AMANDA.
ASTRA, enkeli.
MARKUS, HENRI ja JOONAS, nuorisoa Kiirastulessa.
LÄHETTILÄS.
PRINSSI, Kiirastulen pitkäaikaisin asukas.
STELLA, katkera enkeli.
KIIRASTULEEN TUOMITTUJA SIELUJA.
PRINSSIN PALVELIJOITA JA SOTILAITA.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(On pimeää. Takana kohoaa vuorenseinämä. Amanda tulee lavalle pyjamapuvussa.)
AMANDA: Missä minä olen? Ruoho tuntuu tutulta, mutta kaikki muu vieraalta. Ei, ei tämä ole kotipihani. Minun täytyy olla kuollut. Niin, olen varmasti kuollut. Olen jossain… rajan takana. Mutta köysi! (Koettelee kaulaansa ja näyttää hämmästyvän. Katselee ympärilleen ja kuuntelee.) Tämä on niin erilaista kuin kuvittelin. En tunne oloani yhtään… tunnen eläväni, tunnen sydämeni lyövän, tunnen tuulen ja maan. Ruohon, ja tuossa kivilaatat. Ja tuolla nuo paadet ja rauniot… Ihan kuin Taivas olisi ollut sodassa ja hävinnyt. Tai ehkä olenkin siinä toisessa paikassa. Mitä Stella sanoikaan? Että se sattuu kamalasti. No en tiedä, nyt kun se on ohi.
(Kirkas valo syttyy ja sokaisee Amandan. Hän peittää silmänsä kädellään.)
AMANDA: Tämä kai kuuluu jo enemmän asiaan. (Hitaasti hän ottaa askeleita valoa kohti.) Ehkä tämä on jonkinlainen välitila. Minun odotetaan itse kävelevän sinne. Miksi minua pelottaa näin kovasti? Pahinhan on jo ohi. Mitä minulle muka enää voisi tapahtua? Amanda, ole kiltti ja kerää jo itsesi. Tästä ei pääse enää kuin yhteen suuntaan. Eikä tämä ole sen kamalampaa kuin ne pitkät vuodet yksinäisyydessä. Ainakin täällä luultavasti on joku. Joku, joka ei satuta minua.
(Astra astuu esiin valosta.)
ASTRA: Hei, Amanda.
AMANDA: (Säikähtää ja perääntyy.) Kuka sinä olet? Joku toinen hirveä enkeli?
ASTRA: Toivottavasti en hirveä. Minun nimeni on Astra. Minä olen täällä vain ottamassa sinut vastaan. Lupaan, että en satuta sinua.
AMANDA: Suonet anteeksi, jos olen vähän epäluuloinen. Edellinen, jonka tapasin, kävi kimppuuni. Eikä hän ollut tarkkaan ottaen rohkaiseva. Itse asiassa hän sanoi aivan kamalia asioita. Hän ei ollut kovinkaan enkelimäinen.
ASTRA: Tapasitko sinä Stellan?
AMANDA: Ettekö te tiedäkään kaikkea?
ASTRA: Stellan? Todellako? Hän ei saisi enää käydä Maan päällä. Oletko varma, että se oli hän?
AMANDA: Hän sanoi olevansa.
ASTRA: Miltä hän näytti?
AMANDA: Hän oli blondi, pukeutunut punaisiin pyjamoihin ja hohti valoa.
ASTRA: Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Olen pahoillani, jos hän teki tai sanoi jotain… edesvastuutonta. Se ei ole yleensä meidän tapaistamme.
AMANDA: Hän yritti tappaa minut. Ja sitten minä tapoin itseni, joten tavallaan hän kai onnistuikin.
ASTRA: Voi ei. Amanda, en usko että hän yritti tosissaan tappaa sinua. Hän on kiivaas, mutta hän ei tarkoita pahaa. Hän vain on hyvin loukkaantunut. Ei se johdu sinusta.
AMANDA: Entä Johannes?
ASTRA: Mitä?
AMANDA: Hän sanoi tavanneensa Johanneksen. Hän sanoi puhuneensa hänen kanssaan ennen kuin Johannes ampui Tuomaksen. Mitä tapahtui? Kävikö Stella minun päälleni, koska oli vihainen Johannekselle? Ja missä Johannes on nyt?
ASTRA: Sikäli kuin minä tiedän, Johannes on edelleen pakomatkalla. Hän käveli pitkän matkan metsän suojissa ja meni sitten bussilla pohjoiseen. Poliisit eivät tiedä, mistä etsiä.
AMANDA: (Painaa päänsä ja kuiskaa:) Miksi hän teki sen?
ASTRA: Tuomas suuteli häntä.
AMANDA: Ei!
ASTRA: Johannes oli vihainen ja hämmentynyt. Hänellä oli paljon erilaisia tunteita, eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt niillä. Ja sen seurauksena hänen rakkaimpansa ovat kuolleet.
AMANDA: Ei. Ei, vaikka se käy järkeen. Johannes oli niin sulkeutunut. Hän ei halunnut päästää ketään lähellekään. Jos Tuomas pääsi näkemään hänestä liikaa…
ASTRA: Sinä teit väärän valinnan.
AMANDA: Mitä oikeutta sinulla on kutsua minun valintojani vääriksi? Minä olin epätoivoinen! Olisit itse tullut auttamaan! Yksikseen on vaikea päästä eroon yksinäisyydestä. Eikä Stellasta ollut hiukkaakaan apua.
ASTRA: Ei varmastikaan. Mutta sinä annoit periksi, kun et olisi saanut. Elämä on lahja. Lahja Herralta. Sen haaskaaminen on yksinkertaisesti väärin. Hänen luokseen ei ole oikoteitä. On vain oikea tie.
AMANDA: Elämä on verho, jonka minä vedin sivuun. Jos siitä seuraa rangaistus, niin minä kärsin sen.
ASTRA: Niin olkoon.
AMANDA: Minne me menemme?
