Ronald laski hiomakiven puupölkylle ja nousi seisomaan. Hän hengitti syvään raitista kevätilmaa. Hän tunsi tuulenvireen poskiparrassaan ja nenällään. Aurinko lämmitti hänen ruskeaa villapaitaansa. Tuntui hyvältä olla jälleen terve. Puutkin tuntuivat hengittävän hänen kanssaan, niiden vehreät lehvästöt ottavan syviä sisäänhengityksiä ja puhaltavan ulos. ”Katso”, Ronald sanoi ja nosti miekan. Hän piti sitä vaakatasossa, käänsi sen lappea niin, että auringon kimallus heijastui siitä Virran silmiin. Koira vingahti ja painui maahan silmät ummessa. Ronald nosti miekan ja iski sen puupölkkyyn karjahtaen. Miekka upposi puuhun kevyesti, halkaisten pölkyn puoleenväliin saakka.
”Minua pelottaa”, Virta vinkui.
”Se on terävä”, Ronald selitti, nauroi, laskeutui toisen polven varaan ja rapsutti koiraa korvan takaa. ”Nyt se ei ole enää hyödytön, vanha kapistus, jota olen pitänyt seinällä pölyttymässä. Nyt se on ase, ja minä soturi, enkä sairas vanhus.” Hän nauroi kovaa ja koiramaisella innolla, välittämättä, kuka häntä kuulisi. Lehto, heinäniitty ja hänen hirsimökkinsä ja puuliiterinsä kuuntelivat, esittämättä hyväksyntäänsä tai tuomiota.
”Kunhan et sodi minua vastaan”, Virta mutisi.
”En”, Ronald sanoi. ”Mutta jos joku sattuisi hyökkäämään tänne, minä puolustan sinua, Erää, Korpea ja Nevaa viimeiseen saakka.” Hän iski silmää koiralle, joka pudisti päätään ja jolkotti tiehensä, epäilemättä ajatellen isäntänsä seonneen.
Ronaldille tuli oikeastaan vain hyvä mieli koiran suhtautumisesta. Ne eivät tunteneet sotaa, sen synkkyyttä, eikä niiden toivon mukaan koskaan tarvitsisi. Hän kiskaisi miekan irti. Vaikka Ronald ei sitä olisi tarvinnutkaan, tuntui silti hyvältä tuntea voima kädessään, kannatella säilää, tietää, että pystyisi pitämään sillä puolensa nuorempaa ja raskaammin varustettua sotilasta vastaan.
Kolme vuotta Ronald oli raihnaantunut mökissään sisarenpoikansa hoidettavana, tietäen, mikä taakka oli nuorelle, tunnolliselle Ferdinandille. Kolme pitkää vuotta hän oli tasaista vauhtia huonontunut, ensin nojaten keppiin, sitten jättäen koirien ulkoiluttamisen Ferdinandin harteille, ja lopulta maaten kokonaan vuoteenomana. Ja sitä edeltävät kymmenen vuotta hänen mielensä paholaiset olivat kiduttaneet häntä painajaisilla surmatuista naisista, poltetuista kylistä ja kuninkaanlinnan pitkistä, varjoisista, hämähäkkien kansoittamista käytävistä. Ne käytävät olivat ajaneet Ronaldin hulluuden partaalle. Täytyikö hänen nähdä ne niin yöllä kuin päivälläkin, kuulla tuulen veto niiden kiviseinien raoissa unissaankin vartiovuorojen lisäksi?
Ei enää. Enää Ronald ei olisi kenenkään orja. Hän oli ansainnut eläkepäivänsä. Hän oli ansainnut rauhan kuninkaaltaan ja terveyden jumalaltaan.
Hän meni mökkiin sisälle ja veti vaatekomeron pohjalta suuren, raskaan arkun keskelle lattiaa. Arkku oli lukittu ruosteisella munalukolla ja sen pinnalta kohoava pöly pyöri auringon säteissä. Ronald otti seinältä naulasta avaimen, avasi sillä vanhan lukon ja nosti arkun kannen.
Hän istui lattialla jalat ristissä jonkin aikaa katsoen sen sisältöä, ajatuksiinsa uponneena. Hänen kasvonsa olivat lukemattomat. Hän ei edes huomannut, että Neva hiipi huoneeseen häntä heiluen. Nähdessään isäntänsä se jätti sikseen ajatukset tämän tönimisestä – Neva tiesi, että Ronaldia ei sopisi häiritä, kun tämän kasvoilla oli tuo mietteisä ilme. Sen sijaan Neva istui lattialle vähän matkan päähän isännästään ja tuijotti pölyistä arkkua kuten tämäkin.
Hetken kuluttua myös Virta tuli sisään, ja nähdessään Nevan istui tämän vierelle seuraksi, sanomatta sanaakaan, ja Virran perässä tulivat Korpi ja Erä. Neljä koiraa pysyttelivät vaiti, aistien raskaiden vuosien painon roikkuvan Ronaldia varjostamassa. Auringon lämmittämä neliö, jonka huoneen ikkuna päästi lattiaan, siirtyi hitaasti.
Ronald nousi seisomaan varoituksetta. Hän ei noussut kuin vanha mies, hitaasti ja huojuvasti, tukien itseään käsillään, vaan suoraan ja reippaasti kuin voimiensa tunnossa oleva nuorukainen. Hän seisoi ryhdikkäästi, katse edelleen arkkuun suunnattuna. Koirien kuonot nousivat hänen mukanaan. Ronald tajusi vasta nyt, ettei ollut yksin. Hän katsoi kumppaneitaan ja hymyili. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin pitkältä. Aurinko kultasi hänen harmaan tukkansa ja poskipartansa. Hänen siniset silmänsä tuikkivat täynnä elämää.
