Sisarten tarina (luvut 6-10)

6
Muistoja menneistä


Navirral seisoi hetken hiljaa keskellä Tammituopin salin lattiaa, kuulostellen ja antaen silmiensä tottua pimeyteen, joka oli kietonut majatalon ja baarin valtaansa. Kun mitään epäilyttävää ei kuulunut, hän asteli portaat yläkertaan välittämättä siitä, että ne nirisivät ja hänen saappaansa kopisivat. Rob Thonnarin yöunet eivät olisi voineet kiinnostaa häntä vähempää.

Hän oli noussut portaat jo puoliväliin, kun hän tajusi unohtaneensa huoneen avaimen. Se oli outoa, ja sai hänet kurtistamaan kulmiaan. Hän ei milloinkaan unohtanut mitään. Hän kääntyi, laskeutui portaat ja katsoi nauloja, jossa avainten olisi pitänyt olla. Kaikki puuttuivat. Navirral käsitti, että ei ollut muistanut ottaa avaintaan, koska ei ollut nähnyt sitä.

Majatalossa oli joku. Ja Navirral tiesi melko varmasti, kuka se mahtoi olla. Hän hymyili pirullisesti, laski kätensä miekankahvalle ja veti aseen hitaasti ja varovasti esiin, jotta se ei olisi rahissut huotran sisäpintaa vasten ja herättänyt huomiota. Sitten hän nousi portaat uudelleen, vihreät silmät kimaltaen.

Hän käveli ovelleen, laski vasemman kätensä sen kahvalle ja painoi korvansa sen pintaa vasten. Hetkeen ei kuulunut mitään, ja sitten hänen kuulonsa tavoitti sen. Sydämen lyönnit. Ja ne eivät olleet hänen omiaan. Tunkeilija pidätti hengitystään, mutta yhtä ruumiinsa osaa hän ei voinut hillitä - sitä, jota kenenkään ei olisi pitänyt pystyä kuulemaan. Navirralin ilkeä virne leveni entisestään.

Hän laski mielessään kolmeen ja käänsi ovenkahvan alas. Samalla hetkellä huoneesta kuului kovaääninen kolahdus, tömäys ja lasin helinää. Navirral syöksyi sisään miekka valmiina, mutta huone oli tyhjä. Ikkuna oli auki, ja sisään puhalsi tuuli, joka levitti miehen paperit ympäri lattiaa. Hän kirosi turhautuneena ja juoksi ikkunaan piittaamatta Rob ja Saran Thonnarin huoneista kuuluvista hämmentyneistä huudahduksista. Huone oli toisessa kerroksessa ja noin viiden metrin korkeudella maanpinnasta, mutta aivan ikkunan alapuolella oli majatalon kuistin puukatos. Navirral ehti nähdä tumman varjon sukeltavan katoksen alle, mutta sen tunnistaminen oli mahdotonta. Viivyttelemättä hän loikkasi ketterästi jalat edellä ulos avoimesta ikkunasta katokselle.

Mutta hän ei tuntenut sen rakenteita niin hyvin kuin tunkeilija. Hänen saappaansa tömähtivät katokseen, joka antoi heti periksi hänen allaan ja romahti kasaan. Navirral huudahti säikähtäneenä, menetti tasapainonsa ja kaatui tomun ja lahojen laudanpätkien sekaan. Jopa ryminän yli hän kuuli heikosti juoksuaskelia, jotka katosivat majatalon nurkan taakse, ja ovien avautumista majatalon yläkerrasta. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta niistä toinen oli juuttunut painavan lankun alle. Hän kiskoi sitä hetken aikaa ja sai lopulta jalkansa vapaaksi, mutta hänen saappaansa jäi loukkuun. Siitä välittämättä hän syöksähti takaa-ajoon.

Mutta kun hän pääsi majatalon nurkalle, jonne nuuskija oli paennut, hän näki vain läpitunkematonta pimeyttä. Kuka hyvänsä hänen huoneessaan oli ollutkin, tämä oli päässyt pälkähästä.

Navirral kirosi toistamiseen, viskasi miekkansa raivoissaan mutaiseen tiehen ja palasi rikkoutuneelle katokselle. Rob Thonnar astui ulos majatalosta samaan aikaan, ja Saran kurkisteli pelokkaasti ulos ovesta isänsä olan takaa.

"Navirral!" isäntä huudahti miehen nähdessään ja mutisi hiljaa itsekseen: "Olisi pitänyt arvata!" Ääneen hän jatkoi: "Mitä ihmettä oikein tapahtui?"

Navirral siristi silmiään ja heitti Robiin myrkyllisen katseen, joka hiljensi hänet heti. "Korvaan vahingot", Navirral ärisi. "Mutta sinä laadit huoneeseeni kunnon lukon."

* * *

Hän tietää, että se olin minä, Arendal ajatteli hengästyneenä samalla kun nousi oman kotinsa portaita. Hän tietää. Mutta Navirralilla ei ollut todisteita.

Hän vilkaisi tyttöjen huoneeseen ja helpottui nähdessään, että nämä eivät olleet vielä tulleet kotiin. Hän palasi omaan makuuhuoneeseensa, heitti paitansa nurkkaan ja lysähti vuoteeseen. Hän oli rättiväsynyt. Pakoon juokseminen ei ikinä ollut ollut hänen erikoisalaansa, ja viime kerrasta kun hänellä oli ollut kiire johonkin, oli kulunut jo monta vuotta. Ja silloin hän oli ollut liian hidas. Ajatus sai hänet vieläkin vajoamaan synkkyyteen.

Hänen puuskuttava hengityksensä katkesi, kun hän tajusi jotain. Saappaat. Hän oli riisunut saappaat jalastaan, jottei olisi kopistellut. Ja hän oli yhä sukkasillaan. Hänen sydäntään kuristi. Nyt hän vasta pulassa oli.

Arendal nousi istumaan vuoteensa reunalle ja ajatteli nopeasti. Navirral löytäisi saappaat, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja ajatus niiden hakemisesta nyt oli mahdoton. Mutta oliko saappaissa jotain, jonka voisi yhdistää häneen? Kyläläiset kyllä tunnistaisivat ne, mutta kertoisivatko he sen Navirralille?

Arendalista tuntui siltä, että kun Navirral tahtoi tietää jotain, hän sai kyllä tietää sen tavalla tai toisella. Nyt oli siis väistämätöntä, että Navirral ennemmin tai myöhemmin tekisi jotain Arendalin suhteen.

Minä tiedän liikaa. Ja hän epäili jo aikaisemminkin, että minä tiedän jotakin.

Oikeastaan häntä ei pelottanut lainkaan itsensä puolesta. Hän selviäisi kyllä Navirralista. Mutta hänellä oli kolme rakasta lasta hoidettavanaan. Jos kolmosille tapahtuisi jotakin, Arendal ei ikinä voisi antaa itselleen anteeksi. Hän ei ollut antanut itselleen anteeksi Helenenkään kuolemaa. Lanreinin, Ranthinin ja Tamerinin menettäminen oli kamalinta, mitä hänelle voisi tapahtua.

"Heikkous: tyttäret."

Arendal nielaisi. Navirral tosiaan oli vaarallinen. Hän nousi uudestaan jalkeille, kumartui ja veti sänkynsä alta matalan mutta leveän, metallivahvisteisen puuarkun. Sitten hän nosti yhtä huoneen lattialankuista, ja se nousi helposti - sitä ei ollut naulattu lainkaan kiinni. Sen alla makasi suuri ja vanha, ruosteinen avain. Arendal otti sen ja työnsi sen arkun lukkopesään. Ruoste kirskahti, kun hän käänsi avainta.

Hän oli aina tiennyt, että tämä hetki koittaisi. Mutta hän ei ollut silti varautunut siihen.

Arendal avasi kirstun. Sen sisässä oli toinen avain, erilainen kuin lattian alle piilotettu. Se ei näyttänyt sopivan yhteen minkään kanssa koko huoneessa - tai koko Kareessa. Siinä ei ollut likaa, naarmuja tai mitään ajan jättämiä merkkejä. Se oli puhtaanvalkoinen kuin koskematon lumihanki, ja ikkunasta sisään työntyvä haalea kuunvalon säde sai sen heikollakin hohteellaan kimaltamaan, kuin kirkkain auringonpaiste olisi osoittanut suoraan siihen. Kauneudestaan huolimatta se oli kuitenkin yksinkertainen - siinä ei ollut kaiverruksia tai koristeellisia muotoja.

Arendal otti avaimen, työnsi sen vyöhönsä ja veti paitansa sen päälle. Sitten hän ajatteli hetken. Navirral tiesi avaimen olevan Kareessa, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta hän ei tiennyt, missä se oli. Jos Arendal katoaisi kylästä, Navirral tajuaisi heti että avain oli hänen hallussaan. Siinä tapauksessa Lanreinia, Ranthinia ja Tamerinia ei voinut jättää kylään - he olisivat heti Navirralin armoilla. Jos taas Arendal ottaisi tyttärensä mukaansa, Navirral lähtisi takaa-ajoon eikä luovuttaisi milloinkaan.

Ei, Arendalin täytyisi kohdata hänet. Piileskely ja teeskentely ei auttaisi nyt - Arendal oli jo käytännöllisesti katsoen jäänyt kiinni. Hänen saappaansa kavalsivat hänet.

Hän poimi arkusta toisenkin esineen. Se oli pitkä ja kapea, ja kääritty likaiseen ja pölyiseen kankaaseen. Esine oli niin pitkä, että se oli pitänyt asettaa vinoon kirstun pohjalle mahtuakseen, vaikka kirstu olikin hyvin leveä. Arendal nousi seisomaan ja veti kankaan pois vanhan miekkansa ympäriltä.

Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli käyttänyt sitä. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli edes nähnyt sen viimeksi. Se ei ollut erityisen kaunis ase - tavallinen sotilaan kaksiteräinen teräsmiekka pronssikahvoineen ja ponsineen. Sen kädensuojukseen oli upotettu Aurinkokuun symboli, valkoinen ympyrä jonka vasenta laitaa kehysti musta kuunsirppi. Mutta Arendaliin sen katsominen vaikutti enemmän kuin lumotut kultapeitset, kuninkaiden valtikat tai velhojen sauvat koskaan voisivat. Se toi hänen mieleensä monia muistoja, joista harvat olivat hyviä, mutta muistoja yhtä kaikki. Ihmisistä ja ajoista, jotka olivat olleet hänelle rakkaita, ja olivat yhä.

Hänellä oli ollut huotrakin, mutta sen hän oli hukannut pitkän aikaa sitten, ennen Kareeseen saapumistaan. Hän epäili, että se lojui yhä jossakin maaseudun uumenissa, sammaleen ja mullan hautaamana.

Juuri silloin hän kuuli ulko-oven avautuvan. "Ei kai taas", hän mumisi itsekseen ja tarttui miekkansa kahvaan tiukasti, mutta tajusi sitten että kolmoset olivat vain tulleet kotiin. Luultavasti.

Hän ei pistänyt miekkaansa pois. Hän heitti sitä ympäröineen kankaan vuoteelleen ja asteli portaikon yläpäähän odottamaan.

Kesti vain hetken, ennen kuin alakerrasta kuului askelia, ja sitten joku alkoi kiivetä portaita. Ne tekivät mutkan, niin että tulijoita ei vielä näkynyt. Arendal tunsi sydämensä hakkaavan jälleen, ja huomasi pidättävänsä jälleen hengitystään.

Minä olen liian vanha menemään tätä läpi kahta kertaa yössä, hän ajatteli.

Mutta sitten Tamerin ja Ranthin astuivat esiin, ja Lanreinkin näkyi heidän takanaan. Isänsä nähdessään he säpsähtivät hieman, ja kun huomasivat hänen pitelevän miekkaa he vetivät sihahtaen henkeä ja päästivät yllättyneitä inahduksia.

"Isä, mitä...?" Lanrein aloitti, mutta Arendal keskeytti hänet napakasti.

"Näittekö Navirralia?"

"Mitä? Emme nähneet", Ranthin vastasi.

"Mutta Tammituopin terassin katos oli romahtanut", Tamerin kertoi. "Ja me kuulimme jotain ryminää tanssilavalle."

"Tulkaa tänne", Arendal kehotti viittoen tyttöjä luokseen. Hän laskeutui yhden polven varaan, ja sisarukset istahtivat portaille hänen ympärilleen kuin kuuntelemaan tarinaa. Arendal vilkaisi salaliittolaisen näköisesti ympärilleen ja kuiskasi sitten: "Navirral ei ole sitä, miltä näyttää."

"Hmm", Ranthin mutisi. "Hänkö siis ei olekaan ilkeä ja ylimielinen lainsuojaton?"

Arendal mulkaisi häntä. "Hän on vaarallinen, ja on Kareessa tietystä syystä. Hän etsii jotain."

"Mitä?" Lanrein ihmetteli samalla kun Tamerin kurtisti kulmiaan ja kysyi: "Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä..." Arendal pyöritti silmiään. "Minä murtauduin hänen huoneeseensa. Mutta se on samantekevää", hän sanoi ennen kuin kukaan sisaruksista ehti kommentoida tietoa mitenkään. Hän veti syvään henkeä ja aloitti: "Muistatteko sen avaimen, jota teidän äitinne piti aina tyynynsä alla?"

* * *

"Hän suuteli minua", Ram selitti, painottaen joka sanaa. "Hän suuteli minua. Ymmärrätkö? Hän suuteli minua!"

Matt huokaisi. "Minä olin siellä. Minä näin. Ei sinun tarvitse toistaa sitä kymmentä kertaa."

"Mutta hän suuteli - "

"Kuule, jätkä", Matt tokaisi tarttuen Ramin olkapäähän ja pysäyttäen tämän. "Tamerin antoi sinulle pusun poskelle. Minua suudeltiin, ja perusteellisesti. Meistä kahdesta minä olen se, jolla oli enemmän tuuria."

Ram kohautti olkapäitään. "Tamerin voittaisi Ranthinin milloin hyvänsä."

Matt mulkaisi häntä. "Peru sanasi."

"Tai mitä?" Ram naurahti.

"Tai..." Matt aloitti pahaenteisesti, siristäen silmiään. "...minä vien sinut huomenna kaljalle."

He tuijottivat hetken toisiaan, ja purskahtivat sitten kumpikin nauruun. Pimeys raikui iloisesta äänestä, ja kun he tajusivat että herättäisivät pian jonkun, he tukkivat suunsa ja onnistuivat väkisin tukahduttamaan hekotuksensa. Sitten he jatkoivat kävelyä kylää kohti. Tytöt olivat menneet jo edeltä, kun Ram ja Matt olivat vielä jääneet tanssilavalle juttelemaan hetkeksi, ja nyt he epäilivät olevansa kylän ainoat hereillä olevat asukkaat.

"Minä menen vielä vilkaisemaan, mistä se rytinä oikein tuli", Ram sanoi. "Tuletko mukaan?"

Matt haukotteli. "En, kerro minulle huomenna. Olen rättiväsynyt. Ja suunnittelen näkeväni unta Ranthinista." Hän väläytti virnistyksen. "Se on kiireellisempää."

Mattin talon kohdalla he hyvästelivät, ja Ram lähti kävelemään yksin Tammituoppia kohti. Matt oli menossa sisään, mutta kun hänen kätensä oli jo ovenkahvalla, hän kuuli nurkan takaa rasahduksen ja tömähdyksen.

