”Hän ansaitsee sen”, Stella sanoi, ”olitpa sinä siitä mitä mieltä hyvänsä.”
Astra pudisti päätään. ”Stella… Kunpa sinä harkitsisit vielä, mitä olet tekemässä.”
* * *
Johannes juoksi metsässä ja huohotti. Hänen ei oikeastaan tarvinnut juosta, mutta hänen aistinsa olivat oikosulussa ja hänen mielensä pakokauhun vallassa. Virkavalta oli hänen perässään. Hän ei ollut nähnyt poliisin poliisia, mutta se vain ajoi hänet yhä suuremman kammon valtaan.
Yhtäkkiä hän istui märässä sohjossa. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi juosseensa puuta päin. Sen oksistosta putosi sulavaa, inhan kylmää lunta hänen niskaansa. Hänen kätensä tunsivat yhä kaarnan. Se oli tehnyt punaiset painaumat hänen kämmeniinsä. Hän muisti tapahtuman epämääräisesti, vaikka se oli tapahtunut sekunteja aiemmin.
Isku havahdutti hänet hetkeksi hieman enemmän järkiinsä. Sitten hän muisti olevansa murhaaja.
* * *
Enkelit olivat korkean, kalkkikivestä hakatun pylvään juurella, Stella istumassa siihen nojaten ja Astra hänen yllään seisten, tavoitellen isoveljellistä auktoriteettia. Hän rukoili sanoitta. Kunpa Stella kuuntelisi. Kunpa Stella ei tekisi suurta virhettä.
”Ihmisille on tavallista tuntea tarvetta ottaa oikeus omaksi jaettavakseen”, Astra sanoi. ”Se on yksi niistä asioista, jotka erottavat meidät heistä. Me tiedämme, että Hän jakaa korkeamman oikeuden. Meidän ei tarvitse välittää sitä.”
”Astra, sinä et ymmärrä.”
”Garrens on Kuudennessa Piirissä. Mitä enempää sinä toivot? Mitä pahaa Johannes on sinulle tehnyt? Sinun puolestasi on jo kostettu. Sinun ei tarvitse vihata enää kauempaa. Stella, se on ohi.”
”Astra. Kuuntele.”
Astra oli hiirenhiljaa. Stella ei edes katsonut ylös, mutta silti hänen sanansa pitivät nuoren enkelin otteessaan kuin rautapihdit.
”Fulmen tekee mitä tahtoo eikä kukaan koskaan oikaise häntä. Häntä ei moitita, vaikka hän tekee sitä kaiken aikaa. Etkö tajua, Astra? Ei meitä rangaista siitä. Ei Hän puutu siihen. Minä en usko, että Häntä edes kiinnostaa. Hän on niin ankara niille, jotka ovat Häntä vastaan, ja niin armollinen niille, jotka ovat Hänen puolellaan. Hän keksii aina jonkin tekosyyn suojella meitä ja kurittaa meidän vastustajiamme. Niin kuin Garrens. Astra, ajattele nyt. Ikuisuus Kuudennessa Piirissä. Se on niin hirvittävää, että en pysty edes ajattelemaan sitä. Miten paha ihmisen täytyy olla, että hän todella ansaitsisi jotain sellaista? Jos Hän todella olisi oikeudenmukainen ja hyvä, miten Hän pystyisi edes keksimään sellaisia paikkoja, saati sitten lähettää luomuksiaan sinne kärvistelemään? Garrens ei kuulunut Helvettiin. Se mies oli uskovainen. Hän olisi kuulunut Kiirastuleen. Paitsi, että Hän voi muuttaa sääntöjä mielensä mukaan kun hänelle niin sopii.” Stella pudisti vuorostaan päätään. Tytön pitkä, vaalea tukka peitti hänen ilmeensä. ”Joskus minä ymmärrän, miksi Lucifer nousi kapinaan.”
Astran hengitys katkesi hetkeksi järkytyksestä. ”Stella, miten sinä voit sanoa jotain tuollaista?”
* * *
Suomessa oli helppo piiloutua. Vaikka Johannes olisi ollut miten etsintäkuulutettu hyvänsä, vain ehkä joka kymmenes kuuli hänen tuntomerkkinsä, ja millaiset ne olivat? 18-vuotias, vaaleatukkainen mies, siniset silmät, 180-senttinen, käyttää todennäköisesti farkkuja ja mustaa takkia. Siltä kaikki muutkin näyttivät.
