Hän huuhteli partaveitsen ja katsoi kasvojaan peilistä. Ne olivat hänestä kauniit, hieman liian pisamaiset, mutta muuten kelvolliset, jos ei mukaan laskettu rosoista, punaista haavaa, joka räikeästi rikkoi hänen poskensa hieman ruskettuneen värityksen.
”Hidasta vähän.” Peilissä ei edelleenkään ollut muita kuin Jenni, mutta hän ei ollut puhunut. Hän pudotti partaveitsen lavuaariin ja painoi kätensä poskelleen peittäen haavan. Säikähtäneet silmät kääntyivät pois peilistä ja näkivät, ettei Jenni enää ollutkaan yksin. Ovi oli edelleen kiinni, eikä lukko ollut kääntynyt.
Poika oli paidaton ja solakka. Hänen ihonsa näytti kireältä hänen litteän vatsansa ja rintansa lihasten päällä. Hänen kasvonsa oli poikamaiset, sängettömät, finnittömät, ja kylpyhuoneen valkoinen lamppu heijastui niistä eri tavalla kuin Jennin kasvoista. Paljon kirkkaammin. Pojan siivet taittuivat hänen sivuilleen, kuin kaksi henkivartijaa, jotka seisoivat hänen takanaan. Valkoiset höyhenet olivat niin pitkät, että ne taittuivat lattiakaakeleita vasten.
Hänen silmänsä olivat hyvin vaaleaa sinistä ja ne katsoivat suoraan Jenniin. ”Minun nimeni on Fulmen.” Hänen äänensä oli matala, mutta ei möreä. ”Yleensä ennen kuin aletaan rukoilla, kerrotaan mikä on vialla.” Hänen tukkansa oli tumma ja lyhyt, siististi leikattu. ”Jumalaa harvemmin käytetään palkkamurhaajana.” Jenni ei ollut varma, missä järjestyksessä hän sanoi nuo asiat.
”Voi hyvä Luoja”, Jenni kuiskasi ja romahti valkoisia kaappeja vasten. Hän peruutti nurkkaan ja kyyristyi niin pieneksi kuin mahdollista. Veri tuntui lämpimältä hänen sormissaan. Hänen paljaat jalkapohjansa hikosivat ja liimautuivat lattiaan.
Poika istui hänen viereensä ja risti jalkansa. Siivet varjostivat Jennin kasvot. ”Miksi sinä haluat äitisi kuolevan?” Hän ei kuulostanut syyttävältä.
”Koska se vihaa minua”, Jenni sanoi. Hänen silmänsä olivat äkkiä täynnä kyyneleitä. Hänen ei erityisemmin tehnyt mieli kertoa. Puhuminen oli vaikeaa. Mutta hän kakisteli silti sanat ulos. ”Se haluaa, että mä kuolisin.”
”Tuskinpa.” Poika ojensi kätensä ja silitti Jennin hiuksia. Hellästi. Hän koski Jennin sormia ja veti kätensä pois. Hänen omien sormiensa päät olivat tahriutuneet punaisiksi. Hän laski kyynärvartensa polvelleen, niin, että sormet roikkuivat ilmassa, likaamatta mitään muuta. ”Kerro kaikki. Alusta alkaen. Miksi sinä kuvittelet, että äitisi vihaa sinua?”
”Koska se ei päästä minua minnekään. Se on niin vanhoillinen. Voi Luoja.” Jenni niiskutti. Hän mietti, olisiko hänen äitinsä sittenkin ollut oikeassa. Sitäkö enkeli oli tullut hänelle kertomaan? ”Se oli vain yksi kerta. Ja heti se on aivan… tuollainen. Skitso. Minä… Äh.” Jenni pyyhki puhtaalla kädellä nenänsä. Kyynelet valuivat estämättä.
”Aloita alusta.”
”Hyvä on.” Nyyh. ”Sinä ehkä tiedät, että me olemme lestadiolaisia.” Niisk. ”Ehkä joku kertoi sen sinulle, ennen kuin tulit tänne.” Poika oli hyvin lähellä. Hän tuoksui raikkaalle. ”Me emme saisi kuunnella rytmimusiikkia. Tai katsella elokuvia. Ja ennen kaikkea me emme saisi juoda… alkoholia… ja harrastaa esiaviollista… Ahh.” Totta kai poika sen kaiken tiesi. ”Isä ei ole niin vanhoillinen. Niin tarkka. Nuorena sekin teki kaikenlaista. Minä tiedän. Ja se ei ole niin ankara. No, äiti on ehkä enemmän… se… No. Kuitenkin.” Kyyneleet alkoivat onneksi ehtyä.
