Mokkamestari> No moi.
<3 ja kaikkee...> Mites sinne?
Mokkamestari> Laittelen tässä kirjoja vaan. Jotain vanhoja.
<3 ja kaikkee...> Ok
Mokkamestari> Entäs itse?
<3 ja kaikkee...> Ei täs mitään.
Mokkamestari> J:n kans kaikki hyvin?
<3 ja kaikkee...> Hmm... Nyt kyllä. Ei siinä muuta, mä vaan jätin sen. Muuten kaikki ok.
Mokkamestari> ...mitä tapahtui?
<3 ja kaikkee...> Ei mitään ihmeempiä. Mä vaan sain tarpeekseni siitä.
Mokkamestari> Okei.
Mokkamestari> Milloin se tapahtui?
<3 ja kaikkee...> Eilen illalla. Hei, ei sun tarvii holhota mua. Mä saan tehdä mun suhteilleni ihan mitä mä itse haluan.
Mokkamestari> Totta kai. En yritä holhota sua. Mutta jos haluat puhua siitä, niin voit tehdä niin, ihan vapaan valintasi mukaan.
<3 ja kaikkee...> Älä viitti.
[<3 ja kaikkee... on siirtynyt offline-tilaan.]
<3 ja kaikkee...> Mites sinne?
Mokkamestari> Laittelen tässä kirjoja vaan. Jotain vanhoja.
<3 ja kaikkee...> Ok
Mokkamestari> Entäs itse?
<3 ja kaikkee...> Ei täs mitään.
Mokkamestari> J:n kans kaikki hyvin?
<3 ja kaikkee...> Hmm... Nyt kyllä. Ei siinä muuta, mä vaan jätin sen. Muuten kaikki ok.
Mokkamestari> ...mitä tapahtui?
<3 ja kaikkee...> Ei mitään ihmeempiä. Mä vaan sain tarpeekseni siitä.
Mokkamestari> Okei.
Mokkamestari> Milloin se tapahtui?
<3 ja kaikkee...> Eilen illalla. Hei, ei sun tarvii holhota mua. Mä saan tehdä mun suhteilleni ihan mitä mä itse haluan.
Mokkamestari> Totta kai. En yritä holhota sua. Mutta jos haluat puhua siitä, niin voit tehdä niin, ihan vapaan valintasi mukaan.
<3 ja kaikkee...> Älä viitti.
[<3 ja kaikkee... on siirtynyt offline-tilaan.]
* * *
Maatessani vailla seuraa vuoteessa, jossa olin niin useasti maannut N:n kanssa vieretysten, käsi tai jalka tai molemmat hänen ympärillään, joskus rennosti ja joskus tarraten häneen kuin viimeistä kertaa, en edes yrittänyt pitää loitolla muistoja noista yhteen kietoutumisista, vaan annoin niiden virrata pääni lävitse kyyneleet esiin huuhtovana vuorovetenä, jonka toivoin hukuttavan ajan myötä pahan oloni ja parantavan minut, jättäen jälkeensä entistä ehomman nuoren miehen, joka olisi valmis aloittamaan uusia, kukoistavia, tulosta tuottavia suhteita muiden tyttöjen kanssa. Silti tiesin katkeranvarmasti, että kukaan niistä tytöistä, joihin aiemmin olisin saattanut ihastua, ei aikoihin herättäisi minussa tunteita, jotka vastaisivat lähimainkaan niitä, joita minussa oli liikkunut ollessani N:n kanssa yhdessä, ja tiesin melko varmasti myös sen, että siitä varmuudesta huolimatta tulisin yrittämään sitä jonkun muun kanssa liian pian, ja että se ei onnistuisi koska ajattelisin koko ajan vain N:ä. Kaikkia kohtalokkaita hetkiä, jotka olin jakanut hänen kanssaan, niin riitoja ja katkeria sanoja kuin onnea ja mielihyvää ja nautintoakin. Ne riivaisivat minua ehkä vuosikausia.
Juuri nyt minua riivasi eräs yksityiskohta hänessä, sellainen joka oli kertonut minulle ennalta että vaikeuksia tulisi, mutta johon en silloin ollut osannut kiinnittää huomiota. Toden sanoakseni en koskaan ollut osannut kiinnittää siihen huomiota niin kuin hän olisi halunnut, ja nyt oli liian myöhäistä. Nyt se oli samantekevää. Kaikki välillämme tapahtuneet asiat ja sanat, jotka oli lausuttu miten täydestä sydämestä tahansa, olivat nyt menneisyyttä, ja olisi vain helpompaa jos niitä ei olisi koskaan sanoiksi muotoiltu ja ääneen sanottu. Aivan niin kuin tämäkin, ne yhdeksän piirtoa, joita ei varmaan enää ollut vain yhdeksää vaan neljätoista tai kahdeksantoista tai kolmekymmentä, ja joita minä olin vain katsonut hölmönä tajuamatta, että häneen oli sattunut enemmän sisälle kuin iholle kun hän oli piirtänyt ne.
Nousin ylös sängyltä ja istuin hetken aikaa tuijottaen tyhjin silmin ikkunasta. Tuulessa liikkuvien, lumettomien ja lehdettömien puiden heiluminen häiritsi ajatuksiani enkä enää saanut kiinni tunteistani ja tuumistani. Oksat olivat olleet jo kertaalleen lumen peitossa, mutta nyt ne olivat jälleen sulaneet paljaiksi. Lumouduin katsomaan niitä hetkeksi pää onttona. Sitten ravistin itseni irti, nousin seisomaan huterille jaloille ja istuin taas, nyt pöytäni ääreen. Nostin äidinkielenkirjat sivuun ja levitin eteeni ison paperiarkin. Aloin tehdä akvarellia. Yhdeksän mustaa, väräjävää viivaa epäsäännölliseen riviin vaaleanpunaiselle, suttuiselle pohjalle.
Aloin itkeä neljännen kohdalla.
* * *
Taru> Moi!
Gimme baby one more time> No moi. Mitä kuuluu?
Taru> Hyvää. Mulla on tänä iltana treffit. ;)
Gimme baby one more time> Älä! Peten kaa?
Taru> Joo.
Gimme baby one more time> Vautsi... Oliko vaikeeta?
Taru> Se vähän takelteli, mutta mä pelastin sen. Sanoin, että mä haluun mielelläni nähdä sitä. Se oli aivan otettu. Vähän se on söpö. Kuin pikkupoika.
Gimme baby one more time> Osaakohan se edes pussata :P
Taru> Ehkä mä saan tietää illalla ;)
Gimme baby one more time> Niin...
Taru> Hei, ootko kuullut että N jätti sen kundikaverinsa?
Gimme baby one more time> Ei kai! J:n?
Taru> Niin, tai mikä sen nimi nyt oli.
Gimme baby one more time> J.
Taru> Eikö ne ollut yhdessä pitkään? Jotain tyyliin puoli vuotta?
