Kaupungin nimi oli Longream. Se kyhjötti keskellä preeriaa, Holdmare-jokea reunustavien kallioiden kupeessa, tuulten pieksemä ja harmaa, ei niinkään kaupunki kuin vastasyntynyt sellainen. Välinpitämätön taivas oli täällä korkealla. Longreamissa oli vain muutama katu puutalojen väleissä. Saluuna, mainareiden mökit, hotelli, kauppa ja rautakauppa. Mainareiden teltat olivat lähempänä jokea.
Yksinäinen ratsastaja veti puoleensa katseita. Hänen pellavanharmaat vaatteensa ja stetsoninsa olivat koruttomuudessaan huomiotaherättämättömiä, mutta hänellä oli kivääri ja revolveri ja hänen satulalaukkunsa pullotti salaperäisesti.
”Mihin jätän hevoseni”? hän kysyi saluunan ovella piippua sytyttävältä mieheltä. Vastaukseksi mies osoitti kaidetta.
”Missä muiden hevoset ovat?” ratsastaja kysyi. Mies kohotti stetsoniaan nähdäkseen, kuka sellaista ihmetteli. Hän katsoi matkalaista hetken ja pölläytti tuprauksen piipustaan.
Jim Murray laskeutui satulasta ja sitoi ratsunsa kiinni saluunan kaiteeseen, astui portaat ylös ja meni sisään. Hänelle selvisi, miksei kaiteessa ollut muita hevosia. Hän oli ainoa asiakas. Katossa tuuletin pyöri verkkaan, vaikka ilma ei ollut kuuma.
”Windgrace Saloon”. Niinpä niin. Tämä olisi vuoden kuluttua Kalifornian rikkaimpia paikkoja. Nyt Jim Murray pani merkille hämähäkin, joka ilmeisesti oli tarkoituksella kahlittu ylösalaisin käännetyn lasisen oluttuopin sisään keskelle saluunan tiskiä. Paikka haisi tuoreelle maalille.
”Olet ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan”, Jim sanoi naiselle, joka pesi puhdasta lasia tiskin takana.
”Moi”, nainen vastasi. ”Minä olen Candace.” Hänellä oli pitkät, hyvin vaaleat kutrit. Hän näytti hyväksyvän Jimin ulkomuodon, niin ruokkoamaton kuin se olikin viikon ratsastuksen jälkeen.
”Jim. – Ottaisin viskin.” Hän tarjosi kolikkoa, jonka noukki taskustaan.
Jimin saadessa viskinsä sisään astui kolme miestä, joista yksikään ei tiennyt mitään hyvää ja kaksi heistä ei luultavasti mitään muutakaan. Kolmas, joukon johtaja, oli mustaan takkiin pukeutunut, mustapartainen mies, jonka saappaiden kannustimet oli muotoiltu tilaustyönä. Hänen sormuksensa olivat raskaannäköisiä ja kultaisia. Hänen käsiään katsoessaan Jim tiesi, ettei mies ollut itse louhinut tuota kultaa.
”Minä olen Longreamin hotellin omistaja”, hän sanoi pahaenteisesti, ”ja nämä ovat Bob ja John.”
”Moi”, Jim sanoi, eikä järin ystävälliseen sävyyn.
”Nimi on Henry Rossi.”
”Vai niin.”
”Millä asioilla liikut Longreamissa?”
”Olen läpikulkumatkalla.” Jim joi viskinsä ja nousi seisomaan. ”Jos sallitte.” Hän kosketti hattunsa lieriä hyvästiksi Candancelle ja puski tiensä Bobin ja Johnin välistä. Hän käveli ulos siipiovista ja irrotti ratsunsa kaiteesta.
Henry Rossi miehineen seurasi häntä ulos ja nojasi kaiteeseen. Päivä tuntui paljon pimeämmältä, kun hän näytti kasvonsa. ”Minä omistan tämän kaupungin”, hän sanoi. ”Jos vaikka sattuisit jäämään tänne pitemmäksi aikaa, on paras että muistat sen, lehmipoika.”
”En ole lehmipoika”, Jim murahti hevosen selästä ja ratsasti tiehensä.
