Koko ajan hänellä oli tunne, että hänen pitäisi tappaa joku. Häntä jännitti, hermostutti ja ahdisti.
Carten saapui kouluun, Pyhän Rathitähden lukioon. Sen kivitornit olivat nyt vihertäviä ja saivat sen näyttämään kummituslinnalta. Pihalla seisoi koululaisia, jotka eivät näyttäneet olevan menossa minnekään, eikä Carten tuntenut ketään heistä.
Hän meni sisään ja osallistui oppituntiin. Sen aikana hän näki ikkunasta, miten kaukaisuudessa kaksi lintua kaarteli toisiaan. Sitten ne iskivät yhteen ja toinen putosi maahan kuin kivi.
Oppitunnin lopuksi hän etsi Maryan käsiinsä. Tämä seisoi käytävällä rupatellen muutaman ystävänsä kanssa. Vieressä oli punainen lasimaalaus, joka näytti nyt lähes mustalta. Se esitti sarvekasta enkeliä, jonka miekka osoitti Maryaa.
Carten sanoi: ”Rakkaani.”
Tytöt kääntyivät yllättyneinä katsomaan. ”Sanoitko sä mua rakkaaksesi?” Marya kysyi tuijottaen Cartenia. ”Sori, mutta…”
Raivo leimahti Cartenissa. Ei koskaan. Hänen mahdollisuutensa olivat huvenneet. Hän tappoi Maryan siihen paikkaan ennen kuin tämä ehti viimeistellä lausettaan. Sitten hän heräsi.
Hän makasi sängyssään ja hänen suussaan oli hapan maku. Oli vielä hämärää, kellon täytyi olla vielä viisi tai kuusi. Mutta vaikka huone oli muuten pimeä, ikkunasta lankesi lattianrajaan vaaleanvihreä valokeila. Se näytti jossain määrin taivaalliselta merkiltä joka kertoi jotain tärkeää Cartenin lattialle heittämästä päiväpeitosta.
Uni pelotti Cartenia. Ehkä siksi, että se vastasi niin täydelleen hänen tunteitaan. Hän nousi ylös varovasti ja asteli ylävartalo paljaana ikkunalle. Hän katsoi ulos ja ymmärsi oitis, mitä oli tekeillään.
Holdemarin kaupungin lähellä kohoava firmamenttivuori oli viimein purkautunut. Sen kärki oli ennen ollut terävä, nyt koko vuoren ylempi puolisko oli hävinnyt. Sen raunioista kohosi valtaisa, harmaanvihertävä sienipilvi, joka levisi taivaan ylle. Musta savu- ja tuhkavaippa peitti näkyvistä kaikki taivaankappaleet ja kielsi Holdemarin asukkailta ajantajun. Vulkaaniset kivensirut lensivät laajoissa kaarissa taivaan halki näennäisen laiskaa vauhtia. Carten ymmärsi, että joidenkin niistä täytyi olla kerrostalon kokoisia, sillä ne näkyivät hänen kotiinsa asti vaikka niiden täytyi olla kymmenien kilometrien päässä. Mitään ääntä suunnattomasta räjähdyksestä ei kuulunut, mutta kelmeä savupilvi säteili valoa koko kaupungin ja kaukana avautuvan vuoriston ja metsän ylle. Kaikki näytti hidastetulta, lähes pysähtyneeltä.
Ehkä koko kaupunki tuhoutuu, Carten ajatteli. Tai tapahtuu jotain muuta, jotain, jota kukaan ei ole osannut ennustaa. Viisaat olivat spekuloineet loputtomiin, mitä firmamenttivuoren purkaus aiheuttaisi, mutta yksimielisyyteen ei oltu päästy, eikä kukaan ollut osannut edes laskea purkauksen ajankohtaa. No, nyt olisi myöhäistä keskustella kaupungin evakuoinnista.
Carten katsoi kelloa. Se olikin jo puoli kahdeksan. Aurinko vain oli peittynyt tuhkakerroksen taa. Poika pukeutui nopeasti farkkuihin ja huppariin, laittoi tumman tukkansa niin että se näytti siltä että hän oli edes yrittänyt kesyttää sitä hieman ja juoksi portaat alas.
Hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa seisoivat kaikki keittiön ikkunan edessä ja tuijottivat vuorta lumoutuneina.
”Se on aavemainen”, hänen äitinsä sanoi. ”Kuvittelin sen olevan paljon rajumpaa, että se jylisisi ukkosen lailla ja että räjähdys olisi… En tiedä, tulisempi. Vyöryvää laavaa ja sellaista.”
