Pala siitä hiljaisuudesta

Omistan tämän novellin ystävälleni, joka kuoli marraskuussa.

Hän oli kirjautunut tänne Risingshadowiin, mutta ei ollut uuden foorumin puolella kirjoittanut ainuttakaan viestiä. Se hävetti häntä hieman. Minusta tuntuu, että hän ehkä kadehti niitä jotka jaksoivat kirjoittaa harkittuja vastauksia nettiin, kun itse taas kadehdin häntä, koska hän ei käyttänyt kaikkea aikaansa siihen.

Hänen aikansa kului kauniimpiin asioihin. Kävimme kävelyillä talvessa, joka ei ollut tästä ajasta. Siinä talvessa oli lunta eikä vain pimeyttä. Vaikka oli siellä pimeyttäkin, luoja tietää. Tiivistä pimeyttä, joka kietoutui luonnon ympärille kuristaakseen. Usvaista hämärää, joka herätti leijailevan pakokauhun ja ajoi linnut puista. Hiipivää pimeyttä, joka sai meidätkin hiipimään ja pidättelemään hengitystämme.

Oli vain niin paljon muutakin. Jäähileet, taivaanpeilin pilvet, syksyn viimeisten lehtien haamut, kuiskaukset, valkeat peurat lehdossa, lohikäärmeet ennen moottoreita. Me ihmettelimme yhdessä maailmoja, joita ei enää ollut tai jotka eivät olleet koittaneet vielä, ja nimesimme toisillemme asioista kaikkein kauneimmat.

Hän rakasti minua, tiesin sen kyllä, mutta omat tunteeni olivat aina epäselvemmät. En milloinkaan ollut varma vastarakkaudestani. Luulen, että kihlattuni tavallaan tuli tiellemme. Hän oli ainoani, rakkaani, tunteideni lähde ja kohde. Ystävät ovat kuitenkin vain ystäviä sen jälkeen.

Kodissamme, työpöydällä, on kuva hänestä. Hän katsoo sivuun kamerasta ja hänen silmänsä ovat kavenneet hieman auringonpaisteessa. Hänellä on kauniit, vaaleat hiukset. Silitin niitä kerran, ja hän hymyili. Halusin sillä hetkellä tehdä enemmänkin. Mutta minulla on kihlattuni.

Ja näinä päivinä käyn yhdessä hänen kanssaan ystäväni haudalla. Ensimmäisellä kerralla tosin kävin siellä yksin. Otin reppuuni eväitä ja taskulampun ja lähdin maastokuvioisessa toppatakissani ja farkuissa ulos. Metsä lähiön laidalla oli pieni ja tiukasti rajattu, mutta tiheä niin pitkälle kuin se jatkui. Seisoin sen laidalla katsellen pimeyteen, aution tien katulamppujen valopiirin ulottumattomiin. Tuuli oli mykkä.

Oksat katkeilivat talvikenkieni alla ja lehdet ja harvat luminietokset jäivät jalkoihini, mutta mitään ääntä ei enää ollut olemassa. Se rauhoitti hermostuneisuuttani. Kuiskasin rukouksia, mutta en kuullut sanojani korvillani sen enempää kuin mielessänikään. Elämän meteli oli jossain kaukana. Toivoin vain niin kovasti, että se jäisi sinne. Kunpa voisin ottaa mukaani edes pienen palan tästä hiljaisuudesta.

Synkän lehdon keskellä oli pieni aukio, jossa ystäväni makasi. Hänellä oli kaunis, valkoinen vaate, ja hänen tukkansa oli levinnyt jäkäläpohjalle viuhkaksi. Se hohti edelleen, kuin valokuvassani. Hänen ihanuutensa sai hänet näyttämään Jeesukselta. Pelastajani. Hetken vain katselin häntä suruissani siinä äänettömyydessä, ja sitten istuin hänen viereensä syömään eväitäni.

Oli niin kovin kaunista, kun välillämme ei enää ollut pahoja sanoja. En usko, että kestäisin sellaista kaipuuta enää uudelleen. Siksi otin seuraavalla kerralla kihlattuni mukaan.