Tuomas tuli sisään mustassa takissa ja kaulahuivissa ja kopisteli vetistä lunta varsikengistään. ”Siellä on aika helvetillinen keli”, hän totesi.
”Meidän netti katkesi”, Johannes sanoi, ja hänen äänestään tihkuva käärmeenmyrkky teki Tuomakselle selväksi, että jos häntä palelikin, siitä ei kannattanut nyt pitää meteliä, joka hänen tasa-arvoisuuden mukaan olisi pitänyt saada nostaa.
”Olet varmaan sitten lukenut ahkerasti raamattua tällä välin”, Tuomas sanoi vaikka tiesi leikkivänsä tulella.
Ainut teksti, jota Johannes oli lukenut, kuului ”Osoitetta ei löytynyt. Palvelin osoitteessa www .google.fi/firefox ei vastannut.” eikä hän ollut keskittynyt senkään tutkimiseen niin tarkasti kuin monotonisesti jatkamaansa päivitysnapin klikkaamiseen kahden tai kolmen sekunnin välein poski kämmeneen nojaten. Viiden minuutin kuluttua hän oli noussut ärtyneenä ylös ja alkanut kierrellä ympäriinsä pienessä mökissä tutkien vihoissaan johtojen liitäntöjä, jonka jälkeen hän oli istunut raivoissaan ikkunan viereen odottamaan Tuomasta palaavaksi.
Tuomas taas oli kolunnut vanhoja maataloustyökaluja viereisessä, luhistumaisillaan olevassa lautahökkelissä, joka oli ennen palvellut navettana. Hän oli etsinyt vanhoja aseita, joita pojat tiesivät Tuomaksen isoisän isän veljineen piilottaneen tiluksille vuonna 1918. He eivät tienneet, toimisivatko ne, mutta saatuaan luvan viettää muutaman päivän yksin kavereidensa kanssa tiluksilla, he päättivät hankkia ne käsiinsä joka tapauksessa, kunhan vain olisivat päässeet kavereista eroon.
Ja nyt he olivat yksin tammikuun armoilla. Tuomaksen vanhemmat palaisivat huomenillalla tai ylihuomenen aamulla. Johannes ei tiennyt, miten selviäisi siihen asti, jos laajakaistayhteys ei alkaisi toimia. Loska ja tuulenpuhuri ulkona, pitkät tunnit sisällä.
”Oliko siellä mitään?” hän kysyi, vaikka näki vastauksen Tuomaksen tyhjistä käsistä.
”Oli, mutta ei mitään, mitä voisi kutsua aseeksi.”
Tuomas ripusti takkinsa naulaan, heittäytyi selälleen sohvalle, risti jalkansa tyynylle ja pisti perunalastun suuhunsa. ”Johannes. Mitä tekisit, jos sinulla olisi rajaton valta? Kuin olisit Jumala?” hän kysyi.
”Voisin aloittaa tappamalla Joelin”, Johannes vastasi ja päivitti selaimensa kotisivun tuloksetta.
”Tarkoitin tosissani”, Tuomas sanoi. ”Enkä tarkoita, että Joel ei ansaitsisi sitä. Sinun vain ei tarvitsisi tappaa ketään. Voisit vaikka päättää, ettei koko jätkää olisi olemassakaan. Ja jumalankaltaisena sinä et olisi voinut koskaan kärsiä mitään vahinkoa hänestä. Olisit voinut ennaltaehkäisevästi tehdä tyhjäksi kaiken hänen idioottimaisuutensa ja ilkeytensä.”
”Minusta tuntuu, että muutaman ihmisen tappaminen toisi minulle mielihyvää”, Johannes arvioi. ”Antaisi jotain tyydytystä kostonhimoon. Sitten ei tarvitsisi enää piitata häiritsevistä aggressioista. Voisin jälkikäteen korjata kaiken tekemäni vahingon.”
”Nyt alat ymmärtää. Mitä tekisit maailmalle laajemmalla skaalalla?” Tuomas johdatteli.
”En tiedä. Loppuviimein haluaisin, että kaikki maailmassa voisivat olla onnellisia. Ja olisivatkin sitä. Laittaisin kaikki samalle viivalle… Heillä olisi kaikilla samat lähtökohdat toteuttaa omat unelmansa.”
”Ja mikä olisi oma unelmasi?”
