden: Yhdeksäs Piiri
--> viiden: Kahdeksas Piiri
--> neljän: Seitsemäs Piiri
--> kolmen: Kuudes Piiri
--> kahden: Viides Piiri, paitsi jos kyseessä himo ja mässäily: Neljäs Piiri
--> yhden: Neljäs Piiri, paitsi jos kyseessä himo tai mässäily: Kolmas Piiri
3. monenko ihmisen kuoleman on aiheuttanut tarkoituksellisesti?
--> ei yhdenkään: siirry kohtaan 4
--> yhden: Kuudes Piiri
--> kahden-kolmen: Seitsemäs Piiri
--> neljän-viiden: Kahdeksas Piiri
--> useamman: Yhdeksäs Piiri
4. onko aiheuttanut kuoleman tai vammautumisen jollekulle vahingossa tai arvostelukyvyttömänä?
--> jos on, Viides Piiri
--> jos ei, siirry kohtaan 5
5. monenko kuolemansynnin toteuttamiseen on syyllistynyt?
--> seitsemän: Neljäs Piiri
--> kuuden: Kolmas Piiri, paitsi jos himo tai mässäily ei ole joukossa: Neljäs Piiri
--> viiden: Kolmas Piiri
--> kolmen-neljän: Toinen Piiri
--> yhden-kahden: Ylin Piiri
Piirin vartija sitten päättää, minne Piirin sisällä sielu lähetetään. Tästä paikasta voi usein löytää tien ulos, joka johtaa jonnekin muualle Piirissä. Harvat vartijat pitävät tiukkaa kuria Piirinsä sisällä, vaan useimmiten sielut saavat toimia mielensä mukaan ja mennä minne tahtovat.
Ylin Piiri on ainoa, joka on taivasalla. Jumala on tehnyt sinne himmeän, punaisen auringon, joka valaisee karua maisemaa. Siellä on erämaita ja vuoria, mutta ei minkäänlaista elämää. Alkuperäinen vartija Kimaris oli ylpeä Piiristään ja rakennutti sinne kivestä ja metallista puiden ja kasvien jäljitelmiä. Hän lähetti Jumalalle pyynnön kasvattaa siellä oikeaa elämää, mutta häntä kiellettiin. Lopulta hän väsyi elottomaan valtakuntaansa ja jätti sen vasallilleen, helvetin jaarli Bifronsille. Bifrons ei ollut vallassa kauaa, ennen kuin muinainen demoni Abyzou, yksi Lilithin lapsista, vietteli hänet ja riisti hänen valtaistuimensa. Abyzou ei huoltanut Kimariksen rakentamaa maailmaa ja antoi sen luhistua. Nykyään Ylin Piiri on täynnä ikivanhoja raunioita.
Toinen ja Neljäs Piiri ovat samankaltaisia. Kumpikin on ahtaiden käytävien verkosto, joiden keskellä on valtavan suuri avoin tila. Näissä saleissa katto on niin korkealla, että niissä asuvat kuvittelevat olevansa taivasalla ja odottavat auringon jonain päivänä nousevan. Vartijoiden linnat sijaitsevat näiden salien keskellä. Niiden vartijat, herttua Balam ja jaarli Ipos, ovat kumpikin demoneita, jotka ovat osoittaneet merkittävää antaumuksellisuutta tehtäviensä suorittamiseen ja saaneet Jumalalta oikeuden hallita omia Piirejä. Balam on kaikista vartijoista tarkin mitä tulee Piirien rajojen tarkkailemiseen. Hän ei päästä ketään lähtemään Piiristään tai tulemaan sinne sisälle. Ipos kasvattaa omaa elämää Jumalalta salassa. Hän on tehnyt kokeiluja, joilla on luonut kasvillisuutta ja hirviöitä Piiriinsä.
Kolmas Piiri on ainut, joka ei tunnusta Jumalan määräysvaltaa Helvetissä. Sen vartija on Lilith, jolle kukaan ei ole antanut vastuuta tai velvollisuutta, vaan joka on itse ottanut sen. Lilith ei päästä enkeleitä Piiriinsä ja halveksuu muita vartijoita, joita pitää Jumalan sätkynukkeina. Hän on kansoittanut Piirin omilla lapsillaan, jotka kiduttavat sinne tuomittuja sieluja. Hän on myös kasvattanut sinne puutarhan, joka ei pelkästään pyri jäljittelemään alkuperäistä Puutarhaa, vaan on paljon suurempi, vehreämpi ja eksoottisempi.
