"Sallikaa
lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän
kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan
valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse."
-Mark. 10:14-15.
Amandaa sanottiin Toukokuuksi, koska hän oli kaunis kuin toukokuinen kevätilma.
Taivaan puheenparressa on tavallista yhdistää luonto ja vuodenajat ihmisiin. Tämä tuntuu meistä täysin luontevalta. Taivaan luonnon monimuotoisuus ja ihmeellisyys tekevät siitä täydellisen aiheen vertauskuvallisuudelle ja runollisuudelle. Täällä toukokuulle kuuluvat joka vuosi pastellivärien kevyt pehmeys, hivelevän tuulen raikas leijailu, kukkien makea tuoksu ja täydellisten kolmioiden muotoisten joutsenaurojen silmiä rauhoittava virheettömyys. Amanda oli yhtä pehmeä, raikkaan ja makean tuoksuinen ja virheetön.
Toukokuussa Amanda nauroi enemmän kuin muulloin. Ja miten iloinen hän olikaan! Silloin hänellä oli tapanaan viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa ulkosalla leikkien kuin lapset vehreillä kukkaniityillä, havuaarnioissa ja pilvitasangoilla. He makasivat ruohikkoisessa, auringonpaisteisessa rinteessä ja katselivat pilvien kultareunusten muodostamia hahmoja, jotka tanssahtelivat ja pyörähtelivät kirkkaissa korkeuksissa, ja luulenpa heidän miettineen, mitä niiden kaltaisia asioita Maassa oli. Tai he saattoivat etsiä marjoja ja hedelmiä ja kukkia, joiden kaltaisia he eivät aiemmin olleet nähneet, ja piirtää niistä kuvia ja antaa niille nimiä ja kirjoittaa niitä muistiin.
Ehkä kaikkein parasta Taivaassa oli se, että kyniä ja paperia, ja kaikkea muutakin, oli aina saatavilla. Asiat, joista Amanda nautti, eivät loppuneet kesken, ei ruoka, ei tila, eivätkä kirjat, elokuvat, pelit tai lelut, eivät soittimet, laitteet tai välineet, eivät ihmiset eivätkä suloiset eläimet, tai ylipäätänsä mikään mitä kukaan saattaisi toivoa. Ja Amanda tiesi, että mikäli olisi välittänyt sellaisesta, olisi hän voinut kävellä mihin hyvänsä kaupunkiin, astua mihin hyvänsä autoliikkeeseen ja valita sieltä itselleen minkä hyvänsä menopelin ja ajaa sillä kahtasataa katujen ja pilvenpiirtäjien neontaivaanrantaan vailla haitallisia seurauksia itselleen, ympäristölleen tai muille. Minä kuulin joskus, että Maassa kulkuvälineet aiheuttavat päästöjä, siksi niitä kai kutsuttiin, ja nämä päästöt olivat sitten jotenkin ikäviä.
Tai ehkä sittenkin parasta on se, että ihmiset – tai oikeammin siis heidän sielunsa, heidän ruumiinsahan makaavat haudoissaan maan alla, ja olisi hieman virheellistä nimittää pelkkää sielua kokonaiseksi ihmiseksi. Tuomiopäivän tarkoitushan kuitenkin on saattaa ihmiset kokonaisiksi tuomalla heille heidän ruumiinsa takaisin, tai näin meille on kerrottu – anteeksi, nyt eksyin harhailemaan. No, siis: ehkä parasta on se, että ihmiset ovat kaikki jättäneet taakseen syntinsä eivätkä enää aiheuta toisilleen mielipahaa. Tietysti kaikki eivät aina elä sulassa sovussa. Kaikki kun vain eivät tule niin hyvin toimeen keskenään, tai nauttivat enemmän jonkun muun seurasta. Mutta Taivaassa riidat ovat tuntemattomia, tai niihin suhtaudutaan hieman kuin Maassa suhtaudutaan vaikkapa Mustakaapuun – johonkin pahaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Yhteensopimattomuudet ratkaistaan yleensä lähtemällä jonnekin muualle, tai keskustelemalla asiasta.
Kaikki eivät varmaankaan pitäneet siitä, että onnellisuus tarjottiin heille hopealautasella. Amanda ei kuitenkaan vielä ollut kohdannut ketään, joka olisi valittanut.