ASTRA: Polvistu. (Amanda empii hetken ja polvistuu. Astra ottaa kaapunsa kätköistä esiin veitsen. Amanda hätkähtää mutta pysyy paikoillaan. Astra piirtää hänen otsaansa veitsellä.)
AMANDA: Mitä sinä oikein teet?
ASTRA: Kirjoitan. Peccatum.
AMANDA: Auh. Sattuu. Mitä se tarkoittaa?
ASTRA: Kas noin. Voit nousta. Älä huoli, se on vain rituaali. Sakramentti, jos haluat kutsua sitä siksi. Tämä on portti Kiirastuleen. (Amanda astuu taaksepäin.) Vien sinut Neljännelle Tasolle, jossa laiskuuteen ja toivottomuuteen syyllistyneet viettävät kuolemansa jälkeiset päivät ennen Taivaaseen astumista. Kun hylkäätte apatianne, voitte kulkea Puhdistavan Tulen läpi Taivaan porteille, ja toisella puolella sinua odottaa kaunein näkemäsi huhtikuu.
AMANDA: Et voi olla tosissasi.
ASTRA: Se on rangaistuksesi.
AMANDA: (Painaa päänsä.) Tässä ei ole mitään järkeä. Miksi teidän pitää pilata meidän elämämme? Miksei meitä voitu jättää rauhaan? Ja nyt meitä pitää vielä rangaista kaiken lisäksi? Minä vastustan tätä järjestelmää. Minä en suostu olemaan osa sitä.
ASTRA: Osa mitä? Maailmankaikkeutta? Et voi sanoutua irti siitä. Ja katkeruutesi hälvenee vielä. Kiirastuli pesee sen pois. Ja sitten näet niin paljon kauneutta, että et pelkästään heitä sivuun pahaa oloasi, vaan unohdat että sinulla oli sellainen ollutkaan. Et ehkä usko sitä nyt, mutta maailma on hyvä, ja sinulla on paikkasi siinä. (Kääntyy ja kävelee pois, varjoihin kadoten.)
AMANDA: Ehkä. (Painuu hitaasti lattialle kyyryyn. Valo sammuu.)
TOINEN KOHTAUS.
(Valot syttyvät hitaasti. Amanda makaa kyyryssä syvän rotkon reunalla, ja Markus, Henri ja Joonas seisovat hänen ympärillään katsellen häntä uteliaina, pukeutuneina valkoisiin toogiin. Heidän ympärillään polut ja kiemurtelevat portaat tekevät siksakkia eri suuntiin.)
MARKUS: Hän on itsemurhaaja.
JOONAS: Hei!
HENRI: Vaikka jotenkin luulisit tietäväsi sen, voisit harkita ennen kuin päästät sen kidastasi. Arvaa, hävettääkö häntä muutenkin tarpeeksi.
AMANDA: Minua ei hävetä. (Nousee istumaan ja katsoo hämmästyneenä poikia.) Minne hän meni?
JOONAS: Kuka?
AMANDA: Enkeli.
JOONAS: He vain saattavat meidät sisään. He eivät itse tule tänne.
AMANDA: Minä… (Nousee seisomaan ja pyyhkii pölyä vaatteistaan.) Olenko minä todella Kiirastulessa?
MARKUS: Ei täällä paljon tulta ole. Se tulee vasta myöhemmin. (Ojentaa kätensä Amandalle.) Tule, täytyy jatkaa matkaa.
AMANDA: Mitä? Minne?
MARKUS: Täällä on paljon polkuja.
AMANDA: (Seuraa poikia polkuja pitkin.) Keitä te olette?
HENRI: Minä olen Henri.
JOONAS: Ja minä Joonas.
MARKUS: Minun nimeni on Markus.
AMANDA: Minä olen Amanda. Tiedättekö te, miten me jouduimme tänne? (Pojat katsovat toisiaan. Amanda vilkuilee ympärilleen.) Mehän kierrämme ympyrää.
HENRI: Mutta eikö näkymä silti ole hieno? Meri kimaltaa kaukana alhaalla. Vuorenseinämä on jyrkkä, mutta täällä ei tarvitse pelätä putoamista. Me olemme kaikki jo kuolleita.
AMANDA: En minä silti haluaisi pudota tuonne.
HENRI: Älä pelkää. Et sinä putoa.
AMANDA: Miksi me kävelemme tätä polkua?
MARKUS: Se on rangaistuksemme.
AMANDA: Mitä? Tämäkö? Et voi olla tosissasi!
JOONAS: On hän.
MARKUS: Me kuljemme jatkuvasti. Emme koskaan pysähdy, emme edes syömään tai nukkumaan.
AMANDA: Teidän täytyy olla todella väsyneitä.
HENRI: Täällä ei väsy samalla tavalla kuin Maassa.
MARKUS: Sanoit, että sinua ei hävetä.
AMANDA: (Jää jälkeen ja juoksee pojat kiinni.) Mitä minun pitäisi hävetä? Minut heitettiin tänne vasten tahtoani. En ole nähdäkseni tehnyt mitään väärää. Enkä tajua, miksi minun pitäisi kärsiä tämä rangaistus.
MARKUS: Ihminen ei aina tiedä, mikä on oikein ja väärin. Jumalan tuomio on korkeampi auktoriteetti kuin meidän henkilökohtaiset näkemyksemme. Niinpä me kärsimme täällä, kunnes olemme yhtä mieltä hänen kanssaan.
AMANDA: Mutta… sehän on… (Pudistaa päätään vihaisena.) Jumalahan on natsi!
(Henri ja Joonas vaihtavat huolestuneita katseita.)