Viides ja Kuudes Piiri ovat kerran olleet vahvassa yhteistyössä. Niiden varijat, Helvetin herttua Amon ja Taivaasta alas astunut enkeli Maledicar, ovat ystäviä ja liittolaisia. Maledicar piti sudenhahmoista Amonia lemmikkinään vielä Taivaassa asuessaan, ja kun Lucifer nousi kapinaan, Maledicar ja Amon seurasivat häntä alas Helvettiin. Yhdessä he ovat rakentaneet Piireihinsä melko kattavan jäljitelmän Maan eri paikoista. He ovat kaivertaneet Helvetin kallioon suuria tiloja ja suunnitelleet niiden sisustat niin, että ne näyttävät vääristyneiltä versioilta Maan kaupungeista. Niissä on yhteensä yli kahdeksansadan kaupungin jäljitelmät. Viidennessä Piirissä on jäljitelmiä Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Lähi-Idästä, Intiasta, Kiinasta, Japanista, Australiasta sekä Moskovasta, Stalingradista, Varsovasta, Konstantinopolista, Ateenasta, Spartasta, Roomasta, Pompeijista, Venetsiasta, Madridista ja Barcelonasta. Kuudennessa Piirissä on jäljitelmiä Pohjois-Amerikasta, muualta Euroopasta ja muualta Aasiasta. Tavallisesti vartijat lähettävät heille määrätyt sielut jäljitelmiin, jotka vastaavat paikkoja, joissa sielut ovat Maassa eläneet.
Nämä jäljitelmät ovat kuitenkin hyvin vanhoja, eikä kukaan ole huolehtinut niiden ylläpidosta – lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä sielujen ryhmittymiä, jotka ovat ottaneet sen asiakseen omilla alueillaan. Suurimmassa osassa näitä Piirejä kuitenkin paikat ovat ränsistyneitä ja raunioituneita. Alun perin niistä jotkin oli valaistu, mutta kaikki valot ovat nykyään sammuneet. Joissain paikoissa lattiassa on valtavia reikiä, joista avautuu näkymiä muihin kaupunkeihin.
Seitsemäs Piiri on kaikkein suurin. Siellä on toimivaa teknologiaa enemmän kuin muualla. Sen vartija, Lucifer Valonkantaja, joka on myös koko Helvetin ylin herra, on rakentanut Piiristään ansoitetun labyrintin, älyä, voimaa ja nopeutta mittaavan kentän, jonka keskellä on Dis, helvetinkaupunki. Luciferin linna on rakennettu lihasta, tulesta ja raudasta. Hän ei ota vastaan vieraita.
Azazelin hallitsema Kahdeksas Piiri on kaikkein yksinkertaisin. Se on yksi ainoa sali, joka on kasattu täyteen ruumiita. Azazel on kerännyt ne vuosien saatosta Maan haudoista. Suurin osa sieluista ja demoneista on jo lähtenyt sieltä. Azazel pitää hovia vain muutaman vasallinsa kanssa ruumiskasan keskellä.
Yhdeksäs Piiri on hitaan ja hiljaisen tyhjyyden tyyssija. Se on kylmä ja autio paikka, jota kalpea valo valaisee. Siellä on kirjastoja, joihin on säilötty ihmisten kadottamaa tietoa. Kukaan ei juuri lue niitä. Sinne on kahlittu muinaisen maailman valtavia hirviöitä.
Kymmenes Piiri on tulessa.
III – Limbo
Limboon lähetetään ne, jotka eivät ole toteuttaneet kuolemansyntiä, mutta jotka eivät ottaneet Jumalaa vastaan eläessään. Tähän lukeutuvat muiden uskontojen seuraajat ja kastamattomat vauvat, jotka Limbossa kasvavat aikuisiksi. Limbossa on tällä hetkellä yli 55 miljardia sielua. Vuonna 2008 lähes 37 miljoonaa sielua lähetettiin Limboon.
Kun punnitaan, lähteekö sielu Limboon vai Helvettiin, kysymys on joskus kiistanalainen. Kuolemansynnin toteuttamiseksi lasketaan pahat teot, joiden taustalla on jokin kuolemansynti. Yleensä esimerkiksi pelkkä ahneus ei riitä tuomitsemaan Helvettiin, vaan vaaditaan ahneita tekoja, jotka ovat tuoneet mainittavaa kärsimystä muille.
Limboa ei ole jaettu alueisiin. Sen pinnalla on metsiä ja erämaita ja yksi, suuri meri. Taivaalla kiertää vihreä, haalea taivaankappale, jota Limbossa usein kutsutaan kuuksi, mutta vuorokaudenaikojen ovat vain näennäisiä – koskaan ei ole kunnolla valoisaa tai pimeää.
Limbon pääosa sijaitsee maan alla, kivisessä labyrintissä. Sen käytävien yhteenlaskettu pituus on 14 267 254 000 kilometriä. Niistä suurin osa on autioita. Sielut asuvat pääasiassa kammioissa käytävien varsilla.
