Yläkosken yhteiskoulun rehtori Joonas Forssell oli pitkä, iso mies ja hyväkuntoinen viisikymppiseksi. Hänen päänsä ja leukansa olivat tyylikkäästi kaljut ja hän käytti hyviä pukuja, jotka korostivat hänen auktoriteettiaan. Hän oli vaikuttavan näköinen ilmestys: mies, jolle ei ryttyilty, ja tietoinen siitä.
Koulun piha oli pimeä lukuun ottamatta koripallotelineen takana paistavaa kalpeaa lyhtypylvästä. Lehdettömät koivut ojentelivat käsiään. Rehtori käveli ripeästi asfalttikentän poikki ja otti povitaskustaan koulun avaimen. Vaikka ilta oli viileä, hän tunsi hikipisaroiden kohoavan otsalleen.
Valot syttyivät säristen. Hänen nahkakenkiensä kannat kopisivat ja kaikuivat autioilla käytävillä. Rehtori Forssell suuntasi kansliaansa toisessa kerroksessa. Käytävän pää oli pimeä aukko, joka tuijotti häntä. Hän kuuli vain hengityksensä pihinän. Hän avasi kansliansa oven, napsautti valon päälle ja meni pöytänsä luo. Paperit olivat siisteissä pinoissa. Hän valitsi avainnipustaan pöytälaatikkoonsa sopivan kappaleen. Kanslian toisella puolella oli lasiovi opettajainhuoneeseen. Siellä oli pilkkopimeää. Ikkunaverhot olivat kai kiinni.
Missä se nyt on, rehtori toisteli mielessään ja selasi laatikossa olevia papereita. Hän kurotti laatikon perälle saakka ja silloin kirja sattui hänen käteensä. Hän veti sen ulos ja hymyili voitonriemuisena. Se oli ohut, pehmeäkantinen kirja, niin vanha, että sen selkämys oli kadonnut, ja ruskeat kannet olivat kuluneet reunoiltaan repaleisiksi. Se oli pieni, tuskin almanakkaa isompi.
”Ohi”, rehtori mutisi helpottuneena. ”Vihdoin se on ohi.”
Silloin opettajainhuoneen ovi rämähti auki. Liekkipatsaat humahtivat ilman halki ja lipoivat kattoa. Rehtori Forssell huudahti ja horjahti pöytänsä reunaa vasten. Hän tunsi kuumuuden polttavan kasvojaan ja käsiään. Liekkien keskeltä käveli esiin tumma hahmo.
”Niklas”, rehtori kähisi.
”Anna tänne se kirja”, hahmo ärisi hiljaisella, uhkaavalla äänellä.
Forssell ei tuhlannut aikaa sanoihin. Hän repi kirjan kappaleiksi ja heitti sivut liekkeihin, jotka ympäröivät häntä joka puolelta. ”Ndazazarnd ei milloinkaan kävele maan päällä!” rehtori karjaisi.
2.
Jokke> hei kuule
Terminator91> mo
Jokke> ootko kuullut Niklaksesta
Terminator91> en
Terminator91> mitä siitä?
Jokke> siitä on tullut joku vampyyri tai jotain
Terminator91> häh?
Jokke> niin no ei vampyyri mut joku sellainen tyyppi jostain kauhuleffasta
Jokke> joku demoni
Jokke> se huitoo tuolla miekalla ja etsii jotain muinaista taikaesinettä
Terminator91> ihan totta?
Jokke> joo joo
Jokke> siis mä en keksi tätä omasta päästäni
Jokke> eilen meidän reksi oli ollut koululla illalla ja Niklas oli vetänyt siltä pään irti
Jokke> se vissiin metsästää jonkin vastarinnan jäseniä
Jokke> siitä on netissä kuva, se näyttää ihan joltain tyypiltä Diablo kakkosesta
Terminator91> vau
Terminator91> no Niklas olikin kyl aina vähän kumma jätkä
3.
Mä luulisin, että monet yläastelaiset on haaveillu tästä. No okei, ei ehkä ihan just tästä. Mut jostain samantapaisesta. En mä oo mitenkään ainutlaatuinen. Se on vaan sattumaa et mulle sattu käymään jotain tällasta. Ei se oo niin että mä olisin maannut mun talon katolla kattelees tähtiä ja mutissut itsekseni et ”voi luoja kun mä pääsisin pois tästä tylsästä elämästä ja voisin tehdä jotain sellasta kuin elokuvis ja peleis ja kirjois, lähtee seikkaileen ja antaa turpiin kaikille joista mä en tykkää ja saada kauniita tyttöjä ja muuta sellasta” ja yhtäkkiä saanut sen kaiken koska joku jumala tai saatana olis kuunnellut. Ei se niin ole. Jos olis, niin me oltais kaikki demonisotureita, tai sormuksen viejiä, tai velhoja tai salaisia agentteja tai jotain. Totuus on että mulla vaan kävi mäihä. Ja niillä muilla ei. Että repikää siitä.