”Tappaa Joel”, Johannes sanoi kyynisesti ja nauroi. Hän tiesi, että sarkastinen suhtautuminen omaan murhanhimoon ei ehkä ollut täydellisesti synnistä päästävä tekijä, mutta ehkä se oli parempi kuin sokea usko omien toiveiden oikeellisuuteen. ”Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kiduttaa hänet hengiltä, mestata ja kaikkea sellaista. No, ehkä kyllästyisin siihen jossain vaiheessa. Sitten varmaan haluaisin vain rellestää. Naisia ja seikkailuja. Kuin elokuvissa.”
”Ehkä me vanhemmiten haluamme vähän kypsempiä asioita”, Tuomas tuumi, ”mutta vielä tässä vaiheessa tuo kuulostaa minustakin ihan hyvältä.”
”Minulla on vastakysymys. Jos saisit tappaa maailmasta yhden ihmisen ilman seurauksia, kenet valitsisit?”
Tuomas pohti hetken. ”Pitäisi ajatella, kenestä on eniten haittaa. Ehkä jonkun Robert Mugaben tai Kim-Jong Ilin. Pitäisi ottaa politiikasta vähän paremmin selvää, ennen kuin tietäisin.”
”Tyrannien tappamisessa on ongelmansa. Pitäisi päästää päiviltä heidän koko hovinsa, ennen kuin siitä olisi oikeastaan mitään hyötyä.”
Harmaa sade lankesi. Se oli murheellinen näky talvella. Johannes ajautui jälleen klikkailemaan päivitysnappia synkissä ajatuksissaan. Tuomas katseli hänen tylsyyteen keskittynyttä ilmettään. Johanneksen vaalea tukka sojotti hassusti eri suuntiin; hän ei ollut asetellut sitä kuntoon koko aamupäivänä.
”Oletko sinä koskaan…” Tuomas aloitti. Johannes katsoi häneen. Johanneksen silmät olivat hyvin vaaleaa sinistä.
”En ole ihan varma, mitä aiot kysyä”, Johannes sanoi. ”Mutta jos se liittyy Amandaan, niin vastaus on todennäköisesti ei.” Hän ajatteli, miten pitkälle oli mennyt tytön kanssa, ja miten pitkälle Tuomaksen kysymys olisi mennyt.
”Tavallaan. Päinvastoin.”
Tuomas nousi istumaan ja kosketti Johanneksen hiiren päällä lepäävää kättä. Se oli viileä.
”Oletko koskaan miettinyt asioita?” Tuomas henkäisi hiljaa ja sulki silmänsä. Se helpotti hänen hermostuneisuuttaan. Puhuminen oli vaikeaa, jos ei nähnyt sitä, jolle puhui, mutta kun sanat olivat tulleet suusta, silmien auki pitäminen tuli vaikeaksi.
”En sillä lailla”, Johannes vastasi. Hänkin oli alkanut pidättää hengitystään.
Tuomas avasi silmänsä. Sanat eivät tahtoneet tulla. Hän kamppaili kynnyksen ylittääkseen. Kuten kerran uimahallissa ennen hyppyä viiden metrin tornista, tai ennen kuin oli ensimmäistä kertaa katsonut äitiään silmiin ja kertonut rakastavansa tätä, tai ennen pyytäessään tytön puhelinnumeroa diskossa yläasteella. Mutta kuten yleensä käy, lopulta hän sai voitettua sen.
”Sinä olet aika kaunis”, hän sanoi. ”Vähän eri tavalla kuin… tytöt, mutta kuitenkin. Sinussa on samaa puoleensavetävyyttä.”
Johannes tuijotti Tuomasta yllättyneenä. Hänen kätensä alkoi hiota. Tuomas nosti takapuoltaan hieman sängystä kurkottaakseen eteenpäin ja suuteli kevyesti Johannesta huulille, pitäen edelleen tämän kädestä kiinni. Hän teki sen hyvin varovasti, niin, että Johannes olisi voinut helposti estää häntä vastentahtoisella äännähdyksellä tai eleellä. Sellaista ei kuitenkaan kuulunut. Johannes tunsi hetken miellyttävänä, suorastaan humalluttavan ihanana erilaisuudessaan, kutkuttavana. Hän palasi muistoissaan Amandaan, katsellessaan tätä, kun tyttö oli istunut hänen vieressään bussissa, katsoen mietteliäänä ikkunasta ulos yöhön kuunnellen mp3-soitinta, jonka Johannes oli hänelle lainannut siksi hetkeksi. Ja Johannesta pelotti aivan yhtä paljon kuin tuolloin. Hän oli kauhuissaan, kauhuissaan kuin Amandan kääntäessä päätään ja katsoessaan häneen muutaman hetken ajan.
