Tuolla Bo-rakas, tuo vanha, sekarotuinen rakki, nyt läähätti ikkunaan huurustaen sen ja katsoi kaipaavin silmin sisään. ”Ei, rakkaani, minä olen tulossa sinne”, Nod mutisi ja katsoi kirveenterää arvioiden. Hän nousi ja veti turkislakin ja harmaantuneen villatakkinsa uudelleen ylleen ja astui lumipyryyn. Liiteri oli pihan toisella puolella, ja polku sen luo oli jo ummessa. ”Valtakunta kolasta.”
Rakastettu oli jo hänen vierellään ja nuoli hänen kintaitaan. Koiranruoan haju ehkä olisi kulunut niistä kevääseen mennessä. Nod sitoi karvalakin hihnat kiinni leukansa alle ja alkoi tunkea tietään hämärtyvän päivän läpi.
Liiterin ovelta katsottuna mökki näytti vain varjolta valkeassa myrskyssä, ei sen kummemmalta kuin siirtolohkare tuolla sivussa. Nod rypisti otsaansa. Hänen raivaamansa polku umpeutuisi sitä mukaa, kun hän pilkkoi puita, ja hänen täytyisi luoda se uudelleen joka kerta, kun vei korillisen halkoja sisään. Ei siis auttanut kuin ryhtyä töihin.
Bo oli lopen uupunut hangessa rämpimisestä ja istui nyt liiterin ovensuussa katsoen sisällä huhkivaa miestä. Nodin oli hiki, mutta hän tiesi että hihojen kääriminen johtaisi vain pakkasenpuremiin. Karvalakin hän otti päästään. Klapit kaatuivat pinoiksi ja pakattiin tiukiksi nipuiksi hänen koriinsa. Nod ahersi korilliset mökkiin yksi kerrallaan. Polku olisi voinut täyttyä lumella pahemminkin.
”Jos koko kirotun talven pyryttää tällä lailla, on parempi kerätä kerralla kunnolla puita, ettei tarvitse huhkia joka päivä”, Nod järkeili. Hänen varastonsa ei loppuisi kesken. Kysymys oli vain puun järjestämisestä tulisijaan mahtuviksi paloiksi. Karskille talvelle tuli vastata karskiudella.
Vasta kun viimeinen kori oli tullut täyteen, hän päätti sen olevan viimeinen. Hän nosti sen ylös ja pamautti oven auki heilauttamalla korin sitä vasten. Kylmä tuuli iski vasten hänen poskiaan. Bo katsoi häntä vikisten. Taivas ja metsä sulautuivat yhtäläiseksi vaaleanharmaaksi Luojan valtakunnaksi, jonka puhurin pyörittämä puuterilumi oli täyttänyt. Nod oli yksin täällä, keskellä tätä erämaata, villissä luonnossa pitämässä puoliaan suunnatonta talvea vastaan. Ja puolensa hän piti. Ja polttopuunsa raahasi lumen läpi hirsimökkinsä katon alle.
Hän kopisteli lumet saappaistaan eteiseen. Kylmällä sohjolla ei ollut asiaa sisään. Tuuli jäi jonnekin ulkopuolelle, jossa siitä ei ollut harmia. Nod tyhjensi korin nurkassa seisovan pinon päällimmäiseksi ja pakkasi kirveen takaisin laukkuunsa. Sitten hän alkoi lämmitellä takkaa.
Yö oli jo pimentynyt, kääntäen muutenkin auringottoman maailman maanalaiseksi luolaksi, jossa Nodin kivitakka roihusi kuumana laskevan auringon liekkien väreissä. Etelän kukat, värikkäät linnut ja suuret hiekkaerämaat leikkivät Nodin takan uumenissa. Hän hieroi käsiään yhteen, pyyhki otsaltaan hikeä nenäliinalla ja hymyili. Bo istui hänen jaloissaan kuin raato. Nod rapsutti sen velttoja korvia. ”Älä huoli. Huomenna me lepäämme. Luen sinulle kirjan.” Ja hän nauroi. ”Luen sinulle niin monta kirjaa kuin haluat.” Vaikkei hänellä kyllä ollut täällä kuin kymmenen.
Hetken hän lämmitteli kylmiä varpaitaan ja katseli tulta. Sitten hän alkoi vuolla puukolla puista lastuja, jotka tunki hirsien välisiin rakoihin. Huomenna hän voisi kaivaa lumen alta vähän sammalta lisätäytteeksi – tai raaputtaa sitä mökin katosta. Kyllä aina keinot keksittäisiin.