”Mitä tapahtui?” Veri pojan sormenpäissä valui alaspäin, kerääntyi hänen lyhyiksi leikattujen kynsiensä alle.
”Minä menin salaa. Parin ystävän kanssa. Ja siskoni. Nummirockiin. Se… Me mentiin bussilla. Ei kerrottu äidille mitään. Tai isälle. Emme me oikein ajatelleet, mitä se siitä ajattelis. Ja emme me missään vaarassa olleet. Kaikilla oli kännykät kuitenkin mukana ja niin. No. Nummirockissa oli yksi… poika.”
Poika katsoi häntä tarkkaavaisesti. Tuosta ilmeestä oli vaikea sanoa, oliko se tuomitseva. Häiritsevä se ainakin oli. Jenni takelteli. Puhuminen oli vaikeaa paineen alla. Sen katseen alla. ”Minä suutelin sitä. Ja se katsoi, että minä pääsen turvallisesti kotiin. Se… oli tosi kiltti. Ei se ollut mikään syntinen. Se oli vain huolehtivainen. Se ei edes yrittänyt… mitään enempää. Me vaihdoimme puhelinnumeroja. Sitten se vei minut… ja siskon… kotiovelle. Äiti oli odottamassa siellä. Se ei ollut yhtään iloinen.
”Äiti kielsi minua näkemästä sitä. Enää koskaan. Minä sulkeuduin huoneeseeni ja itkin. Se kertoi minulle oven läpi, että lisäksi olin kotiarestissa. Kotiarestin kesto oli määrittelemätön. Niin hän sanoi. Kotiarestin kesto oli määrittelemätön. Minä sitten soitin sille… pojalle. Ja me juteltiin. Menin peiton alle, että äiti ei kuulisi että minä puhun jonkun kanssa. Tai se olisi varmaan kieltänyt kännykänkin minulta.
”Poika… se ei pitänyt siitä, että minua pidettiin arestissa. Se ei pitänyt holhoamisesta. Se itse asui äitinsä luona ja oli varsin itsenäinen. Se hoiti kaikenlaisia asioita… Se sanoi, että minä olen tarpeeksi vanha pärjätäkseni omillani, jos haluaisin. Ei se painostanut. Sanoi vain. Ehkä se on itsekin vähän holhoava. Joka tapauksessa. Se pyysi, että saisi tulla hakemaan minua. Minä sanoin ei. Sanoin, että äiti tappaisi hänet. Se sanoi, että puhuisi äidilleni. Ei, ei, ei, minä sanoin. No. Ehkä tiedätkin, että minä asun kellarissa. Huoneessani on matala katto ja ikkuna on juuri maanpinnan yläpuolella. Minä mahdun kiipeämään siitä ikkunasta. Se… tuli yöllä sen taakse. Kun muut nukkuivat. Se sanoi, että halusi minut mukaansa. Yhdeksi yöksi. Seikkailemaan. Minä laitoin sandaalit jalkaan ja lähdin hänen kanssaan.
”Oli pimeää. Se vei minut kaupunkiin… ja siellä oli valoisampaa. Se maksoi kaiken… Me menimme diskoon. Ja se… kun se kuuli, etten ollut koskaan maistanut alkoholia… Se tarjosi minulle. Minä maistoin. Ihan vähän. Se ei oikeastaan ollut erityisen hyvää. Se sanoi, että minä join tosi vähän. Ja hymyili. Ei se sitä haitannut. Eikä sekään ottanut paljoa… Se vei minut omaan kotiinsa. Sinne ei tarvinnut mennä salaa. Kello oli jo kaksi… Minä pelkäsin, että joku huomaisi jotenkin, huomaisi, että olin karannut… Kerroin itselleni, että kukaan ei huomaisi.
”Me katsoimme TV:tä hänen huoneessaan. Katsoimme DVD:itä… Me katsoimme Kuolleiden runoilijoiden seuran. Ja sitten… se suuteli minua, ja minä olin sen sylissä…”
Jenni tajusi olevansa aivan punainen. Kyynelten vanat olivat kovettuneet hänen poskilleen. Verta ei tuntunut enää tulevan, mutta hän ei uskaltanut ottaa kättään pois. Oli aivan hiljaista, kun hän ei puhunut. Oli todella valoisaa, ulkona ja sisällä, ja tuntui oudolta ajatella sitä pimeää yötä ja pimeää huonetta. Television vaalea valo oli tanssahdellut heidän ympärillään, varjoissa.
”Me rakastelimme.”
