Moroii

(Otteita hra Michael Halloway’n päiväkirjasta)

28. syyskuuta 1929

Matka Dellwithiin on kivikkoinen – kirjaimellisestikin. Viimeinen rautatieasemani oli Brasovissa, ja sieltä olen kulkenut Karpaattien halki hevosvankkureiden kyydissä. Ajurin itsensä lisäksi olen ainut matkustaja, enkä ihmettele miksi. Kukaan täysjärkinen ei alistuisi kolmen päivän ajoon tässä helvetillisessä töyssyjen, mutkien ja höykytyksen summassa. Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole onnistunut kuin yötauoillamme, ja ne ovat olleet kovin lyhyitä – ikään kuin ajuri kuvittelisi minun kykenevän nukkumaan hänen kyydissään.

Hän onkin kyllä varsin tietämätön mies, mitä tulee minun tapoihini. Hän ei ole selvästikään kuullut sellaisista asioista kuin ystävällinen jutustelu, kunnon yöunet tai iltapäivätee. En usko, että hän osaa puhua enempää englantia kuin olen hänen suustaan kuullut – ja ne olivat lyhyempiä lauseita kuin mitä olen koskaan kuullut kotipuolessa. Hänen nimensä on Andrej Moskowitch, joskaan en ole varma nimen kirjoitusasusta. Olen nähnyt sen vain hänen vuokraliikkeensä oven yläpuolella riippuvassa puukyltissä.

Nyt kello on puoli yksitoista, ja aurinko on jo kauan sitten vajonnut vuorten siluettien taakse, mutta meidän lepomme alkaa vasta nyt. Andrej – tai herra Moskowitch, niin kuin hän varmaan itse sanoisi – nukkuu hevosten kanssa taivasalla, mutta minä mahdun juuri ja juuri vankkureiden sisään. Jalkojeni suoristaminen ei ihan onnistu, mutta sain kyllä unta täällä viimekin yönä.

Täytyy todeta, että maisemojen ihastelu on ollut todella huumaava kokemus. Vuoret kohoavat aamu-usvan seasta harmaina kivipiikkeinä ja valtaisina muureina, tavoitellen taivaita ja kylpien kultaisessa auringonvalossa. Niiden jättiläismäisyyttä ei tajua, ennen kuin niitä katselee niiden omilta rinteiltä.

Dellwith on varmasti kaunis. Saavumme sinne huomenna.

29.9.

En olisi odottanut sellaista tunteellisuutta Andrej’n kaltaiselta tuppisuulta, mutta hän on selvästikin kummallisen taikauskoinen mies.

Tänä aamuna – jos sitä voi aamuksi kutsua – hän herätti minut tiukasti ravistamalla ja suhahti jotain epämääräistä romaniaksi. Kutitteleva, haalea kuunvalo sai minut tajuamaan nopeasti, että aurinko ei nousisi vielä tunteihin. Tämä oli minustakin jo sangen röyhkeää, vaikka olin jo sitä edellisenä yönä huomannut, että Andrej ei tosiaankaan ajatellut antaa minulle kunnon lepotaukoja. Mutta ennen kuin ehdin mongertaa unisia vastaväitteitä ajuri oli jo pakannut tavaransa ja viittoi minua vankkureihin ja kuiskaili kiihkeästi. Aloin ymmärtää hänen olevan peloissaan – ei, vaan kauhuissaan, vaikkakin kauhu oli piilotettu hermostuksen ja kiireen alle. Epäilin hevosten havainneen susia, ja ne olivatkin levottomia.

Mutta kun kysyin Andrej’lta: ”Susia?” hän vain pudisti päätään ja sihisi: ”Moroii!” Tämä vastaus sai minut yllättymään. Lähtiessäni tutkimaan kaakkoiseurooppalaista kansanperinnettä en ollut odottanut löytäväni sitä vankkurieni kuskin suusta.

Nousin vaunuihin hänen hätäisten patistelujensa ajamana, ja samassa hän usutti hevoset raviin. Singahdimme yön selkään kiemuraiselle vuoristopolulle, mutta ehdin nähdä kuusimetsän katveessa oletettavasti saman kuin hänkin; liikkuvan hahmon varjoissa. Se oli liian korkea nelijalkaiseksi, mutta sen kokoa oli mahdoton arvioida pimeässä. Se kuitenkin eteni nopeasti meidän peräämme ennen katoamistaan yöhön. En osaa sanoa, oliko kyseessä ihminen vai eläin, vaiko kenties tarujen elävä vampyyri, moroii.

Sen jälkeen seurasi kuitenkin pelottavampaa menoa, kun syöksähtelimme hurjapäisesti pilkkopimeässä kapealla tiellä. Sain tuijottaa sydän syrjällään vasemmalla avautuvaan suunnattomaan rotkoon ja kuvitella meidän lipeävän kovassa vauhdissamme reitiltä ja suistuvan alas jyrkänteeltä.

Nyt päivä on jälleen kääntymässä laskuun. Selvisimme hengissä aamuyön matkasta, ja Andrej’n rauhoituttua ja hidastettua vauhtia yritin kysellä häneltä varjohahmosta. Hän kuitenkin vain murahteli ja pudisteli päätään monta tuntia, kunnes viesti meni perille ja luovuin, ymmärtäessäni että hän ei ollut yhtään entistä halukkaampi keskustelemaan vanhoista tarinoista.

Mutta kun hiljaisuutta oli kestänyt tunnin, hän katsoi minua pikaisesti olkansa yli ja tokaisi epäystävällisellä mutta samalla varoittavalla ja huolestuneella äänellä, kangertelevalla englannilla: ”Herra Halloway tekee järkevä ja ei mene yöllä metsään. Vaarallinen. Ei mene yöllä metsään.”


Kaivoin häkeltyneenä muistiinpanovälineeni esille ja aloin esittää lisäkysymyksiä, mutta hän vastasi vain sanomalla lyhyesti: ”Vanhat eukot sanovat: ’Moroii satua, metsässä susia, vievät lampaita.’ Minä tietää, he väärässä. Viime kevät minulta viedään lammas, raadellaan kappaleiksi, ei susi. Se ei susi, se on moroii. Järkevä ei mene yöllä metsään.” Sen sanottuaan hän kieltäytyi puhumasta enempää ja keskittyi vankkureiden ohjaamiseen suureksi harmikseni.

Siitä on nyt kaksi tuntia, ja Dellwith tulee näkyviin. Kylä on pieni ja näyttää kovin orvolta suuren notkon pohjalla, umpinaisen, koko ajan synkkenevän metsän keskellä, mutta mukava, lämmin valo paistaa sieltä.

30.9.

Minulla ei ole paljoa aikaa kirjoittaa – Dellwithin asukkaat ovat hämmästyttävän vieraanvaraisia, ja jokainen tekee parhaansa auttaakseen minua. Kaikki ovat hyvin uteliaita ja tahtovat tietää minusta, Englannista ja matkastani.

Asun kylän matriarkkahahmo rouva Morganin luona, kylän ainoassa vierashuoneessa. Olot ovat mukavat, mutta hetken rauhaa minulle ei olla suotu saapumiseni jälkeen, paitsi nukkuessani. Ja silloinkin kyseenalaisesti.

Jälleen ruoka-aika.

1.10.

Olen lukittautunut huoneeseeni jotta saisin aikaa tehdä muistiinpanoja ennen kuin unohdan kaiken.

Toissailtana saavuimme Dellwithiin illankoitteessa. Kylä koostuu pienestä ydinkeskustasta, jossa on pieni puoti, kappeli, kapakka ja muutamia kaksikerroksisia asuinrakennuksia, muun muassa Morganien, sekä hajallaan ympäri notkoa sijaitsevista maalaistaloista, joita on puolisen tusinaa. Kylä seisoo peltojen ja niittyjen täyttämän, muhkuraisen alangon keskellä, ja viljelysmaata reunustaa koskematon kuusimetsä.

Andrej ajoi vankkurit suoraan kievarin eteen, ja sisään mennessämme iloinen puheensorina katkesi kuin veitsellä leikaten. En ollut voinut ilmoittaa tulostani etukäteen, koska en tiennyt kannettiinko kylään kirjeitä, joten muukalaisen saapuminen syrjäiselle maaseudulle oli täydellinen yllätys kaikille. Ensin kuvittelin, että en ollut toivottu vieras, mutta sitten kapakan asiakkaat ja isäntä itsekin ryntäsivät luokseni esittäytymään, kättelemään, taputtamaan olkapäätäni, kutsumaan minua kotiinsa kylään vähäisillä englannin taidoillaan ja tarjoamaan minulle juotavaa. Tällainen käytös sai minut hieman häkeltymään, ja kesti viitisen minuuttia – jossa ajassa minut oli istutettu pöytään ja eteeni tarjoiltu talon tarjoama lammaspaisti – ennen kuin sain heidät ymmärtämään, että aion viipyä jonkin aikaa ja tarvitsen yösijan.

Sitten paikalle tömisteli suurikokoinen, mustaan, leveään hameeseen pukeutunut nainen, joka hätisteli tungeksijat ympäriltä ja yllätti minut osaamalla puhua järkevää englantia varsin paljon, joskin kummallisella korostuksella. Kävi ilmi, että hänen nimensä oli Mildred Morgan ja hän oli kiertänyt maailmaa nuoruudessaan, ennen asettumistaan Dellwithiin. Hän kertoi asuvansa miehensä ja tyttärensä kanssa kylän suurimmassa talossa, ja että siellä oli tilaa vieraalle. Mitään veloitusta hän ei huolinut.