Ah. Joka tapauksessa, kaunis, kukkiva toukokuu saapui elävän puun ja metsänvihreän väreissä, ja Amanda tanssahteli nauraen tammien helmeilevien kukintovanojen alla paljain jaloin. Siellä Aaron näki hänet ensimmäisen kerran.
Astran saatettua hänet Taivaaseen Aaron oli paistatellut auringossa ja tutustunut uusiin ihmisiin. Avoimuus ja valo virkistivät häntä Limbossa vietettyjen kahdeksantoista harmaan vuoden jälkeen. Ensin häntä vähän pelotti, sillä hänelle tuttu sanojen kaiku oli poissa. Limbon käytävissä se oli niin tavallista, että sen puuttuminen sai hänet tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Sitten hän meni Urbis Apricorceen, yhteen Taivaan suurista kaupungeista, ja valtava väkijoukko löi hänet niin ällikällä, ettei hän voinut kuvitella enää milloinkaan olevansa yksinäinen. Limbossa oli kyllä paljon sieluja, mutta heidät oli siroteltu hajalleen valtavaan käytäväverkostoon. Aaron juoksenteli ympäriinsä kaduilla ja kätteli tuntemattomia vastaantulijoita ja kertoi heille itsestään ja pateristaan – ja he kättelivät häntä ja hymyilivät hänelle. Hänet toivotettiin tervetulleeksi.
Kaupungista lähdettyään hän matkasi pitkin Taivaan niittyjä. Hän ylitti Comaen pilviylängöt ja kohtasi Amandan tanssimassa suuren tammen alla, kuten jo kerroinkin. Amandalla oli silloin yllään hulmuava vaaleansininen mekko, jossa oli vaaleankeltaisia kukkakuvioita. Tyttö lauloi itsekseen heleällä äänellä. Aaron ei uskaltanut keskeyttää, eikä Amanda huomannut, että häntä katseltiin. Kun Amanda ei osannut enempää sanoja, Aaron kysyi, millä kielellä Amanda oli laulanut. Amanda kertoi, että kieli oli suomi ja että sitä puhuttiin Maassa. Aaron oli kuullut Astralta, että hänen vanhempansa Maassa olivat asuneet Suomessa ja että hänen sukunimensä tarkoitti leppäpuuta sen maan kielellä. Hän kertoi Amandalle, kuten Astra oli kertonut hänelle, että koska hän oli kuollut lapsivuoteessa, hän ei ollut koskaan oppinut sitä kieltä.
Amanda oli hyvin ystävällinen. Hän oli jo unohtanut raastavan tunteen, joka hänen tuhovoimaisesta rakkaudestaan Johannesta kohtaan oli seurannut. Johannes oli hänen mielessään rakas ihminen, jonka saapumista Taivaaseen hän toivoi ja odotti, mutta hän ei kokenut olevansa tälle uskollisuudenvelassa, ja hän tiesi, että jos Johannes saapuisi tänne, hän ei olisi Amandalle katkera. Taivaassa oli aina joku muu, joka kärsivällisesti odotti rakkautta. Amanda mietti joskus, veikö Jumala niin julmasti ihmisiä Maan päältä, koska heitä tarvittiin Taivaassa täyttämään aukko johonkin parisuhteeseen, tai siis perustamaan parisuhde sen toisena osapuolena… Tuskinpa asia ihan niin oli, mutta Amandaa ajatus huvitti, sillä se sai suuretkin tragediat näyttämään vain osasilta suuremmassa rakkauskertomuksessa. Joka tapauksessa, hän piti Aaronista, joka oli hellyttävä ja tumma ja ujo nuori mies, ja niinpä he kiersivät tammea käsi kädessä ja opettelivat toistensa kieliä – Taivaassa kaikilla oli yksi yhteinen kieli. Muut olivat kaunis, rikastuttava lisä, mutta eivät välttämättömyys. Mutta nyt Aaron voisi soittaa vanhemmilleen Maahan ja kertoa heille voivansa hyvin.