"Kuka siellä?" hän huikkasi pimeyteen. Samalla hetkellä kuu sukelsi mustien pilvien taakse piiloon ja kaikki valo tuntui katoavan maailmasta. Matt jäi varjojen saartamaksi, näkemättä mitään muuta kuin kotinsa epämääräiset ääriviivat mustuutta vasten.

Hän astui pois ovelta ja käveli talon nurkalle. "Kuulin jotain", hän ilmoitti. Kukaan ei vastannut, ja hän alkoi epäillä että kyseessä oli ollut kissa tai jänis. Kettu, mahdollisesti. Mutta vaikka se vaikutti todennäköisimmältä, hän ei kuitenkaan oikein uskonut sitä todeksi - tömähdys oli ollut liian raskas. Kuin jokin suurikokoinen olisi asettunut nojaamaan seinää vasten.

Matt kirosi pimeyden, astui esiin nurkan takaa ja yritti nähdä jotain. Se oli kuitenkin hyödytöntä - pimeys oli rikkumaton. Se vaikutti enemmän nesteeltä, joka oli hukuttanut kaiken, kuin joltain aineettomalta.

Sitten rasahdus kuului uudelleen, ja parin metrin päässä Mattin edessä liikahti jokin. Hän veti kiivaasti henkeä ja kompuroi askeleen taaksepäin. Varjoissa seisoi jotain, ja se ei ollut kettu.

Punaiset, kirkkaat silmät avautuivat ja välähtivät. Matt avasi suunsa huutaakseen, mutta ääni ei milloinkaan lähtenyt hänen kurkustaan.


7
Helenen avain


Huone oli keskikokoinen, hirrestä rakennettu ja korkeakattoinen. Sen lattialaudat narisivat hieman, vaikka Arendal oli kunnostanut ne parhaansa mukaan vain vuotta aiemmin. Siellä ei ollut muuta kalustusta kuin matala jakkara ja leveä, pehmeä vuode. Valkoiset lakanat olivat puhtainta koko huoneessa, ja ne hohtivat kirkkaina päivänsäteen valossa, vaikka ikkuna josta se huoneeseen tuli, oli pölyn peitossa. Ilmassa oli jotain tunkkaista.

Lakanoiden välissä makasi vanha, kurttuinen nainen, jolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja syylä leuassaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, ja hänen rintakehänsä kohoili pitkin väliajoin raskaasti, ja hänen sieraimensa puhalsivat vaivalloisesti ilmaa ulos. Hän näytti hyvin vanhalta ja väsyneeltä.

Vuoteen ympärille oli kerääntynyt viisi ihmistä: kolme kuusivuotiasta ja punatukkaista pikkutyttöä, jotka näyttivät lähes täsmälleen samoilta, vajaan kolmenkymmenen ikäinen nainen, sekä häntä hieman vanhempi mies, joka oli kietonut suojelevasti käsivartensa naisen harteiden ympärille. Nuoremmankin naisen silmät olivat suljetut, mutta hän ei nukkunut vaan ajatteli jotain, tai yritti kenties kätkeä tuskaansa. Hänen silmänaluksensa olivat punertavat, ja hänen poskillaan kimalsi kyynelhelmiä. Miehen kasvot olivat vakavat. Tytöistä yksi oli itkenyt kunnes hänen kyyneleensä olivat loppuneet, kuten äitinsä. Toinen oli äänetön ja jäykkäilmeinen, kuten isänsä. Kolmas istui jakkaralla, ja oli painanut kasvonsa vuoteen patjaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

Vanha nainen avasi suunsa ja kuiskasi kuivalla äänellä: "Helene..."

Nainen kohotti katseensa, ryntäsi vuoteen vierelle ja tarttui vanhuksen käteen. "Niin, äiti?"

"Minulla on... jano", nainen mutisi. Hänen tyttärensä nyökkäsi, kääntyi sen tytön puoleen, jonka itku oli lakannut, ja sanoi tälle: "Lanrein, hakisitko alakerrasta lasin vettä?"

Tyttö nyökkäsi ja lähti heti huoneesta. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin kantaen kaksin käsin vesilasillista, jonka hänen äitinsä otti ja ojensi omalleen. Vanhus tarttui lasiin, kohotti sen huulilleen, hörppäsi kirkasta nestettä ja laski päänsä takaisin tyynylle. Helene otti lasin häneltä, ettei se päässyt kaatumaan.

Vanha nainen jatkoi: "Helene... sinun täytyy... vartioida avainta." Hänen äänensä oli hidasta ja epäselvää, ja kun hän puhui, kaikki pidättivät henkensä kuullakseen paremmin. Tyttö, joka oli nyyhkyttänyt, nosti hänkin päänsä ja kuivasi kyyneleet silmistään. "Se on nyt... sinun."

"Sitä vanhaa avaintako?"

"Niin juuri..."

Helene nyökkäsi vakavana. "Minä pidän huolen siitä."

"Hyvä..." vanhus nyökkäsi hänkin. "Sinä pidät... huolen siitä."

* * *

"Oletko varma, että se toimii?" Ranthin kysyi epäluuloisena kohottaen kulmaansa.

"Olen toki! En kai muuten kehtaisi pyytää sinulta moisia summia?" kaupustelija vastasi kadottamatta hetkeksikään leveää hammashymyään kasvoiltaan.

"Entä jos väri lähteekin heti kun olet lähtenyt kylästä?"

"Sitten jättäisin jälkeeni tyytymättömän asiakkaan, ja eihän sellainen kävisi päinsä! Aion toki palata viehättävään kyläänne alle vuoden sisällä, ja en voi ottaa sitä riskiä että poissaollessani Kareen asukkaat menettävät luottamuksensa tuotteisiini, ei."

"Mutta ennemmin tai myöhemmin väri kuitenkin katoaa, kun hiukseni kasvavat."

"Ah, mutta sekään ei ole ongelma! Sillä tätä kiveä voi hyödyntää useammin kuin kerran. Aina kun sitä käytetään, se kuluu hieman, mutta niin vähän että siitä riittää vielä tyttärillesikin!"

Ranthin tarkasteli kaupustelijan virnettä, yrittäen nähdä tämän silmistä voisiko tähän luottaa. Viimein hän puuskahti: "Minä otan sen."

"Erinomainen valinta!" kaupustelija hehkutti ja työnsi mustan, hiilenkaltaisen esineen Ranthinin käteen. Tyttö ojensi miehelle kaksi kolikkoa maksuksi, ja tämä nappasi ne vikkelästi taskuunsa. "Entä saisiko olla jotain muuta - näitä henkeäsalpaavan kauniita vaatteita, eksoottisia hajuvesiä Merituulen laaksosta, tai kenties - "

"Ei kiitos", Ranthin tokaisi, käänsi selkänsä miehelle ja hänen pyörillä kuljetettavaan kojulleen ja asteli tiehensä.

Ranthin meni heti kotiinsa, kapusi portaat ylös ja astui makuuhuoneeseensa. Se oli tyhjänä - Lanrein ja Tamerin olivat kai kävelyllä metsässä. Isä oli lukkiutuneena huoneeseensa jo toista päivää, ja kolmoset alkoivat olla huolissaan hänestä. Vaikka he kyllä ymmärsivät hyvin. Ranthin olisi itsekin halunnut olla aivan yksin, ilman että kukaan olisi häirinnyt häntä pitkään aikaan.

Hän avasi huoneen nurkassa makaavan ison arkun, jossa tytöt säilyttivät kaikenlaista sekalaista tavaraa, joka ei mahtunut mihinkään muuallekaan, ja veti sieltä pienen pesusaavin. Sitten hän kantoi sen ulos ja käveli se sylissään kylän lähellä virtaavalle purolle. Päivä oli kirkas ja harvinaisen lämmin huhtikuuksi, mutta luonnon hennot, vaaleanvihreät värit, virheettömän sinisellä taivaalla kiitävät, iloisesti sirkuttavat linnut, kirkkaan veden solina tai valkohehkuisen auringon paahto eivät saaneet Ranthinin mielialaa ylöspäin.

Ranthin katsoi arvostelevasti ostamaansa palloa. Se oli hänen nyrkkinsä kokoinen, sysimusta ja sen kova pinta kiilsi hieman auringonpaisteessa. Siitä lähti vähän nokimaista ainetta hänen sormiinsa, joka ei lähtenyt kokonaan pois pelkällä hieromisella.

"Syteen tai saveen", hän mutisi kohauttaen olkapäitään, laskeutui polvilleen ruohikkoon, heitti esineen saavin pohjalle ja upotti sitten astian veteen. Hän veti täyden vesisaavin kuivalle maalle ja odotti hetken, niin kuin kaupustelija oli neuvonut. Musta pallo kellui kirkkaassa vedessä, ja sen ympärillä vedessä alkoi kieppua mustia pyörteitä, jotka valtasivat nopeasti koko saavin kunnes vesi oli sysimustaa ja palloa ei näkynyt lainkaan sen keskeltä.

Ranthin veti syvään henkeä, tarttui hiuksiinsa, kallisti päänsä lähelle vettä ja upotti punaiset kutrinsa värjääntyneeseen nesteeseen. Hän sulki silmänsä, laski kymmeneen ja veti tukkansa pois.

Se oli toden totta muuttunut mustaksi - ei ihan kokonaan, mutta näköjään kaikki kohdat jotka olivat olleet veden alla. Ranthin siveli hiuksiaan, yrittäen rapsuttaa ainetta irti niistä, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet olla luonnostaan mustat.

"Se toimii", Ranthin kuiskasi hieman yllättyneenä. Hän toisti operaation muutaman kerran, kunnes oli saanut kaikki punaiset kohdat värjätyksi. Hänellä ei ollut käsipeiliä, joten hän ei voinut olla ihan varma tuloksesta, mutta käyttäen avuksi puron kirkasta pintaa hän näki, että tulos oli tyydyttävä. Hän hymyili kevyesti. Tumma tukka sopi hänelle paremmin kuin punainen.

Sitten hän veti veitsen hameensa taskusta ja vilkuili ympärilleen. Metsän reunassa, niityllä tai kylässä ei näkynyt liikettä. Kukaan ei katsellut häntä. Hän kääri vasemman käsivartensa hihan ylös ja painoi veitsenterän kalpeaa, pehmeää ihoaan vasten.

"Ranthin, älä liiku mihinkään!" isä komensi kuiskaten.

"Miksi en?" tyttö kysyi, madaltaen äänensä yhtä hiljaiseksi.

"Koska ylhäällä on joku", isä selitti hiljaa. "Ja jos sinä liikut, hän saattaa kuulla sinut."

"Miksi hän ei saisi kuulla minua?"

"Koska hän saattaa olla vaarallinen. Hyvin, hyvin vaarallinen."

"Mutta..." Ranthinin suu jäi auki vaikka hän keskeyttikin puhumisen. "Äitihän on myös ylhäällä."

"Niin onkin", isä vastasi hyvin vakavasti, nyökäten.

Ranthin ei edes huomannut, että metalli oli jo lävistänyt hänen ihonsa. Hän tuijotti veripisaraa, kun se kiemursi hänen rannettaan alas, silmät suurina kuin pikkulapsi olisi tuijottanut jotain ihmeellistä hyönteistä, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Ranthin aikoi kysyä: "Onko äiti sitten vaarassa?" mutta ei tehnyt sitä, koska hän tiesi jo vastauksen.

Isä suoristi selkänsä ja käänsi sen Ranthinille, ja alkoi sitten hyvin hitaasti ja varovasti nousta portaita yläkertaan. Hän astui niiden rappusten yli, joiden tiesi narahtavan kun niille laski painonsa.

Ranthin nosti veitsen ja ihasteli hetken pitkää, ohutta ja punaista viivaa, joka kulki hänen käsivarttaan pitkin, alkaen ranteesta ja jatkuen kyynärvarren puoleenväliin. Ranthin nielaisi ja alkoi piirtää veitsen kärjellä toista samanlaista ensimmäisen viereen.

Isä saapui yläkertaan, eikä vieläkään ollut kuullut mitään ääniä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että Ranthin saattoi kuulla oman, pienen sydämensä lyöntien kaikuvan pimeässä porraskäytävässä.

Isä asteli hitaasti varjoihin ja katosi näkyvistä. Ranthin jäi yksin.

"Ja sitten..."

Ranthin sai viimeisen viillon valmiiksi, pudotti veitsensä ruohikkoon viereensä ja jäi katsomaan kättään. Kolme haavaa kulkivat vieri vieressä, identtisinä. Hän kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa: "Ja sitten äiti kuoli."

Siitä oli nyt kulunut kolme yötä.

* * *

Jonkin aikaa kyläläiset ajattelivat, että kun Helene oli haudattu, ei kestäisi kauaa ennen kuin Arendal haudattaisiin hänen vierelleen.

Mutta mies ei riutunutkaan suruunsa, niin kuin olisi voinut kuvitella. Kolme päivää yksin huoneessaan vietettyään hän avasi lukon ja palasi ulkomaailmaan. Sen jälkeen hän alkoi kantaa yhä enemmän vastuuta tyttäristään, vietti entistä enemmän aikaa heidän kanssaan ja entistä vähemmän kenenkään muun seurassa. Hän kävi yhä useammin metsässä ja viipyi yhä kauemman retkillään. Mutta kukaan ei silti vieroksunut häntä tai pitänyt häntä outona. Hänestä pidettiin enemmän kuin koskaan, ja kaikki olisivat tahtoneet olla hänen tukenaan jos hän olisi ottanut tukea vastaan. Hän sai kaikkien myötätunnon puolelleen.

Ja kolmosista kasvoi Kareen kauneimmat neidot...


8
Navirral lähtee


"Totta kai muistamme", Tamerin sanoi kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä. "Kukaan ei ikinä suostunut kertomaan meille, miksi se oli niin tärkeä."

Arendal istui ylimmällä portaalla ja hänen tyttärensä kumartuivat piiriin hänen ympärilleen, kuunnellen tarkasti mitä hän sanoi. Mies huokaisi ja veti valkoisen avaimen vyöltään. Se kimmelsi heikosti jopa yön pimeydessä, jota kuun säteet eivät lävistäneet.

"Onko... sillä jotain tekemistä Navirralin kanssa?" Lanrein kysyi varovasti.

"Pelkään pahoin, että on", isä vastasi. "Mutta muistakaa, että avain kuului äidillenne eikä minulle, ja hänen äidilleen ennen häntä. Se on periytynyt suvussa melkein sata vuotta."

"Sen me kyllä tiedämme", Ranthin mutisi. "Äiti sanoi sen joka kerta, kun mainitsi avaimen edes ohimennen."

"Se oli hänelle hyvin tärkeä", Arendal myönsi. Hänen kasvonsa olivat vakavat mutta ystävälliset, mutta hänen ajatuksensa olivat toisenlaiset. Helenestä puhuminen kuristi yhä hänen sydäntään, näin monen vuoden jälkeenkin. Hänen sisimpänsä itki tuhkaa. "Varmaan siksi, että se muistutti häntä hänen äidistään." Niin kuin se nyt muistutti Arendalia vaimostaan. "Minä en tiedä avaimesta muuta, kuin että on olemassa lukko, johon se sopii... Olen nähnytkin sen."

"Todellako?" Tamerin puuskahti. "Missä se on?"

"Metsässä. Tuskin kymmenen virstan päässä Kareesta", Arendal vastasi. "Kalliossa on ovi, joka johtaa maan alle. Helene kertoi, että siellä on jonkinlainen muinainen pyhäkkö, jossa on jotain erittäin arvokasta."

"Mitä?" tytöt kuiskasivat silmät pimeässä kiiluen.