Kaikki alko siitä kun aloin hengata sillä ihme irkkikanavalla. Ensin aattelin että se oli ihan läppä, mutta se porukka tiesikin kaikkia ihan ihme juttuja. Me juteltiin myöhään kaikesta, yleensä vaan naurettiin kaikille memeille, mutta aika usein ne puheenaiheet oli jostain mytologiasta ja uskonnosta. Eikä ne tyypit olleet mitään peeloja, ne oikeesti tiesi tosi paljon. Ne arvosteli kaikkii Wikipedian artikkeleita että mikä niis oli totta ja mikä väärää ja siteeras Raamattua ja jotain ihme muinaisia tekstejä, apokryfikirjoituksia.
Sit yks ilta L.C. tuli onlineen. Ne oli puhuneet siitä aiemmin, että miten hieno tyyppi se on ja miten se oli muuttanut niiden elämän. Mä juttelin sen kanssa myöhään, varmaan johonkin kahteen, ihan nauliutuneena ruudun ääreen. Ihan kuin olisin jutellut jonkun tytön kanssa. Sit se viimein sano, että mä vaikutan hyvältä tyypiltä, ja kysy haluisinko mä liittyä niihin, vannoa uskollisuutta paholaiskuningas Ndazazarndille ja kanavoida sen voimia. No mä sanoin että joo.
Aattelin, että pitäis sopia joku tapaaminen ja me oltais jossain metsässä larppiasuissa sytyttelees kynttilöitä tai jotain. Mut no ei ihan. Se olikin totta. Kun mä nousin koneelta niin mun huoneen kaikki kalusteet ja verhot sytty ilmiliekkeihin yhtä aikaa ja mun peiliin ilmestyi mustaan viittaan ja haarniskaan pukeutunut tyyppi, jonka silmät palo ja jolla oli jättimäiset sarvet päässä. Sen ääni kuulosti ihan siltä ku se olis growlannut jotain death metal -biisiä. Meinasin saada sydärin.
Mä sit vannoin uskollisuuttani, piti toistaa Ndazazarndin perässä sanat, ja viilsin kämmeneeni haavan, jotta veri sinetöisi rituaalin. Sitten demonilordi ojensi mulle peilin läpi miekan, ja kun mä tartuin siihen, tunsin että mun veri poltti mun sisällä ja että mun päässä sykki jokin kuuma. Ensin se miekka tuntui tosi painavalta, vaikkei se ees ollut mitenkään iso. Se oli musta ja tuntu polttavan mun käsiä. Musta tuntuu että mun tajunta meni vähäks aikaa, kaikki vaan meni mustaks ja mua huimas ihan hirveesti. Sit kun se alko mennä ohi niin mä olin polvillani siinä peilin edessä ja mulla oli se miekka, ja peilistä katso takasin tyyppi, jolla oli siis tosi siistit vetimet ja sarvet ja kaikki.
Mun lihakset oli kasvaneet ja mä olin muutenkin pitempi, ja mulle oli kasvanut musta parta ja mun tukka oli kaks kertaa pitempi. Mulla oli tummunut rengaspanssari ja musta asepuku, jossa oli punaiset ompeleet ja pentagrammin kuva ja piikkejä ja siitä roikkui pienii luita ja mun kaulassa oli raskaat ketjut ja vyö täynnä tikareita ja selässä isot nahkasiivet. Mun silmät oli ihan punaiset ja mun päässä kasvoi sellaiset kaarevat pässinsarvet.
Meni pari päivää silleen etten oikein kelaillut mitä mun pitäis tehdä, menin vaan ympäriinsä ja lahtasin ja pelottelin porukkaa josta en pitänyt. Mä pystyin ampumaan tulta mun käsistä ja miekasta, ja lentämään ja teleportaamaan ja muuttumaan näkymättömäksi. Mä olin niin vahva että pystyin kävelemään ovien läpi ja potkaisemaan seiniä sisään.