Enkeli ei sanonut mitään, kuunteli vain ja katseli Jenniä. Oliko tuo hymy, johon hänen huulensa venyivät?
”Se vei minut kotiin… Neljältä. Eikä kukaan ollut huomannut mitään. Aamulla olin tosi väsynyt… Mutta hyväntuulinen. Minusta tuntui… kevyeltä. Se oli tuntunut… ihanalta. Se oli hellä, ja aika taitava… Ensin se… Se, teki asioita… Sellaisen jutun… Ennen kuin se… teki toisia juttuja. Se oli mahtavaa. Aivan mahtavaa. Minua hymyilytti se. Se hyvä olo… No. Minä kokeilin sitä itse… Seuraavana päivänä… Iltapäivällä. Minä suljin oveni ja menin peiton alle ja… kokeilin.
”Se oli ollut siinä parempi. Mutta vähän ajan päästä se alkoi tuntua… hyvältä. Sitten äiti kuuli minut. Hmmm. Ja sitten se sanoi, että vihasi minua, että minä en ollut sen tytär, että se haluaisi minun kuolevan.”
”Niinkö hän sanoi? Sanasta sanaan?”
”No ei aivan sanasta sanaan. Mutta…” Jenni mutisi hyvin hiljaa ja katsoi lattiakaakeleita. ”Minä luulen että se ajatteli niin.”
”Vai niin.”
Jenni kohotti hitaasti ja arasti katseensa. Enkeli katsoi häntä edelleen, ja nyt hän selvästi hymyili. ”Tuota… enkeli? Mikä sinun nimesi olikaan?”
”Minä olen Fulmen.”
”Ethän sinä… aio tappaa minun äitiäni?”
Fulmen nauroi. Se sai Jennin hätkähtämään. ”Ei, en valitettavasti tällä kertaa. Mutta ole huoleti; sinun syntisi on annettu anteeksi.” Fulmen kosketti Jenniä uudelleen, mutta nyt eri tavalla. Hän laski kätensä hänen päälaelleen, kuin siunatakseen. Jenni ei tuntenut mitään. Sitten Fulmen otti hänen ranteistaan kiinni, ja virnisti – hymyili hampaansa paljastaen, kuin oikea hurmuri – ja veti hänet seisomaan. Hänellä oli paljon pieniä lihaksia kehonsa taitteissa. Hänen siipensäkin olivat lihaksikkaat. Mutta silti hän näytti hyvin kevyeltä.
”Mutta unohda se veri.” Fulmen hipaisi Jennin poskea. Se kirveli samalla lailla kuin desinfiointiaine olisi kirvellyt haavassa. Jenni säpsähti hyvin tietoiseksi yliluonnollisen voiman läsnäolosta. Oliko kosketus parantanut hänet? Hän koki parhaillaan ihmeen, jollaista toiset odottivat koko ikänsä. Miksi juuri hänet oli valittu arvoiseksi saamaan tällainen yhteys Herraan? Fulmen vain hymyili, eikä hymy ollut arvoituksellinen Jumalan lähettilään hymy vaan itsevarman nuoren miehen naistennaurattamiseen tarkoitettu hymy. Jenni katsoi äkkiä peiliin. Kaikki veri oli poissa. Haavaa ei enää ollut. Missä veri oli? Kadonnut maailmasta? Palannut takaisin kiertämään hänen suoniinsa? Jenni katsoi Fulmenia. Tytön silmät olivat säikähtäneet, pelokkaat ja uteliaat.
”Tule”, enkeli sanoi. Hän halasi Jenniä, veti tämän paljasta rintaansa vasten ja painoi käsivarsillaan tytön selkää. ”Lähdetään täältä.”
”Mitä? Minne?” Jenni kysyi enkelin olkapäältä. Se oli lämmin ja sileä.
Fulmen antoi Jennille hieman hengittämistilaa. Jennin suureksi hämmästykseksi hän iski silmää. Sitten hän kuiskasi: ”Seikkailemaan”, melkein kuin viekoitellen. Jenni työnsi Fulmenin kauemmas ja katsoi tätä ihmetellen, tietämättä mitä ajatella. Hän oli enkeli, ainakin siivistä päätellen, ja nyt hänen tumman tukkansa ympärillä jopa näkyi hento, vaalea valokehä, kuin kuun ympärillä kirkkaalla yötaivaalla, mutta hänen puheensa eivät olleet yhtään enkelimäisiä. Hän käyttäytyi kuin olisi yrittänyt… Jenni kieltäytyi ajattelemasta asiaa.
”Me emme voi lähteä täältä minnekään ilman että äiti huomaa”, Jenni kuiskasi, eikä ollut edes varma halusiko lähteä.
