Sitten työnsin käteni suuhuni. Syvemmälle. Kurotin sormillani alas, niin alas kuin niveleni antoivat myöten. Tavoitin jotain pehmeää, kutittelin sitä kunnes sain siitä otteen ja vedin sen ylös. Katsoin nyrkkiäni. Se puristi kasaa höyheniä. Kevyt sydämeni. Levitin sen ilmaan.
Minä vapautuisin tämän iankaikkisen hämärän kahleista. Minun aikani oli koittamassa.
Hymyilin, painoin pääni ja käännyin pois. Enää jäähyväiset olivat jäljellä. Potkin pois sen, mikä oli peittänyt minua ja kävelin ulos Rukouksen salista. Laskeuduin jyrkät ja sokkeloiksi haarautuvat kiviportaat kevein askelin, ja hämähäkinverkot huojuivat mennessäni. Tiesin tämän olevan viimeinen kerta kun kävisin täällä. Muistin, miten pitkältä ja raskaalta nousu oli joskus tuntunut, ikuisuus sitten. Olin ollut pieni ja ymmärtämätön lapsi, ainoastaan paterin hoivaama. Ne ajat olivat mennyttä. Tuska olisi mennyttä. Hymyilin yhä leveämmin.
Jos rakastuisin, tältä se tuntuisi. Tunne, joka kohottaa leijailemaan.
Paljaiden jalkojeni ääni kajahteli ympäri Limbon tunneleita. Aloin juosta, enkä enää pystynyt hidastamaan. Kiire ajoi minua, saattoi minut läpi varjoisten käytävien ja tyhjien, kynttilöiden lepatuksen verhoamien hallien. Tulin omalle ovelleni ja otin käsilläni vastaan vaimentaakseni törmäystä. Tömäys ilmeisesti kiinnitti paterin huomion, sillä ovi avautui ennen kuin ehdin tasaamaan hengitystäni tai koputtaa uudelleen.
Pater Tyrtamos, ainoa huoltajani, oli pieni mutta arvokas mies, jonka valkeat haivenet kasvoivat ohimoilta ja leuasta pitkälle vyötäisille. Hänellä oli itse taidolla ja tarkkuudella valmistamansa silmälasit, joiden läpi hän nyt tiirasi minua. Hänen silmänsä levisivät.
”Poika, poika, mitä sinä olet tehnyt?” hän huudahti kauhistuneena tarttuen ranteisiini.
”Pater, älä huolehdi”, nauroin hänelle. Hän ei voinut ymmärtää, ei tietenkään! Mutta pian hän näkisi. ”Minuun ei satu yhtään. Kaikki on hyvin. Tänään rukouksessa, pater, sinä et usko tätä, tänään rukoukseeni vastattiin.” Hapuilin sanoja, joilla olisin voinut selittää hänelle, kuvailla, saada hänet käsittämään sen suuruuden, joka oli ollut kanssani tänään. ”Minua ollaan tulossa hakemaan. Minun aikani on koittanut.”
”Mitä sinä puhut? Poikaseni, tulehan sisään ja istu alas. Oletko varma, ettet tahdo… edes vaatetta?” Hän veti minut sisään pölyisiin huoneisiinsa, heitti kirjan pois tuolin päältä ja istutti minut sen paikalle. Häneltä oli hyvin harvinaista kohdella arvokasta kirjaa niin huolimattomasti. ”Sinä tarvitsisit käärinliinoja jos jotain.”
”Etkö näe, että voin aivan hyvin?” Heilutin innostuneesti ohuita käsivarsiani. ”Minä vapaudun sen valheellisen ruumiin vankilasta, joka meidän päällemme on heitetty. Minä en enää tarvitse ihoa, pater. Etkö ymmärrä? Minua ollaan tulossa hakemaan!”
”Poika, kuka sinua on tulossa hakemaan?”