Gimme baby one more time> Joo, N ei oo koskaan ollut kenenkään muun kanssa paria viikkoa pitempään... Se on ollut aika epäonninen poikien kanssa. Ensin sillä ei ollut ketään pitkään aikaan, sitten Tomi petti sitä, sitten se ihastui Mokkaan, joka on kihloissa, ja sitten sillä oli se joku kummallinen irtosuhde... Ja sitten se rakastui aivan hulluna J:hin. Niillä meni mun mielestä tosi hyvin... Ne oli kaikkialla tosi kiihkeitä, ainakin aluks. Mitähän niille sitten kävi? Tekiköhän J jotain kusipäistä? En tajuu...
Taru> Friikkii. Mä kuulin N:ltä tänään koulussa. Se vaikutti ihan tavalliselta, mutta musta tuntuu että se ehkä vaan esitti. Se on aika hyvä kätkemään tunteitaan.
Gimme baby one more time> Joo. Niin on.
* * *
N oli lyhyt, kaunis ja temperamenttinen. Tyttö oli täynnä tulta. Tulta, joka vaatii paljon polttoainetta ja kului loppuun jos ei sitä ruokittu. Ja kun se pääsi palamaan loppuun, hän oli maassa. Kun N masentui, hän saattoi maata sängyssä hiljaa ja tuijottaa kattoon, hädin tuskin tietämättä itsekään mitä hänen päässään liikkui. J:lle oli tietysti mahdotonta yrittää edes arvailla, ja jos hän kysyi, hänet palkittiin korkeintaan suuttumisella. Ajan myötä hän oppi jättämään tytön rauhaan sellaisina hetkinä.
N oli arvoitus lähestulkoon kaikille, ja siitä syystä ne ystävät, joita hänellä oli, olivat uskollisia hänelle, ihmisiä jotka sivuuttamisen sijaan olivat paneutuneet häneen. Useimmat totesivat, ettei heistä ollut ymmärtämään häntä. Ne jäivät, jotka yrittivät.
Neljä poikaa oli ollut häneen ihastunut. Heistä vain kaksi oli jäänyt jäljelle, kun N:n luonteen syvimmät ja ärhäkimmät sopukat olivat tulleet julki. Tomi oli tajunnut aika äkkiä, että N ei ollut itsestäänselvyys, nurkissa pyörivä tyttöystävä jonka kanssa asiat rullaavat omalla painollaan. Kun riitoja alkoi tulla yhä enemmän, Tomi valitsi vastuunpakoilijan ilmiselvimmän reitin: lähti vieraisiin puhumatta mitään N:lle. Sen myötä N sai uuden vaikeasti hoidettavan luonteenpiirteen äkkipikaisuuden lisäksi, kyynisyyden kaikkea luottamusta kohtaan.
Mokan ja N:n suhteesta ei ollut perillä kukaan muu kuin he kaksi, ja ehkä joskus myöhemmin myös J, ainakin jollain tasolla, vaikka hän ei koskaan pystynyt täysin käsittämään, mitä kaikkea siihen liittyi.
Risto taas… Hän oli kuin Tomi pikakelauksella. He puhuivat ensin koulun ruokalassa ja huomasivat välillään sen kemiallisen latauksen, josta me kaikki viime kädessä olemme saaneet alkumme. Uudenvuodenjuhlissa he lyöttäytyivät yhteen ja katselivat raketteja käsi kädessä. Viikko kouluruokalan jälkeen he rakastelivat kiihkeästi ja aamulla riitelivät vielä kiihkeämmin. Risto ei pelkästään pettänyt N:ää – itse asiassa huhu kertoo pojan elävän nykyään selibaatissa. Risto jätti koulun kesken, muutti kaupungista ja ryhtyi päiväkotiapulaiseksi Torniossa. Ehkä hänen aivonsa napsahtivat ensimmäisestä vastaväitteestä, ehkä hän oli suunnitellut repäisevää lähtöä jo jonkin aikaa. Kukaan ei tiedä.
J oli ainut, jonka kanssa N:llä oli yli viiden viikon mittainen suhde. Mutta ei sekään ollut täydellinen. Ehkä suurin epäkohta oli se, että J kuvitteli kaiken olevan hyvin, eikä tajunnut olevansa väärässä ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
* * *
”Hei kulta!”
N oli kirjoittanut minulle lunttilappuja. Hänen mielestään tarvitsin niitä. Itse asiassa en edes käyttänyt koko lappuja. Maantieto ei ole vahvuuksiani, mutta kyllä minä nyt yhden kokeen pystyn selvittämään itsekin.
”No hei”, vastasin. Hän juoksi käytävää pitkin minua koht, tulossa omasta kokeestaan. Odottelin sohvalla koulun aulassa lueskellen maantiedon kirjastani, mitkä kysymykset olin mokannut ja mihin vastannut hyvin. Hänellä oli punainen toppi ja musta hame, joka liehui, kun hän juoksi. Samoin hänen tukkansa. Hän nauroi ilahtuneesti. Kuin luonnonlapsi. Oli hassua, miten hän heittelehti ääripäästä toiseen. ”Miten meni?”
”Paremmin varmaan kuin sinulla”, hän sanoi ja näytti kieltä. Sitten hän ujutti sen huulteni väliin ja nuolaisi hampaideni takapintaa. Ynisin hämmentyneenä, yrittäen kovasti keksiä, miten vakuuttaisin hänelle olevani ihan hyvä maantiedossa. Hänen hyökkäysstrategiansa yleensä keskittyivät riistämään minulta sekä ajatteluaikani että puheenvuoroni.
Hän irroittautui minusta, istui viereeni ja silitti farkkujani hellästi sormillaan. Puheenaiheen vaihto oli viimeinen asia, jota odotin. ”Tapaan Mokan tänään, jos sulle sopii.”
Ajatukseni takertuivat yhä kokeeseen. ”Mitä? Mokan?”
”Niin, se kutsui mut niille.”
”Ai eilen, kun juttelit sen kanssa mesessä mun koneellani?” Se maantiedosta. Uusi turhautumisen aihe puski tielle.
”Niin, mistä arvasit?” hän huudahti iloisen viattomasti ja räpytteli silmiään kuin kauris. Kuin ilkikurinen lapsi, joka tietää tekevänsä jotain pahaa.
”N… Sä olet nähnyt sitä tällä viikolla varmaan yhtä paljon kuin mua. Mistä sun oikein pitää ravata juttelemassa siellä?”
”Kyllä sä tiedät. Susta ja musta.” Hän ei katsonut minuun, mutta säilytti leikkimielisen äänensävynsä sanoista huolimatta. ”Se ymmärtää mua. Sellaisissa asioissa, joista sä et oikeasti tajua mitään. Ja se oikeasti ymmärtää suakin.” Nyt hän katsoi minuun. Lapsesta hän muuttui hetkeksi äidiksi, joka kertoi minulle huolehtivan kärsivällisesti, miten minun tuli toimia. ”Sun pitäisi puhua sen kanssa. Se osaisi auttaa sua kohtelemaan mua paremmin.”
”Niin.”
”Niin.”
Minua suututti. ”Niin niin niin!” Hän kavahti vähän kauemmas minusta, kun silmäni loimahtivat raivoa. Päästin tukahdutettuja tunteita ulos ehkä vähän enemmän kuin olin tarkoittanut. Jos nyt tarkoitin ylipäänsä mitään. Hän katsoi minua silmät suurina, selvästi loukkaantuneena, sanomatta mitään.