Labyrintissä on monenlaisia saleja. Eniten on Rukouksen saleja, joissa sielut käyvät rukoilemassa anteeksiantoa Jumalalta ja pyytämässä, että he saisivat uuden mahdollisuuden ottaa Hänet vastaan. Toiseksi eniten on kirjastoja, jotka sisältävät miljoonia uskonnollisia tekstejä, jotka Jumala on asettanut sielujen luettavaksi, jotta he saisivat tietää totuuden luomakunnan järjestyksestä.
Ne, jotka uskovat kirjojen opetuksiin sydämessään, saavat mahdollisuuden päästä Taivaaseen. He ovat kuitenkin hyvin harvassa, pääasiassa siitä syystä, että kirjojen opetuksiin ei enää suhtauduta vakavasti edes oppineiden piireissä. Suurin osa sieluista uskoo, että Taivasta ja Jumalaa ei ole olemassa. Monet eivät muista edes elämäänsä Maassa.
Limbossa on pidetty monia valtakuntia, mutta kaikki ovat olleet lyhytikäisiä. Niistä ensimmäinen oli Uusi Babylonia, jonka Nebukadnezzar II perusti noustuaan Helvetistä Limboon Kristuksen uhrauksen jälkeen. Hän oli kärsinyt Helvetissä lähes kuusisataa vuotta ja janosi itselleen takaisin valtaa, jota oli käyttänyt Maassa. Hän rakensi valtakuntansa labyrintteihin, ja hakkautti sinne itselleen valtaisan palatsin. Pian kuitenkin hänen alamaistensa kiinnostus häntä kohtaan väheni, ja kun häntä ei enää toteltu ja kunnioitettu kuninkaana, hän sinetöi palatsinsa ja asuu siellä yksin katkeroituneena tähän päivään saakka.
Hänen jälkeensä monet ovat rakentaneet valtioita Limbossa, mutta kaikki ovat sortuneet muutamassa kymmenessä vuodessa. Viimeisin valtakunta oli Saladin, jonka rinnalle nousi Himmelreich. Valtakunnat kävivät verisen sodan – tosin Limbossa kukaan ei voi kuolla. Tämän sodan veteraaneista monet ovat menettäneet raajoja tai kärsineet muuten pahoja vammoja.
IV - Kiirastuli
Kiirastuli on vuori, jonka rinteillä on polkuja ja kielekkeitä, jotka muodostavat seitsemän porrasta. Näitä kutsutaan Seitsemäksi Tasoksi, joista jokainen on osoitettu yhdelle kuolemansynneistä. Dante Alighieri näki Kiirastulen ja kirjoitti siitä osittain paikkansapitävän kuvauksen 1300-luvulla.
Juuri kukaan ei vietä Kiirastulessa pitkää aikaa, sillä se on vain välitila, jonka syntiset uskovaiset käyvät läpi ennen Taivaaseen astumistaan. Käytännössä kaikki uskovaiset viettävät ainakin lyhyen aikaa Kiirastulessa. Useimmat käyvät läpi muutaman Tasoista ja kulkevat sitten läpi puhdistavan tuliverhon, jonka takana odottavat Taivaan esikartanot.
Kiirastuleen astuvien otsaan kirjoitetaan veitsellä sana peccatum, synti, kerran jokaista sielun toteuttamaa kuolemansyntiä kohden. Kun kukin synti on hyvitetty, sanat pyyhitään pois.
Ensimmäinen Taso on tarkoitettu ylpeille. Heidän selkäänsä lastataan suuria kiviä, joita heidän on kannettava. Näin heidän on pakko kulkea kumarassa, jolloin he näkevät polven korkeudelle kallioseinämään kaiverretut katumukseen ja nöyryyteen kehottavat tekstit.
Toinen Taso on kateellisille. Heidän silmäluomensa ommellaan yhteen enkelien toimesta, jotta he eivät näkisi mitään kadehdittavaa. Silmäluomet avataan, kun he ovat hyväksyneet tämän.
Kolmannella Tasolla vihaan syyllistyneet joutuvat rikkipitoisen savun polttamiksi. Useimmat tämä ajaa yhä suurempaan raivoon, mutta kun he ovat raivonneet tarpeeksi, he yleensä talttuvat ja häpeävät.
Neljännellä Tasolla laiskurit joutuvat jatkuvasti kävelemään tai juoksemaan. Tämän Tason suurin osa uskovaisista käy läpi, sillä sinne joutuvat kaikki, jotka ovat syyllistyneet epätoivoon, laiskuuteen, stressiin tai masennukseen – siis kaikki, jotka eivät ole aina luottaneet Jumalan ohjaavan heidät pois ahdingosta.