"Ei aavistustakaan", Arendal tunnusti kohauttaen olkiaan. "Mutta uskoisin, että mitä hyvänsä se onkin, Navirral havittelee sitä."

He olivat hetken hiljaa, ja tytöt ymmärsivät että se todella kävi järkeen. Ainut syy, joka voisi tuoda Navirralin kaltaisen, nirppanokkaisen öykkärin näin kauas sivistyksestä, olisi mittaamaton aarre.

"Näin hänen huoneessaan papereita... hän oli tehnyt muistiinpanoja kyläläisistä", Arendal kertoi. "Epäilen hänen tietävän, että avain on jollakulla Kareen asukkaista. Hän on seurannut tekemisiämme, jotta saisi tietää, kenellä se todennäköisimmin on."

"Mutta hänhän ei tiedä, että se on meillä?" Lanrein kysyi hieman hätääntyneenä. "Eihän, isä?"

Arendalin ilme koveni entisestään. Jostain livahti hopeinen valonsiivu, joka sai hänen vasemman silmänsä hohtamaan. "Ei niin", hän mutisi. "Mutta hän on jo arvannut sen."

* * *

Aamunkoittoon oli vielä tunti aikaa, mutta itäinen horisontti oli jo nyt punaisen ja okran sävyjen maalaama. Pilvenhaituvat leijailivat vielä näkymättömissä piileskelevän auringon yläpuolella näyttäen erehdyttävästi jättiläismäisiltä lokeilta, jotka valo muutti kevyen vaaleanpunaisiksi. Kuusien latvat olivat vielä hämärän peitossa, eikä mustan seasta pystynyt erottamaan vihreää.

Arendal käveli sisään Tammituoppiin. Sen oven edessä oli kasa lahoa puutavaraa, josta pahimpia oli raivattu hieman sivummalle niin, että ulospäin avautuvasta ovesta saattoi kulkea.

Alasalissa ei ollut ketään. Rob Thonnar oli ilmeisesti väsynyt siivoamiseen ja painunut takaisin pehkuihin. Arendal katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt saappaitaan missään. Hän oli sukkasillaan, ja mutainen katu oli kengittänyt hänen jalkansa kuralla, joka nyt merkitsi hänen askeleensa majatalossa. Hän ei välittänyt. Hänen mielessään ei liikkunut mitään ajatuksia - hän oli tyyni ja päättäväinen. Oli vain yksi asia, jonka hän voisi tehdä, ja hänen täytyi tehdä se. Niinpä hän ei arastellut.

Hänen täytyisi kohdata Navirral. Mitä pikemmin, sen parempi - joten miksei jo tänä yönä? Navirral ei odottaisi sitä.

Kolmosille hän ei ollut kertonut mitään. He nukkuivat nyt rauhallisesti omissa vuoteissaan isän siunausten varjelemana. He olisivat murehtineet turhaan, eivätkä olisi luultavasti ymmärtäneet, että isän oli tehtävä tämä. He olisivat yrittäneet estellä häntä, ja olisivat todennäköisesti onnistuneet.

Nyt ei ollut varaa pehmoilulle.

Arendal nousi portaat hitaasti, levittäen siististi likaa jokaiselle. Hän käveli Navirralin ovelle, ja huomasi, että siihen oli kiinnitetty pergamentin palanen, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta pimeydessä. Nyt aamun valo jo alkoi sarastaa hiljalleen, ja kultainen hohde hiipi yläkerran käytävään, niin että mies saattoi lukea, mitä lapussa luki.

EI SAA HÄIRITÄ
(Koskee myös sinua, Rob Thonnar)
- Ja sinua, Arendal!

Viimeinen rivi oli kirjoitettu hyvin pienillä kirjaimilla tilanpuutteen vuoksi.

Arendal veti syvään henkeä, laski kätensä miekankahvalle ja veti sen hitaasti esiin. Sitten hän koputti oveen vasemmalla kädellään, yrittäen saada kolkutuksen kuulostamaan niin raskaalta ja pahaenteiseltä kuin mahdollista.

Kului hetki, ja sitten ovi avautui. Navirralin kaidat kasvot tervehtivät Arendalia ivallisella hymyllä ja hänen vihreät silmänsä jäätävällä, murhaavalla hohteella. Muukalaisella oli yhä yllään musta nahkahaarniskansa, ja hänen kädessään oli miekan huotra. Arendal ihmetteli, miksei mies ollut vielä paljastanut asettaan.

"Huomenta", Arendal tervehti.

Navirral ei vastannut, mutta astui syrjään oviaukosta. Arendal epäili ansaa, mutta meni kuitenkin sisälle huoneeseen. Navirral sulki ja lukitsi oven, kun molemmat miehet olivat sisällä. Arendal toivoi, ettei Rob heräisi lukon kalahdukseen, mutta muisti sitten että hänen koputuksensa olisi herättänyt majatalonpitäjän jo ennen sitä, mikäli tämä olisi herätäkseen.

"Sinä murtauduit tänne", Navirral sihahti, katse nauliutuneena Arendalin silmien väliin.

"Niin tein", Arendal myönsi nyökäten.

"Mitä sait selville?" Navirral naurahti pirullisesti. "Jotain kiinnostavaa?"

Arendal vilkaisi vaivihkaa muukalaisen pöydällä lojuvia, oudolla kirjoituksella täytettyjä paperiarkkeja.

"Saappaani lienevät sinulla", Arendal totesi ykskantaan. Navirral nyökkäsi ja osoitti sormellaan huoneen nurkkaan. Arendal katsoi sinne ja näki, että hänen molemmat saappaansa todella olivat siellä. Hän katsahti Navirraliin, käänsi selkänsä tälle, käveli saappaiden luo tuntien tämän tuijotuksen kutittelevan niskaansa, istahti lattialle, veti kengät jalkaansa, nousi jälleen seisomaan ja kääntyi takaisin mieheen päin. Navirral ei ollut hievahtanutkaan, mutta hänen ilmeensä oli synkentynyt entisestään. Hän oli ilmeisesti odottanut pelokkaampaa ja epäröivämpää suhtautumista, ja Arendalin itsevarma käytös vavisutti häntä itseään.

Arendal ei silti tuntenut olevansa niskan päällä. "Kiitos", hän totesi melko järjenvastaisesti.

"Avain on sinulla", Navirral totesi.

"Niin on."

"Se ei kuulu sinulle", Navirral murahti ja hänen silmänsä välähtivät. "Eikä ole milloinkaan kuulunut. Anna se minulle." Se oli varmaan pisin yhtenäinen lausahdus, jonka Arendal oli kuullut muukalaisen suusta.

"En."

Navirral tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen ulos huotrastaan. Se karahti vaimeasti, kun sen metallipinta raapaisi huotran sisäpintaa. Arendal ihasteli kalpaa - puhtaana hohtavasta ikkunasta tulvi nousevan auringon valoa, joka sai teräksen hohtamaan kirkkaimman hopean lailla. Ase oli virheetön, pitkä mutta kapeutensa ansiosta ilmiselvästi hyvin kevyt, kaunein kaiverruksin ja riimuin koristeltu. Sen kahva muodostui kahdesta toisiaan kiertävästä pronssipötköstä, jotka sulautuivat yhteen piikiksi hiottuun jalokiveen, joka toimitti ponsin virkaa.

Navirral käänsi miekan kärjen Arendalia kohti pakottaen tämän astumaan askeleen taaksepäin ja silmäili miestä aseen terää pitkin. "Minä en esitä pyyntöjä. Luovuta avain", hän komensi hyytävällä äänellä.

"En", Arendal toisti napakasti. Hän kohotti oikealla kädellään oman miekkansa puolustusvalmiuteen ja vetäisi vasemmalla avaimen vyöstään. Hän kohotti sen Navirralin silmien tasolle ja antoi miehen tuijottaa sitä ahnaasti. Se heijasti ja voimisti auringonvaloa, säihkyen niin kirkkaana että Arendal ei voinut katsoa suoraan siihen. Navirral ei piitannut hohdosta. Valkoinen valo kimalsi hänen silmissään, haudaten niiden vihreyden.

"Anna se minulle", Navirral kuiskasi. Sula himo kuulsi hänen äänestään läpi.

"En ikinä", Arendal ärähti ja työnsi avaimen takaisin vyöhönsä. "Se ei ole sinun."

Navirral sulki silmänsä, kuin olisi yrittänyt karkottaa hohtavan avaimen kuvan niistä. Hän huokaisi raskaasti, ja hänen miekkansa laskeutui hieman. Arendal pohti, voisiko hän käyttää tilannetta hyväkseen ja iskeä ensimmäisen iskun, tehden siitä myös viimeisen, mutta hän hylkäsi ajatuksen.

"Sinä kirjoitat Quethinkirjaimia", hän totesi. "Sinä et ole ihminen lainkaan. Sinä olet vento."

"Terävä havainto", Navirral ärähti hampaidensa välistä.

Arendal ei ollut odottanut, että hän myöntäisi sen niin helposti. "Te palvotte pakanajumalaa", hän tokaisi syyttävästi. "Ja olette tehneet liittoja paholaisten kanssa!"

Navirral ei vieläkään avannut silmiään, mutta hänen kulmansa kurtistuivat ja hänen nyrkkinsä ote hänen miekastaan tiukkeni. "Kuinka uskallat syyttää meitä kaikkia Megethrad Mustan teoista?" hän kuiskasi yhä voimistuvalla, vihaa pursuavalla äänellä. "Teidän omat muinaiset kuninkaanne ovat tehneet kaameampia tekoja kuin kukaan vento milloinkaan. Minä en palvo demoneja sen enempää kuin sinäkään mielestäsi."

Arendalin suupielet vääntyivät inhoavaan ilmeeseen, kuin Navirral olisi äkkiä muuttunut jotenkin kammottavan rumaksi. "Sinun kansasi saa avaimen vain kuolleen ruumini yli!"

Navirralin silmät rävähtivät auki, tuijottaen suoraan Arendalin silmiin. "Hyvä on."

Vento kävi nopeaan hyökkäykseen, iskien ja sivaltaen miekallaan puolin ja toisin tahtiin, jonka perässä pysyminen oli Arendalille hankalampaa kuin hän oli odottanutkaan. Pian miehelle selvisi, että vento oli häntä paljon ketterämpi ja vikkelämpi, ja hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käydä puolustuskannalle. Arendal torjui Navirralin iskuja niin hyvin kuin parhaiten taisi, mutta vennon liikkeet olivat ovelia ja tarkkoja, ja vaikka yhtäkään niistä ei ollut edes tarkoitettu kuolettavaksi, moni livahti Arendalin puolustuksen läpi ja viilsi hänen vaatteisiinsa tai kasvoihinsa ikävän viillon.

Huone oli sen verran tilava, että miekat mahtuivat heilahtelemaan ja viiltelemään siellä, ja taistelijat saattoivat kiertää toisiaan hakien turhaan etulyöntiasemaa. Mutta aina välillä jokin vaatekappale tai lakana levisi lattialle, ja aseet raapaisivat seinää tai kattoa. Välillä teräs kalskahti terästä vasten nopeassa rytmissä ja sai koko talon kajahtelemaan, ja askeleet tallasivat narahtelevaa puulattiaa kuin yrittäen pudottaa sen alakertaan - ja välillä taistelu taukosi, kun Arendal vetäytyi taaksepäin selvittääkseen ajatuksiaan, rentouttakseen lihaksiaan ja pyyhkäistäkseen hikeä otsaltaan. Nämä hetket Navirral käytti aina yrittäen päästä Arendalin sivulle, jotta olisi voinut yllättää tämän.

Ilmapiiri sähköistyi. Hien, veren ja nahan hajut kyllästivät huoneen, ja aurinko oli noussut taivaanrannan ylle ja levitti nyt kullanpunertavaa hohdettaan huoneeseen, häikäisten aina sitä, joka taisteli kasvot ikkunaa kohti. Kamppailijat tuijottivat toisiaan puhumatta, silmät leimuten.

Äkkiä oven takaa kuului rymistelyä. Taistelijat erkanivat toisistaan, astuivat huoneen eri päihin ja kääntyivät ovea kohti nähdäkseen juuri parahiksi kuinka se avautui ja pelosta tärisevä Rob Thonnar ilmestyi oviaukkoon väljässä yöpuvussa, heinätalikko kädessään ja otsa hiestä kiillellen.

"Seis!" hän huusi, yrittäen epätoivoisesti kuulostaa vakuuttavalta. "Minun majataloni ei ole taisteluareena. Painukaa pihalle täältä!"

Arendal räpäytti hämmästyneenä silmiään, ja Navirral naurahti halveksuvasti. "Sinäkö meidät pakotat?" vento sihahti, ja Rob kavahti taaemmas.

"Rob, hae muut kyläläiset", Arendal komensi. "Nopeasti!"

Rob seisoi hetken oviaukossa, huohottaen ja tuijottaen kahta aseistautunutta miestä polvet vavisten. Sitten hän juoksi tiehensä.

Navirral kääntyi takaisin vihollisensa puoleen. "Kunniaton koira", hän ärähti silmät kaventuneina.

"Olet alakynnessä koko Karetta vastaan", Arendal tokaisi sivuuttaen loukkauksen. "Antaudu, ennen kuin kukaan vahingoittuu."

Navirral ei kiinnittänyt mitään huomiota miehen sanoihin vaan kävi uudelleen hyökkäykseen, entistäkin nopeampaan mutta myös epätoivoisempaan. Arendal näki vennon vihreissä silmissä ensimmäistä kertaa epävarmuutta ja jopa pelkoa.

Siitä huolimatta Navirral oli yhä taitavampi taistelija. Arendal tunsi itsensä vanhaksi ja raihnaiseksi seuratessaan vennon millintarkkoja liikesarjoja, jotka hyödynsivät jokaisen hetken ja mukautuivat sulavasti vihollisen kaikkiin toimiin.

Mutta sitten Arendal tajusi, mikä Navirralin heikkous oli. Hän aliarvioi vastustajansa, niin alakynnessä kuin tämä olikin. Ihmismies ei ehkä näyttänyt kummoisalta vennon silmissä, mutta Arendal oli sotilas parhaasta päästä, eikä hän aikonut hävitä ensimmäiselle vihamieliselle tunkeilijalle, joka kylään sattui saapumaan. Hänen täytyi vain pysytellä puolustuskannalla kunnes Navirral ei enää keskittyisi taisteluun riittävästi, ja sen jälkeen olisi vain ajan kysymys, koska vento tekisi ratkaisevan virheen.

Navirralin ilme ärsytti suunnattomasti Arendalia. Vento näytti lähes pitkästyneeltä, heilutteli miekkaansa yhdellä kädellä pitäen Arendalin loitolla ja pistäen välillä hyökkäyksen, kuvitellen että saisi miehen väsytettyä uuvuksiin tällä tavalla.

Arendalin kasvot vääntyivät irveeseen. Hän hylkäsi puolustuksen, tarttui miekkaansa tiukasti molemmin käsin, karjaisi raivoisasti ja syöksähti vennon kimppuun kuin villi koira. Navirral säikähti tätä muutosta vastustajassaan, eikä ollut selvästi odottanut että miehessä olisi niin paljon puhtia vielä jäljellä. Arendal sivalsi vennon miekan sivuun, tarrasi sen kädensijaan ja väänsi sen väkivoimin Navirralin kädestä. Vento saattoi vain tuijottaa suu hämmästyksestä auki, miten voimakkaampi ihminen pakotti hänet lattialle makaamaan ja laski miekkansa hänen kaulalleen niin voimakkaasti, että se pureutui ihon läpi ja sai veren vuotamaan polttavasta haavasta.