Morganien talo oli tosiaan suurenlainen kahden ihmisen asuttavaksi. Se oli kaksikerroksinen puutalo, jossa oli paljon nykyajan mukavuuksia – jääkaappi, sähkövalaistus ja kuuma vesi. Herra Morgan oli vaimoaan huomattavasti pienempi mies, joka katseli hivenen avuttoman oloisena sivusta, kun Mildred kantoi tavarani vierashuoneeseen, sijasi minulle vuoteen, esitteli taloa ja toivotti minulle viimein hyvää yötä. Heidän tytärtään en nähnyt missään vaiheessa.

Talo on vanha, jostain viime vuosisadan puolesta välistä, ja sinne on hiljattain asennettu sähköt ja lämmitys. Rouva Morgan on innokas puhumaan, ja hän selitti minulle miten oli saanut lähettää miehensä etsimään sähköasentajaa kaupungista kolmen päivän ajomatkan päästä ennen kuin talo oli hänen haluamansa kaltainen. Hän tahtoi pysyä nykyajan hermolla ja pyrki käymään kaupungissa kahden kuukauden välein. Silmät säihkyen hän kertoi minulle matkustaneensa Amerikkaan tuskin vanhempana kuin hänen tyttärensä nyt oli, eikä aikonut palata köyhään syrjäseudun eloon.

Minusta tuntuu, että hän olisi kertonut minulle koko elämäntarinansa ensimmäisiä poikaystäviään ja isoäitejään myöten, jollen olisi hieman hillinnyt häntä ja ohjaillut keskustelua.

Koko eilinen päiväni kului siihen, että keskustelin kyläläisten kanssa kapakassa. He kuuntelivat silmät suurina, kun kerroin kodistani Lontoossa, ja voi luoja niitä kysymyksiä! Minun oli selostettava sukulaisistani lähes tuntemattomia pikkuserkkujani myöten, opiskelustani yliopistolla, kaupungista ja ystävistäni. Kun he havaitsivat minun pitävän sormusta, he alkoivat kysellä olinko naimisissa, ja kerroin punastellen kihlautumisestani Cathyn kanssa. Sen kuullessaan miehet alkoivat hurrata ja onnitella minua hurjistuneina, ja kohta huomasin että lähes kaikki olivat ostaneet minulle oluen.

Iltaan mennessä tunsin olevani hivenen humalassa ja totesin, että on järkevintä mennä varhain nukkumaan ja jättää kansanperinteen tutkiminen hieman myöhempään.

Tänä aamuna heräsin raskaaseen jyskytykseen päässäni ja kevyempään koputukseen oven takaa. Kehotin kipeää otsaani pidellen tulijaa astumaan sisään, odottaen rouva Morganin tulevan kutsumaan minua aamiaiselle, vetämään verhoja syrjään ja selittämään päiväni ohjelmaa. Mutta kun ovi avautui, sen takana ei ollutkaan rouva vaan neiti Morgan.

Tunnistin hänet välittömästi Mildredin tyttäreksi, sillä hänellä oli samanlaiset suuret, ruskeat silmät ja samanlainen pitkä, hivenen kihara, sysimusta tukka. Mutta hän oli vain suunnilleen kahdeksantoista ikäinen, ja hän ei ollut rehevän tukeva kuten äitinsä, vaan kevytrakenteinen ja erittäin sopusuhtainen. Hän seisoi ovensuussa nojaten karmiin lantiollaan, katsoi minua pitkien ripsiensä alta häpeilemättömästi ja hymyili pienenpientä, tiukkaa, ilkikurista hymyä ruusunnuppuhuulillaan. Hän oli pukeutunut samanlaiseen mustaan silkkihameeseen kuin äitinsä ja tiukasti vartalonmyötäiseen, punaiseen hihattomaan liiviin, jonka etumus oli leikattu hämmentävän syvään. Hän kannatteli toisella kädellään koristeellista messinkitarjotinta ja piti toisessa raskasta puuämpäriä.

”Hyvää huomenta”, hän liversi.

”Huomenta”, minä änkytin vastaukseksi, yrittäen olla tuijottamatta häntä.

Hän kertoi olevansa Mildredin tytär, kuten olin arvannutkin, ja nimensä olevan Rosalin. Hän puhui hivenen huonompaa englantia kuin äitinsä, mutta parempaa kuin muut kyläläiset. Rouva oli lähettänyt hänet kysymään, millainen olo minulla oli. Vastasin totuudenmukaisesti olevani kipeä.

Rosalin virnisti minulle silmät tuikkien, asteli vuoteeni äärelle lanteet aistillisesti keikkuen, asetti tarjottimen syliini ja laski ämpärin lattialle. Se oli täynnä peilikirkasta vettä. Tarjottimella oli kananmunia – että täällä kasvatetaan kanojakin – leipää ja lasi maitoa.

”Kun voitte paremmin, tulkaa toki alakertaan”, tyttö kihersi.

”Miksi vesisanko?” minä kysyin hölmistyneenä.

”Se auttaa krapulaan”, hän vastasi hymyillen hurmaavasti ja katsoen minua kuin viaton pikku enkeli. Sitten hän käänsi selkänsä, asteli ovelle, vilkaisi minua vielä kerran olkansa yli, iski silmää ja sulki sitten oven perässään.

Minä pudistelin päätäni, asetin tarjottimen yöpöydälleni ja painoin pääni vesisankoon.

1.10. (jatkoa edelliseen)

Olen melko väsynyt, mutta ehtinen vielä kerrata päivän tapahtumat lyhyesti ennen nukkumaanmenoa.

Virkistäydyttyäni lähdin alakertaan kuten Rosalin oli neuvonut, mutta häntä ei näkynyt enää. Rouva Morgan kertoi tytön kulkevan kuten tahtoi ilmoittelematta menemisistään, ja vaikutti samanaikaisesti paheksuvan tämän tapoja ja pidättelevän virnistyksiä. Totesin mielessäni, että naiset olivat tässä maailman kolkassa aivan yhtä hulluja kuin kotona Lontoossakin.

Totesin, että nyt saattaisi olla aika ryhtyä niihin puuhiin, joiden vuoksi olin täällä. Kerroin rouva Morganille haluavani jutella, ja hän istutti minut pöytään tyhjässä huoneessaan. Hänen miehensä oli kai tavernassa. Ennen kuin huomasinkaan, eteeni oli tuotu viinipullo ja lasi ja kynttilä ja servetti, ja rouva istui minua vastapäätä. Hämärässä hän näytti arvoitukselliselta ja viisaalta kuin ennustajaeukko, ja hivenen pelottavaltakin kynttilänvalon tanssiessa hänen kasvoillaan.

”Toivottavasti ette pahastu, vaikka kysyn”, aloitin varovasti, ”mutta onko teissä mahdollisesti romaniverta?” Olin siitä varma, jos ei muusta syystä niin Morganien ulkonäöstä ja vaatetuksesta.

”On, olen mustalainen”, rouva vastasi heti arastelematta. ”Tai olin. Jätin nimittäin perheeni ja lähdin matkustelemaan yksikseni. Sitä ei katsottu hyvällä.”

Elämäntavan hylännyt mustalainen? Mildredhän paljastui hetki hetkeltä harvinaislaatuisemmaksi henkilöksi. Hän kertoi auliisti elämänsä vaiheista, ja vaikka minun täytyy tunnustaa, etten aluksi ollut erityisen kiinnostunut, mielenkiintoni heräsi ja kohosi sitä mukaa kun tarina eteni. Toistan sen tähän niin hyvin kuin muistini palvelee.