Amanda esitteli Aaronin ystävilleen. Sitten he kiersivät kahdestaan niittyjä ja nummia ja kalliokukkuloita ja korpimaita kahdestaan muutaman viikon ajan. Ne olivat hienoja matkoja. He ottivat mukaansa vain vähän kantamuksia, sillä Taivaassa oli toukokuussa niin lämmin, että taivasalla saattoi aina nukkua, ja vaikka olisi satanutkin, hyvällä todennäköisyydellä jostain löytyi laavu, jonka alle piiloutua. Kerran sitten satoi, ja vaaleanpunaisessa hämyssä he majoittuivat varsin pienen laavun alle hyvin lähelle toisiaan ja kihertelivät sateen ropinalle katoksen puuta vasten. He hieroivat nenänpäitään yhteen ja suukottelivat toisiaan huulille ja nauroivat vähän lisää.
Taivaassa syntyneet lapset tunnetaan nimellä Caeli Liberierum, ja heitä pidetään hyvin onnekkaina, sillä heidän ei ole koskaan tarvinnut kärsiä Kiirastulessa tai Maan onnettomuuksissa. Taivaan pariskunnat yleensä tekevät jonkin verran lapsia. Täällä se on helppoa. Minun tätini kertoi, että Maassa lapsen kasvattaminen on todella vaikeaa ja kallista. Siitä aiheutuu jotain jota kutsuttiin stressiksi. En tiedä mitä se on tai mistä se johtuu.
Palatakseni siis Amandaan ja Aaroniin, kun tyttö ehdotti, että he riisuutuisivat, ja sitten koski Aaronin paljasta ihoa hellin sormin, Aaron oli aluksi hyvin hämmentynyt. Hän oppi lyhyessä ajassa paljon uudenlaisia tunteita, joista oli aiemmin vain lukenut pölyisistä kirjoista. Amanda kuitenkin tehokkaasti nosti hänen alkukantaiset vaistonsa pintaan. Ja he saattoivat uppoutua kokonaan toisiinsa murehtimatta mistään muusta. Aaronin vaatteet tosin kastuivat sateessa.
Sen jälkeen Aaron kutsui Amandaa Toukokuuksi koska se tuntui oikealta. Ja sitten he pudottivat vihreitä lehtiä alas Maassa leikkivien lasten keskelle ja kikattivat, koska siellä oli marraskuu.
Amandaa sanottiin Toukokuuksi, koska hän oli kaunis kuin toukokuinen kevätilma.
Taivaan puheenparressa on tavallista yhdistää luonto ja vuodenajat ihmisiin. Tämä tuntuu meistä täysin luontevalta. Taivaan luonnon monimuotoisuus ja ihmeellisyys tekevät siitä täydellisen aiheen vertauskuvallisuudelle ja runollisuudelle. Täällä toukokuulle kuuluvat joka vuosi pastellivärien kevyt pehmeys, hivelevän tuulen raikas leijailu, kukkien makea tuoksu ja täydellisten kolmioiden muotoisten joutsenaurojen silmiä rauhoittava virheettömyys. Amanda oli yhtä pehmeä, raikkaan ja makean tuoksuinen ja virheetön.
Toukokuussa Amanda nauroi enemmän kuin muulloin. Ja miten iloinen hän olikaan! Silloin hänellä oli tapanaan viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa ulkosalla leikkien kuin lapset vehreillä kukkaniityillä, havuaarnioissa ja pilvitasangoilla. He makasivat ruohikkoisessa, auringonpaisteisessa rinteessä ja katselivat pilvien kultareunusten muodostamia hahmoja, jotka tanssahtelivat ja pyörähtelivät kirkkaissa korkeuksissa, ja luulenpa heidän miettineen, mitä niiden kaltaisia asioita Maassa oli. Tai he saattoivat etsiä marjoja ja hedelmiä ja kukkia, joiden kaltaisia he eivät aiemmin olleet nähneet, ja piirtää niistä kuvia ja antaa niille nimiä ja kirjoittaa niitä muistiin.
