Kylmältä yöltä lahjoja
toivovat…”
Martin lakkasi laulamasta ja heiluttamasta laiturin yli roikottamaansa jalkaansa laulun tahtiin, kun harmaalla taivaalla Alcantan meren sysimustien aaltojen yllä pilvet alkoivat pyörteillä kuin neste pyörteilee sitä sekoitettaessa. Ensin niiden taakse syttyivät kirkkaat valot, ja vasta sitten moottorien hiljainen, alitaajuuksia koetteleva jylinä tavoitti Martinin korvat ja sai hänen vatsanpohjansa tykyttämään epämiellyttävästi. Valot halkoivat pilvet ja niiden säteet tulvivat hiljaiseen ilmakehään rusentaen tunnelmallisen iltahämärän ja pakottaen kaiken huomion mustaan, jykevärakenteiseen sekakuitualumiiniseen alukseen, joka laskeutui pilvien alapintaan salliakseen vähempiarvoisten luoda itseensä palvovia katseita. Se muistutti kallelleen laskettua pilvenpiirtäjää, jos niillä olisi ollut keinotekoinen ilmakehä, magneettigravitaatio ja seitsemän fuusioydinvoimakäyttöisen turbiinin ylläpitämä laskeutumiseen tarkoitettu suihkumoottorijärjestelmä, joista viimeksi mainittu nyt puhkui tulta ja mustaa savua iltaruskon keskelle.
Martin ja muut hänen kaupunkinsa asukkaat olivat yksinkertaista väkeä, joka osti elantonsa ympäröivältä agraaritaloudelta ja tarjosi sille sen tarvitsemat palvelut. Heillä oli yleisilmoituslaitteisto, yottahertsiset tietokoneen prosessorit, BRG ja keskusäly, mutta ei vielä kennokupua, lentokenttää tai Ise-käytäväverkkoa meren hyödyntämiseen. 2030-luku tuli yhä uudelleen muotiin ja toi tullessaan mukavan väljät muodot niin virkapukuihin kuin nuorison farkkuihin ja nahkatakkeihin. Kaupunkilaisten tuloerot olivat pienentyneet tasaisesti viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Sikäli kuin he tiesivät tai välittivät, he olivat ainoa merkittävä kaupunki tuhannen kilometrin säteellä.
Nyt yksikään sen asukkaista ei voinut paeta kamaran läpi kiirivää bassomurinaa, joka voimistuessaan toimi samaan tapaan kuin neljä astetta Richteriä. Martin tunsi laiturin tärisevän liitoksissaan. Ruuvit kitisivät. Hän nousi pois veden yltä. Aallot kuohuivat matalaa rantakivikkoa vasten. Martin ei tiennyt, että Choorden Tähtijärjestö oli aloittanut valloituskampanjan, jonka suunnitelmiin kuului lähialueiden ujostelematon ja neuvottelematon haltuunottaminen yhteissuojelusopimuksen porsaanreikien nojalla. Martin ei itse asiassa edes tiennyt, että professori Hendrikson oli yllättäen kehittänyt supernovatutkimuksiensa pohjalta absoluuttisen hiukkasen ja siihen perustuvaa teknologiaa, jonka turvin pelastukseen lähetetyt avaruusarkit olivat päässeet perille tuhannesosassa oletetusta ajasta ja rakentaneet hyvinvointikulttuurin joka päihitti sen, josta ne oli lähetetty. Ja Martin sai kokea tuon hyvinvointikulttuurin laajenemishalujen seuraukset sellaisen avaruuslaivaston voimasta, jonka alusten moottorien toimintaperiaatteet olisivat saaneet Albert Einsteinin pissaamaan sänkyynsä. Hänen päänsä yllä roikkuva pilvenpiirtäjä ei edes ollut lippulaiva. Se oli kommodori Zavithanin huostaan uskottu kolmannen luokan fregatti, nimeltään PX-051, joka avaruusjalkaväen puheenparressa kääntyi muotoon, jonka merkitys ei ollut kaukana eräästä miesten sukuelinten osasta liitettynä adjektiiviin Iso.