Oli huhtikuu ja ilma oli leuto. Johanneksella oli hiki, tosin se johtui suureksi osaksi siitä, että hän oli juossut yhtä soittoa kilometrin metsässä. Helmikuun ja maaliskuun hän oli piileskellyt eri kaupungeissa, patikoinut, käyttänyt vähäisiä käteisvarantojaan säästäväisesti, nukkunut kuin koditon sillan alla tai metsässä tai jossain joutomaan reunalla. Ensi töikseen ammuttuaan Tuomaksen päähän reiän hän osti makuupussin ja junalipun Imatralle, ja jatkanut sieltä pohjoiseen etsien pieniä kyliä. Ne tarjosivat hänestä hyvän suojapaikan. Tosin välillä hänestä tuntui siltä, että olisipa hän yrittänyt herättää miten paljon huomiota tahansa, missä tahansa, kukaan ei olisi silti löytänyt häntä.
Ja sitten toisinaan hänestä tuntui siltä, että kaikki tiesivät, kuka hän oli, vilkuilivat häntä syyttävästi, ja että musta maija oli tulossa vain parin korttelin päässä häntä hakemaan. Niinä hetkinä hän lähti juoksemaan.
* * *
”Astra, sinä et voi sanoa mitään, mikä estäisi minua.” Stella pyyhkäisi hiuksensa sivuun ja katsoi vakaasti Astraa. Tytön silmät olivat kuolleet. Niissä ei hohtanut valoa.
Ja sitten hän katosi. Vaikka Astra tiesi sen olevan hyödytöntä, typerää ja varmasti koomisen näköistä, hän huudahti turhautumisesta ja säikähdyksestä ja yritti epätoivoisesti halata kohtaa, jossa Stella oli ollut, ja löi kätensä kiviseen pylvääseen.
Koska hän oli Taivaassa, häneen ei sattunut. Mutta juuri nyt se oli laiha lohtu.
* * *
”Johannes.”
Johannes melkein hyppäsi seisomaan. Hänen sydämensä jyskytti. Nopeasti. Uudelleen. Uudelleen. Uudelleen. Hän painoi kämmenellään rintaansa ja hengitti syvään. Rauhoitu, hän sanoi itselleen. Kerää itsesi. Vähitellen hän tajusi, ettei ollut kuvitellut. Hän todella tunnisti äänen. Se todella oli tyttö. Hän todella oli siellä. Tai sitten Johannes kärsi hallusinaatioista.
”Sinä?” hän kysyi metsältä. Hänestä tuntui tyhmältä, ettei hän tiennyt mitään nimeä, jolla kutsua tyttöä. Kuka tahansa muu saattaisi kuvitella hänen puhuvan itselleen.
”Juuri minä.” Ääni oli sama, mutta sen sävy oli eri. Se ei ollut surumielinen. Se oli täynnä pidäteltyä vihaa. Tyttö käveli esiin puun rungon takaa, jonne hän ei millään olisi mahtunut kokonaan piiloon. Ei tuossa punaisessa untuvatakissa. Se olisi näkynyt sadan metrin tiheikön läpi. Ja se oli sama takki, joka tytöllä oli ollut yllään tammikuussa, sinä päivänä kun hän oli kaivanut nimettömän haudan Johanneksen uhrille.
”Kuka sinä olet?”
”Minun nimelläni ei ole merkitystä”, tyttö sanoi. ”Minä luulin kertoneeni sinulle jo.”
”Mutta miksi minun pitäisi kutsua sinua?”
”Minä olen enkeli.”
Johannes naurahti. ”Mikä sinun nimesi on?”
Stella säpsähti hieman. Kukaan ei ollut aiemmin reagoinut tällä tavoin. Epäuskoisesti kyllä, mutta ei tyystin sivuuttamalla. ”Miksi se on sinulle tärkeää?”
”Minä olen rakastunut sinuun”, Johannes vastasi heti. Hän puhui nopeasti, jotta sanat eivät tarttuisi kurkkuun, ja ne tulivat kaikki kunnialla ulos. Hän alkoi punastua vasta sen sanottuaan.
He molemmat seisoivat lumettomassa ympyrässä, joka paljasti kappaleen jäkälää ja avokalliota. Heidän välissään kulki valkoinen kaistale.
Älä höpsi, Stella ajatteli. Etkä ole. Sinä et tiedä mitään rakkaudesta, sinä saastainen, petollinen, lähimmäisiäsi vihaava luuseriraiskaajaluopiomurhaajaroisto. ”Älä viitsi”, hän sanoi ja toivoi että olisi sanonut jotain muuta. Jotain, joka ei kuulostaisi niin ihmismäiseltä. Jotain, joka tekisi selvemmän eron heidän välilleen.
”Mikä sinun nimesi on?”