En tiedä, miksi jatkoin. Tiesin kyllä, että se saattaisi tilanteen vain pahemmaksi. Tässä vaiheessa kohtaus oli vain yksi niistä monista, jotka olivat unohtuneet menneisyyden hämäriin. Jos sanoisin lisää, se ajautuisi sellaiseksi, jonka me molemmat muistaisimme. Jota kaduttaisiin ja josta puhuttaisiin. Jota käytettäisiin esimerkkinä minun ymmärtämättömyydestäni ja välinpitämättömyydestäni. Ilmeisesti haluan antaa lisää aseita minua arvosteleville, koska pakottavan tunteen ajamana jatkoin puhumista. ”Mä tiedän, että sä olet ihastunut Mokkaan. Et sä muuten juttelisi sen kanssa niin paljon. Se on sua paljon vanhempi, lihava, rasvainen ja muutenkin kaikissa suhteissa ei yhtään sun tyyppiäsi, vielä vähemmän kuin minä vaikken mäkään nyt mikään komeuden huippu ole. Sä nautit sen seurasta. Ehkä enemmän kuin mun.”
Hän häipyi. Puhumatta. Niin kuin hänellä usein on tapana tehdä. Ja, kuten aina, minä nousin kirjoineni ja reppuineni ja juoksin hänen peräänsä selittelemään sanojani ja pyytelemään anteeksi.
* * *
Yritä nyt sitten ymmärtää sellaista. N:llä oli jokin hätänä, ja J tiesi sen, mutta ei aivan saanut koottua palapeliä. N oli yksinäinen ja tyytymätön, vaikka J toimi omasta mielestään hyvän poikaystävän tavoin. Yhteiselo toimi. He kävivät treffeillä, halailivat ja suutelivat, puhuivat asioista ja tapasivat yhdessä kavereita. Mutta kaiken aikaa N vain tuntui käyvän synkemmäksi ja herkemmäksi.
Sitten suhteen ongelmat alkoivat näkyä ulospäin. Tarun kaltainen ihminen, joka ei oikein jaksanut ymmärtää N:ää muutenkaan, ei huomannut mitään, eivätkä N:n läheisemmätkään ystävät odottaneet vaikeuksien olevan niin pitkällä. Mutta J ymmärsi. Hän vain ei osannut reagoida. Ja niinpä keskustelut, joiden olisi pitänyt päättyä anteeksiantoon ja rakastavaan halaukseen, päättyivät johonkin muuhun: ”Painu jo vaikka hei ei älä ei ei lopeta!”
Ja riitojen jälkeen N sulkeutui vessaan veitsen kanssa.
* * *
Maatessani vailla seuraa vuoteessa, jossa olin niin useasti maannut N:n kanssa vieretysten, käsi tai jalka tai molemmat hänen ympärillään, joskus rennosti ja joskus tarraten häneen kuin viimeistä kertaa, en edes yrittänyt pitää loitolla muistoja noista yhteen kietoutumisista, vaan annoin niiden virrata pääni lävitse kyyneleet esiin huuhtovana vuorovetenä, jonka toivoin hukuttavan ajan myötä pahan oloni ja parantavan minut, jättäen jälkeensä entistä ehomman nuoren miehen, joka olisi valmis aloittamaan uusia, kukoistavia, tulosta tuottavia suhteita muiden tyttöjen kanssa. Silti tiesin katkeranvarmasti, että kukaan niistä tytöistä, joihin aiemmin olisin saattanut ihastua, ei aikoihin herättäisi minussa tunteita, jotka vastaisivat lähimainkaan niitä, joita minussa oli liikkunut ollessani N:n kanssa yhdessä, ja tiesin melko varmasti myös sen, että siitä varmuudesta huolimatta tulisin yrittämään sitä jonkun muun kanssa liian pian, ja että se ei onnistuisi koska ajattelisin koko ajan vain N:ä. Kaikkia kohtalokkaita hetkiä, jotka olin jakanut hänen kanssaan, niin riitoja ja katkeria sanoja kuin onnea ja mielihyvää ja nautintoakin. Ne riivaisivat minua ehkä vuosikausia.
Juuri nyt minua riivasi eräs yksityiskohta hänessä, sellainen joka oli kertonut minulle ennalta että vaikeuksia tulisi, mutta johon en silloin ollut osannut kiinnittää huomiota. Toden sanoakseni en koskaan ollut osannut kiinnittää siihen huomiota niin kuin hän olisi halunnut, ja nyt oli liian myöhäistä. Nyt se oli samantekevää. Kaikki välillämme tapahtuneet asiat ja sanat, jotka oli lausuttu miten täydestä sydämestä tahansa, olivat nyt menneisyyttä, ja olisi vain helpompaa jos niitä ei olisi koskaan sanoiksi muotoiltu ja ääneen sanottu. Aivan niin kuin tämäkin, ne yhdeksän piirtoa, joita ei varmaan enää ollut vain yhdeksää vaan neljätoista tai kahdeksantoista tai kolmekymmentä, ja joita minä olin vain katsonut hölmönä tajuamatta, että häneen oli sattunut enemmän sisälle kuin iholle kun hän oli piirtänyt ne.
Nousin ylös sängyltä ja istuin hetken aikaa tuijottaen tyhjin silmin ikkunasta. Tuulessa liikkuvien, lumettomien ja lehdettömien puiden heiluminen häiritsi ajatuksiani enkä enää saanut kiinni tunteistani ja tuumistani. Oksat olivat olleet jo kertaalleen lumen peitossa, mutta nyt ne olivat jälleen sulaneet paljaiksi. Lumouduin katsomaan niitä hetkeksi pää onttona. Sitten ravistin itseni irti, nousin seisomaan huterille jaloille ja istuin taas, nyt pöytäni ääreen. Nostin äidinkielenkirjat sivuun ja levitin eteeni ison paperiarkin. Aloin tehdä akvarellia. Yhdeksän mustaa, väräjävää viivaa epäsäännölliseen riviin vaaleanpunaiselle, suttuiselle pohjalle.
Aloin itkeä neljännen kohdalla.
* * *
Taru> Moi!
Gimme baby one more time> No moi. Mitä kuuluu?
Taru> Hyvää. Mulla on tänä iltana treffit. ;)
Gimme baby one more time> Älä! Peten kaa?
Taru> Joo.
Gimme baby one more time> Vautsi... Oliko vaikeeta?
Taru> Se vähän takelteli, mutta mä pelastin sen. Sanoin, että mä haluun mielelläni nähdä sitä. Se oli aivan otettu. Vähän se on söpö. Kuin pikkupoika.
Gimme baby one more time> Osaakohan se edes pussata :P
Taru> Ehkä mä saan tietää illalla ;)
Gimme baby one more time> Niin...
Taru> Hei, ootko kuullut että N jätti sen kundikaverinsa?
Gimme baby one more time> Ei kai! J:n?
Taru> Niin, tai mikä sen nimi nyt oli.
Gimme baby one more time> J.
Taru> Eikö ne ollut yhdessä pitkään? Jotain tyyliin puoli vuotta?