MARKUS: Minäkin olin vihainen, kun tulin tänne. Itse asiassa minä tulin tänne vihan kautta. Se sai minut ymmärtämään muutamia asioita. Jokaiselle kuolemansynnille on oma rangaistuksensa. Yhtä tasoa alempana kaikki ovat läpäisemättömän savun sokaisemia, kunnes heidän vihansa laantuu. Minä olin siellä joitain kuukausia. Raivosin muille siellä olijoille, raivosin elämään jääneille läheisilleni, raivosin itselleni, raivosin Jumalalle ja enkeleille ja raivosin itselleni. Kun vihani oli palanut loppuun, odotin että se kerääntyi uudelleen. Se oli todellista sokeutta. Kesti hetken ymmärtää se. Mutta kun ymmärsin, minut haettiin seuraavalle Tasolle. Siis tänne. Olin näet eläessäni syyllistynyt myös epätoivoon. Tämä on oikeastaan laiskuuden rangaistus, mutta epätoivo on siitä vain askeleen päässä. Akedia, niin kuin he sanovat. Välittämisen puute. Ne, jotka eivät yrittäneet, yrittäneet toivoa, uskaltaa, kokeilla. Minä luulen, että nykyään melkein kaikki tulevat tämän paikan kautta. Ja tännekin pääsevät vain ne, jotka uskoivat.
HENRI: Eläessään.
MARKUS: Kiirastuli on tavallaan inha paikka. Suurin osa kaikista ihmisistä menee Limboon. Kaikki, jotka eivät uskoneet oikeaan Jumalaan. Kaikki, joita ei ollut kastettu. Eikä Helvettiinkään heitetyistä varmasti ole pulaa. Ja sitten, jos poloinen sielu sattuu olemaan niin onnekas, että on elämässään syntynyt juuri oikeassa paikassa tullakseen vihityksi kristinuskoon, ja on vielä sattunut uskomaan sen oppeihin, hän ei vielä sittenkään pääse heti Taivaaseen vaan täytyy tulla kärsimään tänne. Se on se todellinen koetus. Me tiedämme, että olemme viime metreillä, että teimme oikeat päätökset, mutta silti täytyy raataa hämärän rajamailla. Tuska tuntuu kaikkein pahimmalta juuri ennen loppumistaan. Ja loppukin on vasta tulisen verhon takana.
JOONAS: Kaikki kulkevat tulisen verhon läpi.
AMANDA: (Juoksee jälleen toiset kiinni.) Öhh. Tulisen verhon?
HENRI: (Katsoo pahasti Markusta.) Siitä me emme oikein osaa sanoa mitään. Emme kuule mitään niiltä, jotka ovat menneet toiselle puolelle. Emme me ole edes nähneet sitä. Se on jossain ylempänä. Ja kuule, Markus aina selittää näitä juttuja. Viime kädessä hänellä on ihan iloinen sanoma, kun hän vaan pääsee loppuun asti.
MARKUS: Jos vaikka päästäisit minut sinne asti.
HENRI: Tyttö näyttää siltä, että pyörtyy, jos saat tämän todeksi tulleen kauhutarinan kuulostamaan vielä kauheammalta.
AMANDA: (Heikosti) Ei, kyllä minä olen ihan kunnossa…
MARKUS: No, yritän kai sanoa, että me kiroamme täällä aikamme Jumalaa ja hän odottaa kärsivällisesti. Sitten kun koitamme lähestyä häntä anteeksipyytävästi, hän päästää meidät eteenpäin. Minä näin sen hyvin konkreettisesti. Harhailin savussa. Rukoilin ensimmäistä kertaa. Ja heti enkeli tuli luokseni. Savu hälveni ja minut johdettiin sen yläpuolelle. Ylhäältä, vuoripolulta katsottuna, näin että olin ollut solassa, josta mustat savupatsaat kohosivat. Sieltä kuului huutoja ja metakkaa. Ajattelin, että ihmiset siellä olivat idiootteja. Minua hävetti, että olin ollut yksi heistä. Enkeli katsoi minua tietävästi ja minua nolotti. Ja nyt olemme täällä. Kun olemme näyttäneet ahkeruutemme ja uuden toiveikkuutemme, pääsemme eteenpäin. En tiedä, minne. Ehkä on lisää syntejä sovitettavana. Tuliverho tulee joka tapauksessa viimeisenä.
AMANDA: Minä en ole varma, menikö iloinen sanomasi ihan perille.
MARKUS: Anteeksi.
JOONAS: Olet sinäkin. (Läimäyttää Markusta takaraivoon.)
MARKUS: Minä en kai kovin hyvin osaa ilmaista itseäni.
AMANDA: Minusta pikemminkin tuntuu siltä, että ilmaiset itseäsi vähän liian hyvin.
JOONAS: Aamen!
(He kävelevät vähän aikaa hiljaisuudessa.)
AMANDA: Minua väsyttää jo, ettekö te oikeasti lepää milloinkaan?
MARKUS: Jos sieluasi väsyttää, se ei johdu kävelemisestä.
(Joonas ja Henri kääntyvät toiselle polulle ja poistuvat.)
MARKUS: Ymmärrän kyllä, että olet hämmentynyt. Muistan, kun jouduin vihan Tasolle. Se ei ollut pelkästään outoa, vaan hirvittävää. Savu kirveli silmiä ja ihmiset kirkuivat tuskissaan ja vihoissaan. Tajusin heti, että olin kuollut, mutta kukaan ei tullut sitä minulle selittämään. Se oli ahdistavaa. Olin odottanut jotain ihan muuta. Olin kuvitellut, että kohtaisin kuolleet tuttuni. Minulla on… oli täti, hyvin rakas täti, tai oikeastaan setäni vaimo, joka kuoli muutamia vuosia sitten. Se oli auto-onnettomuus. Hän oli ihana ihminen. Kaipasin häntä. Ja, no, me olimme aika uskonnollinen perhe. En epäillyt, etteikö Jumalaa olisi ollut. Ja siksi olin hänelle vihainen. Ja muillekin. Tein ehkä tyhmyyksiä, mutta mielestäni iankaikkista lakia vastaan kapinointi oli oikeutettua. Olin mielestäni jumalaisen järjestyksen vastustaja, Taivaan anarkisti. Käytännössä se tarkoitt, että kuoltuani jouduin Kiirastuleen. Uskoin, mutta en hyväksynyt… En kadehdi kyllä niitä, joilla asiat ovat toisin päin.
AMANDA: Entä epätoivo?
