Kerttu nyökkäsi kohteliaasti ja presidentti nauroi kuivaa nauruaan vastaukseksi. ”Käväisen vain miestenhuoneessa”, hän ilmoitti luottamukselliseen sävyyn kuin se olisi ollut valtiosalaisuus. Sitten hän iski silmää ja asteli ulos toimistosta, josta maailman mahtavinta – tai kenties toiseksi mahtavinta – valtiota johdettiin. Kerttu jäi yksin moppinsa kanssa. Hän jatkoi kuuliaisesti nurkkien kuuraamista.
Melkein heti puhelin leveällä puupöydällä pärähti soimaan. Kerttu säpsähti. Hän oli kuullut puhelimien soivan tuolla pöydällä lukuisia kertoja, mutta aina hiljaisilla, piipittävillä äänillä. Ja se oli aina ollut joku noista kolmesta kermanvaaleasta, litteästä puhelimesta, ei tuo kiiltävänpunainen, pyöreä puhelin. Mutta siinä se nyt rämisi kuin räjähtämäisillään, lähes hyppelehtien pöydällä. Vaatien vastaamaan.
Ensin Kerttu ajatteli jättää sen huomiotta. Mutta presidentti viipyi ja viipyi. Pirinä alkoi kuurouttaa siivoojaa.
Hän seisahtui ja tuijotti puhelinta. Sitten hän jatkui mopin heiluttelua yhtään työhönsä keskittymättä. Sitten hän heitti mopin lattialle ja tarttui luuriin sydän kurkussa peläten, että se lakkaisi soimasta juuri ennen kuin hän ehtisi vastata.
”Haloo Kerttu Mäkinen puhelimessa?” hän sanoi konemaisesti.
Vihainen ääni vastasi muutamalla ärisevällä sanalla kielellä, joka ei voinut olla mitään muuta kuin venäjää. Kerttu säikähti entisestään.
”Anteeksi, en puhu venäjää…” hän mongersi.
* * *
Neuvostoliiton päämies laski luuria alemmas korvaltaan ja mulkaisi takanaan seisovia, univormuihin sonnustautuneita herroja. ”Siellä on joku tomppeli joka ei puhu venäjää.”
”Mutta miten se on mahdollista?” Totuuden ja Rauhan ministeri Lokaškov huudahti. ”Tämähän on suora linja Valkoiseen taloon!”
”Ehkä se on joku siivooja joka vastasi presidentin sijasta…” Järjestyksenhaltijoiden komentaja Vladimir Skovišk mutisi partaansa.
”Hakekaa tulkki! Otamme selvää, kenen kanssa olemme asioimassa.”
Tulkki oli nuori mies, myös univormupuvussa ja koppalakki päässä. Hänen nimensä oli Ivanovitš. Herra Päämies ojensi punaisen luurin hänelle ja hän otti sen vastaan nyökäten kohteliaasti. Hän laittoi luurin korvalleen ja kysyi englanniksi: ”Kenen kanssa puhun?”
”Tässä on Valkoisen talon siivooja Kerttu Mäkinen”, värisevä, pieni ääni sanoi valtameren ja mantereen takaa.
Ivanovitš katsoi ministereihin ja Päämieheen. ”Se on siivooja.”
”Minähän sanoin!” Skovišk totesi yrmynä.
”Missä Yhdysvaltojen presidentti on?” tulkki puhui luuriin.
”Käymässä miestenhuoneessa…”
”Voisitteko hakea hänet puhelimeen?”
”Tuskinpa hän minun kehotuksestani nopeammin paskantaa.”
Tulkki laski luuria ja sanoi venäjäksi Päämiehelle: ”Presidentti on huussissa.”
Päämies kumartui lähemmäs viikset tuhisten. ”Sanokaa sille palvelijattarelle, että seitsemäntoista ydinlastissa olevaa neuvostoliittolaista alusta lähestyy paraikaa Kaliforniaa, ja ellette suostu vaatimuksiimme tällä Jumalan suomalla hetkellä, annamme niille komennon pommittaa kaupunkejanne!”
Ivanovitš nielaisi ja puhui jälleen Kertulle. ”Meillä on melko kiireellistä asiaa presidentille…”
Kuului hetken mietintätauko, sitten myöntävä ynähdys ja hieman rapinaa.
Neljä miestä odotti piinaavan hiljaisuuden vallitessa. Sitten puhelimesta jälleen kuului ääni, tällä kertaa möreämpi. ”Pahoittelen viivästystä… minulla on paha flunssa, ymmärrättehän.”
”Kansallisen turvallisuuden asiat ovat Neuvostoliitolle tärkeämpiä kuin flunssa”, Päämies murisi.
”Olen pahoillani. Mikä on tilanne?” presidentin ääni kysyi.
”Luovuttakaa meille kaikkien Leningradiin, Moskovaan, Minskiin ja Kiovaan soluttautuneiden yhdysvaltalaisten agenttien nimet, tai laukaisemme täysimittaisen offenssiivin Los Angelesiin ja San Franciscoon!”
* * *
Kerttu laski luurin ja nenäliinan, jota oli pidellyt suunsa edessä ja tuijotti ulos suurista ikkunoista silmät kauhusta lasittuneina. Miksei koulussa opetettu, miten selvitään konfliktista kommunistisen suurvallan kanssa puhelimen välityksellä?
Hän pudisti päätään ja nosti luurin takaisin korvalleen. ”Hyvä on, minä luettelen heidän nimensä mikäli käännätte iskunne suunnan välittömästi. Jos ette pidä sanaanne, olemme valmistautuneet vastaiskuun Neuvostoliittoa vastaan…”
Kohiseva ääni sanoi huonolla, venäläisellä aksentilla linjan toisesta päästä: ”Hyvä on, me pidämme sanamme vaikka se olisikin annettu kapitalisteille.”
Kerttu veti henkeä ja mutisi nenäliinan läpi: ”Leningradissa John Bobson, Gertrud Martha ja Lord Forrester, Moskovassa…” Hän luetteli joukon keksimiään nimiä ja yritti teeskennellä lukevansa niitä paperista.
Yhdessä vaiheessa kuului, miten venäläiset haukkoivat henkeä. Kerttu ei tiennyt, että he huusivat: ”Sehän on virkamies korkeassa asemassa hallituksessa…! Listatkaa hänet teloitettavaksi välittömästi.”
Lopulta Kertusta tuntui siltä, että lista oli sopivan pitkä, ja hän lopetti. Hetken kuluttua hän lisäsi: ”Ja hän oli viimeinen.”
”Herra Päämies kiittää teitä, presidentti. Emme odottaneet näin suoraa myönnytystä tahollanne. Annamme välittömästi laivoillemme komennon kääntyä takaisin. Kiitämme.”
Puhelu katkesi. Presidentti asteli huoneeseen selkä edellä ja sulki ovet perässään. Kerttu säpsähti ja iski luurin äkkiä kiinni. Presidentti kääntyi ja katsoi siivoojaa. ”Kas, olet vielä täällä?”
”Juu, sain juuri siivottua.”
Presidentti osoitti muka tosissaan nurkkaa. ”Mutta tuossahan on vielä pölyä.”
Kerttu rykäisi. Presidentti nauroi. ”Kunhan vitsailin.” Hän palasi istumaan tuolilleen.
Kerttu nyökkäsi. ”Kyllä, Herra Päämies”, hän sanoi, otti ämpärinsä ja moppinsa ja poistui toimistosta.
No comments:
Post a Comment