Punaiset kalliot reunustivat virtaavaa jokea. Raivoavan kosken alapuolella oli matalikko täynnä kultaa huuhtovia onnenonkijoita. He hikoilivat ryysyissään, joivat polttoviinaa ja näyttivät Jimistä tulevan keskenään juttuun varsin hyvin. Hän oli nähnyt mainareiden kyräilevän toisiaan, varastavan toisiltaan ja jopa tappavan toisiaan. Kulta saattoi tehdä miehen hulluksi. Siitä Jim päätteli, että nämä leppoisat veitikat eivät olleet vielä löytäneet kovin paljon kultaa.
”Te ette ole varmaankaan löytäneet kovin paljon kultaa”, hän tokaisi laskeutuessaan hevosensa selästä. Paikalla oli puolen tusinaa miestä, toiset vanhoja ja parrakkaita ja toiset vasta pojankoltiaisia.
Jim pani merkille, että siellä oli myös yksi nuorukainen, joka ei huuhtonut kultaa. Hänellä ei ollut vaskoolia, eikä mitään muitakaan tarpeellisia varusteita. Hän nojasi kallionseinämään ja jauhoi mälliä katsellen muiden työtä. Ensin Jim ajatteli, että hän oli Rossin miehiä, pitämässä silmällä mainareita, valmiina tiedottamaan isännälleen heti, jos kultahiekkaa löytyisi. Mutta sitten hän tajusi, että tämä nuori mies oli liian letkeän ja rennon oloinen, liian sinisilmäinen siihen. Mainarit eivät näyttäneet karsastavan häntä vaan olivat vasta äsken jutelleet hänen kanssaan, kertoneet yhdessä kaskuja. Hän oli ystävä. Hänellä oli saappaat ja lehmipojan nahkahousut. Hevonen laidunsi vähän kauempana.
Jimin napakka toteamus herätti naurunremakan. ”Tulehan sitten itse kertomaan, mistä sitä kiiltävää löytyy”, yksi mainareista heitti. Jim kahlasi veteen heidän keskelleen, kumartui ja nosti pohjasta vähän hiekkaa. Hän katsoi sitä arvioiden. Mainarit hiljenivät ja tuijottivat häntä odottaen.
”Hmm”, Jim mutisi. Kaikki pysyivät vaiti.
”Ei täällä mitään ole”, hän totesi ja heitti hiekan takaisin jokeen. Mainarit nauroivat taas ja palasivat puuhiinsa.
”Minä olen Edward Wargreave, Ned Boyksi kutsuvat”, nuori lehmipoika huikkasi ja nosti kätensä tervehdykseen. ”Tulitko koittamaan onneasi kultakentillä, muukalainen?”
”Jim Murray, niin ei olla enää muukalaisia”, Jim sanoi ja vastasi tervehdykseen. ”Olen läpikulkumatkalla.”
”Niin olin minäkin”, Ned Boy kertoi, ”mutta nämä veikkoset ovat niin mainiota seuraa, että olen jäänyt karjani kanssa tänne pitemmäksi aikaa kuin suunnittelin. Sitä paitsi isäukko on jäänyt velkoihin Henry Rossille, eikä tämä päästä meitä lähtemään ennen kuin se on sovitettu.”
”Tapasin Rossin. Rotansyömä”, Jim sanoi.
”Nämä mainaritkin pelkäävät häntä”, Ned Boy huokaisi. ”Ilman häntä kaupunki kasvaisi nopeammin. Nyt huonot kokemukset estävät hyvän maineen leviämisen. Hän ei pelkästään pidä hotellia vaan lainaa myös rahaa ja ostaa kultaa. Hinnat ovat korkeat ja korot myös. Ja kun sheriffi London on vanha ja lihava ja lahjottu, kukaan ei pidä häntä kurissa vaikka hän varastaa rehellisen työn tekijöiltä.”
Jim katsoi arvioiden poikaa. Tämä oli ehkä kahdeksantoista. Ei taatusti ollut ampunut ketään. ”Älähän elättele sankarihaaveita, poika”, Jim murisi. ”Maailma ei ole sellainen kuin vaarien jutuissa.”