MARKUS: Hyvä huomio. Se oli ehkä jo aiemmin.
AMANDA: Joutuvatko tänne kaikki, joilla on joskus ollut huono olo jostain asiasta?
MARKUS: En minä tiedä. En usko. Luulen, että pitää syyllistyä pikemminkin krooniseen toivottomuuteen. Minun kohdallani se oli kai yläaste.
AMANDA: Minä luulen, että se oli minun elämäni.
MARKUS: Olen pahoillani.
AMANDA: Minä en koskaan ollut erityisen uskonnollinen. Minä luulen, että olen täällä vain, koska tapasin enkelin. Se ei jättänyt minulle paljon varaa uskoa mihinkään muuhunkaan kuin Jumalan olemassaoloon.
MARKUS: Oliko hän sellainen kuin sanotaan? Se enkeli siis.
AMANDA: Me tappelimme.
MARKUS: Ai. No, ei täällä mikään muukaan tunnu olevan niin kuin sanotaan.
(Koreisiin, punaisiin vaatteisiin pukeutunut Lähettiläs astuu heidän eteensä ja estää heidän kulkunsa. Markus yrittää kamppailla tiensä hänen ohitseen, mutta Lähettiläs pitää häntä aloillaan. Amanda seuraa järkyttyneenä.)
LÄHETTILÄS: Tuon Prinssin sanan.
MARKUS: (Rimpuilee) Ei kiinnosta!
LÄHETTILÄS: Suunnatkaa tienne Linnaan tämän kuun verollepanoa varten.
MARKUS: Kerro Prinssillesi, että hän voi painua Yhdeksänteen Piiriin!
(Lähettiläs vetää esiin miekan. Markus huutaa ja kaatuu. Lähettiläs osoittaa Markusta miekalla.)
LÄHETTILÄS: Synnin orjuuttamat, aina haastamassa kapinaa ja turhaa uhmaa. Tiedätte, että Prinssi ei ole suvaitsevainen vastarintaa kohtaan. Teitä kaikkia odotetaan. (Lähettiläs poistuu. Amanda juoksee Markuksen luo ja polvistuu hänen vierelleen.)
MARKUS: Koirat.
AMANDA: Sattuiko sinuun?
MARKUS: Joo. (Nousee seisomaan pidellen olkavarttaan.) Mutta se menee ohi. Me emme vuoda oikeaa verta, kuten meillä ei ole ruumistakaan enää. Ennen Tuomiopäivää.
AMANDA: Kuka tuo oli?
MARKUS: Prinssillä on monia koiria, eikä yksikään ole toista parempi.
AMANDA: Kuka Prinssi on?
MARKUS: Hän on täynnä salaisuuksia. Prinssi on sielu kuten mekin, mutta ajattelee voivansa hallita meitä muita. Hän kuvittelee voittaneensa Jumalan tässä paikassa. Kutsuu itseään Kiirastulen Prinssiksi. Rakkeja ei löydä paljon häntä kapisempina.
AMANDA: Hetkinen.
MARKUS: Niin, tiedän.
AMANDA: Mikseivät enkelit tee mitään?
MARKUS: Kuten sanoin, hän on täynnä salaisuuksia. Hän itse ajattelee sen todistavan, että tämä paikka on korruptoitunut siinä missä Maakin. Sikäli kuin tiedän, hän on Kiirastulessa pisimpään virunut sielu. Hän kai kuoli joskus 1200-luvulla, eikä ole vieläkään päässyt tuliverholle saakka.
AMANDA: Ja hän vaatii muilta veroa? Onko meillä muka jotain omaisuutta?
MARKUS: Jos jollakulla on, hän vie sen. Todennäköisesti hän vie vaatteesi. Siksi meillä kaikilla on toogat.
AMANDA: Voi Luoja.
MARKUS: Koita kovempaa. Minusta tuntuu, että Hän ei ehkä kuule joka kerta. (Vetää henkeä ja karjuu täyttä kurkkua:) LUOJA! (Kuulostelee hetken. Mitään ei tapahdu.) Tule. Verollepano odottaa. (Poistuvat.)
KOLMAS
KOHTAUS.
(Prinssin linnan sali on sisustettu gobeliineilla ja haarniskoilla. Sali on täynnä Kiirastuleen tuomittuja, valkoisiin toogiin pukeutuneita sieluja, jotka puhuvat hiljaa keskenään ja katsovat ylös tyhjälle parvekkeelle odottaen. Amanda, Markus, Henri ja Joonas saapuvat paikalle.)
HENRI: Tuntuu luonnottomalta olla paikoillaan.
MARKUS: Hys.
(Prinssi astuu parvekkeelle. Hänellä on keskiaikaistyylinen, musta puku ja viitta. Kaksi päänsä painanutta palvelijaa seuraa häntä.)
PRINSSI: Tervetuloa. (Pitää tauon, kuin odottaen vastausta, mutta kaikki ovat hiljaa.) Sydämeni riemuitsee, kun näen teidät kaikki kokoontuneina huoneeseeni. Uskollisuutenne lämmittää minua. Jokainen teistä on minulle rakas kuin omat lapseni. Yhdessä olemme ottaneet askeleita kohti… kohti… (Kaivaa taskustaan paperin, vilkaisee sitä ja laittaa sen takaisin.) Pitkiä askeleita kohti onnellista ja vapaata valtakuntaa.
AMANDA: Mitä ihmettä hän puhuu?
MARKUS: Hys.
PRINSSI: (Katselee väkijoukkoa.) Näen, että joukossamme on uusi, onneton sielu. (Osoittaa Amandaa.) Tule tänne.
(Esiin astuu kaksi sotilasta, jotka tarttuvat Amandaan ja raahaavat häntä poispäin. Markus hyökkää heidän kimppuunsa.)
MARKUS: Jättäkää hänet rauhaan! Piskinpenikat!
(Henri ja Joonas ottavat Markuksen kiinni ja pidättelevät häntä. Pyristelevä ja huutava Amanda viedään pois.)
MARKUS: Päästäkää irti! Petturit!