Gimme baby one more time> Joo, N ei oo koskaan ollut kenenkään muun kanssa paria viikkoa pitempään... Se on ollut aika epäonninen poikien kanssa. Ensin sillä ei ollut ketään pitkään aikaan, sitten Tomi petti sitä, sitten se ihastui Mokkaan, joka on kihloissa, ja sitten sillä oli se joku kummallinen irtosuhde... Ja sitten se rakastui aivan hulluna J:hin. Niillä meni mun mielestä tosi hyvin... Ne oli kaikkialla tosi kiihkeitä, ainakin aluks. Mitähän niille sitten kävi? Tekiköhän J jotain kusipäistä? En tajuu...
Taru> Friikkii. Mä kuulin N:ltä tänään koulussa. Se vaikutti ihan tavalliselta, mutta musta tuntuu että se ehkä vaan esitti. Se on aika hyvä kätkemään tunteitaan.
Gimme baby one more time> Joo. Niin on.
* * *
N oli lyhyt, kaunis ja temperamenttinen. Tyttö oli täynnä tulta. Tulta, joka vaatii paljon polttoainetta ja kului loppuun jos ei sitä ruokittu. Ja kun se pääsi palamaan loppuun, hän oli maassa. Kun N masentui, hän saattoi maata sängyssä hiljaa ja tuijottaa kattoon, hädin tuskin tietämättä itsekään mitä hänen päässään liikkui. J:lle oli tietysti mahdotonta yrittää edes arvailla, ja jos hän kysyi, hänet palkittiin korkeintaan suuttumisella. Ajan myötä hän oppi jättämään tytön rauhaan sellaisina hetkinä.
N oli arvoitus lähestulkoon kaikille, ja siitä syystä ne ystävät, joita hänellä oli, olivat uskollisia hänelle, ihmisiä jotka sivuuttamisen sijaan olivat paneutuneet häneen. Useimmat totesivat, ettei heistä ollut ymmärtämään häntä. Ne jäivät, jotka yrittivät.
Neljä poikaa oli ollut häneen ihastunut. Heistä vain kaksi oli jäänyt jäljelle, kun N:n luonteen syvimmät ja ärhäkimmät sopukat olivat tulleet julki. Tomi oli tajunnut aika äkkiä, että N ei ollut itsestäänselvyys, nurkissa pyörivä tyttöystävä jonka kanssa asiat rullaavat omalla painollaan. Kun riitoja alkoi tulla yhä enemmän, Tomi valitsi vastuunpakoilijan ilmiselvimmän reitin: lähti vieraisiin puhumatta mitään N:lle. Sen myötä N sai uuden vaikeasti hoidettavan luonteenpiirteen äkkipikaisuuden lisäksi, kyynisyyden kaikkea luottamusta kohtaan.
Mokan ja N:n suhteesta ei ollut perillä kukaan muu kuin he kaksi, ja ehkä joskus myöhemmin myös J, ainakin jollain tasolla, vaikka hän ei koskaan pystynyt täysin käsittämään, mitä kaikkea siihen liittyi.
Risto taas… Hän oli kuin Tomi pikakelauksella. He puhuivat ensin koulun ruokalassa ja huomasivat välillään sen kemiallisen latauksen, josta me kaikki viime kädessä olemme saaneet alkumme. Uudenvuodenjuhlissa he lyöttäytyivät yhteen ja katselivat raketteja käsi kädessä. Viikko kouluruokalan jälkeen he rakastelivat kiihkeästi ja aamulla riitelivät vielä kiihkeämmin. Risto ei pelkästään pettänyt N:ää – itse asiassa huhu kertoo pojan elävän nykyään selibaatissa. Risto jätti koulun kesken, muutti kaupungista ja ryhtyi päiväkotiapulaiseksi Torniossa. Ehkä hänen aivonsa napsahtivat ensimmäisestä vastaväitteestä, ehkä hän oli suunnitellut repäisevää lähtöä jo jonkin aikaa. Kukaan ei tiedä.
J oli ainut, jonka kanssa N:llä oli yli viiden viikon mittainen suhde. Mutta ei sekään ollut täydellinen. Ehkä suurin epäkohta oli se, että J kuvitteli kaiken olevan hyvin, eikä tajunnut olevansa väärässä ennen kuin oli jo liian myöhäistä.
* * *
”Hei kulta!”
N oli kirjoittanut minulle lunttilappuja. Hänen mielestään tarvitsin niitä. Itse asiassa en edes käyttänyt koko lappuja. Maantieto ei ole vahvuuksiani, mutta kyllä minä nyt yhden kokeen pystyn selvittämään itsekin.
”No hei”, vastasin. Hän juoksi käytävää pitkin minua koht, tulossa omasta kokeestaan. Odottelin sohvalla koulun aulassa lueskellen maantiedon kirjastani, mitkä kysymykset olin mokannut ja mihin vastannut hyvin. Hänellä oli punainen toppi ja musta hame, joka liehui, kun hän juoksi. Samoin hänen tukkansa. Hän nauroi ilahtuneesti. Kuin luonnonlapsi. Oli hassua, miten hän heittelehti ääripäästä toiseen. ”Miten meni?”
”Paremmin varmaan kuin sinulla”, hän sanoi ja näytti kieltä. Sitten hän ujutti sen huulteni väliin ja nuolaisi hampaideni takapintaa. Ynisin hämmentyneenä, yrittäen kovasti keksiä, miten vakuuttaisin hänelle olevani ihan hyvä maantiedossa. Hänen hyökkäysstrategiansa yleensä keskittyivät riistämään minulta sekä ajatteluaikani että puheenvuoroni.
Hän irroittautui minusta, istui viereeni ja silitti farkkujani hellästi sormillaan. Puheenaiheen vaihto oli viimeinen asia, jota odotin. ”Tapaan Mokan tänään, jos sulle sopii.”
Ajatukseni takertuivat yhä kokeeseen. ”Mitä? Mokan?”
”Niin, se kutsui mut niille.”
”Ai eilen, kun juttelit sen kanssa mesessä mun koneellani?” Se maantiedosta. Uusi turhautumisen aihe puski tielle.
”Niin, mistä arvasit?” hän huudahti iloisen viattomasti ja räpytteli silmiään kuin kauris. Kuin ilkikurinen lapsi, joka tietää tekevänsä jotain pahaa.
”N… Sä olet nähnyt sitä tällä viikolla varmaan yhtä paljon kuin mua. Mistä sun oikein pitää ravata juttelemassa siellä?”
”Kyllä sä tiedät. Susta ja musta.” Hän ei katsonut minuun, mutta säilytti leikkimielisen äänensävynsä sanoista huolimatta. ”Se ymmärtää mua. Sellaisissa asioissa, joista sä et oikeasti tajua mitään. Ja se oikeasti ymmärtää suakin.” Nyt hän katsoi minuun. Lapsesta hän muuttui hetkeksi äidiksi, joka kertoi minulle huolehtivan kärsivällisesti, miten minun tuli toimia. ”Sun pitäisi puhua sen kanssa. Se osaisi auttaa sua kohtelemaan mua paremmin.”
”Niin.”
”Niin.”