”Maren, se on poika meidän luokalla, sanoi että sen vanhemmat olivat tienneet, ettei siitä kuuluisi mitään ääntä”, Cartenin pikkusisko Dora sanoi. ”Mutta ne oli sanoneet myös, että se tapahtuisi vasta kymmenen vuoden päästä.”
Carten totesi: ”No, firmamenttipurkaus tai ei, mä ainakin meen kouluun normaalisti. Ehkä joku muukin on vaivautunut sinne.” Sitten hän söi muroja aamiaiseksi ja lähti kävelemään ulos.
Vaikka oli syyskuu, ilma oli aivan lämmin. Carten huomasi sen heti ulko-ovella ja jättikin takkinsa kotiin. Kaupunki näytti siltä kuin se olisi suodatettu jonkinlaisen filtterin läpi. Kaikki puut ja talot kylpivät firmamentin hohteessa. Sienipilvi näkyi korkeimpienkin talojen yllä.
Saapuessaan Pyhän Rathitähden lukiolle Carten tajusi, että värit olivat aivan samat kuin hänen unessaan. Koulu tosiaan näytti hylätyltä linnalta.
Muutkin olivat näköjään vaivautuneet paikalle. Carten katseli koulutovereitaan ja ihmetteli, miten eri lailla he suhtautuivat vuoren tuhoon. Kaikki puhuivat siitä, mutta toiset olivat pelokkaita ja epävarmoja, toiset naureskelivat asialle.
Cartenin kaveri Patvi tuli hänen luokseen. ”Mitä tuumaat?”
”En mä tiedä”, Carten sanoi. ”Mulle tulee vuoresta jotenkin etäinen olo. Kuin olisin unessa.”
”Musta tää on oikeestaan huisin jännää”, Patvi sanoi, ja Carten näki sen myös hänen innostuneesta ilmeestään. ”Tai siis, tiedän, että pitäisi olla peloissaan ja muuta, mutta musta vaan on hienoa nähdä tämä. Meille ei koskaan ole tapahtunut mitään… tavatonta, yliluonnollista. Tää on jotain aivan uutta. Jotain, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.”
Carten ei sanonut mitään. He katselivat yhdessä, miten pilvi piiru kerrallaan laajeni taivaalla ja sen säteilyn värisävyt vaihtelivat vihreän ja turkoosin välillä, kunnes kello soi ja he menivät tunnille.
Ensimmäisenä Cartenilla oli kryptinkielen oppitunti. Lehtori Mwangelhan aloitti puhumalla rauhoittavaan sävyyn: ”Tämä on poikkeuksellinen päivä, eikä kukaan meistä opettajistakaan täysin tiedä, miten firmamenttivuoren purkaukseen pitäisi suhtautua. Mutta minä ainakin aion jatkaa aivan niin kuin ennenkin, kunnes tapahtuu jotain, jonka vuoksi on syytä tehdä jotain muuta. Pidämme tavallisen oppitunnin.”
Sitten he lukivat kryptinkielisen artikkelin ja kirjoittivat aineen, jossa analysoivat sen kielenkäyttöä. Aineen kirjoittaminen ei saanut moneltakaan paljon huomiota osakseen, vaan oppilaiden katseet kääntyivät haaveilevasti ikkunoihin, joista firmamentin säkenöinti näkyi selvästi. Carten kirjoitti aineensa puolessa tunnissa vailla vaikeuksia ja tuijotteli sitten loppuajan ulos.
Pian hän ei kuitenkaan enää ajatellut vuorta vaan untaan ja Maryaa. Marya oli samanikäinen ja samassa koulussa oleva tyttö, jota Carten ei tuntenut sen enempää kuin että tiesi hänen ja hänen ystäviensä nimet ja että he olivat rikkaista perheistä. Carten näki heitä silloin tällöin kaupungilla shoppailemassa ja käymässä elokuvissa tai kahvilla. Hän oli Maryaan korviaan myöten ihastunut. Tytöllä oli vyötäisille ulottuva, vaalea, kihara tukka, todella kirkkaat silmät ja hän pukeutui tavalla, joka kertoi hänen olevan hyvin tietoinen oman vartalonsa parhaista puolista.
Eikä Carten koskaan, ikinä, milloinkaan tulisi saamaan häntä omakseen.
Kolmen toinen toistaan epätoivoisemman keskustelunavauksen jälkeen Marya oli väittänyt seurustelevansa jonkun toisen kanssa. Carten tiesi, että se oli valhe, heitetty ilmaan jotta tyttö pääsisi eroon ärsyttävästä kärttäjästä. Carten ei ollut kovin mielenkiintoinen poika. Hän ei voinut olettaakaan kaikkien kelpuuttavan häntä noin vain.
