”Älä huoli”, sanoin. ”Pian on aika.”
Minulla oli salaisuus. Muut eivät tienneet tyrmän kummituksesta. Minä olin kuullut hänen kahleensa pimeässä, kosteassa käytävässä ja jäänyt puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kertonut nimensä olevan Juan ja kuolleensa kuusikymmentäkuusi vuotta sitten. Hän oli kieltänyt kertomasta papille, sillä tämä ei uskoisi. Tiesin Juanin olevan oikeassa. Rovasti oli tylsä tyyppi, joka laittaisi minut tylsään puhutteluun, jos kertoisin puhuneeni kummituksen kanssa.
Minun isäni oli herttua, ja vaikka minä olin vasta kahdeksan, minusta tulisi jonain päivänä herttuatar. Mutta silloinkaan en kuulemma voisi lähettää rovastia matkoihinsa, vaan minun täytyisi pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, kutsua häntä Isäksi ja käydä ripittäytymässä hänen luonaan. Vihasin ripittäytymistä enkä tajunnut, mitä hyötyä olisi olla herttuatar, jos ei voisi lopettaa edes sitä. Kun kerroin isälle, miltä minusta tuntui, hän nauroi makeasti, nosti minut polvelleen, ja kuiskasi korvaani olevansa aivan samaa mieltä, mutta että en saisi kertoa kenellekään, että hän oli sanonut niin.
Isäni linna oli paras paikka, jossa olin ollut. Siinä oli korkeat muurit ja tornit, ja se oli täynnä pitkiä käytäviä, ja salaisia ovia ja käytäviä, joista palvelijatkaan eivät tienneet. He usein ihmettelivät, miten minä ehdin kaikkialle. Joskus minä jekutin heitä ja kikatin, kun he etsivät minua mutta eivät löytäneet. Kerran he jopa kuulivat nauruni seinän sisästä ja kalpenivat kaikki. He luulivat minua kummitukseksi, sellaiseksi kuin Juan.
Tyrmiinkin pääsi salakäytävää pitkin. Sen toinen pää oli keittiökomeron lattialuukku. Kuka tahansa olisi kyllä voinut avata luukun ja ihmetellä, minne portaat johtivat, mutta kukaan ei mennyt katsomaan, koska siellä ei ollut valoja, ja puurappuset olivat vanhat, jyrkät ja kapeat. Paitsi minä menin. Useinkin nykyään, kun Juan odotti toisessa päässä.
Livahdin keittiöön hiljaa. Kokit olivat poissa. Menin komeroon, vedin raskaan lattialuukun auki luikin portaat alas. Vaikka suljin luukun perässäni, portaisiin tuli vähän valoa luukun halkeamien läpi, mikäli vain komeron oven jätti raolleen. Oli silti pimeää, mutta minä olisin pärjännyt silmät kiinnikin. Sipsutin portaat alas yksi kerrallaan, kokeneesti, hyräillen hiljaa lorua.
”Pihlajanmarja ja kahleet, pihlajanmarja ja kahleet,
pyörrä päästäsi rovastin valheet.
Porras yks', porras toinen, porras kolmas,
jouluna myrkky vie alta sun polves.”
Portaiden alapäässä astuin matalaan lätäkköön. Kengilleni roiskui kylmää vettä, mutta vain vähän. Irvistin ja jatkoin sokkeloista käytävää eteenpäin. Oikea, vasen, vasen, oikea. Sitten olin Juanin kaltereiden takana.
”Hei”, hän sanoi hilpeästi, ja minä vastasin: ”Hei.”
Olimme hetken hiljaa. Näin hänen silmänsä kimaltavan pimeässä, ja tiesin hänen hymyilevän. Mutristin huuliani ja nojasin nihkeää kiviseinää vasten. ”Miksi sinä kummittelet? Onko se siksi, että kuolit ennen kuin ensilumi satoi, ja olisit kovasti halunnut nähdä sen?”
Juan nauroi. Hänen naurunsa oli lempeää. Metalli kilisi vaimeasti, kun hän vaihtoi asentoa. ”Ei, pikkuiseni, en sentään. Minä kummittelen, koska odotan joulua.”