Minua suututti. ”Niin niin niin!” Hän kavahti vähän kauemmas minusta, kun silmäni loimahtivat raivoa. Päästin tukahdutettuja tunteita ulos ehkä vähän enemmän kuin olin tarkoittanut. Jos nyt tarkoitin ylipäänsä mitään. Hän katsoi minua silmät suurina, selvästi loukkaantuneena, sanomatta mitään.
En tiedä, miksi jatkoin. Tiesin kyllä, että se saattaisi tilanteen vain pahemmaksi. Tässä vaiheessa kohtaus oli vain yksi niistä monista, jotka olivat unohtuneet menneisyyden hämäriin. Jos sanoisin lisää, se ajautuisi sellaiseksi, jonka me molemmat muistaisimme. Jota kaduttaisiin ja josta puhuttaisiin. Jota käytettäisiin esimerkkinä minun ymmärtämättömyydestäni ja välinpitämättömyydestäni. Ilmeisesti haluan antaa lisää aseita minua arvosteleville, koska pakottavan tunteen ajamana jatkoin puhumista. ”Mä tiedän, että sä olet ihastunut Mokkaan. Et sä muuten juttelisi sen kanssa niin paljon. Se on sua paljon vanhempi, lihava, rasvainen ja muutenkin kaikissa suhteissa ei yhtään sun tyyppiäsi, vielä vähemmän kuin minä vaikken mäkään nyt mikään komeuden huippu ole. Sä nautit sen seurasta. Ehkä enemmän kuin mun.”
Hän häipyi. Puhumatta. Niin kuin hänellä usein on tapana tehdä. Ja, kuten aina, minä nousin kirjoineni ja reppuineni ja juoksin hänen peräänsä selittelemään sanojani ja pyytelemään anteeksi.
* * *
Yritä nyt sitten ymmärtää sellaista. N:llä oli jokin hätänä, ja J tiesi sen, mutta ei aivan saanut koottua palapeliä. N oli yksinäinen ja tyytymätön, vaikka J toimi omasta mielestään hyvän poikaystävän tavoin. Yhteiselo toimi. He kävivät treffeillä, halailivat ja suutelivat, puhuivat asioista ja tapasivat yhdessä kavereita. Mutta kaiken aikaa N vain tuntui käyvän synkemmäksi ja herkemmäksi.
Sitten suhteen ongelmat alkoivat näkyä ulospäin. Tarun kaltainen ihminen, joka ei oikein jaksanut ymmärtää N:ää muutenkaan, ei huomannut mitään, eivätkä N:n läheisemmätkään ystävät odottaneet vaikeuksien olevan niin pitkällä. Mutta J ymmärsi. Hän vain ei osannut reagoida. Ja niinpä keskustelut, joiden olisi pitänyt päättyä anteeksiantoon ja rakastavaan halaukseen, päättyivät johonkin muuhun: ”Painu jo vaikka hei ei älä ei ei lopeta!”
Ja riitojen jälkeen N sulkeutui vessaan veitsen kanssa.
* * *
Iloa ei voi kirjoittaa, vaan
kaikki sanat on omistettu tuskalle.
* * *
Tein jälleen uuden akvarellin. Parin viikon sisällä olin tehnyt monta kymmentä lyijykynäpiirustusta, akvarellia, peitevärimaalausta ja jopa yhden hiilipiirustustyön, joissa kaikissa kummitteli teemana yhdeksän viivaa. Yhdessä ne olivat pilvenpiirtäjiä jotka näkyivät siluetteina merta vasten, yhdessä punaisia auringonsäteitä, yhdessä pelkkä yksityiskohta ison piirustuksen vasemmassa alakulmassa. Vain yhdessä ne olivat yhdeksän veristä viiltohaavaa ranteessa, eikä se edes ollut minusta aidoin kaikista. Aihe kiehtoi ja piinasi minua; se muistutti minua siitä hirveästä hetkestä, jolloin olin nähnyt ne ensimmäisen kerran enkä ollut tehnyt mitään. Se oli symboli omasta typeryydestäni, joka oli maksanut minulle oman kultani.
Ulkona satoi lunta ensimmäistä kertaa pyryttämällä tänä talvena. Kun akvarelli oli ollut niin valmis kuin sen vain saisin jo monta minuuttia, havahduin tajuamaan, että siellä olisi varmaan kylmä ja että minun piti vielä mennä kouluun huomenna. Ja olin unohtanut kaulahuivini N:lle. Ja lämpimämmän takkini. Ja hanskani. Siellä oli vielä vaikka mitä tavaroitani, joita en ollut uskaltanut käydä hakemassa. Hän oli pitänyt sanansa – en ollut nähnyt häntä kertaakaan sen illan jälkeen, jolloin hän käveli pois luotani.
Tiesin, että tarvitsisin vaatteeni, ja että olisin nössö jos en pystyisi hakemaan niitä, mutta ajatuskin kylmästä ja vaivaantuneesta kohtaamisesta N:n kanssa sai minut tärisemään surusta ja kauhusta. En kestäisi sitä, romahtaisin hänen edessään taas kerran ja yrittäisin anella häntä ottamaan minut takaisin, enkä missään nimessä halunnut asettaa häntä tilanteeseen, jossa hänen pitäisi joko torjua minut uudelleen tai hyväksyä minut säälistä.
Viivyttelykään ei kuitenkaan auttaisi. Minun olisi mentävä, ja minun olisi tehtävä se tänään.
Söin ensin, ja luin vähän. Se auttoi kokoamaan itseäni jonkinlaiseen kuosiin. Pelkäsin, että pystyisin pitämään pääni kylmänä vain sen aikaa, kun en joutuisi ajattelemaan eron lopullisuutta ja lohduttomuutta. Harkitsin ohikiitävän sekunnin, että vetäisin homman täysillä överiksi – joisin ensin ja menisin N:lle tekemään itsestäni halveksittavan, humaltuneen ääliön – mutta se ei todellakaan olisi ollut tapaistani. Tein tällaiset asiat vanhojen, traagisten rakkauselokuvien kaavan mukaan, kuin olisi ollut jonkinlainen romantiikan säännöstö, joka velvoitti minut kohtaamaan tuskani selvin päin.
Puin mustan syystakkini ylleni ja lähdin kävelemään ulos lumipyryyn kohti hänen kotiaan. Kaupunkimaisema näytti mannerjäästä esiin kaivetulta: kinospenkat reunustivat katuja ja tukkivat ovia uhmaten huomenna saapuvia auroja, jäätyneet pinnat peittyivät ohuen, valkean lumikerroksen alle ja joka suuntaan pöllyävä hiutaletuisku piiskasi betonirakennuksia ja pysäköityjä autoja yhtä lailla kuin riittämättömiä vaatteitani. Valkeuden takana erottui suunnaton pimeys, johon katuvalot hädin tuskin purivat. Kukaan muu ei ollut uskaltautunut ulos. Ei ollut myöhä, mutta aurinko laski talviseen tapaansa aikaisin hyläten maailman kylmyyden ja varjojen armoille.
N:lle ei ollut pitkä matka, ja olin kävellyt sen useampia kertoja kuin halusin ajatella, mutta se oli tuskin koskaan tuntunut näin vaivalloiselta ja uuvuttavalta. Yritin keskittyä vastatuuleen puurtamiseen hangessa ja unohtaa sen, millainen kohtaaminen minua odotti perillä.
