Amanda varttui ainoana lapsena. Se oli hänen suuri onnettomuutensa. Hänen serkkujensa perhe oli iso. Heillä oli kolme tyttöä ja poika. Hänen ystävällään Leenalla oli pikkuveli ja isoveli. Kun he kävivät kylässä, Amandalla oli joku, jonka kanssa leikkiä. Kun he eivät olleet kylässä ja Amanda oli kotona, hänellä ei ollut.
Mutta hänellä oli Kapteeni Williamsinsa. Se oli sarjakuvalehti 70-luvulta, joita hänen isällään oli valtaisa, kattava kokoelma ullakolla. Kapteeni Williams seikkaili maailman merillä ja kohtasi merirosvoja, hirviöitä, avaruusolentoja ja jopa mustapukuisia salaisia agentteja. Hänen edesottamuksensa ilahduttivat Amandaa vuosikausia. Kun hän oli lukenut kaikki lehdet, hän hädin tuskin muisti, mitä ensimmäisessä oli tapahtunut.
Vähitellen niiden suoma lohtu ja turva kuitenkin hälvenivät. Hän jatkoi niiden lukemista kuusitoistavuotiaaksi asti. Silloin hän ymmärsi, että hän ei enää voinut tehdä jotain niin lapsellista kuin lukea vanhoja sarjakuvalehtiä. Lukio alkoi ja vaati panostusta, jotta hänen hyvät arvosanansa olisivat säilyneet. Läksyt veivät yhä enemmän aikaa. Hän yritti valita itselleen sopivaa ja häntä itseään kiinnostavaa alaa, johon olisi keskittynyt, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Hän luki pitkää matematiikkaa mutta ei pitänyt siitä. Hän jatkoi biologiaa pitkälle ja pärjäsi siinä, mutta ei koskaan oikeastaan nauttinut sen opiskelemisesta eikä kokenut itseään biologiksi.
Ja kerran hän istui pienen pöytälampun valaisemalla ullakolla jalat ristissä ja piteli kädessään vanhaa Kapteeni Williamsia eikä nähnyt sen haalistuneilla sivuilla muuta kuin hölmön, keskinkertaisesti piirretyn seikkailukertomuksen, joka ei vetänyt vertoja fantasiaromaanille, joka Amandalla oli kesken, tai edes illan elokuvalle. Ja kun hän ymmärsi, miten rakas juuri tuo lehti oli hänelle kerran ollut, hän ihmetteli, minne se kaikki rakkaus oli hävinnyt, ja oliko sen tilalle tullut mitään. Silloin hän tunsi värähtävänsä kuin pistävässä tuulessa. Hän sulki lehden, tuijotti ullakon hämärään ja tunsi pimeyden sormien kurovan kylmyyttään hänen sydäntään kohti.
Seitsemäntoistavuotiaana hän tapasi Johanneksen. Poika muutti kesällä korttelin päähän hänestä ja alkoi käydä hänen kouluaan. Syyslukukauden mittaan kävi selväksi, että Johannes oli syrjäänvetäytyvä ja hiljainen. Amandan mielestä hän oli söpön näköinen ja niinpä hän kiinnittikin tämän tekemisiin huomiota. Johannes istui välitunnit omissa oloissaan koulun aulan sohvalla, kuunteli musiikkia ja luki kirjaa. Amanda mietti salaa, mitä noista korvanapeista mahtoi tulla.
Tuli lokakuu. Amanda kävi elokuvissa Leenan kanssa. Hän ei ollut nähnyt Leenaa moneen kuukauteen. He eivät enää olleet yhtä läheisiä kuin yläasteella, he olivat nimittäin menneet eri lukioihin. Leena oli saanut omastaan lukuisia uusia ystäviä.
Elokuvan jälkeen he seisoivat pimeällä parkkipaikalla katulampun katveessa sateenvarjon suojelemina ja juttelivat. Leena selitti, että hänelle oltiin kehuttu elokuvaa, mutta ettei ollut pitänyt siitä niin paljon kuin olisi odottanut. Amanda ei ollut kuullut siitä mitään etukäteen. Pisarat piiskasivat asfalttia.
Sitten Leenan poikaystävä ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Hän oli yllättynyt nähdessään tytöt. Hänet ja Amanda esiteltiin toisilleen, ja hetken kuluttua Leena sanoi Amandalle pahoittelevasti: ”Me varmaan mennään yhtä matkaa tuonne päin, selviätkö sinä yksin?”
”Totta kai”, Amanda sanoi. Sateenvarjo oli hänen. ”Älä huoli.”
Niinpä hän käveli yksin pimeään. Katuvalot heijastuivat katujen takana kiitävän metron kyljistä. Amandan kengät olivat märät, mutta hän ei halunnut kotiin. Hän halusi seuraa. Kun hän näki Johanneksen, epätoivo oli jo saanut kyyneleet kohoamaan hänen silmiinsä.
Poika käveli samaan suuntaan kuin hänkin, mutta ei jalkakäytävällä vaan pienellä pientareella autotien toisella puolella. Hän oli vähän edempänä ja kulki hieman kyyryssä, kädet taskuissa ja huppu päässä. Hänen täytyi olla märkä ja viluissaan. Hänellä ei ollut sadevarjoa eikä hänen takkinsa näyttänyt erityisen vedenpitävältä.
Amanda ei ollut unohtanut toiveitaan. Hän juoksi Johanneksen kiinni ja kutsui tätä nimeltä. Poika pysähtyi, katsoi hämmentyneenä taakseen ja otti napit korvistaan.