Ehkä kaikkein parasta Taivaassa oli se, että kyniä ja paperia, ja kaikkea muutakin, oli aina saatavilla. Asiat, joista Amanda nautti, eivät loppuneet kesken, ei ruoka, ei tila, eivätkä kirjat, elokuvat, pelit tai lelut, eivät soittimet, laitteet tai välineet, eivät ihmiset eivätkä suloiset eläimet, tai ylipäätänsä mikään mitä kukaan saattaisi toivoa. Ja Amanda tiesi, että mikäli olisi välittänyt sellaisesta, olisi hän voinut kävellä mihin hyvänsä kaupunkiin, astua mihin hyvänsä autoliikkeeseen ja valita sieltä itselleen minkä hyvänsä menopelin ja ajaa sillä kahtasataa katujen ja pilvenpiirtäjien neontaivaanrantaan vailla haitallisia seurauksia itselleen, ympäristölleen tai muille. Minä kuulin joskus, että Maassa kulkuvälineet aiheuttavat päästöjä, siksi niitä kai kutsuttiin, ja nämä päästöt olivat sitten jotenkin ikäviä.
Tai ehkä sittenkin parasta on se, että ihmiset – tai oikeammin siis heidän sielunsa, heidän ruumiinsahan makaavat haudoissaan maan alla, ja olisi hieman virheellistä nimittää pelkkää sielua kokonaiseksi ihmiseksi. Tuomiopäivän tarkoitushan kuitenkin on saattaa ihmiset kokonaisiksi tuomalla heille heidän ruumiinsa takaisin, tai näin meille on kerrottu – anteeksi, nyt eksyin harhailemaan. No, siis: ehkä parasta on se, että ihmiset ovat kaikki jättäneet taakseen syntinsä eivätkä enää aiheuta toisilleen mielipahaa. Tietysti kaikki eivät aina elä sulassa sovussa. Kaikki kun vain eivät tule niin hyvin toimeen keskenään, tai nauttivat enemmän jonkun muun seurasta. Mutta Taivaassa riidat ovat tuntemattomia, tai niihin suhtaudutaan hieman kuin Maassa suhtaudutaan vaikkapa Mustakaapuun – johonkin pahaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Yhteensopimattomuudet ratkaistaan yleensä lähtemällä jonnekin muualle, tai keskustelemalla asiasta.
Kaikki eivät varmaankaan pitäneet siitä, että onnellisuus tarjottiin heille hopealautasella. Amanda ei kuitenkaan vielä ollut kohdannut ketään, joka olisi valittanut.
Ah. Joka tapauksessa, kaunis, kukkiva toukokuu saapui elävän puun ja metsänvihreän väreissä, ja Amanda tanssahteli nauraen tammien helmeilevien kukintovanojen alla paljain jaloin. Siellä Aaron näki hänet ensimmäisen kerran.
Astran saatettua hänet Taivaaseen Aaron oli paistatellut auringossa ja tutustunut uusiin ihmisiin. Avoimuus ja valo virkistivät häntä Limbossa vietettyjen kahdeksantoista harmaan vuoden jälkeen. Ensin häntä vähän pelotti, sillä hänelle tuttu sanojen kaiku oli poissa. Limbon käytävissä se oli niin tavallista, että sen puuttuminen sai hänet tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Sitten hän meni Urbis Apricorceen, yhteen Taivaan suurista kaupungeista, ja valtava väkijoukko löi hänet niin ällikällä, ettei hän voinut kuvitella enää milloinkaan olevansa yksinäinen. Limbossa oli kyllä paljon sieluja, mutta heidät oli siroteltu hajalleen valtavaan käytäväverkostoon. Aaron juoksenteli ympäriinsä kaduilla ja kätteli tuntemattomia vastaantulijoita ja kertoi heille itsestään ja pateristaan – ja he kättelivät häntä ja hymyilivät hänelle. Hänet toivotettiin tervetulleeksi.
Kaupungista lähdettyään hän matkasi pitkin Taivaan niittyjä. Hän ylitti Comaen pilviylängöt ja kohtasi Amandan tanssimassa suuren tammen alla, kuten jo kerroinkin. Amandalla oli silloin yllään hulmuava vaaleansininen mekko, jossa oli vaaleankeltaisia kukkakuvioita. Tyttö lauloi itsekseen heleällä äänellä. Aaron ei uskaltanut keskeyttää, eikä Amanda huomannut, että häntä katseltiin. Kun Amanda ei osannut enempää sanoja, Aaron kysyi, millä kielellä Amanda oli laulanut. Amanda kertoi, että kieli oli suomi ja että sitä puhuttiin Maassa. Aaron oli kuullut Astralta, että hänen vanhempansa Maassa olivat asuneet Suomessa ja että hänen sukunimensä tarkoitti leppäpuuta sen maan kielellä. Hän kertoi Amandalle, kuten Astra oli kertonut hänelle, että koska hän oli kuollut lapsivuoteessa, hän ei ollut koskaan oppinut sitä kieltä.