”Joulua?” kysyin hämmästyneenä. Sitten ymmärsin. Tietenkin! Jouluna oli kinkkua, lipeäkalaa, sinappia ja rosollia. Jouluna annettiin lahjoja ja sytytettiin kynttilöitä. Juanilta oli jäänyt joulu näkemättä, ja nyt hän halusi korjata asian. Silmäni tottuivat vähitellen pimeään, ja aloin erottaa hänen kalpeat kasvonsa.
”Katsos”, Juan sanoi, ”lokakuussa minut tuotiin tänne tyrmään, ja jouluaattona minä kuolin. Sen tähden minä kummittelen täällä joka vuosi sen välisen ajan.” Sitten hän hymyili. Hän näytti surulliselta, vaikka hymyilikin. ”Tiedätkös, pikkuiseni, kukaan ei ole jäänyt tänne alas puhumaan kanssani näiden kuudenkymmenenkuuden vuoden aikana. Ei kukaan ennen sinua. Sinä olet rohkea pikku tyttö.”
”En minä ole rohkea”, sanoin kainosti. Se kyllä piti paikkansa. Minua pelotti hirveästi monikin asia, kuten ullakon lepakot, ja Amadeus-setä, ja muiden tyttöjen kertomat jutut Rotterdamista. Mutta en minä Juania pelännyt. Hän oli ystävällinen. Pikemminkin olin surullinen hänen puolestaan, kun hänen piti raahata mukana noita kalisevia kahleita.
Juan kehotti minua menemään matkoihini, sillä pian oli päivällisen aika. Minä menin, ja kun tulin ylös ruokasaliin, ikkunan takana maa oli jo peittynyt kauttaaltaan hienoon, ohueen lumikerrokseen, ja lisää satoi kaiken aikaa.
*
Ensimmäisenä adventtina Juan kertoi minulle, että metsän siimeksessä kasvoi pihlaja, joka ei ollut samanlainen kuin muut pihlajat. Sen marjat olivat verta punaisempia ja kukat lunta valkeampia. Se kasvoi yksin kalliolla, kuin muut puut olisivat tehneet sille tilaa pelosta tai kunnioituksesta. Sen pihlajan marjat olivat tappavan myrkyllisiä. Juan käski minun mennä sen luo jouluaaton aamuna. ”Poimi yksi marja”, hän sanoi, ”mutta älä missään nimessä syö sitä. Laita se taskuusi.”
Nyt minäkin odotin joulua.
*
Minulla oli päiväkirja, johon kirjoitin ylös kaiken, myös sen, mitä olin puhunut Juanin kanssa. Kun kerran selailin sitä taaksepäin, huomasin, että ensimmäisen adventin sivu oli kadonnut. Se oli leikattu irti veitsellä, niin siististi, että ensin en ollut löytää puuttuvaa kohtaa ollenkaan. Minua alkoi pelottaa. Palvelijoilla oli kyllä avaimet huoneeseeni, mutta ei kirjoituspöytäni lokeroon, jossa päiväkirjaa säilytin. Se oli ollut lukossa, samalla lailla kuin sen jätinkin.
Oliko Juan varastanut sivun?
Säikähdin vähän, sen verran että kerroin isälleni, mitä oli tapahtunut. Tietenkään se ei ollut kovin järkevää, mutta en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Enkä sentään kertonut hänelle myrkkypihlajasta.
Hän ei ollut mielissään kuullessaan, että hänen tyttärensä oli ystävystynyt tyrmän kummituksen kanssa. Hän nuhteli minua. Pelkäsin kaiken aikaa, että hän kieltäisi minua enää menemästä tyrmään, mutta joko se ei tullut hänen mieleensä tai hän oli armollisella tuulella. Hän päästi minut lähtemään, ja riensin huoneeseeni ja vuodatin kyyneleen katsellen ikkunasta joulukuisen mustavalkoista maisemaa. Katselin tiheää metsää ja mietin, mahtoiko sen voimille käydä kaikkien noiden raskaiden kinoksien kannatteleminen oksillaan. Olisin halunnut lähteä kävelylle sinne, tarpoa hangessa ja hengittää huurua kunnes nenäni olisi tunnoton. Huokaisin ja kaivoin päiväkirjani esille.