Avaruusalus lähestyi yhä merenpintaa. Sen suihkumoottorit painoivat veden kaarelle. Jylinä ja meren raivo pakottivat Martinin painamaan kätensä korvilleen, mutta siitä oli vähän apua. Suunnattomat valonheittimet pyyhkivät merta, syrjäistä rannikkoa, autiota satama-aluetta ja kaupungin pilvenpiirtäjiä. Sitten avaruusaluksen autopilotti ohjelmoitui kaupungin yleisilmoituslaitteiston taajuudelle, lähetti sen hallintakeskukselle kontrolliviruksen, joka muutamassa minuutissa poisti käytöstä manuaaliset ohjaimet ja varaturvajärjestelmät, tyhjensi soittolistan ja korvasi sen kommodori Zavithanin äänittämällä tiedotuksella, joka alkoi soida kaupungin yllä tyynenä ja täysin säröttömänä. Se kuului seuraavasti:
”Minä olen kommodori Zavithan, Choorden Tähtijärjestön galaksinyhteistämisprojektin avaruusjalkaväen kolmannen divisioonan komentaja. Olen myös teidän ilmakehäänne saapuneen tähtilaivan kapteeni. Tähteinvälisen poliittisen tilanteen turvaamiseksi me huostaanotamme väliaikaisesti tämän planeetan. Teillä ei kuitenkaan ole syytä huoleen tai vastarintaan. Olen varma, että voimme neuvotteluilla järjestää täydellisen autonomisen aseman teille. Tarkoituksemme ei ole alistaa teitä vaan tarjota teille mahdollisuus liittyä Tähtijärjestöön. Teistä voi tulla arvokas maailma ja tästä tärkeä yhteistyölle ja ymmärrykselle rakentuva liitto.”
Zavithan itse seisoi yksin tunnelmavalaistussa, punamattoisessa kajuutassaan panoraamaikkunan äärellä katsellen kaupungin julkisivua catethrilainen kuohuviinilasi kädessään. Yö syveni aluksen pakokaasujen tummentamana, ja pilvenpiirtäjien ikkunoiden valot levisivät meren rantaa pitkin kumpaakin suuntaan, levittäytyen pimeyteen kuin linnunradan tähdet avaruuden kankaalle. Zavithan tiesi voivansa pimentää nuo ikkunat yhdellä älynäytön kosketuksella. PX-051 oli ennen kaikkea saattoalus, tarkoitettu valvontaan ja ilmakehätorjuntaan. Se oli tällä tehtävällä vain tuuraamassa isompaa risteilijää. Ja silti jo sen vara-aseistukseen oli ahdettu riittävästi napalmia kärventämään tämä kaupunki tuusannuuskaksi.
Näillä ihmisillä ei luultavasti ollut minkäänlaisia ydinaseita. Choordella oli fuusiopommeja, jotka oli suunniteltu aurinkokuntien tuhoamiseen kerralla. Zavithan oli nähnyt harjoituksia, joissa niitä käytettiin ensimmäisiä kertoja. Ne olivat hyvin värikkäitä ja hämmentävän hiljaisia. Niiden voimaa seurattiin niin kaukaa, että valonäytös saapui sinne tunteja myöhemmin ja ääni ei milloinkaan.
Zavithan olisi voinut myrkyttää meren, tai höyrystää sen. Hän olisi voinut polttaa karrelle planeetan ja jättään sen pintaan arvet, jotka olisivat näkyneet sen ainoaan, kalpeaan kuuhun saakka paljain silmin katsottuna. Mutta hänet oli määrätty ainoastaan miehittämään tämä merkityksetön planeetta, varmistamaan ympäristön turvallisuus ja jatkamaan matkaa.