HENRI: Markus! Me emme voi tehdä mitään.
JOONAS: Me olemme täällä epätoivon takia. Sinun täytyy vain luottaa.
MARKUS: Häntä kuulustellaan. Hän on kohdannut enkelin jo eläessään, ja Prinssi tahtoo takuulla tietää kaiken siitä. Me emme voi olla vain tekemättä mitään.
HENRI: Emme olekaan. Me rukoilemme.
(Markus riistäytyy irti ja lähtee kiukusta pihisten.)
JOONAS: Minä luulin, että hän oli jo päässyt vihansa yli.
HENRI: Toivotaan hänen vuokseen, että Kiirastulessa ei voi liikkua takaisin alaspäin.
(He poistuvat väkijoukon mukana. Kun kaikki ovat lähteneet, Amanda tuodaan Prinssin eteen parvekkeelle ja heitetään maahan. Prinssi katsoo häntä arvioiden.)
PRINSSI: Poistukaa.
(Sotilaat ja palvelijat poistuvat.)
PRINSSI: Nouse ylös.
AMANDA: Kärvenny helvetissä.
PRINSSI: Sinulle ei ole ilmeisesti selitetty asioita. Minä en ole menossa helvettiin. Minä en ole menossa enää minnekään. Itse asiassa minä olen varsin tyytyväinen oloihini täällä Kiirastulessa.
(Amanda nousee hitaasti seisomaan Prinssin jatkaessa puhettaan.)
PRINSSI: Minä olen nähnyt monenlaisia asioita eläessäni ja vielä uskomattomampia kuolemani jälkeen, eikä minulla ole koskaan ollut näin hauskaa! Minä suorastaan nautin sieluni puhdistumisesta. Saatan tuntea, miten oloni kevenee päivä päivältä. Uskolliset alamaiseni rypevät tuolla alhaalla itsesäälissä, kieriskelevät synnissään ja katuvat sitä yötä päivää. Juoksevat ympäriinsä kuin kanat. Minä olen ymmärtänyt, että meidän ei ole pakko kulkea sitä alistamisen ja nöyryytyksen tietä, jonka rakas Herramme ja Luojamme on meille pedannut. Katsos, sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
AMANDA: Sinä olet hullu.
PRINSSI: Minun isälläni – siis minun maallisella isälläni – ei ollut juurikaan valtaa. Hän oli jonkun surkean, historioitsijoiden unohtaman pikkuvaltion kateellinen kuningas, jonka pahainen vapaaherra syrjäytti vallasta. Minä olin hänen suurin luomuksensa. Hän opetti minulle kaiken tietämänsä ja heitti minut susille suureen maailmaan, jossa huijasin, pakenin, juonittelin ja murhasin tieni rikkauteen. Kun palasin nauramaan hänen valtakuntansa savuaville jäännöksille, kaihin vaivaamat eukot luulivat minua paholaiseksi.
AMANDA: He olivat oikeassa.
PRINSSI: Minä ylpeilin, kadehdin, vihasin, laiskottelin, ahnehdin, mässäilin ja himoitsin. Ja lopulta minut otettiin kiinni, tuomittiin kirkonkiroukseen ja mestattiin väkijoukon edessä. Enkeli tuli hakemaan minut, kirjoitti ’peccatum’ minuun seitsemän kertaa ja heitti minut Kiirastulen alimpaan tasoon. Ylpistyneet kantavat suuria kiviä. Minua kuitenkaan syntieni sovittaminen ei kiinnostanut, joten heitin kiven syrjään. Nuuskin vähän ympäriinsä ja totesin, että kukaan ei huomannut, että aivan lähellä oli portaikko. Kaikki olivat liian kiireisiä katuessaan ylpeyttään. Portaat johtivat seuraavalle Tasolle, jossa minua jo odotettiin. Kateellisten silmät ommellaan umpeen, jotta he eivät näkisi mitään kadehdittavaa. Nerokasta, eikö vain? No, minä avasin ompeleet. Ostin joltakulta poloiselta sielulta kultakolikolla rauhoittavaa rasvaa ja jatkoin Kolmannelle Tasolle. Siellä vihaiset kierivät savussa. Hiippailin heidän ohitseen. En usko, että olisin tullut toimeen heidän kanssaan. Tosin minun täytyi taittaa niskat yhdeltä raivohullulta, joka kävi päälleni. Ja sieltä johti polku tänne. Kauniille näköalaterassille, jossa ihmiset ovat liian tylsämielisiä vastustaakseen mitään. Olin heti kuin kotonani. Sielut kulkevat päättömästi ympäriinsä, ja heidät voi ohjata minne ikinä haluankin. Vein heidän tavaransa ja itsemääräämisoikeutensa.
AMANDA: Tyranni!
PRINSSI: Tämä on täydellinen valtakunta ja minä sen täydellinen, ikuinen hallitsija. Parasta tässä on, että mikään ei muutu milloinkaan. Satoja vuosia on kulunut, eivätkä enkelit puutu puuhiini. Kukaan ei tullut noutamaan minua takaisin alimmalle Tasolle. Kukaan ei ole kertonut minulle, että teen väärin. Ei mitään merkkiä toimieni pahuudesta, saati sitten jumalallista väliintuloa ja oikeudenjakoa. Ehkä jonain päivänä. Ja siihen asti aion nauttia tästä täysin siemauksin.
AMANDA: (Itsekseen:) Tämä paikka oli kuin kypsä hedelmä poimittavaksi tuolle suuruudenhullulle egomaanikolle. Uskomatonta. Miksi kukaan ei tee mitään?
PRINSSI: Aina välillä yritän ottaa yhteyttä enkeleihin, kysyä heiltä, eikö heistä ole mihinkään. Ottaisin ehkä kiinni yhden ja pakottaisin hänet puhumaan. Kiristäisin häneltä Helvetin avaimet – kaatopaikasta olisi hyötyä.
AMANDA: Kiristäisit enkeliä? Viiraako päätäsi? Vai onko sen sisällä muuta kuin pahuutta?