Viidennellä Tasolla ahneet makaavat vatsallaan maahan kahlehdittuina. Kahleet aukeavat itsestään, kun sielujen ajatukset ovat kääntyneet pois maallisista asioista ja kohti Jumalaa. Sielujen määrä tällä Tasolla kasvaa nopeimmin hyvinvointiyhteiskunnan keskittyessä yhä enemmän materialismiin.
Kuudennella Tasolla mässäilijät joutuvat katselemaan herkkuja saamatta maistaa niitä. Kun he itse kääntävät selkänsä niille, he saavat jatkaa viimeiselle Tasolle. Nykyään, kun suurin osa kristityistä on hyvin ravittuja, vain harvalle tuottaa vaikeuksia päästä tämän Tason ohi.
Seitsemännellä ja viimeisellä Tasolla ei ole muuta kuin valtava tulimuuri, jonka läpi käveleminen puhdistaa epäpyhästä seksuaalisesta himosta. Toisella puolella avautuu vehreä Taivas. Sielut usein uskovat, että tämän tulen läpi käveltyään he menettävät seksuaalisuutensa ja sitä kautta tärkeän osan itsestään, ja siksi monet epäröivät astua tuleen. Monet istuvat Seitsemännen Tason reunalla mietteisiinsä vajonneina, pohtien tätä ongelmaa. Tulen läpi käveleminen kuitenkaan ei poista kokonaan inhimillistä seksuaalisuuden viettiä, vaan sen negatiiviset puolet, esimerkiksi muun kuin oman puolison himoitsemisen. Taivaassa sielut kokevat seksuaalisuutensa entistä vapauttavana, kun se ei vedä heitä eri suuntiin vaan kohdistuu yhteen ihmiseen.
Sielujen oleskelua Kiirastulessa vaivaa rangaistusten lisäksi Prinssi, ihmissielu, joka ei yritä edetä Tasolta toiselle vaan orjuuttaa muut sielut ja pitää hovia linnassa Neljännellä Tasolla. Hän on värvännyt itselleen joukkoja, jotka kohtelevat kaltoin muita sieluja ja varastavat heidän vähäiset omaisuutensa. Enkelit eivät puutu Prinssin toimiin.
V – Taivas
Markus eteni ruohikossa nelinkontin ja oksensi. Hänen päässään pyöri. Aamukaste tuoksui hyvältä ja ruoho oli vihreää ja tuoretta. Se tuntui ällöttävän makealta. Aamuaurinko lämmitti Markusta ja kevyt tuuli siveli hänen hikisiä poskiaan. Hän huohotti ja pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.
Valkoinen paperinenäliina laskeutui hänen kasvojensa eteen. Fulmen piteli sitä. Markus otti sen vastaan, pyyhki kasvonsa ja niisti nenänsä. ”Kiitos”, hän mutisi.
”Ei kestä”, Fulmen sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli väritön. Hänen aikaisemmin ylläpitämänsä naamio oli pudonnut, särkynyt.
”Ei niin”, Markus mutisi, ojensi liinan takaisin ja istui nurmikkoon.
”Ymmärrätkö nyt?”
”Ymmärrän monia asioita, mutta en ole vieläkään varma, miksi näytit minulle tämän kaiken.”
Fulmen huokaisi. ”Olen katsellut teitä jonkin aikaa lähempää kuin Hän tahtoisi meidän katsovan. Ja kiintynyt teidän surkeihin elämiinne ja kohtaloihinne. Te olette niin täynnä, kuin pienet, palavat perhoset. Olemassa vain sekunteja, mutta ne sekunnit te olette… niin… niin… täynnä. Kaipaan kokea jotain niin vahvasti itse, tuntea niin paljon. Mutta enkeleitä ei ole tehty sitä varten. Meidät on tehty kestämään tuhansien vuosien hiljaiselo. Ylistämään Häntä, ei elämään itse.” Hän istui Markuksen viereen, ei häntä vastapäätä vaan vähän vinoittain, niin että he näkivät toisensa mutta että heidän ei tarvinnut katsoa toisiaan.
”Teidät lähetetään pimeyteen…” Fulmen pudisti päätään. Markus katseli häntä hämmentyneenä. Fulmenin ahdinko antoi voimaa hänen omalle päätökselleen. ”Suurin osa teistä. Vain ne harvat… vain ani harvat tulevat perille. Tänne.” Hän viittasi kädellään väsyneesti sinistä ja vihreyttä kirkkautta. Talitiainen lauloi vaahteran oksalla vähän matkan päässä. ”Eikä teistä kuin ani harva ole ansainnut sen pimeyden. Limbo. Helvetti. Yhtä pahoja kaikki. Te itse olette Maassa alhaisuudessanne ja kurjuudessa rakentaneet paremman paikan kuin Taivas tulee milloinkaan olemaan. Ehkä Hän on kateellinen teille. En tiedä. Mutta joskus minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi rukoilla teitä eikä Häntä.”