”Sano hänelle että käyt kävelyllä. Minä odotan ulkona.” Ja siinä samassa Fulmen oli poissa. Kosketuksen katoaminen tuntui oudolta. Jenni horjahti vähän, tullen vasta silloin tietoiseksi miten vahvasti oli nojannut enkeliin. Hän seisoi keskellä kylpyhuoneen lattiaa. Ainut todiste enkelin käynnistä oli veren katoaminen. Partaveitsi makasi lavuaarin reunalla, siinä mihin Jenni oli sen jättänyt. Hän avasi peilikaapin, laittoi terän talteen ja sulki kaapin oven. Hän näytti takaa-ajetulta kauriilta, tukka sekaisin ja silmät suurina.
Hän käveli ovelle, avasi sen ja meni alakertaan. Hänen äitinsä oli tiskaamassa.
”Äiti”, Jenni sanoi. Ääntä ei tullut juurikaan, mutta äiti kuuli ja kääntyi katsomaan. Hän näytti hyvin väsyneeltä.
”Äiti”, Jenni toisti, yrittäen kerätä voimaa sen verran että saisi pakotettua riittävästi ääntä ilmoille. ”Minä käyn ulkona. Kävelyllä.” Äiti aikoi kieltää sen heti mutta keskeytti. Hän ei sanonut mitään vaan jatkoi tiskaamista. Jenni seisoi keittiön ovensuussa hiljaa ja odotti. Hän tunsi olonsa orvoksi.
”Mene vain, mutta älä ole kauaa”, äiti sanoi. Jennin teki mieli kärttää tekosyytä, joka selittäisi miksi hän ei saanut olla kauaa, mihin hänen muka pitäisi kotona ehtiä ajoissa, mutta pysyi vaiti. Hän kiitti ja niiasi ja juoksi eteiseen. Hän veti sandaalit jalkaansa ja oli ulkona lämpimässä kesäilmassa. Oli hyvin hiljaista. Jossain kaukana jylisi traktori.
Jenni katsoi auringon paahtamien vehnäpeltojen ylitse. Pilvet lipuivat laiskasti taivaanrannan havumetsän yllä. Jennin kotipihan hieskoivujen varjot viilenivät ja valaistuivat hitaasti auringon himmetessä vaalean harson takana ja tullessa taas näkyviin kirkkaasti nauraen. Jennin mieliala ei vastannut sitä. Hänestä tuntui, kuin hänen kotinsa olisi muuttunut sekavaksi uneksi. Hän ei kokenut olevansa Jumalan ihmeen todistaja vaan pikemminkin manipuloitu ja hämmentynyt.
Mutta Fulmenissa oli jotain vetoavaa. Hänen hymynsä vietteli puolelleen, hänen olemuksessaan oli kutkuttavaa tenhoa. Mutta hänen vartalonsa paljaus ja hänen häpeilemätön katseensa herättivät Jennissä tunteita, jotka hän tunnisti oitis syntisiksi. Mutta jos ne olivat Taivaan lähettilään aiheuttamia, saattoivatko ne todella olla sitä? Entä jos tämä oli koetus? Tai jos Fulmen olikin Saatanan kätyri? Pilvien repaleiset varjot purjehtivat Jennin ylitse ja hänen paljaita käsivarsiaan puistatti. Hänen täytyisi olla varovainen.
Jennin kotitalo ja Leppien tila olivat kymmenen kilometriä kaupungin eteläpuolella, peltolakeuden keskellä. Kapea, harvoin käytetty maantie kiemursi talon ohitse puiden reunustamana ja sukelsi metsän uumeniin. Metsän reunassa oli omenatarhuri Mattilan tila Lepän naapurina. Jenni käveli sitä kohti. Maantien rikkonainen asfaltti oli koivujen varjojen raidoittama, ja Jennin sandaalien alla aurinkoiset kohdat tuntuivat kuumilta ja varjot miellyttävän viileiltä. Tuuli yltyi ja puisteli hänen tukkaansa ja hameensa helmaa.
Omenatarha oli pieni piha Mattilan talon vieressä. Jenni poikkesi maantien pientareelta pienelle polulle, joka johti metsän laitaan ja jatkui syvän ojan vierellä. Mattilan tonttia ympäröi matalampi oja, jonka yli johti kahdesta puulankusta kyhätty silta. Jenni tasapainoili sen ylitse. Valot olivat pois päältä, mutta isäntä oli luultavasti kotona – punainen lava-auto seisoi autotallin edessä.