Navirral kakoi, ja se näytti tuovan hänelle vain lisää tuskaa. Arendal tiesi kokemuksesta, että hengittäminen oli hankalaa teräase kurkulla, mutta ei piitannut armon antamisesta vaan painoi kovempaa.

"Et taida olla enää niin itsevarma, vai kuinka?" hän ärähti. Navirral aukoi suutaan kykenemättä puhumaan.

Juuri silloin ovi lävähti jälleen auki ja sisään ryntäsi viisi raavasta miestä, jotka ympäröivät nopeasti taistelijat, tarttuivat Navirralin ranteisiin ja vetivät hänet kauemmas Arendalista, joka istahti uupuneena vuoteelle. Miehet olivat pukeutuneet enemmän tai vähemmän kiireessä; toisilla oli vielä yöpukunsa yllään, ja yhtä lukuunottamatta he kantoivat jotain aseeksi kelpaavaa - kirveitä, talikoita tai viikatteita. Heidän joukossaan oli Arendalin pienoiseksi yllätykseksi Kareen rauhantuomari Normann, pitkä ja paksu mies, joka näytti kovin kiihtyneeltä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin lyhyt, kiillotettu kävelykeppinsä, ja hän oli sentään vaivautunut vetämään ylleen mustan liivin ennen kuin oli sännännyt majataloon tilannetta selvittämään.

Navirral pyristeli vastaan, kun hänet raahattiin huoneen toiseen nurkkaan, mutta huonoin tuloksin. Pian hän rauhottui ja tyytyi mulkoilemaan pahansuovasti vangitsijoitaan.

"Herran tähden, mitä täällä tapahtuu?" Normann kysyi vaativaan sävyyn. "Taistelun mekkala kuului joka puolelle Karetta! Haluan selityksen."

Arendal rykäisi ja nousi seisomaan. "Minä voin antaa sellaisen", hän sanoi.

"Sitä toivoinkin", rauhantuomari totesi kääntyen Arendalia kohti.

"Tuo mies -" Arendal osoitti sormellaan Navirralia, joka yritti parhaansa mukaan murhata hänet pelkällä katseellaan "- ei ole ihminen." Kaikki vetivät syvään henkeä ja naulasivat silmänsä muukalaiseen. "Hän on olento vuorten takaa, vento."

"Niin kuin Helenen murhaaja?" Normann kysyi siristäen silmiään.

Arendal laski katseensa, kuin varjo olisi peittänyt hänen ajatuksensa. "Niin..." hän mutisi. "Aivan niin."

"Vennot eivät tiedä mitään hyvää", rauhantuomari ilmaisi mielipiteensä ja miehet nyökyttelivät päitään hyväksyvästi, vilkuillen samalla vaivihkaa Arendalia huolestuneina. Ikään kuin he olisivat odottaneet, että jo Helenen mainitseminen syöksisi miehen jonkinlaiseen epätoivon syöveriin. Normann jatkoi: "Ties mitä hän olisi aikonut tehdä kylällemme - tuikata sen tuleen, kenties. Mutta me emme ole samanlaisia petoja kuin hänenkaltaisensa. Emme surmaa häntä. Päästäkää hänet vapaaksi ja lähettäkää matkoihinsa."

Miehet nyökyttelivät jälleen päitään, kuin rauhantuomarin jokainen sana olisi osoittanut suurta viisautta. Arendal katseli sivusta synkkänä, kuinka Normann asteli aivan vennon eteen ja ärähti tälle: "Mutta tiedä, että emme ole näin armeliaita jos vielä näytät rumaa naamaasi täällä!"

Navirral ei sanonut mitään, mulkoili vain.

"Saattakaa hänet metsän laitaan", Normann komensi. "Ja katsokaakin, että hän lähtee oikeaan suuntaan sieltä."

Miehet veivät vennon ulos ovesta ja ottivat hänen miekkansa mukaansa, mutta rauhantuomari jäi katsomaan Arendalia mietteliäänä. Mies istahti takaisin sängynreunalle jäsenet hieman vapisten rasituksen jälkeen, ja asetti miekkansa makaamaan vierelleen. Normann vilkaisi ikkunasta, kuinka kyläläiset taluttivat Navirralin kädestä pitäen Kareen pääkatua pitkin, ja kuinka kaikki muut kokoontuivat tien varrelle katsomaan, mitä oikein tapahtui. Moni katseli kummastuneena Tammituopin sortunutta katosta ja rikkoutunutta ikkunaa.

"Miten voit?" rauhantuomari kysyi varovasti.

"Hyvin", Arendal vastasi, "olosuhteet huomioon ottaen."

"Se koira olisi voinut tappaa sinut. Ihan niin kuin Helenen."

Arendal sulki silmänsä. Hän ei jaksanut kuunnella enää, miten kyläläiset syyllistivät ventoja, ja miten he yrittivät saada hänet itsensäkin osoittamaan jotenkin, että vihasi kaikkia, jotka eivät olleet ihmisiä, yhtä paljon kuin kaikki muutkin.

Hän tyytyi mutisemaan vastaukseksi: "Navirral ei tappanut Heleneä."

"Ei niin", Normann naurahti. "Ei, ellei se edellinen roisto ole kaivanut tietään ylös ruumisarkustaan. Mikä ei yllättäisi minua lainkaan", hän lisäsi synkästi.

Arendal nousi seisomaan, nappasi miekkansa, pyyhkäisi sormillaan veripisarat pois sen terästä ja työnsi sen takaisin huotraansa. "Hyvää päivänjatkoa", hän murahti ja harppoi ulos taistelun sotkemasta huoneesta.

* * *

"Isä!" Lanrein huudahti ja ryntäsi halaamaan isäänsä. Ranthin ja Tamerin nousivat seisomaan kuistin kaiteilta, joilla olivat istuneet, ja syöksyivät molemmat Arendalin kaulaan, ja hän kietoi nauraen omat käsivartensa kolmosten ympärille.

"Oletko kunnossa?" Tamerin kysyi huolestuneena, mutta hänen äänensä hieman tukahtui isän rintaa vasten.

"Olen", Arendal vastasi ykskantaan. Hän kuulosti väsyneeltä mutta myös helpottuneelta.

"Mitä oikein tapahtui? Me heräsimme metallin kalkkeeseen ja näimme, kuinka Navirral raahattiin pois, mutta -"

"Se on ohi nyt", Arendal totesi. "Me taistelimme, ja rauhantuomari puuttui asiaan. Hänet karkotettiin, eikä hän enää palaa."

Kolmoset vetäytyivät hieman kauemmas ja tuijottivat isäänsä; Tamerin helpottuneena, Ranthin epäuskoisena ja Lanrein hämmentyneenä.

"Tulkaa sisään, niin kerron teille koko jutun", Arendal sanoi ja vei tyttärensä taloon.

* * *

Kun isä oli toistanut kaiken majatalossa tapahtuneen sanasta sanaan, tytöt olivat yhä kysymyksiä täynnä. Kaikki neljä istuivat Arendalin vuoteella, ja tämä näytti heille valkeaa avainta ja miekkaansa. Sisaret pidättelivät hengitystään, kun tarina eteni, keskeyttämättä tai herpaantumatta kuuntelemasta kertaakaan.

"Navirralin tavarat kaiketi jäävät Rob Thonnarille, jos rauhantuomari ei takavarikoi niitä", Arendal totesi mietteliäänä. "Tosin nyt on kai samantekevää, mitä niille tapahtuu."

"Mistä sinä olet oppinut lukemaan Que... ventojen kieltä?" Tamerin ihmetteli.

"Ja kuinka sinä ylipäätänsä tiedät vennoista mitään?" Ranthin hämmästeli. "Oletko tavannut heitä jo ennen äidin kuolemaakin?"

"Ja mitä arvokasta siellä oven takana oikein on?" Lanrein kysyi.

Arendal naurahti. "En minä tiedä vennoista sen enempää kuin kukaan muukaan, joka on varttunut Ethedhénissä. Opin kielen nuorena, mutta en hallitse sitä kovin hyvin. Ja mitä tulee oveen metsässä - isoäitinne ei tahtonut, että sitä avattaisiin koskaan, eikä se itse asiassa edes kuulu meille. Muutenhan äitinne olisi joskus näyttänyt teille, mitä salaisuuksia lukko kätkee."

Tytöt mutristelivat tyytymättöminä huuliaan.

"Sinä valehtelit meille", Ranthin tokaisi. "Et kertonut, että aiot mennä kohtaamaan Navirralin."

"En kertonut kaikkea", Arendal vastasi iskien silmää tytölle. "Se on eri asia kuin valehteleminen. Ja sitä paitsi te ette olisi olleet kovin mielissänne, jos olisitte tietäneet sen."

"Ja syystäkin", Lanrein puuskahti. "Olisit voinut kuolla."

Arendal vaihtoi puheenaihetta. "Mitäs teille kuuluu? Kuulin, että Ram Lambert oli katsonut parhaaksi tanssittaa Tamerinia." Hän veti vastustelevan Tamerinin polvelleen istumaan ja halasi tätä tiukasti.

"Isä..." Tamerin mumisi nolostuneena, kun hänen sisarensa nauroivat.

"Eikä siinä kaikki", Lanrein paljasti. "Me sovimme riitamme, ja Matt ja Ran taitavat olla aika onnellisia yhdessä."

Ranthin ei vastannut mitään, mutta hänen punastumisensa kertoikin sanoja enemmän.

"Siitä muuten tulikin mieleeni, että Matt on kadonnut", Tamerin sanoi riistäytyen irti isänsä otteesta. "Kun kyläläiset kerääntyivät katsomaan, miten Navirral heitettiin tiehensä, Mattin isä tuli kysymään meiltä, onko hänen poikaansa näkynyt."

Arendal kohautti olkapäitään. "Ehkä hän on vain jossain kävelyllä."

"Ei, hän on kadonnut", Ranthin mutisi. "Kukaan ei ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun Ram saattoi hänet kotiin."

Se sai Arendalinkin kurtistamaan kulmiaan huolissaan. "No, se on kyllä outoa."

"Mitä jos Navirral teki hänelle jotakin?" Ranthin kysyi säikähtäen.

"En usko", Arendal vastasi ja halasi tytärtään. "Rauhoitu. Kyllä hän jostain löytyy."


9
Hämäriä tarkoitusperiä


Seuraava ilta koitti purevan kylmänä. Tuuli viilsi kaikkien vaatteiden läpi terävämpänä kuin koskaan monina talvina, ja turkoosinsininen taivas hohti kuin umpeen jäätynyt lasipinta. Aurinko kimalsi sen toisella puolella himmeänä, kuin sen eteen olisi vedetty paksu verho. Hitaasti värit tummuivat, kuten ne joka ilta tummuivat, ja taivaan sini himmeni tahrattomaksi, mustana kiiltäväksi pinnaksi. Aurinko laski, mutta kuu ei noussut sitä korvaamaan - sen valo ei riittänyt läpäisemään pilvikattoa.

Ram Lambert ja Tamerin istuivat vierekkäin Kareen tanssilavaan nojaten, käsi kädessä. Ram katseli tyttöä hymyillen, ja Tamerin punasteli hämillään yrittäen kohdata pojan katseen mutta huonolla menestyksellä.

"Tamerin..." Ram kuiskasi.

"Niin?" Tamerin kysyi ääni väristen, peläten mitä Ram sanoisi.

Mutta Ram ei sanonutkaan mitään. Hän laski toisen kätensä hyväilemään Tamerinin hiuksia, kumartui aivan tämän lähelle ja suuteli hänen huuliaan. Pojan huulet maistuivat karviaisilta - he olivat syöneet niitä hieman aiemmin. Tamerin säikähti hieman, mutta onnistui kuitenkin rentoutumaan ja jopa nauttimaan tilanteesta, vaikkakin hänen päänsä sisäpuolta takoi hermostuneisuus ja epävarmuus.

Ram hivuttautui hienovaraisesti lähemmäs tyttöä, kunnes heidän vartalonsa olivat kiinni toisissaan. Sitten poika laski vapisevan Tamerinin makuuasentoon ja kumartui suutelemaan häntä uudestaan.

Tamerinin sisällä liikehti enemmän tunteita kuin hän olisi uskonut kykenevänsä tuntemaan. Toisaalta tämä oli juuri sitä, mitä hän tahtoi. Ram oli mukava, rento, hauska ja älykäskin, mutta ei silti liian täydellinen että Tamerin olisi tuntenut itsensä jotenkin huonommaksi. Mutta hänen mieltään kaiveli jokin. Hänestä tuntui siltä, että jokin oli nyt vinossa, ja äkkiä hän ei halunnutkaan mennä enää yhtään pidemmälle.

"Ram, odota vähän", hän kuiskasi ja työnsi pojan vähän kauemmas.

"Mikä hätänä?" Ram kysyi hämmentyneenä. Nuorten nopeatahtiset hengitykset sulautuivat yhteen harmaana huuruna pimeässä, viileässä ilmassa.

"On liian aikaista", Tamerin vastasi kangerrellen, tietämättä mitä muuta olisi sanonut. Hän oli niin huono tällaisessa.

Ram kurtisti kulmiaan. "Mutta nythän on jo aamuyö", hän intti.

Tamerin räpäytti silmiään, töytäisi pojan sitten kokonaan irti itsestään ja puhalsi turhautuneena ilmat keukoistaan. "Idiootti", hän ärähti, nousi jaloilleen, pyyhkäisi mullanrippeitä hameestaan ja marssi tiehensä jättäen Ramin tuijottamaan peräänsä hölmistyneenä.

Tamerin harppoi kylää kohti jäykkänä tukahdetusta raivosta. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi oli niin vihainen - hänenhän olisi pitänyt olla onnensa kukkuroilla, suutelemassa intohimoisesti poikaa, johon ainakin uskoi olevansa ihastunut. Järjen ääni nalkutti hänen sisällään, miten typerää hänen käyttäytymisensä oli, ja että hän ei ollut edes vihainen Ramille vaan itselleen, mutta hän ei halunnut kuuunnella sitä. Hän tiesi, että hän ei ollut vielä valmis tähän, ja että hänen olisi pitänyt harkita sitä ennen kuin oli antanut Ramin olettaa mitään. Ja nyt hän oli todella pilannut kaiken.

Ehkä hänen pitäisi palata Ramin luo ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei löytänyt itsestään sisua sitä tekemään. Niinpä hän päätti tyytyä mennä kotiinsa murjottamaan. Ainakin hänen sisarensa lohduttaisivat häntä. Ranthin oli tällaisten asioiden ammattilainen, hän tietäisi mitä piti tehdä.

Kun hän lähestyi kylää, hänen kiukkunsa oli sulanut alakuloisuudeksi. Hän ei ollut varma, kummasta piti vähemmän.

Äkkiä hän kompastui juureen ja kaatui rähmälleen heinikkoon vaimeasti huudahtaen. Hän ei loukannut itseään, ja nousi varovasti seisomaan. Äsken hänen ajatuksensa olivat vallanneet hänen koko mielensä, joten hän varsinaisesti kuuli yön hiljaisuuden ja näki sen pimeyden vasta nyt. Mustuus ympäröi häntä joka puolelta, ottaen epämääräisiä hahmoja jotka hän tunnisti puiksi ja taloiksi vain, koska oli nähnyt ne niin monta kertaa ennenkin.

