Hän katseli ympärilleen odottaen saavansa vastauksen kysymykseen, sillä elämässään hän ei ollut koskaan joutunut tilanteeseen, jossa ei ollut voinut yksinkertaisesti katsella ympärilleen saadakseen lisätietoja olinpaikastaan. Nyt Minnan oli kuitenkin myönnettävä, että hän ei osannut sanoa ympäristöstään muuta kuin että ei ollut koskaan käynyt siellä.
Hän oli odotushuoneessa. Sen tunnisti pehmustetuista, vihreistä penkeistä, jotka oli järjestetty riviin, sekä pienestä pöydästä, jolle oli ladottu vanhoja aikakauslehtiä. Tilasta oli kuitenkin vaikea sanoa muuta. Siellä oli hämärää ja kaikki oli harmaata, kuin sumussa. Minna oli näkevinään varjojen liikettä ympärillään ja kuulevinaan kaukaa moottoritien hurinaa, ovien avautumista ja sulkeutumista ja puheensorinaa, mutta hän ei saanut tartuttua mihinkään havainnoistaan tarkastellakseen sitä mielessään lähemmin. Kaikki tuntui etäiseltä, kuin unessa.
”Onko täällä ketään?” Minna huhuili ja käveli penkkien editse. Edessä näkyi vain lisää penkkejä.
Hän oli varmaankin sattunut torkahtamaan, sillä oli havahtunut äsken yhdeltä noista penkeistä. Mutta hän ei muistanut lainkaan, miten oli joutunut sinne. Hän oli luullut olevansa ulkona, pyöräilemässä aikido-treeneihinsä, mutta ehkä se olikin ollut vain unta. Hänellä oli nyt eri vaatteetkin yllään, huppari ja college-housut eikä tietoakaan ulkotakista.
Hän muisti myös kivun. Lonkassaan. Mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko vain kuvitellut sen. Nyt hän tunsi olevansa aivan kunnossa.
Hetken varjoisaa odotushuonetta tutkittuaan hän löysi sieltä jonkun muunkin. Tämä joku makasi kyljellään, käyttäen käsiään tyynynä, vallaten kolmen penkin rivin. Hänellä oli harmaa villakangastakki ja tummanpunertava, pitkä tukka. Muuta Minna ei erottanut.
”Hei”, hän sanoi kovaan ääneen. ”Anteeksi. Tiedätteköhän te, missä…” Mies ei liikkunut. Minna käveli tämän viereen ja katseli tämän syvää hengitystä hetken aikaa. Sitten hän tarttui miestä olkapäästä ja ravisteli varovasti. ”Herätkää!”
Mies havahtui ja nousi nopeasti käsiensä varaan, näyttäen säikähtäneeltä. Hän oli noin 25-vuotias ja ihmeekseen Minna tunnisti hänet. Mies oli Juho Tanner, Minnan bändikaverin isoveli. He olivat tavanneet vain muutaman kerran, mutta Minnalle oli jäänyt hänestä kuva aikaansaamattomana mutta ystävällisenä miehenä. Minna muisti hänen asuvan yksin kolmen kissan kanssa.
Juho siristi silmiään. ”Ai, hei, Minna.”
”Juho?” Minna tuijotti tätä ällistyneenä. ”Missä me olemme?”
”Sinä olet kuollut, Minna.” Juho katsoi tyttöä harmailla silmillään tuossa harmaassa paikassa ja nousi istumaan. Minna seisoi sanattomana. Hetken hän kuvitteli sinisilmäisenä sen olevan totta, ja sitten tajusi että tämän täytyi olla jotain pilaa. Juho pyyhki takkiaan ja siitä nousi pölyä, kuin hän olisi maannut päiväkausia noilla penkeillä. ”Tämä on odotussali, jonne kuolleet tulevat. Lähdet pian täältä eteenpäin, jonnekin muualle, tuonpuoleiseen tai tyhjyyteen tai minne vain nyt ikinä kuoleman jälkeen mennäänkään.”
”Hauskaa”, Minna sanoi. Häntä hävetti paniikki äänessään. ”Tämä on joku vitsi.”
”Ei ole, ei vitsejä, aprillipiloja, valheita”, Juho sanoi. ”Sinä olit pyöräilemässä treeneihin, kun auto ajoi ylitsesi. Menetit oitis tajusi. Vähän ajan päästä sairaalassa sinut todettiin menehtyneeksi. Elämäsi on päättynyt.”
Minna vavahteli rajusti. Hän ei halunnut sen olevan totta. Aivan ensiksi hänen mieleensä nousi Sanna, Juhon sisar, heidän yhteisen bändinsä kitaristi, johon Minna oli ollut salaa rakastunut monta monituista vuotta. Oli kestänyt kauan, ennen kuin hän oli pystynyt tunnustamaan tunteensa edes itselleen ja päiväkirjalleen, eikä ollut milloinkaan kertonut sitä Sannalle, tai vanhemmilleen, tai veljelleen, tai ylipäätänsä kenellekään muulle. Nyt hän tajusi, miten iso virhe se oli ollut.