”En tiedä, kuka tulee. Ei Hän itse, tietenkään. Tärkeintä on, että joku tulee.” Pudistin päätäni turhautuneena hänen hitauteensa ja nousin seisomaan rauhattomana, kykenemättömänä pysymään paikoillani. Kävelin hänen ohitseen ja askelsin elehtien voimakkaasti ja puhuen nopeasti ympyrää kammion keskellä. ”Hän kertoi minulle. Hän lähettää jonkun, ja sen jonkun täytyy tulla aivan kohta. Ja tiedätkö miksi, pater? Miksi juuri minä? Siksikö, että olisin opiskellut hyvin, olisin ollut muita oppilaitasi tarmokkaampi, älykkäämpi, parempi? Ehei! Vaan siksi, että minä sanoin kyllä. Hän kysyi minulta, siinä kaikki, yksinkertaisesti kysyi, tahdonko ottaa Hänen armonsa vastaan, ja minä vastasin myöntävästi. Ja Hän hymyili minulle. Voi pater, vasta nyt minä ymmärrän mitä tarkoitetaan kun sanotaan ’Herra kirkastakoon kasvonsa teille’. Ne eivät ole pelkkiä sanoja. Hänen kasvonsa ovat valoa.”
”Poika…” Pater Tyrtamos pudisti päätään. ”Yritätkö sinä kertoa, että olet puhunut Hänen kanssaan? Rukouksessa?”
”Kyllä!” huusin kärsimättömästi. ”Kyllä, kyllä, kyllä! Pater, sinä ymmärrät!”
”Se ei ole ollenkaan tavatonta, minäkin olen monta kertaa tuntenut Hänen kosketuksensa kun ristin käteni ja painan pääni Rukouksen Salissa… Joskus saatan jopa uskoa tietäväni, mitä hän sanoo, ja kirjoituksia tutkimalla voin tietää aivan varmasti, mikä on vastaus rukoukseeni. On hyvä, että olet innoissasi, mutta…”
”Ei! Sinä et ymmärrä.” Ja mikä pahempaa, hän ei edes uskonut omiin sanoihinsa. Kunnioitin pateriani, toki, mutta nyt hän oli kerta kaikkiaan hakoteillä. ”Minä en kuvitellut tuntevani Hänen kosketustaan. Minä en arvellut kuulevani Hänen ääntään. Hän oli siellä, Hän puhui minulle. Minä näin hänet. Se ei ollut uskoa, pater. Se oli havainnointia. Niin kuin sinä havainnoit kokeissasi luonnonilmiöitä, mikä se sana olikaan, empeer…”
”Empiirisesti.”
”Empiirisesti, aivan! Samalla lailla minä näin Hänen olevan siellä. Hän puhui minulle enkä minä vain kuvitellut sitä.”
”Ja kertoiko hän sinulle, että sinun täytyy…” Pater tuijotti minua. ”Hyvänen aika. Miten sinä pystyit tekemään tämän? Kivun täytyy olla uskomaton.”
”Ei ole kipua. Minä en tunne sitä. Minä tunnen keveyden ja… rakkauden.”
Se sana sai paterin silmät välähtämään. ”Rakkauden?”
”Niin! Sen, mikä meiltä on iäksi riistetty. Mikä meidät erottaa Hänestä.” Miksi hän ei suostunut hyväksymään sitä? ”Pater… Minä tiedän, mitä sinä ajattelet pyhistä kirjoituksista. Meidän Herramme ei ole puhunut tai näyttäytynyt meille sen jälkeen kun teki Limbon. Tai ainakaan me emme tiedä, että niin olisi tapahtunut. Uskominen on vaikeaa ilman merkkejä, ja monet alkavat sisimmissään antaa periksi… Minä vain alan uskoa, että ehkä Hän on kuin onkin puhunut meille. Ne, jotka sen ovat kuulleet, eivät vain enää ole täällä. He ovat lähteneet. Hänen luokseen.” Suljin silmäni ja huokaisin. Tunsin elämän virtaavan ruumiini lävitse. Tämä kaikki sopi yhteen suuren kokonaisuuden kanssa niin kovin saumattomasti.