”Hei… Amanda?” hän vastasi.
”Oletko sinä ollut tappelussa?” Amanda kysyi huolestuneena.
”Ai tämä”, Johannes mutisi ja kosketti ilkeän väristä silmäkulmaansa. ”Ei se ollut mitään. Tiedät varmaan Joelin.”
”Joo, tai siis, en minä tunne häntä kovin hyvin”, Amanda takelteli.
”Hyvä.”
”Sattuuko siihen?”
”Voisi se paremmaltakin tuntua.” Johannes pyyhkäisi otsatukkaansa. Hänen kasvonsa valuivat vettä. ”Onko sinulla sattumoisin nenäliinaa mukana?”
Amanda ojensi hänelle paketillisen laukustaan. Johannes kuivasi kasvonsa ja niisti nenänsä.
”Sinusta vuotaa verta”, Amanda sanoi ja koski omia kasvojaan osoittaakseen kohdan. Johannes painoi sitä.
”Kiitos.”
Sen jälkeen he alkoivat viettää välitunteja istuen aulan sohvalla vieretysten.
Tuli marraskuu. Amanda ei ehkä tuntenut itseään täysin onnelliseksi, mutta hänestä tuntui, että hän oli saavuttanut jotain tärkeää, joka häneltä oli aiemmin puuttunut. Hänellä oli joku, jonka kanssa puhua, jonka kanssa jakaa asioita. Joku, jolle näyttää Kapteeni Williamsit. Johannes ymmärsi hänen olevan eksyksissä, ja vaikka olisikin ollut itse yhtä eksyksissä, kaksin oli aina parempi. Vaikka tie ei olisikaan ollut selvä.
He kävivät öisillä kävelyillä metsiköissä tähtien kieppuessa heidän yllään, nopeammin ja nopeammin. He nojasivat toisiinsa keskellä lumen ja tuulien myrskyjä. Toisistaan he löysivät syvyydet, joihin uppoutua vailla hukkumisen vaaraa.
Johanneksella oli aina verhonsa, joiden taakse hän ei antanut Amandan tai kenenkään katsoa. Ehkei hän uskaltanut näyttäytyä omana itsenään vailla suojaa, peläten että häntä rakastettiin vain sen vuoksi. Tai ehkä hän ajatteli suojelevansa muita omilta pahuutta luotaavilta ajatuksiltaan. Amanda tiesi, että Johannes ei päästänyt häntä niin lähelle kuin tyttö itse päästi Johanneksen, mutta ei edes yrittänyt vaatia enempää tai painostaa tätä enempään. Heidän suhteensa oli aina heikoilla jäillä, mutta Amandasta se oli kuitenkin parempi kuin aiempi yksinäisyys. Ja ainakin se olisi parempi kuin se tyhjyys, jonka Johannes jättäisi jälkeensä. Sitä Amanda ei kyennyt kohtaamaan.
Eikä Johannes ollut riippuvainen Amandan tuesta siinä määrin kuin Amanda oli Johanneksesta. Johannes ei milloinkaan soittanut Amandalle tai tullut käymään hänen luonaan ilman kutsua. Kuin tiedostetun mutta salaisen sopimuksen voimasta se jäi aina tytön harteille, eikä hän valittanut. Johanneksella oli muitakin ystäviä. Hän oli läheisempi perheensä kanssa kuin Amanda milloinkaan, ja hänellä oli Tuomas. Tuomas oli joku, joka pystyi suojelemaan häntä Joelilta – ei väkivalloin, vaan jälkeenpäin tukien. Amanda ei tiennyt, mitä olisi sanonut lohduttaakseen Johannesta. Tuomas ilmeisesti tiesi, ja siitä Amanda oli toisinaan kateellinen.
Tuli joulukuu. Johannes teki virheen. Oli pistävän kylmä aamu ja he olivat menossa kouluun, kumpikin omia lumeen kaiverrettuja reittejään. Kadulla koulun edessä he näkivät toisensa. Johannes hymyili. Hän näytti voipuneelta, kuin olisi nukkunut huonosti. Amanda tervehti häntä mutta Johannes vain nyökkäsi päätään kevyesti. Sitten poika otti Amandaa kädestä ja suuteli häntä huulille. Amanda jäi vartiotta ja tunsi, kuin hänen kimppuunsa oltaisiin hyökätty. Johannes ei tarkoittanut pahaa ja tyttö tiesi sen. Hän työnsi tämän pois. Johanneksen hämmentynyt ja pettynyt katse oli liikaa. Amanda ei pystynyt katselemaan sitä. Hän juoksi pakoon.
Myöhemmin hän yritti selitellä, miten oli säikähtänyt äkillistä lähestymistä ja olisi kaivannut Johannekselta tervehdystä, jotain sanoja ennen suudelmaa, ja miten niiden puuttuminen oli saanut hänet pois tolaltaan, mutta Johannes ei tuntunut ymmärtävän. Hän nyökytteli ja alkoi puhua Tuomaksen perheen lomamökistä.
Amanda tunsi olonsa turvattomaksi. Pelästyttäisikö hän jonain päivänä Johanneksen pois? Kestäisikö hän, jos Johannes lähtisi? Mitä hänelle jäisi sen jälkeen? Ei mitään. Ei ketään.
Ja sitten tuli tammikuu.