Lopulta, myöhään yöllä, tuulen yhä valittaessa, Nod totesi että viimeiset kekäleet lakkasivat liekehtimästä. Hän sulki pellin ja meni nukkumaan. Bo kohotti päätään ja laski sen pian takaisin tulen lämmittämälle puulattialle.
Ja niin seuraavana päivänä Nod oli valmis pitkään, pitkään talveen.
* * *
Tunnit tikittivät. Mökki hautautui paksuun nietokseen, jonka pintaa pyyhki jatkuva puhuri, ja jonka alla kaikki elävä vajosi pitkään, pimeään yöhön. Ikkunat jäätyivät valkoisiksi, ja kun niiden läpi päästämä valo väheni, Nod tiesi, että lumikerros saavutti niiden korkeuden. Ehkä savupiippu vielä pisti esiin lumihangesta.
Jossain vaiheessa, ehkä keskipäivän lähestyessä, Bo alkoi hiljaa vikistä. Se istui oven edessä ja katsoi vetoavasti Nodiin. ”Niinpä niin, tiedän kyllä.” Väylä täytyi avata joka tapauksessa. Nod otti lumilapion ja yritti avata oven. Se ei avautunut. Hän työnsi sitä kaikin voiminja sai aikaan pienen raon. Ulkoilma iski nyrkkinä Nodia kasvoihin. ”Tässä voi kestää hetki”, hän ärisi hampaidensa välistä.
Lunta kuitenkin oli vain puolisentoista metriä. Nod lapioi ja Bo kahlasi hänen takanaan. Sitten se teki tarpeensa ja he menivät takaisin sisään. Seistessään eteisessään ja riisuessaan takkiaan Nod tunsi näkymättömien piikkien painelevan kasvojaan.
Joinain päivinä oli valoisampaa kuin toisina. Lumipyry taukosi ja teki tilaa kalpealle auringonvalolle ennen kuin yltyi uudelleen raivoamaan. Nodin kävi sääliksi ikimäntyjä, joiden oksia riepoteltiin ja joiden täytyi palella mahlaytimiään myöten. Hän mietti, mitä eläimiä metsässä asui. Karhut nukkuivat. Oravat ja jänikset olivat pukeutuneet valkoiseen ja yrittivät pärjätä parhaansa mukaan. Ehkä ne olivat lähteneet leudompiin osiin metsää. Ajatus masensi Nodia. Metsässä ei ollut leudompia osia. Ei ollut pakopaikkaa. Ei määränpäätä suurelle vaellukselle. Joka suunnassa ainoastaan lisää tietöntä, pystyyn pakastunutta, lumen murhaamaa korpea.
Yöllä, kun Nod makasi sängyssään ja odotti unta, hän kuuli tuulessa monenlaisia, enimmäkseen vaikeroivia ääniä, jotkut ihmismäisiä, ja jotkut eivät lainkaan.
Aikaa hän laski yksinkertaisella, itse piirtämällään kalenterilla. Nukkumaan mennessään hän veti yli yhden päivän. Kerran hän valvoi myöhään lukien ja nukahti kesken kappaleen. Seuraavana iltana hän veti yli kaksi päivää kerralla.
Hänen rakastettunsa oli hyvä kumppani. Se antoi syyn pitää lumikinokset edes sen verran kurissa, että ulko-oven saattoi avata, ja Nod tiesi, että täällä olisi ollut yksinäistä ilman mitään seuraa. Hän ulkoilutti sen lyhyesti päivittäin kelistä riippumatta, ja joinain, tarmokkaampina päivinä he kävelivät liiterin ympäri hiljaisessa hämärässä ja katselivat pakkasen kihelmöivää jääkipinöintiä.
Ruokavarastoja heillä oli riittävästi. He pärjäisivät neljä kuukautta tai kauemmankin. Jos varastot jotenkin pääsisivät vahingoittumaan, Nodilla olisi edessään pitkä ja vaikea matka kylään. Hän ei uskonut, että niin kävisi. He söivät kuivattua lihaa ja leipoivat itse leipää. Vettä tuli putkesta. Se oli toisinaan jäässä, mutta kun se virtasi, Nod otti sitä seuraavankin päivän tarpeiksi. Peseytymiseen kuitenkin oli varaa varsin harvoin. Heitä se ei haitannut. Nod pesi kainalonsa ja vaihtoi vaatteita. Jossain vaiheessa pyykit voisi pestä kaikki kerralla. Kun Bo sitä vaatisi.