Hän asui rivitalossa. Hänen äitinsä oli ilmeisesti töissä, sillä heidän Ford Escortinsa ei ollut pihassa. Autotallin tiesin olevan täynnä romua. Ikkunoissa paloi valot. Ne näkyivät himmeinä kultaruutuina lumimyrskyssä. Taistelin tieni ulko-ovelle ja seisoin siinä hetken. Minulla ei ollut mitään sanoja hänelle tarjottavaksi, ja tiesin, etten sellaisia keksisi tässä jos en ollut keksinyt kuluneiden viikkojen aikana. Ei ollut olemassa riittäviä anteeksipyyntöjä, ja tiesin että hän halusi välttyä säälittäviltä yrityksiltäni. Tiesin, että hän oli tällä kertaa tosissaan.
Mitä siis sanoisin? Että tarvitsin vaatteeni, tietysti. Soitin ovikelloa.
Kun vastausta ei kuulunut, soitin uudelleen. Mistä hän saattoi tietää sen olevan minä? Vai eikö hän vain kuullut? Ehkä hän oli tietokoneella, juttelemassa Mokan kanssa, tai kuunteli musiikkia kovalla. Soitin vielä muutaman kerran ennen kuin luovutin. Mieleni teki lähteä tieheni, mutta minun oli jo nyt niin kylmä, että en voisi jättää takkiani. Tarvitsisin sen mieluummin jo paluumatkalle ja ehdottomasti kouluaamuun mennessä.
Niinpä tein sen, minkä tekemistä olin pelännyt ja odottanut jätetyksi tulemisestani asti – soitin hänen kännykkäänsä. Se hälytti aikansa, ja sitten vastaaja alkoi puhua tunteettomalla tiedottajan äänellään. Suljin puhelimen ja sen enempää miettimättä kiersin talon taakse. Tiesin, että takaovi oli aina auki. Olin kulkenut siitä useammin kuin etuovesta, ensin N:n seurassa ja myöhemmin omin päin mennessäni häntä tapaamaan.
Se oli auki, kuten tavallista. Astuin sisään pesuhuoneeseen, josta pääsi yhdistettyyn keittiö-olohuone-tilaan ja suihkutilaan. Huhuilin hieman, mutta vastausta ei kuulunut. Riisuin kenkäni ja menin olohuoneeseen. Valot ja televisio olivat päällä, mutta ketään ei näkynyt. N:n huoneen ovi oli kiinni. Se oli outoa. Hän ei yleensä pitänyt sitä kiinni. Johnny Deppin kasvot katsoivat minua oveen kiinnitetystä julisteesta, kun normaalisti hän tähysteli sisälle huoneeseen. Televisiosta tuli puhelinoperaattorin mainos.
Sydämeni jyskytti. Tiesin, mistä oli kyse jo ennen kuin avasin oven. Aloin täristä kauttaaltani.
”Ei”, kuiskasin niin hiljaa, että kukaan muu ei voinut kuulla, hädin tuskin minä itsekään. ”Ei, ei, ei ei ei.” Painoin kahvan alas ja työnsin oven raolleen. En saanut pakotettua itseäni kurkistamaan sisään, joten seisoin kynnyksellä. Näin huoneesta kapean kaistaleen. Kaikki oli kuten ennenkin: juliste, kirjahylly...
Avasin oven kokonaan pidätellen hengitystäni. Seisoin jäykkänä ja minun teki mieli katsoa muualle, mutta en voinut. Olin kuin lumottu. Työpöytä, matto, ja vuode, jolla olimme maanneet ainakin yhtä monta kertaa kuin minun omallani. Hän ei katsonut minnekään, hänen kasvonsa olivat kattoa kohti, hänen tukkansa levällään, hänen valkoinen toppinsa punaisena, hänen paljas vasen ranteensa velttona päiväpeitolla. En jäänyt laskemaan, oliko viiltoja yhdeksän vai enemmän. Hän oli loppujen lopuksi valinnut automaattipistoolin veitsen sijasta.
Hoipertelin takaperin pois kynnykseltä. Tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn ja ahdistavan pakokauhun puristavan minua. En halunnut kääntää selkääni millekään ja kaikkein vähiten hänelle. En tiennyt, mitä pelkäsin, mutta mitä se sitten olikin, en ollut ikinä pelännyt mitään niin paljon. Pelkäsinkö enemmän sitä, että hän ei enää koskaan liikkuisi, puhuisi, olisi minun, vai pelkäsinkö että hän liikahtaisi, nousisi...?
Kun juoksin ulos lumisateeseen, mieleeni välähti kuva. Muisto siitä illasta, tarkempana kuin olin sitä vielä kertaakaan pakottanut itseäni kohtaamaan. Se sai minut lyyhistymään hankeen. Kyyristyin polvilleni ja itkin lohduttomasti, kylmällä kadulla kylmässä maailmassa jolla oli minulle tarjottavana vain kylmä ruumis.
* * *
Ensilumi satoi taivaalta kevyenä ja hailakkana. Katu elokuvateatterin edessä oli likomärkä. Ihmiset parveilivat pois minua ja N:ä lukuunottamatta. Seisoimme rakennuksen nurkalla pienen välimatkan erottamana ja katsoimme toisiamme, minä täynnä säikähdystä, hämmennystä ja pelkoa, hän väsyneenä, stressaantuneena ja turhautuneena. Hän ei selvästikään nauttinut minun katselemisestani, joskaan hänen kenkänsä ja ohikulkevat tuntemattomat eivät myöskään saaneet hymyä hänen huulilleen. Ne olivat kovin pienet ja minun teki enemmän mieli suudella niitä kuin pitkään aikaan.
Hän oli vakavissaan, sen näki hänestä.
”Hei... Et sä voi olla tosissasi!” huudahdin, yrittäen pakottaa tilanteeseen järkeä. Halusin hänen katsovan sitä sellaisena kuin se oli: täysi paradoksi.
”Mä olen aivan tosissani.”
”Ei me voida nyt noin vain erota...” Nieleskelin rajusti. ”Mä tiedän, että meillä on ollut ongelmia, mutta on meillä ollut ennenkin. Me ollaan aina...”
”Meillä on aina ollut ongelmia, koko ajan, ja ne on aina ne samat ongelmat! Ei ne ole kadonneet minnekään”, N sähähti vastaan ja hänen äänensä oli täynnä myrkyllistä julmuutta, joka hiljensi minut. Minusta tuntui, kuin minuun olisi oikeasti sattunut. Kuin hän olisi lyönyt minua. ”Sä vain et halua nähdä sitä. Sä olet aina vain sulkenut silmäsi kaikelta pahalta ja yrittänyt teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunutkaan. 'Hei N, ei mitään hätää, ei tämä niin paha juttu ole...'” Hän matki ääntäni ilkeän pilkallisesti. ”Sun mielestäsi meillä ei ole mitään ongelmia. Meillä ei muuta olekaan kuin ongelmia. Ei enää. Ei ehkä koskaan ollutkaan.”