Ned Boy löi nyrkkinsä kämmeneen. ”Kunpa vain voisin tehdä jotain. Rossin hoitaminen olisi suuri palvelus Longreamille. Ja minä –”
”Ned Boy”, yksi mainareista huikkasi. ”Pidäs se suuri turpasi tukossa.”
Vai että tarvitsee taas yksi kasvava pikkukaupunki pelastajaa, Jim ajatteli synkkänä. Kunpa vain asiat olisivat niin yksinkertaisia. Tulen tänne ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että Henry Rossi on sortaja. Mutta hän on ihminen ja ihmiset ovat monimutkaisia. En voi tulla kaupunkiin pyssyt paukkuen kuin paraskin sankari vain siksi, että minut usutetaan johonkin suuntaan. Täytyy ottaa asioista selvää. Täytyy vahtia tilannetta, ehkä seurata Rossia tai jututtaa häntä. Jututtaa muutamaa muutakin kuin vain näitä mainareita, joilla epäilemättä on oma lehmä ojassa.
Jim hyvästeli Ned Boyn ja mainarit ja ratsasti mietteissään takaisin kohti kaupunkia. Osa hänestä yritti suostutella häntä jatkamaan matkaa vielä samana päivänä, häipymään täältä ennen kuin hän joutuisi vaikeuksiin. Mutta hän tiesi, ettei enää voisi tehdä niin. Hän oli jo sekaantunut kaupungin tapahtumiin ja sen ihmisten elämiin. Kuka tietää, vaikka häneltä olisi jo odotettu jotain? Se oli raivostuttavaa. Minne tahansa hän menikin, häntä katsottiin joko kieroon tai kuin pelastajaa.
Hän meni seisomaan Henry Rossin hotellin eteen. Se oli komea pytinki, nimetty Erämaan kaunottareksi. Jim ei ajatellut paikasta mitään hyvää. Hän nukkuisi yönsä kovalla patjalla kuten kunnon miehen tuli. Mutta kun hän käänsi selkänsä hotellilla, hänet nukutettiinkin keskelle pölyistä tietä tujakalla iskulla takaraivoon.
Hän heräsi varsin tukalassa tilanteessa. Hän makasi kahlittuna käsiraudoilla kiinni patjattomaan vuoteeseen varsin siistin näköisessä huoneessa. Rossin kätyrit, Bob ja John, seisoivat hänen edessään. Bobilla oli kivääri ja hän pureskeli mälliä. Johnilla oli hirttosilmukka. John oli yksi isoimmista miehistä, joita Jim oli nähnyt. Rumuudesta päätellen hän oli varmaan sukua peikoille. Bob oli silti vaarallisemman näköinen. Hänen käsivarsensa oli tatuoitu täyteen kuin merimiehellä, ja hänen katseestaan paistoi välinpitämätön julmuus.
”Menit juttelemaan väärille tyypeille”, Bob sanoi.
”Menit juttelemaan Ned Boylle”, John täydensi.
”Niin menin, mutta en tehnyt mitään”, Jim sanoi. ”Ennen kuin te kahlitsitte minut tähän kiinni, minulla ei ollut mitään syytä toimia teidän pomoanne vastaan. Te teitte tästä henkilökohtaista ihan itse.”
”Haluaisin nähdä sinun toimivan samalla kun olet raudoissa siinä”, Bob tokaisi. ”Ainoat ulokkeesi joita emme pistäneet kiinni ovat nenäsi ja kalusi, enkä usko että kummastakaan on vastusta tälle minun Bettylleni.” Hän heristi kivääriä. Jim mietti, kohteliko Bob yhtä kaltoin myös naisia, vai ainoastaan esineitä, joille oli antanut naisten nimiä.
”Bob, hän ei ole lähdössä mihinkään”, John sanoi. ”Minun pitää käydä huussissa.”
”Mene”, Bob sanoi. ”Minä voisin ottaa torkut eikä hän voisi kuin kusta housuihinsa.”