Markus tuijotti enkeliä, joka hitaasti nousi seisomaan. Hänen liikkeensä olivat varmoja, ja hänen vartalostaan näkyi voima ja harjoittelun tuoma tyyneys. Mutta hänen kasvonsa olivat piinatut. Fulmen katsoi Markusta silmiin, ja enkelin toisesta silmästä vierähti kyynel. Se valui hänen poskelleen, paljaalle leualleen ja putosi maahan. Muutama ruohonkorsi kuivui ja kellastui sen kosketuksesta, samoin Fulmenin paljaiden jalkapohjien alla.
Fulmen sanoi: ”Ihminen, minun Herrani on tuominnut valtavan joukon sinun kansaasi kadotukseen. Voitko antaa minulle anteeksi?”
Markus nyökkäsi ja ojensi kätensä. Fulmen hymyili, hiven toivoa pimeyden keskellä. Hän tarttui käteen ja veti Markuksen vaivattomasti pystyyn, vaikka mies painoi varmaan kaksi kertaa enemmän kuin hän.
Markus pudisti ruohoa housuistaan ja rykäisi. ”Sinä et ole tehnyt minulle vääryyttä.”
Fulmen pysyi vaiti ja katsoi vakavana.
Markus jatkoi: ”En kanna sinulle, enkä muille kaltaisillesi kaunaa. Mutta… Jumala jota olen palvellut… tämä ei ole sitä, mitä odotin Häneltä. Olen aina jollain tapaa uskonut siihen, mutta vasta nyt, nähtyäni sen omin silmin, ymmärrän mihin oikein olen uskonut. Ajattelin aina, että Jumalan tarkoitusperät ovat ihmiselle tuntemattomia, että Hänellä on jonkinlainen taivaallinen oikeutus olla puuttumatta maailman kärsimykseen. Mutta Hänellä ei ole. Hän on luonut vankilan, ei vapautta.” Markus oli yksinkertainen mies, mutta hän erotti oikean väärästä, eikä hänelle tuonut vaikeuksia tehdä oikea valinta. Niin oli aina ollut hänen elämässään. Hän ei ollut sokea. ”Ei enää. Enää en sulje silmiäni totuudelta. Ehkä se merkitsee, että tulen menettämään vaimoni, lapseni ja ystäväni, mutta jonkun täytyy astua esiin. Vastustaa. Näyttää Hänelle, että tämä on väärin. Että Hänen luomakunnassaan on vikaa. Minä mieluummin kärsin Helvetissä kuin annan tälle järjestykselle hiljaisen hyväksyntäni. Jos protestointi merkitsee Helvettiä, Helvettiin minä siis menen. Mutta ennen sitä minä korotan ääneni Häntä vastaan. Minä kerron Maan päällä, mitä olen nähnyt, ja kysyn, pystyykö kukaan uskovainen sanomaan minua silmiin katsoen, että Helvetti on oikea paikka kaikille, jotka sinne joutuvat.”
Fulmen nyökkäsi. ”Ei enää vaikenemista.”
He kättelivät sen vahvistukseksi. Sitten Fulmen taputti käsiään ja Markus katosi, palasi kotipihalleen Maahan.
Fulmen katsoi vaahteraa. Hän käveli sen luokse, ja hänen jalkansa jättivät syksyn jäljet hänen peräänsä. Hän ojensi kätensä ja poimi vaahterasta yhden, suuren lehden. Ruska saavutti sen hänen kosketuksestaan. Lehti kuihtui ja taittui ja muuttui helakanpunaiseksi. Hän päästi sen putoamaan ja käveli pois. Talitiainen lensi tiehensä. Fulmenin takana vaahtera notkahti, punertui, varisti lehtensä ja kuoli.
Limboon lähetetään ne, jotka eivät ole toteuttaneet kuolemansyntiä, mutta jotka eivät ottaneet Jumalaa vastaan eläessään. Tähän lukeutuvat muiden uskontojen seuraajat ja kastamattomat vauvat, jotka Limbossa kasvavat aikuisiksi. Limbossa on tällä hetkellä yli 55 miljardia sielua. Vuonna 2008 lähes 37 miljoonaa sielua lähetettiin Limboon.
Kun punnitaan, lähteekö sielu Limboon vai Helvettiin, kysymys on joskus kiistanalainen. Kuolemansynnin toteuttamiseksi lasketaan pahat teot, joiden taustalla on jokin kuolemansynti. Yleensä esimerkiksi pelkkä ahneus ei riitä tuomitsemaan Helvettiin, vaan vaaditaan ahneita tekoja, jotka ovat tuoneet mainittavaa kärsimystä muille.