Heinänkorret suhisivat tuulessa, joka liehutti hänen hamettaan ja sai hänet kietomaan käsivartensa ympärilleen kylmän karkottaakseen. Metsästä kuului, kuinka haapojen lehdet kahisivat toisiaan vasten.

Pimeys näytti syvenevän entisestään Tamerinin silmissä. Väriläikkiä ei ollut missään; maailma oli yön hukuttama, kuin auringon laskettua varjojen meri olisi vyörynyt Kareen yli. Tamerinista tuntui, kuin pimeä olisi painanut häntä alaspäin raskaana ja periksiantamattomana, mutta silti näkymättömänä ja tuntumattomana voimana.

Sitten jokin tuntematon aisti varoitti häntä jonkin muun läsnäolosta. Hän ei ollut yksin.

Hänen ei tiennyt, alkoiko hänen sydämensä kiivastua vasta nyt, vai oliko se jo aiemmin hakannut hänen rintaansa vasten nopeasti kuin Rombrin ukon rumpukapula, ja hän oli vain ollut liian peloissaan tajutakseen sitä. Hän katseli ympärilleen, näkemättä muuta kuin mustaa.

Valoa, hän ajatteli epämääräisesti. Eikö tänne voi saada edes hieman valoa?

Jokin liikahti pimeydessä, vajaan viiden metrin päässä hänen edessään. Sen kokoa tai muotoa oli mahdoton määritellä, sillä se oli täsmälleen samanvärinen kuin kaikki muukin ympärillä, mutta Tamerin oli varma, että se oli vaihtanut asentoa ja tullut sillä lailla paljastaneeksi itsensä. Tamerin veti kauhistuneena henkeä. Mikään, mistä hän oli lukenut, ei vastannut tätä, ja häntä inhotti olla tekemisissä sellaisen kanssa, josta hän ei ymmärtänyt mitään.

Mikä hyvänsä olento olikin, se kuuli Tamerinin henkäyksen ja arvasi tytön nähneen itsensä. Tamerin näki sen liikkuvan uudelleen, mutta tällä kertaa eri lailla - se perääntyi ja kumartui, valmistautuen syöksyyn.

Aikaa oli vain sydämenlyönti. Tamerin vinkaisi ja alkoi juosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, hukkaamatta aikaa ympäri kääntymiseen vaan lähtien suoraan vasemmalle, pois olennon edestä. Hän ei nähnyt, miten pimeässä avautui liekinpunainen silmäpari hänen takanaan, mutta hän kuuli matalan, murisevan äänen.

Hän kiitti onneaan, koska hänen kengissään ei ollut korkoja, ja pinkoi suoraan kylään kohti huohottaen hengästyksestä ja odottaen joka hetki, että kamalat, terävät kynnet tai jokin muu vastaava iskeytyisi hänen selkäänsä. Piiskaava tuuli ja heinikko suhisivat hänen korvissaan, ja kaikki oli vain mustaa vilinää hänen silmissään. Hän ei ollut edes varma, juoksiko siihen suuntaan, jossa kylä oli.

Ilmeisesti oli, sillä ihan pian hän huomasi olevansa pääkadulla, ja puurakennukset kohosivat hänen edessään. Hän seisahtui helpotuksesta, mutta tajusi oitis sen olevan erittäin typerää ja jatkoi juoksemista lähintä taloa kohti. Se sattui olemaan hänen omansa.

Hän ryntäsi sisälle eteiseen, paiskasi oven kiinni perässään taakseen katsomatta ja huusi täyttä kurkkua: "Isä!"

Yläkerrasta kuului ryminää ja kolinaa, ja pian Arendal syöksähti miekka kädessään portaita alas Lanrein ja Ranthin kannoillaan. Kaikilla oli yllään valkoiset yöpaidat.

"Tamerin!" Lanrein huudahti. "Mitä ihmettä?"

"Mikä hätänä?" isä kysyi vilkuillen vainoharhaisesti ympärilleen.

"En tiedä", Tamerin huohotti, vajoten lattialle istumaan. Hänen sisarensa vilkaisivat toisiaan kulmat kurtussa, ja hän korjasi: "Tai siis - jokin ajoi minua takaa. Minä en nähnyt, mikä se oli, mutta - mutta - "

"Tasaa hengityksesi", Arendal sanoi, veti tyttärensä pystyyn ja halasi tätä. "Rauhoitu. Kaikki on hyvin nyt." Sitten hän astui ovelle, laski vasemman kätensä sen kahvalle ja raotti sitä varovasti. Sen takana ei näkynyt mitään - yhtään mitään.

"Isä, se ei ollut ihminen", Tamerin kuiskasi nojaten hätääntyneisiin siskoihinsa.

Arendalin ilme tuimeni. "Pysykää täällä, älkääkä avatko ovea kenellekään." Hän astui ulos ja sulki oven perässään.

Ulkona oli vain pimeää. Yö oli niin täynnä sitä, että edes kadun toisella puolella olevia taloja ei näkynyt. Arendal puristi miekkaansa kaksin käsin ja asteli varovasti ja hiljaa tielle. Hän oli odottanut, että hänen paljaat jalkansa uppoaisivat ainakin tuuman verran mutaan joka askeleella, mutta routa oli kovettanut sen jääksi.

Äänettömyys painoi hänen korviaan. Hän kuuli oman hengityksensä, oman sydämensä, omien niveltensä natinan.

Sitten hän tunsi ilmavirran kasvoillaan. Aikailematta hän astui sivuun ja heilautti miekkaansa, ja siinä samassa jokin valtavan kokoinen ja pikimusta syöksähti hänen ohitseen. Hän olisi voinut vannoa sen olevan tynnyrillinen tervaa, tai siltä se ainakin näytti yössä, ja siltä se tuntui kun teräs leikkasi sen sitkeää ruumista. Se kirkaisi korvia särkevän korkealla ja kovalla äänellä, joka jatkui ja jatkui, kuin ei olisi koskaan loppunut, ja lopulta aleni piinallisen hitaasti, kiduttaen Arendalia niin raa'asti, että melu painoi hänet korvilleen ja nosti hänen vartalonsa kaikki karvat pystyyn ja hänen ihonsa kananlihalle, ja oli pökerryttää hänet kun se viimein kävi niin matalaksi että sitä oli vaikea kuulla. Sitten se katkesi kuin veitsellä leikaten, ja olennon ruumis veltostui kiskoen miekankahvan Arendalin kädestä.

Hän kaatui hengähtäen selälleen maahan. Kului muutama hetki, ja sitten Kareen kaikkien talojen ulko-ovet alkoivat avautua ja kyläläiset hiipivät katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.

* * *

Aamulla rauhantuomari ja Arendal seisoivat olion ruumiin vierellä katsellen sitä hämmentyneinä.

Se oli raahattu kolmen raavaan miehen voimin tanssilavan vierelle, ja se oli jättänyt jälkeensä mustan, vellovan vanan, joka nyt kiemursi kylästä lavalle kuin tervasta tehty polku. Hirviö oli kahden metrin kokoinen, lähestulkoon muodoton möhkäle, jolla ei ollut ihoa tai luurankoa tai mitään ihmismäistä. Se vaikutti koostuvan vain ja ainoastaan mustasta, sitkeästä nesteestä, jonka pois peseminen oli työtä ja tuskaa. Arendal epäili nähneensä punaisen valon hohtavan siitä, ja veikkasi sillä olevan silmät ja suukin, jolla se oli huutanut, mutta ilmeisesti se oli sulkenut ne kuollessaan ja nyt niitä oli mahdoton löytää massan seasta.

"Mikä se oikein on?" rauhantuomari ihmetteli nyrpistäen nenäänsä. Kelmeän aamuauringon valossa, vihreällä ruohikolla maatessaan kummajainen näytti lähinnä mustalta mutakasalta eikä mikään kertonut sen kerran olleen liikkuva olento.

"Ei aavistustakaan", Arendal vastasi. "En ole ikinä nähnyt tai kuullut mistään sen kaltaisesta."

Rauhantuomari kääntyi mieheen päin. "Mattia ei ole vieläkään löytynyt, ja epäilen että tämä selittää hänen katoamisensa."

"Ymmärrän", Arendal huokaisi.

"Oma tyttäresikin oli vähällä kokea saman kohtalon", rauhantuomari totesi ja laski kätensä Arendalin olkapäälle. "Ja Navirralinkin tapaus on tuoreessa muistissa. Minusta teidän pitäisi hellittää hieman ja rentoutua. Pidä lomaa."

Arendal ei sanonut mitään. Hän loi vielä viimeisen, inhoavan silmäyksen hirviön raatoon ja lähti sitten kävelemään kotiinsa.

* * *

Tamerin oli vilustunut, ja kukaan - hän itsekään - ei osannut sanoa, tärisikö hän kuumeen vai pelon vuoksi. Hän oli rasittunut eikä saanut unta, vaikka häntä kehotettiin ottamaan nokoset. Arendal oli huolestunut hänestä, ja Lanrein sekä Ranthin ymmärsivät sisarensa olevan masentunutkin Ramin takia.

"Ja minä luulin, että minä en tiedä, mitä haluan", Ranthin naurahti, mutta tarkoitti vain hyvää. Kaikki tahtoivat olla Tamerinin tukena mahdollisimman paljon, ja tyttö oli hieman imarreltu saamastaan huomiosta.

Kyläläiset tietenkin näkivät ruumiin, ja heti alkoi liikkua hurjia huhuja hirvittävästä metsässä vaanivasta petokannasta. Jotkut kuiskailivat synkkinä, että hirviö oli 'sen vennonpirulaisen' esiin manaama kammotus toisesta maailmasta, ja että se heräisi henkiin jos raatoa ei hävitettäisi seuraavaan yöhön mennessä. Ongelmaksi kuitenkin paljastui, että tervamainen aines ei palanut öljynkään voimalla. Niinpä metsän laitamille kaivettiin niin syvä kuoppa kuin vain ehdittiin ennen auringonlaskua, ja otus vieritettiin siihen. Se peitettiin mullalla ja savella, ja kylän pappi lausui manauksen, jonka pitäisi pitää pahat henget loitolla haudasta.

Yö laskeutui samalla lailla kuin edellisenäkin iltana; hitaasti pimeten. Pilvet eivät olleet ohentuneet koko päivänä, ja auringon kasvot eivät suvainneet näyttäytyä sen enempää kuin kuunkaan.

Pimeän turvin metsästä saapui matkalainen.

* * *

Raskaat nahkasaappaat tallasivat syksyn kohmettamaa katua. Purevasta viimasta piittaamattomat, paljaat kourat tarttuivat ovenkahvaan ja koettivat sitä varovaisesti vain huomatakseen sen olevan lukittu. Veitsi kiskaistiin esiin tupestaan, ja taitavat kädet työnsivät sen varmoin ottein lukkopesään ja käänsivät sitä pari kertaa. Ovi narahti auki kuin itsestään, ja musta varjo astui sisään.

Se suunnisti suoraan yläkertaan. Portaat nitisivät vaimeasti tunkeilijan alla, mutta hän ei piitannut siitä. Ylhäällä häntä kohtasivat kaksi ovea. Hän kurkkasi ensin vasemmanpuoleiseen, ja nähdessään keski-ikäisen miehen nukkuvan siellä sikeästi astui huoneeseen äänettömästi.

Nopeasti mutta varmasti liikehtien hän kolusi nopeasti koko huoneen läpi, ja löysi vain yhden huomionarvoisen asian; suuren arkun vuoteen alla. Koko ajan hän kuunteli tarkkaavaisesti uinuvan miehen hengitystä, seurasi että se pysyi tasaisena ja rauhallisena.

Arkkua ei voinut vetää esiin ilman, että se olisi pitänyt ääntä joka olisi herättänyt miehen. Muukalainen mietti hetken, ja keksi sitten tyydyttävän ratkaisun. Hän veti veitsen uudelleen esiin, puristi sitä tiukasti ja astui päättäväisesti nukkuvaa miestä kohti.

Sitten hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja pysähtyi. Hän kääntyi, palasi käytävään ja meni toiselle ovelle. Hän avasi sen ja katsoi sisään, ja näki juuri sen mitä oli odottanutkin; kolme vuodetta ja kolme nukkuvaa tyttöä.

Hän valitsi umpimähkään yhden ja asteli hiljaa tämän luokse. Hän varmisti kuuntelemalla, että kaikki kolme nukkuivat, ja että heidän isänsä hengitys ei ollut vieläkään muuttunut, ja kumartui sitten tytön ylle.

* * *

Kylmä ja kova koura tarrasi Tamerinin kasvoihin sulkien äänitiiviisti hänen suunsa. Hän kiemursi säikähtäneenä kauhuissaan ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hän yritti huutaa, mutta käsi vaimensi äänen tehokkaasti. Hän siristi silmiään yrittäen epätoivoisesti nähdä jotain pimeässä ja tunnisti sitten kalpean miehen, joka hänen viereensä oli polvistunut.

* * *

"Hyvää yötä, Arendal", pilkallinen ääni kuiskasi Arendalin unen läpi. Hän värähti, ajatteli: Navirral ja heräsi sitten tajuten, että jokin hänen unessaan ei ollut unta. Hän nousi istumaan sängyssään silmiään hieroen, ja sen jouset narahtivat. Sitten hän näki mustapukuisen, julmasti hymyilevän vennon seisovan huoneensa oviaukossa pidellen toisella kädellään Tamerinia tiukassa otteessa ja toisella lyhyttä, käyrää ja hämärässä kiiltävää veistä tytön kurkulla.

Arendal avasi suunsa huudahtaakseen mutta tajusi sitten tyytyä hengähtämään hirvittävä tunne sisällään värähdellen. Se tuntui perhosilta, joilla oli jäisistä partaveitsenteristä tehdyt siivet.

"Navirral", hän kuiskasi.

"Anna minulle avain tai leikkaan hänen kurkkunsa poikki ja menen sitten hoitelemaan kaksi muutakin", Navirral neuvoi kylmästi. "Ja älä pidä ääntäkään, etteivät he herää."

Tämä ei voi olla totta. Tätä ei tapahdu, Arendal ajatteli tuijottaen synkkää näkyä, joka oli tunkenut hänen unestaan valvemaailmaan. Hänen tyttärensä tuuman päässä kuolemasta, hänen viimeinen aarteensa valumassa hänen sormiensa välistä. Tamerinin silmät olivat pyöreät ja pelon täyttämät, ja ne tuijottivat isää anovasti.

"Hyvä on", Arendal korahti ja nousi hitaasti seisomaan. Hän ei pystynyt kääntämään selkäänsä vennon veitselle ja yhtä julmalle ilmeelle, ja kiersi sänkynsä toiselle puolelle, kumartui vetämään arkun varovasti esiin niin hitaasti, että sen metallikulmien raapina lattiaa vasten ei herättäisi Lanreinia ja Ranthinia. Sitten hän raotti irtolautaa ja poimi ruosteisen avaimen sieltä. Navirral seurasi hänen puuhiaan vihreät silmät ahneesti kimaltaen, ja hänen ilkeä virneensä pyyhkiytyi pois kun hän seurasi, miten mies avasi arkkunsa ja veti esiin toisen, valkeana kimaltavan avaimen.

"Tuo se minulle. Hitaasti", vento komensi kuiskaten.

"Päästä ensin tyttö vapaaksi", Arendal vaati hengittäen raskaasti ja puristi avainta kämmen hioten.