”Tänään käymme vähän pitemmällä kävelyllä”, hän sanoi. ”Mutta ensin tahdon olla yksin vähän aikaa.”
”Mutta...” Virta intti.
”Onko kaikki varmasti hyvin?” Erä kysyi.
”Minulla on henkilökohtaisia asioita selvitettävänä tämän arkun kanssa.”
Koirat eivät ehkä käsittäneet, mitä asioita miehellä voisi olla arkun kanssa selvitettävänä, mutta ne kunnioittivat pyyntöä ja lähtivät yhtenä joukkona hännät pystyssä. Ronald sulki oven niiden perässä ja kumartui jälleen arkun ylle.
Hän noukki sieltä rengaspanssaripaitansa. Se oli painava kapistus, mutta hän kiskoi sen ylleen. Sen helinä oli joskus piinannut häntä – nyt hän kuuli siinä yllätyksekseen kauneutta, musiikkia. Sen renkaat kimalsivat.
Seuraavaksi Ronald puki isot, levymäiset olkasuojukset ja raskaat rautakengät. Viimeiseksi hän veti käsiinsä metallinpaloilla suojatut nahkahansikkaat, pisti rengaspanssarin aluspaidan nahkahupun päähänsä ja painoi sen päälle avokypärän.
Hän katsoi itseään peilistä. Kuninkaan vartiokaartin soturi katsoi takaisin.
”Kunnioitettu olkoon...” Ronald aloitti, mutta sanat kuivuivat hänen huulilleen.
Minä olen vapaa, hän ajatteli hädin tuskin pystyen uskomaan sen. Aurinko paistoi ja sai hänen panssarinsa hohtamaan. Hän riisui sen ja pakkasi sen takaisin arkkuun. Hän jätti miekkansa makaamaan vuoteelleen ja riuhtaisi sitten tuvan oven auki. Aurinko oli kääntynyt suoraan kulmaan, niin että hän sokaistui hetkeksi kirkkaasta valosta, kuin olisi avannut portin suoraan auringon tuleen.
Sitten hän raahasi raskaan arkun ulkoilmaan. Hän nosti sen ylös ärähtäen pinnistyksestä. Hän tunsi jalkojensa uppoavan vähän pehmeään, hedelmälliseen maahan. Koirat tulivat hänen luokseen.
”Järvelle”, Ronald pihisi niille hampaidensa välistä. ”Tänään käymme kalassa.”
Polku järvelle johti lehdon läpi. Se ei ollut lyhyt, mutta Ronald ei laskenut arkkua kertaakaan käsistään levätäkseen. Hän hikoili ja nautti siitä. Tuntui hyvältä tehdä rehellistä, ruumiillista työtä. Koirat seurasivat häntä kyselemättä, kenties onnellisina siitä, ettei niiden tarvinnut raahata arkkua kelkalla.
Kun he tulivat järven rannalla olevalle pienelle kopille, jossa Ronald piti lukon takana onkiaan ja vieheitään, Erä kysyi varovasti: ”Ronald, miksi et tee tätä Ferdinandin kanssa? Arkku olisi helpompi kantaa kahden.”
”Älkää hiiskuko tästä sanaakaan Ferdinandille”, Ronald varoitti, ”tai hän luulee minun seonneen.”
Erä näytti edelleen epäilevältä. Ehkäpä se ajatteli Ronaldin seonneen.
Ronald nosti arkun pieneen soutuveneeseensä ja kävi sitten hakemassa onkivavan ja pyydykseksi matoja vesisangosta. Hän heitti ne veneen pohjalle ja katsoi sitä arvioiden.
”On tilaa vain yhdelle teistä”, hän sanoi. ”Virta, tule tänne.”
Innokkaasti haukahtaen Virta loikkasi veneeseen. ”Varo koukkuja, tai haavoitat itsesi”, Ronald huusi ja nousi tämän perään. Kolme muuta jäivät rannalle ja haukkuivat heidän peräänsä.
Ronald souti heidät kaislikon läpi järven ulapalle. Se oli kapea mutta pitkä järvi, kauttaaltaan metsän ympäröimä. Isot, pellavaiset pilvet kelluivat korkealla sinisellä taivaalla. Kurkiaura lensi heidän ylitseen hiljaa. Vastarannalla kohosi jylhä kallionseinämä. Koski kohisi kauempana, järven toisessa päässä. Pinta oli lähes tyyni ja vesi tuntui Ronaldin sormiin lämpimältä. Hän loiskutti sitä kasvoilleen huuhtoakseen hikeä pois. Virta nauroi hänelle.
”Partasi tippuu vettä”, se vastasi hänen kysyvään katseeseensa.
Sitten Ronald kehotti Virtaa istumaan aloillaan ja olemaan varovasti veneen keskellä. Hän nousi seisomaan leveään haara-asentoon arkun ylle. Vene keikkui epävakaasti. Ronald kumartui, nosti arkun ylös ja heitti sen laidan yli kovaa karjaisten. Arkku ei lentänyt kauas, mutta päästi komean molskauksen lävistäessään järven pinnan ja vajotessaan upottaviin pohjaliejuihin. Virta haukahti säikähtäneenä ja oli kaatua kyljelleen. Rannalla Erä, Neva ja Korpi haukkuivat suoraa kurkkua. Arkun heittäminen työnsi venettä vastakkaiseen suuntaan ja melkein keikautti sen nurin, mutta ei aivan, osittain koska Ronald jaloillaan painoi vastaan tasapainottavasti.
Sitten hän nauroi Virran järkyttyneelle ilmeelle, pujotti madon koukkuun ja heitti vieheen kauas veteen.
No comments:
Post a Comment