Mildred Morgan syntyi keväällä 1876 Ukrainassa mustalaiskaravaaniin, jota talvi oli pahasti verottanut. Hänen isänsä kuoli keuhkokuumeeseen kun hän oli hyvin nuori. Hän matkasi pitkin Itä-Eurooppaa sukulaistensa kasvattaessa häntä nuoreksi neitokaiseksi, mutta ankarat olot eivät koskaan maistuneet hänelle. Hän riitaantui äitinsä kanssa ja pakeni ollessaan vasta yhdeksäntoista. Hän matkasi Pariisiin, jossa hän toimi ompelijattarena muutaman vuoden, kunnes oli tienannut tarpeeksi rahaa voidakseen purjehtia karjalaivalla Amerikkaan. Sinä aikana hän oppi täysin omavaraiseksi ja myös hyvin omapäiseksi naiseksi. Hän sai hyvin vähän apua keneltäkään, joskin hänellä oli ystäviä, ja tienasi kaiken omalla, raskaalla työllään. Häntä syrjittiin ja väheksyttiin lähes kaikkialla hänen syntyperänsä takia, mutta kun hän näytti miten kyvykäs ja sitkeä ihminen oli, hän alkoi hitaasti saada myös kunnioitusta osakseen. Lopulta oltiin jo unohdettu, että hän oli alkujaan mustalainen. Amerikkaan muutettuaan hän aloitti jälleen alusta ja todisti jälleen pitkäjänteisyytensä. Siellä hän löi rahoiksi perustamalla vaateliikkeen. Vuonna 1901 hän meni naimisiin rikkaan pankkiirin, John Colleinin kanssa. Kymmenen vuotta he asustivat yhdessä melko hyvissä oloissa, sodankaan heitä mitenkään erityisesti koskettamatta, mutta vuonna jona Rosalin syntyi Morgan sai tietää että hänen miehensä oli pettänyt häntä jonkun laulajattaren kanssa. Seurasi avioero ja oikeusjuttu. Voisi olettaa, että mustalaissyntyinen eurooppalainen nainen olisi menettänyt kaiken, mutta Mildredin elämäntarina todisti jälleen epätavallisuutensa. Ero nimittäin sujui reilusti, joskaan Colleinkaan ei menettänyt omaisuudestaan mitään Mildredin vaatimuksista huolimatta. Rouva sai kuitenkin pitää omat rahansa ja tyttärensä (josta Collein ei piitannut). Mildred muutti takaisin synnyinseudulleen ja asettui Dellwithiin 1912. Hän nai nykyisen miehensä pian sen jälkeen ja osti itselleen kylän suurimman rakennuksen, josta kunnosti kotinsa. Se oli käynyt läpi lukuisia perustavanlaatuisia remontteja sen jälkeen, kun rouva tahtoi kaikki uudet keksinnöt sinne sähköjä ja radioita myöten. Syrjäisessä Dellwithissä sellaisista ei oltu kuultukaan. Minunkin on myönnettävä, että Mildred Morgan elää nykyaikaisemmin kuin monet minun tuttuni Lontoossa.

Sitten aloimme keskustella Dellwithin kylästä. Panin merkille kyläläisten vieraanvaraisuuden – se oli minusta hämäävää sillä olin odottanut, että minua katseltaisiin nenänvarsia pitkin. Mutta olimmehan taistelleet sodassakin samalla puolella (joskin eri puolilla Eurooppaa), ja heidän luonteensa oli pirteä ja ystävällinen. He olivat myös hyvin uteliaita kuulemaan uutisia maailmalta, sillä heidän kylänsä todellakin oli erittäin syrjäinen. Matkalaiset olivat harvinaisuuksia.

”Minkä vuoksi kylällä on englanninkielinen nimi?” kysyin.

”Dellwithin historia on ainutlaatuinen”, Morgan kertoi. ”Sen perusti vuonna 1848 irlantilainen maailmanmatkaaja Joseph O’Donaghan. Hän oli tulossa Venäjältä ja pahemman kerran eksyksissä, eikä tarinan mukaan edes tiennyt olevansa Romanian puolella. Hän löysi tämän rauhaisan laakson ja ihastui siihen välittömästi. Silloin täällä ei ollut muuta kuin puhdasta luontoa. Hän piirsi kartan, jonka avulla löytäisi tänne takaisin, ja onnistui harhailemaan Brasoviin. Myöhemmin Joseph rakastui maanviljelijän tyttäreen ja muutti tämän perheen kera laaksoonsa, joka oli edelleen tyhjillään. Tänne rakennettiin maalaistalo ja raivattiin peltoja, ja pian heidän perässään muutti lisää väkeä kaupungista. Joseph O’Donaghanin hauta on Dellwithin ainoa nähtävyys, voin näyttää sen teille jos tahdotte.” Hän hymyili hyväntahtoisesti koko ajan.

”Ehkäpä myöhemmin.” Pureuduin itse asiaan. ”Täällä tapahtui murha.”

”Ja siksi te olette täällä.”

”Aivan.”

”Mutta miksi Lontoosta lähetettiin nuori ylioppilas tapausta tutkimaan eikä jotain etsivää?” Morgan esitti rauhallisesti kysymyksen, jota hän selvästikin oli pohtinut jo kaksi päivää.

”Minua ei varsinaisesti lähetetty tänne…” Rykäisin ja siemaisin viiniä. ”Katsokaas, rouva Morgan, minä olen täällä vain koska luin salaperäisestä murhasta sanomalehdestä. En ole missään tekemisissä poliisin kanssa. Minä opiskelen folkloristiikkaa – kansantarinoita Oxfordissa. Ja kun kuulin kansantarinan tehneen surmatyön, en voinut peitellä innostustani.”

Rouva Morgan katseli minua arvioivasti ja hänen silmänsä kiiltelivät punaisina kynttilänvalossa. Muistan miettineeni, miksei hän ollut avannut ikkunan luukkuja. ”Moroii ei ole kansantarina”, hän sanoi hiljaa. ”Se ei ole samanlainen kuin teidän lännen vampyyrinne. Se ei nuku haudassa. Se ei haavoitu auringonvalosta. Se ei tuhoudu, vaikkei saisi verta. Se on elävä olento siinä missä sinä ja minä olemme eläviä. Mutta se ei ole eläin eikä ihminen. Ja jos te lähdette metsään etsimään sitä yksin, saatte vielä huomata että siihen ei kannata suhtautua kevyesti.”

Nielaisin ja hermostuin hieman. Huomasin nolostuneena käsieni hikoavan edessäni pöydällä. Kaadoin itselleni lisää viiniä ja otin pitkän kulauksen. Sitten yritin kohdata rouva Morganin tarkan, pistävän katseen. ”Te siis… uskotte sen olevan olemassa?”

”Seitsemän vuotta sitten moroii vei pikkuvauvan kehdostaan. Viime syksynä se vei herra Zoltanin lampaan. Elokuun lopussa se vei englantilaisen turistin. Minä olen nähnyt sen omin silmin kolme kertaa jolkottavan metsänrajassa kuin susi kahdella jalalla ja katselevan ahnain, punaisin silmin suoraan minuun. Meitä ei kiinnosta, uskotaanko meitä. Moroii on meille todellinen, ja se on uhka. Sen ampumisesta ollaan puhuttu, mutta ne, joilla on rohkeutta lähteä metsästämään sitä, eivät löydä sitä. Se ei tule esiin kuin öisin. Ja yöllä on vaikea nähdä… ja vielä vaikeampaa säilyttää urheutensa.”

Hän nousi seisomaan niin äkisti, että säikähdin ja läikytin viiniä. ”Ulkona on kaunis päivä, ja tahdotte varmasti keskustella kansantarinoistamme muidenkin kyläläisten kanssa”, hän sanoi hymyillen, mutta hymy oli äkkiä hivenen kalsea. ”Menkäämme.”

Loppupäivä sitten menikin siihen, että kuulustelin muita kyläläisiä. Heidän vieraanvaraisuutensa väheni huomattavasti, kun otin moroiin puheeksi. Kapakassa vilkuiltiin toisiaan vaivaantuneina ja hivenen arkoina. Mutta sain paljon kiinnostavia tietoja.

Ensiksikin, kaikki olivat vakuuttuneita siitä että heidän kylänsä lähellä metsässä asusti elävä vampyyri. Kun minä suhtauduin asiaan epäluuloisesti, he vaikuttivat loukkaantuneilta tai pudistelivat päätään. Jotkut jopa olivat hämmentyneitä, kun joku ei uskonutkaan jotain sellaista, jota he pitivät itsestäänselvyytenä.

Kokemukset moroiista olivat moninaiset. Melkein kaikki olivat nähneet sen, vaareista poikiin, ja ne jotka eivät olleet, olivat ainakin kuulleet sen hyytävän ulvonnan metsässä. ”Ei mikään susi voi ulvoo sillä tavalla kuin moroii ulvoo”, he sanoivat minulle ja kaikki nyökyttelivät tietäväisesti. Useimmiten havainnot moroiista koskivat tummaa, kumaraa hahmoa viilettämässä metsän laidassa tai peltojen halki.

Eräässä vaiheessa Rosalin Morgan astui sisään kapakkaan, jossa kyläläiset kertoivat minulle kokemuksistaan. Nojaillessaan oviaukon karmiin hän näytti yhtä keimailevalta kuin ensimmäisellä kerralla ja katseli meitä silmäluomiensa alta. Miehet viheltelivät hänelle häpeämättömän avoimesti, mutta hän ei piitannut.

Tyttö selitti kovaan ääneen, selvästi nauttien saamastaan huomiosta: ”Kolme vuotta sitten kun olin kylvyssä kellarissamme – siellä on ikkuna joka on vähän maanpinnan yläpuolella – näin sen ruman, vääntyneen naaman tuijottamassa minua huuruisen lasin läpi. Sillä oli punaiset viirusilmät ja ryppyiset, laihat posket kuin kuolleella, ja pienet naskalihampaat. Onneksi kylvyssä oli vaahtoa”, hän lisäsi ja iski silmää ennen kuin kääntyi ja häipyi.

Kun aloin kysellä murhasta, varauksellisuus kääntyi selväksi tuppisuisuudeksi. Minulle sanottiin, että kannattaa mennä poliisilta kysymään, mitä he ovat saaneet selville.

No, onko vampyyriä sitten olemassa? Liikuskeleeko Dellwithin ympärillä yliluonnollinen olento? Jotakin siellä varmasti on, ja minä aion ottaa siitä selvän.