"Sinähän et minua komentele", Navirral sähähti ja pisti veitsenkärjen Tamerinin kaulan ihon läpi. Tytön inahdus kuului juuri ja juuri vennon kouran alta, ja Arendalin sydän oli hypätä kurkkuun kun hän katseli ohuen, pimeässä mustalta näyttävän verinoron kiemurtelevan tyttärensä kalpeaa ihoa pitkin.

"Hyvä on", Arendal myöntyi heti. Navirral ei hellittänyt veitsen otetta, ja hikipisarat alkoivat kihota Tamerinin otsalle. Arendal hiipi Navirralin luo niin hitaasti kuin pystyi malttamattomalta mieleltään ja ojensi avaimen vennolle.

"Älä kuvittele tekeväsi mitään", Navirral kuiskasi Tamerinille, irrottamatta katsettaan Arendalin silmistä. Hän päästi irti tytön suusta, kurotti kätensä ja nappasi avaimen Arendalin kädestä. Sitten hän otti avaimen veitsikäteensä ja tukki uudestaan Tamerinin suun.

"Nyt päästä hänet menemään", Arendal sanoi.

Navirral väläytti hänelle virnistyksen. "Kuka niin sanoi? Hän tulee mukaani. Kun olen avannut pyhäkön, enkä enää tarvitse avainta, ja olen varma että et ole seurannut minua, lähetän hänet takaisin kylään."

"Ei", Arendal huokaisi kauhuissaan.

Navirralin ilme koveni. "Olen sanani mittainen mies. Jos et yritä mitään typerää, saat tyttäresi takaisin ehjänä jo ennen aamunkoittoa."

Arendal tunsi hikoavansa. Hän pakotti itsensä nyökkäämään, ja laski katseensa ettei olisi nähnyt Tamerinin entisestäänkin kauhistuneempaa ilmettä.

"Hyvästi", Navirral murahti, käännähti viitan helmat liehahtaen ja harppasi ulos huoneesta.


10
Miekka, avain ja neljän veri


"Isä?"

"Isä, mikä hätänä? Missä Tam on?"

"Oletko kunnossa?"

Arendal kuuli äänet vain hämärinä kuiskauksina synkkien mietteidensä rajamailla. Hän istui hartiat velttoina sänkynsä reunalla ja tuijotti eteensä näkemättä Lanreinia ja Ranthinia, jotka katsoivat häntä huolestuneina yömekoissaan.

"Hän ei kuule", Lanrein mutisi vilkaisten Ranthinia. He näkivät toistensa silmistä, että kumpikin oli peloissaan. Jokin oli pahasti vialla.

"Minä... kuulen kyllä", Arendal kuiskasi käheästi, liikkuttamatta vieläkää muuta kuin huuliaan.


"Isä? Mitä tapahtui?" Lanrein kysyi polvistuen isänsä eteen. Ranthin katseli taaempaa.

Arendal avasi hitaasti suunsa ja huoahti vain yhden sanan: "Navirral." Se oli kuitenkin tarpeeksi saamaan molemmat sisarukset vetämään kiivaasti henkeä. Ranthin horjahti.

"Navirral?" Lanrein vingahti. "Kävikö hän täällä? Meidän talossamme?"

Arendal pudisti päätään, kuin olisi yrittänyt karkottaa jonkin kaamean kuvan silmistään. Sitten hän nyökkäsi ja nousi seisomaan. "Hän tuli tänne ja vei sekä avaimen että Tamerinin. Hän aikoo murtautua pyhäkköön."

"Nyt? Tänä yönä?" Lanrein kuiskasi.

"Aivan. Mikäli hän on jalan, hän on nyt ehtinyt suurin piirtein metsän reunaan. Kun hän on saanut pyhäkön auki, hän päästää Tamerinin menemään. Tai sanoi päästävänsä."

"Ja sinä uskoit häntä?" Ranthin kivahti, mutta Lanreinin vihainen mulkaisu vaiensi hänet. Arendal lähestulkoon murtui jo noista tyttärensä sanoista. Epätoivoinen, murheen murtama ilme kimalsi hänen silmissään.

"Minun täytyy lähteä hänen peräänsä", Arendal mutisi. "Mikään ei estä häntä tappamasta Tamerinia heti, kun ei enää tarvitse panttivankia."

"Mutta - "

"Heti!" Arendal sanoi. Hänen äänensävynsä kiihtyi. "Aikaa ei ole hukattavaksi. Käykää hälyttämässä rauhantuomari, ja käskekää häntä kokoamaan joukon miehiä ja lähettämään heidät pyhäkölle."

"Miten he osaavat sinne?" Ranthin kysyi kuivasti, kohottaen kulmaansa.

"Sinne johtaa polku", Arendal vastasi. "Sitten te tulette takaisin tänne ja pysytte täällä. Metsässä voi tulla tukalat paikat - teidän täytyy pysytellä siitä niin kaukana kuin vain mahdollista. Ja älkää avatko ovea kenellekään."

Lanrein ja Ranthin katsoivat toisiaan ja Arendal laski silmänsä lattiaan. Ranthin iski silmää, ja Lanreinin huulille kohosi kevyt hymy.

"Selvä, isä", tytöt lausuivat kuorossa.

"Hyvä", isä totesi, veti miekkansa esiin avoimena lattialla lojuvasta arkusta ja käveli oviaukkoon.

"Ole varovainen", Lanrein sanoi.

Arendal nyökkäsi ja astui ulos. Tytöt kuulivat, miten hän laskeutui portaat, meni ulko-ovesta ja pamautti sen kiinni perässään.

"Mitäs tehdään?" Lanrein kysyi.

"Pidetään kiirettä", Ranthin vastasi. "Jos hän ehtii ulos näköpiiristä, emme voi seurata häntä metsässä."

"Ilmoitammeko rauhantuomarille?"

"Miksi? Hän ei kuitenkaan saisi mitään aikaiseksi ajoissa." Ranthin väläytti ilkikurisen hymyn, mutta Lanrein ei vastannut siihen. Hän näytti hyvin vakavalta.

Hän kuiskasi niin hiljaa, että Ranthin hädin tuskin kuuli mitä hän sanoi: "Mitä jos Tam kuolee?"

"Älä höpsi", Ranthin tiuskaisi. "Ei hänelle kuinkaan käy. Tule nyt! Mennään."

* * *

Yön hiljaisuus oli painostavaa, niin kuin ennen sadetta tai suurta taistelua. Mustat pilvet sulautuivat taivaanrantaa kehystävän metsän latvoihin, ja välillä verhotulla taivaalla näkyi tummansininen välähdys, kun äänetön salama räiskähti pilvien yläpuolella. Tuulenvire kävi hitaana ja vanhana, ei kepeänä niin kuin yleensä, ja sen suhina oksistossa ja aluskasvillisuudessa oli arvovaltaista eikä iloista.

Pimeys oli jäätävän kylmä, mutta lunta tai huurretta ei ollut missään. Pakkasen tunsi ilmassa kiteisenä latauksena, joka värähteli iholla välittämättä paksuimmastakaan vaatekappaleesta. Ilmassa leijaili usvanriekaleita, jotka näyttivät olevan niin lähellä, että kuka hyvänsä olisi voinut kurottaa kätensä ylöspäin ja antaa niiden liukua sormiensa lävitse, mutta silti pisinkään mies ei olisi voinut koskettaa niitä sen enempää kuin näkymättömissä piileskeleviä tähtiäkään.

Arendal juoksi miekka kädessään metsässä, piittaamatta havuista ja oksista jotka löivät hänen kasvoihinsa, kompastellen välillä hänen tiensä leikkaaviin juurakoihin. Sirkkojen siritys ja yölintujen murheelliset sävelet olivat vain kohinaa hänen korvissaan, ja hän pakotti ajatuksensa keskittymään vain juoksemiseen. Pohdinta voisi johtaa pysähtymiseen ja epäonnistumiseen, ja se voisi johtaa... Arendal irvisti. Hän ei edes tahtonut tietää, mitä voisi tapahtua.

Ja hänellä ei ollut aavistustakaan, että häntä seurattiin.

Hän oli käynyt pyhäköllä vain kerran, vuosia sitten. Helene oli tahtonut näyttää paikan hänelle ja vienyt hänet sinne kävelylle. Se oli niin kaukana, että Arendalin ei tarvinnut mennä sen lähellekään tavallisilla retkillään metsässä, ja niinä harvoina kertoina kun hän kävi riittävän kaukana, hän ei käynyt pyhäköllä. Paikka olisi muistuttanut häntä hänen vaimostaan, ja sitä paitsi hänellä ei ollut mitään asiaa sinne. Se oli vaikuttanut paikalta, jossa kannatti käydä vain, kun sinne oli jotain asiaa.

Siitä huolimatta hän muisti ulkoa reitin, joka johti sinne. Metsän halki kulki kapea polku, jonka toinen pää johti kauas etelään, ja toinen pää kääntyi itään vähän matkan päässä Kareesta. Polun löytäminen oli vaikeaa pimeässä, varsinkaan kun sitä ei ollut kivetty tai edes merkitty millään lailla, mutta Arendalilla oli sen verran onnea että puolisen tuntia harhailtuaan hän astui kujalle puiden välissä ja pysähtyi.

Puiden tummat rungot kohosivat kuin varjoista rakennetut pylväät, ja niiden haarat kaartuivat holvikatokseksi Arendalin pään yläpuolelle. Tummanvihreät sävyt välähtelivät heikkoina pimeän keskellä. Käytävä oli katettu kuivuneilla lehdillä ja ruoholla; pensaita tai kukkia siellä ei kasvanut. Puiden juuret kiersivät tarkasti polun, ja se pysyikin täysin sileänä ja helppokulkuisena. Se kaartui pimeyteen. Metsän eläimet olivat hiljenneet, ja äänettömyys tuntui lähes lumotulta.

Arendal mietti hetken, kunnes oli varma suunnasta, ja lähti sitten hölkkäämään polkua eteenpäin.

Sitten hän näki edessään seisomassa pitkän hahmon, jonka pää oli painuksissa. Se oli selin häneen, ja pukeutunut vihreään viittaan joka näytti lähes mustalta hämärässä.

"Kuka siellä?" Arendal kysyi. Hän tunnistaisi kyllä Navirralin, kun hänet näkisi, ja tämä mies ei ollut hän. Navirralin vaatteet olivat nahkaa, mustat, ja hänellä oli miekka. Ja hänellä oli Tamerin mukanaan.

"Thie ri-kánan damorean Alor", lausui hiljainen mutta vahva ääni. Hahmo ei liikkunut, mutta Arendal asteli varovasti häntä kohti. Mies tunnisti kielen; se oli tuathojen puhumaa. Mutta Arendal ei ymmärtänyt täysin, mitä lause tarkoitti. Jotain tunkeutumisesta.

"Vento", Arendal sihahti ja veti miekkansa esiin. Se välähti pimeässä. "Näytä kasvosi!"

Muukalainen sanoi vain: "Thie ri-ere dar'callath dail Ardenath. Námen quantit."

"Minähän en tuota kuuntele hetkeäkään kauempaa!" Arendal ärähti ja osoitti miekallaan tuntematonta. "Käänny ympäri tai tapan sinut!"

Yhtäkkiä hänelle valkeni, että ventoa ei ollutkaan. Hän oli yksin varjojen kanssa metsäpolulla, ja hänen aseensa ei osoittanut mitään. Hän avasi hämääntyneenä suunsa ja laski miekkansa. Tamerin oli täällä jossain; hänet oli pelastettava.

Arendal jatkoi juoksuaan.

* * *

Metsän keskellä avautui puuton alue, jonka maa oli täysin tasainen. Lyhyt ruoho täytti sen, ja puut kohosivat täydellisessä ympyrässä muodostaen sen seinät - samettisen musta yötaivas taas sen katon. Metsäpolku päättyi tänne, ja pyökkien seinämässä oli holvattu oviaukko, josta käytävään pääsi.

Aukion keskellä kohosi valkeaista kivenlohkareista rakennettu kryptan kaltainen rakennus. Siinä oli kaksi, suippokärkistä ikkunaa, joiden lasit olivat hajonneet, ja samanmuotoinen, tyhjä oviaukko josta raskas tammiovi oli kauan sitten lahonnut pois. Sammal oli vaivihkaa hiipinyt kivipinnoille ja täyttänyt niiden raot, ja muratit olivat kietoutuneet pyhäkön ympärille. Tiukan kuristusotteen sijasta ne näyttivät olevan löysällä, kuin hellästi hyväillen rakennusta.

Kun Arendal saapui paikalle, mustat, pyörteilevät pilvet rakoilivat ja sininen taivas alkoi näkyä niiden takaa. Kuu heitti hentoja säteitä aukealle, ja ne hivuttautuivat metsän latvustojen lävitse ja sisään pyhäkön rikkoutuneista ikkunoista.

Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Navirral seisoi pyhäkön murtuneen oven edessä, katsellen sitä ihaillen. Hänen vihreät silmänsä kimalsivat kuunvalossa, ja kerrankin hänen tarkka kuulonsa oli herpaantunut. Hän piti oikealla kädellään Tamerinin rannetta hennossa otteessa, josta olisi voinut helposti kiemurrella pois, mutta maahan polvistunut tyttö tiesi että siitä ei olisi ollut hyötyä. Navirralin miekka ja tikari olivat molemmat unohtuneet tuppiinsa, tai sitten vento ei kehdannut paljastaa niitä pyhällä paikalla.

Yksinäinen, kalpeana hohtava kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan ja valui hänen poskeaan alas. Tamerin katsoi hänen yleensä ilmeettömiä tai pistävän julmia kasvojaan hämmentyneenä, huomaamatta hänkään isäänsä joka seisoi metsäpolun päässä.

"Mitä täällä on?" tyttö kysyi hiljaa.

Navirral avasi suunsa vastatakseen, mutta sitten hänen ilmeensä koveni hieman ja hän tyytyi murahtamaan: "Sinä et sitä voisi ymmärtää."

"Ja mihin tarvitset avainta? Ovihan on auki."

"Ovi on kenties auki", Arendal huusi. "Mutta lattialuukku on lukossa."

Navirral ja Tamerin käännähtivät molemmat ympäri, ja tyttö nousi jaloilleen. "Isä!"

"Sinä!" Navirral sihahti ja kiskaisi miekkansa huotrasta. "Olet typerämpi kuin kuvittelin. Miksi olet tullut tänne?"

"Päästä Tamerin menemään", Arendal vaati, kohottaen oman miekkansa. "Sinulla on avain, ja olet löytänyt pyhäkkösi. Hänestä ei ole sinulle enää mitään hyötyä."

"Ja jos päästän hänet menemään, mikä estää sinua tappamasta minua?" Navirral kysyi myrkyllisesti.

Arendal siristi silmiään. "Minä vannon. En estä sinua astumasta pyhään paikkaan, enkä estä sinua lähtemästä sieltä. Voit matkata rauhassa takaisin omille maillesi, vuorten taakse."

Navirral oli hetken hiljaa, ja Tamerin katseli kahta miestä sydän pamppaillen. Hän sulki silmänsä jännityksestä.

"Menen pyhäkköön tytön kanssa", vento tokaisi. "Ja tulen sieltä pois tytön kanssa. Sitten saat hänet, minä lähden enkä häiritse teitä enää."

Arendal kiristeli hampaitaan. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, ja hän tiesi sen. Hänen täytyi tanssia Navirralin pillin mukaan. "Hyvä on", hän vastasi.

"Laske miekkasi."

Arendal työnsi aseen takaisin huotraan.

"Hyvä." Navirral virnisti. "Tiesinhän, että saavuttaisimme yhteisymmärryksen. Nyt odota kiltisti."