”Mä oon pahoillani”, sanoin epätoivoisesti väännellen käsiäni. ”Kyllä mä tiedän, että meillä on vaikeuksia, ja paljon puhuttavaa, en mä ole koskaan yrittänyt kiistää sitä... Mä ihan oikeasti haluan selvittää nää jutut, puhua niistä sun kanssasi. Vaikkei se susta siltä vaikuttaisikaan. Ja mä oon yrittänytkin, se vain...”
”Sä aina sanot, että haluat, mutta mikään ongelma vaan ei koskaan selviä.” Hän pudisti päätään. Pari lumihiutaletta karisi hänen tukastaan. ”Sori, mutta mä en jaksa tätä enää. Älä enää soittele mulle tän jälkeen. Mä arvostaisin sitä, jos en näkisi sua enää. Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että sä tulet heti ruikuttamaan ikkunan taakse.”
Kyyneleet kihosivat silmiini. Hän huokaisi, pudisti päätään, käänsi selkänsä ja käveli pois. Katselin, miten hän loittoni lumisateeseen. Hän sekoittui väkijoukkoon, mutta saatoin seurata häntä vielä pitkään katseellani. Tuijotin häntä, kaivaten häntä, haluten muistaa hänet aina, haluten enemmän kuin mitään muuta vielä olla hänen kanssaan tuolla kadulla, kadota lumisateeseen hänen kanssaan, hänen vierellään, ottaa häntä kädestä kiinni ja vastata hymyyn, jonka hän minulle soisi. Ja sitten hän oli poissa.
* * *
Tein jälleen uuden akvarellin. Parin viikon sisällä olin tehnyt monta kymmentä lyijykynäpiirustusta, akvarellia, peitevärimaalausta ja jopa yhden hiilipiirustustyön, joissa kaikissa kummitteli teemana yhdeksän viivaa. Yhdessä ne olivat pilvenpiirtäjiä jotka näkyivät siluetteina merta vasten, yhdessä punaisia auringonsäteitä, yhdessä pelkkä yksityiskohta ison piirustuksen vasemmassa alakulmassa. Vain yhdessä ne olivat yhdeksän veristä viiltohaavaa ranteessa, eikä se edes ollut minusta aidoin kaikista. Aihe kiehtoi ja piinasi minua; se muistutti minua siitä hirveästä hetkestä, jolloin olin nähnyt ne ensimmäisen kerran enkä ollut tehnyt mitään. Se oli symboli omasta typeryydestäni, joka oli maksanut minulle oman kultani.
Ulkona satoi lunta ensimmäistä kertaa pyryttämällä tänä talvena. Kun akvarelli oli ollut niin valmis kuin sen vain saisin jo monta minuuttia, havahduin tajuamaan, että siellä olisi varmaan kylmä ja että minun piti vielä mennä kouluun huomenna. Ja olin unohtanut kaulahuivini N:lle. Ja lämpimämmän takkini. Ja hanskani. Siellä oli vielä vaikka mitä tavaroitani, joita en ollut uskaltanut käydä hakemassa. Hän oli pitänyt sanansa – en ollut nähnyt häntä kertaakaan sen illan jälkeen, jolloin hän käveli pois luotani.
Tiesin, että tarvitsisin vaatteeni, ja että olisin nössö jos en pystyisi hakemaan niitä, mutta ajatuskin kylmästä ja vaivaantuneesta kohtaamisesta N:n kanssa sai minut tärisemään surusta ja kauhusta. En kestäisi sitä, romahtaisin hänen edessään taas kerran ja yrittäisin anella häntä ottamaan minut takaisin, enkä missään nimessä halunnut asettaa häntä tilanteeseen, jossa hänen pitäisi joko torjua minut uudelleen tai hyväksyä minut säälistä.
Viivyttelykään ei kuitenkaan auttaisi. Minun olisi mentävä, ja minun olisi tehtävä se tänään.
Söin ensin, ja luin vähän. Se auttoi kokoamaan itseäni jonkinlaiseen kuosiin. Pelkäsin, että pystyisin pitämään pääni kylmänä vain sen aikaa, kun en joutuisi ajattelemaan eron lopullisuutta ja lohduttomuutta. Harkitsin ohikiitävän sekunnin, että vetäisin homman täysillä överiksi – joisin ensin ja menisin N:lle tekemään itsestäni halveksittavan, humaltuneen ääliön – mutta se ei todellakaan olisi ollut tapaistani. Tein tällaiset asiat vanhojen, traagisten rakkauselokuvien kaavan mukaan, kuin olisi ollut jonkinlainen romantiikan säännöstö, joka velvoitti minut kohtaamaan tuskani selvin päin.
Puin mustan syystakkini ylleni ja lähdin kävelemään ulos lumipyryyn kohti hänen kotiaan. Kaupunkimaisema näytti mannerjäästä esiin kaivetulta: kinospenkat reunustivat katuja ja tukkivat ovia uhmaten huomenna saapuvia auroja, jäätyneet pinnat peittyivät ohuen, valkean lumikerroksen alle ja joka suuntaan pöllyävä hiutaletuisku piiskasi betonirakennuksia ja pysäköityjä autoja yhtä lailla kuin riittämättömiä vaatteitani. Valkeuden takana erottui suunnaton pimeys, johon katuvalot hädin tuskin purivat. Kukaan muu ei ollut uskaltautunut ulos. Ei ollut myöhä, mutta aurinko laski talviseen tapaansa aikaisin hyläten maailman kylmyyden ja varjojen armoille.
N:lle ei ollut pitkä matka, ja olin kävellyt sen useampia kertoja kuin halusin ajatella, mutta se oli tuskin koskaan tuntunut näin vaivalloiselta ja uuvuttavalta. Yritin keskittyä vastatuuleen puurtamiseen hangessa ja unohtaa sen, millainen kohtaaminen minua odotti perillä.
Hän asui rivitalossa. Hänen äitinsä oli ilmeisesti töissä, sillä heidän Ford Escortinsa ei ollut pihassa. Autotallin tiesin olevan täynnä romua. Ikkunoissa paloi valot. Ne näkyivät himmeinä kultaruutuina lumimyrskyssä. Taistelin tieni ulko-ovelle ja seisoin siinä hetken. Minulla ei ollut mitään sanoja hänelle tarjottavaksi, ja tiesin, etten sellaisia keksisi tässä jos en ollut keksinyt kuluneiden viikkojen aikana. Ei ollut olemassa riittäviä anteeksipyyntöjä, ja tiesin että hän halusi välttyä säälittäviltä yrityksiltäni. Tiesin, että hän oli tällä kertaa tosissaan.
Mitä siis sanoisin? Että tarvitsin vaatteeni, tietysti. Soitin ovikelloa.
Kun vastausta ei kuulunut, soitin uudelleen. Mistä hän saattoi tietää sen olevan minä? Vai eikö hän vain kuullut? Ehkä hän oli tietokoneella, juttelemassa Mokan kanssa, tai kuunteli musiikkia kovalla. Soitin vielä muutaman kerran ennen kuin luovutin. Mieleni teki lähteä tieheni, mutta minun oli jo nyt niin kylmä, että en voisi jättää takkiani. Tarvitsisin sen mieluummin jo paluumatkalle ja ehdottomasti kouluaamuun mennessä.