(Artikkeli The Timesista, 1.9.1929)

SELITTÄMÄTÖN KOLMOISMURHA ROMANIASSA
Scotland Yard ja paikallinen poliisi ymmällään,
kyläläiset syyttävät teosta vampyyriä

Viime sunnuntaina kolme liverpoolilaista turistia kävi kyläilemässä syrjäisessä kaakkoisromanialaisessa Dellwithin kylässä, mutta heidän lomamatkansa päättyi lyhyeen. Romanialainen poliisi tutki tapausta ja sai tietää tapauksen pääkohdat haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla johtolankoja neiti Mathonin päiväkirjasta. Nuori aviopari herra ja rouva Mathon ja rouvan vanhempi sisar saapuivat Dellwithiin varhain aamulla pitkän kärrymatkan jälkeen, ja heidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi kylään. Aamupäivän he tutustuivat paikallisiin asukkaisiin ja nähtävyyksiin ja iltapäivällä kävivät aterioimassa ulkosalla. Illan tullen he päättivät vielä käydä metsässä. Silloin dellwithiläiset alkoivat hermostua ja varoitella heitä. He saivat kuulla paikallisen legendan taruolennosta nimeltä ”moroii”, joka muistuttaa monin tavoin meidän tuntemaamme vampyyriä. Mathonit eivät kuitenkaan piitanneet loruista ja lähtivät kävelylle hämärtyvälle, asumattomalle maaseudulle. Metsissä ei sivistystä tunneta.

Kun Mathonit eivät palanneet keskiyöhön mennessä, huolestuneet kyläläiset lähettivät kolmen urhean miehen etsintäpartion hakemaan englantilaisia takaisin. Heistä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään, mutta myöhemmin miehet kertoivat nähneensä moroiin metsän laidassa. Dellwithissä on vain yksi puhelin, mutta sitä käytettiin nyt hälyttämään poliisi paikalle. Kesti kuitenkin seuraavaan aamuun saakka ennen kuin lähimmän vähän suuremman kylän virkamiehet saapuivat paikalle tutkimaan asiaa. Päivänvalossa kaikkien Mathonien ruumiit löytyivät. Paikallinen poliisi otti yhteyttä Scotland Yardiin, joka ei kommentoinut kuolinsyytä muille kuin omaisille, jotka myöhemmin paljastivat haastattelussa että kyseessä oli verinen murha.

Syyllistä etsittiin kyläläisten joukosta, mutta mitään Mathonien tavaroita ei ollut varastettu vaan kaikki palautettiin Englantiin omaisille. Poliisi ei ole keksinyt mitään motiiveja murhaan, ja kaikilla kyläläisillä on vedenpitävä alibi. He kaikki väittivät kivenkovaan surman takana olevan legendojen moroiin. Epäillään, että metsässä liikuskelisi joukko ryöstömurhaajia. Tapausta tutkitaan.

Haastattelimme Oxfordin yliopiston professori J.M. Grahamia, joka kertoi moroiin legendan olevan varsin yleinen monissa itäeurooppalaisissa maissa. ”Kyseessä on eräänlainen vampyyri, joka syntyy epäpyhästä liitosta”, hän kertoi, ”esimerkiksi ihmisen ja pahan hengen, tai kahden moroiin. Sen ei siis ajatella olevan elävä kuollut kuten meidän perinteinen Draculamme. Mutta se kyllä juo ihmisten verta ravinnokseen samaan tapaan terävillä hampaillaan, liikkuu öisin ja osaa vaihtaa olomuotoaan ja huijata oveluudellaan uhrejaan. Tosin tämä on tietenkin vain yksi tulkinta. Kaikista legendoista on monia versioita, ja moroiin ominaisuudet tuntuvat vaihtelevat kunkin kertojan mukaan.”

Professori Grahamin mukaan Dellwithin kyläläiset muodostavat silti omituisen poikkeustapauksen, mitä romanialaiseen kansantarustoon tulee. Moroiihin ei ole yleisesti uskottu myöhäisen keskiajan jälkeen. Mutta Graham oli kysellyt poliiseilta, miten kyläläiset suhtautuivat vampyyriinsä, ja nämä olivat kertoneet että Dellwithissä todella ajatellaan moroiin olevan todellinen olento, eikä muinainen, unohdettu legenda. ”Tämä ajattelutapa on hyvin harvinainen nykyaikaisessa, modernisoituvassa yhteiskunnassa, joka ei ilmeisestikään ole Romanian syrjäisiä kolkkia vielä koskettanut”, professori totesi.

Mathonien omaiset eivät kertomansa mukaan aio nostaa syytteitä kyläläisiä vastaan.


(Otteita hra Michael Halloway’n päiväkirjasta)

2.10.

Jälleen yksi tapahtumarikas päivä Dellwithissä. Minua piinaa ajatus, että minun on odotettava vielä kaksi tuntia auringonlaskua ennen kuin voin palata metsälle, varsinkin tietäen, että mikään ei estä neiti Morgania hipsimästä huoneeseeni iltahämärän turvin minua tapaamaan. En tiedä, uskaltaisiko hänkään mennä niin pitkälle, mutta kaikki ennakkoluuloni ovat osoittautuneet enemmän tai vähemmän vääriksi Dellwithissä, joten olen päättänyt että kaikkeen kannattaa varautua. Toivon vain, että minulla olisi enemmän panoksia.

Nukuin huonosti viime yönä. Ajattelin kaikkea kuulemaani moroiista, rouva Morganin omituista elämäntarinaa ja edessäni odottavaa kutkuttavaa mutta myös hivenen pelottavaa tehtävää. Pimeässä huoneessani maatessani tein päätökseni ja aloin suunnitella toimiani. Se oli vaikeaa, sillä ajatuskulkuni olivat parhaimmillaankin haparoivia ja aukollisia, ja joka kerta kun unohduin ihailemaan synkeää yötaivasta ja kalpeankellertävää täysikuuta joka siinsi ikkunani takana tai kun viereisen suuren jalopuun oksat raapivat kattoa tai hirsiseiniä suunnitelmani katosivat mielestäni yhtä olemattomiin kuin tilkka mausteöljyä, jota Cathyllani on tapana sekoittaa keittoon, ja minun oli aloitettava kokonaan alusta.

Viimein koitti kalpea aamu, ja nousin syömään rouva Morganin valmistamaa läskisoppaa. Samalla tulin jutelleeksi ensimmäistä kertaa vähän enemmän herra Zvi Morganin kanssa. Hän oli asunut koko ikänsä Dellwithissä ja kertoi polveutuvansa itsestään Joseph O’Donaghanista, kylän perustajasta. Hänellä ei ollut irlantilaista aksenttia, mutta se olisikin ollut suurempi ihme – olihan hänen ja kuuluisan esi-isän välillä jo useampi romaniankielinen sukupolvi.

Aamupalan viimeisteltyäni nousin seisomaan ja otin päättäväisen ilmeen kasvoilleni. Rosalinkin tuli keittiön oviaukkoon (hän selvästikin nautti ovenkarmeihin nojailemisesta) kuuntelemaan sanojani, kun julistin: ”Tänään lähden metsään ottamaan kiinni teidän moroiinne.”

Hetken oli hiljaista, kun Morganit katsoivat minua – herra silmät pyöreinä hämmästyksestä, rouva hivenen tympääntyneesti ja neiti arvoituksellisen viehättyneenä. Ajattelin typerästi, että mahdoin tehdä tyttöön vaikutuksen.

Mildred avasi suunsa sen näköisenä, että aikoi tehdä jonkin pisteliään huomautuksen, mutta keskeytin hänet alkuunsa. ”Mikään ei saa minua kääntämään päätäni, olen harkinnut asiaa koko yön. Jos sallitte, pyydän että lainaatte minulle kiväärin ja luoteja siksi ajaksi kun olen poissa, siltä varalta että kohtaan jotain vaarallista.”

Mildred ja Rosalin katsahtivat toisiinsa, ja hämmennyksekseni tyttö ilmiselvästi pidätteli nauruaan ennen kuin kääntyi ja säntäsi tiehensä. Rouva käänsi katseensa takaisin minuun ja totesi: ”Hyvä on, jos niin tahdotte. Zvi, haehan tälle urhealle nuorelle opiskelijalle kivääri kellarista.”

Yhä hämmästyneenä herra Morgan haki kiväärin ja antoi sen minulle. Olin hieman imarreltu tästä luottamuksen osoituksesta. Tartuin siihen kömpelösti mutta itsevarmasti. Se tuntui hyvältä kädessä, kuin se olisi antanut minulle voimaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut ritari joka juuri sai miekkansa. Panokset olivat pienessä metallilippaassa, jossa oli ennen pidetty säilykkeitä. Työnsin sen kauhtuneen takkini povitaskuun. Nyökkäsin Morganeille vakavana kuin taisteluun lähtevä sankari, ymmärtämättä heidän omituisen käytöksensä merkitystä, käännyin ja marssin tieheni.

Kylän raitilla kaksi pikkutyttöä katsoi minua kauhistuneina kun kävelin ohi pyssy kädessä ja juoksivat pois. Pian kuitenkin kuulin heidän jälleen kikattavan iloisesti talon takana. Lähdin aikailematta matkaan peltojen halki kohti kukkuloita päällystävää tummanvihreää kuusimetsien mattoa. Keräsin kummastuneita – mutta en pelokkaita – katseita kaivolla vaatteita peseviltä ja niitä kuivumaan ripustavilta naisilta ja lammaspaimenilta niityillä.

