Kello tappoi ystäväni.
Poliisi väitti, että kyseessä oli lääkemyrkytys. Nauroin heille ja kutsuin heitä hulluiksi. Totta kai kyseessä oli kello. ”Mikä kello”, he kysyivät minulta ja katsoivat minua kuin minä olisin se, joka kuuluu mielisairaalaan. No, täytyy myöntää, että eiväthän he voineet tietää.
Ystäväni oli jo viikkoja kertonut minulle kellosta, joka vainosi häntä. Hän tiesi sen seuraavan häntä öisin, kun hän lähti pubista, ja vaanivan varjona ikkunan takana kun hän nukkui. Se laski viisareillaan hänen jäljellä olevaa elinaikaansa. Sen julma heiluri oli kuin ase, joka odotti päästäkseen nitistämään hänet.
Viimeisenä iltana ystävältäni oli tullut hätääntynyt tekstiviesti: ”Se ei suostu pysähtymään”, ja sen jälkeen minulle ei tullut minään yllätyksenä kuulla, että hän oli löytynyt asuntonsa lattialta kuolleena.
Kello saisi maksaa kylmäverisestä teostaan.
Mutta en kyennyt aloittamaan kostoretkeäni oitis. Makasin kylpyhuoneen lattialla huumepöllyssä ja tuijotin kattoa. En ollut varma, olinko masentunut edessä olevan suuren, tuntemattoman urakan painosta vaiko ystäväni menetyksestä johtuen. Tai ehkä en uskaltanut aloittaa, koska pelkäsin kellon vievän minutkin.
Kun olin kuluttanut kaksi yötä tiedottomassa alennustilassa, pakotin itseni ryhdistäytymään. Heitin kaikki päihteet pois ja laadin monimutkaisen suunnitelman ja varasuunnitelman, jonka avulla etsisin kellon ja toimittaisin oman käden oikeutta. Aamulla, lokakuun viiman puhaltaessa, jätin kerrostalolähiöalueeni ja matkasin kävellen keskustaan. Kihelmöivän kylmä ilma sai pääni selkiämään miellyttävästi.
Suunnitelmani toteuttaminen kaatui heti ensimmäiseen odottamattomaan käänteeseen ja kaikki meni pipariksi. Vailla johtolankoja jatkoin päämäärättä. Menin kirkkoon ja kysyin pastorilta neuvoa. Hän ehdotti, että kysyisin kaupungin kellosepiltä, kuka oli tullut valmistaneeksi murhaajakellon.
Astuin puhelinkoppiin ja tutkin keltaisia sivuja. Kelloseppiä oli kolme. Ensimmäinen ei tiennyt mitään ja kuoli tunnin kuluttua siitä, kun poistuin hänen liikkeestään. Toisen löysin jo murhattuna.
Tajusin, että kellon viisarit tikittivät nyt minun viimeisiä hetkiäni. Tästä oli tullut kisa elämästä ja kuolemasta.
Kolmas kelloseppä asui omakotialueella lahden poukamassa. Matkustin metrolla päinvastaiseen suuntaan. Bussissa vilkuilin koko ajan hermostuneena ikkunoista. Kaikki muut matkustajat tuntuivat vilkuilevan rannekellojaan, ja liikkuvat viisarit saivat minut liikahtelemaan. Kellon eksyttääkseni tein pari silmukkaa ja kävelin kellosepälle toisesta suunnasta.
Hän oli kuin jonkin taistelulajin vanha mestari, kiinalainen tietäjä jonka puutalo oli täynnä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja, herätyskelloja, aurinkokelloja, lehmäkelloja, digitaalisia kelloja ja jopa atomikelloja. Hän katsoi minua kuin arvioiden, olisinko hänen salaisuuksiensa arvoinen. Oletin, että koska hän oli yhä hengissä, hän luultavasti oli etsimäni kellon valmistaja – säästetty tunnesyistä.
Hän antoi minulle Alkukellon tarinoita -nimisen suuren, arabiaksi kirjoitetun kirjan ja kaupunkimme kirkkoa esittelevän turistilehtisen. Hän osoitti kirkontornin kuvaa ja puhui kiivaasti. Nyökkäsin vakavana, löin hänet kirjalla tajuttomaksi ja myin hänen kellonsa nettihuutokaupassa. Ei kestänyt kuin pari päivää, ennen kuin minulla oli riittävästi rahaa sulattamon ja kuljetusfirman vuokraamiseen.
Vieroitusoireet alkoivat painaa. Soitin ystävälleni kertoakseni siitä, ja vasta kun puhelin oli tuutannut kolme kertaa, muistin että hän oli kuollut.
Kello hilattiin alas kirkontornista nosturilla keskellä yötä. Se oli yllättävän helppoa. Itse torni ei vahingoittunut lainkaan.
Ennen kuin kello syöstiin sulatusuunin pätsiin, lähetin palkkaamani miehet pois ja kävelin itse sen luo ja katsoin sitä, ja kuuntelin. Se oli vanha ja täynnä kaiverruksia. Sen pinta oli patinoitunut vihertäväksi. En tiedä, mitä olin odottanut. Ehkä kaappikelloa. Tai ainakin jotain, jossa olisi viisarit. En tätä kunnianarvoista kirkonkelloa. Hiljaisuudessakin se humisi kaikuvaa ääntä, joka tuntui kantautuvan avaruudesta tai haudasta. Kosketin pintaa, ja se tuntui värisevän hiljaa.
Ihan sama. Se oli silti murhannut ystäväni.
Sulatin sen ja valoin metallista auroja. Lahjoitin ne maanviljelijöille Ruotsiin.