PRINSSI: Kuulin, että sinä olet kohdannut yhden.
AMANDA: Minä luulin, että kaikki ovat. Sinäkin.
PRINSSI: Niin, kuoltuani, kyllä. Mutta minä kuulin, että sinä kohtasit enkelin jo aiemmin. Ja minä kuulin jotain muutakin. Jotain raskauttavaa. Jotain, josta voisi olla hyötyä. Jotain, josta voisin syyttää korkeampia tahoja. Jotain, joka voisi antaa aiheen kapinalle. Minä voisin yrittää. Mitä minulla on menetettävää? En enää joudu helvettiin. Hänhän on lunastanut meidän syntimme! Aloittaisin ehkä Kiirastulen alusta ja juoksisin portaat takaisin tänne. He eivät pääse minusta eroon. He ovat omien sääntöjensä vankeja. Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: Minä en tiedä, mistä sinä puhut.
PRINSSI: Enkeli, jonka kanssa puhuit. Joka yritti tappaa sinut. Joka loukkasi sinua ja ajoi sinut itsemurhaan. Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: En tajua, mistä puhut.
PRINSSI: Vastaa! Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: Tuo kallionseinämä linnasi vieressä…
PRINSSI: Puhu.
AMANDA: Tee meille palvelus ja hyppää siitä alas.
(Prinssi läimäyttää Amandaa kasvoille. Amanda kiljahtaa ja kaatuu polvilleen. Prinssi tarttuu häntä ranteesta. Amanda uikahtaa kivusta.)
PRINSSI: Minä kiristän hänen nimensä sinusta irti. Teet tämän itsellesi helpommaksi jos vain kerrot sen nyt. Päästän sinut menemään, palaamaan takaisin kiertämään ystäviesi tutuiksi tallaamia ympyröitä.
(Amanda potkaisee Prinssiä nilkkaan. Prinssi heittää hänet kasvoilleen lattialle.)
PRINSSI: Tai sitten voimme tehdä tämän vaikeaa kautta. (Taputtaa käsiään. Esiin astuu kaksi sotilasta, jotka raahaavat Amandan pois. Prinssi katsoo, miten häntä viedään, ja yksin jäätyään kääntyy, nojaa parvekkeensa kaiteeseen ja katselee kaukaisuuteen.)
PRINSSI: Yhden helvetti on toisen taivas…
NELJÄS KOHTAUS.
(Amanda makaa sykkyrällä. On pimeää. Hän valittaa hiljaa. Hetken kuluttua Stella astuu esiin pidellen palavaa kynttilää. Stella laskee kynttilän maahan, polvistuu Amandan viereen ja silittää hellästi hänen hiuksiaan. Amanda lakkaa valittamasta ja virkoaa vähitellen.)
AMANDA: Stella.
STELLA: Hei, Amanda.
AMANDA: Minä en kertonut heille mitään.
STELLA: Minä tiedän. Minä olen sinulle velkaa.
AMANDA: Velkaa?
STELLA: Sinä olisit voinut huutaa apua. Tai antaa heille, mitä he halusivat. Sinä pidit pintasi. Et antanut periksi. Se oli jo tarpeeksi sovittamaan syntisi.
AMANDA: Hyvä.
STELLA: Amanda, minä olen pahoillani. Minä sanoin asioita joita sinun ei olisi pitänyt joutua kuulemaan.
(Amanda ei sano mitään, mutta kääntyy selälleen ja katsoo Stellaa. Hän koskee tämän kättä. Stella vetää sen pois.)
STELLA: Sinä voit jatkaa nyt eteenpäin.
AMANDA: Entä Markus? Ja Henri ja Joonas?
STELLA: Heillä on vielä sovitettavaa jäljellä.
AMANDA: Stella, minkä vuoksi Prinssin sallitaan hallita Neljättä Tasoa? Siinä ei ole mitään järkeä! Miksi heidän ei anneta sovittaa tekojaan rauhassa, jos ne kerran on sovitettava?
STELLA: Prinssilläkin on vapaa tahto. Hän on valinnut olla kärsimättä. Hän ei pääse Taivaaseen ennen kuin alistuu ja käy kaikki Kiirastulen Tasot läpi. Siihen voi kulua pitkä aika. Ehkä hän viettää siellä aikansa Tuomiopäivään saakka.
AMANDA: Mutta hän satuttaa muita!
STELLA: Kiirastuli on puhdistavan kivun paikka. Ja sinuun on sattunut tarpeeksi.
AMANDA: Entä Johannes?
STELLA: Hän pakenee.
AMANDA: Tuleeko hänkin tänne? Mille Tasolle hän joutuu?
STELLA: Sinua odotetaan. Mene.
(Stella nousee, ottaa kynttilän ja heittää sen maahan. Valtava tuliseinämä leimahtaa esiin. Stella katsoo vielä kerran Amandaan, hymyilee ja poistuu. Amanda nousee ja tuijottaa tulta.)
AMANDA: Hyvä on. Olen jo ottanut sen askeleen kerran.
LOPPU.
(Prinssin linnan sali on sisustettu gobeliineilla ja haarniskoilla. Sali on täynnä Kiirastuleen tuomittuja, valkoisiin toogiin pukeutuneita sieluja, jotka puhuvat hiljaa keskenään ja katsovat ylös tyhjälle parvekkeelle odottaen. Amanda, Markus, Henri ja Joonas saapuvat paikalle.)
HENRI: Tuntuu luonnottomalta olla paikoillaan.
MARKUS: Hys.
(Prinssi astuu parvekkeelle. Hänellä on keskiaikaistyylinen, musta puku ja viitta. Kaksi päänsä painanutta palvelijaa seuraa häntä.)
PRINSSI: Tervetuloa. (Pitää tauon, kuin odottaen vastausta, mutta kaikki ovat hiljaa.) Sydämeni riemuitsee, kun näen teidät kaikki kokoontuneina huoneeseeni. Uskollisuutenne lämmittää minua. Jokainen teistä on minulle rakas kuin omat lapseni. Yhdessä olemme ottaneet askeleita kohti… kohti… (Kaivaa taskustaan paperin, vilkaisee sitä ja laittaa sen takaisin.) Pitkiä askeleita kohti onnellista ja vapaata valtakuntaa.