Metsä oli kuivapohjainen ja ikivanha. Monet kuuset kohosivat tornimaisina ylläni levittäytyvään havumereen piiloon ja herättivät minussa luontoa rakastavana miehenä syvän kunnioituksen tunteita. Näin paljon eläimiä; enimmäkseen lintuja oksilla, pensaikoilla ja kiitämässä puunrunkolabyrinttien väleissä, mutta myös oravia, hiiriä ja päästäisiä ja jopa kettuja. Englannissa en muistanut milloinkaan nähneeni tällä tavoin koskematonta luontoa. Tiesin, että en tulisi enää milloinkaan katsomaan savuttavaa tehdasta ilman katkeraa katsetta ja muistoa Dellwithin metsästä.

Kaiken kaikkiaan paikka oli iloinen, täynnä elämää ja ääntä, henkeäsalpaavan kaunis ja rajattoman valtava, enkä nähnyt siellä mitään merkkejä pahan vampyyrin läsnäolosta sen enempää kuin ryöstökoplan leiristäkään.

Merkitsin reittini tekemällä pieniä viiltoja puukollani puunrunkoihin. Sillä tavoin uskaltauduin varsin syvälle poluttomaan metsään. Taskunauriini oli pysähtynyt jo junassa Brasoviin, joten en tiennyt tarkkaa aikaa, mutta olin kulkenut ehkä jo tunnin, ainakin puoli, kun näin hyvin erikoislaatuisen muotoisen pensaan oikealla puolellani. Menin katsomaan sitä lähempää ja huomasin, että se ei ollut luonnon muovaama. Revin köynnökset pois ja huomasin tuijottavani kaunista puurakennelmaa. Siihen oli kaiverrettu kaikenlaisia sieviä pieniä puukuvioita ja useita ortodoksisia ristejä, tolppa oli itsekin karkeasti ristin muotoinen. Se ylsi minua leukaan asti ja vaikka se oli osittain pahasti sammaleen peitossa, näin siinä merkkejä haalistuneesta maalista.

Olin kuullut näistä risteistä ja nähnytkin niitä matkallani. Ne olivat yleisiä Romaniassa, niitä pystytettiin koristeiksi ja kilometripylväiksi teiden varsille. Mutta ei keskelle asumatonta metsää. Täällä kukaan ei ollut ihailemassa sitä.

Hämmennyin niin pahasti, että kesti kauan ennen kuin minulle valkeni, mitä risti todennäköisesti teki täällä. Se ei ollut koriste vaan käyttöesine, siinä missä pääsiäiskokotkin. Se oli täällä karkottamassa pahoja voimia.

Sen tajutessani tunsin äkkiä väristyksen. Katselin ympärilleni metsässä, joka tuntui äkkiä uhkaavalta ja luotaantyöntävältä. Tuuli kävi oksistossa ja äkkiä kaikki rapisi ja kahisi ympärilläni. Linnut kahahtivat siivilleen. Puristin kivääriä ja tunsin sormieni hikoavan. Sen metallipinnat tuntuivat siunatun viileiltä ja rauhoittavilta. Katselin ympärilleni ja heti minua pelotti kääntää selkäni ristille. Naulitsin silmäni siihen ja pikkuinen, tunnistamaton puupyhimys katsoi minua takaisin sen keskeltä, sormi moittivasti kohotettuna.

”Miten typerää”, mutisin itsekseni. ”Ei täällä mitään vampyyriä ole.” Mutta muistin koko ajan kaamean hyvin mustan, nopeasti liikkuvan hahmon metsässä kärrytien varrella.

Silti onnistuin pakottamaan itseni laskemaan kiväärin. Otin pari takaperinaskelta yrittäen salata itseltänikin polvieni vapinaa ja aloin sitten palata kylää päin. Paluumatka tuntui kestävän paljon lyhyemmän aikaa, vaikka kerran onnistuinkin eksymään reitiltäni ja palaamaan edelliselle tekemälleni merkille. Kun tulin ulos metsästä aukeille niityille, tunsin sekä helpotusta että pientä häpeää pelkoni johdosta, ja samoin pettymystä koska en ollut löytänyt mitään tai edes etsinyt kovin hyvin. Olin selvästikin valinnut väärän strategian. En voinut haravoida yksin koko metsää, varsinkaan jos kohteeni piileskeli.

Dellwithiin tullessani olin jo täysin rauhoittunut, ja laatinut mielessäni suunnitelmani seuraavan vaiheen.

Rymistelin kapakkaan. ”Tarvitsen joukon rohkeita, pystyviä miehiä kanssani moroiita metsästämään!” kajautin ilmoille. Puheensorina vaimeni ja kaikki asiakkaat – noin aamupäivästä heitä ei kylläkään ollut kuin kolme, enkä näin jälkeenpäin ajateltuna oikein tajua mikseivät hekin olleet ahertamassa itselleen elantoa – kääntyivät hitaasti katsomaan minua ja kohottivat kulmiaan kummastuneina. Varmistuttuaan keskenään siitä, että olivat tulkinneet minua oikein epämääräisillä englannin taidoillaan, he alkoivat katsella minua ja toisiaan selvästi haluttomasti. Mutta ennen kuin ehdin tarjota heille rahallista korvausta avustaan, tunsin vahvan mutta pienen käden tarttuvan ranteestani ja vetävän minut ovesta ulos.

Huomasin tuijottavani Rosalinia. Hän seisoi hyvin lähellä minua ja tuli vielä lähemmäs puhuessaan, pakottaen minut selkä seinää vasten. Hänen korostuksensa kuulosti hypnoottiselta näin läheltä, eivätkä suuret, viekoittelevat silmät vähentäneet vaikutelmaa yhtään. Tunsin oloni varsin tukalaksi ja pakottauduin ajattelemaan rakasta Cathyani.

”Et viipynyt kauaa”, tyttö sanoi. ”Jos tahdot löytää moroii, se ei käy näin helpolla. Etkä varmasti saa mitään aikaiseksi, jos juokset kapakkaan ja alat huutaa apua. Tarvitset apua, mutta ensin sinun pitää tietää mitä teet.” Hän suorastaan huokaisi korvaani, vaikka miten yritin painautua littanaksi kapakan seinää vasten ja kohottautua pois hänen ulottuviltaan. ”Äiti ei pidä siitä, että etsit moroii. Hän ei halua, että sitä häiritään. Aina kun joku etsii sitä, se suuttuu. Ja kyläläiset menettävät lampaita. Tai vauvoja. Mutta hän ei tajua, että kun se löydetään ja tapetaan, emme menetä enää yhtään lammasta tai vauvaa.” Hän vetäytyi hivenen – mutta vain hivenen – kauemmas ja katsoi minuun luottamuksellisesti. ”Päivällä et löydä mitään. Jos menet yöllä, sinun ei tarvitse edes etsiä. Moroii löytää sinut.”

Sitten hän erkani minusta kokonaan ja lähti kävelemään poispäin. Hän vilkaisi minua vielä olkansa yli kummallinen ilme kasvoillaan ja katosi sitten jonnekin. Jäin seisomaan henkeäni tasaillen kapakkaan nojaten, ja huomasin nolostuneena että ne samat lapset tuijottivat minua kikatusta pidätellen.

Mikä haureiden pesä tämä paikka onkaan! En olisi kuvitellut että missään Euroopassa vielä on näin siveettömiä naisia. Mutta minun on myös tunnustettava, että Rosalinin tulinen kosketus tuntuu aivan erilaiselta kuin Cathyn ja paljon huumaavammalta. Hoipertelin Morganeille ja menin suoraan huoneeseeni vaihtamatta sanaakaan rouvan kanssa, vaikka hän katsoi minua odottavasti kädet puuskassa keittiön ovelta.

Hetken vuoteessani maattuani ja ajateltuani palasin kapakkaan, jossa oli nyt jo enemmän väkeä. Valitsin huomaamattoman lähestymistavan – en huutanut aikomuksiani julki suureen ääneen vaan menin yksitellen juttelemaan miehille. Tarjosin heille kourallisen leitä (paikallista rahaa) vastineeksi siitä, että he tulisivat mukaani yöllä etsimään moroiita. Ensi alkuun he tosiaan vaikuttivat epäileviltä, mutta rohkaistuin ja pidin jopa hiljaisen palopuheen siitä, miten heidän oli aika lopettaa moroiin pelkääminen ja sen ehdoilla eläminen. ”Ensi vuonna ihmettelette jo, miksi olitte kestäneet tätä vitsausta näinkin kauan”, sanoin tulisesti.

Lopulta sain palkattua kolme miestä: Zvi Morganin – joskin epäilen, että hän lähti pääasiassa vakoilemaan tekemisiäni jotta voisi myöhemmin raportoida vaimolleen – lampaankasvattaja Leon Zoltanin, jonka elinkeinoa moroii oli häirinnyt lähes vuosittain varastelemalla karitsoja, sekä vanhan, katkeroituneen kuuloisen ja arpisen Luka Antonescun, jonka pojanpojan moroii oli tappanut tämän ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Kaikilla oli kiväärit omasta takaa, ja siitä olin kiitollinen, joskaan luoteja ei ollut kovin kummoisesti yhteenlaskettuinakaan.

