Keskiyö

Kellon viisari käännähti näyttämään 23.58. Katsoin sitä hievahtamatta, odottaen. Tunsin käsieni hikoavan ja jalkojeni tärisevän. Otin hieman mukavamman asennon sohvalla, suljin television ja kuivasin käteni farkkuihini. Hiki kuitenkin kihosi nopeasti takaisin kämmenteni iholle.

Minua hermostutti, hermostutti sitäkin enemmän koska tällä kertaa tietäisin mitä odottaa.

Katselin silmä kovana kellon viisareita, jotka olivat melkein päällekäin. Olohuoneessa oli pimeää ja hiljaista. Olin kuulevinani isän kuorsauksen yläkerrasta, mutta se saattoi olla vain puiden lehtien kahinaa ulkona.

Ulkona oli hyvin pimeää. Kun katsoin ikkunasta, en nähnyt muuta kuin mustaa ja lehdettömän oksan, joka raapi ikkunan ulkopintaa. Itse puu katosi yön varjoihin.

23.59. Minuutti.

Viimeinen minuutti tuntui kaikista pisimmältä. Koitin laskea sekunteja, mutta ne tuntuivat vain pidentävän aikaa. 60 vaikutti kamalan kaukaiselta.

"Toivottavasti hän ei ole myöhässä", ajattelin, mutta tiesin saman tien että hän olisi täsmälleen ajoissa. Hänen luontoonsa ei kuulunut myöhästyä.

Sitten, viimein, kellon viisarit kääntyivät päällekäin.

Oveen koputettiin. Nousin salamana seisomaan, ryntäsin ovelle ja laskin käteni kahvalle. Vasta sitten aloin ajatella, että isä tai äiti olisi saattanut herätä äkilliseen ääneen.

"Kuka siellä?" kysyin hiljaa ulko-oven läpi. Tiesin kyllä vallan hyvin, kuka siellä oli. Minun oli kuitenkin pakko varmistaa asia.

"Minä", vastasi tuttu, hiljainen ääni. "Avaa ovi."

Vedin syvään henkeä, suljin silmäni ja käänsin ovenkahvan alaspäin.

Kun ovi avautui hitaasti, elin sekunnin murto-osassa uudelleen illan tapahtumat.

Olin ollut kaveriporukkani kanssa kaupungilla. Emme oikeastaan tehneet mitään, hengasimme vain jossain. Oli ilta, aurinko oli juuri laskemassa ja kello oli varmaan jotain kuuden tienoilla.

Hassua, että siitä oli vasta kuusi tuntia. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus.

Istuin suihkulähteen marmorisella reunalla, kun näin tämän tosi komean pojan. Hän oli minua ehkä vuoden tahi pari vanhempi, pitkä ja laiha, ja aivan älyttömän hyvännäköinen. Hän käveli minun, Saaran ja Jennin ohitse ehkä parinkymmenen metrin päästä, mutta he eivät huomanneet koko tyyppiä. Varmaan siksi, että keskustassa oli aika paljon muutakin väkeä ja koska he olivat keskittyneet koulusta puhumiseen. Minua ei se aihe juuri jaksanut kiinnostaa, ja niinpä huomasin tuon pojan.

Miten sitä nyt kadunkaan...

Kuten sanottu, hän oli minua varmaan hieman vanhempi. Hänellä oli pitkä, musta takki joka kiilsi laskevan auringon kajossa. Hän oli hyvin kalpea, ja siitä päättelin, että hän on varmaan paljon sisällä. Mutta ihonväriään lukuun ottamatta hän ei näyttänyt yhtään miltään tietokonenörtiltä tai vastaavalta. Hänellä oli suora ryhti ja laseista ei tietoakaan, mutta hänen hiuksensa olivat hassusti – ne olivat sysimustat, pitkät ja takkuiset. Ne pössöttivät hänen päässään kuin kukkapuska. Oikeastaan hän näytti aika tyylikkäältä – hän tuntui sopivan pikemminkin New Yorkin öisille kaduille kuin Seinäjoen keskustorille. Hän katseli ihmisiä, jotka hänen ympärillään kävelivät omilla asioillaan, ja sitten hänen katseensa osui minuun.