AMANDA: Mitä ihmettä hän puhuu?
MARKUS: Hys.
PRINSSI: (Katselee väkijoukkoa.) Näen, että joukossamme on uusi, onneton sielu. (Osoittaa Amandaa.) Tule tänne.
(Esiin astuu kaksi sotilasta, jotka tarttuvat Amandaan ja raahaavat häntä poispäin. Markus hyökkää heidän kimppuunsa.)
MARKUS: Jättäkää hänet rauhaan! Piskinpenikat!
(Henri ja Joonas ottavat Markuksen kiinni ja pidättelevät häntä. Pyristelevä ja huutava Amanda viedään pois.)
MARKUS: Päästäkää irti! Petturit!
HENRI: Markus! Me emme voi tehdä mitään.
JOONAS: Me olemme täällä epätoivon takia. Sinun täytyy vain luottaa.
MARKUS: Häntä kuulustellaan. Hän on kohdannut enkelin jo eläessään, ja Prinssi tahtoo takuulla tietää kaiken siitä. Me emme voi olla vain tekemättä mitään.
HENRI: Emme olekaan. Me rukoilemme.
(Markus riistäytyy irti ja lähtee kiukusta pihisten.)
JOONAS: Minä luulin, että hän oli jo päässyt vihansa yli.
HENRI: Toivotaan hänen vuokseen, että Kiirastulessa ei voi liikkua takaisin alaspäin.
(He poistuvat väkijoukon mukana. Kun kaikki ovat lähteneet, Amanda tuodaan Prinssin eteen parvekkeelle ja heitetään maahan. Prinssi katsoo häntä arvioiden.)
PRINSSI: Poistukaa.
(Sotilaat ja palvelijat poistuvat.)
PRINSSI: Nouse ylös.
AMANDA: Kärvenny helvetissä.
PRINSSI: Sinulle ei ole ilmeisesti selitetty asioita. Minä en ole menossa helvettiin. Minä en ole menossa enää minnekään. Itse asiassa minä olen varsin tyytyväinen oloihini täällä Kiirastulessa.
(Amanda nousee hitaasti seisomaan Prinssin jatkaessa puhettaan.)
PRINSSI: Minä olen nähnyt monenlaisia asioita eläessäni ja vielä uskomattomampia kuolemani jälkeen, eikä minulla ole koskaan ollut näin hauskaa! Minä suorastaan nautin sieluni puhdistumisesta. Saatan tuntea, miten oloni kevenee päivä päivältä. Uskolliset alamaiseni rypevät tuolla alhaalla itsesäälissä, kieriskelevät synnissään ja katuvat sitä yötä päivää. Juoksevat ympäriinsä kuin kanat. Minä olen ymmärtänyt, että meidän ei ole pakko kulkea sitä alistamisen ja nöyryytyksen tietä, jonka rakas Herramme ja Luojamme on meille pedannut. Katsos, sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
AMANDA: Sinä olet hullu.
PRINSSI: Minun isälläni – siis minun maallisella isälläni – ei ollut juurikaan valtaa. Hän oli jonkun surkean, historioitsijoiden unohtaman pikkuvaltion kateellinen kuningas, jonka pahainen vapaaherra syrjäytti vallasta. Minä olin hänen suurin luomuksensa. Hän opetti minulle kaiken tietämänsä ja heitti minut susille suureen maailmaan, jossa huijasin, pakenin, juonittelin ja murhasin tieni rikkauteen. Kun palasin nauramaan hänen valtakuntansa savuaville jäännöksille, kaihin vaivaamat eukot luulivat minua paholaiseksi.
AMANDA: He olivat oikeassa.
PRINSSI: Minä ylpeilin, kadehdin, vihasin, laiskottelin, ahnehdin, mässäilin ja himoitsin. Ja lopulta minut otettiin kiinni, tuomittiin kirkonkiroukseen ja mestattiin väkijoukon edessä. Enkeli tuli hakemaan minut, kirjoitti ’peccatum’ minuun seitsemän kertaa ja heitti minut Kiirastulen alimpaan tasoon. Ylpistyneet kantavat suuria kiviä. Minua kuitenkaan syntieni sovittaminen ei kiinnostanut, joten heitin kiven syrjään. Nuuskin vähän ympäriinsä ja totesin, että kukaan ei huomannut, että aivan lähellä oli portaikko. Kaikki olivat liian kiireisiä katuessaan ylpeyttään. Portaat johtivat seuraavalle Tasolle, jossa minua jo odotettiin. Kateellisten silmät ommellaan umpeen, jotta he eivät näkisi mitään kadehdittavaa. Nerokasta, eikö vain? No, minä avasin ompeleet. Ostin joltakulta poloiselta sielulta kultakolikolla rauhoittavaa rasvaa ja jatkoin Kolmannelle Tasolle. Siellä vihaiset kierivät savussa. Hiippailin heidän ohitseen. En usko, että olisin tullut toimeen heidän kanssaan. Tosin minun täytyi taittaa niskat yhdeltä raivohullulta, joka kävi päälleni. Ja sieltä johti polku tänne. Kauniille näköalaterassille, jossa ihmiset ovat liian tylsämielisiä vastustaakseen mitään. Olin heti kuin kotonani. Sielut kulkevat päättömästi ympäriinsä, ja heidät voi ohjata minne ikinä haluankin. Vein heidän tavaransa ja itsemääräämisoikeutensa.
AMANDA: Tyranni!
PRINSSI: Tämä on täydellinen valtakunta ja minä sen täydellinen, ikuinen hallitsija. Parasta tässä on, että mikään ei muutu milloinkaan. Satoja vuosia on kulunut, eivätkä enkelit puutu puuhiini. Kukaan ei tullut noutamaan minua takaisin alimmalle Tasolle. Kukaan ei ole kertonut minulle, että teen väärin. Ei mitään merkkiä toimieni pahuudesta, saati sitten jumalallista väliintuloa ja oikeudenjakoa. Ehkä jonain päivänä. Ja siihen asti aion nauttia tästä täysin siemauksin.