”Stella.”
”Stella”, Johannes toisti, jotta nimi ei heti unohtuisi tai vääristyisi hänen mielessään, ja sitten uudelleen, hitaammin, miettien miltä se kuulosti ja mitä se merkitsi: ”Stella.”
”Se on vain nimi”, Stella sanoi ja katsoi maahan. Hänen jalkansa liikahti, sipaisi toista jalkaterää. ”Älä toistele sitä.”
”En kai tee oloasi epämukavaksi?” Johannes tiesi olevansa niskan päällä ja nautti siitä. Tilanne kehittyi aivan eri suuntaan kuin hän oli pelännyt. Hän oli kuvitellut tytön ilmestymisen mielessään niin monta kertaa, että olisi osannut varautua melkein mihin tahansa. Harvoin hänen kuvitelmissaan hän pystyi todella vastaamaan tytölle, tai sai tästä mitään vastauksia irti.
”Sinulla ei ollut mitään oikeutta!” Stella yhtäkkiä kiljaisi. Hänen huutonsa oli kuin pienen tytön, joka on oivaltanut jonkin suuren oikeudenmukaisuuden maailmassa. ”Sinä tapoit hänet kuin sillä ei olisi ollut mitään seurauksia, tuosta vain! Ihmiset eivät vain voi tehdä niin! Te ette voi!”
”Minä en ole koskaan pitänyt siitä, että minulle kerrotaan, mitä voin tehdä ja mitä en voi”, Johannes sanoi. Hän rohkaisi mielensä. Joko hän oli sekoamassa tai jonkin suuren jäljillä. Joka tapauksessa edesvastuuttomasti käyttäytyminen vaikutti hänestä juuri nyt parhaalta toimintamallilta. Hän harppoi kevätlumen yli. Stella perääntyi kaksi askelta ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Hänen kätensä nousivat hänen rinnalleen suojaavasti. Hän käyttäytyi kuin Johannes olisi lävistänyt hänen maagisen suojakenttänsä, tai osoittanut ettei sitä ollut olemassa.
Johannes tuli aivan lähelle. Sitten hän ojensi molemmat kätensä ja otti Stellaa ranteista kiinni. Ne tuntuivat pehmeiltä, hennoilta, lämpimiltä. Oli hyvä saada tietää, että hän oli todellinen. Johannes hymyili, yrittäen vaikuttaa ystävälliseltä pikemminkin kuin hyökkäävältä. ”Älä pelkää”, hän sanoi. ”En tee sinulle pahaa.”
”Sinä et tiedä, mitä olet tekemässä”, Stella kuiskasi hieman hysteerisenä. ”Sinä et ajattele. Sinä et ole hyvä ja ystävällinen. Ja ennen kaikkea sinä et rakasta minua.”
”Hys”, Johannes kuiskasi hyvin hiljaa. He katsoivat toisiaan silmiin, enkeli ja ihminen. Stellan silmät tummenivat ja niihin ilmestyi väriä, vähitellen, kunnes ne olivat siniset kuin Johanneksenkin silmät. Sävy sävyyn. Enkelin huulet punertuivat. Niiden välissä oli hämmennystä osoittava pieni rako. Hänen poskensa hehkuivat heikkoa valoa. Johanneksen mielestä lumi kimalsi vähän enemmän sen ansiosta.
Minä en ole yhtään niin kuin sinä, Stella pakotti itsensä ajattelemaan.
Sitten Johannes suuteli häntä. Stella ajatteli: Minä en halua että suutelet minua, mutta ei tehnyt elettäkään työntääkseen Johannesta pois. Stellan silmät sulkeutuivat. Hän tunsi elävänsä. Jos eläminen oli palamista. Ulkopuolella oli viileää, mutta heinäkuisen keskipäivän aurinko porotti Stellan sisällä. Johannes tunsi sen kuumuuden.
Kun poika vetäytyi pois, Stella horjahti ja otti Johanneksen hartiasta tukea toisella kädellään.
”Et ehkä usko, että olen oikea enkeli”, Stella mutisi. Hän yritti keräillä arvonsa rippeitä puhumalla asioista, joista ajatteli jotain tietävänsä. ”Et usko Jumalaan etkä Hänen hyvyyteensä. Sinulle tarjotaan vielä viimeinen mahdollisuus ottaa Hänet vastaan, mutta muutoin sinua odottaa rangaistus.”
”Uskotko sitten itse Hänen hyvyyteensä?” Johannes kysyi. ”Sinä olit paikalla katsomassa, kun minä tapoin Johanneksen. Jumala ei tullut väliin. Etkä tullut sinäkään.”