Limboa ei ole jaettu alueisiin. Sen pinnalla on metsiä ja erämaita ja yksi, suuri meri. Taivaalla kiertää vihreä, haalea taivaankappale, jota Limbossa usein kutsutaan kuuksi, mutta vuorokaudenaikojen ovat vain näennäisiä – koskaan ei ole kunnolla valoisaa tai pimeää.
Limbon pääosa sijaitsee maan alla, kivisessä labyrintissä. Sen käytävien yhteenlaskettu pituus on 14 267 254 000 kilometriä. Niistä suurin osa on autioita. Sielut asuvat pääasiassa kammioissa käytävien varsilla.
Labyrintissä on monenlaisia saleja. Eniten on Rukouksen saleja, joissa sielut käyvät rukoilemassa anteeksiantoa Jumalalta ja pyytämässä, että he saisivat uuden mahdollisuuden ottaa Hänet vastaan. Toiseksi eniten on kirjastoja, jotka sisältävät miljoonia uskonnollisia tekstejä, jotka Jumala on asettanut sielujen luettavaksi, jotta he saisivat tietää totuuden luomakunnan järjestyksestä.
Ne, jotka uskovat kirjojen opetuksiin sydämessään, saavat mahdollisuuden päästä Taivaaseen. He ovat kuitenkin hyvin harvassa, pääasiassa siitä syystä, että kirjojen opetuksiin ei enää suhtauduta vakavasti edes oppineiden piireissä. Suurin osa sieluista uskoo, että Taivasta ja Jumalaa ei ole olemassa. Monet eivät muista edes elämäänsä Maassa.
Limbossa on pidetty monia valtakuntia, mutta kaikki ovat olleet lyhytikäisiä. Niistä ensimmäinen oli Uusi Babylonia, jonka Nebukadnezzar II perusti noustuaan Helvetistä Limboon Kristuksen uhrauksen jälkeen. Hän oli kärsinyt Helvetissä lähes kuusisataa vuotta ja janosi itselleen takaisin valtaa, jota oli käyttänyt Maassa. Hän rakensi valtakuntansa labyrintteihin, ja hakkautti sinne itselleen valtaisan palatsin. Pian kuitenkin hänen alamaistensa kiinnostus häntä kohtaan väheni, ja kun häntä ei enää toteltu ja kunnioitettu kuninkaana, hän sinetöi palatsinsa ja asuu siellä yksin katkeroituneena tähän päivään saakka.
Hänen jälkeensä monet ovat rakentaneet valtioita Limbossa, mutta kaikki ovat sortuneet muutamassa kymmenessä vuodessa. Viimeisin valtakunta oli Saladin, jonka rinnalle nousi Himmelreich. Valtakunnat kävivät verisen sodan – tosin Limbossa kukaan ei voi kuolla. Tämän sodan veteraaneista monet ovat menettäneet raajoja tai kärsineet muuten pahoja vammoja.
IV - Kiirastuli
Kiirastuli on vuori, jonka rinteillä on polkuja ja kielekkeitä, jotka muodostavat seitsemän porrasta. Näitä kutsutaan Seitsemäksi Tasoksi, joista jokainen on osoitettu yhdelle kuolemansynneistä. Dante Alighieri näki Kiirastulen ja kirjoitti siitä osittain paikkansapitävän kuvauksen 1300-luvulla.
Juuri kukaan ei vietä Kiirastulessa pitkää aikaa, sillä se on vain välitila, jonka syntiset uskovaiset käyvät läpi ennen Taivaaseen astumistaan. Käytännössä kaikki uskovaiset viettävät ainakin lyhyen aikaa Kiirastulessa. Useimmat käyvät läpi muutaman Tasoista ja kulkevat sitten läpi puhdistavan tuliverhon, jonka takana odottavat Taivaan esikartanot.
Kiirastuleen astuvien otsaan kirjoitetaan veitsellä sana peccatum, synti, kerran jokaista sielun toteuttamaa kuolemansyntiä kohden. Kun kukin synti on hyvitetty, sanat pyyhitään pois.
Ensimmäinen Taso on tarkoitettu ylpeille. Heidän selkäänsä lastataan suuria kiviä, joita heidän on kannettava. Näin heidän on pakko kulkea kumarassa, jolloin he näkevät polven korkeudelle kallioseinämään kaiverretut katumukseen ja nöyryyteen kehottavat tekstit.
Toinen Taso on kateellisille. Heidän silmäluomensa ommellaan yhteen enkelien toimesta, jotta he eivät näkisi mitään kadehdittavaa. Silmäluomet avataan, kun he ovat hyväksyneet tämän.