John läksi ulos. Bob istui tuolille turvallisen etäisyyden päähän Jimin vankilaksi muuttuneesta vuoteesta, risti jalkansa ja tähyili valvottavaansa stetsoninsa lierin alta. Jim katseli ympärilleen, kun ei muutakaan voinut tehdä. Hän epäili olevansa sisällä Erämaan kaunottaressa, sillä huone näytti riittävän siistiltä ollakseen hotellihuone. Bob ja John olivat vetäneet sivuun patjan ja vuodevaatteet sängyltä ennen Jimin kiinnittämistä siihen. Hänen molemmat ranteensa olivat kiinni sängyn kulmissa käsiraudoilla, ja hänen nilkkansa oli sidottu toisiin kulmiin tiukoilla kangassuikaleilla. Ikkunan eteen oli vedetty vaaleat verhot, mutta niiden läpi paistoi punertavaa valoa. Aurinko oli laskemassa. Kauanko olin tajuttomana? Jim mietti. Sillä ei ollut merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, miten hän pääsisi -
Silloin ovi avautui ja saluunan tarjoilija Candance hyökkäsi sisään paistinpannu kohotettuna. Bob veti jalkansa erilleen, nousi seisomaan, kohotti kiväärinsä ja sai valurautapannun päähänsä. Hänen sormensa puristi kiväärin liipaisimesta hänen kaatuessaan lattiaa kohti. Piippu osoitti juuri silloin harmittomasti kattoon. Paistinpannu kalahti raskaasti lattialle Candencen kädestä.
Bobin silmät kääntyivät nurin ja hänen suupielestään valui verta. Candence ei hukannut aikaa murehtimiseen vaan veti avainnipun hänen taskustaan ja alkoi avata Jimin käsirautoja.
”Mistä tiesit, että minua pidetään täällä?” Jim kysyi.
”Koko Longream näki, kun sinut raahattiin tajuttomana hotelliin”, Candence sanoi. ”Paitsi Ned Boy. Juoksin hänen luokseen viemään sanan. Hänen mielestään olisi pitänyt ottaa maltillisesti ja odottaa, joten haistatin hänelle pitkät ja tulin itse vapauttamaan sinut.”
Ned Boy siis on viisaampi kuin ajattelin, Jim ajatteli kyynisesti. ”Toinen Rossin korstoista on vielä täällä jossain ja kuuli varmaan laukauksen. Onko heitä enemmän kuin Bob ja John?”
”Hotellissa on henkilökuntaa, mutta ei muita tappelupukareita.” Candence otti Bobin puukon ja katkoi sillä Jimin jalkojen siteet. Jim nousi istumaan ja hieroi käsiään ja jalkateriään saadakseen veren kiertämään.
”Missä Rossi itse on?”
Juuri silloin John astui sisään kuudestilaukeava kädessään. ”Älkää tehkö mitään tyhmää”, hän varoitti pahaenteisesti. ”Kädet ylös.” Candence ja Jim tottelivat vastentahtoisesti. ”Ja pistähän se puukko lattialle.” Candence pudotti teräaseen. ”Perääntykää tuonne nurkkaan.” John viittoi aseen piipulla. Candence ja Jim menivät huoneen toiseen päähän, jättäen Johnille tilaa kävellä Bobin luo ja katsoa ystävänsä vammoja.
”Saatana, tehän tapoitte hänet!”
”Senkin tomppeli”, Jim murahti, ”ei hän ole kuollut, minä näen täältä asti, että hän hengittää. Oletko sokea? Katso rintakehää!”
John katsoi. ”Hei jaa niin hengittää, mutta pää vuotaa verta. Nyt on tosi kyseessä. Tänne tarvitaan lekuria ja äkkiä.”
”Mikset sitten mene hakemaan sellaista?” Candence kysyi.
”Ehkä ammun ensin teidät niille sijoillenne ja sitten menenkin”, John tuumi.
Heidät todennäköisesti pelasti vain Henry Rossin ja neljän palvelijan saapuminen juoksujalkaa huoneeseen.
”Mitä helvettiä minun hotellissani ammuskellaan?” Rossi karjui naama punaisena ja kädet nyrkissä. ”Ja miksei tuo pyssysankari ole kahleissa? Ja mitä tuo naikkonen täällä tekee?”
”Henry, katso mitä he tekivät Bobille, hänen kallonsa vuotaa verta”, John sanoi viittoen valtavilla käsillään avuttomasti maassa makaavaan mieheen.
