Tukahduttava hetki autossa

Kuuden ihmisen ei pitäisi joutua istumaan yhtä aikaa henkilöautossa kuumana kesäpäivänä.

Tämä oli päällimmäinen mietteeni, kun harmaa Toyota Carinamme huristeli mutkaisella asfalttitiellä tyypillisen suomalaisen pelto- ja metsämaiseman keskellä. Istuin takapenkillä kolmen sisarukseni vieressä, isä ajoi – liian kovaa – ja äiti tutkiskeli tiekarttaa pelkääjän paikalla.

”Isä, sinä menet ylinopeutta”, pikkusiskoni kiljaisi osoittaen nopeusrajoituskylttiä, joka suhahti sumeana ohitsemme.

”Pöh”, isä vastasi piittaamattomana. ”Mittari valehtelee. Ja sitä paitsi täällä ei ole ketään muuta.”

Enemmän kuin sakkojen vaara minua harmistutti säätila. Aurinko paahtoi heinäkuiselta taivaalta kuumana kuin se olisi ollut ihan auton yläpuolella leijaileva tulipallo, ja se saattoi auton sisätilat tukehduttavaksi pätsiksi. Helle sai kaikki pinnat, niin istuimien mustat päällystykset kuin ikkunatkin hohkaamaan kuumuutta kuin ne olisi juuri vedetty sepän ahjosta. Mieleeni palasi Lassi ja Leevi –sarjakuva, jossa paistetaan kananmunia auton konepellillä. Se tuntui varsin ajankohtaiselta juuri nyt.

”Kaamea” ei riitä kuvaamaan olotilaa, joka vallitsi. Hiki virtasi selkääni ja käsivarsiani pitkin, liimaten sortsini ja T-paitani kiinni ihooni. Kaduin, että vaatteeni olivat mustia ja että olin laittanut aamulla sukat jalkaani. Silloin oli ollut vielä aika viileää, enkä ollut osannut arvioida oikein, miten kuuma päivästä tulisi. Ajattelin synkästi, että hikoillessani ruumiini sisältä poistui nestettä, ja kuolisin varmaan pian nestehukkaan.

Päätin testata erästä ajatusleikkiä. Nyt jos koskaan olisi oikea aika.

Vilkaisin vieressä istuvaa isoveljeäni, mutta hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Nojasin selkänojaa vasten (ja kaduin sitä heti – hiki tursui ulos paitani kaula-aukosta kun selkäni painui kangasta vasten, eikä se ollut erityisen mukavaa) ja suljin silmäni.

Ajattelin, että en itse asiassa ollutkaan autossa. Helteinen päivä oli pelkkää unta, joka hälvenisi jos yrittäisin herätä. Ajattelin huonettani, vuoteeni pehmeitä lakanoita, valmistuvan aamukahvin porinaa, joka kantautui etäisenä alakerrasta. Auringon viileää valoa, joka tunkeutui ikkunan ja suljettujen silmäluomieni lävitse. Lintujen kirkasta laulua ulkona. Pikkusiskoni jalkojen töminää, kun hän juoksenteli alakerrassa. Yksityiskohtia, jotka saattoi kuulla ja tuntea.

Tunsin kuitenkin yhä auton hiestä märän penkin allani, kuulin renkaiden hurinan ja haistoin suljetun tilan ummehtuneen hajun. Yritin painaa ne syrjään, unohtaa ne. Ne eivät olleet todellisia. En ollut autossa. En ollut autossa.

Keskityin vuoteeseeni. Muistelin, miltä tyyny ja lakanat tuntuivat. Olin yön aikana työntänyt peittoni syrjään, jottei minun tulisi liian kuuma. Minulla oli ylläni pyjamahousut.

En autossa…vuoteessa.

Annoin mieleni leijailla hetken kahden ajan ja paikan välillä, tuskallisen tietoisena että toinen oli vain kuvitelmaa. Mutta yritin unohtaa sen tosiseikan ja nähdä ne yhtä todellisina.

En ollut varma, olisinko vielä valmis, mutta päätin kokeilla. Avasin silmäni. Näin lautakaton yläpuolellani. Avoimesta ikkunasta puhalsi hento tuulenviri, joka kutitteli rintaani.

Unen muisto alkoi jo hälvetä mielestäni, mutta ajatus Se toimi! kieppui yhä mielessäni. En osannut yhdistää sitä mihinkään, ja pian sekin katosi. Hetken aloillani loikoiltuani nousin ja menin syömään aamupalaa.