Tuomas päästi irti ja laskeutui takaisin sängyn reunalle istumaan. Johannes katsoi häntä maailmansa mullistuneena. Sitten hän nousi ylös niin kiireellä, että huitaisi vahingossa tyhjän limsalasin nurin, puki takkinsa ja kenkänsä päälleen ja pakeni ulos sateeseen.
Tuomas istui hetken paikoillaan. Hän mietti, oliko hänen tekonsa ollut ihan viisas, mutta päätti olla murehtimatta siitä sen enempää. Tehty mikä tehty. Hän painoi päivitysnappia ja yllättyi lievästi nähdessään aloitussivun sinisen ja oranssin symbolin ilmestyvän eteensä.
* * *
Pisarat olivat viivoja, jotka joka puolella halkoivat ilmaa, jättämättä väliinsä kuin pienimmän hyönteisen mentäviä kuivia rakoja. Johannes käveli niiden läpi särkien niiden putoamisreitin juuri ennen maahan osumista, saappaat tummassa, sulavassa lumessa lotisten.
Hän ei olisi halunnut mitään tunteiden myrskyä. Miksi kaiken piti mennä pieleen? Miksi kaiken piti olla mahdottoman vaikeaa? Asiat saisivat olla yksinkertaisempia.
Männyt kohosivat tummanruskeaksi maalatun hirsimökin pihapiirin ympärillä, latvat taivasta kohti kasvaen, rungot alastomina ja märkinä ja oksat havujen painosta notkuen. Johannes käveli puiden sekaan. Neulasista tippui vettä. Hänen tukkansa kastui ja painui märkänä hänen päänsämyötäiseksi, mutta hän ei välittänyt. Hän tahtoi eroon tästä paikasta, sen tuomasta ahdistuksesta ja nolostuneisuudesta.
Sitten hän näki edessä jotain. Tiheikön keskellä oli jotain. Sieltä kajasti valoa sateen hämärään, ja valon keskellä seisoi joku. Vilahdus kirkasta punaa. Johannes säpsähti kauhuissaan ja painui selkä puuta vasten.
”Älä pelkää”, tuo joku huikkasi kutsuen. Hänen äänensä oli pehmeä ja naisellinen. ”Tule tänne.”
Kun Johannes ei mennyt, ääni kutsui uudestaan. ”Johannes!”
Johannes käveli kuin unessa. Hän kiersi lehdettömän pensaikon ja pysähtyi. Hän tunsi märän ja kylmyyden hyvin todellisina, mutta ei jaksanut uskoa, että hänen edessään oli jotain käsinkosketeltavaa, jotain enemmän kuin hullu kangastus, vaikka yhtä todellinen se selvästi oli. Se oli maahan kaivettu syvä kuoppa, ja sen vierellä märkä multakasa, ja sen vierellä lapioon nojaava, punaiseen untuvatakkiin ja farkkuihin pukeutunut tyttö.
Valo tuli hänestä, hänen poskiensa, paljaiden sormiensa ja kämmenselkiensä ihosta. Hän oli valkoinen hiuksiaan myöten ja huokui hempeää hohdetta. Hän katseli Johannesta tummilla, suurilla silmillä. Hän oli todella kaunis. Ja samalla tavalla, kuin unissa tietää asioita ilman selitystä, Johannes tiesi, että tyttö todella oli siinä juuri nyt, mutta ei kohta enää olisi.
”Tuo hänet tänne, kun olet valmis”, tyttö sanoi. Hän kuulosti surulliselta, kuin piano joka soitti mollia.
”Kuka sinä olet?” Johannes kysyi tuijottaen tyttöä.
Tyttö hymyili, hymyä vailla iloa. ”Laastari, joka ei tyrehdytä verenvuotoa. Lohduttaja vailla myötätuntoa. Myöhästynyt ambulanssi.” Hän teki kädellään eleen, kuin hätistäkseen Johanneksen pois. ”Menehän nyt takaisin.”
Johannes ei heti liikkunut. ”Mikä on nimesi?”
Tyttö pudisti päätään. ”Ei sillä ole väliä. Mene.” Hänen äänensä oli painokas.
Johannes astui askeleen epämääräisesti sivulle, osaamatta päättää, olisiko hänen pitänyt totella tyttöä vai mennä lähemmäs. Jotenkin hän alkoi ymmärtää, mitä olisi kohta tekemässä, ja mihin kuoppaa tarvittiin, kuin olisi alkanut muistaa tapahtumia, jotka oli joskus nähnyt unessa.