Sovimme tapaavamme ulkosalla (Dellwithissä sen tarkempi paikanmääritys ei ollut tarpeen) auringon laskiessa, ja nyt se jo kultaa verellään huonettani. Tästä tulee epäilemättä hurja yö.

4.10.

Ei tainnut olla ihan viisas ajatus lähteä pimeällä metsään harhailemaan, mutta mukanani oleva joukko aseistautuneita miehiä taisi tuuduttaa minut petolliseen turvallisuuden tunteeseen. Lisäksi se tuntui hyvältä idealta Rosalinin päivänvalossa esittämänä.

Miehet odottivat minua vaitonaisina kun tulin Morganien talosta, katsellen minua synkästi. He vaikuttivat varsin pelottavilta kivääriensä ja tuimien ilmeidensä kanssa, jopa Zvi Morgan tässä valossa. Auringon kajo hälveni lännessä viininpunaiseksi ja valkea kuu katseli meitä jo kirkkaana. Varsinkin Antonescun olemus sai minut sävähtämään. Mies oli päätä pitempi kuin me muut, hän seisoi hievahtamatta pitäen kivääriä olkansa takana, roikuttaen kalpeana palavaa lyhtyä korkealla ja tuijottaen minua kuin kuollut. Hänen ruhjuiset kasvonsa olivat varjojen peitossa, mutta silmät kimalsivat valkeina kuin kaksi pientä aukkoa päivänvaloon yön keskellä.

Emme juuri puhuneet, kun lähdin johdattamaan heitä tyhjien peltojen poikki. Oli pimeämpää kuin Lontoossa milloinkaan. Maaseudun yötä ei voi tajuta jos on varttunut kaupungissa, jossa kadut on valaistu, eikä sitä miten kirkkaana täysikuu voikaan loistaa ja miten selviä, pitkiä varjoja se voi piirrellä heinikkoon. Antonescun valo ei ollut erityisen kirkas eikä se vaikuttanut juuri lainkaan kymmenen metrin päähän – kävelimme nimittäin jonossa ja hän oli ensimmäinen ja minä viimeinen. Kun muistin, miten karmiva metsä oli osannut olla jo päivällä, katsahdin haikeana takaisin Dellwithiin päin, jossa tiesin lämpimän ja pehmeän vuoteen odottavan minua. Kun etäännyimme kylästä ja aloimme kavuta yhä jyrkemmin viettäviä kukkulanrinteitä, se alkoi näyttää vain valottomalta mustien, kuutiomaisten palikoiden rykelmältä laakson pohjalla.

Ja edessämme levittäytyi tumma metsä, suuri kuin yötaivas ja yhtä tuntematon. Kun viimein tulimme sen laidalle seisomaan, paikkaan jossa niityt rehottivat hoitamattomina ja jossa niiden keskeltä alkoi kohota käppyräisiä pensaita ja kuusia. Lyhty karkotti varjoja ympäriltämme ja loi niitä lisää taimien ja ikirunkojen taakse. Niiden väleistä näimme lävistämättömän, rikkumattoman sysimustan verhon. Pimeys näytti kiinteältä aineelta. Tunsin väriseväni.

”Mennään”, Antonescu murahti hiljaa ja alkoi astella metsän siimekseen. Ihmettelin, miten mies saattoi olla niin päättäväinen tällaisessa paikassa. Sitten muistin hänen tragediansa. Henkilökohtainen kauna ilmeisesti vei varsin pitkälle. Päätin, että en jäisi rohkeudessa toiseksi – tai ainakaan viimeiseksi – nyökkäsin ja lähdin vikkelästi hänen peräänsä, osittain myös peläten että hukkaisin lyhdyn vähäisen valon näköpiiristäni. Morgan ja Zoltan seurasivat minua kivääreitään valmiina pidellen ja vilkuillen hermostuneina ympärilleen.

Tuo kävely synkeässä yössä on asia, jota en mielelläni muistele. Kaikki aistimani sai minut varuilleni ja hätkähtelemään, ja kämmeneni hikosivat kylmässäkin niin pahasti, että kivääri tahtoi lipsua otteessani. Dellwithiläisten hengitys kohisi soinnukkaasti tuulen kanssa, ja aluskasvillisuuden rutinaa jaloissamme ei tahtonut erottaa näkymättömissä pysyttelevien metsän yöeläinten rapistelusta. Ajattelin pelokkaasti, että miten sitten kuulisimme jos moroii olisi lähellä kahisuttamassa pensaita, jopa seuraamassa meitä? Metsään tiirailusta oli vain harmia, koska Antonescun keikkuva lyhty sai varjot välähtelemään ja huojumaan kuin aaveet. Minusta tuntui kuin metsä olisi ollut täynnä pahantahtoisia vampyyrejä jotka vain odottivat, että olimme kulkeneet niiden keskelle ennen kuin kävivät kimppuumme. Niskaani kutitteli koko ajan kuin sata silmää olisi suuntautunut minuun.

Morgan ja Zoltan eivät näyttäneet sen rauhallisemmilta. He pälyilivät varjoja ja säpsähtelivät pieniäkin rasahduksia metsän uumenista. Olin kiitollinen, että he eivät suin päin antaneet periksi ja lähteneet takaisin kylän turviin. Ilmeisesti henki päästä moroiista eroon oli varsin vahva, vaikka minun oli pitänytkin suostutella heidät mukaan. Nyt kun olimme aloittaneet työn, he selvästi omaksuivat asenteen, että se saatettiin kerralla loppuun.

Antonescusta taas oli paha sanoa mitään. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan varjot, kahahtelut tai edes ajoittaiset huuhkajan hirvittävät huudot, jotka saivat meidät muut varpaillemme kauhusta. Hän katseli ympärilleen valppaana eikä peloissaan ja kulki eteenpäin määrätietoisesti eikä vapisten. Panin nopeasti merkille, että tässä oli peloton ja kivikova mies. Hänen mielessään oli varmastikin vain yksi ajatus: kosto. Mietin, miksei hän ollut aiemmin lähtenyt tälle matkalle. Ehkä olin vain laukaissut jotain sellaista, jota hän oli hautonut kauan. Tai ehkä hän olikin yrittänyt.

Antonescu johti joukkoa, mutta välillä minä osoitin hänelle suuntaa ja ohjailin häntä. En ollut aivan varma reitistä, ja niinpä olin varsin huojentunut löytäessämme yhden puihin viiltämistäni merkeistä. Sen jälkeen itseluottamukseni kohosi hieman. Tiesin ainakin, ettemme olleet eksyksissä. Johdin meidät hitaasti, muistikuviani ja öistä metsää vertaillen merkiltä merkiltä. Se ei ollut helppoa, sillä metsässä ei ollut maamerkkejä päivälläkään, ja kaikki oli erilaista pimeässä.

Lopulta kuitenkin tulimme ristille. Se nökötti pimeyden keskellä heijastellen lyhdyn väräjävää valoa kuin hohtava tuomiopäivän enne. Miehet katsoivat ristiä ja minua hämmästyksissään – paitsi Antonescu, joka kumartui sen viereen ja alkoi tutkia sitä. He eivät selvästikään olleet uskoneet minua, kun olin kertonut löytäneeni sen metsästä.

Antonescu sanoi jotain romaniaksi, ja Morgan joka puhui englantia paremmin käänsi. ”Se on vanha”, hän sanoi. ”Ehkä jonkun dellwithiläisen tekemä viime vuosisadalla.”

Näin hänen ja Zoltanin ilmeistä, että he eivät pitäneet paikasta. Vaikka ristin olisi oikeastaan pitänyt jotenkin rohkaista meitä – sehän oli täällä moroiita vastustamassa – se tuntui sen sijaan vain lisäävän kauhua. Miniatyyripyhimykset tuijottivat meitä puusilmin, yrttilehden muotoiset koristekuviot näyttivät kiemurtavilta käärmeiltä jotka kimalsivat liekin aavemaisessa hohteessa ja siinä oli jotain luonnotonta. Se ei kuulunut lainkaan maailmaan jossa olimme.

Antonescu nousi ja kääntyi takaisin meihin päin. Hän näytti vielä synkemmältä kuin tavallisesti, ja hänen silmänsä katselivat vilkkaasti kaikkiin suuntiin. Hetkeen emme tajunneet, miksi hän oli niin epäluuloinen, mutta sitten hoksasimme saman asian. Täydellinen hiljaisuus laskeutui ristin ympärille. Hengityksemme humisi lyhdyn välkkeessä.

Sitten lyhty sammahti pienen savunpöllähdyksen saattelemana.

Menin täysin paniikkiin. Kuulin kaikki äänet hyvin selvästi, mutta en voinut kuin arvailla, mikä ne aiheutti, sillä en nähnyt yhtään mitään. Kun suljin silmäni, näin sentään luomieni alla pomppivia värejä; silmät auki oli vain mustuutta. Kuulin sydämeni jyskeen häiritsevästi, kuin joku olisi hakannut ovea korvani vieressä.

Metsä alkoi suhista kaameasti, niin kovaa että olisin voinut kuvitella myrskyn äkkiä nousseen. Ja kauhukseni aloin nähdä jotain. Maanpintaa myöten alkoi kiemurrella kalmanvihreä hohde, joka voimistui. Se oli kuin sakenevaa usvaa, joka hiljalleen ympäröi meidät ja täytti puiden välit. Pian se valaisi kelmeästi ristin ja meidät, mutta vain hyvin himmeästi. Pimeys oli yhä läpitunkematonta ja varjot ympäröivät kaikkea.