Hän veti Tamerinin sisälle pyhäkköön ja katseli siellä ympärilleen. Katosta ja seinistä oli murentunut kivensiruja ja pölyä, eikä siellä ollut yhtä ainutta ehjää esinettä. Päätyseinää koristi haalistunut mutta yhä kaunis seinämaalaus, joka esitti valoa hohtavaa, valkeaa miekkaa jonka terään oli kaiverrettu merkkejä. Tamerin katsoi kummissaan vennon ilmettä, joka oli harras ja kunnioittava. Navirral veti taskustaan esiin käärön, johon oli piilottanut valkean avaimen, ja ihaili esinettä kuun kelmeässä valossa. Sitten hän kumartui ja pyyhki kiviä sivuun lattialta. Tamerin näki vasta nyt lattiaan upotetun kivisen luukun, jossa oli ruostunut avaimenreikä.

Navirral veti syvään henkeä ja työnsi avaimen lukkoon.

Sitten hän pongahti pystyyn, tarttui tiukasti miekkaansa ja kohotti sen juuri ajoissa, jotta ehti torjumaan Arendalin iskun. Hän tuijotti hetken ihmismiestä silmiin ja sivalsi sitten tämän miekan sivuun ja pakotti tämän astumaan ulos pyhäköstä tekemällä nopean vastahyökkäyksen.

Arendal ei ollut uskonut hetkeäkään, että Navirral päästäisi Tamerinin menemään. Hän oli lukenut ventojen epäpyhistä rituaaleista, ja tiesi isänvaistoillaan, että jos Navirral onnistuisi viemään Tamerinin alas, hän ei enää milloinkaan näkisi rakasta tytärtään.

"Tuo oli typerää", Navirral ärähti. Miesten miekat kalskahtivat yhteen niin lujasti, että ne iskivät kipinöitä, jotka silmänräpäyksen ajan kultasivat yön.

"Päästä hänet menemään", Arendal sähähti vastaan. "Meidän ei tarvitse taistella."

"Jos tahdot taistella, taistellaan sitten", Navirral murahti ja lähti uuteen hyökkäykseen.

Miehet taistelivat raivokkaasti hetken aikaa, antaen miekkojensa kalahdella yhteen ilmassa piittaamatta mekkalasta, jonka saivat aikaan. Yö täyttyi heidän nopeista askelistaan, karjaisuistaan ja miekkojen huminasta. Ja heidän kamppaillessaan taivas heidän yläpuolellaan avautui. Mustat pilvet virtasivat pois kuin laskuvedet, ja jättivät jälkeensä tummansinisen, tähtikirkkaan peitteen, josta kumottava kuu katseli heitä kuin maailman kanteen maalattu pallo tai siihen porattu reikä. Metsäaukio oli heidän näyttämönsä, muinainen pyhäkkö heidän lavasteensa, Tamerin ja metsän hiljenneet eläimet - linnut, oravat, ketut - heidän yleisönsä, jotka kaikki pidättivät henkeään, odottaen äänettömästi taistelun lopputulosta.

He olivat pitkään tasaväkisiä. Kumpikin oli kulkenut koko matkan Kareesta tänne, mutta Arendal oli pitänyt kovempaa kiirettä ja väsyttänyt itsensä samalla. Navirral oli kuitenkin kävellyt sinä yönä pitemmästikin; piilopaikastaan metsässä Kareeseen asti. Lisäksi hänen oli pitänyt raahata mukaansa Tamerinia, joka ei ollut niskoitellut, mutta ollut kuitenkin ylimääräinen taakka, jollaisesta Arendalin ei ollut tarvinnut huolehtia. Kumpaakin kannusti särkymätön motiivi, joka valoi heidät täyteen periksiantamatonta, järkkymätöntä taistelutahtoa: Arendal tahtoi pelastaa tyttärensä, ja Navirralia ajoi pakko päästä pyhäkköön sisälle.

Kumpikin sai monta pahaa, vertavuotavaa viiltohaavaa joka puolelle ruumistaan, mutta mikään niistä ei ratkaissut taistoa.

Molemmat yrittivät hyökätä yhtä aikaa, koska kumpikaan ei tahtonut joutua puolustuskannalle. Toisen väsyttäminen oli nyt valttia. Mutta lopulta Arendal paljastui, jos ei taitavammaksi miekkamieheksi, niin ainakin onnekkaammaksi. Hän pääsi niskan päälle voimakkaalla hyökkäyssarjalla, joka pakotti Navirralin maahan istumaan ja sivalsi yhdellä tarkalla liikkeellä miekan vennon sormista. Se lennähti metrin päähän ruohikkoon.

Navirral tajusi heti, että peli oli menetetty. Hän raahautui takaperin kauemmas ihmismiehen uhkaavasta, yössä kiiltävästä miekasta huohottaen ja vihreät silmät hohtaen. Ylimielisyys ja ilkeys oli pyyhkiytynyt niistä pois, ja niiden lujan muurin takaa oli paljastunut vapiseva epävarmuus ja pelko.

Sen näkeminen oli Arendalille tarpeeksi. Hetkeä aiemmin hän oli himoinnut kostoa, mutta nyt liekki tuntui sammuneen. Hän ei voisi surmata aseetonta ja lyötyä vihollistaan tyttärensä silmien edessä. Ei tällä lailla.

"Anna avain minulle", hän komensi kylmästi. Navirral empi hetken, mutta veti sitten avaimen vyöstään ja ojensi sen Arendalille, joka astui nopeasti ventoa kohti, nappasi avaimen tältä katsekontaktin rikkoutumatta ja perääntyi sitten jälleen. Sitten hän pisti valkeana hohtavan esineen omaan vyöhönsä.

"Häivy täältä", Arendal jatkoi. Navirral tuijotti hetken häntä, ja vennon silmistä näki, ettei tämä ollut odottanut selviävänsä tästä hengissä. Ei kyllä ollut Arendalkaan.

"Tule, Tamerin", mies totesi ojentaen kätensä tyttärelleen, joka heti juoksi tämän vierelle pyhäkön luota. "Mennään kotiin." He ottivat toisiaan käsistä, ja Arendal hymyili kevyesti Tamerinille, joka oli liian väsynyt vastatakseen hymyyn, mutta hänen silmänsä säteilivät helpotusta. Sitten he käänsivät selkänsä voitetulle vennolle ja lähtivät kävelemään kohti metsäpolkua.

He eivät kuulleet ruohon kahahdusta, kun miekka nostettiin ylös.

"Fallid varithean Ardenath!" Huuto oli täynnä vihaa ja kostonhimoa.

Tamerin käännähti ympäri. "Isä!"

Sitten punainen, viiltävä kipu lävisti hänet. Sitä ei voinut verrata mihinkään - se tuntui siltä, kuin kylmä metalli olisi tunkeutunut hänen vartalonsa läpi, eikä miltään muulta. Se sattui kovemmin kuin mikään muu, mitä Tamerin oli tuntenut, eikä hän kestänyt tuskaa kirkaisematta, mutta hänen ruumiinsa turtui yllättävän nopeasti ja kipu katosi lähes oitis, muuttuen tykyttäväksi tunteeksi, joka sykähteli kaikkialla hänessä varpaista korvannipukoihin. Sininen, vihreä ja musta kieppuivat hänen silmissään epämääräisinä, eikä hän kunnolla edes tajunnut vajoavansa maahan, ensin polvilleen ja siitä istualleen. Hän kuuli ääniä, humisevia sanoja ja outoa taustakohinaa, mutta ei pystynyt ymmärtämään, mitä ne merkitsivät. Päällimmäisenä hänen ajatuksiinsa kohosikin haju, jonka hän tunsi ilmassa - makea kesäyö sulautuneena suolaiseen vereen.

"Tamerin!" Arendal parkaisi.

Navirral kiskaisi miekkansa vapaaksi hampaat irvessä ja heilautti sitä. Hänen hyökkäyksensä oli ollut tehottomampi kuin hän oli arvioinut - hän oli kuvitellut pystyvänsä iskemään molemmat ihmiset maahan ennen kuin kumpikaan tajusi, mitä tapahtui. Mutta miekka oli juuttunut tyttöön. Vai oliko hän viivytellyt sen ratkaisevan sekunnin? Olivatko viattoman neidon hämmentynyt katse vanginnut hänen lihaksensa juuri niin pitkäksi aikaa, että Arendal sai vedettyä oman aseensa jälleen esiin? Hän ei tiennyt itsekään. Ja nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä.

* * *

Lanrein ja Ranthin kuulivat huutoa edestäpäin. He vilkaisivat toisiaan huolestuneina ja pistivät juoksuksi.

Siinä samassa he saapuivat metsäaukiolle todistamaan kaameaa näkyä. Heiltä kesti hetken tajuta, mitä oikein oli tapahtumassa.

Kaksi hahmoa makasi maassa, ja kolmas oli kumartunut toisen ylle. Kun sisaret lähestyivät niitä, he näkivät että maassa makasivat Tamerin ja Navirral. Heidän isänsä tuijotti pyörein silmin ja tuhkanharmain kasvoin tytärtään, ja hänen vapisevat kätensä painoivat Tamerinin vatsaa. Tamerin ei liikkunut, mutta Navirral kiemurteli, ja hänen huuliltaan virtasi vieraskielisiä sanoja, jotka kuulostivat vuoroin sadatuksilta ja vuoroin rukouksilta.

"Tamerin!" tytöt huudahtivat sydäntäsärkevästi ja säntäsivät sisarensa ja isänsä vierelle.

"Hän vain nukkuu", Arendal selitteli, puhuen ilmeisesti itselleen. Hän ei näyttänyt edes huomaavan, että Lanrein ja Ranthinkin olivat tulleet paikalle. "Sievästi ja rauhallisesti, niin kuin omassa vuoteessaan. Niin kuin aina. Ei mitenkään kummallisesti. Niin kauniisti. Ihan niin kuin Helene. Ihan niin kuin Helene."

"Isä..." Ranthin kuiskasi, ojentaen kätensä tätä kohti. Lanrein katsoi tarkemmin Tamerinia, ja kauhistui nähdessään, että Arendalin sormien väleistä pulppusi verta. Se oli jo kostuttanut ison alueen ruohikkoa Tamerinin ympäriltä. Pimeässä se näytti lähes mustalta, mutta välillä kuunvalon säikeet saivat sen välähtämään kirkkaan tulenpunaisena. Tamerinin silmät olivat kiinni ja suu raollaan. Hänen kasvonsa olivat kokonaan valkoiset, ja hänen suupielestään valui ohut verinoro.

"Hän vain nukkuu!" Arendal karjaisi ja toisti hiljaa nyyhkyttäen: "Hän vain nukkuu..."

Lanrein nielaisi, sulki silmänsä peläten pahinta ja laski päänsä Tamerinin rintaa vasten. Hetken hän pidätti hengitystään ja kauhu kuristi hänen kurkkuaan, mutta kun hän kuuli heikon sydämenlyönnin, hän huokaisi helpottuneena. Hän käänsi katseensa Ranthiniin, joka puolestaan auttoi isää tyrehdyttämään verenvuotoa. "Hän on elossa", Lanrein sanoi.

"Luojan kiitos", Ranthin mutisi. "Mutta isä ei taida olla hänkään kunnossa." Arendal ei tehnyt mitään osoittaakseen, että oli edes kuullut lausetta - hän vain puristi epätoivoinen ilme kasvoillaan sormiaan Tamerinin haavaa vasten ja hengitti raskaasti.

Lanrein nousi seisomaan ja käveli Navirralin viereen. Vento makasi selällään, puristi molemmin kourin rintaansa - tai pikemminkin ylävatsaansa - ja kiemursi tuskissaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet irvistykseen, ja välillä hänen hampaidensa välistä sihahti jotain käsittämätöntä. Hänestäkin vuosi verta, mutta ei niin paljon.

"Mitä täällä tapahtui?" Lanrein kysyi häneltä.

"Hän... tappoi minut", vento sähähti. "Minä... tapoin hänet..."

Tyttö kurtisti kulmiaan. Hän ei tehnyt elettäkään auttaakseen Navirralia. "Kuka tappoi kenet?"

Navirral huokaisi ja oikaisi ruumiinsa. "Minä yritin... lyödä heidät molemmat. Mutta sain vain Tamerinin... ja sitten... Arendal... oli nopeampi..." Hänen puheensa oli yhä katkonaista ja hiljaista korinaa, mutta suurin ponnistuksin hän onnistui pidättäytymään vääntelehtimästä. Hän näytti sltä, kuin olisi käyttänyt kaiken tahdonvoimansa tuskiensa voittamiseen.

"Tam ei ole kuollut", Lanrein sanoi. "Etkä ole sinäkään. Kenenkään ei tarvitse kuolla."

"Minä olen jo kuollut", Navirral kuiskasi. "Tyttö... Lanrein?" Vento siristi silmiään. "Tule lähemmäs."

Lanrein empi hetken, mutta laskeutui kuitenkin polvilleen. Hän tunsi Ranthinin paheksuvan katseen niskassaan, mutta ei voinut estää itseään tekemästä sitä.

"Älkää... avatko pyhäkköä", vento pyysi. Se oli todellakin pyyntö, eikä komento, jollaisia Navirral yleensä antoi.

"Miksi emme? Mitä siellä on?" Lanreinin ääni oli pelkkä kuiskaus, mutta sen viha kohosi sana sanalta. "Mikä siellä on niin arvokasta, että Tamerinin täytyy kuolla sen tähden?"

"Ardenath", Navirral lausui, ja hänen silmiinsä syttyi harras valo. Sellainen loiste, jota näki hurskaiden, uskovaisten mummojen katseissa.

"Mikä se on?" Lanrein kuiskasi henkeään pidätellen.

"Tai... oli ennen... nyt se on... pelkkä muisto... Ardenathin pyhyys..."

"Mitä?"

"Tyhjä..." Navirral mutisi. "Mutta jo sen muisto... saisi kenet hyvänsä valehtelemaan... Tai varastamaan..." Vento veti syvään henkeä. "Tai tappamaan..."

Lanrein tuijotti Navirralin vihreitä silmiä hetken aikaa ennen kuin tajusi vennon kuolleen. Tyttö värähti ja nousi seisomaan. Navirral oli mitä ilmeisimmin menehtynyt - hän ei liikkunut enää lainkaan, hänen silmänsä olivat jääneet tuijottamaan etäistä taivasta, ja hänen sormensa olivat jäykistyneet karmaisevasti vääntyneiksi.

Lanrein aikoi kääntyä ympäri ja palata perheensä avuksi, mutta hetken mielijohteesta sulki vainajan silmät ja asettui vasta sitten takaisin Ranthinin vierelle. Mutta kun hän käveli Tamerinin viereen, hän tunsi kirvelevän tunteen isovarpaassaan. Hetken hän kuvitteli, että Navirral oli vain teeskennellyt kuollutta, mutta huomasi sitten että oli vain tullut astuneeksi vennon miekan päälle. Sen terä oli viiltänyt hänen ohuen kenkänsä pohjan läpi. Kun hän istui alas ja riisui kenkänsä, hän näki veripisaran valuvan alas jalkapohjaansa pitkin pienestä viiltohaavasta hänen varpaassaan.

Tamerinissa oli tapahtunut pieni muutos - hänen rintansa kohoili, vain hyvin vähän ja liian pitkin väliajoin, mutta kohoili kumminkin. Arendalin hulluuden sokaisemissa silmissä pilkahti toivon kiilto, mutta Ranthin oli hyvin huolestuneen näköinen. Hänen suunsa oli mutrussa ja hänen kätensä ahkerassa työssä, kun hän sitoi sisarensa vatsaa varovasti, taitavin ottein omasta hameestaan repäisemällään suikaleella.