Sattui se silti.
Carten havahtui mietteistään vasta, kun näki firmamenttipilveä vasten kahden linnun siluetit. Ne olivat varmaan lennelleet siinä jo jonkin aikaa, toisiaan kierrellen, välillä syöksähdellen, kirkuen. Näin kaukaa oli mahdoton sanoa, mitä lintuja ne olivat.
Henkeään pidätellen Carten odotti. Toinen lintu näytti olevan niskan päällä. Hän tiesi niiden taistelevan. Höyhenet pöllysivät. Sitten häviölle jäävä kiersi kaukaa ja tuli kovaa vauhtia päin. Iskun saanut putosi näkyvistä. Voittaja kaarsi tiehensä kakattaen. Cartenin sydän jyskytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuo kuoliniskun saanut lintu.
Tunnin jälkeen lehtori Mwangelhan pyysi Cartenia jäämään luokkaan hetkeksi vaihtamaan pari sanaa. Se ei ollut mitenkään tavatonta. Mwangelhan oli mukava ja tuttavallinen nuori miesopettaja, tummaihoinen ja silmälasipäinen.
”Carten, ymmärrän kyllä että mieltäsi vaivaa jokin”, Mwangelhan sanoi katsellen hänen ainettaan.
”Onko se niin huono?” Carten kysyi vähän nolona.
”Ei ei”, Mwangelhan kiirehti kieltämään. ”Tavallaan ei. Se on paljon parempi kuin mikään aine, jota kukaan muu luokassa on koskaan kirjoittanut. Mutta kun sitä vertaa muihin sinun kirjoittamiisi aineisiin, se on selvästi niitä heikkolaatuisempi.”
Carten nyökkäsi.
”Vaivaako firmamentti mieltäsi?” lehtori kysyi.
”Kyllä ja ei… Ei se oikeastaan johdu vuoresta.” Carten huokaisi. ”Mä näin yöllä unta. Siinä oli muutama juttu, jotka ovat tapahtuneet tänään oikeastikin. Ensin oli tämä valo. Se oli mukana unessa, ja kun heräsin, kaikki oli tämän väristä. Sitten ne linnut. Mä näin kahden linnun tappelevan, ja toinen niistä kuoli ja putosi. Aivan kuin unessa. Ja lopuksi mä… tuota…” Hän nielaisi. Mwangelhan kuunteli tarkkaavaisesti eikä sanonut mitään. Jokin sai Cartenin kertomaan opettajalle sen, mitä ei ollut kertonut vanhemmilleenkaan, ei kenellekään muille kuin Patville. ”Mä oon ihastunut yhteen tyttöön, enkä mä kiinnosta sitä. Unessa mä tapoin sen. Ja kaikki muu on jo tullut toteen…”
Mwangelhan ei reagoinut hetkeen mitenkään. Hän katseli Cartenia ajatuksissaan, hieman huolestuneen näköisenä.
Poika jatkoi: ”En mä normaalisti usko mihinkään tällaiseen. Enneuniin. Mutta firmamentti sai mut ajattelemaan… Ehkä sellaista sittenkin oikeasti tapahtuu joskus.”
Mwangelhan huokaisi. ”En minäkään, Carten. Minäkin ajattelin, ettei sellaista tapahdu. Mutta nyt on enää vaikea tietää varmaksi mitään.” Hän katsoi poikaa silmiin lasiensa ylitse. ”Mutta sen tiedän, että sinun ei ole pakko tappaa ketään, jos et halua.”
Mutta mä haluan, Carten ajatteli. Mutta hän vain nyökkäsi ja lähti luokasta.
Patvi otti hänet kiinni, mutta hän vain karisti ystävänsä kannoiltaan ja katosi porraskäytävään. Hän ohitti rivin ikkunoita, joista kaikista siivilöityi firmamentin nyt sinisenä välkehtivää aavevaloa. Painajainen ei enää jyskyttänyt hänen mielessään. Nyt hänellä oli turta olo. Tämä ei ollut todellinen päivä. Kaikki tapahtuva oli kaukana, jossain muualla, maailmassa jossa unet kävivät toteen ja vuoret sylkivät tuonpuoleisen rakennuspalikoita sisuksistaan. Sitä paitsi, kuolleet eivät joudu edesvastuuseen.
