81?

Ulkona humisi hiljaa, kun puiden ja viinimarja- sekä vadelmapensaiden lehdet silittelivät toisiaan. Pimeydessä häämötti suuria, kulmikkaita naapuritalojen hahmoja. Ikkunan takana ne hädin tuskin erottuivat taivaan tummuudesta, joka taas sekoittui taivaanrantaan. Sisällä olohuoneessa oli sopivan hämärää, ainut valonlähde television lisäksi oli keittiön avoimesta ovesta tuleva lampunvalon kaistale. Oli prime time.

Istuin nojatuolissa ja isä makasi sohvalla. Hän piteli laiskasti kaukosäädintä toisessa kädessään ja tuki toisella käsivarrellaan niskaansa. Pitkä mies joutui pitämään jalkojaan sohvan käsinojan päällä jotta mahtuisi mukavaan asentoon. Minä katsoin keskittyneesti televisiota, eteenpäin kumartuneena, kyynärpäitäni polviini nojaten. Itse asiassa tarkkaavaisuuteni oli petollista, ajatukseni nimittäin harhailivat tässä vaiheessa jo jossain Pluton liepeillä. Lämmin hämärä vaikuttaa varsin moniin sillä lailla.

Havahduin hieman, kun isä mutisi: ”Tämä on kyllä niin huono ohjelma että ei viitsi kauempaa katsoa”, ja painoi kaukosäätimen nappia.

Ruutu välähti ennen kuin ehdin kunnolla huomata, mitä siinä oli oikein ollut aiemmin. Sen tilalle tuli hiljainen, valoisa kuva kerrostaloasunnon parvekkeelta, josta avautui näköala johonkin amerikkalaiseen rantakaupunkiin pilvenpiirtäjineen ja jäätelöbaareineen leveällä hiekkarannallaan. Parvekkeella seisoi joku tutun näköinen näyttelijätär ja katseli haikeasti merelle yömekon helma liehuen hieman tuulessa.

Kohtauksessa oli muutakin tuttua kuin pelkkä näyttelijätär. Katsoin sitä hetken aikaa. Olinko nähnyt tämän elokuvan aikaisemmin? Yritin palauttaa muistiini, mikä elokuva oikein oli kyseessä. Kuka tuo näyttelijä oli?

Kohtaus vaihtui. Näyttelijätär oli vaihtanut ylleen tumman ulkotakin ja käveli aurinkolasit päässä ja olkalaukku olalla kiireisen näköisenä kävelykadulla korot kopisten. Katu oli täynnä ihmisiä, sen viereen oli pysäköity joukko autoja ja niiden vieressä huristi ruuhka-ajan liikenne täynnä takseja.

Sekin näytti häiritsevän tutulta.

”Mikä elokuva tämä on?” kysyin isältä. Hän ei vastannut mitään. Tiesin sen olevan merkki siitä, että hän itse muisteli samaa asiaa ja ottaisi aikansa vastaamiseen. Hänellä oli tapana vaieta siihen asti, että saisi mieleensä ratkaisun. Tuo yksinkertainen kysymys oli tehnyt tästä hänelle pienen ristiretken. Hän ei turvautuisi sanomalehden tai teksti-TV:n apuun, koska halusi koetella omia aivojaan.

Näyttelijätär pysähtyi viihtyisän ulkokahvion terassille, meni istumaan ja tilasi aamiaista. Hänen sanansa aiheuttivat minulle erikoisen tunteen: kuin jokin olisi yrittänyt kytkeytyä yhteen päässäni mutta lipsui. En halunnut ajatuksen karkaavan.

”Minä tunnen tämän, olen kai nähnyt tämän joskus”, sanoin, yrittäen pitää sanani rauhallisina vaikka tyyneyteni vaihtuikin paraikaa kiihkeydeksi. Halusin muistaa elokuvan nimen, halusin sitä nyt niin paljon että olin jo täysin unohtanut kaiken muun mitä olin ajatellut. Ilmeisesti en onnistunut verhoamaan tunnetta kovin hyvin, sillä se näytti tarttuvan isään. Hänkin nimittäin puhui nyt.

”Mehän olemme katsoneet tämän elokuva yhdessä”, hän sanoi.

”Totta!” Totta! Totta! Nyt kun hän sanoi sen, se oli ilmiselvää. Tämä sama elokuva, juuri tämä sama kohtaus, jossa joku tuon henkilöhahmon ystävätär istui pöytään hänen seurakseen, oli tullut televisiosta aikaisemmin, useita kuukausia, ehkä vuosia sitten, ja me olimme katsoneet sitä silloinkin isän kanssa, aivan samalla lailla kuin nyt. Mutta mikä elokuva se oli?

Äkkiä muistinkin jotain aivan muuta. Tähän elokuvaan liittyi jotain. Olin kysynyt isältä jotain, koetellakseni hänen muistiaan. Jotain, jonka me molemmat olimme aivan pian unohtaneet.

”81!” isä hihkaisi innoissaan. Hän oli noussut istumaan ja huiski kaukosäätimellä televisiota kohti. ”Sinä kysyit minulta, muistaisinko sen kun kysyisit sitä seuraavan kerran.”

”Niin juuri…!” Nyt muistin itsekin. Elokuvassa oli vilahtanut kaksinumeroinen luku, aivan ohimennen. Se oli ollut muistaakseni linja-auton takalasissa. Satuin huomaamaan sen, ja olin kysynyt isältä, mikä numero se oli ollut, ja että kuinka kauaksi aikaa hän onnistuisi painamaan sen mieleensä.

”Ei se ollut 81, se oli –” lauseeni jäi kesken kun jäin tuijottamaan elokuvaa. Kamera panoroi hitaasti poispäin kahvilasta, jossa näyttelijät istuivat, ja kuvasi vilkkaasti liikennöityä tietä. ”Hei, tämähän on juuri se kohta!” huudahdin. ”Se linja-auto menee tuosta ihan kohta, ja me nähdään se numero.”

”Niinpä onkin”, isä sanoi ja tuijotti ruutua.

Tuijotimme sitä jonkin aikaa. Sitten kohtaus vaihtui. Ilman mitään linja-autoa. Me olimme molemmat aika hämillämme. Katsoimme elokuvaa paikoillemme jähmettyneinä.

Sitten Hugh Grantin naama tuli ruutuun.

”Hei, onko tuokin tässä elokuvassa?” kysyin.

”Ei kyllä siinä elokuvassa, jossa se numero oli”, isä vastasi.

Sen jälkeen minua nolotti aika lailla, ja luulen että isä tunsi samoin. Olimme innostuneet yhden elokuvan takia, ja se ei edes ollut se elokuva jonka luulimme sen olevan. Siinä vain ilmeisesti oli kovin samanlainen kohtaus.

Nojasin takaisin tuoliin yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä ja siten salata pettymykseni. Isä taisi tehdä samoin palatessaan makuulle ja rentoutuessaan.

”Minäkin kyllä ihan luulin, että se linja-auto menisi kohta siitä”, isä sanoi.

Pian vajosin jälleen ajatuksiini elokuvaa seuraamatta. Eipä se kovin hyvältä vaikuttanutkaan.