Hinta

Voin kuvitella, mitä sanoit hänelle. Et paljoa. Se tuskin vaati paljoa. Et sanonut: ”Minulla ei oikeastaan ole poikaystävää, emme me ole oikeasti yhdessä enää. Asummehan me yhdessä mutta se on vain ajan kysymys. Minä voin ottaa pois nämä häneltä saadut korut, eivät ne ole minulle tärkeitä.” Sinun ei tarvinnut valehdella. Etkä sinä sanonut, että sinua pelottaa, että tarvitset seuraa, että haluat apua. Sinun tarvitsi vain kävellä hänen luokseen, katsoa häntä silmiin ja väristä.

Kun suljen silmäni, näen sinut siinä, pimeässä huoneessa, DVD-soittimen digitaalinäytön vihreät numerot 03:27, seisomassa hänen vieraspatjansa yllä vaaleanpunaisessa yöpaidassa, jonka minä sinulle ostin, värisemässä kuin sinun olisi kylmä. Kuulen hänen äänensä, kun hän ihmettelee, mikä sinun on hätänä. Näen hänen nousevan istumaan, tekevän sinulle tilaa patjansa jalkopäästä.

Ehkä puoli tuntia. Kyllä. Puoli tuntia meni siihen, että hivuttauduit peiton alle hänen kanssaan. Puoli tuntia, jonka aikana kerroit hänelle, että sinulla on epävarma ja pelokas olo. Et varmaan paljon sen enempää. Enemmän teit käsilläsi ja huulillasi, jotka kertoivat hänelle, että sinulla kyllä oli poikaystävä, joka vieläpä nukkui viereisessä huoneessa, mutta että sinä olit mieluummin tullut kertomaan ongelmistasi jollekulle muulle tänä yönä. Kun kerrankin joku muu oli saatavilla.

Kuva sinusta ja hänestä käy liian tuskalliseksi, joten avaan silmäni. Näen sinut siinä, tietokoneen näytöllä, hymyilemässä minulle, aikana ennen kuin olisit tehnyt mitään tällaista. Tuo koru kaulassasi. Kaulaketju, jonka minä ostin sinulle wieniläisestä liikkeestä vuosia sitten. Kultaketju ja sen kannattelema medaljonki, jossa on soikea, kauniin sileä, punainen kivi.

Se ei maksanut paljoa. Tuijotan korua kuin olisin vuodattanut koko elämäni tuon kiven sisään ja unohtanut pyytää sitä takaisin, ja ajatellen nyt että olet sängyssä toisen kanssa tuo koru kaulassasi. Sillä eihän hän käske sinun ottaa sitä pois. Eihän hän tiedä. Vai oletko jo päässyt niin pitkälle menneisyyteen elämäntarinasi kertomisessa hänelle? Harmittaako sinua, että joudut kertomaan jollekulle uudelleen kaikki ne asiat, vai oletko ilahtunut, että olet saanut uuden yleisön?

”Ferdinand”, kuiskaan irrottamatta katsettani tietokoneen näytöstä. ”Mene ottamaan selvää, onko hän ilahtunut uudesta yleisöstään. Ja tuo koruni takaisin.”

Ferdinand ryömii esiin sänkyni alla pitämieni koulukirjoja sisältävien laatikoiden takaa. Hänen kyntensä raapivat asuntoni muovimattoa, kun hän hitaasti työntyy esiin. Huone on pimeänä lukuunottamatta tietokoneen valkoisena hohtavaa näyttöä, mutta Ferdinand kavahtaa sitäkin vähää valoa. Hän ähisee hiljaa. Hänen kalju päänsä kiiltää valkeana. Näen hänen mustat silmänsä heijastuneina sinun kuvastasi. Hänen kalpeat, terävät kasvonsa ja suipot korvankärkensä. Ja nuo inhan pitkät, valkoiset sormet.

Ferdinand avaa ikkunan ja kömpii ulos. Nousen ylös, kävelen sen luo ja suljen sen hänen perässään. Sitten palaan takaisin istumaan tietokoneeni ääreen.

Ferdinand kulkee katuja vähän kumarassa, väistellen katulamppuja, astuen sivukujalle tai pensaikkoon mikäli vastaan tulee jalankulkijoita. Liikkuvasta autosta hän tuskin näyttää kummallisemmalta kuin horjuva humalainen. Vaikkakin on maanantaiyö.

Hän tuntee reitin. Hän tulee luoksesi, talollesi, taloosi. Hän tulee sisään olohuoneen ikkunasta. Hän kurkistaa sisään jokaisesta ovesta, ähisten hiljaa, pidätellen sammumatonta janoaan, kestämättä sitä paljon kauempaa. Ja viimein minun rakas Ferdinandini saapuu makuuhuoneeseen, jossa sinä tuhiset hänen käsivarsillaan hiljaa, rauhallisesti.

On sinänsä samantekevää, kumpaan Ferdinandin kynnet ensin osuvat, ja kumpi on se, joka rakastettunsa veren peittämänä lyyhistyy nurkkaan henkeään haukkoen, tuijottaen korkeana hoippuvaa mustaa varjoa, joka hitaasti lähestyy. Tärkeää on vain se, että kun se on ohi, Ferdinand nappaa toiselta teistä kaulasta kultaketjun, kätkee sen viittansa syövereihin ja lähtee ikkunasta takaisin luokseni.

Minä odotan naputtaen sormiani ja vilkuillen vähän väliä Windowsin alapalkin oikeassa nurkassa näkyvää kellonaikaa. Katson kuvaasi ja huvittelen muokkaamalla sitä, mustavalkoiseksi, alivalotetuksi, seepianväriseksi. Rajaamalla sitä tiukasti. Viimein Ferdinand saapuu takaisin. Hän koputtaa ikkunaan ja kiiruhdan avaamaan sen.

Otan vastaan korun. Hän ojentaa sen minulle ikkunasta ennen kuin kapuaa itse takaisin sisään. Hivelen korua hellävaroen. Se on tahmea. Ketjun silmukoissa on tummia roiskeita. Mutta medaljonki on puhdas. Punainen kivi kimaltaa tietokoneen näytönkin himmeässä valossa.

Se ei maksanut paljoa.