Marya seisoi siellä, missä pitikin. Hänen vaalea tukkansa näytti hivenen punertavalta miekkaa kantavan enkelin lasimaalauksen suodattaman valon vuoksi. Hän jutteli ystäviensä kanssa. He seisoivat ringissä ja Marya oli Carteniin selin.
Cartenista tuntui kuin hän ei olisi pystynyt vaikuttamaan omiin tekemisiinsä. Hän avasi suunsa ja takelteli vähän. Marya kääntyi katsomaan ja tyttöjen keskustelu hiljeni.
”Carten?” yksi Maryan ystävistä kysyi säikähtäneen näköisenä.
”Marya”, Carten mutisi.
”Moi…” Marya tervehti hieman kiusaantuneen ja nolostuneen näköisenä.
Carten seisoi siinä, tunsi itsensä todella hölmöksi eikä tiennyt, mitä tekisi. Sitten pettymys ja epätoivo kohosivat pintaan. Hämmennys katosi hänen kasvoiltaan ja tilalle jäi vain vihaa. ”Sä et tiedä, mitä menetät”, hän sähähti. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hän tärisi kauttaaltaan. Maryan silmät laajenivat pelokkaina.
Silloin punainen lasimaalaus tummeni kokonaan mustaksi, ja sen mukana kaikki ikkunat ja koko käytävä. Firmamentti sammui, katosi tuhkaan. Ulkona vallitsi sysimusta, valoton yö. Kuului etäinen humina, kuiskaus. Tytöt vikisivät kauhuissaan.
Sitten tulipunainen valo humahti sisälle, tulvien joka nurkkaan. Se säkenöi ja kipinöi ja sokaisi ja hukutti kaikki muut värit alleen. Sienipilvi oli kadonnut sen sekaan. Taivas ja maa ja vuoren juuret olivat kaikki samaa väriä ja sulautuivat toisiinsa.
”Tän täytyy olla unta”, Marya kuiskasi. Carten näki hänestä vain ääriviivat ja kirkkaana kimaltavat silmät, jotka heijastivat punaista valoa.
”Mun unessa mä tapoin sut”, Carten sanoi. Marya tuijotti häneen päin silmät suurina, mutta ei ilmeisesti nähnyt poikaa, vaikka tämä seisoi vain metrin parin päässä. Carten kääntyi ja häipyi. Hän katsoi rannekelloaan hajamielisenä vain nähdäkseen, miten viisarit pyörivät väkkäränä.
Kaikkialla käytävillä oppilaat tungeksivat ympäriinsä jonkinasteisen hysterian vallassa. Carten tunkeutui väkijoukon läpi ja meni vessaan. Siellä ei ollut ikkunoita, mutta punaista valoa pääsi vähän sisään kiviseinien raoista. Valo muodosti ilmaa leikkaavia veitsiä ja lankoja. Siellä ei ollut muita.
Carten meni seisomaan lavuaarin eteen ja katsoi kasvojaan peilistä. Takaisin katsoi pettynyt ja sydämensä särkenyt teinipoika. Hän otti repustaan harpin ja iski sillä peiliä niin kovaa kuin jaksoi karjaisten samalla. Lasi särkyi palasiksi. Carten poimi maasta kolmionmuotoisen sirpaleen, painoi sen vasenta rannettaan vasten ja teki pitkän viillon käsivarren suuntaisesti. Ja sen viereen toisen. Hän tunsi outoa jäykkyyttä sormissaan. Siitä piittaamatta hän otti sirpaleen vasempaan käteensä ja alkoi tehdä samanlaisia haavoja oikeaankin ranteeseensa. Samalla vasemmassa kädessä olevista alkoi vuotaa verta. Sitä tuli ensin tippa, sitten enemmän.
Carten jätti reppunsa lattialle ja käveli ulos lasinpala vasemmassa kädessään. Sirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Hän mietti, tekisikö tätä ilman firmamenttia. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
Marya oli edelleen siellä, minne Carten oli tytön jättänyt. Punainen valo ei himmennyt, mutta se tuntui liikkuvan ja välähtelevän. Carten puristi lasia niin kovaa, että tunsi sen pureutuvan kipeästi sormiinsakin. Jänteiden jännittyessä ranteiden haavoihin sattui yhä enemmän.
”Mä rakastin sua”, Carten sihisi.
Maryan siluetti säpsähti ja liikkui. Carten iski sitä kolme kertaa sirpaleen terävällä kärjellä. Siluetti lysähti lattialle ja katosi näkyvistä valotulvan nielaisemana.
Sitten Carten ei enää nähnyt, kuullut tai tuntenut mitään muutakaan.
No comments:
Post a Comment