Hän pysähtyi ja katsoi suoraan silmiini. Hänen silmiensä väriä oli mahdoton sanoa etäisyyden päästä, mutta ne olivat tummat ja valppaat. Hänen ilmettään oli vaikea lukea. Se oli hyvin tarkkaavainen, kuin hän olisi etsinyt jotain tiettyä väkijoukon keskuudesta.

Kun hän näki minut, hän näytti löytäneen etsimänsä.

”Katsokaa”, kuiskasin kavereilleni ja nyökkäsin hienovaraisesti poikaa kohti. Saara ja Jenna kääntyivät yhtenä tyttönä katsomaan ja heti heidän silmiinsä syttyivät hyväksyvät katseet. Toisinaan minua rasitti suuresti se, miten he arvioivat vieraita ihmisiä ja yrittivät ensi näkemältä muodostaa kokonaiskuvan kaikista. Nyt he tuijottivat ihaillen komistusta.

”Aika hyvä”, Jenna kuiskutti.
”Sanoisin, että tosi hyvä”, vastasi Saara.
”Hyssh!” minä suhahdin. ”Hän tulee tännepäin.”

Se oli totta. Poika käveli meitä kohti rauhallisesti mutta hidastelematta. Hän piti kätensä taskuissaan, ja hänen katseensa oli nauliutunut minuun. Yleensä en pidä ihmisistä jotka tuijottavat minua, mutta jostain syystä tahdoin näyttää mahdollisimman hyvältä hänen silmissään. Sipaisin hiuksiani ja korjasin asentoani.

”Iltaa”, hän sanoi minulle.
”Iltaa”, minä vastasin ja katsahdin Jennaa ja Saaraa. He olivat liikkumattomia; katseet lasittuneina he tuijottivat tuntematonta. He eivät sanoneet mitään, mutta se ei tuntunut kovin kummalta. Itse asiassa minut valtasi turta, epätodellinen tunne. Aivan kuin mikään ei olisi enää ollut todellista vaan pelkkää unta. Kaikki tuntui hidastuvan, ja vain vieraan pojan ääni kuului. Ja minun ääneni. Kaikki muu oli kadonnut.
”En ole nähnyt sinua ennen”, poika sanoi. ”Käytkö lukiota?”
”Käyn, olen ekalla”, vastasin. En tiedä miksi sanoin sen. Olen vasta yläasteen yhdeksännellä.
”Tunnen useimmat ekaluokkalaiset, mutta en ole nähnyt sinua”, poika sanoi. Kiemurtelin hiukkasen. Hänessä – hänen ulkonäössään, puhetyylissään, liikkeissään – tuntui olevan jotain outoa, jotain sopimatonta. Jotain jota en ollut ennen huomannut.
”Öhh... Hmm”, mumisin.
”Mikä on nimesi?”
”Hanna.”
”Hanna”, poika toisti. Hän tuntui maistelevan nimeä kielellään. Hän sanoi sen toisenkin kerran, ja kysyi sitten: ”Asutko kaukana täältä?”
”En”, minä vastasin. ”Miten niin?”
”Missä tarkalleen ottaen?”

Absurdia. Eihän keneltäkään tuntemattomalta noin vain kysytä, missä hän asuu. Mutta juuri niin hän teki. Vielä oudompaa on, että minä kerroin hänelle siitä paikasta täsmällisen osoitteeni ajattelematta yhtään, miten järjetöntä se oli. Ja minä olen yleensä hyvin järkevä tyttö.

Sitten hän vain kääntyi ja käveli tiehensä. Minä nousin seisomaan ja huikkasin hänen peräänsä: ”Mikä sinun nimesi on?”
Hän katsoi minua olkansa yli ja vastasi pysähtymättä tai kääntymättä: ”Tulen keskiyöllä kertomaan sen.”

Sitten istuin takaisin alas. Jenna ja Saara alkoivat jutella taas koulusta. Minä näin heidän silmistään, etteivät he muistaneet enää nähneensä koko poikaa.