Morgan ja Zoltan astuivat eteenpäin, niin että he seisoivat minun molemmin puoli, ja Antonescu tuli meitä vastapäätä sulkien ympyrän. ”Se on lähellä”, hän kuiskasi. Sitä hänen ei kyllä olisi tarvinnut kertoa kenellekään.

Sitten näin sen. Pitkä, laiha, yönmustista, lepattavista riekaleista koostuva aave ristin takana. Se huojui vihreän hohteen rajoilla ja lipui äänettä ristin ympäri. Jähmetyin kauhusta. Yritin osoittaa sitä, huutaa, juosta, mitä tahansa, mutta pystyin vain seisomaan paikoilleni nauliutuneena, silmät laajenneina, tuijottaen suoraan varjoon joka lähestyi meitä toisten varjojen halki.

En ole ihan varma mitä seuraavaksi tapahtui. Kaikki kävi hyvin äkkiä ja oli pimeää. Miehet juoksivat ja huusivat romaniaksi. Varjo lopetti hitaan liukumisensa ja syöksähti meitä kohti. Pimeä maailma kieppui silmissäni. Kuulin useita laukauksia, näin vihreäkasvoisen Antonescun vierelläni tähtäämässä kiväärillä. Huomasin vasta silloin, että minullakin oli ase kädessäni. Kohotin sen. Punaiset silmät edessäni välähtivät.

Olento näkyi huonosti hämärässä, mutta se oli suunnilleen ihmisen mittainen ja kääriytynyt rääsyihin, kuin käärinliinoihin. Se ojensi hitaasti toisen kätensä meitä kohti ja koukisti kauhistuttavat sormensa, joista jokainen oli kuin rosoinen veitsenterä. Kuulin sen ratisevan hengityksen ja näin sen kirkkaanpunaisina loimuavien silmien kapenevan. Laukaukset saivat sen horjumaan ja hätkähtelemään, jopa perääntymään askeleen tai pari, mutta se heilahteli joka tapauksessa hitaasti edestakaisin kaiken aikaa.

Asetta oli kamalan vaikea käsitellä hikoavin, vapisevin käsin. Näin silmäkulmastani miten Antonescu vetäytyi taaksepäin, yrittäen ottaa turvallista etäisyyttä hirviöön, ja latasi samalla uusia panoksia kivääriinsä. Yritin noudattaa esimerkkiä, mutta tasapainoni ei ollut parhaimmillaan. Tunsin itseni kömpelöksi ja hitaaksi, mikä oli sitäkin kamalampaa koska olisin halunnut vain kääntyä ja juosta karkuun niin kovaa kuin mahdollista. Halusin pois, valoon, avoimeen paikkaan.

Moroii katsoi suoraan minuun. Minua huimasi. Sydämeni hakkasi niin kovaa että luulin sen halkeavan. Sitten vampyyri asteli luokseni nopeasti. Huudahdin kauhusta ja vedin liipaisimesta, mutta en tiedä mihin suuntaan luoti lensi. Näin veitsisormien välähtävän vihreässä valossa. Sitten ne heilahtivat. Ensin en huomannut mitään ja ehdin ajatella, ettei moroii ollut osunut. Mutta kun se jo oli iskemässä toisella kourallaan, näin mustan nesteen valuvan ruohikkoon ja tippuvan sen kynnenkärjistä. Sitten tuska iski. Katsoin alas ja tajusin vasta nyt, että rintakehäni poikki kulki viisi kaameaa, repaleista viiltohaavaa. Haukoin henkeä. Tiesin, että kuolisin. Kipu tykytti niin voimakkaana, että se pakotti minut polvilleni, ja sitten tunsin miten turtuus levisi vartalooni.

Sitten näin Luka Antonescun loikkaavan esiin takaani. Kuulin pamauksen jostain kaukaa yläpuoleltani, mutta se sekoittui valtimoideni hakkaukseen, joka vähitellen peitti kaiken alleen, jättäen vain tyhjyyttä väleihinsä. Vihreän sävyt sekoittuivat mustaan. En tiennyt enää mitään.

Kun heräsin, olin hämmästynyt että ylipäätänsä heräsin. En tajunnut, että oli kulunut lainkaan aikaa, enkä ymmärtänyt miten olin vuoteessa Morganien vierashuoneessa sen sijaan, että olisin maannut verissäni ruohikossa keskellä öistä metsää. Verhot oli vedetty ikkunani eteen, mutta ne eivät voineet pidätellä kirkkaan auringon hohdetta, joka tunki kankaan läpi tuoden valoa hämärään huoneeseen. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Luulin, että olin nähnyt unta, ja ihmettelin mikä päivä oikein oli. Sitten huomasin, että keskivartaloni oli paketoitu valkoisiin, tiukkoihin siteisiin, jotka puristivat sen verran lujasti että en voinut vetää keuhkojani ihan täyteen ilmaa. Lisäksi vasen reiteni ja oikea käsivarteni oli sidottu, ja aloin löytää itsestäni kaikenlaisia kuhmuja. Sormeni olivat kipeät ja turvonneet.

Olin myös erittäin väsynyt. Painauduin takaisin makuulle, ajattelin kerääväni voimia kutsuhuutoon, mutta vajosin pian uudelleen uneen.

Herätessäni uudelleen auringonvalo oli jo kadonnut ja verhojen takana siinsi punainen iltailma. Kesti hetken ennen kuin huomasin että Rosalin oli huoneessani. Hän kaatoi vettä puusangosta kannuun, joka seisoi yöpöydälläni.

Kun hän huomasi minun olevan hereillä, hänen ilmeensä kirkastui, hän syöksähti kaulaani kirkaisten ja halasi minua tiukasti. Tunsin kiusallisen selvästi hänen pehmeän vartalonsa muodot omaani vasten. Kun hän irrottautui, hänen silmänsä säteilivät. ”Olet kunnossa!” hän huudahti.

Yskähdin vaivautuneesti. ”Sormiani särkee”, vastasin hänelle. Näin hänen ilmeestään, ettei hän tuntenut jompaakumpaa tai kumpaakaan sanoista. Mutta hän sivuutti huomautukseni ja alkoi puhua lakkaamatta. Minulle selvisi, että herra Morgan ja Zoltan olivat juosseet kylään keskellä yötä huutamaan apua. He kertoivat moroiin käyneen heidän kimppuunsa, ja että Luka Antonescu ja minä taistelin yhä sitä vastaan. Miehet olivat alkaneet järjestää pelastusretkikunnan lähettämistä metsään, mutta ennen kuin se ehti matkaan Antonescu tuli metsästä pidellen toista käsivarttaan minun ympärilläni raahaten minua eteenpäin ja puristaen neljää kivääriä toisessa kädessään. Hän antoi minut rouva Morganin huostaan ja heitti kiväärit Zvi Morganin ja Leon Zoltanin eteen, murahtaen että he taisivat unohtaa ne. Sitten hän oli painunut kotiinsa, kohauttaen olkiaan kaikille jotka ylistivät häntä sankaruudesta.

Haavani oli sidottu, mutta Mildred ei kuulemma ollut täysin vakuuttunut siitä, että ne parantuisivat kunnolla. Näytin varmaan melko huolestuneelta, sillä Rosalin alkoi oitis selitellä – ei kylläkään kovin vakuuttavasti – että kaikki kääntyisi parhain päin ja että minun ei pidä olla peloissani. Hän alkoi luetella esimerkkejä äitinsä parannustaidoista, miten tämä oli saanut kuntoon Zoltanin lampaita ja Rosalinin itsensä mitä moninaisimmista taudeista ja vammoista. Lopulta sain hänet lähtemään huoneestani esittämällä väsynyttä.

Todellisuudessa minua ärsytti ajatus, että olin ollut unessa koko vuorokauden ja että minun pitäisi taas käydä nukkumaan. Mutta nyt kun olen kirjannut tapahtumat ylös, tunnen itseni jälleen melko väsyneeksi. Tuo kauhea yö todellakin vei kaikki voimani. Mutta huomenna minun täytyy puhua Antonescun kanssa. Kiitän häntä henkeni pelastamisesta ja kysyn häneltä, miten hän sai moroiin ajettua pois. Ehkäpä yhdessä keksimme juonen sen surmaamiseksi.


(Kirje, jonka Rosalin Morgan löysi ikkunalaudaltaan lokakuun 5. aamuna)

Rosalin,

Tunteeni raastavat minua suuntaan jos toiseen. Olen väsynyt ja loukkaantunut, ja tiedän, että minulle on tapahtunut jotain hirveää, joka estää minua näkemästä rakkaitani Englannissa enää milloinkaan. Jo nyt tunnen sisälläni kasvavan pimeyden, tiedän, mitä se merkitsee, niin kuin Antonescunkin täytyi tietää…

Pahoittelen, tämän täytyy kuulostaa sinusta oudolta. Aloitan alusta. Eilen illalla – voi Luoja! onko siitä tosiaan vasta niin vähän aikaa – lähdit huoneestani ja jätit minut hämmennyksen valtaan. Toisaalta en tahtonut hukata hetkeäkään, sillä minun oli kiire puhumaan Luka Antonescun kanssa ja metsästämään moroiita, ja toisaalta haavani olivat kipeät, hyvin kipeät. Ne tykyttivät ja polttivat, ja kipu väsytti minua. Kirjoitin metsän tapahtumat päiväkirjaani peläten unohtavani osan, ja nukahdin pian sen jälkeen.