* *
*
Amanda istui sänkynsä reunalle pyjamissaan ja katseli murheellisena huoneensa seinällä roikkuvaa pyöreää peiliä, joka heijasti hänen pöydällään seisovia kynätelineitä, tietokoneen ruutua ja niiden viereistä ikkunaa. Sen takana oli pilkkopimeää lukuun ottamatta kaukaisen kerrostalon muutamaa keltaista valoa valavaa ikkunaa.
Miten Johannes oli saattanut? Amanda oli luullut tunteneensa poikaystävänsä. Amanda oli tiennyt Johanneksen olevan katkera ja sulkeutunut poika, mutta ei murhaaja. Hän heittäytyi vuoteeseen, painoi kasvonsa tyynyä vasten ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei enää koskaan saisi olla Johanneksen kanssa. Hän ei milloinkaan saisi tietää, miksi poika oli tehnyt mitä teki. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Amanda oli kuullut uutiset äidiltään. Siitä hetkestä, kun hän oli ymmärtänyt, ettei ehkä näkisi Johannesta enää milloinkaan. Ja jos näkisi, heidän välissään olisi vapauden ja vankilan välinen ero. Aamulla koulun oppilaat oli kutsuttu juhlasaliin. Tuomaksen muistoksi oltiin pidetty muutaman minuutin hiljaisuus. Amanda ei ollut muistellut Tuomasta vaan Johannesta. Eikä hän muistellut nytkään. Hän ihmetteli, miten kestäisi loppuelämänsä, jos kolme viikkoakin tuntui näin ylitsepääsemättömältä. Kuin ohitsepääsemättömiä ikuisuuksia olisi ladottu hänen ja Johanneksen väliin. Tavallaan hän toivoi, että Johannes olisi kuollut. Nyt hänen täytyi toivoa ja pelätä loppuun saakka.
Amandan ei tarvinnut muistella tunteakseen. Hän saattoi vain muistella, millaista oli ollut ennen raastavan tuskan alkua, ja sekin vain kertoi hänelle, että kipu oli aina ollut olemassa, valmiina tarttumaan häneen, vaanimassa häntä, piinaamassa häntä, jo kauan ennen kuin hän oli tavannut Johannesta. Ja sanoipa kuka hyvänsä mitä hyvänsä, Amanda tiesi, ettei se hellittäisi milloinkaan. Hän ehkä turtuisi, mutta hän ei unohtaisi.
Hän ei tiennyt nukahtaneensa ennen kuin heräsi. Hän makasi edelleen vatsallaan peittonsa päällä. Kasvonsa hän oli sentään kääntänyt sivuun. Hän mietti, olisiko voinut tapaturmaisesti tukehtua omaan tyynyynsä, jos olisi nukahtanut nenä ja suu siihen painautuneina. Jos se olisi mahdollista, hän oli juuri pelastunut kuolemalta.
Unenpöpperöisenä Amanda taivutti ensin takapuolensa ylös ja kömpi sitten kokonaan pois vuoteesta. Hän laahusti silmät sirrillään katkaisimelle ja sammutti valot. Huoneeseen ei kuitenkaan tullut yhtään sen pimeämpää.
Amanda havahtui hieman enemmän ja tuijotti kattolamppunsa kupua. Se oli selvästi pimeänä, ja ikkunasta näkyi nyt ainoastaan mustaa, mutta silti huoneessa oli valoisaa kuin päivällä.
”Amanda”, ääni kuiskasi. Tytön ääni.
Amanda hieroi silmiään ja katsoi huonettaan. Tyttö istui Amandan tuolissa. Hän oli nostanut jalkansa tuolin reunalle ja katseli Amandaa polviensa yli. Hänellä oli tulipunaiset pyjamat, eivät malliltaan kovin erilaiset kuin ne, jotka Amandalla oli yllään. Hänen jalkansa ja käsivartensa olivat paljaat, ja niiden iho oli valkoinen ja hohti valoa. Hänen kasvonsa paistoivat ja hänen piirteensä hälvenivät kirkkauteen, mutta hänen ilmeensä oli synkkä. Syyttävä.
”Kuka… sinä olet?” Amanda kysyi.
Tyttö odotti muutaman sekunnin ennen kuin vastasi: ”Minun nimeni on Stella.”
Hänen tuijotuksensa oli hyvin häiritsevää. Amanda kiemurteli sen otteessa. Hän tunsi itsensä alastomaksi ja voimattomaksi. Hän meni takaisin sängylleen ja istui sen reunalle. Liikkuminen oli jotenkin vaikeaa, haparoivaa, kuin hän ei olisi tiennyt, miten parhaiten taittaa matka huoneen poikki, ja häntä hävetti jähmeytensä tytön silmien edessä.
”Stella”, Amanda aloitti, yrittäen päästä tilanteen herraksi ja säilyttää arvokkuutensa, tai illuusion siitä, ”miten sinä pääsit huoneeseeni?”
”Minä katselin teitä alusta asti.” Ainoastaan Stellan huulet liikkuivat. Hän ei räpytellyt silmiään. ”Seurasin teitä. Teidän suhdettanne. Se oli hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi pelastamaan ketään. Siitä ei ollut mitään hyötyä.” Hän kallisti päätään.
”Mitä sinä tarkoitat? Mistä sinä puhut?” Amanda pudisti päätään kuin se olisi ravistellut hänen ajatuksiaan häiritsevän pelon pois. ”Miten niin siitä ei ollut mitään hyötyä? Olisiko siitä pitänyt olla?”