Amanda oli hyvin ystävällinen. Hän oli jo unohtanut raastavan tunteen, joka hänen tuhovoimaisesta rakkaudestaan Johannesta kohtaan oli seurannut. Johannes oli hänen mielessään rakas ihminen, jonka saapumista Taivaaseen hän toivoi ja odotti, mutta hän ei kokenut olevansa tälle uskollisuudenvelassa, ja hän tiesi, että jos Johannes saapuisi tänne, hän ei olisi Amandalle katkera. Taivaassa oli aina joku muu, joka kärsivällisesti odotti rakkautta. Amanda mietti joskus, veikö Jumala niin julmasti ihmisiä Maan päältä, koska heitä tarvittiin Taivaassa täyttämään aukko johonkin parisuhteeseen, tai siis perustamaan parisuhde sen toisena osapuolena… Tuskinpa asia ihan niin oli, mutta Amandaa ajatus huvitti, sillä se sai suuretkin tragediat näyttämään vain osasilta suuremmassa rakkauskertomuksessa. Joka tapauksessa, hän piti Aaronista, joka oli hellyttävä ja tumma ja ujo nuori mies, ja niinpä he kiersivät tammea käsi kädessä ja opettelivat toistensa kieliä – Taivaassa kaikilla oli yksi yhteinen kieli. Muut olivat kaunis, rikastuttava lisä, mutta eivät välttämättömyys. Mutta nyt Aaron voisi soittaa vanhemmilleen Maahan ja kertoa heille voivansa hyvin.
Amanda esitteli Aaronin ystävilleen. Sitten he kiersivät kahdestaan niittyjä ja nummia ja kalliokukkuloita ja korpimaita kahdestaan muutaman viikon ajan. Ne olivat hienoja matkoja. He ottivat mukaansa vain vähän kantamuksia, sillä Taivaassa oli toukokuussa niin lämmin, että taivasalla saattoi aina nukkua, ja vaikka olisi satanutkin, hyvällä todennäköisyydellä jostain löytyi laavu, jonka alle piiloutua. Kerran sitten satoi, ja vaaleanpunaisessa hämyssä he majoittuivat varsin pienen laavun alle hyvin lähelle toisiaan ja kihertelivät sateen ropinalle katoksen puuta vasten. He hieroivat nenänpäitään yhteen ja suukottelivat toisiaan huulille ja nauroivat vähän lisää.
Taivaassa syntyneet lapset tunnetaan nimellä Caeli Liberierum, ja heitä pidetään hyvin onnekkaina, sillä heidän ei ole koskaan tarvinnut kärsiä Kiirastulessa tai Maan onnettomuuksissa. Taivaan pariskunnat yleensä tekevät jonkin verran lapsia. Täällä se on helppoa. Minun tätini kertoi, että Maassa lapsen kasvattaminen on todella vaikeaa ja kallista. Siitä aiheutuu jotain jota kutsuttiin stressiksi. En tiedä mitä se on tai mistä se johtuu.
Palatakseni siis Amandaan ja Aaroniin, kun tyttö ehdotti, että he riisuutuisivat, ja sitten koski Aaronin paljasta ihoa hellin sormin, Aaron oli aluksi hyvin hämmentynyt. Hän oppi lyhyessä ajassa paljon uudenlaisia tunteita, joista oli aiemmin vain lukenut pölyisistä kirjoista. Amanda kuitenkin tehokkaasti nosti hänen alkukantaiset vaistonsa pintaan. Ja he saattoivat uppoutua kokonaan toisiinsa murehtimatta mistään muusta. Aaronin vaatteet tosin kastuivat sateessa.
Sen jälkeen Aaron kutsui Amandaa Toukokuuksi koska se tuntui oikealta. Ja sitten he pudottivat vihreitä lehtiä alas Maassa leikkivien lasten keskelle ja kikattivat, koska siellä oli marraskuu.
No comments:
Post a Comment