Aluksen alakansilla suuret letkut täyttyivät painenesteestä ja hydrauliset vipuvarret alkoivat kammeta auki maihinnousulaitteistojen lukituksia. Tyhjiökammiot raottuivat ja konehuoneessa painemittarien jäähdytysmekanismit käynnistyivät. Viisi plutoonaa kaupunkisissitaisteluihin koulutettua avaruusjalkaväkeä juoksi asemiin maihinnousuhissien oville kiillotetut saappaat paukkuen, akkukiväärit taisteluvöiden solkia vasten kolisten ja kromatut suojaliivit ja kypärät välkkyen. Aluksen pohjan luukut avautuivat kuusikymmentä metriä myrskyävän meren yllä ja sinistä valoa ja höyryä päästävästä aukosta laskeutui ulos ponttonisarja, jonka pohjasta työntyi suunnaton, piikkimäinen ankkuri. Pihisten ja pyörien hydraulivivut laskivat laitteiston meren pohjaan suurten ketjujen ja yhden teleskooppipylvään varassa. Laiturikompleksi haki paikkansa veden pinnalta ja sen lukot irtosivat, jättäen sen ajelehtimaan irrallaan aluksesta törröttävästä maihinnousutornista vain kymmenen satasäikeisen teräsköyden paikoillaan pitämänä. Laiturin ytimen tietokone otti vastaan etäsignaalin aluksen autopilotilta, ja vedenalaiset turbiinit käynnistyivät.
Kaksikymmentäneljä metriä syvyyttä, mittauslaitteet kertoivat tietojärjestelmille, konehuoneen näytöille ja komentosillan kaiuttimille. Matkaa rantaan kahdeksankymmentäviisi metriä. Siirrettävän veden tilavuus kaksikymmentätuhattaneljäsataa kuutiometriä. Vaadittava voima kaksituhattaviisisataa megawattia.
Turbiinit eivät olleet aivan pieniä. Ne saivat energiansa laiturikompleksiin kuuluvasta fuusioenergiamoottorista, joka mahdollisti niiden toimimisen täydellä teholla useiksi tunneiksi ilman lisälatausta. Niitä oli seitsemän ja ne painoivat niin paljon, että ne asettivat huomattavia rajoituksia materiaaleille, joista laituri, ankkuri ja niitä kannatteleva teleskooppipylväs rakennettiin. Avaruusalus itse oli hauraampi. Nyt niiden paino ei kuitenkaan enää levännyt pylvään varassa, vaan veden. Laiturin ponttonit olivat tilavuudeltaan satoja kuutiometrejä ja täynnä heliumia.
Kun turbiinit alkoivat pyöriä yhä voimakkaammin, ne tahtoivat siirtää laituria, jolloin teräsköydet joutuivat rasituksen alaisiksi. Niitä oli alun perin ollut kaksitoista. Aika ajoin niitä katkeili, kun laituri oli väärässä asennossa, mutta tietokoneen laskelmien mukaan kuusikin olisi ollut riittävästi. Ne antoivat vähän periksi, jotta paine ei olisi kasvanut liian räjähtäen.
Kajuutassaan Zavithan käänsi katseensa kaupungin öisistä, odottavista valoista alas mustaan mereen. Tämä oli hänen lempiosuutensa.
Aallot hämmentyivät, kun turbiinien kehittämät vedenalaiset virtaukset alkoivat kiskoa niitä luonnottomiin suuntiin. Ne alkoivat kuohua. Musta meri muuttui valkoiseksi vaahdoksi. Vaahdon vana syöksyi aluksen alapuolelta, laiturikompleksista, suorana, levenevänä viivana kaupungin satamaan. Betoniseinät, jotka kahlitsivat meren altaan, estivät kuohuja syöksymästä satamaan.
Martin saapui asvaltille. Hän oli kaupungin syrjäseudulla, kallioiden ja metsien reunustaman asuinalueen reunalla, mutta paikka oli korkealla, mäen laella, ja sieltä näki alas merelle. Se ei ollut kaukana. Hänen edessään oleva katu vietti suoraan sinne, ja niinpä hän sai seurata tätä julmaa teknologian juhlanäytelmää kunniapaikalta.