Stella jatkoi kuin ei olisi kuullut. ”Johannes oli hallitsematon voima, kuori täynnä vihaa, odottaen että joku tarjoutuisi sen uhriksi. Minä näytin sen hänelle ja hän katui silmänräpäyksen ajan. Minä olin niin surullinen Tuomaksen tähden. Johannes ei ollut. Hän vain jatkoi ja jatkoi. Tunteitta. Jos voisin, viskaisin hänet ikuiseen kidutukseen helvetin syvimmän onkalon rikinkatkuisessa tulessa. Hän jos joku ansaitsisi sen. Ja te vain rakastatte häntä, rakastatte hirviötä jolla on kaunis naamio.” Stellan kasvot ja ääni pysyivät liikkumattomina. Kuin kaunis naamio.
”Mikä sinä olet?” Sanat tulivat Amandan huulilta heiveröisinä henkäyksinä.
Stella tarttui äkisti pöydän reunaan ja pyöräytti tuolinsa ympäri. Hänen valkeana hohtava tukkansa liehahti. Hän pysäytti tuolin yhtä äkisti ja jäi kasvot jälleen Amandaa kohti. Amanda tuijotti häntä vähän peloissaan. Sitten Stellan kasvot alkoivat vääntyä kuin tuskasta. Hetken Amanda kuvitteli, että hän alkaisi karjua raivoissaan. Sen sijaan hän alkoikin nyyhkyttää. Hän risti käsivartensa, painoi kasvonsa niihin ja itki. Se oli lohdutonta, puuskittaista itkua, joka vavisutteli tytön hentoa vartaloa. Amanda avasi hämmästyneenä suunsa, ja yllättäen tunsi suurta myötätuntoa Stellaa kohtaan. Se oli Amandasta outoa. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, miksi Stella yhtäkkiä menetti tällä lailla itsehillintänsä.
Amanda nousi sänkynsä reunalta, kietoi käsivartensa Stellan ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten. ”Hys”, hän kuiskasi. ”Ei mitään hätää.”
”Onpas”, Stella parahti polviinsa. ”Sinä et käsitä. Minä olin siellä. Minä kosketin hänen pahuuttaan.” Sitten hän äkkiä kohotti kasvonsa huoneen kattoon. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja katosivat hänen hohtavaan tukkaansa. Vihlovalla, toivottomalla äänellä hän kirkaisi kahden nyyhkäyksen välistä: ”Isä, miksi sinä annoit heille vapaan tahdon?”
Amanda räpäytti silmiään, irrotti käsivartensa Stellasta ja perääntyi hieman. Hän jäi matolle polvistuneena itkevän tytön eteen. ”Sinä… sinä olet…”
”Surullinen, kyllä.” Amanda ei ollut aikonut sanoa niin. Stella nyyhkytti: ”Tuomaksen ei olisi pitänyt kuolla. Se vain… se on niin väärin.” Hän laski katseensa Amandaan. ”Ja sinä… Sinä olet niin yksinäinen ja et ole tehnyt mitään ansaitaksesi sen.” Hän pudisti päätään ja sulki silmänsä. Luomien alta valahti vielä yksi kyynel. Hänen huulensa värähtivät. ”Minä tiedän, mitä sinä aiot tehdä”, hän kertoi.
”Sinä olet todellinen”, Amanda kuiskasi. Hän tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. ”Sinä olet olemassa.”
”Ja se kertoo sinulle, että voit tehdä kaikessa rauhassa mitä nyt sitten ikinä aiotkin tehdä, tietäen mikä armo sinua odottaa toisella puolella.” Stella veti henkeä ja avasi silmänsä. ”Kuuntele. Amanda, se ei ole niin yksinkertaista. Se sattuu, se on kamalaa, etkä sinä enää pääse takaisin tänne. Et voi uhrata kaikkea sitä, mikä sinua täällä odottaa –”
Äkkiä Amanda oli hyvin vihainen. ”Ole hiljaa”, hän tiuskaisi ja nousi seisomaan.
”Amanda –”
”Sinä et tiedä siitä mitään!” Amanda perääntyi kunnes hänen selkänsä tavoitti seinän. Hän ei halunnut, että hänen salaisimpia ajatuksiaan kopeloitaisiin. Hän ei halunnut puhua niistä kenenkään kanssa. Hän ei halunnut, että hänen mieltään muutettaisiin. Hän halusi, että hänet jätettäisiin rauhaan. ”Et mitään. Et minusta etkä Johanneksesta. Painu helvettiin!”
Stellan silmät kapenivat ja hänen nenänsä rypistyi. Äkkiä hän sähähti paljastaen hampaansa. Ääni oli raaka ja irvokas, ja se pelotti Amandaa. Hän painui littanaksi seinää vasten, levittäen sormensa haralleen sen maalatulle, lohdullisen kiinteälle pinnalle. ”Minä menen”, Stella sihisi hampaidensa väleistä. ”Ja jätän sinut yksin oman säälittävän tuskasi kanssa. Saat uskotella itsellesi, että murhaajapoikaystäväsi oli sydämessään hyvä ihminen, saat ajatella että tiedät oikean ratkaisun ja että se on tavoiteltavissasi. Miten ylevää. Te kärvennytte vielä kumpikin.”
