Ohitin lempikauppakeskukseni julkisivua viimeistä kertaa. Olisin halunnut piipahtaa sisään harrastamaan hieman ikkunashoppailua, mutta nyt minulla ei ollut aikaa. Eikä enää olisi koskaan. Sitä paitsi olin jo tehnyt hyvästelykierroksen. Olin matkalla kotiin pakkaamaan.
Näyteikkuna oli huurteessa. Sen takana oli mallinukke, jolla oli keltainen poolopaita ja kaulahuivi, siis sama asukokonaisuus kuin minulla lukuun ottamatta lämmintä toppatakkiani. Olin nukelle vähän kateellinen, sillä se sai olla sisällä mukavan lämpimässä vaateliikkeessä popmusiikin kanssa, kun minun piti tarpoa viidentoista asteen pakkasessa, vastasataneen lumen ohuessa peitteessä, jonka alla odotti petollinen jääpinta. Neulesormikkaani eivät millään riittäneet pitämään vilua loitolla.
Talvinen kaupunki oli täynnä jännittäviä muotoja, jotka olivat takertuneet puihin, vesiränneihin, ikkunalautoihin ja kattojen räystäisiin. Ne olivat syntyneet jäästä. Kastepisarat, vesinorot ja lätäköt olivat jähmettyneet kirkkaaksi kristalliksi. Veden liikkeet näkyivät yhä niissä.
Kiiruhdin keskustasta lähiöalueelle, jossa olin asunut viimeisen vuoden kauniissa, valkeassa, yksikerroksisessa tiiliomakotitalossa. Pihalla makasi isäntäperheeni pikkupojan leluja myllerretyssä lumihangessa – ne olivat ilmeisesti jääneet sinne syömään ryntäämisen jäljiltä. Siellä oli myös alkeellinen, jokseenkin kädetön ja kasvoton lumiukko. Kopistelin pahimpia lumia kengistäni ulkorappuun ja menin sisään.
Heti eteisessä ihana lämmön aalto kutitteli minua. Kamppailin kohmeisin sormin hanskat käsistäni ja kurkistin keittiöön. Muut olivat syömässä. Ruokana näytti olevan perunamuusia ja kalapuikkoja. Hymyilin ja mieleni herkistyi. En enää varmaan aikoihin, jos koskaan, söisi niitä. Se ei ollut tapana Minnesotassa.
Pahoittelin, etten ehtisi syömään, vaan minun pitäisi pakata kiireellä. Pakenin huoneeseeni, ennen kuin he näkivät minun räpyttelevän kyyneleitä silmistäni. Tosin osa siitä oli varmaan ripsistäni sulavaa jäätä. En ollut ihan varma.
Joni tietenkin tiesi heti, että minulla oli vaikea olo. Hän tuli kohta huoneeni ovelle ja löysi minut istumasta vuoteeni reunalla tuijottaen epätoivoisena matkalaukkujani ja vaatekasojani. Hän työnsi kädet taskuihinsa ja nojasi olkapäällään ovenkarmiin.
”It’s not exactly easy”, sanoin hiljaa.
“No”, hän vastasi ykskantaan.
Sitten hän tuli halaamaan minua. Veljeni ei koskaan tehnyt niin. Toivoin, että Joni olisi ollut veljeni, tai että veljeni olisi Joni. Tai että en olisi lähdössä.
”The breeze chills differently in here”, mutisin hänen olkaansa vasten. Olin hiukan hysteerinen. “It never reaches my heart. Not here…”
Hän tuskin käsitti, mutta se ei haitannut. Hän lämmitti minua. Tunsin, miten käsiäni pisteli kylmän hiipuessa.
Neljä tuntia myöhemmin olimme koko perhe Helsinki-Vantaan lentokentällä. Istuimme portin edessä odottelemassa. Tunnelma oli hiljainen, mutta saatoin tuntea, että tyynen pinnan alla meistä jokainen oli murheen vallassa. Omalla kohdallani suru oli piilossa tunnottoman kuoren alla, kuin laatikkoon suljettuna.
Hyvästelymme alkoivat kuulutuksesta, jossa ilmoitettiin porttini aukeavan. Nousimme vastentahtoisesti seisomaan. Halasin heistä jokaista. Itkin, koska minun oli lähdettävä heidän luotaan.
Sitten he seisoivat edessäni rivissä, perheenä. Toivoin muistavani heidän kasvonsa vielä kauan. Vielä ennen lähtöä halasin Jonia ja pidin hänestä tiukasti kiinni. Sitten luovuin hänestä ja Suomesta.
Lentokoneessa katsoin ikkunasta tuota routaista maata, sen lunta ja pilviä, sen peltoja ja metsiä ja rikkonaista, jäätynyttä merta. Pinnallinen ymmärtämisen vaihe kutitteli minua epämukavasti. Tiesin, että suurempi kaipaus yllättäisi minut vielä. Niin kuin vilu.
Itkin, koska en enää ollut heidän luonaan.
No comments:
Post a Comment