Pimeyden keskellä kuohuva meri alkoi jakaantua. Aluksen synnyttämä vana syveni ja muuttui kuopaksi. Sen kummallekin puolelle muodostuivat suuret aaltovallit, jotka tahtoivat koko ajan sortua takaisin täyttämään mereen kaivautuvaa polkua, mutta turbiinit estivät niitä ja pakottivat ne pysymään järjenvastaisesti paikoillaan ja nousemaan yhä korkeammalle, kunnes polku muuttui kanjoniksi ja saavutti pohjan. Se oli alhaalta viisi metriä leveä ja syvimmässä kohdassaan kaksikymmentäneljä metriä syvä ja se vei suoraan kaupungin satamaan.
Choorden avaruusjalkaväki ei tarvinnut maihinnousualuksia. He marssivat suoraan kohteeseensa jalkaisin kastelematta muuta kuin saappaansa.
Hissit laskeutuivat vaijereiden varassa joka puolella teleskooppipylvään ympärillä ja jäivät roikkumaan laiturikompleksin yläpuolelle. Laiturissa oli luukut näiden hissien läpi päästämiseksi. Ne laskeutuivat suoraan merenpohjalle ja pysähtyivät puoli metriä kivikkoisen hiekkapohjan ylle. Hissien vaijerit olisivat riittäneet kahdeksan kertaa pitempään laskuun. Sotilaat juoksivat ulos, ryhmittäytyivät partioiksi, latasivat aseensa ja suuntasivat rynnäköllä kohti kaupunkia. Vesilaaksoon mahtui kolme rinnan.
Kaupungissa turvajoukot olivat hälytysasemissa. Heidän onnettomuudekseen yksikin avaruusjalkaväen akkukivääreistä olisi tarjonnut riittävästi tulivoimaa koko kaupungin sotavoimien hävittämiseen. Vähäisin tappioin choordelaiset lähettivät sarjan napalmikranaatteja jokaiseen kaupungin puolustuskeskukseen. Primitiiviset ilmatorjuntatykit he ottivat haltuunsa etäsignaalilla. Niitä miehittävät joukot olivat toissijainen huolenaihe. Siviiliuhritkin saatiin pidettyä pienilukuisina.
Kello 3:45 paikallista aikaa arvokas ja vanha raatihuone miehitettiin ja Choorden lippu nostettiin sen salkoon. Kerrotaan, että kun eräs kaupunginvaltuutettu heräsi hätääntyneeseen puhelinsoittoon, hän meni yöpukeissaan ulos ja kohtasi ovellaan joukon valloittajasotilaita. Äimistyneenä hän tuijotti vuoroin heitä ja vuoroin heidän taivaalla kelluvaa avaruusfregattiaan ja tiuskaisi sitten: ”Mitä te kuvittelette tekevänne? Te ette voi tulla tänne, me olemme sentään ensimmäinen maailma! Eikö teillä ole mitään kunniantuntoa?” Sotilaat eivät tietenkään ymmärtäneet hänen kieltään, mutta paikalliset asukkaat vaalivat sitä vielä pitkään Tähtijärjestön alaisuudessakin. Myöhemmin lingvistiantropologit löysivät mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä tämän valloitetun planeetan kielen ja Choordessa käytetyn yleiskielen välillä, mutta poliittisia päättäjiä tällaiset seikat eivät juuri kiinnostaneet.
Toisenlaisissa olosuhteissa heitä olisi ehkä huvittanut, että tuona yönä PX-015:n kannella istui suunnilleen Martinin ikäinen laivapoika hyräilemässä ikivanhaa ja kovin tuttua sävelmää.