Sitä jatkui pari päivää, mut sitten mä sain käskyjä. Mä tajusin että mä olin demonisoturi jotain varten enkä vaan omaksi huvikseni. Ndazazarndilla oli hommia hoidettavana. Mun piti etsiä joku vanha kirja, jossa oli loitsu, joka avaisi helvetin portit niin että mun herra vois taas kävellä maan päällä esteettä. No mikäs siinä, mä tuumasin.
Sit vaan kaikki ei mennyt ihan suunnitelman mukaan enää.
4.
”No niin”, tohtori Mikkonen sanoi. ”Kerrohan kaikki alusta.”
Salla liikahteli sohvalla levottomasti. ”Mun luokalla oli yks poika nimeltä Niklas. Meillä oli aina vähän sellaista viatonta flirttiä. Se oli ihan kiva ja mulla ei ollut koulussa hirveesti muita kavereita. Mä en koskaan käynyt sen kotona, mutta me nähtiin usein silleen että jäätiin vaan koulun pihaan tai ostarille jutteleen ja vetämään röökiä.
”Mut sit se katos. Meni joku kolme päivää niin ettei se ollut käynyt koulussa. Mä päätin että mä menisin käymään sen kotona, mä tiesin missä se asui. Mä aattelin että kysyisin sen vanhemmilta että onko kaikki hyvin. Olin oikeesti aika huolissani siitä kun kukaan ei ollut kuullut mitään, ja pari muutakin tyyppiä oli vaan kadonnut.
”Se oli vissiin joku torstai kun mä menin sinne. Mä tulin ensin koulusta kotiin syömään. Siinä ruuan aikana tuli telkkarista erikoisuutislähetys. Ne muut kadonneet tyypit oli löytynyt kuolleina, ja tosi oudoilla tavoilla. Jotkut oli palaneet yltäpäältä kuin ne olis sammunu johonkin rovioon. Ja jotkut oli revitty palasiksi ja verellä oli kirjoitettu jotain ihme merkkejä. Sä oot varmaan lukenut siitä.
”Mut Niklas ei ollut niiden joukossa. Mä vaan olin aivan sairaan peloissani äkkiä. Mä säntäsin sen talolle. Silloin alko olla jo aika myöhä. Kun mä tulin siihen talon eteen ja seisoin pihatiellä niin en ensin huomannut mitään ihmeellistä pimeessä. Mut sit mä tajusin että talon katolla istui joku monsteri. Olin kai ensin luullut että se on savupiippu tai jotain. Se loikkasi alas ja leijui kevyesti maahan mun eteeni.
”Tunnistin heti Niklaksen, mutta se oli muuttunut. Sillä oli haarniska ja miekka ja siivet ja sarvet ja parta ja se oli ainakin päätä pitempi kuin ennen. Mä ryntäsin halaamaan sitä. Olin ehkä vähän hämilläni koko jutusta, mutta se oli kuitenkin Niklas. Me mentiin sen huoneeseen ja se kertoi mitä oli tapahtunut. Se oli löytänyt netistä jonkun kultin ja ruvennut jonkun demonikuninkaan palvelukseen. Se kertoi miten siistiä se oli ja näytti mitä kaikkia voimia sillä oli. Se kertoi, että sille oli annettu tehtäväksi etsiä kirja, joka sisälsi loitsun, jonka avulla sen mestari vois ottaa koko maailman haltuunsa.
”Mä vaan en ollut siitä koko jutusta ihan niin innoissani kuin se. Mä veikkasin, että asialla olis toinenkin puoli. Nyökkäilin ja myöntelin, mutta mua rupes pelottamaan Niklaksen puolesta. Seuraavalla viikolla mä kerroin koulukuraattorille koko jutun. Kuraattori meni heti ihan valkoiseks ja kertoi mulle, että jos Niklas saa sen kirjan niin me kaikki kuollaan, ja että reksi säilytti sitä työhuoneessaan. Mulle tuli vähän paha mieli että mä olin mennyt kantelemaan mun kaverista, mutta ilmeisesti olis tullut maailmanloppu jos mä en olis tehnyt sitä.
”Mä vaan pelkään että Niklas on mulle vihainen. Ehkä se demonikuningas on käskenyt sitä kostaa ja tappaa mut. Rehtori ehti just ajoissa tuhota sen kirjan, mutta sen jälkeen Niklas repi sen pään irti.” Salla katseli ympärilleen. ”Täällä ei varmaan saa polttaa?”
No comments:
Post a Comment