Voi Aaron, hän ajatteli. Mitä he tekivätkään sinulle.
Yli kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä yöstä, kun Maria oli synnyttänyt alle kaksi tuntia eläneen, hiljaisen, sinipunaisen lapsen, mutta Markuksesta tuntui, kuin noiden kahdeksantoista vuoden aikana hänen tuskansa ei olisi laantunut yhtään vaan ainoastaan syventynyt padottuna. Ja nyt se tulvi hänen elämäänsä, muistuttaen häntä joka hetki olemassaolostaan ja Aaronin olemassaolemattomuudesta.
Enkeli oli kertonut hänelle hänen poikansa olevan Taivaassa nyt, vietettyään nämä kahdeksantoista vuotta varjojen ja hämähäkinseittien täyttämissä, autioissa käytävissä. Mitä hänen olisi pitänyt ajatella?
Ja äkkiä hän tiesi tarkalleen, mitä hänen pitäisi ajatella.
* * *
Fulmen katseli Taivaan auringon laskua murheellisin mielin. Tuuli kiskoi hänen valkoisten, suorien housujensa lahkeita. Fulmenista tuntui, kuin se olisi yrittänyt puhaltaa hänet kumoon. Mutta tuulella ei ollut häneen valtaa. Hän ei kaatuisi ennen kuin armollinen Herra tulisi korjaamaan hänen päänsä talteen ja asettamaan sen seipään nenään.
Kukaan ei vielä seurannut häntä. Hän katseli viiman painaman, punaisen auringon kultaaman heinäpellon kumpuilua etäisyyteen. Kuin Taivaassa ei olisi enää jäljellä muita kuin hän. Fulmen ei tiennyt, tulisiko häntä kukaan seuraamaankaan. Mutta hän ei välittänyt. Hän lähtisi silti.Tältä Luciferista on täytynyt tuntua, hän ajatteli. Yksinäiseltä, epävarmalta, mutta kuitenkin uhmakkaalta. Ehkä Fulmen pääsisi vielä kysymään sitä häneltä itseltään.
Hän kuuli askeleita takaansa ja kääntyi katsomaan. Stella ja Astra tulivat häntä kohti, käsi kädessä. Astra näytti hämmentyneeltä, mutta Stellan huulilla oli kevyt hymy. Hänen silmissään oli kyyneleitä.
”Sinä et ole yksin”, Stella tervehti.
Fulmen tunsi liikuttuvansa. ”Stella, minä olen pahoillani.”
”Mistä? Sinä et ole se, joka minua vastaan on loukannut.” Stella naurahti. ”Pikemminkin minä itse.”
Fulmen puri huultaan. ”Silti. John...”
”Hän on kärsinyt tarpeeksi”, Stella totesi ja kohautti olkapäitään.
Fulmen kääntyi takaisin veriseen auringonlaskuun päin. ”Minä valehtelin heille”, hän mutisi. ”Enkä vain valehdellut. Käytin heitä kuin nukkeja saadakseni tämän aikaan. Hyvin tarkoitusperin, mutta... Stella, olenko minä paha?”
”Et.” Stella nielaisi. ”En usko.”
He tulivat Fulmenin viereen. Stella laittoi toisen kätensä Fulmenin käteen ja he kaikki kolme liittyivät ketjuksi. Valo himmeni vähitellen.
* * *
Jenni Leppä makasi yöllä valveilla vuoteessaan, tuijotti kattoa ja muisteli enkeliä, joka oli koskenut häntä. Jenni muisteli enkelin pitkiä lihaksia, hänen paljasta ihoaan, hänen siipiensä pehmeyttä. Hänen helliä huuliaan, jotka hyväilivät Jennin vartaloa männyn alla sammalpedillä.
Muut pojat eivät kertakaikkiaan olleet samanlaisia. Lähellekään. Jenni huokaisi.
Hän ei tiennyt, miksi ajatteli niin, mutta jostain syystä hänen mieleensä juolahti, että mikäli Fulmen olisi pyytänyt, hän olisi seurannut tätä minne tahansa, helvettiin asti.
* * *
John Garrens syöksyi viidakon pimeyden halki karjuen. Hän ei ollut varma, miksi hän karjui. Se kai kuului asiaan, kun hengenvaara uhkasi joka puolella ja kädessä oli rynnäkkökivääri.
Luoti lävisti hänet. Simulaatio ei ollut täydellinen. Se peruutti vähän, korjasi virheensä ja antoi hänen jatkaa juoksemistaan.