”Tähtilaivoja lasersilmät tulittavat
Kyborgiarmeijat planeettoja valloittavat…”
Martin lakkasi laulamasta ja heiluttamasta laiturin yli roikottamaansa jalkaansa laulun tahtiin, kun harmaalla taivaalla Alcantan meren sysimustien aaltojen yllä pilvet alkoivat pyörteillä kuin neste pyörteilee sitä sekoitettaessa. Ensin niiden taakse syttyivät kirkkaat valot, ja vasta sitten moottorien hiljainen, alitaajuuksia koetteleva jylinä tavoitti Martinin korvat ja sai hänen vatsanpohjansa tykyttämään epämiellyttävästi. Valot halkoivat pilvet ja niiden säteet tulvivat hiljaiseen ilmakehään rusentaen tunnelmallisen iltahämärän ja pakottaen kaiken huomion mustaan, jykevärakenteiseen sekakuitualumiiniseen alukseen, joka laskeutui pilvien alapintaan salliakseen vähempiarvoisten luoda itseensä palvovia katseita. Se muistutti kallelleen laskettua pilvenpiirtäjää, jos niillä olisi ollut keinotekoinen ilmakehä, magneettigravitaatio ja seitsemän fuusioydinvoimakäyttöisen turbiinin ylläpitämä laskeutumiseen tarkoitettu suihkumoottorijärjestelmä, joista viimeksi mainittu nyt puhkui tulta ja mustaa savua iltaruskon keskelle.
Martin ja muut hänen kaupunkinsa asukkaat olivat yksinkertaista väkeä, joka osti elantonsa ympäröivältä agraaritaloudelta ja tarjosi sille sen tarvitsemat palvelut. Heillä oli yleisilmoituslaitteisto, yottahertsiset tietokoneen prosessorit, BRG ja keskusäly, mutta ei vielä kennokupua, lentokenttää tai Ise-käytäväverkkoa meren hyödyntämiseen. 2030-luku tuli yhä uudelleen muotiin ja toi tullessaan mukavan väljät muodot niin virkapukuihin kuin nuorison farkkuihin ja nahkatakkeihin. Kaupunkilaisten tuloerot olivat pienentyneet tasaisesti viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Sikäli kuin he tiesivät tai välittivät, he olivat ainoa merkittävä kaupunki tuhannen kilometrin säteellä.
Nyt yksikään sen asukkaista ei voinut paeta kamaran läpi kiirivää bassomurinaa, joka voimistuessaan toimi samaan tapaan kuin neljä astetta Richteriä. Martin tunsi laiturin tärisevän liitoksissaan. Ruuvit kitisivät. Hän nousi pois veden yltä. Aallot kuohuivat matalaa rantakivikkoa vasten. Martin ei tiennyt, että Choorden Tähtijärjestö oli aloittanut valloituskampanjan, jonka suunnitelmiin kuului lähialueiden ujostelematon ja neuvottelematon haltuunottaminen yhteissuojelusopimuksen porsaanreikien nojalla. Martin ei itse asiassa edes tiennyt, että professori Hendrikson oli yllättäen kehittänyt supernovatutkimuksiensa pohjalta absoluuttisen hiukkasen ja siihen perustuvaa teknologiaa, jonka turvin pelastukseen lähetetyt avaruusarkit olivat päässeet perille tuhannesosassa oletetusta ajasta ja rakentaneet hyvinvointikulttuurin joka päihitti sen, josta ne oli lähetetty. Ja Martin sai kokea tuon hyvinvointikulttuurin laajenemishalujen seuraukset sellaisen avaruuslaivaston voimasta, jonka alusten moottorien toimintaperiaatteet olisivat saaneet Albert Einsteinin pissaamaan sänkyynsä. Hänen päänsä yllä roikkuva pilvenpiirtäjä ei edes ollut lippulaiva. Se oli kommodori Zavithanin huostaan uskottu kolmannen luokan fregatti, nimeltään PX-051, joka avaruusjalkaväen puheenparressa kääntyi muotoon, jonka merkitys ei ollut kaukana eräästä miesten sukuelinten osasta liitettynä adjektiiviin Iso.