Jenni käveli omenapuiden väliin. Jokaisen ympärillä oli matala, vihreällä muovilla päällystetty metalliverkkoaita. Jenni nojasi yhteen niistä ja katsoi ylös. Puun oksat olivat tummia kuvioita kirkasta taivasta vasten. Omenat olivat raa'anvihreitä ja pieniä. Paitsi yksi. Jenni siristi silmiään nähdäkseen paremmin kirkkaassa valossa. Yksi omena roikkui muita alempana, ainoana oksallaan, kuin se olisi imenyt itseensä kaiken voiman ympäriltään jättämättä tilaa muille. Se oli pullea ja helakanpunainen. Jenni kohotti kätensä ja siveli sen pintaa sormenpäillään. Hän poimi sen. Oksa heilahti ylöspäin vapauduttuaan sen painosta.
Se on varmaan makea, Jenni ajatteli.
Äkkiä Fulmen oli siinä. Hän hymyili tuota hymyään. Hän otti omenan tytön kädestä. Siivet hohtivat valoa.
”Hui”, Jenni huoahti ja kohotti kätensä suulleen. ”Sinä säikäytit.” Hän puristi toisella kädellään puun aitaa niin, että sen haara pureutui hänen ihoonsa.
”Anteeksi”, Fulmen sanoi ja haukkasi omenaa. Hän tarjosi sen Jennille, joka otti sen vastaan varovasti molemmin käsin kuin olisi pidellyt pommia. ”Se on hyvää.” Enkeli astui lähemmäs. ”Maista.” Hän ei vaatinut sitä, kehotti vain puolihuolimattomasti.
”Minä en...” Jenni empi. ”Oletko sinä tosiaan enkeli?”
Fulmenin ilme vakavoitui hieman ja hän nyökkäsi. Sitten hän taas hymyili. Jenni antoi periksi. Omena putosi maahan, kun hän kietoi käsivartensa enkelin paljaiden hartioiden ympärille ja suuteli tätä suulle. Fulmenin huulet olivat pehmeät ja hänen kielensä hellä ja varma. Hänen kätensä tukivat Jennin selkää ja pitivät hänet lähellä. Kun he erkanivat suudelmasta, enkeli katsoi häneen kysyvästi ja rohkaisten. Hänen mielialansa olivat hyvin tarttuvia. Jenni hymyili ja suuteli Fulmenia uudelleen.
He juoksivat käsi kädessä metsän uumeniin.
Fulmen oli taitava rakastaja. Hänen intohimonsa ei laantunut ja ruokki myös Jennin halua, mutta hän ei hätäillyt eikä mokaillut. Hänen huulensa ja kätensä olivat koko ajan siellä, missä Jenni halusi. Hän oli varovainen mutta tapa, jolla hän piti tytöstä kiinni, oli päättäväinen. Hänestä näki, että hän oli vahva. Voiman saattoi tuntea liikehtivän hänen ihonsa alla, ja hän hallitsi sen tarkasti.
Jennin ajatukset eivät olleet aivan tilanteen tasalla. Hän ei muistanut, mihin järjestykseen hänen päässään olevat kuvat olisi pitänyt asettaa. Fulmen suuteli häntä, ja hänen selkänsä oli vasten männyn kaarnaa, tai sammaleista metsänpohjaa, tai ei mitään. Hän ei tiennyt, missä vaiheessa Fulmen riisui hänen hameensa ja paitansa. Vai riisuiko hän ne itse? Hän puristi Fulmenin ranteita ja haukkoi henkeään. Aallot hyökyivät hänen lävitseen. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta auringon valo näkyi luomien ja puiden oksaston läpi.
Se tuntui ihanalta. Erilaiselta kuin ensimmäisellä kerralla. Se ei ollut enää kutkuttavaa kokeilua. Se oli täyttävä kokemus.
Sen Jenni muisti jälkeenpäin, että kun he makasivat alasti vierekkäin pehmeällä maalla hengittäen raskaasti, hän sanoi Fulmenille: ”Kun Raamatussa sanotaan, että kuoleman jälkeen meillä ei ole miehiä ja vaimoja sillä lailla, vaan ollaan kuin enkelit taivaassa... Pitääkö se paikkansa?”
Fulmen hymyili. Hänestä näki, että hän halusi naurahtaa mutta pidätteli sitä. Ehkä vaikuttaakseen mahdollisimman viileältä tyypiltä. ”Ei.”
Jenni hymyili raukeasti. Häntä nukutti. Ja kun hänen silmänsä painuivat kiinni, hän arvasi että Fulmen ei enää olisi hänen vierellään kun hän avaisi ne.
No comments:
Post a Comment