Jonain iltana Nod istui tuolissa rakas jalkoihinsa nukkumaan käpertyneenä. Elena oli joinain toisina iltoina joissain toisissa paikoissa istunut samalla tavalla, ei kylläkään koira jaloissaan vaan oranssi kissa sylissään, ja katsellut päreen palaessa ulos pirtin ikkunasta haikeana kuin olisi odottanut maailmanlopun kävelevän tietä pitkin tai kuin Nod kysyisi häneltä, mikä oli hätänä, mikäli hän tarpeeksi kauan haikailisi itkemättä, milloinkaan itkemättä, eikä Nod kuitenkaan milloinkaan ollut kysynyt, eikä vieläkään osannut hävetä sitä, vaikka tiesi että se olisi ehkä ollut silloin ja muutamana muuna kertana paikallaan, mutta Nodin mielestä se ei ollut hänen tehtävänsä, eikä hänen tarvinnut pahoittaa mieltään ja tuntea huonoa omatuntoa siitä, ja Elena oli ollut typerä, niin typerä, käyttäytyessään sillä tavoin, ja Nodin tekemiset olivat olleet ehkä yhtä typeriä mutta kaiken hänen kestämänsä jälkeen kuitenkin täysin oikeutettuja sanoivatpa Jon ja Margaret mitä hyvänsä, niin kuin hekään olisivat voineet siitä asiasta mitään puhua, sellaisia tekopyhiä avionrikkojia mitä itsekin olivat, nuo höperöt vanhukset jotka eivät milloinkaan olleet osanneet tehdä mitään, mikä olisi ollut paikallaan, voi, Nodin kävi heitä sääliksi kuin noita puita, he ehkä olivat kaupungissa mutta heidän välillään oli Nodin talven kaltainen talvi kesälläkin, eikä heillä ollut edes koiraa rakastamassa heitä ja pehmentämässä heidän välejään, no ei niin että kissasta olisi Elenalle mitään hyötyä ollut, ja nyt sekin makasi haudassaan ja lapset – vielä syntymättömät – kuulisivat vain tarinoita, miten se kerran oli pyydystänyt hiiriä ja kerran viettänyt koko viikon ulkona teillä tietymättömillä, voi miten Elena olikaan silloin ollut huolissaan, ja Nod oli halannut häntä lohduttaakseen ja etsinyt yömyöhään ja huhuillut, ja Elena oli kehunut häntä niin rohkeaksi, mutta Nod tiesi silloin että Jon olisi kutsunut häntä hölmöksi, että se oli kissa vain ja Elenan takia hän vain oli tehnyt sen eikä olisi pitänyt koska Elenakin oli nainen vain, niitä tässä maailmassa riitti, ja nyt Nod ajatteli katkerana, että loppujen lopuksi niitä ei riittänyt loputtomiin, ei täällä ainakaan ollut yhtäkään, tässä Jumalan ruoskimassa erämaassa, joka olisi käynyt helvetin piiristä, joka oli tarkoitettu niitä varten, jotka olivat olleet sydämessään kylmiä muita kohtaan, kuinka sopivaa sekin olisi ollut, mutta tuskinpa kenellekään oli tullut mieleen sellaista oikeutta jakaa, ja kukapa Nod oli sellaisesta päättämään, mutta mielessään hän kuitenkin hykerteli ajatukselle, vaikka ulospäin murjotti edelleen, ja pian hän havahtui jälleen istumaan pimeässä talvessa keskellä tätä kirottua metsäänsä, ja kynttilä oli jo sammunut, eikä Elena ollut täällä sitä sammuttamassa vaan jossain tuhannen mailin päässä, jossain jonkun muun kanssa varmaan, voi Elena, miten kaukana hän olikaan, miten kaukana kaikki olivatkaan, tuskinpa Nod häntä enää näkisi koskaan, oi Elena. Lumipyry ikkunan takana hälveni hetkellisesti, ja lasin läpi pöydälle lankesi kaistale korkeammalta pilvikerroksista virtaavaa pehmeää, vaaleaa valoa.
No comments:
Post a Comment