Amanda ei ollut varma, mikä Stellan sanoissa loukkasi häntä niin pahasti. Ehkä se oli Johanneksesta puhuminen. Hän olisi halunnut Stellan pitävän suunsa kiinni. Amanda kirkaisi ja loikkasi Stellan kimppuun. Hänen toinen kätensä jäi kiinni Stellan puristavaan otteeseen ja toinen löysi paljaan kurkun ja puristi. Stellan silmät leimusivat. Hän iski polvensa Amandan vatsaan, ja tämä veti Stellan kanssaan lattialle. He kiemurtelivat matolla ja tavoittelivat toisiaan kynsillään ja hampaillaan ja raivohulluilla katseilla. Amanda yritti saada kuristusotteen Stellasta. Stella yritti ilmeisesti lähinnä raadella Amandan silmät irti. Amanda sai painettua hänet alleen ja lukitsi hänen toisen käsivartensa heidän vartaloidensa väliin. Stella sähisi kuin nurkkaan ajettu eläin. Hänen tukkansa oli sekaisin ja hän yritti taivuttaa päätään niin, että olisi yltänyt puremaan Amandaa kuin verenhimoinen vampyyri. Amanda ujutti oikean kätensä hänen kaulansa ympärille.
Silloin valo sammui. Amanda oli jälleen yksin huoneessaan. Hän oli polvillaan lattialla. Hänen käsivarressaan oli pitkiä, polttelevia naarmuja, ja hänestä tuntui, että yhdestä vuoti verta. Hän vajosi hitaasti selälleen pitkäkseen.
”Minun elämäni on omani”, hän muotoili huulillaan pimeyteen, ”ja minä teen sille mitä tahdon.”
Hän raahautui seinän viereen ja nojasi sitä vasten. Hetken aikaa hän istui ja antoi silmiensä tottua valottomuuteen. Hän pelkäsi, että Stella tulisi takaisin ja yrittäisi puhua hänelle. Hän pelkäsi, että häntä taivuteltaisiin, että hänet pakotettaisiin väittelemään asioista, perustelemaan kantojaan. Hän ei halunnut. Hän halusi loppuvansa. Hän ei halunnut kuulla rakkaudesta ja maailman hyvyydestä. Hänen kokemuksensa mukaan kumpikin kohtasi aikanaan kylmän kuoleman.
Jos hän halusi välttää estelyt, hänen olisi pakko toimia heti.
Amanda nousi ylös ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona oli edelleen pimeää muutamaa kaukana paistavaa katulamppua lukuun ottamatta, mutta siitä huolimatta Amanda erotti etupihalla kasvavan hopeapajun paksun oksahaaran muodon. Hän oli kiipeillyt siinä lapsena. Kesäisin. Pienet jäähelmet peittäisivät sen oksia tänä yönä.
Hän nousi hiljaa jaloilleen. Olivatko hänen vanhempansa heränneet huutoihin ja kamppailun ääniin? Ainakaan heidän huoneensa suunnasta ei kuulunut mitään. Amanda hiipi hiljaa pöytänsä luo. Hänen haavojaan kirveli. Tuntui oudolta liikkua niin hiljaa, kun vielä äsken oli pitänyt sellaista meteliä keskellä yötä, mutta jos vahinkoa ei vielä ollut tapahtunut, kannattaisi olla ainakin tästä eteenpäin varovaisempi.
Hitaasti Amanda raotti alinta pöytälaatikkoaan ja nosti sieltä köydenpätkän.
* * *
Ilma liikkuu, se haroo pitkillä sormilla lisää ilmaa, huokaa, vetää itseään eteenpäin. Se hivelee lumen pintaa, suutelee kuivia, hehkuvia kiteitä. Sen kosketus on karhea ja äänetön, ääni kuuluu vain kun kaksi puun tai pensasaidan oksan hentoa kärkeä tapaavat toisensa ja lipeävät toistensa ohi, ääni joka on huomaamaton kunnes se toistuu yhtä aikaa monessa paikkaa ja muodostaa havinaa ja rapinaa. Ilma pujottautuu niiden verkostojen väleihin ja ravistaa niitä hellästi kuin herättääkseen ne, mutta ne eivät herää, ne eivät herää, ne eivät herää vaan kahisevat ja ovat jälleen liikkumattomia.
Lumi katsoo, sen silmät ovat pienten, särkyneiden muotojen pintoja, jotka yhdessä hehkuvat vähän, hieman vaaleansinisinä, hieman harmaina, hieman valkeina, hieman tummansinisinä, hieman spektrin eri väreissä kuten violetissa ja keltaisen sävyissä niiden nähdessä eri valoja kauempana talosta. Lumi katsoo pihalla kasvavaa puuta joka puolelta, ja jokaisen pienen kiteen jokaisesta puuhun päin katsovasta pienestä pinnasta katsovat kahden maasta irti roikkuvan jalan heijastukset. Ja kiteet kuiskaavat toisilleen, hän on kide, hän on kide, hän on kide kuten mekin.
Pimeys ajelehtii kiiruhtamatta maailman ympäri, pyörii ympyrää ja yhdessä kohtaa katsoo yhtä taloa ja sen pihalla yhtä puuta ja sen oksilla yhtä vahvaa, kohmeista solmua, joka kannattelee pienen tytön painoa. Pimeys ei ajattele sillä sillä ei ole muistoja, eikä puhu sillä sillä ei ole ystäviä, mutta vanhana ja arvokkaana se panee merkille monia asioita ja tietää, että niistä mikään ei ole sitä itseään vähemmän merkityksellinen, ja niin se jatkaa matkaansa maailman toiselle puolelle ja taas toiselle ja taas toiselle ja toiselle, tuoden yön vuorollaan kaikille kansoille jotka maata asuttavat.