"Miten hän voi?" Lanrein kysyi, ennen kuin tajusi kysymyksen olevan erittäin typerä. Ranthin mulkaisi häntä. Lanrein aukoi hetken nolona suutaan ja yritti sitten korjata sanojaan kysymällä: "Mitä minä voin tehdä?"

"Puhu hänelle", Ranthin neuvoi. "Ehkä se saa hänet virkoamaan. Jos hän vajoaa liian syvälle tajuttomuuteen, hän ei välttämättä ikinä herää."

Lanrein nielaisi ja hivuttautui lähemmäs Tamerinin päätä. Hän laskeutui vatsalleen makuulle ruohikkoon ja katui sitä heti, koska hänen sisarensa veri kostutti hänen hameensa etumuksen.

"Tam? Kuuletko minua?"

Tamerin ei vastannut.

Lanrein huokaisi. "Etpä kai. Sinä kun näyt olevan melko... huonossa kunnossa." Lanrein vilkaisi avuttomana Ranthinia, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen tai hänen sanoihinsa mitään huomiota. "Mutta kyllä sinä tästä paranet. Olethan sinä käynyt läpi pahempaakin. Niin kuin vaikka..." Lanrein empi hetken. "No, en tiedä. Niin kuin vaikka äidin kuolema. Eihän tämä ole vielä mitään siihen verrattuna. Vähän ajan päästä me voimme kaikki hyvin, ja kaikki on ihan niin kuin ennenkin. Sinä seurustelet Ramin kanssa ja Ran Mattin. Ei, Matt on kai kuollut. Ei, kyllä hänkin vielä jostain löytyy. Hän on kai vain kadonnut johonkin. Tai siis, niinhän hän onkin. Tarkoitan, että hän on varmasti hengissä. Hän selviää kyllä. Ihan niin kuin sinäkin. Sinä olet vahva, Tam. Sinä et voi kuolla. Sinä et saa kuolla."

"Lan..."

Lanreinin silmät rävähtivät auki, ja hän tajusi vasta nyt että ne olivat olleet kiinni. Hänen poskensa olivat kyynelistä märät.

"Sinä olet surkea lohduttaja", Tamerin kuiskasi heikosti, hymyillen hieman. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hänen luomensa värähtelivät sen näköisesti, että hänen piti ponnistella pitääkseen niitä sulkeutumasta.

"Tam!" Lanrein huudahti ja oli heittäytyä siskoansa halaamaan, juuri ennen kuin tajusi ettei se oikein nyt käynyt päinsä.

"Tam!" Ranthinkin älähti. "Miltä sinusta tuntuu?"

Tamerin avasi suunsa, mutta Ranthin keskeytti hänet. "Itse asiassa, sinun ei kai kannata puhua. Se voi... äh... olla haitallista."

Tamerin nyökkäsi ja sulki uudelleen silmänsä.

Arendal ei ollut murheensa läpi edes nähnyt, että hänen tyttärensä oli vironnut. Hän oli edelleen polvillaan Tamerinin vierellä, tärisi kauttaaltaan ja tuijotti verisiä käsiään. Lanreinin ja Ranthinin kävi häntä sääliksi, mutta eivät oikein tienneet mitä hänen suhteensa olisi voinut tehdä kun hän ei tuntunut kuulevan puhetta.

"Lan", Ranthin sanoi tiukasti. "Sinun täytyy juosta hakemaan kylästä apua."

Lanrein empi vain hetken ja nousi sitten seisomaan pyyhkien mustia tahroja puvustaan. Hän nyökkäsi.

"Ja pidä kiirettä", Ranthin lisäsi ääni särkymisen partaalla.

Lanrein kääntyi mitään puhumatta ja lähti juoksemaan metsäpolkua pitkin.

"Ranthin."

Ranthin käänsi katseensa sisareensa, joka oli taas avannut silmänsä. Niissä oli seesteinen ilme, ja kulta kimalsi niissä. Ranthin ei ymmärtänyt, mistä tuo väri tuli - ikään kuin Tamerinin silmät olisivat vaihtaneet väriään. Ne hohtivat omaa, heikkoa mutta sinnikästä valoaan.

"Tam... Sinun pitäisi kerätä voimiasi", Ranthin kuiskasi.

Tamerin pudisti päätään. Ranthin oli hämmästynyt - oliko hänen sisarestaan tullut enkeli?

"Nyt on myöhäistä."

"Ei ole! Ei vielä", Ranthin intti. Hänkin tunsi kyyneleet kasvoillaan.

"Minun täytyy lähteä", Tamerin ilmoitti tyynesti. Hänen huulillaan karehti kevyt hymy. "Hyvästi."

"Tamerin...!"

Tamerin sulki silmänsä ja hänen hengityksensä katkesi. Ranthinilta karkasi lohduton parkaisu, joka kajahteli metsäaukion yllä, ja hän kietoi käsivartensa sisarensa ympärille. Tamerinin ruumis oli veltto ja eloton - vielä lämmin, mutta Ranthin saattoi melkein tuntea sen viilenevän sylissään. Hän sulki silmänsä ja itki, puristaen sisartaan itseään vasten kuin olisi voinut vielä pitää kiinni jostain, jonka oli jo menettänyt.

Hänen takanaan kultainen aamuaurinko lävisti ensi säteillään öisen lehdon oksistot, saaden kaikki pinnat hehkumaan sulana pronssina.


Epilogi
Tamerinin hautajaiset


Navakka viima piiskasi kyläläisiä ja kalmiston ylle kohoavien puiden oksistoja. Naisten surupukujen mustat helmat liehuivat, punakeltaiset irtolehdet kieppuivat muodostaen pyörteitä ja värivirtoja ilmaan, ja pastorin pitelemän Raamatun sivut lepattivat hallitsemattomasti.

Koko Kareen väki oli kokoontunut Helenen haudan ympärille. Sen viereen oli nyt kaivettu toinen hauta. Hautajaisväki oli pukeutunut tummimpiinsa - kaikilla ei tietenkään ollut kokonaan mustaa vaatekertaa, mutta heidän surullisista silmistään näki, että ajatus todellakin oli tärkein.

Arendal ei kuullut papin lausumia juhlallisia lohdun sanoja, eivätkä kuulleet Lanrein ja Ranthinkaan. Kaikkien kolmen silmät olivat naulautuneet haudan pohjalla makaavaan puuarkkuun. Arendalin korvissa soi iloinen nauru, mutta hän ei tiennyt, kuuluiko se hänen vaimolleen vai tyttärelleen. Ranthin kuuli Tamerinin viimeiset sanat yhä uudelleen ja uudelleen, ja häntä pelotti että ne vainoaisivat häntä kunnes hän joutuisi hautaan itsekin. Lanrein ei kuullut mitään muuta kuin tuulen valittavan huminan. Se kuulosti murheelliselta, kuin ilmakin olisi menettänyt jotain sille rakasta.

Naiset itkivät äänettömästi, miehet mutristelivat huuliaan ja vaihtoivat painoaan jalalta toiselle. Arendal tyttärineen vain seisoi aloillaan kuin patsas.

Lanreinista kaikki oli jotenkin epätodellisen oloista. Hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut maalausta hautajaisista, ja nähnyt itsensä seisomassa kuivuneeseen ruohikkoon kaivetun kuopan vierellä sisarensa ja isänsä välissä. Muisto päivästä, jolloin Navirral oli saapunut, juolahti Lanreinin mieleen - hän oli käynyt Ranthinin kanssa tällä samalla paikalla ja nähnyt muukalaisen lähestyvän metsän suunnasta. Hän kohotti katseensa hautaa varjostavaan ikitammeen, ja se näky iskostui hänen mieleensä. Puun käppyräiste oksat, joissa roikkui kiinni enää muutama punertava tammenlehti. Tuuli riepotti niitä, yrittäen kaikin voimin repiä loputkin irti, mutta ne takertuivat sinnikkäästi kotiinsa, tammeen. Puun takana vilahteli kirkas, sininen taivas, joka näytti äärettömältä vesiastialta, jonka pinnalla hajanaiset vaahtopilvet kokoontuivat käsittämättömiksi kuvioiksi. Mäkinen metsämaisema levittäytyi hautausmaakukkulan ympärillä. Ilma tuoksui ainoastaan ilmalta, tyhjältä ja olemattomalta. Maailma näytti ja tuntui rajattomalta, ja Lanreinista tuntui, kuin se olisi silti täyttynyt surusta, epätoivosta ja kaikesta pahasta.

Kun pappi lopetti puhumisen, Arendal tarttui sisarien käsistä ja talutti nämä kotiin, kuuntelematta kyläläisten osanottoja.

* * *

Myöhemmin samana päivänä Arendal käveli Tammituopin yläkerrassa, Navirralin huoneessa, jossa vennon tavarat yhä lojuivat sekaisina ympäri pöytää ja lattiaa. Vento oli haudattu sivummalle, ja hänen miekkansa oli laskettu lepoon hänen mukanaan valkean avaimen kera.

Mutta Navirralin paperit olivat yhä siellä. Niitä Arendal ei ollutkaan ehtinyt lukea ajan kanssa. Häntä ne eivät oikeastaan kiinnostaneet - mikään ei kiinnostanut - mutta hän ajatteli, että varsinkin Lanrein tahtoisi selityksiä. Niinpä hän nappasi kasan pergamentteja ja istahti sotkuiselle vuoteelle niitä silmäilemään.

Hän yllättyi hieman, miten yksityiskohtaiset muistiinpanot vento oli tehnyt kaikista tekemisistään, mutta pahaksi onneksi Arendal ei osannut lukea niistä kuin pääpiirteitä. Tärkeimpänä asiakirjana hän piti yhteen sidottua paperinippua, joka oli ilmeisesti Navirralin päiväkirja. Viimeinen merkintä oli tehty samana päivänä, kun Arendal oli häätänyt vennon tiehensä kylästä.

Hän alkoi lukea päiväkirjaa alusta asti, mutta se osoittautui oitis liian vaikeaksi. Niinpä hän tyytyi selaamaan sitä, kääntäen mielessään ne lauseet jotka osasi ja jotka hänen silmiinsä sattuivat. Mutta sitten hän löysi kultasuonen.

"Mitä pyhäkössä sitten on? Thataalissa epäillään, että ei mitään. Ardenath on todennäköisesti viety sieltä parempaan turvaan satoja vuosia sitten, jotta ryöstäjät eivät saisi sitä käsiinsä. Siitä huolimatta kukaan ei nauranut minulle, kun ilmoitin lähteväni etsimään pyhäkköä. Vaikka se olisikin tyhjä, kuka tahansa hurskas tuatha olisi valmis tekemään mitä hyvänsä edes nähdäkseen paikan, jossa Ardenathia on kerran säilytetty. Ja ehkäpä siellä on yhä pyhää taikavoimaa jäljellä, ja jonkinlainen Alorin jättämä merkki."

Arendal räpäytti silmiään ja naurahti sitten katkerasti ja käänsi sivua.

"Vartijoita oli kerran kolme, mutta legendan mukaan ihmiset ovat surmanneet kaksi sota-aikoina. Niinpä yksi niistä nukkuu yhä jossain pyhäkön liepeillä. Pelkään, että tutkimukseni saattaa herättää sen, ja silloin vaarassa eivät ole pelkästään kyläläiset, vaan minä itsekin. Mutta minä olen varautunut taistelemaan sitä vastaan, ja minulle on samantekevää vaikka vartija veisikin jonkun kyläläisistä. Itse asiassa tehtävääni auttaisi suuresti, jos se tuhoaisi koko kylän asukas kerrallaan, ja minä voisin myöhemmin käydä etsimässä avaimen tyhjistä taloista..."

* * *

Lanrein kävi viemässä kaikki Tamerinin kirjat takaisin herra Donnerille, jolta Tamerin oli saanut ne kaikki. Donner oli vanha ja hieman höpsö ukko, joka oli rakastunut kaikkeen kirjoitettuun, ja osti kierteleviltä kaupustelijoilta aina niin paljon kirjoja kuin vain hänellä suinkin oli varaa. Kun hän oli sitten itse lukenut ne moneen otteeseen, hän lahjoitti ne Tamerinille, kun tyttö oli tarpeeksi kauan kinunnut.

Tamerinin vuode raahattiin nurkkaan pois tieltä ja hänen tavaransa suljettiin kirstuun, jossa oli joitain vanhoja Helenenkin esineitä.

Viikkoa myöhemmin Arendal löysi metsästä luurangon, jonka todettiin kuuluvan Mattille. Luut olivat mustuneet ja syöpyneet pahasti, kuin niitä olisi uitettu jossain kamalassa hapossa, ja niiden ympärillä aluskasvillisuus ja puiden rungot olivat tervan peitossa.

Ensilumi satoi Mattin hautajaisissa.

Ranthin ei ollut edes paikalla - vaikka oli ollut jo lähes varmaa, että poika oli kuollut, hän oli ottanut ruumiin löytymisen hyvin raskaasti. Lanrein pelkäsi, että hänen nyt ainoa siskonsa satuttaisi itseään, niin kuin oli tehnyt äidin kuoltua. Kahden rakkaan menettäminen niin lyhyessä ajassa oli jo liikaa. Lanrein ajatteli katkerasti, että hänenkin pitäisi värjätä tukkansa mustaksi.

Arendal ei ollut oikeastaan toipunut kunnolla. Hän ei puhunut enää juuri mitään; vastaili kysymyksiin muutamalla sanalla, ja sanoi "Huomenta" ja "Hyvää yötä" tyttärilleen. Nyt, seistessään muiden kyläläisten joukossa hautajaisissa, Lanrein tunsi isänsä käden olevan kylmempi kuin taivaalta putoilevat kevyet lumikiteet, jotka tarttuivat kaikkiin vaatteisiin ja katosivat keltaisten lehtien joukkoon. Taivas oli kauttaaltaan valkoinen, ja pian olisi maakin - ja samanväriset olivat Arendalin ilmeettömät kasvot. Hänen tukkansa oli harmaantunut viikossa yhtä paljon kuin edellisen vuoden aikana, ja hänen silmissään oli koko ajan sama, lasittunut katse. Kuin hän olisi tullut sokeaksi.

Kovin kylmä enää ei ollut. Ehkäpä talvi toisi leudon sään Kareeseen.

Myöhemmin, kun ilta koitti, koko maailma oli todellakin hautautunut puuterimaiseen luminietokseen. Se peitti puut, pudonneet lehdet, kadut ja talot. Se ei ollut kosteaa, vaan pikemminkin aivan kuivaa, ja jopa lämpimämmän tuntuista kuin pureva tuuli. Pimeys laskeutui, mutta kevytkin kuunvalo riitti valaisemaan yön heijastuessaan kaikilta valkoisilta pinnoilta.

Lanrein ei mennyt sisään, vaikka hän tiesi että saattaisi vilustua mikäli olisi vielä ulkona liian kauan. Hän seisoi kuistilla, hengitti hiljaa ja ajatteli. Pilvetön taivas oli nyt musta, ja kaikki horisontin alapuolella valkeaa. Tähdet näyttivät lumihiutaleilta, jotka olivat sataneet maasta taivaan lasipinnalle, ja kuu kalpean valon täyttämältä kaivolta. Lanrein huokaisi ja istui alas jäästä liukkaalle kaiteelle tähtiä katselemaan.