Enpä arvannut, että isä kertoisi rovastille kummituksesta. Jouluun oli vain kolme päivää, kun menin ripittäytymään ja rovasti kysyi minulta, olinko vielä nähnyt Juania. Hänellä oli aina sama ilme, ja se oli ankara. Katselin kenkiäni ja heiluttelin varpaitani niiden sisällä. En halunnut katsoa rovastin ryppyisiä poskia, pitkiä, tuuheita kulmakarvoja enkä varsinkaan pistäviä, jäänsinisiä silmiä.
”Rakas lapsi, kuusikymmentäkuusi vuotta sitten linnassa todella oli vankina ulkomaalainen nimeltä Juan”, rovasti kertoi raskaalla äänellä. ”Mutta hänen rikoksensa ei ollut vähäinen. Jos hänen henkensä todella riivaa edelleen tyrmiä, sinulta olisi viisasta välttää linnan sitä osaa.” Hän nousi ylös ja lisäsi vielä hiljaa: ”Joulu on rakkauden ja valon aikaa, ei myrkkyjen.” Sitten hän käveli pois, jättäen minut kappeliin istumaan yksin alttarikynttilöiden valossa.
*
Koitti jouluaatto. Ikkunat olivat valkean kuuran kirjailemat ja ilmassa tuntui taikaa. Palvelijat toivat minulle aamulla kauniin, vihreän seppeleen. Pukeuduin valkoisiin pyhävaatteisiini ja laitoin seppeleen päähäni. Vanha Margaret katseli minua ihastuneena ja kutsui minua enkeliksi. Hymy huulillani loistaen söin puuroa pöydässä muiden kanssa ja livahdin sitten tieheni.
Vedin karvasaappaat jalkaani ja villanutun niskaani ja lähdin ulos punainen huivini tuulessa lepattaen. Tarvoin metsän halki. Polku kiemurteli syvälle puiden keskelle. Lumihanki oli täynnä eläinten jälkiä: oravien, myyrien, jänisten. Näin myös yhdet todella suuren eläimen jäljet, jotka karmivat selkäpiitäni.
Sitten tulin avokalliolle. Näin sen jo kaukaa. Siellä ei tosiaan kasvanut muuta kuin yksi iso pihlaja. Sen oksat notkuivat lumen painosta. Valkean keskeltä tuikkivat helakanpunaiset marjatertut. Täällä ei näkynyt eläinten jälkiä. Hiivin koskemattoman lumen halki vavisten. Tuntui kuin olisin lähestynyt metsän ruhtinasta. Ajatus sai minut kumartamaan puulle. Se humisi lempeästi ja ojensi oksiaan. Kurotin sitä kohti ja poimin yhden ainoan marjan. Se tuntui kovalta ja kylmältä. Pujotin käteni takin sisään ja pistin marjan mekkoni taskuun.
Kiiruhdin keittiöön. Minun piti odottaa, että kaikki olivat lähteneet, ennen kuin pujahdin komeroon ja lattialuukun läpi tyrmään. Juoksin Juanin sellin luo, mutta hän ei ollut siellä enää. Parahdin hiljaa. Arvasin, että en näkisi häntä enää koskaan. Tai ainakaan ennen ensi lokakuuta, ja siihen oli ikuisuus.
Muut olivat lopettelemassa aamiaista juhlasalissa. Rovasti istui äitini vieressä. Kävelin hänen luokseen ja niiasin. Hän hymyili minulle ja kehotti tulemaan luokseen. Kurkotin pöydän reunan yli. Rovasti oli liittynyt seuraan muita myöhemmin, sillä hänen lautasensa oli täynnä höyryävää riisipuuroa.
”Isä”, kuiskasin hänelle luottamuksellisesti. ”Hirtettiinkö Juan niin kuin kesällä se mies, joka murhasi vaimonsa?”
Rovastin silmät laajenivat hieman ja hän vilkaisi äitiäni, selvästi kiitollisena siitä, että en ollut kysynyt asiaa kovaan ääneen. Hän kumartui lähemmäksi ja vastasi: ”Ei, rakas lapsi, hän riisti oman henkensä myrkyllä.”
Mutristin huuliani ja nyökkäsin vakavana. Sitten hymyilin jälleen säteillen, kaivoin taskustani punaisen pihlajanmarjan ja laskin sen rovastin puuron keskelle.
No comments:
Post a Comment