Mutta minä muistin.

Ja siinä hän seisoi, ulko-oveni takana, kädet taskuissa, minua päätä pitempänä, suoraan silmiini tuijottaen.

Katselin hänen silmiään. Ne olivat tummat, mutta niiden väriä oli vieläkin vaikea sanoa. Keittiöstä lankesi eteisen läpi valokeila, joka valaisi hänen kasvoistaan ohuen kaistaleen. Se hohti lumenvalkeana, loput jäivät pimentoon. Hänen tuijotuksensa oli rävähtämätöntä, eikä hän liikkunut lainkaan eikä pitänyt minkäänlaista ääntä.

Hän näytti samalta kuin kaupungilla, mutta silti jotenkin erilaiselta. Hän näytti... pelottavammalta. Itse asiassa hän näytti sangen pelottavalta ilmestykseltä seistessään siinä minua katsoen.

Kauhu tarrasi sydämeeni. Olin astumassa askeleen taaksepäin, kun minut yhtäkkiä valtasi aivan toisenlainen tunne. Pysähdyin niille jalansijoilleni. Oli kuin näkymätön käsi olisi kääntänyt kasvoni poikaa kohti. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt kevyt hymy, joka oli pikemminkin ivallinen kuin huvittunut.

Pelkoni katosi taivaan tuuliin kuin sitä ei ikinä olisi ollutkaan. Tunsin samaa, jota olin tuntenut aiemmin illalla torilla. Tahdoin näyttää edustavalta, tahdoin tuon pojan näkevän minut. Tahdoin hänen rakastavan minua.

Oli kuin ylleni olisi langennut lumous. Hän astui sisään ja minä väistin sivuun, jotta hän mahtuisi ovesta. Hän käveli ohitseni keittiöön ja sammutti valon.

Pimeys valtasi talon. En nähnyt hetkeen mitään, ja kuulin vain oman sydämeni jyskytyksen. En pelännyt, vaikka sisälläni kirkui ääni joka käski minun pelätä henkeni edestä. Sen sijaan tunsin väriseväni rakkaudesta tuota poikaa kohtaan.

Jokin oli pahasti vialla.

Pojan askeleet lähestyivät minua ja pysähtyivät eteeni. Hänen kasvonsa olivat niin valkeat, että näin niiden hohtavan mustuuden keskellä kuin kuutamo yötaivaalla. Hän katsoi minua tuo ivaava hymy kasvoillaan. Hän oli minua päätä pitempi.

Minua pyörrytti, mutta taistelin huimausta vastaan. Suljin silmäni.

****

Kun avasin ne, makasin omassa vuoteessani. Poika istui sängyn jalkopäässä.

"Mitä tapahtui?" kysyin raukeasti.
"Sait huimauskohtauksen", poika vastasi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen puhuvan sen jälkeen, kun hän katosi kaupungilla. "Minä kannoin sinut vuoteeseesi."
Hieroin otsaani. Päätäni särki.

Huoneessa oli hämärää. Ainoan valon sinne toi himmeä lamppu yöpöydällä. Se riitti juuri ja juuri valaisemaan pojan kasvot. Niiden ilmettä oli vaikea lukea. Hän katsoi minuun kuin pieneen lapseen, joka on satuttanut itsensä omissa leikeissään.

"Kuka sinä olet?" minä kysyin.
Poika hymähti. "Mitä merkitystä minun nimelläni voisi olla sinulle?"
Suljin silmäni ja pudistin päätäni karkottaakseni raukeuden, joka minua vaivasi. Kohottauduin istumaan, ja sekin oli vaikeaa. Olin kovin, kovin väsynyt.
"Minua väsyttää", minä sanoin.
"Sinun täytyy levätä", hän vastasi. "Et voi hyvin."
Katsoin häntä. "Tässä on jotain outoa. Jokin on vinossa."
"Niinkö? Mikä?"
"Mitä sinä teet täällä? En edes tiedä, kuka olet."
"Itse sinä annoit osoitteesi minulle."
"Mutta..." En keksinyt mitään sanottavaa. Olin hetki hetkeltä varmempi, että koko juttu oli unta.
"Onko tämä unta?" minä kysyin.
Hän hymyili lempeästi. Se ilme tuntui somistavan hänen kasvojaan kovasti. Hän oli hyvin komea.
"Jos tämä on unta, minä olen sinun satuprinssisi", hän vastasi. Sitten hän kumartui ylleni, laski kätensä otsalleni, sulki silmäni hellävaroen ja suuteli huuliani.