”Mutta… hei. Eihän se ole reilua. Minä olen kuusitoista. Minulla on lukiokin vielä kesken. En minä nyt voi vielä noin vain kuolla, yhtäkkiä, edes tietämättä siitä, ja sitten kuulla siitä kun on liian myöhäistä. En ehtinyt viettää viimeistä päiväänikään rellestäen. Kävin vain koulussa.” Minna tunsi kyyneleiden kohoavan silmiinsä. Hän ei ollut ehtinyt mennä naimisiin, saada lapsia, kasvaa vanhaksi. Hän oli tehnyt hädin tuskin mitään.
”Se on kuitenkin totta”, Juho sanoi. Hänen äänessään ei ollut myötätuntoa.
”Mitä sinä täällä teet – oletko sinäkin kuollut?”
”En. Minä odotin sinua.”
Minna katsoi häntä mitään ymmärtämättä. Juho nousi seisomaan ja laittoi kätensä Minnan harteille. ”Kävellään vähän, se auttaa ajattelemaan.”
Yhdessä he lähtivät kulkemaan harmauteen. Minna ei vastustellut. Hänen ajatuksensa palasivat Sannaan. Jos he olisivat olleet yhdessä, ja pysyneet yhdessä, Minna ei välttämättä olisi koskaan saanutkaan aviomiestä tai lapsia. Mutta ehkä hänen bändinsä olisi menestynyt.
”Kadutko jotain?” Juho kysyi.
”Jo vain”, Minna mutisi murtuneena. Hänen henkeään ahdisti, ja hän toivoi, että puhuminen auttaisi. ”Vaikka mitä. Myöhästyin monestakin jutusta. Eniten kadun ehkä sitä, että jäin sen auton alle. Mutta jos olisin jäänyt henkiin, olisin halunnut… tuota…” Hän hiljeni hetkeksi ja päätti sitten, että halusi sanoa sen ääneen. ”Halusin sinun siskoasi. Sannaa. Olisin halunnut seurustella hänen kanssaan. Luulen, että en edes pitänyt muista tytöistä. Vain pojista, ja Sannasta. Hänestä sitäkin enemmän. Olen haaveillut hänestä jo monta vuotta.”
Juho keskeytti ärsyttävästi Minnan purkautumisen. ”Voit edelleen saada Sannan itsellesi, vaikka hän elääkin ja sinä olet kuollut.”
Minna lakkasi kävelemästä. ”Mitä?”
”Haluaisitko sitä? Että sydämesi salainen toive täyttyisi kuolemasi jälkeen? Että saisit palata…”
”Aaveenako?”
”Niin.”
Minna räpäytti silmiään. ”Ja sinäkö minulle sitä mahdollisuutta tarjoat?”
Juho ei vastannut.
”Minä en koskaan uskonut kummituksiin.”
”Olisi ehkä ollut syytä.”
”Sannakaan ei usko niihin.”
”Hän alkaisi ehkä uskoa, jos seurustelisi sellaisen kanssa.” Juhon kasvot pysyivät täysin tyyninä, mutta hänen äänensä välinpitämättömyys horjui. Nyt hän kuulosti kiihkeämmältä, kuin hän olisi yrittänyt suostutella Minnaa. Selittää tälle jotain ihmeellistä. ”Te voisitte olla yhdessä onnellisia. Voisit koskea häntä ja tuntea hänen pehmeytensä. Nähdä hänet alasti, tehdä hänen kanssaan asioita. Soittaa musiikkia hänen kanssaan, vaikkapa, jos niin tahdot. Maan päällä olo ei olisi sinulle kamalaa. Et voisi elää, mutta olisit olemassa siellä.”
Minna yritti ymmärtää, mikä ero siinä olisi.
”Minusta tuntuu, että…”
”Mitä menetettävää sinulla on? Et tiedä, mitä edessäsi on. Parhaassa tapauksessa jokin helvetti tai ikuinen unohdus. Eikö sinulle maistuisi varma vaihtoehto riskin sijasta? Kuka kieltäytyisi tästä mahdollisuudesta?”
”…että tämä on väärin. Että se ei onnistuisi. Ei Sanna haluaisi kummitusta tyttöystäväkseen. En minä tiedä, haluaako hän ollenkaan tyttöystävää.” Minna laski katseensa. ”Hän on onnellisempi, kun ei tiedä minusta sen enempää. Antaa minun olla ja löytää jonkun kivan pojan. Hänellä on vaihtoehtoja, paljonkin hänen ulkonäöllään. Ehkä hän lyö hynttyyt yhteen Tuomaksen tai Timon kanssa.” Hän huokaisi eikä puhunut enää mitään.
”Et ole varma.”
”En tietenkään! Mutta en halua aaveeksi. Valitsen eteenpäin jatkamisen.”
”Miksi otat riskin?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Minna kiljahti. ”Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilman että kyseenalaistat minua! Anna olla ja anna minun pitää oma pääni.”
”Varmasti?”
”Varmasti!”
”Hyvä on.” Äkkiä Juho ei enää ollutkaan Juho. Hänestä uhkui pahuutta ja epäonnistuminen vihastutti häntä. Hänen silmänsä hohtivat punaisina. Harmaa odotushuone syveni pimeydeksi. Siellä oli ovi, jota ei ollut aikaisemmin ollut. ”Mene sitten. Painu tiehesi täältä. Äläkä enää vaivaa minua.”
Minna astui askeleen taaksepäin kauhuissaan. ”Sinäkin olet siis todellinen.”
Silmät leiskuivat, ja Minna pakeni niitä ovesta.
No comments:
Post a Comment