Amanda istui sänkynsä reunalle pyjamissaan ja katseli murheellisena huoneensa seinällä roikkuvaa pyöreää peiliä, joka heijasti hänen pöydällään seisovia kynätelineitä, tietokoneen ruutua ja niiden viereistä ikkunaa. Sen takana oli pilkkopimeää lukuun ottamatta kaukaisen kerrostalon muutamaa keltaista valoa valavaa ikkunaa.
Miten Johannes oli saattanut? Amanda oli luullut tunteneensa poikaystävänsä. Amanda oli tiennyt Johanneksen olevan katkera ja sulkeutunut poika, mutta ei murhaaja. Hän heittäytyi vuoteeseen, painoi kasvonsa tyynyä vasten ja nyyhkytti hiljaa. Hän ei enää koskaan saisi olla Johanneksen kanssa. Hän ei milloinkaan saisi tietää, miksi poika oli tehnyt mitä teki. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Amanda oli kuullut uutiset äidiltään. Siitä hetkestä, kun hän oli ymmärtänyt, ettei ehkä näkisi Johannesta enää milloinkaan. Ja jos näkisi, heidän välissään olisi vapauden ja vankilan välinen ero. Aamulla koulun oppilaat oli kutsuttu juhlasaliin. Tuomaksen muistoksi oltiin pidetty muutaman minuutin hiljaisuus. Amanda ei ollut muistellut Tuomasta vaan Johannesta. Eikä hän muistellut nytkään. Hän ihmetteli, miten kestäisi loppuelämänsä, jos kolme viikkoakin tuntui näin ylitsepääsemättömältä. Kuin ohitsepääsemättömiä ikuisuuksia olisi ladottu hänen ja Johanneksen väliin. Tavallaan hän toivoi, että Johannes olisi kuollut. Nyt hänen täytyi toivoa ja pelätä loppuun saakka.
Amandan ei tarvinnut muistella tunteakseen. Hän saattoi vain muistella, millaista oli ollut ennen raastavan tuskan alkua, ja sekin vain kertoi hänelle, että kipu oli aina ollut olemassa, valmiina tarttumaan häneen, vaanimassa häntä, piinaamassa häntä, jo kauan ennen kuin hän oli tavannut Johannesta. Ja sanoipa kuka hyvänsä mitä hyvänsä, Amanda tiesi, ettei se hellittäisi milloinkaan. Hän ehkä turtuisi, mutta hän ei unohtaisi.
Hän ei tiennyt nukahtaneensa ennen kuin heräsi. Hän makasi edelleen vatsallaan peittonsa päällä. Kasvonsa hän oli sentään kääntänyt sivuun. Hän mietti, olisiko voinut tapaturmaisesti tukehtua omaan tyynyynsä, jos olisi nukahtanut nenä ja suu siihen painautuneina. Jos se olisi mahdollista, hän oli juuri pelastunut kuolemalta.
Unenpöpperöisenä Amanda taivutti ensin takapuolensa ylös ja kömpi sitten kokonaan pois vuoteesta. Hän laahusti silmät sirrillään katkaisimelle ja sammutti valot. Huoneeseen ei kuitenkaan tullut yhtään sen pimeämpää.
Amanda havahtui hieman enemmän ja tuijotti kattolamppunsa kupua. Se oli selvästi pimeänä, ja ikkunasta näkyi nyt ainoastaan mustaa, mutta silti huoneessa oli valoisaa kuin päivällä.
”Amanda”, ääni kuiskasi. Tytön ääni.
Amanda hieroi silmiään ja katsoi huonettaan. Tyttö istui Amandan tuolissa. Hän oli nostanut jalkansa tuolin reunalle ja katseli Amandaa polviensa yli. Hänellä oli tulipunaiset pyjamat, eivät malliltaan kovin erilaiset kuin ne, jotka Amandalla oli yllään. Hänen jalkansa ja käsivartensa olivat paljaat, ja niiden iho oli valkoinen ja hohti valoa. Hänen kasvonsa paistoivat ja hänen piirteensä hälvenivät kirkkauteen, mutta hänen ilmeensä oli synkkä. Syyttävä.
”Kuka… sinä olet?” Amanda kysyi.
Tyttö odotti muutaman sekunnin ennen kuin vastasi: ”Minun nimeni on Stella.”
Hänen tuijotuksensa oli hyvin häiritsevää. Amanda kiemurteli sen otteessa. Hän tunsi itsensä alastomaksi ja voimattomaksi. Hän meni takaisin sängylleen ja istui sen reunalle. Liikkuminen oli jotenkin vaikeaa, haparoivaa, kuin hän ei olisi tiennyt, miten parhaiten taittaa matka huoneen poikki, ja häntä hävetti jähmeytensä tytön silmien edessä.
”Stella”, Amanda aloitti, yrittäen päästä tilanteen herraksi ja säilyttää arvokkuutensa, tai illuusion siitä, ”miten sinä pääsit huoneeseeni?”
”Minä katselin teitä alusta asti.” Ainoastaan Stellan huulet liikkuivat. Hän ei räpytellyt silmiään. ”Seurasin teitä. Teidän suhdettanne. Se oli hyvä yritys, mutta ei tarpeeksi pelastamaan ketään. Siitä ei ollut mitään hyötyä.” Hän kallisti päätään.
”Mitä sinä tarkoitat? Mistä sinä puhut?” Amanda pudisti päätään kuin se olisi ravistellut hänen ajatuksiaan häiritsevän pelon pois. ”Miten niin siitä ei ollut mitään hyötyä? Olisiko siitä pitänyt olla?”