Hänen huulensa olivat sametinpehmeät ja maistuivat ihanalta. Suudelma jäi kovin lyhyeksi, ja kun hän vetäytyi kauemmas, vedin hänet takaisin lähelleni puoliksi vasten tahtoani. Ajatukseni hälvenivät, kun suutelin häntä kiihkeästi. Hän työnsi minut pois ja painoi minut takaisin vuoteelleni.

Hän hymyili.

"Rauhoitu", hän kuiskasi. "Sinähän olet oikea villikissa."

Sitten hän suuteli hyvin kevyesti otsaani. Hänen käytöksensä herätti minussa kiihkeyttä, jota en ollut edes tiennyt minussa olevan. Tahdoin hänet siinä paikassa. Se oli minunlaiseltani kiltiltä tytöltä hyvin outoa käyttäytymistä. Yleensä olen hyvin siveä ja jopa ujo.

Hän suuteli kaulaani. Sitten hän katsoi minua suoraan silmiini ja kuiskasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin mitä hän sanoi: "Pysy paikallasi."

Sitten hän avasi suunsa. Näin ensimmäistä kertaa hänen pitkät, terävät ja hohtavan valkeat kulmahampaansa. Ynähdin hiljaa ja yritin pysäyttää ruumiini joka alkoi yhtäkkiä vapista hillittömästi.

Kun hän upotti hampaansa syvälle kaulaani, vajosin jonkinlaiseen transsiin tai puolitajuttomuuteen. Näin tapahtumat silmieni kautta, mutta minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia ruumiistani. Saatoin vain seurata ulkopuolisena, mitä minulle tapahtui. En tuntenut kipua, en tuntenut mitään muuta kuin rajatonta, kaikennielevää kauhua, joka esti minua ajattelemasta tai kirkumasta.

Hän irrotti hampaansa lihastani, painoi huulensa uudelleen kaulaani vasten ja alkoi juoda vertani.

Vampyyriksi hän oli hyvin hienostunut. Hän ei huolinut kuin puolisen litraa verta, ja kun hän lopetti, hän kuivasi veren kaulaltani ja laittoi ystävällisesti laastarinkin haavan päälle. Sitten hän kumarsi minulle syvään, kiitti minua ja auttoi minut jalkeille.

Hieman myöhemmin seisoin jo ulko-oveni ulkopuolella yöpukeissani, ja hän seisoi edessäni kohteliaan etäisyyden erottamana minusta. Hän hymyili edelleen.

"Näenkö sinua enää koskaan?" kysyin.
"Et", hän vastasi, "valitettavasti. Olin vain vierailulla tässä kaupungissa, ja minun täytyy lähteä jo ennen aamunkoittoa."
Huokaisin.
"Olet hyvä tyttö", hän sanoi, "ja käyttäydyit oikein hienosti. Sinusta tulee hyvä vaimo jollekulle, jonain päivänä."
"Niinpä kai."
"Ja nyt..."
Hän katsoi syvälle silmiini.
"Unohda."
Ja minä unohdin.

****

Kun heräsin seuraavana aamuna, laastari oli poissa ja reiät samaten. Vampyyrin lumous kesti seitsemän vuosikymmentä, ja vasta tänään, omalla kuolinvuoteellani, nuo tapahtumat muistuivat mieleeni. Koko elämäni ne ovat piileskelleet alitajunnassani, ja jostain kohtalon oikusta ne nyt palautuivat muistiini. Eipä sillä enää ole väliä.

Sillä nyt on aika jatkaa eteenpäin... seuraavaan maailmaan.