Mutta minun ei sallittu nukkua kauaa, ja hyvä niin, sillä Luoja tietää, mitä olisi tapahtunut, jos minun olisi sallittu jäädä Dellwithiin. Heräsin mitä karmivimmalla tavalla: kuulin oven narahtavan auki ja jonkun kävelevän sisälle huoneeseen. Pelkäsin ja toivoin samanaikaisesti, pelkäsin että se oli kaamea moroii, joka tuli minua hakemaan, mutta Rosalin, sinulle voin tunnustaa, että pelostani huolimatta tunsin sydämeni lyövän tiheämmin, sillä ajattelin, että ehkä se olit sinä, tulossa katsomaan vointiani minusta huolissasi. Cathy antakoon minulle anteeksi, mutta minulla ei ole enää varaa valehdella itselleni ja tunteilleni. Muistin jälleen pehmeytesi minua vasten sinä iltana, hypnoottisen katseesi kun neuvoit minua moroiin etsimisessä, muistin ja kaipasin.

Tunkeutuja ei kuitenkaan ollut kumpikaan. Se oli Antonescu, tunnistin hänen vahvat piirteensä huoneen pimeydessäkin. Aioin kysyä, miksi hän oli siellä, oliko hänellä kenties jokin suunnitelma moroiin kukistamiseksi? Mutta hän ei antanut minulle aikaa, sillä silloin näin, että hänellä oli kirves, ja hän kohotti sen.

Jollen oli heti kierähtänyt sivuun ja paennut peitteideni alta, olisin mennyttä miestä. Antonescu iski kirveen vällyihini ja epäonnistuessaan kiskaisi sen irti ja huitaisi jälleen minua kohti. Tällä kertaa hänen aseensa tavoitti vain hirsiseinän.

”Antonescu!” huudahdin kauhuissani. ”Mitä tämä merkitsee, oletko riivattu?”

Hän osoitti minua ja vastasi synkästi jurolla aksentillaan: ”Sinä.”

Mahdoin näyttää niin hämmästyneeltä, että hän jatkoi selitykseksi: ”Sinä on moroii.”

”Minä?” vastasin ihmeissäni. ”Minä olen Michael Halloway, en mikään taruhirviö! Näethän sinä, että olen ihminen, lihaa ja verta!”

”Moroii on myös lihaa ja verta”, Antonescu sanoi. Sitten hän koski rintakehäänsä. Vaistomaisesti tein samoin. Haavani olivat siinä. Katsoin häntä, peloissani katsoa minnekään muuallekaan. Käärin pellavaista yöpaitaani ylös ja olin yökätä. Viisi haavaani olivat leveitä ja mustia, ja niiden reunat hohtivat yössä kelmeänvihreinä. Ne näyttivät kaameilta ja myrkyllisiltä. En tiennyt, miksen ollut kuollut.

Antonescun ilme tuimeni. Hän kiskaisi kirveensä irti seinästä ja lähti minua kohti.

Silloin minä hyppäsin ulos ikkunasta. Liu’uin kattotiiliä pitkin ryminällä ja kohta roikuin saderännissä toisessa kerroksessa keskellä yötä yöpukeissani, paljain jaloin. Antonescu pisti päänsä ikkunasta. Ukkonen jyrähti ja pian salama valaisi hänen päättäväiset kasvonsa.

Haavani tykähtivät, kuin minulla olisi ollut viisi ylimääräistä sydäntä, jotka pumppasivat minut täyteen jotain epäpyhää ainetta. Tunne oli niin hirveä, että sormeni lipesivät ja putosin maahan. Kaaduin rähmälleni ja haukoin henkeäni mudassa. En kuitenkaan tuntenut muuta kipua kuin sen, joka jyskytti rinnassani. Nousin kontilleni ja jalkeilleni. Hämmästyksekseni minulta löytyi voimia kävellä. En katsonut taakseni nähdäkseni, miten korkealta olin pudonnut. Juoksin metsään.

Ajatuksia mielessäni ei ollut juurikaan. Juoksin ja juoksin, kompastellen ja puuskuttaen, kylmissäni ja rintakehä kihisten.

Kohta tulin tuolle kirotulle ristille. Minua pelotti eri lailla kuin milloinkaan. Pelko oli varmuus siitä, että kuolisin tai pahempaa. Mutta olin niin turtana ja kivusta huumaantuneena, että pelko tuntui etäiseltä. Odotin, että moroii tulisi. Tämä ei ole minulle normaalia käytöstä. Jokin ajoi ja ohjasi minua, olen varma siitä, mutta en niinkään siitä, oliko se Jumalan tahto.

En tiedä, kauanko seisoin ristin vierellä. Mutta tiedän, että lopulta moroii tuli. Mustana hahmona se erkani pimeydestä. Tällä kertaa näin sen jo kaukana, ja odotin, kun se lähestyi hitaasti. Sen vihreä hehku seurasi sitä ja täytti hitaasti pimeyden. Moroii kiersi puita ja harhaili. Sitten punaiset silmät katsoivat minuun. Tunsin kauhun nousevan sisälläni, mutta tunsin itse olevani jossain muualla kuin sisälläni.

Moroii lähestyi, ja kuin joku muu olisi ollut ruumiini herra, otin askeleita sitä kohti. Vanhan kiviristin vieressä me kohtasimme. Näin sen kaameat, pitkät, veitsenterävät sormet, jotka olivat viiltäneet kuolemani rintaani. Se kohotti ne jälleen, ja minä kohotin oman käteni. Moroii oli kylmä koskea, kylmä kuin hauta, ja se kylmyys kävi lävitseni, ja rauhoitti kivun kuin viileä vesi rauhoittaa tulen poltteen. Ja kuin kosketukseni voimasta moroii luhistui, sen käsi katosi varjoihin ja sen varjot kaatuivat. Vain vihreä hohde ja musta vaate sammalpeitteellä jäivät jäljelle.

Kumarruin ja tutkin kaapua. Sen taskussa oli tämä kirjepaperi, mustetta ja sulkakynä, mutta ei muuta.

Rosalin, minä uskon nyt, että moroii oli yksi Dellwithin kyläläisistä, tai poloinen ihminen jostain muusta kylästä täältä syrjäseudulta. Se saattoi jopa olla Luka Antonescun pojanpoika, joka seitsemän vuotta sitten haudattiin vauvana, luonnottamasti kasvaneena ja vääristyneenä.

Tunnen tuon leijailevan tunteen ja varjon painon vievän minut. Ajatteleminen on vaikeaa, ja kuulen sisälläni pimeyden ja pahuuden puhetta, ja tiedän, että pian en pysty vastustamaan niitä.

Tulin Dellwithiin selvittämään moroiin salaisuutta. Saapuessani en uskonut koko olennon olemassaoloon; nyt saatan tuntea vahvoja todisteita, jotka puhuvat sen olemassaolon puolesta. Olisi sääli, jos en voisi jakaa niitä kenenkään kanssa. Niinpä, Rosalin, olen kertonut sinulle tämän karmivan olennon salaisuuden.

Rakkaudella,

Michael


(Mildred Morganin kirje Cathy Websterille)

Hyvä neiti Cathy Webster,

Otan osaa suruunne ja koen itseni velvolliseksi valottaa teille Michaelin kuolemaan liittyviä seikkoja, sillä nähdäkseni olen se, joka ne parhaiten osaa teille toistaa.

Dellwithissä ollessaan Michael oli minun vieraanani. Hän oli mitä erinomaisin herrasmies ja hänestä oli suurta iloa minulle ja koko Dellwithille. Hänen innostuksensa ja nuoruutensa suorastaan paistoi hänestä. Hän nautti olostaan ja keskittyi selvittämään mysteeriä, joka selvästi kiinnosti hänen uteliasta mielenlaatuaan.

Hän sai tietää sen, mitä me Dellwithissä tiesimme jo ennestään: että englantilaisten Mathonien surmien takana todella oli moroii, olento, jota ei teidän mielestänne pitänyt olla olemassakaan. Nyt kuitenkin Michael Halloway on kokenut Mathonien kohtalon sen kynsissä. Neiti Webster, vakuutan teille, että moroii on todellinen. Michael uskoi siihen, ei ensin, mutta nähtyään sen omin silmin.

Moroii haavoitti häntä vakavasti myrkyllään ja pahuudellaan, ja hänet tuotiin kylään lepäämään. Eräänä yönä hän kuitenkin katosi. Ikkuna oli rikki. Eräs urhea kyläläinen, Luka Antonescu, lähti metsään häntä ja moroiita etsimään, muiden vastusteluista huolimatta. Antonescu ei kuitenkaan milloinkaan palannut.

Pelkään, että pahin on tapahtunut. Metsässä nimittäin liikkuu nyt jotain todella hirveää. Minä näin sen itse, muutama päivä Michaelin katoamisen jälkeen. Se seisoi metsän reunassa, tuo kaamea, vihreän valon ympäröimä varjo, jolla oli Michael Halloway’n vaatteet.