”Hakekaa apua”, Rossi ärähti palvelijoille, joista kaksi juoksi pois. Sitten hän katsoi Jimiin. ”No niin, sankari, mikä on seuraava siirtosi?”
”Annoit gorillojesi hakata minut ja sitoa minut sänkyyn kiinni – vain siksi, että epäilit, että minusta voisi olla harmia. Minusta tämä asia kuuluu seriffille.”
”Seriffi London pidättää sinut ilomielin, kun vilautan tuohta”, Rossi tokaisi. ”Jos haluat selvitellä asian, selvitellään se kuin miehet.” Rossi katsoi Johniin. ”Onko tuo kuudestilaukeava ladattu?”
”On”, John sanoi.
Rossi veti vyöltään oman revolverinsa. Sen kahvassa oli hopeaa. ”Tämä on myös ladattu, Jim. Ota Johnin revolveri.”
”Mikset vain ammu minua?” Jim kysyi närkästyneenä. Hän lähti kävelemään hitaasti huoneen poikki Johnia kohti ja piti samalla keskustelua yllä. Candence ja palvelijat katsoivat henkeään pidätellen. Bob korisi lattialla.
”Minä en ammu aseetonta miestä.”
”Et omin käsin. Et, kun paikalla on todistajia.”
”Todistajat voidaan lahjoa. Mutta sinussa on sisua. Ja minä nautin nähdessäni miehen kuolevan pyssy kädessä ja saappaat jalassa. Tietäen, että minä olen meistä vahvempi.”
”Niin.” Jim otti revolverin Johnin kädestä. Rossi oli nopeampi kuin hän oli odottanut. Jim näki aseen kohoavan ja syöksyi sängyn taakse piiloon. Onneksi luoti kimmahti metallijalkaan. Jim ei uskaltanut ampua sokkona huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Rossi ampui uudelleen, jälleen osumatta muuhun kuin sängyn rinkoon. Candence huusi ja meni maihin. Hyvä, Jim ajatteli. Palvelijat seurasivat esimerkkiä.
Sitten ulkoa kuului laukaus. Ikkuna särkyi ja Jim näki verhojen repeytyvän ja heilahtavan. Muutaman sekunnin ajan oli kuolemanhiljaista. Sitten kuului rysähdys, kun joku kaatui maahan. Jim kurkisti sängyn takaa ja näki, että Rossi oli lattialla. Jim nousi seisomaan ja käänsi Rossin paljaalla jalallaan selälleen. Miehen silmät sumenivat jo. Hänen kurkussaan oli ammottava, punainen aukko. Verilammikko hänen allaan laajeni.
Jim ryntäsi ikkunaan. Sirpaleet rutisivat hänen jalkapohjiaan vasten, mutta hän ei välittänyt. Ulkona Ned Boy teki hänelle kunniaa toisella kädellä savuava pitkän kantaman kivääri toisessa kädessään, leveä virne kasvoillaan.
* * *
He puhuivat myöhemmin Windgrace Saloonissa.
”Miten ihmeessä pystyit tähtäämään suljetun verhon läpi?” Jim kysyi.
”Näin Rossin profiilin verhon läpi. Siitä parrasta ja hatusta ei voi erehtyä!” Ned Boy nauroi. Sitten hän vakavoitui hieman ja siemaisi viskiään. ”London pakeni. Ei varmaan halunnut tulla syytetyksi lahjusten ottamisesta, ei enää nyt kun Rossi ei ole suojelemassa häntä.”
Hän ja Candence vaihtoivat rakastuneita silmäyksiä.
Jim nousi. Hän oli helpottunut, että joku muu oli ottanut sankarin taakan ja pystyi vielä nauttimaankin siitä, toisin kuin hän itse. ”Minun täytyy jatkaa matkaani.”
”Etkö jäisi pidemmäksi aikaa? Longreamissa on mahdollisuudet rikastua, ja täällä koittaa nyt leppoisat oltavat.”
”Minä olen vain läpikulkumatkalla”, Jim murahti ja käveli ulos saluunasta.
No comments:
Post a Comment