Hän ei tiennyt sitä, mutta pian hänet tultaisiin hakemaan pois.
* * *
Johannes nosti soihdun korkeammalle ja kumartui katsomaan seinän keramiikkalaattoja. Ne olivat vihertävänharmaan likakerroksen peitossa. Johannes pyyhki lian pois hihallaan pieneltä alueelta. Laatat olivat pieniä ja tummia, ja Johannes näki liekin kuvastuvan niistä. Hän toi kasvonsa lähemmäs nähdäkseen paremmin.
Kun hän siristi silmiään oikein tarkasti, hän saattoi nähdä sen. Hänen otsaansa oli piirtynyt ristinmuotoinen, punoittava jälki. Stellan viimeinen lahja hänelle.
Kiitos, Johannes ajatteli ja hymyili. Siitä on apua.
Se oli enemmän kuin mitä suurimmalla osalla sieluista täällä oli turvanaan. Ja Johanneksella se ei edes ollut ainoa, mihin hän saattoi luottaa. Hänellä oli myös kivääri ja vielä kolme lipasta ammuksia.
Hänen asiansa olivat vallan mainiosti.
* * *
Amanda ja Aaron kävelivät käsi kädessä pyörteilevien, mustien pilvien alla kaatosateen piiskatessa heitä. Taivaassa harvoin piti huolehtia säästä, mutta viime viikkoina jokin oli muuttunut. Ukkonen jyrähteli ja salamat iskivät taivaan halki. Punaiset salamat. Ne pelottivat Amandaa. Hän värähteli nähdessään valkoisten marmoritemppeleiden ja patsaiden välkähtävän verenpunaisina. Hän näki siitä painajaisia.
Onneksi Aaron oli lähellä, aina valmiina pitelemään häntä ja kuiskaamaan lohduttavia sanoja. Aaron oli ihana. Amanda ei tiennyt, miten olisi pärjännyt ilman tätä. Hän olisi ollut niin yksinäinen.
Hän vain toivoi, että Johannes, missä ikinä olikin, olisi päässyt hänestä yli. Joskus häntä pelotti, että Johannes edelleen pysyi uskollisena, odotti häntä, kun hän itse oli Aaronin kanssa. Mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että he koskaan kohtaisivat enää uudelleen.
”Katso”, Aaron sanoi ja osoitti sormella eteenpäin. Pienellä kallionnyppylällä seisoi kolmen pylvään kannattelema pieni kivikupoli. Joku piti siellä sateensuojaa. ”Mennään tervehtimään.”
Amanda ei ollut ajatuksesta niin innoissaan, mutta antoi kuitenkin Aaronin viedä hänet sinne. He kapusivat ylös matalan mutta jyrkän kivikkoisen rinteen ja astuivat kupolin alle. Poika istui laattalattialla jalat ristissä, mustan hupparin huppu pään yli vedettynä. Hän kohotti katseensa, kun kaksikko liittyi hänen seuraansa.
Amanda rypisti kulmiaan. ”Minähän tunnen sinut.”
Tuomas katsoi häntä hämmentyneenä. ”Niin tunnet. Sinä olet Amanda.” Hänen suunsa avautui hieman. ”Minä olen Tuomas...”
Amanda nielaisi. ”Johanneksen kaveri.”
”Niin.”
Kaikki kolme vilkuilivat toisiaan, epävarmoina siitä, mitä sanoa. Sitten Aaron toimi. Hän istui Tuomaksen viereen. ”Sinähän vapiset. Oletko kastunut?”
”En”, Tuomas vastasi. ”Minä en ollut tuolla ulkona... Minut jätettiin tähän. Minä tulin vasta äsken Kiirastulesta.”
Aaron vilkaisi Amandaa syrjäsilmin ja riisui reppunsa selästään. ”Odota. Minulla on täällä jonkinlainen viltti harteille pantavaksi.”
Tuomas nyökkäsi kiitollisena. Hän tosiaan vapisi kuin olisi palellut. Aaronin ja Amandan ei ollut kylmä, vaikka kumpikin oli likomärkä. Heidän jalkojensa alle lattialle kasvoi pienet lätäköt.
Tuomas hieroi otsaansa, kuin se olisi kutissut. Siinä näkyi heikot punaiset naarmut, oletettavasti liiasta raapimisesta.
”Älä huoli”, Aaron sanoi. ”Kyllä me sinut vielä kuntoon saamme.”
No comments:
Post a Comment