Niinpä tein sen, minkä tekemistä olin pelännyt ja odottanut jätetyksi tulemisestani asti – soitin hänen kännykkäänsä. Se hälytti aikansa, ja sitten vastaaja alkoi puhua tunteettomalla tiedottajan äänellään. Suljin puhelimen ja sen enempää miettimättä kiersin talon taakse. Tiesin, että takaovi oli aina auki. Olin kulkenut siitä useammin kuin etuovesta, ensin N:n seurassa ja myöhemmin omin päin mennessäni häntä tapaamaan.
Se oli auki, kuten tavallista. Astuin sisään pesuhuoneeseen, josta pääsi yhdistettyyn keittiö-olohuone-tilaan ja suihkutilaan. Huhuilin hieman, mutta vastausta ei kuulunut. Riisuin kenkäni ja menin olohuoneeseen. Valot ja televisio olivat päällä, mutta ketään ei näkynyt. N:n huoneen ovi oli kiinni. Se oli outoa. Hän ei yleensä pitänyt sitä kiinni. Johnny Deppin kasvot katsoivat minua oveen kiinnitetystä julisteesta, kun normaalisti hän tähysteli sisälle huoneeseen. Televisiosta tuli puhelinoperaattorin mainos.
Sydämeni jyskytti. Tiesin, mistä oli kyse jo ennen kuin avasin oven. Aloin täristä kauttaaltani.
”Ei”, kuiskasin niin hiljaa, että kukaan muu ei voinut kuulla, hädin tuskin minä itsekään. ”Ei, ei, ei ei ei.” Painoin kahvan alas ja työnsin oven raolleen. En saanut pakotettua itseäni kurkistamaan sisään, joten seisoin kynnyksellä. Näin huoneesta kapean kaistaleen. Kaikki oli kuten ennenkin: juliste, kirjahylly...
Avasin oven kokonaan pidätellen hengitystäni. Seisoin jäykkänä ja minun teki mieli katsoa muualle, mutta en voinut. Olin kuin lumottu. Työpöytä, matto, ja vuode, jolla olimme maanneet ainakin yhtä monta kertaa kuin minun omallani. Hän ei katsonut minnekään, hänen kasvonsa olivat kattoa kohti, hänen tukkansa levällään, hänen valkoinen toppinsa punaisena, hänen paljas vasen ranteensa velttona päiväpeitolla. En jäänyt laskemaan, oliko viiltoja yhdeksän vai enemmän. Hän oli loppujen lopuksi valinnut automaattipistoolin veitsen sijasta.
Hoipertelin takaperin pois kynnykseltä. Tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn ja ahdistavan pakokauhun puristavan minua. En halunnut kääntää selkääni millekään ja kaikkein vähiten hänelle. En tiennyt, mitä pelkäsin, mutta mitä se sitten olikin, en ollut ikinä pelännyt mitään niin paljon. Pelkäsinkö enemmän sitä, että hän ei enää koskaan liikkuisi, puhuisi, olisi minun, vai pelkäsinkö että hän liikahtaisi, nousisi...?
Kun juoksin ulos lumisateeseen, mieleeni välähti kuva. Muisto siitä illasta, tarkempana kuin olin sitä vielä kertaakaan pakottanut itseäni kohtaamaan. Se sai minut lyyhistymään hankeen. Kyyristyin polvilleni ja itkin lohduttomasti, kylmällä kadulla kylmässä maailmassa jolla oli minulle tarjottavana vain kylmä ruumis.
* * *
Ensilumi satoi taivaalta kevyenä ja hailakkana. Katu elokuvateatterin edessä oli likomärkä. Ihmiset parveilivat pois minua ja N:ä lukuunottamatta. Seisoimme rakennuksen nurkalla pienen välimatkan erottamana ja katsoimme toisiamme, minä täynnä säikähdystä, hämmennystä ja pelkoa, hän väsyneenä, stressaantuneena ja turhautuneena. Hän ei selvästikään nauttinut minun katselemisestani, joskaan hänen kenkänsä ja ohikulkevat tuntemattomat eivät myöskään saaneet hymyä hänen huulilleen. Ne olivat kovin pienet ja minun teki enemmän mieli suudella niitä kuin pitkään aikaan.
Hän oli vakavissaan, sen näki hänestä.
”Hei... Et sä voi olla tosissasi!” huudahdin, yrittäen pakottaa tilanteeseen järkeä. Halusin hänen katsovan sitä sellaisena kuin se oli: täysi paradoksi.
”Mä olen aivan tosissani.”
”Ei me voida nyt noin vain erota...” Nieleskelin rajusti. ”Mä tiedän, että meillä on ollut ongelmia, mutta on meillä ollut ennenkin. Me ollaan aina...”
”Meillä on aina ollut ongelmia, koko ajan, ja ne on aina ne samat ongelmat! Ei ne ole kadonneet minnekään”, N sähähti vastaan ja hänen äänensä oli täynnä myrkyllistä julmuutta, joka hiljensi minut. Minusta tuntui, kuin minuun olisi oikeasti sattunut. Kuin hän olisi lyönyt minua. ”Sä vain et halua nähdä sitä. Sä olet aina vain sulkenut silmäsi kaikelta pahalta ja yrittänyt teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunutkaan. 'Hei N, ei mitään hätää, ei tämä niin paha juttu ole...'” Hän matki ääntäni ilkeän pilkallisesti. ”Sun mielestäsi meillä ei ole mitään ongelmia. Meillä ei muuta olekaan kuin ongelmia. Ei enää. Ei ehkä koskaan ollutkaan.”
”Mä oon pahoillani”, sanoin epätoivoisesti väännellen käsiäni. ”Kyllä mä tiedän, että meillä on vaikeuksia, ja paljon puhuttavaa, en mä ole koskaan yrittänyt kiistää sitä... Mä ihan oikeasti haluan selvittää nää jutut, puhua niistä sun kanssasi. Vaikkei se susta siltä vaikuttaisikaan. Ja mä oon yrittänytkin, se vain...”
”Sä aina sanot, että haluat, mutta mikään ongelma vaan ei koskaan selviä.” Hän pudisti päätään. Pari lumihiutaletta karisi hänen tukastaan. ”Sori, mutta mä en jaksa tätä enää. Älä enää soittele mulle tän jälkeen. Mä arvostaisin sitä, jos en näkisi sua enää. Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman, että sä tulet heti ruikuttamaan ikkunan taakse.”
Kyyneleet kihosivat silmiini. Hän huokaisi, pudisti päätään, käänsi selkänsä ja käveli pois. Katselin, miten hän loittoni lumisateeseen. Hän sekoittui väkijoukkoon, mutta saatoin seurata häntä vielä pitkään katseellani. Tuijotin häntä, kaivaten häntä, haluten muistaa hänet aina, haluten enemmän kuin mitään muuta vielä olla hänen kanssaan tuolla kadulla, kadota lumisateeseen hänen kanssaan, hänen vierellään, ottaa häntä kädestä kiinni ja vastata hymyyn, jonka hän minulle soisi. Ja sitten hän oli poissa.
No comments:
Post a Comment