Muutamaa kuukautta aiemmin, kerran kun olin syventynyt keskusteluun paterin kanssa, hän oli avautunut minulle syvimmistä mietteistään tavalla, jota en usko hänen käyttäneen muiden oppilaidensa kanssa. Tunsin itseni hyvin arvostetuksi ja tärkeäksi sinä iltana – mutta voi, millaisia valheita minulle silloin kerrottiin! Ja miten sokeasti hyväksyin paterin epäilyt. Istuimme kynttilänvalon ääressä tässä samaisessa kammiossa ja puhuimme pyhien kirjoitusten ristiriidoista.
Jos Limbossa on jotain enemmän kuin varjoja, niin kirjoja. On olemassa valtavia kirjastoja täynnä erilaisia kopioita ja tulkintoja alkuperäisistä käsikirjoituksista, joiden kirjoittajien nimiä ei tiedetä. On paksuja, koristeellisia kirjoja, jotka kertovat, miten Limbo tehtiin, jotta olisi paikka niille synnittömille, jotka ovat kuolleet ilman kastetta ja Herran armoa. Kirjoja, joissa kerrotaan, miten Hän ei ole kääntänyt selkäänsä pakanoillekaan ja tahtoo heidän voivan elää tahtomallaan tavalla ikuisesti vaikka ei otakaan heitä Taivaaseensa. Ja niin Hän on valmistanut heille valtakunnan, jossa ei ole yötä eikä päivää vaan jossa ainoastaan kuunvalo ja harmaa hämärä vuorottelevat ja jonka metsien ja kallioisten nummien alla risteilevät loputtomat labyrintit, joissa on tilaa ja tilaa ja yhä enemmän tilaa.
Vanhat filosofi-isät, jotka elivät ennen kuin Herra teki itsensä tiettäväksi, ovat arvostetuimmat Limbon asukkaista. Heidän harteillaan on pyhien tekstien tulkitseminen ja Limbon yhteisöjen johtaminen. Kuitenkin useimmat heistä, pater Tyrtamos mukaan lukien, eivät olleet niin innostuneita teksteistä kuin pikemminkin uusien kirjoittamisesta. He tutkivat Limbon pintaa, kartoittavat sitä ja kirjoittavat selontekoja sen eläimistä ja käytävien asukkaista. He opettelevat kieliä ja tapoja ja merkitsevät niitä ylös. He harrastavat tähtitiedettä, matematiikkaa, biologiaa, ja jotkut myös runoutta.
Ja niinpä kerran pater Tyrtamos oli uskoutunut minulle ja kertonut, että vuosisatojen – ei, vuosituhansien ajan pyhiä tekstejä oli opetettu dogmeina, eikä niiden keromuksien todenperäisyyttä kuitenkaan voinut vahvistaa todeksi. Ei samalla tavalla kuin voitiin tietää, mistä kohtaa taivaanrantaa kuu nousee taivaalle, tai missä iässä lapsen maitohampaat putoavat, tai montako vuotta oli kulunut Saladinin sodasta.
Pater Tyrtamos oli kertonut, että hän toki uskoi tekstien olevan arvokas jäämistö menneisyydestä, mutta että ei välttämättä ollut olemassa Herraa, joka olisi tehnyt Limbon kuolleiden sieluja varten. Ei välttämättä ollut Taivasta, jossa kaikki murheet oli laskettu syrjään, ei Helvettiä, jossa kaikki synnit olisivat tulleet rangaistuiksi, eikä Maata, jossa asuvat olisivat olleet jollain tapaa elävämpiä kuin Limbon asukkaat.