Poliisi väitti, että kyseessä oli lääkemyrkytys. Nauroin heille ja kutsuin heitä hulluiksi. Totta kai kyseessä oli kello. ”Mikä kello”, he kysyivät minulta ja katsoivat minua kuin minä olisin se, joka kuuluu mielisairaalaan. No, täytyy myöntää, että eiväthän he voineet tietää.
Ystäväni oli jo viikkoja kertonut minulle kellosta, joka vainosi häntä. Hän tiesi sen seuraavan häntä öisin, kun hän lähti pubista, ja vaanivan varjona ikkunan takana kun hän nukkui. Se laski viisareillaan hänen jäljellä olevaa elinaikaansa. Sen julma heiluri oli kuin ase, joka odotti päästäkseen nitistämään hänet.
Viimeisenä iltana ystävältäni oli tullut hätääntynyt tekstiviesti: ”Se ei suostu pysähtymään”, ja sen jälkeen minulle ei tullut minään yllätyksenä kuulla, että hän oli löytynyt asuntonsa lattialta kuolleena.
Kello saisi maksaa kylmäverisestä teostaan.
Mutta en kyennyt aloittamaan kostoretkeäni oitis. Makasin kylpyhuoneen lattialla huumepöllyssä ja tuijotin kattoa. En ollut varma, olinko masentunut edessä olevan suuren, tuntemattoman urakan painosta vaiko ystäväni menetyksestä johtuen. Tai ehkä en uskaltanut aloittaa, koska pelkäsin kellon vievän minutkin.
Kun olin kuluttanut kaksi yötä tiedottomassa alennustilassa, pakotin itseni ryhdistäytymään. Heitin kaikki päihteet pois ja laadin monimutkaisen suunnitelman ja varasuunnitelman, jonka avulla etsisin kellon ja toimittaisin oman käden oikeutta. Aamulla, lokakuun viiman puhaltaessa, jätin kerrostalolähiöalueeni ja matkasin kävellen keskustaan. Kihelmöivän kylmä ilma sai pääni selkiämään miellyttävästi.
Suunnitelmani toteuttaminen kaatui heti ensimmäiseen odottamattomaan käänteeseen ja kaikki meni pipariksi. Vailla johtolankoja jatkoin päämäärättä. Menin kirkkoon ja kysyin pastorilta neuvoa. Hän ehdotti, että kysyisin kaupungin kellosepiltä, kuka oli tullut valmistaneeksi murhaajakellon.
Astuin puhelinkoppiin ja tutkin keltaisia sivuja. Kelloseppiä oli kolme. Ensimmäinen ei tiennyt mitään ja kuoli tunnin kuluttua siitä, kun poistuin hänen liikkeestään. Toisen löysin jo murhattuna.
Tajusin, että kellon viisarit tikittivät nyt minun viimeisiä hetkiäni. Tästä oli tullut kisa elämästä ja kuolemasta.
Kolmas kelloseppä asui omakotialueella lahden poukamassa. Matkustin metrolla päinvastaiseen suuntaan. Bussissa vilkuilin koko ajan hermostuneena ikkunoista. Kaikki muut matkustajat tuntuivat vilkuilevan rannekellojaan, ja liikkuvat viisarit saivat minut liikahtelemaan. Kellon eksyttääkseni tein pari silmukkaa ja kävelin kellosepälle toisesta suunnasta.
Hän oli kuin jonkin taistelulajin vanha mestari, kiinalainen tietäjä jonka puutalo oli täynnä kelloja, kaappikelloja, seinäkelloja, herätyskelloja, aurinkokelloja, lehmäkelloja, digitaalisia kelloja ja jopa atomikelloja. Hän katsoi minua kuin arvioiden, olisinko hänen salaisuuksiensa arvoinen. Oletin, että koska hän oli yhä hengissä, hän luultavasti oli etsimäni kellon valmistaja – säästetty tunnesyistä.
Hän antoi minulle Alkukellon tarinoita -nimisen suuren, arabiaksi kirjoitetun kirjan ja kaupunkimme kirkkoa esittelevän turistilehtisen. Hän osoitti kirkontornin kuvaa ja puhui kiivaasti. Nyökkäsin vakavana, löin hänet kirjalla tajuttomaksi ja myin hänen kellonsa nettihuutokaupassa. Ei kestänyt kuin pari päivää, ennen kuin minulla oli riittävästi rahaa sulattamon ja kuljetusfirman vuokraamiseen.
Vieroitusoireet alkoivat painaa. Soitin ystävälleni kertoakseni siitä, ja vasta kun puhelin oli tuutannut kolme kertaa, muistin että hän oli kuollut.
Kello hilattiin alas kirkontornista nosturilla keskellä yötä. Se oli yllättävän helppoa. Itse torni ei vahingoittunut lainkaan.
Ennen kuin kello syöstiin sulatusuunin pätsiin, lähetin palkkaamani miehet pois ja kävelin itse sen luo ja katsoin sitä, ja kuuntelin. Se oli vanha ja täynnä kaiverruksia. Sen pinta oli patinoitunut vihertäväksi. En tiedä, mitä olin odottanut. Ehkä kaappikelloa. Tai ainakin jotain, jossa olisi viisarit. En tätä kunnianarvoista kirkonkelloa. Hiljaisuudessakin se humisi kaikuvaa ääntä, joka tuntui kantautuvan avaruudesta tai haudasta. Kosketin pintaa, ja se tuntui värisevän hiljaa.
Ihan sama. Se oli silti murhannut ystäväni.
Sulatin sen ja valoin metallista auroja. Lahjoitin ne maanviljelijöille Ruotsiin.
No comments:
Post a Comment