Stella kohotti leukansa uhmakkaasti pystyyn. ”Totta kai uskon.” Hän seisoi nyt ihan kokonaan omilla jaloillaan ja oli siitä ylpeä.
”Miksi hän ylipäätänsä on tehnyt tällaisen maailman jos on niin hyvä? Sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt eikä kukaan ole tarjonnut kelvollista vastausta.”
”Te ihmiset olette itse vastuussa maailmastanne ja sen tärvelemisestä”, Stella sanoi hieman nirppanokkamaisesti. ”On niin teidän tapaistanne syyttää Jumalaa kaikesta.”
”Kiertelet kysymystä. Kuten kaikki.”
Stella huokaisi. ”Teille on annettu vapaa tahto. Hän ei puutu siihen vaikka voisi. Maailma kuvastaa teidän toimianne. Se on luotu siihen tarkoitukseen. Jumalan kuvan kuva. Peilikuvan peilikuva. Se on allegoria Jumalasta. Metafora.”
”Metafora, joka vaatii miljardien henkien uhraamista?” Johannes naurahti katkerasti. ”Jumalalla on kieroutunut huumorintaju. Minusta tuntuu, että jos minulle todella tarjottaisiin mahdollisuus astua Taivaaseen Hänen Korkeutensa kanssa, kieltäytyisin kohteliaasti ja menisin niin kauas Hänestä kuin mahdollista. En ota osaa joukkomurhan sivusta katselemiseen. En hyväksy sitä enkä Häntä.”
”Mutta Jumala ei ole hylännyt teitä oman itsenne armoille! Kaikilla teillä on mahdollisuus ottaa hänet vastaan ja olla onnellinen, niin onnellinen että sinun on vaikea edes ymmärtää sitä. Kuolleetkin pääsevät onneen tehtyään oikeat valinnat. Ja miksi kärsiä ikuisuus, kun voit olla ikuisuuden kärsimyksen vastakohdassa? Ja kaikki muutkin voivat? Mikä siinä on niin väärin?”
Johannes ei sanonut mitään. Hänen katseensa oli tyhjä, ei kieltävä eikä torjuva.
”Mitä mieltä olet?” Stella kysyi. ”Avaatko sydämesi Herralle?”
”Älä viitsi”, Johannes tokaisi. ”En tietenkään, jos sisimmässäni minusta ei tunnu siltä. Ja sitä paitsi, onhan minulla aikaa tulla uskoon ennen kuin kuolen.”
Stella katsoi hänen sinisiä silmiään tarkasti. Ehkä Johannes jo arvasi siitä. ”Ei, Johannes. Et ymmärrä. Tämä oli sinun viimeinen mahdollisuutesi.” Hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä kultaisen ketjun. Siinä roikkui pieni, yksinkertainen kultaristi. Stella painautui kiinni Johannekseen. Hänen toinen kätensä kietoutui pojan vyötäisten ympärille ja toinen korotti ristin hänen otsalleen. Se hehkui valoa kuten Stellakin. Johannes kuuli hentoa helinää, joka tuntui kantautuvan jostain kaukaa.
Risti katosi hänen otsansa sisään, sulautui osaksi Johannesta, katosi kuin olisi ollut valosta tehty. Johanneksen silmät sulkeutuivat ja hän haukkoi henkeä. Stella laski hitaasti koko ketjun häneen. Sitten tyttö nousi varpailleen antaakseen kevyen suudelman pojan otsalle.
Stella avasi suunsa aivan lähellä Johanneksen suuta ja veti henkeä. Johanneksen henki lähti hänen ruumiistaan. Eloton, veltto vartalo lysähti maahan. Stella inahti hiljaa ja perääntyi muutaman askeleen. Johannes näytti tyhjältä säkiltä, sätkynukelta. Marionetin langat oli katkaistu.
Minä en ole murhaaja. En niin kuin sinä. Stella niiskaisi ja pyyhki nenänsä hihaansa. Hän ei ollut koskaan epäonnistunut tällä tavoin kenenkään ihmisen kanssa, ja hän oli sentään ollut Johanneksen suojelusenkeli. Hän kaivoi taskustaan valkoisen paperinenäliinan, kuivasi silmäkulmansa ja katosi. Ei yhtäkkiä vaan hälvenemällä.
Pilvet ajelehtivat taivaalla, kerääntyivät rykelmäksi. Valo hälveni niiden keskeltä. Taivas tummeni. Ensin maahan tippui muutamia pisaroita, raskaasti, hiljalleen, ja sitten satoi ikuisuuden.
No comments:
Post a Comment