Hän tajusi, että tytön vaatteet ja väritön, hartioille ulottuva tukka olivat aivan kuivat.
”Ei sitten”, tyttö sanoi. Hän astui aivan kuopan reunalle ja kurotti kättään sen yli. ”Tule tänne.”
Johannes empi. Sitten hän astui kuopan toiselle reunalle ja koski tytön sormenpäitä omillaan. Ja samalla tiedon ja näyn mainingit iskivät hänen lävitseen. Hänen omien ajatustensa johtopäätökset tarjottiin hänelle ilman niihin johtaneita ketjuja. Ja ne olivat kaameita. Hän oli aina ollut tietoinen kykenevänsä pahuuteen, mutta oman pahuutensa hedelmien esitteleminen hänelle itselleen nosti kyyneleen hänen silmäkulmaansa. Hän oli jo tiennyt, miten pitkälle olisi valmis menemään vastustaakseen muutosta itsessään ja itselleen sopivassa maailmassa, mutta suora moite hänen toimiaan vastaan ajoi hänet häpeään ja ahdistukseen. Hän horjahti kauemmas kuin nyrkistä saaneena.
Miten paljon Tuomaksen viaton suudelma olikaan satuttanut häntä. Miten se oli tuhonnut hänen järjestelmänsä.
”Nyt”, tyttö kuiskasi, kuin anteeksi pyytäen, ”ole kiltti ja mene.”
Johannes kääntyi ja juoksi pakoon.
* * *
Hieman myöhemmin mökin oveen koputettiin. Tuomas nousi hieman hämmentyneenä. Ovi ei ollut lukossa, eikä sen takana voinut olla kukaan muu kuin Johannes. Hän avasi sen.
Johannes ampui luodin Tuomaksen pään läpi. Hän oli löytänyt kiväärin. Se oli ollut lahonneen lankkulattian alla vanhassa riihessä, öljyttynä ilmatiiviissä arkussa patruunoiden kera. Haalea valo oli paistanut suoraan lattiassa olevaan reikään hirsien välistä.
Johannes laski aseen nojalleen ovenkarmia vasten, astui varovasti Tuomaksen jalan yli ja meni ensiapukaapille vessaan. Hän sitoi painesiteen Tuomaksen pään ympärille, jotta kaikki paikat eivät olisi tahriutuneet kasvavaan verilammikkoon. Hän siivoaisi roiskeet myöhemmin. Nyt hän raahasi Tuomaksen ulos sateeseen.
Tuomas tuskin olisi jaksanut nostaa kuollutta Johannesta, mutta Johannes sen sijaan oli paremmassa kunnossa. Hän nosti palomiehen otteella ystävänsä sohjosta ja kantoi tämän metsään.
”Minähän olen oikea enkeli, kun autan sinua tällä lailla”, Johannes puhisi. ”Olisin voinut antaa sinun kävellä itse ja posauttaa aivosi tohjoksi vasta sitten.” Siitä vain olisi voinut seurata kaikenlaisia ikäviä, väärille osapuolille kuolettavia tilanteita tai vain ylimääräistä tunteellista painolastia. Parempi hoitaa asiat nopeasti ja siististi.
Kuoppa oli paikallaan, mutta tyttö ei. Lapio oli työnnetty pystyyn multakasaan. Kaikki oli kuin Johannes itse olisi ollut kaivaja. Hän oli jokseenkin varma, että työkalun kahvassa olisi hänen sormenjälkensä. Mitähän poliisi arvelisi motiiviksi?
Johannes heitti Tuomaksen kuopan pohjalle. Katsellessaan tämän murheellisen velttoa, läpikotaisin kastunutta vartaloa, elämän sätkynukkea, hän mietti, mahtaisiko hän enää milloinkaan kuulla tytön ääntä. Hän ei tiennyt, miten kestäisi ilman tämän läheisyyttä. Mikä hänen nimensä oli? Ajatteliko hän Johanneksesta pahaa?
Johannes selvittäisi sen jos vain saisi mahdollisuuden. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja kohotti kasvonsa taivasta kohti. Hetken aikaa hän seisoi hengittäen viileää talvi-ilmaa ja ajatteli. Ja jälleen unenkaltainen varmuus hiipi häneen, täynnä lohtua.
Hän näkisi tytön uudelleen.
No comments:
Post a Comment