Stella jatkoi kuin ei olisi kuullut. ”Johannes oli hallitsematon voima, kuori täynnä vihaa, odottaen että joku tarjoutuisi sen uhriksi. Minä näytin sen hänelle ja hän katui silmänräpäyksen ajan. Minä olin niin surullinen Tuomaksen tähden. Johannes ei ollut. Hän vain jatkoi ja jatkoi. Tunteitta. Jos voisin, viskaisin hänet ikuiseen kidutukseen helvetin syvimmän onkalon rikinkatkuisessa tulessa. Hän jos joku ansaitsisi sen. Ja te vain rakastatte häntä, rakastatte hirviötä jolla on kaunis naamio.” Stellan kasvot ja ääni pysyivät liikkumattomina. Kuin kaunis naamio.
”Mikä sinä olet?” Sanat tulivat Amandan huulilta heiveröisinä henkäyksinä.
Stella tarttui äkisti pöydän reunaan ja pyöräytti tuolinsa ympäri. Hänen valkeana hohtava tukkansa liehahti. Hän pysäytti tuolin yhtä äkisti ja jäi kasvot jälleen Amandaa kohti. Amanda tuijotti häntä vähän peloissaan. Sitten Stellan kasvot alkoivat vääntyä kuin tuskasta. Hetken Amanda kuvitteli, että hän alkaisi karjua raivoissaan. Sen sijaan hän alkoikin nyyhkyttää. Hän risti käsivartensa, painoi kasvonsa niihin ja itki. Se oli lohdutonta, puuskittaista itkua, joka vavisutteli tytön hentoa vartaloa. Amanda avasi hämmästyneenä suunsa, ja yllättäen tunsi suurta myötätuntoa Stellaa kohtaan. Se oli Amandasta outoa. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, miksi Stella yhtäkkiä menetti tällä lailla itsehillintänsä.
Amanda nousi sänkynsä reunalta, kietoi käsivartensa Stellan ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten. ”Hys”, hän kuiskasi. ”Ei mitään hätää.”
”Onpas”, Stella parahti polviinsa. ”Sinä et käsitä. Minä olin siellä. Minä kosketin hänen pahuuttaan.” Sitten hän äkkiä kohotti kasvonsa huoneen kattoon. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja katosivat hänen hohtavaan tukkaansa. Vihlovalla, toivottomalla äänellä hän kirkaisi kahden nyyhkäyksen välistä: ”Isä, miksi sinä annoit heille vapaan tahdon?”
Amanda räpäytti silmiään, irrotti käsivartensa Stellasta ja perääntyi hieman. Hän jäi matolle polvistuneena itkevän tytön eteen. ”Sinä… sinä olet…”
”Surullinen, kyllä.” Amanda ei ollut aikonut sanoa niin. Stella nyyhkytti: ”Tuomaksen ei olisi pitänyt kuolla. Se vain… se on niin väärin.” Hän laski katseensa Amandaan. ”Ja sinä… Sinä olet niin yksinäinen ja et ole tehnyt mitään ansaitaksesi sen.” Hän pudisti päätään ja sulki silmänsä. Luomien alta valahti vielä yksi kyynel. Hänen huulensa värähtivät. ”Minä tiedän, mitä sinä aiot tehdä”, hän kertoi.
”Sinä olet todellinen”, Amanda kuiskasi. Hän tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. ”Sinä olet olemassa.”
”Ja se kertoo sinulle, että voit tehdä kaikessa rauhassa mitä nyt sitten ikinä aiotkin tehdä, tietäen mikä armo sinua odottaa toisella puolella.” Stella veti henkeä ja avasi silmänsä. ”Kuuntele. Amanda, se ei ole niin yksinkertaista. Se sattuu, se on kamalaa, etkä sinä enää pääse takaisin tänne. Et voi uhrata kaikkea sitä, mikä sinua täällä odottaa –”
Äkkiä Amanda oli hyvin vihainen. ”Ole hiljaa”, hän tiuskaisi ja nousi seisomaan.
”Amanda –”
”Sinä et tiedä siitä mitään!” Amanda perääntyi kunnes hänen selkänsä tavoitti seinän. Hän ei halunnut, että hänen salaisimpia ajatuksiaan kopeloitaisiin. Hän ei halunnut puhua niistä kenenkään kanssa. Hän ei halunnut, että hänen mieltään muutettaisiin. Hän halusi, että hänet jätettäisiin rauhaan. ”Et mitään. Et minusta etkä Johanneksesta. Painu helvettiin!”
Stellan silmät kapenivat ja hänen nenänsä rypistyi. Äkkiä hän sähähti paljastaen hampaansa. Ääni oli raaka ja irvokas, ja se pelotti Amandaa. Hän painui littanaksi seinää vasten, levittäen sormensa haralleen sen maalatulle, lohdullisen kiinteälle pinnalle. ”Minä menen”, Stella sihisi hampaidensa väleistä. ”Ja jätän sinut yksin oman säälittävän tuskasi kanssa. Saat uskotella itsellesi, että murhaajapoikaystäväsi oli sydämessään hyvä ihminen, saat ajatella että tiedät oikean ratkaisun ja että se on tavoiteltavissasi. Miten ylevää. Te kärvennytte vielä kumpikin.”