Kolmannella Tasolla vihaan syyllistyneet joutuvat rikkipitoisen savun polttamiksi. Useimmat tämä ajaa yhä suurempaan raivoon, mutta kun he ovat raivonneet tarpeeksi, he yleensä talttuvat ja häpeävät.
Neljännellä Tasolla laiskurit joutuvat jatkuvasti kävelemään tai juoksemaan. Tämän Tason suurin osa uskovaisista käy läpi, sillä sinne joutuvat kaikki, jotka ovat syyllistyneet epätoivoon, laiskuuteen, stressiin tai masennukseen – siis kaikki, jotka eivät ole aina luottaneet Jumalan ohjaavan heidät pois ahdingosta.
Viidennellä Tasolla ahneet makaavat vatsallaan maahan kahlehdittuina. Kahleet aukeavat itsestään, kun sielujen ajatukset ovat kääntyneet pois maallisista asioista ja kohti Jumalaa. Sielujen määrä tällä Tasolla kasvaa nopeimmin hyvinvointiyhteiskunnan keskittyessä yhä enemmän materialismiin.
Kuudennella Tasolla mässäilijät joutuvat katselemaan herkkuja saamatta maistaa niitä. Kun he itse kääntävät selkänsä niille, he saavat jatkaa viimeiselle Tasolle. Nykyään, kun suurin osa kristityistä on hyvin ravittuja, vain harvalle tuottaa vaikeuksia päästä tämän Tason ohi.
Seitsemännellä ja viimeisellä Tasolla ei ole muuta kuin valtava tulimuuri, jonka läpi käveleminen puhdistaa epäpyhästä seksuaalisesta himosta. Toisella puolella avautuu vehreä Taivas. Sielut usein uskovat, että tämän tulen läpi käveltyään he menettävät seksuaalisuutensa ja sitä kautta tärkeän osan itsestään, ja siksi monet epäröivät astua tuleen. Monet istuvat Seitsemännen Tason reunalla mietteisiinsä vajonneina, pohtien tätä ongelmaa. Tulen läpi käveleminen kuitenkaan ei poista kokonaan inhimillistä seksuaalisuuden viettiä, vaan sen negatiiviset puolet, esimerkiksi muun kuin oman puolison himoitsemisen. Taivaassa sielut kokevat seksuaalisuutensa entistä vapauttavana, kun se ei vedä heitä eri suuntiin vaan kohdistuu yhteen ihmiseen.
Sielujen oleskelua Kiirastulessa vaivaa rangaistusten lisäksi Prinssi, ihmissielu, joka ei yritä edetä Tasolta toiselle vaan orjuuttaa muut sielut ja pitää hovia linnassa Neljännellä Tasolla. Hän on värvännyt itselleen joukkoja, jotka kohtelevat kaltoin muita sieluja ja varastavat heidän vähäiset omaisuutensa. Enkelit eivät puutu Prinssin toimiin.
V – Taivas
Markus eteni ruohikossa nelinkontin ja oksensi. Hänen päässään pyöri. Aamukaste tuoksui hyvältä ja ruoho oli vihreää ja tuoretta. Se tuntui ällöttävän makealta. Aamuaurinko lämmitti Markusta ja kevyt tuuli siveli hänen hikisiä poskiaan. Hän huohotti ja pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.
Valkoinen paperinenäliina laskeutui hänen kasvojensa eteen. Fulmen piteli sitä. Markus otti sen vastaan, pyyhki kasvonsa ja niisti nenänsä. ”Kiitos”, hän mutisi.
”Ei kestä”, Fulmen sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli väritön. Hänen aikaisemmin ylläpitämänsä naamio oli pudonnut, särkynyt.
”Ei niin”, Markus mutisi, ojensi liinan takaisin ja istui nurmikkoon.
”Ymmärrätkö nyt?”
”Ymmärrän monia asioita, mutta en ole vieläkään varma, miksi näytit minulle tämän kaiken.”
Fulmen huokaisi. ”Olen katsellut teitä jonkin aikaa lähempää kuin Hän tahtoisi meidän katsovan. Ja kiintynyt teidän surkeihin elämiinne ja kohtaloihinne. Te olette niin täynnä, kuin pienet, palavat perhoset. Olemassa vain sekunteja, mutta ne sekunnit te olette… niin… niin… täynnä. Kaipaan kokea jotain niin vahvasti itse, tuntea niin paljon. Mutta enkeleitä ei ole tehty sitä varten. Meidät on tehty kestämään tuhansien vuosien hiljaiselo. Ylistämään Häntä, ei elämään itse.” Hän istui Markuksen viereen, ei häntä vastapäätä vaan vähän vinoittain, niin että he näkivät toisensa mutta että heidän ei tarvinnut katsoa toisiaan.