AMANDA: (Itsekseen:) Tämä paikka oli kuin kypsä hedelmä poimittavaksi tuolle suuruudenhullulle egomaanikolle. Uskomatonta. Miksi kukaan ei tee mitään?
PRINSSI: Aina välillä yritän ottaa yhteyttä enkeleihin, kysyä heiltä, eikö heistä ole mihinkään. Ottaisin ehkä kiinni yhden ja pakottaisin hänet puhumaan. Kiristäisin häneltä Helvetin avaimet – kaatopaikasta olisi hyötyä.
AMANDA: Kiristäisit enkeliä? Viiraako päätäsi? Vai onko sen sisällä muuta kuin pahuutta?
PRINSSI: Kuulin, että sinä olet kohdannut yhden.
AMANDA: Minä luulin, että kaikki ovat. Sinäkin.
PRINSSI: Niin, kuoltuani, kyllä. Mutta minä kuulin, että sinä kohtasit enkelin jo aiemmin. Ja minä kuulin jotain muutakin. Jotain raskauttavaa. Jotain, josta voisi olla hyötyä. Jotain, josta voisin syyttää korkeampia tahoja. Jotain, joka voisi antaa aiheen kapinalle. Minä voisin yrittää. Mitä minulla on menetettävää? En enää joudu helvettiin. Hänhän on lunastanut meidän syntimme! Aloittaisin ehkä Kiirastulen alusta ja juoksisin portaat takaisin tänne. He eivät pääse minusta eroon. He ovat omien sääntöjensä vankeja. Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: Minä en tiedä, mistä sinä puhut.
PRINSSI: Enkeli, jonka kanssa puhuit. Joka yritti tappaa sinut. Joka loukkasi sinua ja ajoi sinut itsemurhaan. Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: En tajua, mistä puhut.
PRINSSI: Vastaa! Mikä hänen nimensä oli?
AMANDA: Tuo kallionseinämä linnasi vieressä…
PRINSSI: Puhu.
AMANDA: Tee meille palvelus ja hyppää siitä alas.
(Prinssi läimäyttää Amandaa kasvoille. Amanda kiljahtaa ja kaatuu polvilleen. Prinssi tarttuu häntä ranteesta. Amanda uikahtaa kivusta.)
PRINSSI: Minä kiristän hänen nimensä sinusta irti. Teet tämän itsellesi helpommaksi jos vain kerrot sen nyt. Päästän sinut menemään, palaamaan takaisin kiertämään ystäviesi tutuiksi tallaamia ympyröitä.
(Amanda potkaisee Prinssiä nilkkaan. Prinssi heittää hänet kasvoilleen lattialle.)
PRINSSI: Tai sitten voimme tehdä tämän vaikeaa kautta. (Taputtaa käsiään. Esiin astuu kaksi sotilasta, jotka raahaavat Amandan pois. Prinssi katsoo, miten häntä viedään, ja yksin jäätyään kääntyy, nojaa parvekkeensa kaiteeseen ja katselee kaukaisuuteen.)
PRINSSI: Yhden helvetti on toisen taivas…
NELJÄS KOHTAUS.
(Amanda makaa sykkyrällä. On pimeää. Hän valittaa hiljaa. Hetken kuluttua Stella astuu esiin pidellen palavaa kynttilää. Stella laskee kynttilän maahan, polvistuu Amandan viereen ja silittää hellästi hänen hiuksiaan. Amanda lakkaa valittamasta ja virkoaa vähitellen.)
AMANDA: Stella.
STELLA: Hei, Amanda.
AMANDA: Minä en kertonut heille mitään.
STELLA: Minä tiedän. Minä olen sinulle velkaa.
AMANDA: Velkaa?
STELLA: Sinä olisit voinut huutaa apua. Tai antaa heille, mitä he halusivat. Sinä pidit pintasi. Et antanut periksi. Se oli jo tarpeeksi sovittamaan syntisi.
AMANDA: Hyvä.
STELLA: Amanda, minä olen pahoillani. Minä sanoin asioita joita sinun ei olisi pitänyt joutua kuulemaan.
(Amanda ei sano mitään, mutta kääntyy selälleen ja katsoo Stellaa. Hän koskee tämän kättä. Stella vetää sen pois.)
STELLA: Sinä voit jatkaa nyt eteenpäin.
AMANDA: Entä Markus? Ja Henri ja Joonas?
STELLA: Heillä on vielä sovitettavaa jäljellä.
AMANDA: Stella, minkä vuoksi Prinssin sallitaan hallita Neljättä Tasoa? Siinä ei ole mitään järkeä! Miksi heidän ei anneta sovittaa tekojaan rauhassa, jos ne kerran on sovitettava?
STELLA: Prinssilläkin on vapaa tahto. Hän on valinnut olla kärsimättä. Hän ei pääse Taivaaseen ennen kuin alistuu ja käy kaikki Kiirastulen Tasot läpi. Siihen voi kulua pitkä aika. Ehkä hän viettää siellä aikansa Tuomiopäivään saakka.
AMANDA: Mutta hän satuttaa muita!
STELLA: Kiirastuli on puhdistavan kivun paikka. Ja sinuun on sattunut tarpeeksi.
AMANDA: Entä Johannes?
STELLA: Hän pakenee.
AMANDA: Tuleeko hänkin tänne? Mille Tasolle hän joutuu?
STELLA: Sinua odotetaan. Mene.
(Stella nousee, ottaa kynttilän ja heittää sen maahan. Valtava tuliseinämä leimahtaa esiin. Stella katsoo vielä kerran Amandaan, hymyilee ja poistuu. Amanda nousee ja tuijottaa tulta.)
AMANDA: Hyvä on. Olen jo ottanut sen askeleen kerran.
LOPPU.
No comments:
Post a Comment