Ja nyt minä viimein tiesin, että hän oli väärässä. Että se kaikki oli totta. Ja totta kai Herra tarjoaisi meille uuden mahdollisuuden ottaa hänet vastaan kuolemamme jälkeenkin. Miten saisin paterin uskomaan?
”Ajattele, pater kiltti”, anelin häntä. ”Minuun ei satu lainkaan. Miten se olisi mahdollista muuten? Minut on hyväksytty valoon. Minusta tuntuu, etten enää ole kokonaan täällä, olen jo puolittain lähdössä.”
”Sinun täytyy olla jonkinlaisessa shokissa”, hän mutisi. Kuulin hänen äänessään pelon. Ymmärtämättömyyden. ”En ole koskaan nähnyt tällaista… Ja että vielä teit tämän itsellesi…”
Hyödytöntä. Hän uskoisi vasta kun näkisi. Ja sitten oveen koputettiin.
Tuijotimme toisiamme jähmettyneinä. Hikipisarat helmeilivät paterin otsalla. Koputus toistui, kevyenä mutta reippaana. Minua jännitti niin että tärisin. Oliko se – Voisiko se olla – ?
Pater käveli hitaasti ovelle, ojensi kätensä ja laski sen kahvalle. Ovi avautui narahtaen. Sisään lankesi vaaleaa valoa.
Käytävässä seisoi poika. Hän oli pukeutunut vaatteeseen, jonka väriä en ollut nähnyt aikaisemmin missään. Se oli vihreä, kuin kelmeä ruoho maanpinnalla, mutta vaaleampi, jotenkin miellyttävämpi ja elävämpi. Pojan vaalea tukka oli leikattu siistiksi, se peitti hänen otsansa mutta ei korvia. Ja hänen kutreillaan lepäsi valkeista höyhenistä sidottu seppele. Hän katsoi minua ja pateria häpeilemättömin silmin ja hymyili ystävällisesti.
”Sinä olet pater Tyrtamos”, hän sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä ja kiireetön. ”Ja sinä”, hän käänsi katseensa suoraan minuun, ”sinä et tiedä nimeäsi. Se on Aaron Leppä.”
Olin vaiti.
”Aaron, minun nimeni on Astra. Minut on lähetetty hakemaan sinua.”
Aaron Leppä. Kumpikaan sana ei tuonut mitään mieleeni, mutta kun olin kerran kuullut ne, tiesin, etten milloinkaan unohtaisi niitä. Minun nimeni.
”Astra…” Nielaisin. Pater seisoi ja tuijotti. Mietin, millaisia ajatuksia hänen täytyi käydä läpi. Koko elämänsä hänen näkemyksensä olivat vahvistuneet ja saaneet lisää tukea, ja nyt ne tehtiin kaikki kerralla tyhjiksi. ”Astra. Minä olen odottanut sinua.”
Astra hymyili. ”Tiedän. Ja sinua odotetaan. Taivaassa on maaliskuu.”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Se on kuukausista kolmas. Silloin Taivaan valkeat lumet sulavat ja kukkakedot alkavat jälleen vihertää. Kevät on koittamassa. Se on hyvä aika saapua kotiin.” Astra ojensi kätensä. ”Tule.”
Kevät. Se kuulosti kauniilta. Jotain uutta, viimeinkin. Ei enää pitkiä, yksinäisiä tunteja ikuisessa hämärässä. Ei enää kuollutta hiljaisuutta. Ei enää jokapäiväistä tylsistymistä rukoushetkessä. Ei enää merkityksetöntä opiskelua. Ei enää nälkää. Ei enää kulumista. Ei enää turtuutta.
Minä otin Astraa kädestä.
* * *
Pater Tyrtamos jäi seisomaan yksin. Valo haaleni hänen tuijottaessaan. Kammiossa oli hiljaista. Poika oli lähtenyt uhraamatta hänelle ajatustakaan.
Kävellessään tuolinsa luo hän huomasi, että pojan vuode oli edelleen petaamatta.
No comments:
Post a Comment