Avaruusalus lähestyi yhä merenpintaa. Sen suihkumoottorit painoivat veden kaarelle. Jylinä ja meren raivo pakottivat Martinin painamaan kätensä korvilleen, mutta siitä oli vähän apua. Suunnattomat valonheittimet pyyhkivät merta, syrjäistä rannikkoa, autiota satama-aluetta ja kaupungin pilvenpiirtäjiä. Sitten avaruusaluksen autopilotti ohjelmoitui kaupungin yleisilmoituslaitteiston taajuudelle, lähetti sen hallintakeskukselle kontrolliviruksen, joka muutamassa minuutissa poisti käytöstä manuaaliset ohjaimet ja varaturvajärjestelmät, tyhjensi soittolistan ja korvasi sen kommodori Zavithanin äänittämällä tiedotuksella, joka alkoi soida kaupungin yllä tyynenä ja täysin säröttömänä. Se kuului seuraavasti:
”Minä olen kommodori Zavithan, Choorden Tähtijärjestön galaksinyhteistämisprojektin avaruusjalkaväen kolmannen divisioonan komentaja. Olen myös teidän ilmakehäänne saapuneen tähtilaivan kapteeni. Tähteinvälisen poliittisen tilanteen turvaamiseksi me huostaanotamme väliaikaisesti tämän planeetan. Teillä ei kuitenkaan ole syytä huoleen tai vastarintaan. Olen varma, että voimme neuvotteluilla järjestää täydellisen autonomisen aseman teille. Tarkoituksemme ei ole alistaa teitä vaan tarjota teille mahdollisuus liittyä Tähtijärjestöön. Teistä voi tulla arvokas maailma ja tästä tärkeä yhteistyölle ja ymmärrykselle rakentuva liitto.”
Zavithan itse seisoi yksin tunnelmavalaistussa, punamattoisessa kajuutassaan panoraamaikkunan äärellä katsellen kaupungin julkisivua catethrilainen kuohuviinilasi kädessään. Yö syveni aluksen pakokaasujen tummentamana, ja pilvenpiirtäjien ikkunoiden valot levisivät meren rantaa pitkin kumpaakin suuntaan, levittäytyen pimeyteen kuin linnunradan tähdet avaruuden kankaalle. Zavithan tiesi voivansa pimentää nuo ikkunat yhdellä älynäytön kosketuksella. PX-051 oli ennen kaikkea saattoalus, tarkoitettu valvontaan ja ilmakehätorjuntaan. Se oli tällä tehtävällä vain tuuraamassa isompaa risteilijää. Ja silti jo sen vara-aseistukseen oli ahdettu riittävästi napalmia kärventämään tämä kaupunki tuusannuuskaksi.
Näillä ihmisillä ei luultavasti ollut minkäänlaisia ydinaseita. Choordella oli fuusiopommeja, jotka oli suunniteltu aurinkokuntien tuhoamiseen kerralla. Zavithan oli nähnyt harjoituksia, joissa niitä käytettiin ensimmäisiä kertoja. Ne olivat hyvin värikkäitä ja hämmentävän hiljaisia. Niiden voimaa seurattiin niin kaukaa, että valonäytös saapui sinne tunteja myöhemmin ja ääni ei milloinkaan.
Zavithan olisi voinut myrkyttää meren, tai höyrystää sen. Hän olisi voinut polttaa karrelle planeetan ja jättään sen pintaan arvet, jotka olisivat näkyneet sen ainoaan, kalpeaan kuuhun saakka paljain silmin katsottuna. Mutta hänet oli määrätty ainoastaan miehittämään tämä merkityksetön planeetta, varmistamaan ympäristön turvallisuus ja jatkamaan matkaa.