Amanda ei ollut varma, mikä Stellan sanoissa loukkasi häntä niin pahasti. Ehkä se oli Johanneksesta puhuminen. Hän olisi halunnut Stellan pitävän suunsa kiinni. Amanda kirkaisi ja loikkasi Stellan kimppuun. Hänen toinen kätensä jäi kiinni Stellan puristavaan otteeseen ja toinen löysi paljaan kurkun ja puristi. Stellan silmät leimusivat. Hän iski polvensa Amandan vatsaan, ja tämä veti Stellan kanssaan lattialle. He kiemurtelivat matolla ja tavoittelivat toisiaan kynsillään ja hampaillaan ja raivohulluilla katseilla. Amanda yritti saada kuristusotteen Stellasta. Stella yritti ilmeisesti lähinnä raadella Amandan silmät irti. Amanda sai painettua hänet alleen ja lukitsi hänen toisen käsivartensa heidän vartaloidensa väliin. Stella sähisi kuin nurkkaan ajettu eläin. Hänen tukkansa oli sekaisin ja hän yritti taivuttaa päätään niin, että olisi yltänyt puremaan Amandaa kuin verenhimoinen vampyyri. Amanda ujutti oikean kätensä hänen kaulansa ympärille.
Silloin valo sammui. Amanda oli jälleen yksin huoneessaan. Hän oli polvillaan lattialla. Hänen käsivarressaan oli pitkiä, polttelevia naarmuja, ja hänestä tuntui, että yhdestä vuoti verta. Hän vajosi hitaasti selälleen pitkäkseen.
”Minun elämäni on omani”, hän muotoili huulillaan pimeyteen, ”ja minä teen sille mitä tahdon.”
Hän raahautui seinän viereen ja nojasi sitä vasten. Hetken aikaa hän istui ja antoi silmiensä tottua valottomuuteen. Hän pelkäsi, että Stella tulisi takaisin ja yrittäisi puhua hänelle. Hän pelkäsi, että häntä taivuteltaisiin, että hänet pakotettaisiin väittelemään asioista, perustelemaan kantojaan. Hän ei halunnut. Hän halusi loppuvansa. Hän ei halunnut kuulla rakkaudesta ja maailman hyvyydestä. Hänen kokemuksensa mukaan kumpikin kohtasi aikanaan kylmän kuoleman.
Jos hän halusi välttää estelyt, hänen olisi pakko toimia heti.
Amanda nousi ylös ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona oli edelleen pimeää muutamaa kaukana paistavaa katulamppua lukuun ottamatta, mutta siitä huolimatta Amanda erotti etupihalla kasvavan hopeapajun paksun oksahaaran muodon. Hän oli kiipeillyt siinä lapsena. Kesäisin. Pienet jäähelmet peittäisivät sen oksia tänä yönä.
Hän nousi hiljaa jaloilleen. Olivatko hänen vanhempansa heränneet huutoihin ja kamppailun ääniin? Ainakaan heidän huoneensa suunnasta ei kuulunut mitään. Amanda hiipi hiljaa pöytänsä luo. Hänen haavojaan kirveli. Tuntui oudolta liikkua niin hiljaa, kun vielä äsken oli pitänyt sellaista meteliä keskellä yötä, mutta jos vahinkoa ei vielä ollut tapahtunut, kannattaisi olla ainakin tästä eteenpäin varovaisempi.
Hitaasti Amanda raotti alinta pöytälaatikkoaan ja nosti sieltä köydenpätkän.
* * *
Ilma liikkuu, se haroo pitkillä sormilla lisää ilmaa, huokaa, vetää itseään eteenpäin. Se hivelee lumen pintaa, suutelee kuivia, hehkuvia kiteitä. Sen kosketus on karhea ja äänetön, ääni kuuluu vain kun kaksi puun tai pensasaidan oksan hentoa kärkeä tapaavat toisensa ja lipeävät toistensa ohi, ääni joka on huomaamaton kunnes se toistuu yhtä aikaa monessa paikkaa ja muodostaa havinaa ja rapinaa. Ilma pujottautuu niiden verkostojen väleihin ja ravistaa niitä hellästi kuin herättääkseen ne, mutta ne eivät herää, ne eivät herää, ne eivät herää vaan kahisevat ja ovat jälleen liikkumattomia.
Lumi katsoo, sen silmät ovat pienten, särkyneiden muotojen pintoja, jotka yhdessä hehkuvat vähän, hieman vaaleansinisinä, hieman harmaina, hieman valkeina, hieman tummansinisinä, hieman spektrin eri väreissä kuten violetissa ja keltaisen sävyissä niiden nähdessä eri valoja kauempana talosta. Lumi katsoo pihalla kasvavaa puuta joka puolelta, ja jokaisen pienen kiteen jokaisesta puuhun päin katsovasta pienestä pinnasta katsovat kahden maasta irti roikkuvan jalan heijastukset. Ja kiteet kuiskaavat toisilleen, hän on kide, hän on kide, hän on kide kuten mekin.
Pimeys ajelehtii kiiruhtamatta maailman ympäri, pyörii ympyrää ja yhdessä kohtaa katsoo yhtä taloa ja sen pihalla yhtä puuta ja sen oksilla yhtä vahvaa, kohmeista solmua, joka kannattelee pienen tytön painoa. Pimeys ei ajattele sillä sillä ei ole muistoja, eikä puhu sillä sillä ei ole ystäviä, mutta vanhana ja arvokkaana se panee merkille monia asioita ja tietää, että niistä mikään ei ole sitä itseään vähemmän merkityksellinen, ja niin se jatkaa matkaansa maailman toiselle puolelle ja taas toiselle ja taas toiselle ja toiselle, tuoden yön vuorollaan kaikille kansoille jotka maata asuttavat.
No comments:
Post a Comment