”Teidät lähetetään pimeyteen…” Fulmen pudisti päätään. Markus katseli häntä hämmentyneenä. Fulmenin ahdinko antoi voimaa hänen omalle päätökselleen. ”Suurin osa teistä. Vain ne harvat… vain ani harvat tulevat perille. Tänne.” Hän viittasi kädellään väsyneesti sinistä ja vihreyttä kirkkautta. Talitiainen lauloi vaahteran oksalla vähän matkan päässä. ”Eikä teistä kuin ani harva ole ansainnut sen pimeyden. Limbo. Helvetti. Yhtä pahoja kaikki. Te itse olette Maassa alhaisuudessanne ja kurjuudessa rakentaneet paremman paikan kuin Taivas tulee milloinkaan olemaan. Ehkä Hän on kateellinen teille. En tiedä. Mutta joskus minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi rukoilla teitä eikä Häntä.”
Markus tuijotti enkeliä, joka hitaasti nousi seisomaan. Hänen liikkeensä olivat varmoja, ja hänen vartalostaan näkyi voima ja harjoittelun tuoma tyyneys. Mutta hänen kasvonsa olivat piinatut. Fulmen katsoi Markusta silmiin, ja enkelin toisesta silmästä vierähti kyynel. Se valui hänen poskelleen, paljaalle leualleen ja putosi maahan. Muutama ruohonkorsi kuivui ja kellastui sen kosketuksesta, samoin Fulmenin paljaiden jalkapohjien alla.
Fulmen sanoi: ”Ihminen, minun Herrani on tuominnut valtavan joukon sinun kansaasi kadotukseen. Voitko antaa minulle anteeksi?”
Markus nyökkäsi ja ojensi kätensä. Fulmen hymyili, hiven toivoa pimeyden keskellä. Hän tarttui käteen ja veti Markuksen vaivattomasti pystyyn, vaikka mies painoi varmaan kaksi kertaa enemmän kuin hän.
Markus pudisti ruohoa housuistaan ja rykäisi. ”Sinä et ole tehnyt minulle vääryyttä.”
Fulmen pysyi vaiti ja katsoi vakavana.
Markus jatkoi: ”En kanna sinulle, enkä muille kaltaisillesi kaunaa. Mutta… Jumala jota olen palvellut… tämä ei ole sitä, mitä odotin Häneltä. Olen aina jollain tapaa uskonut siihen, mutta vasta nyt, nähtyäni sen omin silmin, ymmärrän mihin oikein olen uskonut. Ajattelin aina, että Jumalan tarkoitusperät ovat ihmiselle tuntemattomia, että Hänellä on jonkinlainen taivaallinen oikeutus olla puuttumatta maailman kärsimykseen. Mutta Hänellä ei ole. Hän on luonut vankilan, ei vapautta.” Markus oli yksinkertainen mies, mutta hän erotti oikean väärästä, eikä hänelle tuonut vaikeuksia tehdä oikea valinta. Niin oli aina ollut hänen elämässään. Hän ei ollut sokea. ”Ei enää. Enää en sulje silmiäni totuudelta. Ehkä se merkitsee, että tulen menettämään vaimoni, lapseni ja ystäväni, mutta jonkun täytyy astua esiin. Vastustaa. Näyttää Hänelle, että tämä on väärin. Että Hänen luomakunnassaan on vikaa. Minä mieluummin kärsin Helvetissä kuin annan tälle järjestykselle hiljaisen hyväksyntäni. Jos protestointi merkitsee Helvettiä, Helvettiin minä siis menen. Mutta ennen sitä minä korotan ääneni Häntä vastaan. Minä kerron Maan päällä, mitä olen nähnyt, ja kysyn, pystyykö kukaan uskovainen sanomaan minua silmiin katsoen, että Helvetti on oikea paikka kaikille, jotka sinne joutuvat.”
Fulmen nyökkäsi. ”Ei enää vaikenemista.”
He kättelivät sen vahvistukseksi. Sitten Fulmen taputti käsiään ja Markus katosi, palasi kotipihalleen Maahan.
Fulmen katsoi vaahteraa. Hän käveli sen luokse, ja hänen jalkansa jättivät syksyn jäljet hänen peräänsä. Hän ojensi kätensä ja poimi vaahterasta yhden, suuren lehden. Ruska saavutti sen hänen kosketuksestaan. Lehti kuihtui ja taittui ja muuttui helakanpunaiseksi. Hän päästi sen putoamaan ja käveli pois. Talitiainen lensi tiehensä. Fulmenin takana vaahtera notkahti, punertui, varisti lehtensä ja kuoli.
No comments:
Post a Comment