Aluksen alakansilla suuret letkut täyttyivät painenesteestä ja hydrauliset vipuvarret alkoivat kammeta auki maihinnousulaitteistojen lukituksia. Tyhjiökammiot raottuivat ja konehuoneessa painemittarien jäähdytysmekanismit käynnistyivät. Viisi plutoonaa kaupunkisissitaisteluihin koulutettua avaruusjalkaväkeä juoksi asemiin maihinnousuhissien oville kiillotetut saappaat paukkuen, akkukiväärit taisteluvöiden solkia vasten kolisten ja kromatut suojaliivit ja kypärät välkkyen. Aluksen pohjan luukut avautuivat kuusikymmentä metriä myrskyävän meren yllä ja sinistä valoa ja höyryä päästävästä aukosta laskeutui ulos ponttonisarja, jonka pohjasta työntyi suunnaton, piikkimäinen ankkuri. Pihisten ja pyörien hydraulivivut laskivat laitteiston meren pohjaan suurten ketjujen ja yhden teleskooppipylvään varassa. Laiturikompleksi haki paikkansa veden pinnalta ja sen lukot irtosivat, jättäen sen ajelehtimaan irrallaan aluksesta törröttävästä maihinnousutornista vain kymmenen satasäikeisen teräsköyden paikoillaan pitämänä. Laiturin ytimen tietokone otti vastaan etäsignaalin aluksen autopilotilta, ja vedenalaiset turbiinit käynnistyivät.
Kaksikymmentäneljä metriä syvyyttä, mittauslaitteet kertoivat tietojärjestelmille, konehuoneen näytöille ja komentosillan kaiuttimille. Matkaa rantaan kahdeksankymmentäviisi metriä. Siirrettävän veden tilavuus kaksikymmentätuhattaneljäsataa kuutiometriä. Vaadittava voima kaksituhattaviisisataa megawattia.
Turbiinit eivät olleet aivan pieniä. Ne saivat energiansa laiturikompleksiin kuuluvasta fuusioenergiamoottorista, joka mahdollisti niiden toimimisen täydellä teholla useiksi tunneiksi ilman lisälatausta. Niitä oli seitsemän ja ne painoivat niin paljon, että ne asettivat huomattavia rajoituksia materiaaleille, joista laituri, ankkuri ja niitä kannatteleva teleskooppipylväs rakennettiin. Avaruusalus itse oli hauraampi. Nyt niiden paino ei kuitenkaan enää levännyt pylvään varassa, vaan veden. Laiturin ponttonit olivat tilavuudeltaan satoja kuutiometrejä ja täynnä heliumia.
Kun turbiinit alkoivat pyöriä yhä voimakkaammin, ne tahtoivat siirtää laituria, jolloin teräsköydet joutuivat rasituksen alaisiksi. Niitä oli alun perin ollut kaksitoista. Aika ajoin niitä katkeili, kun laituri oli väärässä asennossa, mutta tietokoneen laskelmien mukaan kuusikin olisi ollut riittävästi. Ne antoivat vähän periksi, jotta paine ei olisi kasvanut liian räjähtäen.
Kajuutassaan Zavithan käänsi katseensa kaupungin öisistä, odottavista valoista alas mustaan mereen. Tämä oli hänen lempiosuutensa.
Aallot hämmentyivät, kun turbiinien kehittämät vedenalaiset virtaukset alkoivat kiskoa niitä luonnottomiin suuntiin. Ne alkoivat kuohua. Musta meri muuttui valkoiseksi vaahdoksi. Vaahdon vana syöksyi aluksen alapuolelta, laiturikompleksista, suorana, levenevänä viivana kaupungin satamaan. Betoniseinät, jotka kahlitsivat meren altaan, estivät kuohuja syöksymästä satamaan.
Martin saapui asvaltille. Hän oli kaupungin syrjäseudulla, kallioiden ja metsien reunustaman asuinalueen reunalla, mutta paikka oli korkealla, mäen laella, ja sieltä näki alas merelle. Se ei ollut kaukana. Hänen edessään oleva katu vietti suoraan sinne, ja niinpä hän sai seurata tätä julmaa teknologian juhlanäytelmää kunniapaikalta.
Pimeyden keskellä kuohuva meri alkoi jakaantua. Aluksen synnyttämä vana syveni ja muuttui kuopaksi. Sen kummallekin puolelle muodostuivat suuret aaltovallit, jotka tahtoivat koko ajan sortua takaisin täyttämään mereen kaivautuvaa polkua, mutta turbiinit estivät niitä ja pakottivat ne pysymään järjenvastaisesti paikoillaan ja nousemaan yhä korkeammalle, kunnes polku muuttui kanjoniksi ja saavutti pohjan. Se oli alhaalta viisi metriä leveä ja syvimmässä kohdassaan kaksikymmentäneljä metriä syvä ja se vei suoraan kaupungin satamaan.
Choorden avaruusjalkaväki ei tarvinnut maihinnousualuksia. He marssivat suoraan kohteeseensa jalkaisin kastelematta muuta kuin saappaansa.
Hissit laskeutuivat vaijereiden varassa joka puolella teleskooppipylvään ympärillä ja jäivät roikkumaan laiturikompleksin yläpuolelle. Laiturissa oli luukut näiden hissien läpi päästämiseksi. Ne laskeutuivat suoraan merenpohjalle ja pysähtyivät puoli metriä kivikkoisen hiekkapohjan ylle. Hissien vaijerit olisivat riittäneet kahdeksan kertaa pitempään laskuun. Sotilaat juoksivat ulos, ryhmittäytyivät partioiksi, latasivat aseensa ja suuntasivat rynnäköllä kohti kaupunkia. Vesilaaksoon mahtui kolme rinnan.
Kaupungissa turvajoukot olivat hälytysasemissa. Heidän onnettomuudekseen yksikin avaruusjalkaväen akkukivääreistä olisi tarjonnut riittävästi tulivoimaa koko kaupungin sotavoimien hävittämiseen. Vähäisin tappioin choordelaiset lähettivät sarjan napalmikranaatteja jokaiseen kaupungin puolustuskeskukseen. Primitiiviset ilmatorjuntatykit he ottivat haltuunsa etäsignaalilla. Niitä miehittävät joukot olivat toissijainen huolenaihe. Siviiliuhritkin saatiin pidettyä pienilukuisina.
Kello 3:45 paikallista aikaa arvokas ja vanha raatihuone miehitettiin ja Choorden lippu nostettiin sen salkoon. Kerrotaan, että kun eräs kaupunginvaltuutettu heräsi hätääntyneeseen puhelinsoittoon, hän meni yöpukeissaan ulos ja kohtasi ovellaan joukon valloittajasotilaita. Äimistyneenä hän tuijotti vuoroin heitä ja vuoroin heidän taivaalla kelluvaa avaruusfregattiaan ja tiuskaisi sitten: ”Mitä te kuvittelette tekevänne? Te ette voi tulla tänne, me olemme sentään ensimmäinen maailma! Eikö teillä ole mitään kunniantuntoa?” Sotilaat eivät tietenkään ymmärtäneet hänen kieltään, mutta paikalliset asukkaat vaalivat sitä vielä pitkään Tähtijärjestön alaisuudessakin. Myöhemmin lingvistiantropologit löysivät mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä tämän valloitetun planeetan kielen ja Choordessa käytetyn yleiskielen välillä, mutta poliittisia päättäjiä tällaiset seikat eivät juuri kiinnostaneet.
Toisenlaisissa olosuhteissa heitä olisi ehkä huvittanut, että tuona yönä PX-015:n kannella istui suunnilleen Martinin ikäinen laivapoika hyräilemässä ikivanhaa ja kovin tuttua sävelmää.
”Tähtilaivoja lasersilmät tulittavat
Kyborgiarmeijat planeettoja valloittavat…”
No comments:
Post a Comment